" Paikka, jossa tarun ja
|
“Bryony began laughing, with a great deal of bitterness to be sure, but still, laughter. That had always been her great gift and her besetting sin, that even in the darkest and most somber times, she had the urge to laugh.” Olen hieman jälkijunassa näin kirja-ajatusten ylöskirjoittamisen kanssa, mutta en ole ottanut asiasta suuremmin stressiä. Ajattelin kirjoittaa ajatukset ylös silloin kun ehdin, kirjoittelin suurimman osan ajatuksista ylös jo tamminkuun loppupuolella ja nyt löytyi aikaa viimeistelyyn. Jos tarkastelen tilastoja, niin marraskuussa luin ja kuuntelin 7 kirjaa ja joulukuussa 12, mihin joululomalla uskoakseni oli oma osuutensa. Kohdalle osui peräti 8 viiden tähden kirjaa, mutta pari niistä olikin vanhoja suosikkeja ja osa oli hyviä uusia sarjoja tai kirjailijoita, joiden lukemista olen sitten jatkanut. Neljän tähden kirjoja oli taas 10, mikä saa minut epäilemään, että olenko kovin lepsu arvostelija, mutta kun katson noita luettujen kirjojen nimiä, niin kyllä minä niistä myös todella pidin, eikä ole jälkeenpäin pitänyt mennä alentamaan arvosteluja. Yhtä lyhyttarinaa en ilmeisesti arvostellut. Ja sitten joitakin ajatuksia kirjoista, joista jäi jotakin ajatuksia mieleen:  A Desolation Called Peace (Teixcalaan #2) - Arkady Martine Aloitin Teixcalaan-sarjan kuuntelun booktubesuosituksen perusteella, vaikken kovin usein scifiä luekaan, mutta kun tätä sarjaa mainostettiin avaruusoopperana ja murhamysteerinä niin pitihän näitä ainakin koittaa lukea. Scifi voi genrenä olla aika vaikeasti lähestyttävä ja tämkin kirja on melkein 500 sivua pitkä, mutta kyllä sellaisissa sivumäärissä voi myös saada aivan uskomattoman hyvän tarinan kerrottua, kun vain siihen paneutuu. Arkady Martine osaa kyllä rakentaa vaikka minkälaisen maailman ja sellaisen tarinan, joka pitää kyllä mukanaan eikä päästä irti. Kun aloitin A Memory Called Empiren ja kuuntelin sitä äänikirjana, kaikki erikoiset nimet ja käsitteet ja poliittiset elementit sekoittivat kyllä pään (enkä vielä tänä päivänäkään tiedä, miten suurin osa niistä sanoista ja nimistä kirjoitetaan), mutta kun niihin ajan kanssa tottui, niin kirjan maailmaan upahti aivan täysillä. Muistelen nähneeni Teixcalaanista untakin, tai jossakin vaiheessa ajattelin sitä melkein kuin se olisi oikeasti olemassa. Teixcalaanissa olisi kyllä aivan mahtava käydä, mikä tavallaan on yksi Martinen käsittelemistä teemoistakin (ja mikä kolahti siis itseenkin). Teixcalaan on kolonialistinen imperiumi, jonka yhtenä päätarkoituksena on sotia ja laajentaa valtakuntaansa ja jonka asukkaat katsovat kaikkia muita alaspäin, mutta samalla siellä on niin paljon hienoa nähtävää ja koettavaa ja se on paikkana niin kaunis ja rikas, ettei voi olla viehättymättä. Anyway, minun teixcalaanli-nimeni olisi Nine Sunflower :)  We Have Always Lived in the Castle - Shirley Jackson Miten urbaanilegendat syntyvät? Miltä tuntuu niistä henkilöistä, joista urbaanilegendoja kehitetään? En ollut koskaan erityisemmin miettinyt tällaisia asioita, mutta We Have Always lived in the Castle antoi kyllä vastauksen niihin ja enemmänkin. En kokenut kirjaa mitenkään pelottavaksi tai erityisen jännittäväksi, vaan lähinnä hyvin surulliseksi ja traagiseksi, mutta ymmärrän myös miksi se on klassikkoteos. Siinä oli hyvä tunnelma ja koko ajan epäili hieman sitä, mikä on totta ja mikä ei, ja tietyt stereotypiat oli käännetty päälaelleen (esim. yhteisöstä erillään asuvat ihmiset ovat niitä hyviä, kylässä asuvat ihmiset niitä pahoja). Pidin sitä juuri ja juuri neljän tähden kirjana, koska keskityttiin vähän liikaa tunnelmalliseen kirjottamiseen mistä en niin tykkää ja jotkut juonikuviot olivat vähän ennalta arvattavia, mutta sitten jotkut juonikuviot ei olleet ennalta arvattavia ollenkaan ja loppu jätti kyllä niin paljon kysymyksiä että huh!  The Crown Conspiracy (The Riyria Revelations #1), Avempartha (TRR #2), Nyphron Rising (TRR #3) - Michael J. Sullivan En ole pitkään aikaan lukenut ihan kunnolla klassista fantasiaa, mutta on vaikea päästä klassisemmaksi fantasiaksi kuin mitä Michael J. Sullivan on näissä kirjoissa kirjoittanut. Salamurhaajia, ritareita, kuninkaita, palkkasotureita, velhoja ja noitia, kääpiöitä, haltioita, hirviöitä ja talonpoikaisia, valtaa havitteleva uskonto... Oi että. Tutut elementit olivat näkyvillä, mutta Sullivan kirjottaa niitä kyllä hyvin vahvasti omalla tavallaan eikä tarina ole kovin ennalta-arvattava, mikä on aivan sairaan siistiä. Pidin varsinkin sarjan alussa siitä, miten leikkisä ja tunnelmallinen tarina osaa olla samalla kun myös pahoja asioita tapahtuu, mikä toi mukavaa tasapainoa, mutta kyllä Avemparthan loppuun mennessä juttu oli kyllä osannut mennä aika synkäksi, eikä se siitä ole kovin piristynyt, kun olen jatkanut sarjan lukemista sen jälkeen. Koronan ja muutenkin maailman yleisen tilan muuttumisen myötä en ole kovin helposti kestänyt lukea kovin synkkiä juttuja, mutta vaikka lukeminen olikin raskasta, olen kuitenkin halunnut jatkaa ja tietää mitä tapahtuu. Ja vaikka olenkin monessa kohtaa tuntenut melkoisesti toivottomuutta, niin se on tehnyt tavallisesti asioiden järjestymisen vain entistä ihanammaksi ja toivo elää, että viimeisen kirjan lopussa asiat järjestyvät vielä ainakin jotenkin hyvin päin, vaikka ihmiskunnan tuho onkin oikeastaan vähän niin kuin tulossa. Nyt on jo helmikuun alku, enkä ole vielä aloittanut viimeistä kirjaa, sillä arvaan jo siinä tapahtuvan paljon kaikenlaista, mutta on hyvä myös kai tietää omat rajat ja mitä itse pystyy kestämään.  