Lakritsipiippu Isengardista haastoi minut vastaamaan tähän haasteeseen, ja tietenkin koska olen aivan koukussa kaikenlaisiin syvällisiin haasteisiin, joissa pitää vastailla erilaisiin random kysymyksiin, ajattelin vastata siihen heti. Jos luette ja kiinnostaa tarttua itsekin haasteeseen, saa niin minun puolesta vapaasti tehdä. Haastan kuitenkin myös ainakin scepticin Perhosefektistä ja Naginin Tarinapuusta.  Kysymykset vaikutti ensitutustumisella jo mielenkiintoisilta, joten eikun vastailemaan!

Olen sinkku ja ollut sellaisen koko tähänastisen elämäni ja näillä näkymin ikuisuuksiin asti. En vain ole ikinä ollut niiin kiinnostunut pojista, että olisin metsästänyt itselleni omaa tai panostanut mitenkään erityisesti poikia varten. Sitä paitsi en muutenkaan tutustu kovin hyvin ihmisiin, saatika poikiin, joten mistä ihmeestä minä edes jonkun löytäisin? Taikuudellako?
Ainakin tähän mennessä mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän sinkkuna oleminen on minua haitannut. Jossakin vaiheessa se häiritsi enemmän, kun olin toivottomasti ihastunut ja tiesin, että kyseessä oli toivoton tilanne, mutta nyt osaan oikeasti nauttia yksinelämisestä ja teidän, että se sopii minulle parhaiten. Tarvitsen niin paljon itselleni omaa tilaa ja nautin muiden seurasta parhaiten silloin, kun saan itse valita milloin olen heidän kanssaan. Siihen siis riittävät kaverit ja perhe ihan hyvin. Lisäksi rakastan itsenäisyyttä ja sitä, että saan päättää mitä teen ja milloin, eikä ole paljon asioita, jotka sitovat johonkin yhteen paikkaan tai elämäntapaan.
Ehkä kaikkein tärkein syy, miksi en ole ikinä seurustellut on se, että mitä vanhemmaksi kasvan, sitä korkeammalle standardini vain nousevat. Tulevan kumppanini pitää olla ainakin huumorintajuinen, seikkailunhaluinen, aina valmis johonkin uuteen, hyvä kuuntelija, syvällinen ajattelija, toivottavasti myöskin lukutoukka tai muuten taiteellinen, sellainen ihminen jonka kanssa voin olla 100% oma itseni ja sellainen, joka tykkää puhua asioista eikä pelkää vakavia. Ehkä tässä tapauksessa tuolla jossakin on minulle Se Yksi, koska ainakin 99,99% pojista, joita arjessa tapaan, feilaa standardeissani heti kättelyssä. En tiedä mikä oikeus minulla on olla näin nirso - johtuu ehkä siitä että tiedän olevani itsekin ihmiskunnan kermaa, enhän minä ketä tahansa voi kelpuuttaa. (just kidding)
(Tästä tulikin aika pitkä vastaus, mutta en ole ikinä aiemmin kirjoittanut tästä mihinkään, joten ehkä se sallitaan)

Jos mun tän hetkiset tulevaisuudenhaaveilut pitää paikkaansa, olen just valmistunut koulusta ja aloittelen työtäni oikeuslääketieteellisenä patologina, mutta se on vielä aika kaukaa haettua ja epävarma haave. Kuitenkin haluaisin olla jossakin työssä tai tilanteessa, jossa tunnen itseni aina välillä todella onnelliseksi ja tiedän, että käytän omia henkilökohtaisia kykyjäni johonkin hyvään tarkoitukseen ja se suo minulle tyydytystä. Olisi myös kiva, että olen onnistunut löytämään itselleni jonkinlaisen arkirutiinin joka tuo minulle onnea, mutta että sen lisäksi olisin ehtinyt vaikkapa matkustella ja kokea erilaisia seikkailuja.
Toivoisin myös, että koska olen tällä hetkellä ainakin terve ja hyvässä kunnossa, ettei se siitä lähtisi ainakaan huonompana suuntaan.

