Luku 7: Varo aina ansoja
- Varis -
Sinä yönä heräsin ensimmäistä kertaa siihen, että jokin tärisi minun vatsaani vasten. Tokkuraisena tajusin, että se oli puhelimeni ja kaivoin sen esiin. Kenttä oli yleensä olematon, mutta jokin oli ilmeisesti päässyt silti läpi, sillä näytölläni hehkui tuntematon numero. Olin hetkessä hereillä. “Kuka siellä?” vastasin puhelimeen.
“Tervehdys, Varis, toivottavasti en herättänyt,” tunnistin Isoveljen äänen. Olin hetken hämmästynyt ja sitten tajunnassani välähti ja olin nauraa ääneen.
“Anteeksi, Isoveli, mutta minulla ei oikeastaan ole aikaa nyt vastata puheluihisi,” sanoin.
“Minä taas olen antanut sinulle jo tarpeeksi aikaa ja odotin sinulta parempaa. Tämä ei ole viimeinen varoitus, sillä olet käyttänyt jo kaikki mahdollisuutesi.” Kikatin ääneen, mutta Isoveli jatkoi. “Olemme sinun jäljilläsi, joten tämä on hyvästi. Hyvästi.”
“Tavallisesti olisin kyllä järkyttynyt, mutta nyt…” aloitin, mutta Isoveli katkaisi puhelun ennen kuin ehdin saada sanottua kaiken. No, hän ei ollutkaan koskaan ollut valmis kuuntelemaan selityksiä, jos joku joutui hänen huonolle puolelleen. Mille ilmeisesti minä olin nyt joutunut.
Huokaisin ja laitoin puhelimen takaisin taskuuni. Tässä olikin se kauan odottamani tappouhkaus ja Hiljaiset olivat perässäni, veitset valmiina. Mutta minä olin myös tosissani, Osasto Viidessä olin unohtanut ulkomaailman ja sen huolet kokonaan. En aikonut vaivata niillä päätäni vieläkään.
Kun Rhodes kosketti käsivarttani, tajusin, etten maannutkaan omalla patjallani, vaan Rhodesin vuoteessa seinän ja hänen välissään. “Kaikki okei?” hän mumisi puolinukuksissaan. Kuiskasin, että oli ja käskin hänen jatkaa uniaan. Mietin hetken, miten olimme oikein päätyneet tähän tilanteeseen ja sitten mietin, pitäisikö minun antaa ahdas vuode takaisin Rhodesille ja siirtyä omalle paikalleni lattialle.
Mutta Rhodes oli ilmeisesti päättänyt itse nukkua vieressäni ja oli kantanut minut sinne. Nyt oli siis minun vuoroni tehdä oma päätökseni ja sen tehtyäni tein sen todeksi kääntämällä kylkeäni ja kietomalla toisen käteni ja jalkani hänen ympärilleen. Hengitin keuhkoni täyteen hänen tuoksuaan, painoin pääni hänen rintaansa vasten ja jatkoin uniani tietäen, että siihen olisi hyvä aamulla herätä.
---
Siihen ei ollut hyvä herätä, sillä kun säpsähdin hereille, joka ikinen solu kehossani oli hereillä ja paniikitilassa. Nousin puolittain istumaan ja katseeni kiersi villisti huoneessa, etsien sinne hiipinyttä tappajaa, joka oli valmiina syöksymään kimppuumme. Huone oli tyhjä ja tajusin, ettei siitä ollut kyse. Seuraavaksi kumarruin koskettamaan Rhodesia, tarkistamaan hänen pulssinsa. Sitten muistin, milloin olin tuntenut täsmälleen samankaltaisen tiputuksen ja öisen kauhun.
Minä olin hengissä ja turvassa. Mutta jokin oli pielessä silti. Maestro! Lennähdin peittoni alta ja juoksin käytävälle.
Käytävä oli tyhjä, mikään ovista ei ollut edes raollaan. Minne vaistoni halusivat minun menevän?
Missä huoneessa hän oli? Oliko hän jäänyt illalla Alakertaan vai oliko hän toimistossaan? Annoin jalkojeni viedä, mutta kompastuin aulan maton reunaan ja tuiskahdin nenälleni. Manaten itseäni nousin pystyyn ja jatkoin juoksemista, kohti Maestron toimistoa. Aikaa ei ollut.
Tiesin, ettei aikaa ollut, kun riuhtaisin käytävän päädyssä olevan oven ja syöksyin huoneeseen. Huone oli tyhjä, mutta pesuhuoneen ovi oli raollaan. Kiiruhdin sen luo, vedin sen auki ja…
…Maestron ruumis keinui vielä hiljaa köyden päässä. Hänen selkänsä oli minuun päin, mutta näin, kuinka köysi oli puristunut hänen kurkkunsa ympärille ja niska taipunut luonnottomaan asentoon. Seisoin paikoillani, järkytyksestä lamaantuneena. Hitaasti köysi kiertyi ja Maestro kääntyi minua kohti…
Köyden kasvot olivat sinertävät ja turvonnut kieli puski ulos avonaisesta suusta. Tyhjinä tuijottavat silmät punersivat katkenneiden verisuonien takia, ruumis roikkui hervottomana suihkun verhotangosta.
Sen näkeminen ei ollut sentään enää yhtä järkyttävää kuin ensimmäisellä kerralla. En ollut koskaan pitänyt hirttämisestä, en koskaan hoitanut sopimuksiani sillä tavoin. En edes silloin, kun kuolema piti saada näyttämään itsemurhalta…
Annoin pesuhuoneen oven sulkeutua taas ja kun ovi kolahti kiinni, tuntui siltä, kuin toisiaan niin paljon muistuttavat menneisyys ja nykyisyys olisivat taas erkaantuneet. Kaikki oli ollut niin pelottavan samanlaista, eivätkä vaistoni olisi osoittaneet niiden yhteyttä, ellei sillä olisi ollut väliä. Tiesin, että kun Köyden ruumis tutkittaisiin, kaikki todisteet viittaisivat siihen, että hän oli tappanut itse itsensä, mutta että kaikki aavistukseni väittäisivät päinvastaista. Mustan Opaalin kätyreiden oli täytynyt jotenkin pakottaa tai huijata Köysi hirttäytymään (tapahtuman ironia ei jäänyt minulta huomaamatta), joten jos se oli mahdollista Köydelle, oliko Maestrollekin käynyt samalla tavoin? Osasto 5 ja sen petturit, sekä Musta Opaali olivat olleet ainakin joskus hänen kannoillaan ja hän oli onnistunut pakenemaan heitä - mutta kuten Fengmian oli arvellut, ei välttämättä ikuisesti.
---
Rhodes avasi huoneen oven heti, kun kuuli askeleeni oven toisella puolella. Hänellä oli harjoitusveitsi toisessa kädessään, mutta kun hän näki minut ja kasvoillani olevan ilmeen, hän laski puukon sängylleen ja rutisti minut tiukkaan halaukseen. “Minne sinä menit?” hän kysyi. “Et edes odottanut minua.”
“Köysi on kuollut,” sanoin. “Hän näyttää hirttäneen itsensä, mikä ei minusta käy ollenkaan järkeen. Mutta hän kuoli aivan samalla tavoin kuin Maestro ja minun yliherkät vaistoni varoittivat minua siitä aivan samalla tavalla. Molemmilla kerroilla liian myöhään.” Rhodes sulki oven ja puristin käteni nyrkkiin Rhodesin rintaa vasten, sillä minun täytyi taistella kyyneleitä vastaan, vaikka tiesinkin, etteivät ne tulisi.
“Jos he onnistuivat tappamaan tai ajamaan Köyden ja Maestron kaltaiset vahvat kuolemaan, he onnistuvat varmasti tekemään niin minun kaltaiselle pelkurillekin,” sanoin.
“Sage, se ei ole totta. Vaikka alamme tietää, mihin kaikkeen Musta Opaali kykenee, niin tuo ei ole siltikään ollenkaan totta. Sinä et olet pelkuri, vaan yksi vahvimmista ihmisistä, jotka tiedän. Sinä olet kirjaimellisesti tehnyt synnynnäisestä taipumuksestasi aseen ja joka kerta, kun se satuttaa sinua itseäsi, sinä silti päätät jatkaa. Se jos jokin on rohkeutta,” Rhodes lohdutti.
“Mutta mitä muutakaan minä voisin tehdä?” tuhahdin, sillä en tajunnut, mitä Rhodes koetti ajaa takaa.
Rhodes naurahti matalasti. “Ja juuri tuo tekee sinusta niin vahvan.” Hän silitti päätäni hetken. “Ja vaikka en oikein tiedä, elätteletkö vielä kuvitelmia siitä, että olemme vain kollegoita, mutta silloin kun sinusta ei tunnu enää niin vahvalta, minä olen tässä ja sinä voit tukeutua minuun. Minä tiedän, että tämä voi olla sinulle vierasta, mutta minä en vaadi sinulta mitään, mitä sinä et ole valmis tai halukas antamaan minulle. Ainoa mitä minä haluan, on olla kanssasi, vaikka tilanne, johon olemme päätyneet ei olekaan sellaiseen kovin ideaalinen.”