Finnikin of the Rock (Lumatere Chronicles #1) - Melina Marchetta Jos pitää puhua synkkien aiheitten ja ihanan toivokkuuden yhteentulemisesta, niin tämä sarja on siinä aivan kärjessä. Ehkä Riyria Revelations muistutti minua siitä, kuinka paljon tykkään klassisesta fantasiasta ja sitten muistin kuinka paljon tykkäsin näistä kirjoista, koska piti alkaa lukea tätä sarjaa uudestaan ja piti alkaa heti. Ensi lukemisella en pitänyt sarjan ensimmäisestä osasta yhtä paljon kuin kahdesta seuraavasta osasta, mutta nyt osasin arvostaa tätäkin ja oikeasti rakastan näitä kirjojen henkilöitä niin paljon. Kirjan henkilöille on tapahtunut ja tapahtuu pahoja (okei, hirveitä) asioita, mutta silti tarina onnistuu kuitenkin koko ajan olemaan täynnä toivoa ja idealismia. Eivätkä pahat asiat missään vaiheessa tapahdu shokkiarvon vuoksi, vaan siksi että niiden jälkeen mietitään pitkään niistä selviämistä, hyväksymistä, anteeksiantoa, toisiin tukeutumista ja yhteen kuulumista. Ja niin, rakkautta... :D  Nettle & Bone - T. Kingfisher Taaskin booktube-suositus, joka pääsi heti suosikkihyllylle ja haluttaisi jo melkein heti lukea uudestaan. Kirjassa kirjoitetaan klassinen satu uusiksi, eli prinsessa joutuu tekemään mahdottomia tehtäviä (kuten punomaan nokkosista lankaa, harjoittamaan eläinnekromantiaa ja muuta mukavaa) pelastakseen sisarensa pahan prinssin kynsistä. Mutta ai että, kuinka hyvin se on kirjoitettu ja kuinka hyvin sitä "kliseetä" on käytetty! T. Kingfisher on ilmeisesti fantasian lisäksi kirjoittanut kauhukirjoja, joten hän osasi kyllä punoa tarinaan mukaan hyytävän synkkiä elementtejä ja samalla pitää tarinan aidontuntuisena, kevyenä ja mukaansatempaavana. (Hmm, alan huomata jonkinlaista trendiä näissä mun suosikeissa.) Luin vuoden 2022 viimeisenä kirjana myös toisen T. Kingfisherin kirjoittaman kirjan eli Bryony and Rosesin, joka on Kaunottaren ja Hirviön uudelleenkerrontaa. Se ei yltänyt ihan samalle tasolle kuin Nettle & Bone, mutta oi että senkin tunnelma oli aivaan sairaan hieno. Suosittelen puutarhuroinnin ja kummittelevien talojen ystäville ja pahojen haltioiden/luonnonhenkien vihollisille. Nyt kun muistelen tätä, niin olisi mukava kyllä lukea tämäkin taas uudestaan, ihan jo tunnelman takia ja siksi, että ennen Flynn Rideria Hirviö oli kyllä ylivoimaisesti paras Disney-prinssi (hirviömuodossaan, tietenkin). Tykästyin T. Kingfisherin kirjoitustyyliin ja tarinankerrontaan ihan tosissaan, ja ajattelin lukea ainakin kaikki hänen kirjoittamansa aikuisten fantasiakirjat, ehkä kokeilla niitä kauhu/trillereitäkin. Hänen kirjoitustyylinsä ja aiheensa sopivat minun makuuni kyllä täydellisesti, joten tekee mieli nähdä jatkuuko tämä trendi. Tässä oli siis parilta edelliseltä kuulta ajatuksia, seuraavaksi olisi mukava vielä koettaa jonkinlaista viime vuoden yhteenkoontia, mikä voi olla vaikeaa. Goodreads onneksi antaa mukavasti tilastoja siitä, paljonko olen lukenut ynnä muuta, mutta en ole varma, pystynkö karsimaan jonkinlaista viime vuoden Top 10 listaa. Onnistuukohan edes Top 22... - Vuotta chillisti aloitteleva Ai -
0 Comments
"The problem with this is that if we beat ourselves up after a mistake, we add shame onto the guilt and frustration that we already feel about our mistake. That guilt and frustration can be helpful in moving us forward, but shame... shame keeps us stuck. It's a paralyzing emotion. When we get caught in a shame spiral, we tend to make more of the same kinds of mistakes that caused us shame in the first place."  Ei-niin-pitkät alkuselittelyt Tiedostan olevani kuukauden jäljessä, mutta kirjoitin tämän blogitekstin marraskuun puolenvälin tienoilla, joten se on kai hyväksyttävää. Ajattelin muutenkin lisätä tulevaisuudessa tällaisia kuukauden kirjat -postauksia, joten ei kai sillä ole niin väliä, että mistä kuusta aloittaa. Okei, eli mitä sainkaan luettua lokakuussa? Goodreadsin mukaan 'luin' viime kuussa kahdeksan kirjaa, mutta oikeasti en lukenut, vaan kuuntelin Storytelissa, jonka valikoimiin olen tutustunut noin menneestä kesästä asti. Laatu on ollut tasaista, sillä annoin kahdelle kirjalle viisi tähteä, neljälle kirjalle neljä, ja vain yhdelle kirjalle kolme tähteä ja yhdelle kaksi. Otan näiden kirjojen joukosta pari nostoa, joista jäi hieman enemmän ajatuksia ja/tai voisin myös suositella. I'm Glad My Mom Died - Jennette McCurdy En ole koskaan itse katsonut iCarlya tai tiennyt Jennette McCurdya muutenkaan entuudestaan, mutta olin kuullut kirjasta hyviä asioita ja kun se sattui olemaan Storytelissä, päädyin sen myös kuuntelemaan ja hyvä niin. Jennette kävi läpi todella raskaita asioita omasta elämästään, mutta hän puhui myös hyvin rehellisesti ja kaunistelematta, ja hänen tarinansa oli myös todella vaikuttava. Kirja jää kyllä mieleen vielä pitkäksikin aikaa, minäkin olen hyvilläni siitä että Jennetten äiti kuoli. Niin ovat ilmeisesti monet muutkin, sillä kirjalla on aivan älyttömän korkeat arvostelut Goodreadsissa (4.61 tähteä tällä katsomisen hetkellä).  