1. Kun joku ihminen on niin keskittynyt itseensä tai omaan juttuunsa, ettei tajua ettei muilla paikalla olijoilla kiinnosta vähääkään tai että muut tuntee itsensä siinä tilanteensa epämukavaksi. Siihen liittyy usein myös epähumoristiset "vitsit", loukkaavat jutut, jne. Niinku, read the room, dude! Ei se ole niin vaikeaa pistää show välillä tauolle.
2. Riitasoinnut ja epävireet. En usko että minulla on mikään absoluuttinen sävelkorva tai mikään sellainen, mutta joskus jos joku esimerkiksi laulaa täysillä melkein muttei ihan nuotilleen, tunnen sen melkein fyysisenä kipuna. Tämä oli aika random vastaus, mutta tuli vain mieleen.
3. Naiset/tytöt, jotka potkii toisia naisia/tyttöjä alas, jotta itse saisivat olla ylempänä. Ylipätäänkin sellaiset ihmiset ärsyttävät, mutta erityisesti kun kyseessä on naiset. Eikö riitä, että meillä on jo muutenkin paljon vastustettavaa, nytkö meidän pitää taistella toisiammekin vastaan?
​4. Tällä hetkellä ärsyttää se, että ilmeisesti A Court of Thorns and Roses -sarja (Sarah J. Maasin kirjoittama) aiotaan kääntää suomeksi ja minä satun vihaamaan koko sarjaa sydämeni pohjasta. Siinä on niin monia juonikuvioita, joita inhoan ja kaikki hyvä mitä siitä löytyy katoaa kaiken muun paskan alle, ettei sitä lapioimallakaan löydä. (En yleensä käytä rumia sanojan mutta tämä on ansaittu poikkeus.) Ehkä jotkut siitä tykkäävät ja se tuo joillekin iloa kun ilmestyy suomeksi, mutta minusta se on ihan Twilightin tasoista tavaraa. Please stop. 
5. En tiedä, mikä olisi suomeksi vastine, mutta bandwagon hating. Se mene aina yli, varsinkin internetissä, ja usein sen alkusyy on jokin naurettavan pieni juttu. Jotkut ihmiset ansaitsevat, että heille kerrotaan, että he tekivät jotakin todella väärin, mutta ei ole myöskään oikein, että jonkun ihmisen yltiöpäinen vihaaminen on trendikästä. 

Uskonto on minulle oikeasti aika tärkeää ja kulkee mun arjessa lähellä (ja kirjoittamisessakin, en tiedä huomaako sitä), mutta se ei ole erityisen näkyvää koska kaikkein tärkeintä minusta uskonnossa on se, että se on henkilökohtaista. Uskonnosta puhutaan niin paljon ja jotkut ihmiset yrittää niin epätoivoisesti käännyttää tai pakottaa ihmisiä omaan uskontoonsa, että se tuntuu itsestäkin kamalalta. Ei ketään voi pakottaa taivaaseen jos ne ei halua, ei ketään saa jankuttamalla uskomaan Allahiin tai jedeihin jos ne eivät itse sille avaa korviaan. Ei väkivalta eikä suostuttelu auta niin henkilökohtaisissa peruskysymyksissä, ihmiset on olleet täällä vaikka kuinka kauan eikä vieläkään tajua sitä, ilmeisesti.
​Yksi pahimmista on ehkä jotkut hyvin uskonnolliset perheet, joissa vanhemmat pakottaa lapsensa seuraamaan jotain todella tiukkoja sääntöjä ja sitten lasten pitää esimerkiksi paeta tai joutua perheensä hylkäämäksi, jos ei halua olla siinä uskonnossa enää (tätä näkyy kyllä niin kristillisyydessä kuin islamissa kuin muuallakin, ei tässä auta ketään sormella osoitella). Siinä on vain jotakin niin sydäntä särkevää, koska kasvatuksella on niin iso merkitys siihen, mitä meistä lopulta tulee.
Usein kun uskonnosta puhutaan, keskiössä on ne ulkoiset ja muille näkyvät merkit, esim. uskontokiistat, tiukat säännöt, skandaalit ja tekopyhyys jne, mutta usein unohtuu juuri se uskonnon henkilökohtaisuus. Että se tuo pohjan elämälle ja tukee ihmistä tuli mitä tuli. Että se tuo ihmisiä yhteen ja tuo mukanaan iloa ja onnea, silloin kun se on tehty oikein ja on aitoa. (En koeta käännyttää ketään, älkää huoliko, tuo on vain minun näkökulmani.) Ulospäin omassa elämässäni uskonto näkyy ehkä eniten omissa valinnoissani.

Suklaa, koska suklaa on ihanaa. Tai sitten jokin hyvä, kermainen keitto - koska se lämmittää sekä kehoa että mieltä ja tulee turvallinen olo.