En saanut sanottua mitään, mutta kiedoin käteni hänen ympärilleen ja puristin. Tilanne oli tosiaankin minulle vieras, mutta pelkäsin sitä vähemmän kuin olin koskaan odottanut pelkääväni. “Mennään takaisin nukkumaan, yötä on vielä jäljellä,” vedin Rhodesia vuodetta kohti. “Minusta tuntuu, että Köysi odottaa meitä kyllä.”
---
Tuntui uskomattomalta haukata ilmaa, joka ei ollut tullut tuuletus- ja puhdistuskanavien kautta maan alle. Minua vastapäätä istuva Haukka hymyili, vaikka näinkin aavistuksen levottomuutta hänen silmissään. “Tuntuu mukavalta, eikö?” Vaikka kyse olikin siitä, että Osasto 5 oli menettänyt jo niin monta jäsentään, että Suden oli täytynyt hyväksyä, että meitä ulkopuolisiakin tarvittiin Osaston tavallisissa tehtävissä.
Nyökkäsin ja puristin Rhodesin kättä omassani. Tiesin, että minun ei olisi pitänyt, mutta olin aavistuksen levoton hänen puolestaan. Toiminta oli tietenkin minulle tuttua, vaikka olinkin tottunut toimimaan enemmän soolona, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka hyvin Rhodes pärjäisi, jos meidän pitäisi taistella. Hän oli kyllä ehtinyt kehittyä Osastossa olonsa aikana ja hän oli kasvattanut lihasmassaansakin (taputtelin hajamielisesti hänen voimakkaantuntuista reittään), mutta taistelijasta ei tullut taistelijaa muuten kuin käytännön kokemuksen kautta. Ja tässä sitä oli nyt tulossa.
Kohde, jota tutkimaan meidät oli lähetetty, oli vanha, ränsistynyt, kolmikerroksinen motelli Queensin perällä. Motellin neonkyltit olivat aikaa sitten sammuneet ja jostakin syystä yksi L oli varastettu. Ikkunat oli laudoitettu umpeen ja piha-asfaltilla sulava lumi oli paljastanut viime syksyn lehdet, joita kukaan ei ollut siivonnut pois tieltä. Yhtään elonmerkkiä ei näkynyt.
Olimme jättäneet auton muutaman korttelin päähän ja Portti johti meidät motellin takaovelle. Tunsin vatsassani levottomia kipristyksiä, mutta ne tuntuivat johtuvan pelkästään jännityksestä eikä siitä, että olimme kulkemassa ansaan. Olimme käyneet toimintasuunnitelman ensiksi läpi Osasto Viidessä ja kerranneet sen matkalla, joten jokainen meistä tiesi, mitä tehdä. Labyrintin tietojen mukaan Musta Opaali käytti motellia siirtymäpaikkana, jonka kautta he siirsivät aseita ja ihmisiä paikasta toiseen, eikä siellä pitänyt tällä hetkellä olla ketään. Meidän oli kuitenkin määrä tutkia paikka asekätköjen ja tiedonmurujen varalta, ja lopulta tuhota se.
Meitä oli vain Portti, Terä, Haukka, Rhodes ja minä nelostiimistä, sekä Juliette, joka oli tullut kolmostiimistä täydentämään joukkoamme. Hän oli ehkä lähempänä agentti Bellin ikää ja hänen lyhyeksi leikatussa tukassaan oli jo harmaata, mutta juonteet hänen kasvoillaan kertoivat vain vuosien kokemuksesta ja luonteesta, joka oli kestänyt ensiksi monta vuosikymmentä salaisessa palvelussa ja siirtynyt sitten sulavasti agentti Bellin mukana Osasto Viiteen. Vaikka luottamus eri tiimien ja osastolaisten välillä oli heikentynyt huomattavasti siitä, mitä se oli varmasti ollut aiemmin, agentti Bellillä ei ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se, että tiimien täytteeksi täytyi aina väliaikaisesti ottaa tukea muista tiimeistä. Ainoa vakuutus sitä vastaan, ettei uudestaan kävisi kuten entisille nelostiimiläisille oli käynyt oli se, että kaikki olivat jo valmiiksi varuillaan. Ja minulla ei ollut muuta vakuutusta kuin se, että vaistoni varoittaisivat minua, jos jotain epäilyttävää olisi tapahtumassa. Kunhan ne vain toimisivat nopeammin kuin sinä yönä, kun Köysi kuoli.
Kun Portti oli avannut takaoven ja Juliette, joka oli tarkistanut sen raosta, näkyikö ketään, viittasi meidät sisään, seurasimme hiljaa hänen perässään. Kaikilla oli aseet valmiina ja skannasimme paikan pikaisesti. Oli vierasta liikkua Variksena näin suuressa ryhmässä, mutta monissa silmissä oli kyllä etunsakin.
Motellin alakerta oli rakennuksen pienin tila, sillä se oli jakanut alimman kerroksen pienen nurkkakaupan kanssa, joka sekin oli kuollut jo aikaa sitten. Musta Opaali kuitenkin käytti todennäköisimmin kahden ylemmän kerroksen huoneita hyväkseen, sillä siellä näkyvyys oli parempi ja tilaa löytyi enemmän. Meidän oli tarkoitus käydä ensiksi yhdessä läpi toinen kerros, minkä jälkeen Haukka ja Terä jäisivät vahtimaan selustaamme sillä välin, kun me loput kävisimme läpi ylimmän kerroksen.
Kuljimme Rhodesin kanssa parina ja hän vahti koko ajan selustaani ja minä hänen. Kuulin hänen hengittävän tarkoituksella rytmikkäästi ja rauhallisesti ja mieleeni palautui se, kuinka hän oli auttanut minua tasoittamaan hengitykseni pari yötä sitten(?). Hän oli selvästi jännittynyt, mutta hänellä oli luultavasti enemmän kokemusta tällaisesta tiimityöskentelystä kuin minulla. Minä taas olin ollut yleensä se, joka oli päätynyt piileskelemään tällaisiin paikkoihin.
“Selvä,” Rhodes sanoi, kun oli avannut yhden motellihuoneen oven ja olimme pikaisesti tarkistaneet, että huone oli tyhjä eikä siellä näkynyt mitään. Kävimme näin järjestelmällisesti koko käytävän lävitse, mutta ainakaan toisessa kerroksessa ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut Mustan Opaalin koskaan käyneen siellä. Aloin jo epäillä, olivatko Labyrintin jäljitystaidot pettäneet, mutta vielä oli kolmas kerros jäljellä.
Kiipesimme portaat ylös ja kun katsoin olkani ylitse, Haukka, joka oli jäänyt käytävän alapäähän näytti minulle tsemppaavasti peukkua. Jatkoimme samaa rutiinia toisessa kerroksessa, Portti ja Juliette kävivät läpi käytävän vasemmalla, me Rhodesin kanssa oikealla puolella olevat huoneet. Olimme päässeet huoneeseen 38, kun osuimme viimeinkin huoneeseen, jonka pölyisellä lattialla oli selviä jalanjälkiä ja patjattoman sängyn takana näkyi lupaavia mustia laatikoita. Rhodes näki saman kuin minäkin ja astuimme huoneeseen tarkistamaan laatikkoa lähempää.
Kun olimme päässeet laatikolle asti, ovi lävähti takanamme kiinni ja lukko loksahti pahaenteisesti. Säpsähdin, sillä en ollut tuntenut mitään varoitusta ja käännyin katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Oven edessä seisoi mustaan pukuun pukeutunut mies. Hän oli määrittelemättömän näköinen, sillä mikään hänen piirteissään ei tuntunut erityiseltä, enkä osannut tarkalleen arvata edes hänen ikäänsä. Hänen huolitellun ulkomuotonsa lisäksi kaikkein huomiota herättävintä oli se, että hänellä oli yllään aurinkolasit, vaikka ilta olikin lähempänä keskiyötä, eikä laudoitettujen ikkunoiden takaa siivilöitynyt edes etäisten katulamppujen valoa.
Kaikkein suurin arvoitus oli kuitenkin se, mistä hän oli ilmestynyt. Huoneessa ei ollut varmasti ollut ketään, kun olimme sinne tulleet.
“Tervehdys,” mies sanoi tasaisella äänellä ja kohotti kätensä rauhoittavasti ja näyttääkseen, ettei hänellä ollut näkyvillä olevia aseita. Tähtäsin kuitenkin omallani häneen ja olin valmiina ampumaan pienestäkin merkistä.
“Laskekaahan aseenne, haluan vain jutella sinun kanssasi, Varis,” mies hymyili ja vaikka olin äsken ollut taisteluvalmiina, huomasin rentoutuvani ja aseeni piipun laskeutuvan kohti lattiaa. En tajunnut tarkkaan, mitä oli tekeillä, mutta toisaalta mies tahtoi ilmeisesti vain jutella. Vierelläni Rhodeskin oli laskenut aseensa, joten tämän täytyi olla järkevää.