Mariana Zapata Toinen nosto lokakuulta ei ollut kirja, vaan kirjailija, sillä törmäsin ensimmäistä kertaa Mariana Zapatan kirjoihin ja piti lukea saman tien kaksi. Ensimmäinen kirja, jonka luin oli Kulti (minkä luulin ensiksi olevan suomennettu nimi mutta ei ollutkaan vaan ihan sukunimi vain) ja toinen oli The Wall of Winnipeg and Me. Sen lisäksi, että ne olivat ensimmäiset Zapatan kirjoittamat kirjat, jotka luin, ne olivat myös ensimmäiset sports romance -alagenreen sijoittuvat kirjat jotka olen koskaan lukenut ja pidin niistäkin teemoista yllättävän paljon ottaen huomioon, etten muuten ole mitenkään erityisen innostunut joukkueurheilun kannattaja. Molemmat kirjat olivat rakkausromaaneja ja sellaisiksi aika pitkiä, mutta Zapatan vahvuus onkin ilmeisesti se, että hän osaa kirjoittaa hitaasti ja luonnollisesti etenevän kahden ihmisen lähentymisen ja molemmissa sattumalta juoni oli tavallaan "enemies to friends to lovers" ja molemmissa oli oikeasti hyvä toteutus, hän osaa selvästi asiansa.  Kirjat eivät olleet ehkä täydellisiä ja moelmmissa esiintyi myös teemoja, joista en ollut erityisen innostunut: Kultissa päähenkilöiden välillä oli melko iso ikäero (molemmat olivat kuitenkin reilusti aikuisia, ettei siinä ollut sinänsä mitään problemaattista) ja Wall of Winnipegissä parikin kirjan henkilöistä (en anna tarkempia spoilereita) oli kokenut aika vakavaa perheväkivaltaa ja vaikka se olikin melko tärkeä teema tarinassa, sitä ei minun mielestäni käsitelty ihan niin tyydyttävästi kuin olisin halunnut ja sen vaikutuksia kyseisten henkilöitten aikuiselämään ehkä aliarvioitiin (kaikkiin ihmisiin lapsuuden traumat eivät tietenkään vaikuta aivan samalla, mutta silti jokin jäi tuntumaan vähän vieraalta). Pidin kirjojen hitaasta etenemistahdista, sillä pidän tarinoista, joissa ehdin tutustua henkilöihin ihan kunnolla, mutta kirjat eivät välttämättä sovi sellaisille, jotka ovat tottuneet hieman nopeampaan tahtiin tarinoissaan. Aion pitää Mariana Zapatan mielessäni ja uskon, että tulevaisuudessa koetan lukea vielä lisääkin hänen kirjojaan, varsinkin jos niitä on myös suomennettu.  Kävele, unohda, rakastu - Helena Kastikainen Pidän Goodreadsin tähtiarvioita melko epäilyttävänä ja yksipuolistavana mittarina, koska aina välillä tulee tällaisia kirjoja, joita ei voi vain tähdillä mitata. Kuuntelin tämän kirjan kaverin suosituksesta ja se kertoo helsinkiläisnaisesta, joka käveli n. kolmen kuukauden aikana Helsingistä Nuorgamiin. Vaikken ollutkaan niin samoilla kärryillä kirjoittajan erilaisten filosofisten pohdintojen kanssa, joita kirjassa oli matkustuskuvailujen rinnalla, kirja jätti kuitenkin jälkensä mieleeni ja kaikista lokakuun kirjoista olen ajatellut sitä ehkä kaikkein eniten näin jälkeenpäin. Pidän kävelemisestä tosi paljon ja haluaisin itsekin oikeasti kokeilla jotakin tällaista; että lähtisin reissuun ihan vain omien jalkojeni päällä ja menisin minne ne veisivät. Saattaisin kyllä valmistautua ja suunnitella asioita hieman paremmin kuin tämän kirjan kirjoittaja, joka rohkeasti lähti aika ex tempore ja katui sitä myös monesti myöhemmin. Voisi ottaa oppia ja hankkia omia kokemuksia. Yleisiä ajatuksia lukemisesta Olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa minulla on vapaa-aika sen verran tiukassa, että useimmiten maksimoin sen tekemällä käsityötä/maalaamalla samalla, kun kuuntelen äänikirjaa, joten fyysisiin kirjoihin en viime kuukausina ole ehtinyt tarttua niin paljon kuin haluaisin. Olen joka tapauksessa tänäkin vuonna ehtinyt lukemaan ihan hyviä määriä niin, että ihan odotan innolla myös jonkinlaisen "Vuoden parhaat"-blogikirjoituksen tekemistä. Ajattelin tsempata vähän nyt tällaisten kuukausittaisten kirjakirjoitusten tekemisessä ihan siksi, että minulle jäisi jonnekin muistiin ajatuksia luetuista kirjoista, joiden ääreen voin sitten palata myöhemmin. Ja siksikin, että jos joku muukin näitä lukee, niin voin toimia kirjavinkkaajana tai voidaan keskustella kirjoista, jotka molemmat ovat lukeneet. Tässä siis ajatukset tältä päivää (ja toissa kuulta)! Koetan kirjoittaa ja julkaista pian marraskuun postauksen ja viime kuun kirjoittamiskokemuksista. - Ai Kuvitelkaa mun yllätystä, kun viimeinkin pääsin järjestelemään mun tätä blogia ja huomasin, että on melkein vuosi siitä, ku viimeksi kirjotin ensimmäisen kirjakirjotelman. Mutta toisaalta ei ole ihmekään, vuosi 2020 onnistu sotkemaan aikajatkumon niin, että samaan aikaan kaikesta on niin kauan ja niin vähän, että vähemmästäkin vähän erehtyy. Mutta mulla onkin siis aika poimia erilaisia kirjoja tarkasteltavaksi kokonaisen vuoden ajalta (vaikka tietenkin päädyin priorisoimaan niitä kirjoja, jotka olen vasta lukenut), joten en taida viivytellä tämän enempää. Linkit kirjojen Goodreads-esittelyyn löytyvät kuten aiemminkin kuvia klikkaamalla tai tekstin linkeistä, ja sieltä löytyy tarkempaa kuvailua ja muiden (minua parempien arvostelijoiden) arvosteluita. Queens of Renthia -sarja Ensiksi täytyy aloittaa sarjalla, jonka lukemisen lopetin kirjaimellisesti 3 minuuttia tämän tekstin aloittamista. Minulla oli vuoden lopussa ja alussa jonkinmoinen anti-fantasia kausi, joka lowkey alkoi juuri samoihin aikoihin kuin loppukokeisiin lukeminen ja korona viime vuonna, sillä ehkä mun aivoille oli yksinkertaisesti liikaa koettaa setviä monimutkaisia fantasiamaailmoita sillä aikaa, kun omassakin elämässä oli niin paljon stressaavia ja vieraita asioita. Ei se ollut kyllä huonokaan, sillä aikojen ansiosta pääsin myös tutustumaan ihan kunnolla tavalliseen fiktioon, romantiikkakirjoihin ja onnistuin lukemaan/kuuntelemaan kaikki Hercule Poirot - kirjat läpi, joten ei paha, ei paha.