(Näitä kysymyksiä on niin paljon, että olen vielä puolen yön aikaan tällä jos käytän 20 min jokaisessa, joten nyt tulee lyhyitäkin. Jos menee pitkään, jatkan kyllä vasta huomenna.)

Ei mahtanut olla yhtäkään ylitse muiden -lelua, mutta muistan yhden Baby Bornin, jonka sain kummisedältäni joululahjaksi ja jonka nimi oli Pete. En tainnut sillä niin paljon leikkiä, mutta se oli ainakin MINUN. (Ainakin ne, jotka ovat perineet isosiskoilta ja/tai -veljiltä paljon tavaroita ymmärtävät, mistä puhun.) Vietin kuitenkin tietääkseni enemmän aikaa leikkien erilaisia mielikuvitusleikkejä ja majaleikkejä, joten leluja niissä ei niin paljon tarvittu.

En tiedä, onko minulla kovin paljon niitä, koska yleensä jos tykkään jostakin niin hyväksyn sen huolimatta siitä mitä se on ja nautin siitä täysin rinnoin. Ehkä tavallaan tosi musta huumori ja oikeista murhista ja rikoksista kertovat kirjat/sarjat, koska tiedän että on ehkä hieman kyseenalaista, että tykkään niistä niin paljon, mutta jos aion leipoa siitä jotenkin mulle tulevan ammatin, niin kai se on sallittua?

En tiedä siitä, miten mielenkiintoisia nämä ovat, mutta koetetaanpa. Ja näitä oli muuten erityisen vaikea miettiä, arvostakaa työni tulosta.

