Luku 6: Varo tilanteita, joissa sinua koetetaan huijata
- Etsivä Rhodes -
“Minä tiedän, kuka tappoi Gorgon ja hyvin mahdollisesti Kyynkin,” iskin käsissäni olleet paperit pöydälle, jonka olin ominut työpöydäkseni Osasto Viiden suunnitteluhuoneessa ja joka oli jo räjähdyspisteeseen asti täynnä erilaisia papereita, valokuvia ja muistiinpanoja. En ollut varma, miten se aina tapahtui, mutta pidin sitä jonkinlaisena luonnollisen entropian tilana, jota tunnuin vetävän puoleeni.
“Mennään sitten nappaamaan hänet,” Varis nousi saman tien seisomaan omalta paikaltaan, jossa oli istunut viimeisen tunnin sekä tekemättä varsinaisesti mitään, että koettaen kovasti olla häiritsemättä minua.
“Etkö halua kuulla perusteluitani? Ja kertoa omaa mielipidettäsi?” kysyin hämmästyneenä.
Varis katsoi minua yhtäläisen hämmästyneenä. “Mutta sinä kuulostit niin varmalta?” hän sanoi. “Et vaikuta minusta sellaiselta ihmiseltä, joka sanoisi tuollaista ellet olisi 99,99% varma asiasta. Mutta antaa tulla,” hän istuutui takaisin tuoliinsa, mutta se näytti vaativan ponnisteluita. Olin sanomassa, ettei hänen tarvitsisi vaivautua, mutta hillitsin itseni.
Hänen luottamuksensa minuun oli kyllä imartelevaa, mutta tuntui oikealta käydä todisteeni läpi. Ääneen lausuttuna epäkohdat paljastuisivat varmasti paremmin, ja jos päättelyssäni oli jokin heikkous, Varis epäilemättä huomauttaisi siitä.
Nousin seisomaan ja vedin luoksemme sekä Kyylle että Gorgolle omistamani valkotaulut ja nostin pöydältä paperipinkan ja laskin sen Variksen nenän eteen. “Tässä on Atlantiksen antamat profiilit kaikista Osaston jäsenistä, sekä yliluonnollisista että tavallisista. Heidän joukostaan neljällä, Ilveksellä, Köydellä, Tammella ja Haudalla oli yliluonnollisia voimia.” Asetin Variksen eteen toisenkin paperin, johon Labyrintti oli selvittänyt lähes minuuteittain osastolaisten liikkeet murhapäivien ajalta. Olin tehnyt siihen omia merkintöjäni, ja viimeinkin minusta alkoi tuntua siltä, että olin lähellä tämän valtavan Einsteinin ongelman ratkaisua.
Ainakin neljä osastolaista on voimakkaita. Köysi ja Ilves olivat harjoittelukeskuksessa murhan aikaan. Hauta oli joko Peilin kanssa tai Peili valehtelee. Tammi oli suorittamassa tehtävää Osaston ulkopuolella. Häkki kuuli, että makuuhuoneiden käytävällä kulki kolme henkilöä, samoin Silkki. Juliette kuuli neljät askeleet. Kuka avasi Gorgon makuuhuoneen oven, ja kuka kävi hänen viereisessä huoneessaan, joka kuului Haudalle? Looginen ongelma tosiaan.
“Köysi, Ilves ja Tammi olivat todistetusti poissa murhapaikalta murhan hetkellä, mutta Haudan alibi perustuu vain Peilin sanaan, mikä tekee Haudasta välittömästi pääepäillyn. Uskon helposti, että Haudalla on sen verran valtaa Peilin ylitse, että saisi hänet valehtelemaan puolestaan. Mutta,” sanoin ja Varis kuunteli minua liikahtamatta.
“Seuraavan kerran kun Hauta havaittiin, he olivat käytävissä Osaston toisella puolella pari minuuttia arvoidun murhan ajankohdan jälkeen. Testasimme eilen Haukan kanssa matkan makuuhuoneiden käytävästä sinne, ja nopeintakin reittiä matkassa kesti juostenkin viisi minuuttia. Eli ellei Hauta ole keksinyt jotakin salaista siirtymiskeinoa, hänen alibi on toistaiseks hyväksyttävä.” Nostin kaikkien neljän epäillyn profiilit pois pinosta.
“Sitten voimme eliminoida muut meidän kanssamme harjottelukeskuksessa olleet ja muut Tiimi Ykösestä, eli Tammen lisäksi myös Shiv, Haava ja Skylla olivat hyvin epätodennäköisiä,” sanoin ja nostin lisää papereita pois. “Meillä on siis jäljellä enää…” huokaisin,” ...kuusitoista epäiltyä. Mutta jos hyväksymme Haudan alibin, meidän täytyy hyväksyä myös Peili, mikä tekee viisitoista.” Nostin pois hänen profiilinsa ja levittelin jäljelle jääneet profiilit niin, että ne näki paremmin.
“Agentti Bell, Jade, Joki ja Atlantis ovat turvassa myös,” Varis katseli profiileita ja näytti kohtaa aikataulussa. “He olivat kokoustamassa murhan aikana ja jonkin aikaa sen jälkeenkin, eikä kukaan muu heistä kuin Atlantis ole edes yliluonnollinen.”
“Olin juuri tulossa siihen,” hymyilin hänelle kiitollisena siitä, että hän otti päättelyni vakavasti. “Heidän lisäkseen poistaisin myös Labyrintin, sillä hänen yliluonnollinen kykynsä on todistetusti erilaisten tulevaisuudennäkyjen näkeminen, ei voima. Olemme päässeet alas kymmeneen,” nostin lisää papereita pöydältä.