Mutta asiaan... Aloitin sarjan kuuntelun ilman mitään sen suurempia odotuksia, mutta jotenkin yksi ainokainen kirjasarja sai taas elvytettyä fantasiainnostukseni ja muutenkin lisäämään lukuintoani. Sarja käytti samaan aikaan tuttuja fantasiaelementtejä (kuningattaria, luonnonhenkiä, taikakouluja), mutta onnistui tekemään niistä jotakin uutta, esimerkiksi päähenkilöt olivat jotakin, jota en ole aiemmin kokenut: ensimmäisen kirjan päähenkilön koko idea oli se, ettei hän ollut kovin taitava taikuudessa toisin kuin luokkatoverinsa, kun taas toisen kirjan päähenkilö oli aikuinen nainen, jolla oli jo kaksi lasta, mikä toi todella tuoreen perspektiivin koko tarinaan. Romantiikkaa oli myös kirjoissa, mutta se ei ollut pääfokuksena, mikä sopi minulle myös hyvin. Kirjojen taikuus oli myös ainutlaatuista, sillä koko pointti on se, että joillakin Renthialaisilla naisilla on kyky hallita ja käskeä erilaisia luonnonhenkiä. Jotkut pystyvät hallitsemaan vain tietynlaisia henkiä, toiset kaikenlaisia ja jokaisen Renthian valtakunnan kuningattarella on kyky hallita kaikkia oman maansa henkiä. Ja ai niin, jos kuningatar kuolee tai hänen hallintansa pettää, luonnonhenget haluavat tappaa kaikki ihmiset, sillä kuningattaren käsky on ainoa, joka estää niitä tekemästä niin. Sarjassa on siis paljon verisiä ja julmia taistelukohtauksia, enkä ole pitkään aikaan ollut niin ahdistunut lopputaisteluissa :))))) Mutta tarinan kuvailut olivat todella hyviä, taikuus ja maailma tuntui todella hyvin suunnitellulta ja henkilöhahmot olivat myös todella hyviä, kuten edellä jo mainitsin, päätyi kyllä suosikkieni joukkoon. Juonikin oli todella ainutlaatuinen ja viimeisessä kirjassa stakesit oli niin korkealla, etten melkein uskaltanut kuunnella tarinaa eteenpäin ja tarina eteni paikkoihin, joihin en ollut edes ajatellut että se koskaan menisi. Onnistuin myös sekoamaan täysin sarjaa aloittaessani, sillä epähuomiossa aloitin sarjan toisesta kirjasta ja tarina alkoi ja eteni sen verran järkevästi, että ajattelin vain, että "ahaa, kirjailija osoittaa todella hyvin, että tarina on oikeasti alkanut jo ennen tätä ensimmäistä kirjaa, onkohan se suunnitellut kirjoittavansa jonkinlaisen prologin", ennen kuin ihan loppupuolella menin päivittämään statustani Goodreadsissa ja näin sen #2:en kirjan nimen perässä ja tajusin, miten tyhmä olin ollut. Mutta ei haitannut, luin ekan kirjan sitten toisena ja itse asiassa säästyin osittain järkytykseltä ja sydänsurulta, sillä ekan kirjan loppu... Sanonpahan vain, että harva fantasiakirja on uskaltanut päätyä sellaiseen paikkaan :P Luostarin Varjot Olen nyt tänä talvena lukenut sen verran romantiikkaa, että hain ensiksi vaihtelua lukemalla Suomalaisten Muinaisuskosta (mielenkiinon vuoksi, kirja oli todella todella akateemisesti kirjoitettu ja äärimmäisen pitkästyttävä lukea, mutta onnistuin selviämään siitä ja se kertoi kyllä mielenkiintoisista asioista) ja sitten tajusin, että halusin lukea lisää historiallista fiktiota, joka olisi hyvä aasinsilta takaisin fantasiaan, sillä historiallinen fiktion on melkein fantasiaa, paitsi että niissä on enemmän oikeasti tottakin. Sitten näin Suomalaisessa Kirjakaupassa pokkarin, jonka paksuus oli rehelliset 10-13 cm, mikä tietenkin herätti heti mielenkiinnon ja katsoin mihin sarjaan se kuului ja piti ottaa ensimmäinen osa heti luettavaksi.
Maailman kuvailu oli todella hyvää ja kirjaillija on ilmeisesti sekä opiskellut sekä kyseisen aikakauden historiaa että työskennellyt lakimiehenä (Shardlaken ammatti), mikä tuo tietenkin lisää uskovuutta tekstiin. Luin kirjan loppupuoliskon yhdessä illassa, en ollut lähelläkään arvaamassa murhaajaa (vaikka olisi varmaan pitänyt), ja pelkän loppupaljastuksen lisäksi ratkaisu oli muutenkin niin kekseliäs ja yllättävä, että täytyy vain nostaa hattua siitä, kuinka Sansom onnistui vielä kääntämään veistä haavassa ja järkyttämään minua vielä enemmän. Ja haluan heti lisää...
osaManga ja anime ovat tietenkin japanilaisia, kun taas Kotkasoturien taru sijoittuu Kiinaan, eli vieraankuuloisiin nimiiin ja erilaisiin taistelutermeihin kesti hetken tottua, sillä kirjassa esitellään todella laaja henkilökaarti (kirjan takana heidät on listattu muistin helpotukseksi), mutta tässä vaiheessa se alkoi jo tuntua luonnolliselta. Kaikille erilaisille taisteluliikkeillekin on annettu suomennetut nimensä, mikä tuntui ensimmäisessä kirjassa hieman hassulta, mutta toiseen kirjaan mennessä olin jo tottunut ja pidin siitä, kuinka ne nimet itse asiassa kuvailivat liikkeiden "fiilistä" paremmin, kuin jos taistelu ja joka ikinen käden ja jalan heilautus olisi kuvailtu kohta kohdalta tarkkaan.