Jostakin huoneen ulkopuolelta kuului äkkiä laukausten sarja ja katsoin ovea hätääntyneenä. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, pukumiehen vierelle ilmestyi tyhjästä ilmasta toinen, joka oli pukeutunut taisteluvarustuksiin ja jolla oli pitkät, kapeat kasvot ja kalju pää. “Ei mitään hätää,” hän sanoi heti ilmestyttyään. “Olen vain harhauttanut seuralaisianne, jotta saisimme keskustella täysin rauhassa.”
Mies ei näyttänyt tutulta, mutta tunnistin heti hänen äänensä. Hän oli ollut yksi Hector Lawrencen tukijoista, se, jota Lawrence oli kutsunut Frankeksi ja joka oli ilmeisesti antanut hänelle jokinlaista ulkopuolista apua.
“Pysykäähän siinä, niin voin esitellä sinulle asiani,” Franke sanoi ja kun jäseneni jäätyivät paikoilleen, jokin osa aivoistani heräsi henkiin ja tajusin, miten hänen sanojensa paino vaikutti minuun. Tunne oli kumman tuttu, mutta en ollut aiemmin tunnistanut sitä ja nyt tajusin, että olin nenäkkäin sen manipulaatiokyvyn kanssa, josta olimme Rhodesin kanssa puhuneet. Samalla tajusin myös, että sekä Franke että tuntematon pukumies olivat käyttäneet kykyä minuun, minkä ei olisi pitänyt olla mahdollista, jos Atlantiksen geeniteoria oli totta. Paitsi ai niin, Atlantis oli yksi pettureista.
Koetin liikkua ja nostaa aseeni taas ampuakseni Frankea, sillä hän oli kahdesta miehestä se aseistettu ja suurempi uhka, mutta vaikka aivoni olivatkin tajunneet asian laidan, kehoni pysyi itsekkäästi paikoillaan. Puristin leukani yhteen, tai ainakin koetin, mutta edes siihen en pystynyt.
“Minun nimeni on Alfa,” pukumies aloitti esitellen itsensä ja tajusin, mihin pulaan oikein olimme joutuneet. Miksi en ollut saanut yhtään ennakkoaavistusta?. Hänen äänensä oli vieläkin rauhallinen ja pehmeä, niin paljon etten luottanut siihen laisinkaan. “Olen odottanut kauan, että saisin nähdä sinut omin silmin alkuperäisen ruumiini kautta ja toivon tosiaankin, että täytät kaiken sen lupauksen, jonka olen sinussa nähnyt. Toivottavasti et pahoita mieltäsi siitä, etten aina jaksanut tyytyä pelkkään tarkkailuun, vaan… töytäisin sinua aina välillä oikeaan suuntaan, niin sanoen,” hän sanoi. Mietin hetken, mitä hän tarkoitti, mutta tajusin, että hän tarkoitti luultavasti kaikkia niitä merkillisiä tapahtumia, jotka olivat tapahtuneet Lawrencen aikoihin ja joihin en ollut koskaan saanut selviä vastauksia. “Minun täytyi puijata Lawrenceakin, ettei hän olisi paennut maasta ennen kohtaamistanne.”
No, ainakin nyt ne vastaukset olivat selviämässä. Alfa oli pelannut kaksoispelia minun ja Lawrencen välillä, ja hän oli käyttänyt minua vain pelinappulanaan, pelkkänä leluna. Hän ansaitsi kuolla jo pelkästään sen takia.
“Aika ei ollut vielä silloin sopiva, etkä sinä ollut tarpeeksi kypsä, mutta nyt haluan, että tulet puolelleni ja liityt Mustaan Opaaliin,” Alfa sanoin juhlallisesti. “Esitän tämän tarjouksen vain harvoille, jotka olen katsonut kunnian arvoisiksi, sillä en päästä ketään heikkoa yhteyteen kanssani.” Vaikka keskityinkin siihen, mitä Alfa pullautteli suustaan, huomasin, kun Franke vilkaisi Rhodesia. Tajusin, että he olivat yliluonnollisia, jotka ilmeisesti ylenkatsoivat tavallisia ihmisiä ja luulivat kykyjensä tarkoittavan sitä, että he olivat jotenkin muita parempia.
“Itse asiassa sinä olet niin kyvykäs, että ilman minua sinun kykysi on tuleva lopulta tuhoamaan sinut. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Ilman minua vietät viimeiset päiväsi hullujenhuoneella, eivätkä ne päivät ole niin kaukana, kuin luulet.” Tunsin vatsanpohjassani ikävän muljaisun, kun Alfa sanoi ääneen ne asiat, joita en ollut uskaltanut itselleni tiedostaa, kieltäessäni itseäni katsomasta edemmäs kuin tähän hetkeen. “Yliluonnollisuus on lahja, mutta se osoittaa, kuinka heikko ihminen onkaan - se paljastaa tuon heikkouden ja iskee siihen, jotta oppisimme, ettemme ole voittamattomia. Mutta heikkoudenkin voi poistaa, jos uskaltaa hakea siihen apua. Ja apu löytyy minusta.”
“Minulla ei ole mitään syytä liittyä Mustaan Opaaliin,” valehtelin. Mietin, oliko kyse enää edes Mustasta Opaalista, sillä Alfa ei missään vaiheessa puhunut meistä, vaan pelkästään itsestään. Mutta ehkä hän oli vain hyvin päättäväinen johtaja ja piti kaikkia alamaisiaan oikein kunnolla tossun alla. Se sai minut vain vähemmän kiinnostuneeksi Mustaan Opaaliin liittymisestä - kykeni Alfa parantamaan paniikkikohtaukseni tai sitten ei. “En ole avoin lahkoon liittymiselle, jos sitä mietit.”
Alfa ja Franke nauroivat, mutta nauru kuulosti karmivalta, sillä he nauroivat kirjaimellisesti yhteen ääneen, samalla tyylillä ja rytmillä. Purin hampaani yhteen. “Minä en ole mikään lahko, pelkkä ainoa ratkaisu tietään etsiville yliluonnollisille. Yliluonnolliset ovat voimakkaita, mutta heidän voimansa aiheuttavat heille tavalla tai toisella kärsimystä. Minuun liittymällä yliluonnolliset saavat kärsimykselleen lopun, sillä minulta löytyy aina ratkaisu niihin. Ja minuun liittymällä he moninkertaistavat voimansa, sillä kaikki minuun liittyvät saavat jakaa tietonsa ja taitonsa ja tulevat voimakkaammiksi kuin ovat koskaan uskoneetkaan voivansa tulla. Jos sinä liityt minuun, et pelkästään parane pelostasi, vaan saat yliluonnollisen voiman, teleportaation, suostuttelukyvyn ja kaikkea muuta, mitä et ole osanneet vielä arvatakaan.”
Nyt avasi Franke avasi suunsa ja alkoi puhua. Tunsin manipulaation pohjavirran hänen sanoissaan voimakkaammin, kuin olin tuntenut sen Alfan puhuessa, joten saatoin olettaa, että suostuttelu oli Franken omistama kyky ja Alfa vain jakoi sen hänen kanssaan, kuten oli maininnut. “Minuun liittyminen on varsin kirjaimellista. Jos annat suostumuksesi ja avaat mielesi minulle, kykenen minä poimimaan sinun sielusi kuin kukan kämmenelleni ja liittämään sen itseeni. Silloin meistä kahdesta tulee yksi, sanan jokaisessa merkityksessä, yksi mieli kahdessa tai useammassa ruumiissa, kokemuksemme ja ajatuksemme täydentävät toisensa ja ne kohdat, jotka aiemmin ovat olleet haavoittuvia, voi se, joka on joskus ollut toinen, nyt suojata. Sinun tuskastasi tulee meidän tuskamme, ja yhdessä me pystymme sen voittamaan.”
Suuni loksahti auki, kun kuulin Franken sanat ja tajusin lopulta, mitä oli tekeillä. Franke ei ollut Franke, vaan Alfa, joka ajatteli Franken aivoilla ja puhui tämän suulla. Värähdin kauhusta ja sitten tajusin, mitä olin tehnyt. Olin kyennyt liikkumaan. Katsoin Alfaa siltä varalta, että hän oli huomannut tapahtuneen, mutta hän oli vieläkin melko lumoutunut omista sanoistaan.
“Mutta ei-yliluonnolliset, he eivät ole tarpeeksi arvokkaita, eivätkä kelvollisia kulkemaan minun mukanani huomiseen. Kun minä laajenen ja kerään itseeni vain yhä enemmän kykyjä - parantumisen, kuolemattomuuden, loputtoman kestävyyden ja kaiken mitä kuvitella voi... Heidän täytyy tyytyä katsomaan sivusta, sillä minä olen sen itse todennut ja kokeillut, ja kyvyttömän ihmisen mieli on niin heikko, arvoton ja taitamaton, ettei se kelpaa, vaan korruptoi ja tuhoaa kaiken jo kertyneen. He eivät kelpaa. Mutta toisin on sinun kohdallasi ja sinuna miettisin hieman pidempään ja tarkemmin, ennen kuin kieltäytyisin uudestaan. Minä en tee tätä tarjousta useampaa kertaa.”