1. Omasta mielestäni ainakin olen hyvä tähtäämään. Osaan ampua jousipyssyllä kohtuullisesti, heittää veistä (ja kyniä, tikkuja, keppejä jne.) ja ampua ilmakiväärillä ainakin siedettävästi. Ainakin minulla on kykyjä (aktiivinen harjoittelu auttaisi tietenkin vielä enemmän). Kerran vuosia sitten kun olin ihan innostunut veitsenheitosta, heitin yhtä ystävääni lyijytäytekynällä otsaan. Se osui keskelle otsaa, lyijy edellä - mitään pientä jälkeä suurempaa ei onneksi tullut, mutta jos se kynä olisi mennyt hiemankin alaspäin ja jommalle kummalle puolelle, asiat olisivat voineet mennä todella pieleen...
2. Olen syntyjäni vasenkätinen, mutta olen opetellut kirjoittamaan myös oikealla kädellä suhteellisen sujuvasti (vielä välillä hieman vapisevaa, jos en keskity kunnolla ja  hidasta myös) ja muutenkin osaan tehdä asioita oikealla lähes tai yhtä hyvin kuin vasemmalla kädellä. En kuitenkaan osaa kutoa vasenkätisesti, sillä mummi opetti minut tekemään samalla tavoin kuin hän itsekin eli oikeakätisesti.
3. ​Opin lukemaan ennen esikoulua ja luen vieläkin varmaan keskitasoa nopeammin. Eskarin aikana luin ensimmäisen Harry Potterini ja vieläkin vuodessa tulee luettua enemmän kuin 120 kirjaa. Ehkä siihen vaikuttaa myös se, että luen montaa kirjaa samaan aikaan, mutta on se siltikin kai aika paljon.
4. Minulla on elämäntavoitteenani oppia puhumaan sujuvasti/ymmärtämään yhdeksää kieltä. Tähän mennessä osaan (todella) hyvin suomea, ruotsia ja englantia. Lisäksi opiskelen/olen opiskellut iiriä, koreaa, vanhaa valyriaa ja latinaa. Lisäksi ainakin haluaisin opiskella havajia ja islantia. Haluan opiskella kieliä, jotka ovat mielestäni mielenkiintoisen kuuloisia tai kauniita ja/tai hieman harvinaisempia, enkä sellaisia, joista on minulle jotenkin erityistä hyötyä. Koreaa opiskelen siksi, koska halusin opetella ainakin yhtä kieltä, jossa käytetään jotakin muuta kirjoitussysteemiä kuin latinalaiset aakkoset (ja kiinaan ja japaniin verrattuna koreaa on helppo lukea, koska siinäkin on omat aakkoset ja systeemi).
5. Haaveilen paljon kuvitelluista ihmisistä ja rakennan todella paljon parakosmoksia. Liittyy ehkä jotenkin siihen, että kirjoitan(?). Jos joskus näytän siltä, että olen ajatuksissani, en luultavasti ole paikan päällä ollenkaan, vaan jossakin Chalineassa tai Keski-Maassa. Onko harvinaista, että lukion kolmosluokkalaisella on vielä mielikuvituskavereita? Jos on, niin saatte kyllä repiä ne irti vasta minun kuolonkankeista käsistäni.​
6. Vaikutan ehkä päällisin puolin joltakin haaveilevalta lukutoukalta, mutta olen myös erittäin kiinnostunut joistakin todella ällöistä jutuista, kuten lihan ja kudosten leikkaamisesta/ompelemisesta, paiseiden puhkaisusta ja sen sellaisesta. Vitsailenkin välillä, että kuolinsyyntutkijana saisin ainakin käyttää "psykopaattisia taipumuksiani" hyvään sen sijaan että itse rupeaisin sarjamurhaajaksi.
7. Yksi toteutumattomista haaveistani on saada harrastaa ratsastamista. Olihan minullakin se hevoshulluvaihe, jossa luin niin paljon tietokirjoja ja hevossarjiksia, että tiesin hevosista "käytännössä kaiken", vaikka sellaisen selässä olin ollut vähemmän kuin yhden käden sormien verran. Se ajatus unohtui sitten kasvaessa joksikin aikaa, mutta nyt tuntuu taas siltä, että kyllä minä vielä joskus... olin sitten kaksikymmentäviisi tai seitsemänkymmentä.
8. Olen muuten kasvanut ja asunut maalla/maatilalla aina siihen asti, että muutin lukioa varten toiselle paikkakunnalle. Se on niin perusasia, että itsekin unohdan sen välillä, mutta tajusin etten ole sitä täällä varmaan kertonut. Olen siis ihan maalaisjuntti, varsinkin kun vertailen itseäni kaupunkilaisluokkakavereihini. Ei niillä kellään ole tainnut olla viisivuotiaana nimikkolehmää, minullapa oli :D 
9. Elämänasenteeni on: "Don't give any shit, but don't take it either" ja työskentelen myös sen eteen. Koetan siis olla ihan kaikille ystävällinen ja ymmärtävä, mutta tavallaan haluan, että joku koettaisi joskus olla minullekin ilkeä, jotta voisin näyttää taas niille kaapin paikan. Joitakin kertoja on ollut, että olen sosiaalisesta ujoudestani huolimatta onnistunut sanomaan jotakin tai vastustamaan, vaikka kukaan muu ei niin tekisi. Muistelen niitä badass momentsejani vieläkin ihan ylpeänä, vaikkei ne niin isoja kenties ole ollutkaan. 
10. Tylypahkatupani on (ehdottomasti) Korpinkynsi, sillä jahtaan tietoa kuin metsästäjä jänistä. Kiinnostun aina jostakin uudesta random faktasta tai jutusta ja sitten googlailen ja selvitän koko asian pohjamutia myöten. Myöskin tarinoita aloitellessani ja kirjoittaessani minulle pitäisi kai laittaa jokin kirjoittajan vastine kuonokopalle/käsiraudoille, koska menen aivan sekaisin taustatutkimusteni kanssa. Ja kehtaan vieläpä nauttia siitä.
11. Teen todella paljon to do -listoja - ja toteutan ne. Teen aina edellisenä iltana tai aamulla päivälle listan asioista, joita pitää tehdä ja sitten ruksitan ne pois kun olen tehnyt. Lisäksi teen myös pidempiaikaisia tavoitteita ja usein onnistunkin tekemään. Ei se aina ole niin helppoa ollut, mutta nyt itsenäistyttyäni olen alkanut sitä oppimaan yhä paremmin ja paremmin. Ei sellainen kaikilta onnistu eikä se kaikille sovi, että suunnittelee tarkasti kaiken eteenpäin, mutta minun luonteeni on sellainen, että tarvitsen jonkinlaista järjestyksen ja rutiinin tuntua kaiken kaaoksen keskelle pitääkseni itseni järjissäni. Sitten kun tuntuu siltä, että kaikki langat on käsissä, voi alkaa tekemään asioita myös spontaanisti ja ilman mitään syyllisyydentunnetta.