Ja taistelua kirjassa todellakin riitti, mikä toi entistä paremmin mieleen Naruton. Kirjoissa olevat luvut ovat todella todella pitkiä (sillä ilmeisesti koko sarja julkaistiin luku kerrallaan jossakin lehdessä? Ja se on ehkä syynä siihenkin, että ensimmäinen osa päättyy aivan kamalaan cliffhangeriin), ja joka ikisessä luvussa on taattuna vähintäänkin yksi taistelu, toisessa kirjassa hyvinkin jo useampia. Juoni kulkee siis todella nopeasti eteenpäin ja se on täynnä erilaista toimintaa (ei pelkästään taistelua), mikä kyllä piti mielenkiinnon itsessään. Kotkasotureiden taru on ilmeisesti yksi wuxia-kirjallisuuden kuuluisimmista tarinoista, eikä mikään ole yhtä mukavaa kuin lukea jotakin ja tietää tismalleen, miksi siitä on tullut niin suosittu. Kun tässä toisessa kirjassa juoni pääsi ihan oikeasti liikkeelle, oli aivan mahtavaa katsoa vierestä, kun erilaiset aiemmin esitellyt henkilöt kohtasivat toisensa, miten huvittavan nopeasti päähenkilö Guo Jing kehittyi, miten sekä hyvisten että pahisten juonet etenivät ja kehittyivät, eikä raja heidän välillään aina ollutkaan niin selväpiirteinen (Paitsi Oyang Ke ja hänen isänsä saavat kyllä mennä haiden ruoaksi enkä itkisi kyyneltäkään), ja vielä kaiken lisäksi juoneen oli sulavasti sekoitettu sopivaa tapahtumahuumoria ja hauskoja repliikkejä (joista 98% kuului Huang Rongille, what a queen). Ja niin, luulin lukevani klassikkoa enkä todellakaan odottanut, että sana "paska" mainittaisiin siinä niin monta kertaa xD (se oli aika absurdia, mutta toisaalta, tapahtumat olivat siinä vaiheessa jo niin absurdeja muutenkin, että hyvin se meni matkassa) Tässä olikin jo joitakin kirjoja ja kaikki olen lukenut vastikään, mikä ei välttämättä ollut ihan koko postauksen pointti. Mutta lukufiilikset ovatkin olleet aika heikot tänä talvena, joten ei ihme, jos minulla ei olekaan kovin paljon sanottavaa muista kirjoista kuin niistä, jotka olen lukenut nyt innostuksen taas enemmän herättyä. Seuraavassa lukupostauksessa voin tietenkin taas koettaa yrittää katsoa vielä kauemmas taaksepäin, mutta ehkä ensimmäinen päätös, mikä pitäisi tehdä on se, etten odota taas vuotta ennen seuraavaa postausta. Eli sitä odotellessa, aika taas palata kirjojen pariin :) "Coming back to where you started is not the same as never leaving." Olen jo jonkin aikaa lupaillut itselleni ja muillekin, että kirjoitan erityisen blogitekstin, jossa keskityn kertomaan Terry Pratchettin Kiekkomaailma-universumista, joten ehkä nyt on aika täyttää lupaukseni. Fantasiakirjailijana Terry Pratchett on todella tunnettu, ainakin enimmäkseen vanhempien lukijoiden keskuudessa, mutta luultavasti nyt kun Good Omensista on tullut TV-sarja ja ilmeisesti Keikkomaailma-kirjoille on lupailtu "täysin uskollisia" elokuva- tai televisiosarjaversioita, uskon että 2000-luvun sukupolvenkin lukijoille Pratchett tulee tutummaksi. En epäile nimittäin ollenkaan sitä, etteikö ainakin Z-sukupolvi kykenisi samaistumaan Pratchettin kirjoihinsa viljelemäänsä sarkasmiin ja huumorintajuun lähes sataprosenttisesti, itselläni kun ainakin kävi niin. Koska Pratchett on ehkä monelle sellainen kirjailija, josta on saattanut kuulla ja nähdä jotakin, mutta jonka kirjoihin ei ole kuitenkaan tullut tartuttua, koska niitä on yksinkertaisesti niin sairaan paljon, koetan nyt tehdä hyvän työn ja selostaa hieman löydöksiäni. Luin nimittäin jo monta vuotta sitten joitakin Pratchettin kirjoja, mutta koska olin vielä sen verran nuorempi enkä lukenut kovin järjestelmällisesti, en ymmärtänyt ihan kaikkea lukemaani. Halu lukea Kiekkomaailma-kirjoja kuitenkin jäi, ja vuoden 2018 puolessa välissä viimeinkin päätin, että otan härkää sarvista ja luen tietenkin aivan kaiken, aikajärjestyksessä. Koska kirjoja on Kiekkomaailma-universumissa 41 (jos ei lasketa mukaan novelleja ja muuta täytettä), ei kronologisessa järjestyksessä lukeminen ole onneksi pakollista. Useimmat kirjoista on tarkoitettu sellaisiksi, että ne voi lukea yksistään, ja Kiekkomaailma-yläotsakkeen alla on useita pieniä sarjoja, esimerkiksi Kuoleman (eli en mustaan pukeutuvan viikatemieshepun) näkökulmasta, epäonnistuneen velho Rincewindin kommelluksista ja Ankh-Morporkin Vartiokaartin sotilaiden taistelusta rikollisuutta vastaan. Jokaisessa sarjassa on tietenkin jotain omaansa, mutta koska kaikki sijoittuvat samaan Kiekkomaailmaan, voivat niiden henkilöt kohdata toisiaan ja mitä enemmän kirjoja on lukenut, sitä enemmän inside-juttuja avautuu ja ahaa-elämyksiä saa kokea. Pratchettin kirjoitustyyliä on jokseenkin vaikea kuvailla, mutta siinä toistuu parodiamainen fantasiahuumori, sekä aika syvällinenkin filosofinen yhteiskunnan ja ihmisyyden tutkiskelu. Varsinkin ensimmäiset Kiekkomaailma-kirjat ovat aika parodisia ja kertovat epäonnistuneesta velho Rincewindistä, joka seikkailee pitkin Kiekkomaailmaa joutuen kamalasta tilanteesta toiseen ja joka ei halua olla niistä yhdessäkään mukana, joten niistä voi saada mielikuvan, että Pratchettin kirjat ovat helppoa, tyhjäpäistä luettavaa ja pientä vaihtelua tavalliseen fantasian oheen. Mutta Pratchettista löytyy kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkää huumoria ja parodiaa, ja esimerkiksi Kuolema-alasarjan kirjat kävivät väillä ainakin minulle liian filosofisiksi. Yleisnäkökulmaa hieman antaakseni luettelen tähän siis joitakin kirjoja ja alasarjoja, joihin mielestäni keltanokankin kannattaa tutustua tai joista on hyvä aloittaa. Toisaalta, jos taas olet itsekin lukenut jo Kiekkomaailma-kirjoja, niin kommenteissa voit kertoa omista lempikirjoistasi ja voimme fanittaa yhdessä.