Kallistin päätäni aavistuksen. Alfa oli selvästi kaikkein voimakkain yliluonnollinen, jonka olin koskaan tavannut ja se pelotti minua, sillä mihin kaikkeen hän kykenikään? Jo pelkkä manipulaatio oli pelottavaa. Mutta juuri Alfan voimien takia en voinut olla hänen puolellaan. Hän itse varmasti uskoi omiin näkemyksiinsä fanaattisella luottamuksella, mutta hänen käyttämänsä metodit olivat totalitaariset. Hän halusi liittää kaikki yliluonnolliset yhteen joksikin monipäiseksi superolennoksi? Miksi hän sitten taisteli joka päivä niitä yliluonnollisia vastaan, jotka eivät vain sattuneet olemaan hänen kanssaan samaa mieltä? Ja hän oli osoittautunut, että erilaisten juonten punominen oli hänelle aivan tavallista, eikä hän pelännyt tappaa, päinvastoin päätellen siitä, miten jotkut osastolaisista oli tapellut, hän jopa saattoi nauttia siitä tai oli ainakin uskotellut itselleen, että tavallisten ihmisten tappaminen oli jonkinlainen pyhä velvollisuus.
En ollut järin innostunut luovuttamaan omaa minuuttani jonkun sellaisen käsiin, joka oli vähintäänkin kaiken arvostuksen alapuolella, varsinkaan nyt, kun olin viimeinkin alkanut tiedostamaan ja etsimään omaa minuuttani. Joten vastaus oli kyllä vieläkin, että ei kiitos.
Vilkaisin silmäkulmastani Rhodesia, joka oli jähmettynyt vierelleni. Hän oli liikkumaton tavalla, joka osoitti, ettei hän ainakaan ollut päässyt takaisin oman kehonsa herraksi, toisin kuin minä luultavasti olin. Minun pitäisi siis avustaa hänet pois tuosta ulkoisen vaikutuksen tilasta. Katsoin takaisin Alfaan ja Frankeen. Esittäen vielä pohtivaa, vaikka olinkin päätökseni tehnyt. Toivoin tosissani, ettei Alfa ollut vielä saanut itseensä ketään, jolla oli ajatustenlukemiskykyjä, koska silloin hän olisi lähes voittamaton ja minunkin yllätyshyökkäykseni menisi pieleen.
Onneksi se ei sentään mennyt. “No, minä…” aloitin kuin olisin ollut kertomassa, olinko saanut tuloksekseni juuta taikka jaata, mutta samassa nostin aseeni taas ylös ja ammuin suoraan kohti Frankea. Osuma oli tarkka ja luoti osui keskelle Franken otsaa. Franke tipahti kertalaakista ja ne harmaat, limaiset pikku osaset, jotka olivat hänelle ehdottoman elintärkeitä, levisivät seinään ja oveen poistuvan luodin mukana.
Rhodes ei jäänyt ihmettelemään, vaan heti kun olin osunut Frankeen, hän nosti oman aseensa ja ampui sillä kohti Alfaa, mutta yllätyksessä oli se seikka, että se saattoi onnistua vain kerran. Alfa teleporttasi pois luodin tieltä, ilmestyi saman tien uudestaan Rhodesin edessä ja kävi päälle. Minä syöksyin tappelun tuoksinaan myös, veitsi reisikotelosta esiin vedettynä, mutta yhden käden huitaisu riitti siihen, että kaaduin taaksepäin ja osuin pölyiseen sänkyyn. Yliluonnollinen voima tosiaan.
Samassa huoneeseen teleporttasi kaksi muuta, lyhyt latinon näköinen nainen ja japanilainen mies, joista jälkimmäinen katsoi minua ja sanoi: “Tämä on siis päätöksesi? Hyvä on.” Sitten he lähestyivät kohti minua ja koetin samalla pitää silmällä heitä ja Rhodesia, josta Alfa ei ollut vielä saanut kunnon otetta. Tajusin, että kahdestaan Alfan kolme yhden hinnalla -tarjousta vastaan olimme kuoleman omia. Ja kahden paikalle ilmestyneen lisäksi Alfa luultavasti voisi kutsua paikalle aivan kaikki, jotka olivat häneen liittyneet, ja kuka tiesi, kuinka paljon heitä olisi.
Ampuminen ei toimisi toista kertaa, sillä he saattoivat teleportata, eikä ollut kovin järkevää ampua tuliaseella minne sattuu, varsinkaan sisätiloissa.. Vaikka he olivatkin voimakkaampia kuin minä, oikein muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin lähitaistelu. Laitoin aseeni takaisin koteloon ja vedin toiseenkin käteeni puukon. “Antaa tulla,” hymyilin kylmästi haastaen vastustajiani - tai siis vastustajaani.
En kuitenkaan ehtinyt aloittaa tappelua, kun ikkunaa peittäneet laudat kera ikkunalasin räsähtivät rikki ja jotakin isoa ja mustaa syöksyi huoneeseen. Se osui suoraan Alfaan, joka juuri saanut Rhodesin painetuksi lattiaan ja osui häneen voimalla, joka lennätti Alfan takaisin käytävänvastaiseen seinään. Se oli Haukka, joka oli sankarillisesti syöksynyt avuksemme. Hän katsoi kolmea Mustan Opaalin jäsentä hymy kasvoillaan ja sanoi sitten: “Aika vetäytyä?”
Juoksin Rhodesin luo ja nostin hänet pystyyn - hän oli sentään hengissä, eikä näyttänyt haavoittuneen. “Kyllä,” sanoin Haukalle.
“Tehdäänpä sitten pieni taktinen perääntyminen,” Haukka sanoi, ja tarrasi meihin molempiin. Äkkiä lattia katosi altani ja tarrasin Rhodesiin kaikin voimin. Putosimme - tai siltä se tuntui, vaikka kuljimmekin vaakasuorassa, ikkunan läpi ja sitten suunta vaihtui, ja äkkiä ylhäällä olikin alhaalla ja tipahdimme kohti yötaivasta. Kun näin allani levittäytymän loppumattoman mustuuden, suustani karkasi hillitön, tyttömäinen kirkaisu, kun taas Haukka vain nauroi. Äkkiä putoaminen pysähtyi ja käännyimme hitaasti oikein päin.
“Hengissä ja yhtenä kappaleena?” Haukka katsoi meitä kysyvästi. “Ja muistakaa muuten pitää minusta kiinni, sillä muuten saatatte pudota siihen viralliseen suuntaan, enkä ole varma, saanko teidät kiinni ajoissa.
Nyökkäsin omasta puolestani ja katsoin Rhodesia, joka näytti tavallista kärsineemmältä, mutta joka nyökkäsi silti. “Missä muut ovat, selvisivätkö he?” hän kysyi Haukalta.
“He vetäytyivät jo takaisin autolle. Jostakin ilmestyi yhtäkkiä Mustan Opaalin joukkoja ja meidän oli pakko perääntyä. Julietteen osui, mutta hän luultavasti selviää, jos pääsemme Osastolle tarpeeksi nopeasti, mutta autolla huomasimme, että te olitte jääneet jonnekkin, joten minun piti tulla vielä teitä hakemaan.” Haukka kertoi ja lähti liikuttamaan meitä hillitysti yöilman halki kohti paikkaa, jonne olimme auton jättäneet. Tajusin, että olin viimeinkin kokemassa jotakin, jota olisi voinut kutsua lentämiseksi, mutta oli synti ja häpeä, etten voinut kaiken tapahtuneen keskellä nauttia siitä niin paljon, kuin muuten olisin tehnyt.
Haukka palautti meidät suhteellisella kiireellä takaisin autolle ja kun kiipesimme takaisin auton takaosaan, levottomat tuntemukset, jotka olivat loistaneet poissaolollaan saapuessamme motelliin leimusivat nyt sisälläni päästä varpaisiin. Alfa oli paljastanut kuka hän oli ja mitä hän aikoi, ja minä olin kieltäytynyt. Nyt tapahtumissa oli ylitetty näkymätön kynnys ja olimme tulleet seuraavaan vaiheeseen. Atlantis ja Ilves, taas kaksi muuta Alfaan liittynyttä olivat odottamassa meitä Osasto Viidessä, mutta en uskonut, että he enää tyytyisivät pelkästään odottamaan. Nyt kaduin, ettemme olleet varoittaneet edes agentti Belliä epäilyksistämme. Joka sekunti, jonka hukkasimme, oli liikaa ja tekomme oli saattanut viimeinkin ratkaista Osasto Viiden kohtalon.
“Äkkiä,” sanoin Terälle, joka istui auton ratissa vieressään Juliette, joka tyrehdytti kyljestään vuotavaa verta. “Meidän täytyy palata takaisin - ja äkkiä!”