Harry Potterit ehdottomasti, koska niitä kirjoja on seitsemän eikä niistä voi ikinä muistaa kaikkea ja niissä on niin monta pikkujuttua, jotka on taas kiva muistaa uudestaan.
​Olen lukenut myös Stephenie Meyerin Vieras -kirjan ainakin kolmesti läpi ja tykkään siitä ideasta ja toteutuksesta niin paljon, että voisin kyllä lukea uudestaankin vaikka heti. Vaikka onkin Twilightin kirjoittajalta, silti yllättävän hyvä ainakin minusta.

Sitä, että valvoin ensimmäisen ja (toivottavasti) viimeisen kerran elämässäni koko yön läpi ysiluokan yökoulussa, päädyin tilaan joka vastaa suunnilleen yhden promillen humalaa ja kirjoitin yhdelle puolituntemattomalle ihmiselle kilometriviestin, jossa purin ajatuksiani ja avauduin itsestäni,  ja lähetinkin sen vielä. Väsymys tekee ilmeisesti huonoa minun impulssinvaimennuskyvyilleni, mikä on vähän paha koska käytännössä koko elämäni perustuu siihen, että pysyn 24/7 kontrollissa omista teoistani... En sen jälkeen ole enää kovin usein ihmisille avautunut, varsinkaan sellaisille, joita en tunne todella hyvin.
Muistelen tapausta vieläkin kauhulla iltaisin ja haluaisin motata mennyttä itseäni naamaan.

Vuosi sitten olisin ehkä vastannut Game of Thrones, mutta nyt ehdoton vastaus on Brooklyn Nine-Nine. Se on niin täynnä huippuja juonenkäänteitä, erilaisia hahmoja, luonnollisia hahmonkehityksiä ja interaktioita sekä tietenkin aivan täynnä justiinsa minulle sopivaa huumoria. Olen katsonut sen läpi jo kahdesti (ja katson varmasti vielä 100 kertaa uudestaankin), ja siltikin nauran vielä vedet silmissä.

Kaksi vuotta sitten muutin ensimmäistä kertaa pois kotoa ja uudelle paikkakunnalle, joten sen jälkeen olen varmasti kasvanut ja itsenäistynyt todella paljon. Olen oppinut ainakin sen, etten halua enkä aio kasvaa koskaan vanhaksi.

Oho, tähän kysymykseen en kyllä osaa vastata, koitin miten kovasti tahansa. Lähinnä ongelmana on se, että ajattelen ainakin melkein kaikkien julkkisten olevan todella kauniita/komeita ja nyt kun koetan miettiä ainoastaan kymmentä henkilöä, meinaa tulla blackout. Ainoa, joka tulee mielee on Natalie Dormer, koska sen vino hymy on jäänyt ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Tykkäänkin yleensä enemmän sellaisista ihmisistä, joissa on jokin erityispiirre joka tekee heidät erottuviksi, sellaisen perus(plastikki)kauniin sijasta.

Ensinnäkään en kai tuhlais, vaan järkevänä ihmisenä pistäisin suurimman osan siitä säästöön ja kasvattamaan korkoa. Siitä sitten riitäisi vuosikausiksi iloa minulle ja muillekin, koska voisin jaella rahaa jatkuvasti ystäville ja sisaruksille ja hyväntekeväisyyteen. Itse tuskin käyttäisin kovin paljon siitä rahasta, hankkisin itselleni todennäköisesti jonkin pienen paikan maailmasta, johon asettua, rakennuttaisin sinne minikodin ja sitten se olisi siinä. Kirjoja kai ostaisin silloin tällöin ilman huolenhäivää, mutta se tuskin lopulta kasvaisi niiiin isoksi summaksi, että ihan tuhlarista kävisi. Ja jättäisin itselle eläkevaroja, että voin vanhana elää huoletta ja jättää vielä perintöäkin esim. kummilapsille.

Sitä, kun teininä ja lapsena oli niin paljon vapaa-aikaa, eikä tarvinnut huolehtia niin paljon tulevaisuudesta kuin nyt. Ehkä johtuu siitä, että olen nuori aikuinen ja opettelen just kaikkea tätä itsenäistä elämää ja sen seassa luovimista vaikka haluaisinkin olla vielä lapsi. Mutta jos saisin takaisin saman aikataulun ja samat elämänpuitteet kuin lapsena, ottaisin siitä kyllä kaiken irti. 
(Tämä kaipaus johtuu kai myös siitä, että töiden takia en ole kuukauteen ehtinyt viettämään kovin paljon vapaa-aikaa, varsinkaan lukemisen parissa. Ja silloin, kun en saa lukea, en kyllä saa tehtyä mitään muutakaan.)