Jos siis haluaa edes hieman kokeilla Kiekkomaailmaa ja sen aikuisille tarkoitettuja osia, niin minusta Noidat-sarjasta kannattaa aloittaa. Kirjoihin on aika helppo päästä sisälle, sillä parodia-elementti on yhä läsnä ja tarinoiden perusideat ovat tuttuja, tosin Pratchett on punonut niihin taaskin niin paljon omia elementtejään ja ajatuksiaan, että ne menevät minusta alkuperäisiä tarinoita pidemmälle. Ensimmäinen kirja (yläpuolella) kertoo tyttölapsesta, joka saa velhon voimat, mutta kasvaa noidan oppilaana. Se tutkii siis esimerkiksi sukupuolistettua taikuutta. Muut kirjat taas kirjoittavat uusiksi mm. Shakespearen Macbethiä, klassisia satuja, pakanallisia haltijoita, Oopperan Kummitusta ja vampyyreistä kerrottuja tarinoita.
Täytyy vielä mainita, että suomennettujen Kiekkomaailma-kirjojen kannet ovat yksinkertaisesti Rumia. Jotkut englanninkielisistä erikoisversioista taas... *chef's kiss*, vertausesimerkki yläpuolella. (Long story short, harhauduin hieman kirjottamisesta ja vahingossa tilasin 5/6 noista erikoisversioista, mutta joo, tätä varten kai sitä rahaa tienataan :,) )
Ettei tästä blogijutusta tulis enää paljon pidempää, en ehkä käy yksityiskohtaisesti läpi useampia teokseia. Henkilökohtaisesti yksittäisistä kirjoista pidän todella paljon myös esimerkiksi Pyramideista, joka sijoittuu pieneen parodia-Egyptiin, Hirmurykmentistä, joka kertoo tytöstä, joka pukeutuu pojaksi osallistuakseen aivan liian pitkälle venyneeseen sotaan, ja joka kuvailee sellaisia puolia sodasta (ja naiseudesta) joita en ole missään muussa kirjassa kunnolla tavannut. Noitien lisäksi yksi lempialasarjoistani on Ankh-Morporkin kaupunginvartiostosta kertova sarja, sillä kuvitelkaapa vahvasti huumorilla maustettua dekkaria, joka sijoittuu juuri siihen grimdark epämääräiseen, mutta tärkeään porvariskaupunkiin, joka kaikista perinteisistä fantasiakirjoista löytyy. Erityisesti mieluisen siitä tekee minulle se, että varsinkin niissä ja ex-huijari Tahmee von Lipwigistä kertovissa kirjoissa esiintyy Havelock Vetinari, joka on Ankh-Morporkin tyrannihallitsija ja jota minä jostain syystä simppaan niin paljon ettei se ole enää edes hauskaa :_: Tässä siis pieni esittely Kiekkomaailmasta, joka tosin taitaa olla 98% minun fiilistelyitäni ja mielipiteitäni kirjoista, eikä välttämättä anna kovin selkeää kuvaa uteliaille. Kaikkein kannattavinta on siis itse ihan koittaa, minulta kun ei selkeää kuvausta löydy. Kaiken pointti on kuitenkin ehkä se, että suosittelen Terry Pratchettia kuitenkin todella, todella vahvasti. -Ai, joka tälläkin hetkellä kaipaa takaisin haaveilemaan keski-ikäisen tyranninsa perään- "Meille on tärkeää tietää mistä tulemme, sillä jos emme tiedä mistä tulemme, emme tiedä missä olemme, ja jos emme tiedä missä olemme, emme tiedä minne menemme. Ja jos emme tiedä minne menemme, olemme luultavasti menossa harhateille."  Aloitanpa tällaisella turvallisella aiheella kuin kertomalla siitä, mitä olen viime aikoina (eli tämän vuoden puolella) lukenut, mainiten eniten ehkä niitä parhaimpia ja huonoimpia tapauksia, joita olen nyt kohdannut. Kerron enimmäkseen omista kokemuksistani, mutta kuvia klikkaamalla pääsee lukemaan kirjan juonesta ja muiden ihmisten arvosteluja. Globaali lukuhaaste Vastikään, kun koulustressi painoi päälle enkä oikein vibannut tavallisen kirjamakuni kanssa, ajattelin kokeilla jotakin uutta ja tsekata hieman kirjoja yhdestä Pinterestistä löytämästäni lukuhaasteesta, jossa poimitaan kirjoja, jotka sijoittuvat eri maihin maapallolla. Valikoin ensiksi kirjoja, jotka itseäni kiinnostivat eniten ja sitten lainailin niitä pieneksi pinoksi asti paikallisesta kirjastosta. Ja alle viikossa totesin, etten taida olla tarpeeksi aikuistunut lukemaan tavallista aikuisten fiktiota. Ensimmäiseksi kokeilin Lumikukkaa ja salaista viuhkaa, joka kiinnosti aluksi todella paljon, koska se sijoittuu historialliseen Kiinaan ja kertoo nüshusta, ainoasta maailman kielestä, joka kuuluu yksinomaan naisille. En kuitenkaan päässyt edes puoleen väliin, sillä luvassa olikin aika paljon todella graafisia kuvauksia pienten tyttöjen jalkojensitomisprosessista, enkä voinut olla suhtautumatta asiaan aika raskaasti. Joten ihan mielenterveyteni takia jätin kirjan kesken ja siirryin kokeilemaan seuraavaa. Muita kesken jättämiäni kirjoja olivat mm. Junot Diazin Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä, Paulo Coelhon Alkemisti ja Jorge Amadon Gabriela. Vasta kun aloitin lukemaan kirjoja, muistin etteivät kirjojen aiheet oikeasti kiinnosta minua laisinkaan ja usein niiden ihmissuhteet, henkilöiden tekemät valinnat ja tavalliset juonikuviot ainoastaan ärsyttävät minua ja aiheuttavat päänsärkyä. Tai turhaa tuskaa.  