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Sinä yönä heräsin ensimmäistä kertaa siihen, että jokin tärisi minun vatsaani vasten. Tokkuraisena tajusin, että se oli puhelimeni ja kaivoin sen esiin. Kenttä oli yleensä olematon, mutta jokin oli ilmeisesti päässyt silti läpi, sillä näytölläni hehkui tuntematon numero. Olin hetkessä hereillä. “Kuka siellä?” vastasin puhelimeen.
“Tervehdys, Varis, toivottavasti en herättänyt,” tunnistin Isoveljen äänen. Olin hetken hämmästynyt ja sitten tajunnassani välähti ja olin nauraa ääneen.
“Anteeksi, Isoveli, mutta minulla ei oikeastaan ole aikaa nyt vastata puheluihisi,” sanoin.
“Minä taas olen antanut sinulle jo tarpeeksi aikaa ja odotin sinulta parempaa. Tämä ei ole viimeinen varoitus, sillä olet käyttänyt jo kaikki mahdollisuutesi.” Kikatin ääneen, mutta Isoveli jatkoi. “Olemme sinun jäljilläsi, joten tämä on hyvästi. Hyvästi.”
“Tavallisesti olisin kyllä järkyttynyt, mutta nyt…” aloitin, mutta Isoveli katkaisi puhelun ennen kuin ehdin saada sanottua kaiken. No, hän ei ollutkaan koskaan ollut valmis kuuntelemaan selityksiä, jos joku joutui hänen huonolle puolelleen. Mille ilmeisesti minä olin nyt joutunut.
Huokaisin ja laitoin puhelimen takaisin taskuuni. Tässä olikin se kauan odottamani tappouhkaus ja Hiljaiset olivat perässäni, veitset valmiina. Mutta minä olin myös tosissani, Osasto Viidessä olin unohtanut ulkomaailman ja sen huolet kokonaan. En aikonut vaivata niillä päätäni vieläkään.
Kun Rhodes kosketti käsivarttani, tajusin, etten maannutkaan omalla patjallani, vaan Rhodesin vuoteessa seinän ja hänen välissään. “Kaikki okei?” hän mumisi puolinukuksissaan. Kuiskasin, että oli ja käskin hänen jatkaa uniaan. Mietin hetken, miten olimme oikein päätyneet tähän tilanteeseen ja sitten mietin, pitäisikö minun antaa ahdas vuode takaisin Rhodesille ja siirtyä omalle paikalleni lattialle.
Mutta Rhodes oli ilmeisesti päättänyt itse nukkua vieressäni ja oli kantanut minut sinne. Nyt oli siis minun vuoroni tehdä oma päätökseni ja sen tehtyäni tein sen todeksi kääntämällä kylkeäni ja kietomalla toisen käteni ja jalkani hänen ympärilleen. Hengitin keuhkoni täyteen hänen tuoksuaan, painoin pääni hänen rintaansa vasten ja jatkoin uniani tietäen, että siihen olisi hyvä aamulla herätä.
---
Siihen ei ollut hyvä herätä, sillä kun säpsähdin hereille, joka ikinen solu kehossani oli hereillä ja paniikitilassa. Nousin puolittain istumaan ja katseeni kiersi villisti huoneessa, etsien sinne hiipinyttä tappajaa, joka oli valmiina syöksymään kimppuumme. Huone oli tyhjä ja tajusin, ettei siitä ollut kyse. Seuraavaksi kumarruin koskettamaan Rhodesia, tarkistamaan hänen pulssinsa. Sitten muistin, milloin olin tuntenut täsmälleen samankaltaisen tiputuksen ja öisen kauhun.
Minä olin hengissä ja turvassa. Mutta jokin oli pielessä silti. Maestro! Lennähdin peittoni alta ja juoksin käytävälle.
Käytävä oli tyhjä, mikään ovista ei ollut edes raollaan. Minne vaistoni halusivat minun menevän?
Missä huoneessa hän oli? Oliko hän jäänyt illalla Alakertaan vai oliko hän toimistossaan? Annoin jalkojeni viedä, mutta kompastuin aulan maton reunaan ja tuiskahdin nenälleni. Manaten itseäni nousin pystyyn ja jatkoin juoksemista, kohti Maestron toimistoa. Aikaa ei ollut.
Tiesin, ettei aikaa ollut, kun riuhtaisin käytävän päädyssä olevan oven ja syöksyin huoneeseen. Huone oli tyhjä, mutta pesuhuoneen ovi oli raollaan. Kiiruhdin sen luo, vedin sen auki ja…
…Maestron ruumis keinui vielä hiljaa köyden päässä. Hänen selkänsä oli minuun päin, mutta näin, kuinka köysi oli puristunut hänen kurkkunsa ympärille ja niska taipunut luonnottomaan asentoon. Seisoin paikoillani, järkytyksestä lamaantuneena. Hitaasti köysi kiertyi ja Maestro kääntyi minua kohti…
Köyden kasvot olivat sinertävät ja turvonnut kieli puski ulos avonaisesta suusta. Tyhjinä tuijottavat silmät punersivat katkenneiden verisuonien takia, ruumis roikkui hervottomana suihkun verhotangosta.
Sen näkeminen ei ollut sentään enää yhtä järkyttävää kuin ensimmäisellä kerralla. En ollut koskaan pitänyt hirttämisestä, en koskaan hoitanut sopimuksiani sillä tavoin. En edes silloin, kun kuolema piti saada näyttämään itsemurhalta…
Annoin pesuhuoneen oven sulkeutua taas ja kun ovi kolahti kiinni, tuntui siltä, kuin toisiaan niin paljon muistuttavat menneisyys ja nykyisyys olisivat taas erkaantuneet. Kaikki oli ollut niin pelottavan samanlaista, eivätkä vaistoni olisi osoittaneet niiden yhteyttä, ellei sillä olisi ollut väliä. Tiesin, että kun Köyden ruumis tutkittaisiin, kaikki todisteet viittaisivat siihen, että hän oli tappanut itse itsensä, mutta että kaikki aavistukseni väittäisivät päinvastaista. Mustan Opaalin kätyreiden oli täytynyt jotenkin pakottaa tai huijata Köysi hirttäytymään (tapahtuman ironia ei jäänyt minulta huomaamatta), joten jos se oli mahdollista Köydelle, oliko Maestrollekin käynyt samalla tavoin? Osasto 5 ja sen petturit, sekä Musta Opaali olivat olleet ainakin joskus hänen kannoillaan ja hän oli onnistunut pakenemaan heitä - mutta kuten Fengmian oli arvellut, ei välttämättä ikuisesti.
---
Rhodes avasi huoneen oven heti, kun kuuli askeleeni oven toisella puolella. Hänellä oli harjoitusveitsi toisessa kädessään, mutta kun hän näki minut ja kasvoillani olevan ilmeen, hän laski puukon sängylleen ja rutisti minut tiukkaan halaukseen. “Minne sinä menit?” hän kysyi. “Et edes odottanut minua.”
“Köysi on kuollut,” sanoin. “Hän näyttää hirttäneen itsensä, mikä ei minusta käy ollenkaan järkeen. Mutta hän kuoli aivan samalla tavoin kuin Maestro ja minun yliherkät vaistoni varoittivat minua siitä aivan samalla tavalla. Molemmilla kerroilla liian myöhään.” Rhodes sulki oven ja puristin käteni nyrkkiin Rhodesin rintaa vasten, sillä minun täytyi taistella kyyneleitä vastaan, vaikka tiesinkin, etteivät ne tulisi.
“Jos he onnistuivat tappamaan tai ajamaan Köyden ja Maestron kaltaiset vahvat kuolemaan, he onnistuvat varmasti tekemään niin minun kaltaiselle pelkurillekin,” sanoin.
“Sage, se ei ole totta. Vaikka alamme tietää, mihin kaikkeen Musta Opaali kykenee, niin tuo ei ole siltikään ollenkaan totta. Sinä et olet pelkuri, vaan yksi vahvimmista ihmisistä, jotka tiedän. Sinä olet kirjaimellisesti tehnyt synnynnäisestä taipumuksestasi aseen ja joka kerta, kun se satuttaa sinua itseäsi, sinä silti päätät jatkaa. Se jos jokin on rohkeutta,” Rhodes lohdutti.
“Mutta mitä muutakaan minä voisin tehdä?” tuhahdin, sillä en tajunnut, mitä Rhodes koetti ajaa takaa.
Rhodes naurahti matalasti. “Ja juuri tuo tekee sinusta niin vahvan.” Hän silitti päätäni hetken. “Ja vaikka en oikein tiedä, elätteletkö vielä kuvitelmia siitä, että olemme vain kollegoita, mutta silloin kun sinusta ei tunnu enää niin vahvalta, minä olen tässä ja sinä voit tukeutua minuun. Minä tiedän, että tämä voi olla sinulle vierasta, mutta minä en vaadi sinulta mitään, mitä sinä et ole valmis tai halukas antamaan minulle. Ainoa mitä minä haluan, on olla kanssasi, vaikka tilanne, johon olemme päätyneet ei olekaan sellaiseen kovin ideaalinen.”