Neljä parasta kaveriani ainakin, koska jos on pakko sosialisoitua, niin ainakin voin tehdä niin tuttujen ihmisten kanssa. Sitten mummi ja pappa, jotka molemmat kuolivat silloin kun olin vielä siinä 5-7 vanha. Olisi kiva, että ne saisi nähdä, millainen minusta on kasvanut nyt (en ole ajatellut tätä aiemmin ja yhtäkkiä alkoi itkettää - no, itketään sitten). Sitten ehkä yksi ystävä, jonka kanssa asuin vuoden samassa kämpässä, mutta en ole enää pitkiin aikoihin nähnyt ja kunnolla saanut viettää aikaa ja keskustella. Sitten (koska en enää keksi ketään tiettyä), kolme yllätysihmistä: sellainen ihminen, joka olisi minulle täydellinen elämänkumppani (koska olen niin laiska, että en jaksa etsiä itse); sellainen ihminen, jonka kanssa olen joskus ollut tuttu tai puolituttu ja jonka kanssa olisin tullut todella hyvin toimeen jos vain oltaisiin saatu aikaiseksi kunnolla tutustua; lisäksi vielä tulevaisuudesta joku ihminen, jonka tulen vielä joskus tapaamaan ja ystävystymään. Lisähaaste olisi, jos en tietäisi etukäteen, kuka niistä on kuka. 
Menu olisi ehkä, että yhdessä laitettaisiin jotakin ruokaa ja sitten syötäisiin. Ehkä lohikeittoa tai jotakin muuta, jossa ei ole punaista lihaa (koska yksi ystävistäni ei sitä syö ja ei muutenkaan jaksaisi ehkä mättää lihaa ähkyksi asti).

HUH, kun oli pitkä haaste vastata! Piti oikeasti ihan kunnolla kaivella aivoja ja etsiä joihinkin kysymyksiin vastausta. Pohtimista ainakin riitti... ja vastauksistakin taisi tulla suurimmassa osassa aika pitkiä. Kolme päivää minulla tähän vastaamiseen meni (tosin ne päivät olivat muutenkin kiireisiä), mutta selvisin ainakin tähän asti.
Jos selvisit itsekin tänne, niin onnittelen. Mitäs jos seuraavaksi ottaisit itsekin haasteen vastaan tai jos pari kysymystä kiinnosti erityisesti, niin kommentteihin saa vastata ja perustella. Olisi todella kiva kuulla teidänkin mielipiteitä ja ajatuksia! 

Heinäkuu on nyt syöksylähdössä ja minunkin kesäni vaihtaa nyt hieman eri vaiheelle, kun kuukauden kestävät kesätyöt alkavat. Asuntojahti ensi syksyä varten painaa päälle ja soittaa ärsyttävästi hälytyskelloja koko ajan jossakin tuolla mielen syvyyksissä, joten jos sen saisi mahd. pian alta pois niin olisin kiitollinen. Lisäksi ilmottauduin parin päivän miettimisajalla autokouluun ja ilmeisesti sinne ollaan nyt menossa, oli jo aikakin kyllä. Pelottaa vain hieman, että millainenhan kuski minustakin harhailevasta haaveilijasta tulee (helpottaa se tieto, että kyllä minuakin huonompia kuskeja varmaan on sentään).

Kaiken tämän hyörinän keskellä (hyvästi rentouttava kesäloma) koetan silti priorisoida tänne kirjoittamista ja toivottavasti sitten kykenenkin siihen. Viikonloppuna olin reissussa  ja sen takia pidin pienen tauon kirjoittamisesta (joka tuntuu noin viiden vuoden mittaiselta) ja toivottavasti tämän blogitekstin kirjoitettamisen jälkeen pääsen taas kirjoittamisessa täyteen vauhtiin tässä parin päivän sisällä.

Tämä oli nyt tällainen lyhyt elämänpäivitys, koska sen suurempia infoja kirjoittamisesta ei ole, mutta toivottavasti niitäkin tulee vielä ennen koulun alkua! (Anteeksi, että mainitsen koulun ja kouluhommat näin usein, pitäkää te muut opiskelijat rauhassa lomaa kaikesta sellaisesta!)

​-Ai-