Ainoa kirja, jonka sain oikeasti luettua loppuun asti oli Manuel Puigin Särkyneen sydämen tango, joka sekin käsitteli (tarkoituksella) pinnallisia, aika typeriä ihmisiä, jotka pettävät ja huijaavat toisiaan ja itseään lähes päivätyökseen. Jaksoin kuitenkin painaa eteenpäin, koska tarinan formaatti on kekseliäämpi ja muodostui erilaisista kirjeistä, tilannekuvauksista, aikatauluista ja muista. Loppujen lopuksi pidin juonesta ihan mukavasti, koska se päättyi tavallaan onnellisesti, tavallaan ei ja niin oli hyvä. En kuitenkaan voi sanoa, että se olisi tavallisesti minun makuuni ja nyt kun olen oikeasti kokeillut lukea jotakin oman mukavuusalueeni ulkopuolelta, pitää ehkä korjata hieman omaa minäkuvaani. Olen siis kaikkiruokainen lukija - ainakin teoriassa.  YA-fantasy gone dark Jokseenkin epäonnistuneen lukuseikkailuni jälkeen kiinnostus tuttuun ja turvalliseen fantasiaan jostain kumman syystä heräsi taas, mutta koska siltikin halusin kokeilla jotakin uutta, poimin kirjastosta Joe Abercrombien Vain puoliksi kuninkaan, jota olen katsellut kirjaston hyllyllä vuosikausia, mutta joka ei ikinä ole kiinnostanut niin paljon, että olisin jaksanut sitä kokeilla. Tämä hetki kuitenkin oli juuri oikea, sillä ahmin kirjan parissa päivässä ja sarjan toinenkin kirja meni lähes huomaamatta. Abercrombien kirjat ovat grim dark -fantasiaa, joten henkilöhahmot eivät ole suoranaisesti hyviä ja juoni on usein täynnä taistelua ja matkustamista, mutta kahdessa ensimmäisessä kirjassa pidin henkilöistä todella paljon ja olin täysin rakastunut sekä kirjan päähenkilöihin (kaikki kirjat seuraavat omia päähenkilöitään, jotka toimittavat sitten sivuhenkilön virkaa muissa kirjoissa) että muihin sivuhenkilöihin, ja Abercrombie yllätti minut positiivisesti erilaisilla juonenkäänteillä, joita en ole aiemmin minkäänlaisessa fantasiassa tavannut. Suosittelen trilogian kahta ensimmäistä kirjaa todella paljon sellaisille, jotka synkästä fantasiasta pitävät, mutta viimeinen kirja pilasi minulta aivan kaiken. (Nyt tulee jonkinlaista spoileria muuten, mutta itse ainakin olisin halunnut etukäteen tietää, millaista on luvassa, ennen kuin aloitin viimeisen kirjan tai koko sarjan.) En tiedä onko kyseessä Abercrombien tyyli, vai kokeiliko hän vain, kuinka paljon lukijoita sietää järkyttää, mutta viimeisessä kirjassa hän joko a) tappoi edellisten kirjojen henkilöt, b) tuhosi heidän aiemmissa kirjoissa kehitetyn personaalisuutensa tai c) laittoi heidät tekemään hyvin ärsyttäviä out of character -tekoja. Muissa kirjoissa romanssit, siinä määrin mitä niitä oli, olivat hyviä, mutta viimeisessä kirjassa joko en välittänyt henkilöiden välisistä suhteista ollenkaan, tai ajattelin koko ajan: "Mitä ihmettä minä oikein olen lukemassa?" Vaikka luinkin kirjan taaskin suhteellisen nopeasti, en saanut tarinaan minkäänlaista tyydyttävää loppua tai sitä ihanaa katharsista, kun saan kirjan lopussa itkeä tunteitani ulos ihan vain siksi, että olen kiintynyt kirjan henkilöihin, seurannut heidän tarinaansa ja nyt meidän yhteinen matkamme on päättymässä - olen tunteellinen lukija ja yksi parhaista asioista lukemisessa onkin se, miten pelkät sanat paperilla voivat herättää iloa, surua, vihaa, rakkautta, naurua ja koko joukon muita erilaisia tunteita. Menin kyllä itkien nukkumaan, mutta kyse oli turhautumisen kyyneleistä, sillä kirja pilasi koko iltani. Näin jälkeenpäin voin nauraa itselleni ja sille vihalle, jonka vimmalla vannoin loppumatonta kaunaa Joe Abercrombielle siksi, että hän kehtasi tehdä minulle näin, mutta toisaalta olin sen verran tosissani silloin, ettei naurata kovin pitkään. Ehkä parin vuoden päästä olen sen verran leppynyt, että saatan kokeilla jotakin toista Abercrombien kirjaa, mutta se jää nähtäväksi. Henkilökohtainen suositukseni on siis, että jos kiinnostaa, niin lukekaa kaksi ensimmäistä kirjaa, mutta jos kiinnytte henkilöhahmoihin ja olette samanlaisia kuin minä, niin pysykää kolmannesta kirjasta kaukana. Jos taas olette lukeneet sarjan ja olette eri mieltä kanssani viimeisestä kirjasta (tai koko sarjasta), niin laittakaa kommenttia, sillä tappelisin aiheesta ilomielin :D  Matka Kiekkomaailmassa päättyy