En saanut sanottua mitään, mutta kiedoin käteni hänen ympärilleen ja puristin. Tilanne oli tosiaankin minulle vieras, mutta pelkäsin sitä vähemmän kuin olin koskaan odottanut pelkääväni. “Mennään takaisin nukkumaan, yötä on vielä jäljellä,” vedin Rhodesia vuodetta kohti. “Minusta tuntuu, että Köysi odottaa meitä kyllä.”
---
Tuntui uskomattomalta haukata ilmaa, joka ei ollut tullut tuuletus- ja puhdistuskanavien kautta maan alle. Minua vastapäätä istuva Haukka hymyili, vaikka näinkin aavistuksen levottomuutta hänen silmissään. “Tuntuu mukavalta, eikö?” Vaikka kyse olikin siitä, että Osasto 5 oli menettänyt jo niin monta jäsentään, että Suden oli täytynyt hyväksyä, että meitä ulkopuolisiakin tarvittiin Osaston tavallisissa tehtävissä.
Nyökkäsin ja puristin Rhodesin kättä omassani. Tiesin, että minun ei olisi pitänyt, mutta olin aavistuksen levoton hänen puolestaan. Toiminta oli tietenkin minulle tuttua, vaikka olinkin tottunut toimimaan enemmän soolona, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka hyvin Rhodes pärjäisi, jos meidän pitäisi taistella. Hän oli kyllä ehtinyt kehittyä Osastossa olonsa aikana ja hän oli kasvattanut lihasmassaansakin (taputtelin hajamielisesti hänen voimakkaantuntuista reittään), mutta taistelijasta ei tullut taistelijaa muuten kuin käytännön kokemuksen kautta. Ja tässä sitä oli nyt tulossa.
Kohde, jota tutkimaan meidät oli lähetetty, oli vanha, ränsistynyt, kolmikerroksinen motelli Queensin perällä. Motellin neonkyltit olivat aikaa sitten sammuneet ja jostakin syystä yksi L oli varastettu. Ikkunat oli laudoitettu umpeen ja piha-asfaltilla sulava lumi oli paljastanut viime syksyn lehdet, joita kukaan ei ollut siivonnut pois tieltä. Yhtään elonmerkkiä ei näkynyt.
Olimme jättäneet auton muutaman korttelin päähän ja Portti johti meidät motellin takaovelle. Tunsin vatsassani levottomia kipristyksiä, mutta ne tuntuivat johtuvan pelkästään jännityksestä eikä siitä, että olimme kulkemassa ansaan. Olimme käyneet toimintasuunnitelman ensiksi läpi Osasto Viidessä ja kerranneet sen matkalla, joten jokainen meistä tiesi, mitä tehdä. Labyrintin tietojen mukaan Musta Opaali käytti motellia siirtymäpaikkana, jonka kautta he siirsivät aseita ja ihmisiä paikasta toiseen, eikä siellä pitänyt tällä hetkellä olla ketään. Meidän oli kuitenkin määrä tutkia paikka asekätköjen ja tiedonmurujen varalta, ja lopulta tuhota se.
Meitä oli vain Portti, Terä, Haukka, Rhodes ja minä nelostiimistä, sekä Juliette, joka oli tullut kolmostiimistä täydentämään joukkoamme. Hän oli ehkä lähempänä agentti Bellin ikää ja hänen lyhyeksi leikatussa tukassaan oli jo harmaata, mutta juonteet hänen kasvoillaan kertoivat vain vuosien kokemuksesta ja luonteesta, joka oli kestänyt ensiksi monta vuosikymmentä salaisessa palvelussa ja siirtynyt sitten sulavasti agentti Bellin mukana Osasto Viiteen. Vaikka luottamus eri tiimien ja osastolaisten välillä oli heikentynyt huomattavasti siitä, mitä se oli varmasti ollut aiemmin, agentti Bellillä ei ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se, että tiimien täytteeksi täytyi aina väliaikaisesti ottaa tukea muista tiimeistä. Ainoa vakuutus sitä vastaan, ettei uudestaan kävisi kuten entisille nelostiimiläisille oli käynyt oli se, että kaikki olivat jo valmiiksi varuillaan. Ja minulla ei ollut muuta vakuutusta kuin se, että vaistoni varoittaisivat minua, jos jotain epäilyttävää olisi tapahtumassa. Kunhan ne vain toimisivat nopeammin kuin sinä yönä, kun Köysi kuoli.
Kun Portti oli avannut takaoven ja Juliette, joka oli tarkistanut sen raosta, näkyikö ketään, viittasi meidät sisään, seurasimme hiljaa hänen perässään. Kaikilla oli aseet valmiina ja skannasimme paikan pikaisesti. Oli vierasta liikkua Variksena näin suuressa ryhmässä, mutta monissa silmissä oli kyllä etunsakin.
Motellin alakerta oli rakennuksen pienin tila, sillä se oli jakanut alimman kerroksen pienen nurkkakaupan kanssa, joka sekin oli kuollut jo aikaa sitten. Musta Opaali kuitenkin käytti todennäköisimmin kahden ylemmän kerroksen huoneita hyväkseen, sillä siellä näkyvyys oli parempi ja tilaa löytyi enemmän. Meidän oli tarkoitus käydä ensiksi yhdessä läpi toinen kerros, minkä jälkeen Haukka ja Terä jäisivät vahtimaan selustaamme sillä välin, kun me loput kävisimme läpi ylimmän kerroksen.
Kuljimme Rhodesin kanssa parina ja hän vahti koko ajan selustaani ja minä hänen. Kuulin hänen hengittävän tarkoituksella rytmikkäästi ja rauhallisesti ja mieleeni palautui se, kuinka hän oli auttanut minua tasoittamaan hengitykseni pari yötä sitten(?). Hän oli selvästi jännittynyt, mutta hänellä oli luultavasti enemmän kokemusta tällaisesta tiimityöskentelystä kuin minulla. Minä taas olin ollut yleensä se, joka oli päätynyt piileskelemään tällaisiin paikkoihin.
“Selvä,” Rhodes sanoi, kun oli avannut yhden motellihuoneen oven ja olimme pikaisesti tarkistaneet, että huone oli tyhjä eikä siellä näkynyt mitään. Kävimme näin järjestelmällisesti koko käytävän lävitse, mutta ainakaan toisessa kerroksessa ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut Mustan Opaalin koskaan käyneen siellä. Aloin jo epäillä, olivatko Labyrintin jäljitystaidot pettäneet, mutta vielä oli kolmas kerros jäljellä.
Kiipesimme portaat ylös ja kun katsoin olkani ylitse, Haukka, joka oli jäänyt käytävän alapäähän näytti minulle tsemppaavasti peukkua. Jatkoimme samaa rutiinia toisessa kerroksessa, Portti ja Juliette kävivät läpi käytävän vasemmalla, me Rhodesin kanssa oikealla puolella olevat huoneet. Olimme päässeet huoneeseen 38, kun osuimme viimeinkin huoneeseen, jonka pölyisellä lattialla oli selviä jalanjälkiä ja patjattoman sängyn takana näkyi lupaavia mustia laatikoita. Rhodes näki saman kuin minäkin ja astuimme huoneeseen tarkistamaan laatikkoa lähempää.
Kun olimme päässeet laatikolle asti, ovi lävähti takanamme kiinni ja lukko loksahti pahaenteisesti. Säpsähdin, sillä en ollut tuntenut mitään varoitusta ja käännyin katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Oven edessä seisoi mustaan pukuun pukeutunut mies. Hän oli määrittelemättömän näköinen, sillä mikään hänen piirteissään ei tuntunut erityiseltä, enkä osannut tarkalleen arvata edes hänen ikäänsä. Hänen huolitellun ulkomuotonsa lisäksi kaikkein huomiota herättävintä oli se, että hänellä oli yllään aurinkolasit, vaikka ilta olikin lähempänä keskiyötä, eikä laudoitettujen ikkunoiden takaa siivilöitynyt edes etäisten katulamppujen valoa.
Kaikkein suurin arvoitus oli kuitenkin se, mistä hän oli ilmestynyt. Huoneessa ei ollut varmasti ollut ketään, kun olimme sinne tulleet.
“Tervehdys,” mies sanoi tasaisella äänellä ja kohotti kätensä rauhoittavasti ja näyttääkseen, ettei hänellä ollut näkyvillä olevia aseita. Tähtäsin kuitenkin omallani häneen ja olin valmiina ampumaan pienestäkin merkistä.
“Laskekaahan aseenne, haluan vain jutella sinun kanssasi, Varis,” mies hymyili ja vaikka olin äsken ollut taisteluvalmiina, huomasin rentoutuvani ja aseeni piipun laskeutuvan kohti lattiaa. En tajunnut tarkkaan, mitä oli tekeillä, mutta toisaalta mies tahtoi ilmeisesti vain jutella. Vierelläni Rhodeskin oli laskenut aseensa, joten tämän täytyi olla järkevää.
Jostakin huoneen ulkopuolelta kuului äkkiä laukausten sarja ja katsoin ovea hätääntyneenä. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, pukumiehen vierelle ilmestyi tyhjästä ilmasta toinen, joka oli pukeutunut taisteluvarustuksiin ja jolla oli pitkät, kapeat kasvot ja kalju pää. “Ei mitään hätää,” hän sanoi heti ilmestyttyään. “Olen vain harhauttanut seuralaisianne, jotta saisimme keskustella täysin rauhassa.”
Mies ei näyttänyt tutulta, mutta tunnistin heti hänen äänensä. Hän oli ollut yksi Hector Lawrencen tukijoista, se, jota Lawrence oli kutsunut Frankeksi ja joka oli ilmeisesti antanut hänelle jokinlaista ulkopuolista apua.
“Pysykäähän siinä, niin voin esitellä sinulle asiani,” Franke sanoi ja kun jäseneni jäätyivät paikoilleen, jokin osa aivoistani heräsi henkiin ja tajusin, miten hänen sanojensa paino vaikutti minuun. Tunne oli kumman tuttu, mutta en ollut aiemmin tunnistanut sitä ja nyt tajusin, että olin nenäkkäin sen manipulaatiokyvyn kanssa, josta olimme Rhodesin kanssa puhuneet. Samalla tajusin myös, että sekä Franke että tuntematon pukumies olivat käyttäneet kykyä minuun, minkä ei olisi pitänyt olla mahdollista, jos Atlantiksen geeniteoria oli totta. Paitsi ai niin, Atlantis oli yksi pettureista.
Koetin liikkua ja nostaa aseeni taas ampuakseni Frankea, sillä hän oli kahdesta miehestä se aseistettu ja suurempi uhka, mutta vaikka aivoni olivatkin tajunneet asian laidan, kehoni pysyi itsekkäästi paikoillaan. Puristin leukani yhteen, tai ainakin koetin, mutta edes siihen en pystynyt.
“Minun nimeni on Alfa,” pukumies aloitti esitellen itsensä ja tajusin, mihin pulaan oikein olimme joutuneet. Miksi en ollut saanut yhtään ennakkoaavistusta?. Hänen äänensä oli vieläkin rauhallinen ja pehmeä, niin paljon etten luottanut siihen laisinkaan. “Olen odottanut kauan, että saisin nähdä sinut omin silmin alkuperäisen ruumiini kautta ja toivon tosiaankin, että täytät kaiken sen lupauksen, jonka olen sinussa nähnyt. Toivottavasti et pahoita mieltäsi siitä, etten aina jaksanut tyytyä pelkkään tarkkailuun, vaan… töytäisin sinua aina välillä oikeaan suuntaan, niin sanoen,” hän sanoi. Mietin hetken, mitä hän tarkoitti, mutta tajusin, että hän tarkoitti luultavasti kaikkia niitä merkillisiä tapahtumia, jotka olivat tapahtuneet Lawrencen aikoihin ja joihin en ollut koskaan saanut selviä vastauksia. “Minun täytyi puijata Lawrenceakin, ettei hän olisi paennut maasta ennen kohtaamistanne.”
No, ainakin nyt ne vastaukset olivat selviämässä. Alfa oli pelannut kaksoispelia minun ja Lawrencen välillä, ja hän oli käyttänyt minua vain pelinappulanaan, pelkkänä leluna. Hän ansaitsi kuolla jo pelkästään sen takia.
“Aika ei ollut vielä silloin sopiva, etkä sinä ollut tarpeeksi kypsä, mutta nyt haluan, että tulet puolelleni ja liityt Mustaan Opaaliin,” Alfa sanoin juhlallisesti. “Esitän tämän tarjouksen vain harvoille, jotka olen katsonut kunnian arvoisiksi, sillä en päästä ketään heikkoa yhteyteen kanssani.” Vaikka keskityinkin siihen, mitä Alfa pullautteli suustaan, huomasin, kun Franke vilkaisi Rhodesia. Tajusin, että he olivat yliluonnollisia, jotka ilmeisesti ylenkatsoivat tavallisia ihmisiä ja luulivat kykyjensä tarkoittavan sitä, että he olivat jotenkin muita parempia.
“Itse asiassa sinä olet niin kyvykäs, että ilman minua sinun kykysi on tuleva lopulta tuhoamaan sinut. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Ilman minua vietät viimeiset päiväsi hullujenhuoneella, eivätkä ne päivät ole niin kaukana, kuin luulet.” Tunsin vatsanpohjassani ikävän muljaisun, kun Alfa sanoi ääneen ne asiat, joita en ollut uskaltanut itselleni tiedostaa, kieltäessäni itseäni katsomasta edemmäs kuin tähän hetkeen. “Yliluonnollisuus on lahja, mutta se osoittaa, kuinka heikko ihminen onkaan - se paljastaa tuon heikkouden ja iskee siihen, jotta oppisimme, ettemme ole voittamattomia. Mutta heikkoudenkin voi poistaa, jos uskaltaa hakea siihen apua. Ja apu löytyy minusta.”
“Minulla ei ole mitään syytä liittyä Mustaan Opaaliin,” valehtelin. Mietin, oliko kyse enää edes Mustasta Opaalista, sillä Alfa ei missään vaiheessa puhunut meistä, vaan pelkästään itsestään. Mutta ehkä hän oli vain hyvin päättäväinen johtaja ja piti kaikkia alamaisiaan oikein kunnolla tossun alla. Se sai minut vain vähemmän kiinnostuneeksi Mustaan Opaaliin liittymisestä - kykeni Alfa parantamaan paniikkikohtaukseni tai sitten ei. “En ole avoin lahkoon liittymiselle, jos sitä mietit.”
Alfa ja Franke nauroivat, mutta nauru kuulosti karmivalta, sillä he nauroivat kirjaimellisesti yhteen ääneen, samalla tyylillä ja rytmillä. Purin hampaani yhteen. “Minä en ole mikään lahko, pelkkä ainoa ratkaisu tietään etsiville yliluonnollisille. Yliluonnolliset ovat voimakkaita, mutta heidän voimansa aiheuttavat heille tavalla tai toisella kärsimystä. Minuun liittymällä yliluonnolliset saavat kärsimykselleen lopun, sillä minulta löytyy aina ratkaisu niihin. Ja minuun liittymällä he moninkertaistavat voimansa, sillä kaikki minuun liittyvät saavat jakaa tietonsa ja taitonsa ja tulevat voimakkaammiksi kuin ovat koskaan uskoneetkaan voivansa tulla. Jos sinä liityt minuun, et pelkästään parane pelostasi, vaan saat yliluonnollisen voiman, teleportaation, suostuttelukyvyn ja kaikkea muuta, mitä et ole osanneet vielä arvatakaan.”
Nyt avasi Franke avasi suunsa ja alkoi puhua. Tunsin manipulaation pohjavirran hänen sanoissaan voimakkaammin, kuin olin tuntenut sen Alfan puhuessa, joten saatoin olettaa, että suostuttelu oli Franken omistama kyky ja Alfa vain jakoi sen hänen kanssaan, kuten oli maininnut. “Minuun liittyminen on varsin kirjaimellista. Jos annat suostumuksesi ja avaat mielesi minulle, kykenen minä poimimaan sinun sielusi kuin kukan kämmenelleni ja liittämään sen itseeni. Silloin meistä kahdesta tulee yksi, sanan jokaisessa merkityksessä, yksi mieli kahdessa tai useammassa ruumiissa, kokemuksemme ja ajatuksemme täydentävät toisensa ja ne kohdat, jotka aiemmin ovat olleet haavoittuvia, voi se, joka on joskus ollut toinen, nyt suojata. Sinun tuskastasi tulee meidän tuskamme, ja yhdessä me pystymme sen voittamaan.”
Suuni loksahti auki, kun kuulin Franken sanat ja tajusin lopulta, mitä oli tekeillä. Franke ei ollut Franke, vaan Alfa, joka ajatteli Franken aivoilla ja puhui tämän suulla. Värähdin kauhusta ja sitten tajusin, mitä olin tehnyt. Olin kyennyt liikkumaan. Katsoin Alfaa siltä varalta, että hän oli huomannut tapahtuneen, mutta hän oli vieläkin melko lumoutunut omista sanoistaan.
“Mutta ei-yliluonnolliset, he eivät ole tarpeeksi arvokkaita, eivätkä kelvollisia kulkemaan minun mukanani huomiseen. Kun minä laajenen ja kerään itseeni vain yhä enemmän kykyjä - parantumisen, kuolemattomuuden, loputtoman kestävyyden ja kaiken mitä kuvitella voi... Heidän täytyy tyytyä katsomaan sivusta, sillä minä olen sen itse todennut ja kokeillut, ja kyvyttömän ihmisen mieli on niin heikko, arvoton ja taitamaton, ettei se kelpaa, vaan korruptoi ja tuhoaa kaiken jo kertyneen. He eivät kelpaa. Mutta toisin on sinun kohdallasi ja sinuna miettisin hieman pidempään ja tarkemmin, ennen kuin kieltäytyisin uudestaan. Minä en tee tätä tarjousta useampaa kertaa.”