Terry Pratchett on elämänsä aikana ollut varsin tuottoisa kirjoittaja, ja kun vuoden 2018 puolessa välissä aloin lukemaan hänen Kiekkomaailmaan sijoittuvia kirjojaan, tiesin jo että tulee kulumaan vuosia ennen kuin saan luettua kaikki kirjat. Nyt, alle kahden vuoden jälkeen on lukemattomia kirjoja (ja Kiekkomaailmaan sijoittuvia novelleja) jäljellä enää kolme ja suren jo nyt sitä, ettei niitä olekaan yhtään enempää. Noin neljänkymmenen kirjan aikana olen ehtinyt rakastua sekä Kiekkomaailmaan, sen asukkaisiin että Terry Pratchettin ideoihin, ajatuksenjuoksuun ja kirjoitustyylin, ja viimeisetkin kirjat luettuani kirjoitan tänne blogiin ainoastaan Kiekkomaailmalle omistetun postauksen, jossa hehkutan sarjaa ja varsinkin omia suosikkejani. Vielä yleisesti Ajattelin ensiksi kirjoittaa erillisen blogipostauksen siitä, miten elämä näin muuten sujuu näinä erikoisina aikoina, mutta toisaalta ei ole niin paljon kerrottavaa. Koska kaikissa IB-kouluissa peruttiin loppukokeet ja me oppilaat saamme loppuarvosanat muiden töiden perusteella, tyssäsi koulu ja kokeisiinlukustressi kuin seinään. Olen siis nyt muuttanut kotipaikkakunnalle takaisin, käyn välillä töissä ja muuten koetan tässä nyt aloittaa tekemään kaikkia niitä harrastuksia, joita en koulujuttujen tai töiden takia ole vuoteen ehtinyt tehdä. Se on lähtenyt hieman hitaasti käyntiin ja minun pitäisikin aloittaa jonkinlainen järjestelmällinen päiväsuunnittelu, että saan aikaiseksi mm. kirjoittaa tänne, itseopiskella latinaa, piirtää ja maalata ynnä muita juttuja. Tällainen äkillinen vapaa ei sinänsä haittaa, sillä voin ottaa tämän kesälomana (vaikka ulkona onkin metri lunta), koska kesä-heinäkuu on jo varattu töissäkäyntiä varten. Tosin nyt olen hieman flunssaisena ja pakostakin panikoin välillä, että onko se koronaa, sitten rauhoittelen itseäni, että tuskinpa vain, kun se on enimmäkseen nuhaa eikä yskitä ollenkaan, ja sitten panikoin taas. Tällainen yleinen jännittynyt ilmapiiri tekee minulle selkeästi hyvää... -Ai- "I kind of wonder what it feels like to love something so much that you're even happy to fail at it." Olen jo aika pitkään pohtinut, että vaikka tämä sivusto onkin yksinomaan kirjoituspaikka, olisi mukava mainita myös jotakin kirjoista ja omasta lukuharrastuksestani. Koska kirjoittaminen ja lukeminenhan ovat kolikon kaksi puolta ja on aika vaikea tehdä toista ilman toista.
Joskus luen kirjoja varsinaisesti paetakseni todellisuutta ja esim. arkistressiä, mutta kaikista tärkein syy on ehdottomasti se, että haluan koko ajan käydä uudenlaisissa maailmoissa ja todellisuuksissa. Lempigenreni onkin siis luonnollisesti fantasia, vaikka ajattelenkin itseni hyvin kaikkiruokaiseksi lukijaksi. Joskus haluaisin kyetä nauttimaan tarinasta hitaasti ja huolella, mutta koska olen tottunut pikemminkin ahmimaan kirjoja, en ehkä edes kykenisi keskittymään, lukemaan joka ikistä sanaa ja mietiskelemään niiden merkitystä. Tavallaan siis kirjojen ja tarinoiden määrällä on enemmän väliä kuin laadulla, mutta tavallaan ei - haluan lukea paljon kirjoja, mutta en halua lukea mitään, mistä en erityisesti pidä. Jos aloitan kirjan ja se ei nappaa, hylkään sen todella helposti - maailmassa on varmasti niin monta hyvää kirjaa, jotka vain odottavat, että löydän ne, miksi siis tuhlaisin aikaani lukemalla jotakin josta en välitä.  Lukeminen, kirjoittaminen ja tosielämä ovat tietenkin koko ajan vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Jos luen jotakin tietyntyyppistä fantasiaa, haluan myös kirjoittaa sitä. Kirjoitan myös sellaisista asioista ja juonikuvioista, jollaisia haluan myös lukea. Esimerkiksi en hyväksy tarinoihini muita kuin onnellisia loppuja - vaikka eivät olisikaan aina niin "realistisia", haluan silti että kaikkien tapahtumien jälkeen henkilöhahmojen tulevaisuus on edes jokseenkin valoisa, muuten kaikella tapahtuneella ei ole mitään väliä. Jos olen tavallista stressaantuneempi, joko luen enemmän kuin tavallisesti tai sitten ajaudun varikolle, koska olen liian stressaantunut lukeakseni. Tälläkin hetkellä olen eräänlaisella lukukatkolla, koska lukion kolmoskevät on tietenkin omanlaisensa kokemus. Sen seurauksena ja koska olen pitkän aikaa lukenut hieman samantyylisiä fantasiakirjoja, aloin tylsistyä fantasian lukemiseen ja ajauduin ensiksi romantiikan kautta pelkän fiktion maailmaan. Nyt haastan itseäni lukemaan kirjoja eri puolilta maailmaa, koska haluan tietää enemmän eri kulttuureista ja maista, mutta samaan aikaan koetan vältellä sota- ja muita kriisikirjoja, sillä esimerkiksi Khaled Hosseinin Leijapojan lukeminen koulua varten toi minulle vain lisää ahdistusta ihmisyydestä ja maailman tilasta. (Eli lukupakolainen olen, tosiaankin.)
Lukemisesta olisi vielä paljonkin sanottavaa, mutta tämä postaus taitaa olla tällainen ensimmäinen esittelykappale. Koetan olla aktiivisempi kirjoittaja täällä bloginkin puolella ja nyt kun taustoitus on poissa alta, voin alkaa kertomaan lisää lempikirjoistani, mielestäni hyvistä ja huonoista juonikuvioista, tietyntyyppisistä kirjoista joita suosittelen ja vaikka mistä muusta. Kirjoista on sen verran mukava puhua, että voin ihan omaksi huvikseni jakaa ainakin jotakin. - Ai, joka aikoo seuraavaksi upota lukemaan Agata Christien Kuolemaa Niilillä (ruotsiksi, koska loppukokeet lähestyvät) - (Kuvat: Unsplash) |