Kallistin päätäni aavistuksen. Alfa oli selvästi kaikkein voimakkain yliluonnollinen, jonka olin koskaan tavannut ja se pelotti minua, sillä mihin kaikkeen hän kykenikään? Jo pelkkä manipulaatio oli pelottavaa. Mutta juuri Alfan voimien takia en voinut olla hänen puolellaan. Hän itse varmasti uskoi omiin näkemyksiinsä fanaattisella luottamuksella, mutta hänen käyttämänsä metodit olivat totalitaariset. Hän halusi liittää kaikki yliluonnolliset yhteen joksikin monipäiseksi superolennoksi? Miksi hän sitten taisteli joka päivä niitä yliluonnollisia vastaan, jotka eivät vain sattuneet olemaan hänen kanssaan samaa mieltä? Ja hän oli osoittautunut, että erilaisten juonten punominen oli hänelle aivan tavallista, eikä hän pelännyt tappaa, päinvastoin päätellen siitä, miten jotkut osastolaisista oli tapellut, hän jopa saattoi nauttia siitä tai oli ainakin uskotellut itselleen, että tavallisten ihmisten tappaminen oli jonkinlainen pyhä velvollisuus.
En ollut järin innostunut luovuttamaan omaa minuuttani jonkun sellaisen käsiin, joka oli vähintäänkin kaiken arvostuksen alapuolella, varsinkaan nyt, kun olin viimeinkin alkanut tiedostamaan ja etsimään omaa minuuttani. Joten vastaus oli kyllä vieläkin, että ei kiitos.
Vilkaisin silmäkulmastani Rhodesia, joka oli jähmettynyt vierelleni. Hän oli liikkumaton tavalla, joka osoitti, ettei hän ainakaan ollut päässyt takaisin oman kehonsa herraksi, toisin kuin minä luultavasti olin. Minun pitäisi siis avustaa hänet pois tuosta ulkoisen vaikutuksen tilasta. Katsoin takaisin Alfaan ja Frankeen. Esittäen vielä pohtivaa, vaikka olinkin päätökseni tehnyt. Toivoin tosissani, ettei Alfa ollut vielä saanut itseensä ketään, jolla oli ajatustenlukemiskykyjä, koska silloin hän olisi lähes voittamaton ja minunkin yllätyshyökkäykseni menisi pieleen.
Onneksi se ei sentään mennyt. “No, minä…” aloitin kuin olisin ollut kertomassa, olinko saanut tuloksekseni juuta taikka jaata, mutta samassa nostin aseeni taas ylös ja ammuin suoraan kohti Frankea. Osuma oli tarkka ja luoti osui keskelle Franken otsaa. Franke tipahti kertalaakista ja ne harmaat, limaiset pikku osaset, jotka olivat hänelle ehdottoman elintärkeitä, levisivät seinään ja oveen poistuvan luodin mukana.
Rhodes ei jäänyt ihmettelemään, vaan heti kun olin osunut Frankeen, hän nosti oman aseensa ja ampui sillä kohti Alfaa, mutta yllätyksessä oli se seikka, että se saattoi onnistua vain kerran. Alfa teleporttasi pois luodin tieltä, ilmestyi saman tien uudestaan Rhodesin edessä ja kävi päälle. Minä syöksyin tappelun tuoksinaan myös, veitsi reisikotelosta esiin vedettynä, mutta yhden käden huitaisu riitti siihen, että kaaduin taaksepäin ja osuin pölyiseen sänkyyn. Yliluonnollinen voima tosiaan.
Samassa huoneeseen teleporttasi kaksi muuta, lyhyt latinon näköinen nainen ja japanilainen mies, joista jälkimmäinen katsoi minua ja sanoi: “Tämä on siis päätöksesi? Hyvä on.” Sitten he lähestyivät kohti minua ja koetin samalla pitää silmällä heitä ja Rhodesia, josta Alfa ei ollut vielä saanut kunnon otetta. Tajusin, että kahdestaan Alfan kolme yhden hinnalla -tarjousta vastaan olimme kuoleman omia. Ja kahden paikalle ilmestyneen lisäksi Alfa luultavasti voisi kutsua paikalle aivan kaikki, jotka olivat häneen liittyneet, ja kuka tiesi, kuinka paljon heitä olisi.
Ampuminen ei toimisi toista kertaa, sillä he saattoivat teleportata, eikä ollut kovin järkevää ampua tuliaseella minne sattuu, varsinkaan sisätiloissa.. Vaikka he olivatkin voimakkaampia kuin minä, oikein muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin lähitaistelu. Laitoin aseeni takaisin koteloon ja vedin toiseenkin käteeni puukon. “Antaa tulla,” hymyilin kylmästi haastaen vastustajiani - tai siis vastustajaani.
En kuitenkaan ehtinyt aloittaa tappelua, kun ikkunaa peittäneet laudat kera ikkunalasin räsähtivät rikki ja jotakin isoa ja mustaa syöksyi huoneeseen. Se osui suoraan Alfaan, joka juuri saanut Rhodesin painetuksi lattiaan ja osui häneen voimalla, joka lennätti Alfan takaisin käytävänvastaiseen seinään. Se oli Haukka, joka oli sankarillisesti syöksynyt avuksemme. Hän katsoi kolmea Mustan Opaalin jäsentä hymy kasvoillaan ja sanoi sitten: “Aika vetäytyä?”
Juoksin Rhodesin luo ja nostin hänet pystyyn - hän oli sentään hengissä, eikä näyttänyt haavoittuneen. “Kyllä,” sanoin Haukalle.
“Tehdäänpä sitten pieni taktinen perääntyminen,” Haukka sanoi, ja tarrasi meihin molempiin. Äkkiä lattia katosi altani ja tarrasin Rhodesiin kaikin voimin. Putosimme - tai siltä se tuntui, vaikka kuljimmekin vaakasuorassa, ikkunan läpi ja sitten suunta vaihtui, ja äkkiä ylhäällä olikin alhaalla ja tipahdimme kohti yötaivasta. Kun näin allani levittäytymän loppumattoman mustuuden, suustani karkasi hillitön, tyttömäinen kirkaisu, kun taas Haukka vain nauroi. Äkkiä putoaminen pysähtyi ja käännyimme hitaasti oikein päin.
“Hengissä ja yhtenä kappaleena?” Haukka katsoi meitä kysyvästi. “Ja muistakaa muuten pitää minusta kiinni, sillä muuten saatatte pudota siihen viralliseen suuntaan, enkä ole varma, saanko teidät kiinni ajoissa.
Nyökkäsin omasta puolestani ja katsoin Rhodesia, joka näytti tavallista kärsineemmältä, mutta joka nyökkäsi silti. “Missä muut ovat, selvisivätkö he?” hän kysyi Haukalta.
“He vetäytyivät jo takaisin autolle. Jostakin ilmestyi yhtäkkiä Mustan Opaalin joukkoja ja meidän oli pakko perääntyä. Julietteen osui, mutta hän luultavasti selviää, jos pääsemme Osastolle tarpeeksi nopeasti, mutta autolla huomasimme, että te olitte jääneet jonnekkin, joten minun piti tulla vielä teitä hakemaan.” Haukka kertoi ja lähti liikuttamaan meitä hillitysti yöilman halki kohti paikkaa, jonne olimme auton jättäneet. Tajusin, että olin viimeinkin kokemassa jotakin, jota olisi voinut kutsua lentämiseksi, mutta oli synti ja häpeä, etten voinut kaiken tapahtuneen keskellä nauttia siitä niin paljon, kuin muuten olisin tehnyt.
Haukka palautti meidät suhteellisella kiireellä takaisin autolle ja kun kiipesimme takaisin auton takaosaan, levottomat tuntemukset, jotka olivat loistaneet poissaolollaan saapuessamme motelliin leimusivat nyt sisälläni päästä varpaisiin. Alfa oli paljastanut kuka hän oli ja mitä hän aikoi, ja minä olin kieltäytynyt. Nyt tapahtumissa oli ylitetty näkymätön kynnys ja olimme tulleet seuraavaan vaiheeseen. Atlantis ja Ilves, taas kaksi muuta Alfaan liittynyttä olivat odottamassa meitä Osasto Viidessä, mutta en uskonut, että he enää tyytyisivät pelkästään odottamaan. Nyt kaduin, ettemme olleet varoittaneet edes agentti Belliä epäilyksistämme. Joka sekunti, jonka hukkasimme, oli liikaa ja tekomme oli saattanut viimeinkin ratkaista Osasto Viiden kohtalon.
“Äkkiä,” sanoin Terälle, joka istui auton ratissa vieressään Juliette, joka tyrehdytti kyljestään vuotavaa verta. “Meidän täytyy palata takaisin - ja äkkiä!”
<-edellinen/takaisin/seuraava->