“Jos jaamme jäljelle jääneet epäillyt yliluonnollisiin ja tavallisiin, meillä on yliluonnollisia kuusi, eli Susi, Silkki, Feeniks, Hopea, Karhu ja Juliette. Tavallisia taistelijoita on vain neljä: Häkki, Sade, Kärppä ja Luoti. Tavallisista kaikki muut paitsi Luoti ovat naisia, ja vaikka he ovatkin vahvoja, on erittäin epätodennäköistä, että heillä olisi ollut tarpeeksi voimaa seivästää Gorgo lyhyellä ja tylpällä metalliputkella läpi kylkiluiden, tai edes murskata Kyyn rintakehä. Olisin valmis myös sulkemaan Luodin pois laskuista, sillä voimaa on tarvittu paljon. Todella paljon.”
“Meillä on enää jäljellä loput yliluonnollisista. Joku siis valehtelee omasta kyvystään?” Varis kysyi. Nyökkäsin.
“Jos epäilemme saman käytävän varrella olleita osastolaisia hieman muita enemmän, meillä on Silkki ja Juliette.” Liikutin heidän papereitaan aavistuksen lähemmäksi Varista. “Julietten kyky on lyhyen matkan teleporttaus. Hän olisi siis hyvin voinut kadota omasta huoneestaan ja ilmestyä Gorgon huoneeseen, ja samoin häneen viittaavat veriset jalanjäljet, jotka päättyivät kuin tyhjään.”
“Mutta eihän siinä ole järkeä,” Varis sanoi. “Gorgon tapettuaan Juliette olisi voinut vain kadota taas takaisin omaan huoneeseensa, miksi hän olisi tarkoituksella jättänyt verisiä jalanjälkiä? Ja onko hänelläkään tarpeeksi fyysisiä voimia?”
“Se mietityttää minuakin, mutta kyseessä voi taas olla jonkinlainen harhautus. Kuitenkin hänen syyllisyyttään vastaan on todisteena se, etteivät käytävällä olleet jalanjäljet vastaa hänen kenkiensä kokoa, eikä hän ollut Kyyn murhailtana Osastossa. Meille jää siis vielä Silkki ja tarpeen tullen muut jäljelle jääneet yliluonnolliset. Lukisitko, mikä Kyyn erikoiskyky on?” kehotin Varista.
“‘Taito kopioida hetkellisesti muiden yliluonnollisten kykyjä silloin kun hän on lähikontaktissa ja koskettanut fyysisesti taidon alkuperäistä omistajaa.’ Rhodes, hänhän olisi voinut…”
Nyökkäsin. “Hänellä on jäljelle jääneistä yliluonnollisista paras tilaisuus valehdella kyvyistään. Paperilla lukee, että hänen tulisi olla lähellä kyvyn alkuperäistä omistajaa, mutta haluaisin kuulustella häntä siitä vähän. Epäilen, olisiko mahdollista, että hän olisi ensiksi koskettanut esimerkiksi Köyttä tai Tammea ja sitten mennyt omaan huoneeseensa odottamaan. Aikataulussa näkyy, että hän vietti aikaa aamulla oleskeluhuoneessa yhdessä molempien kanssa.”
“Ja jos hän kykeni jotenkin pitämään itsessään ladattuna kyvyn yliluonnollisiin voimiin, hän saattoi vain odottaa tilaisuuttaan. Sitten hän hiipi Gorgon huoneeseen, käytti voimansa ja lähti pois.”
“Jalanjälkien kokokin vastaa,” sanoin. “Hän käveli käytävällä poispäin omasta huoneestaan, huomasitko? Ja sattumoisin kohti Julietten huonetta. Hän saattoi vain poistaa kengät jaloistaan, ottaa ne käteensä ja mennä takaisin omaan huoneeseensa. Epäilen myös sitä, että hän saattoi piilottaa kengät Haudan huoneeseen, molemmat käyttävät samankokoisia Osaston kenkiä,” ehdotin.
Varis nyökkäsi hitaasti, hän oli ilmeisesti samaa mieltä kanssani. “Pitäisikö meidän ensiksi kertoa agentti Bellille vai vangita Silkki? Ilveksen kanssa asiat eivät sujuneet niin mukavasti kuin olisi pitänyt,” hän kysyi taas innostuneempana penkiltään.
“Haluan kuulustella Silkkiä ennen kuin kerromme kenellekään, ja mahdollisesti ottaa hänet säilöön ennen kuin hänen toverinsa saa tietää,” sanoin ja nousin omalta paikaltani. “Mennään pidättämään hänet,” suuntasin ulos huoneesta, Varis vanavedessäni.
---
Silkki ei tietenkään ollut omassa huoneessaan. Eikä harjoittelemassa. Eikä ruokailuhuoneessa tai oleskelutiloissa. En voinut muuta kuin kiroilla pitkän rivin mielessäni ja mobilisoida Suden avustamana kaikki kynnelle kykenevät etsimään häntä jokaisesta Osasto Viiden kolkasta. En suostunut myöntämään itselleni sitä mahdollisuutta, että hän oli ehkä päässyt jo ulos.
“Rauta! Varis” Peili ja Hauta juoksivat autotallien suunnalta kasvoillaan vakavat ilmeet. “Me löysimme hänet,” Hauta sanoi, mutta heidän ilmeensä nähdessään minun ei tarvinnut kysyä, miksi he eivät olleet tuoneet häntä mukanaan.
Juoksimme kaksikon johtamina takaisin sinne, mistä he olivat tulleet ja muut kuulomatkan päässä olleet seurasivat perässä. Paikka, johon kaksikko johdatti meidät oli lähes sama, johon Kyyn ruumis oli ilmestynyt, joten kun Hauta ja Peili kääntyivät kulman taa ja pysähtyivät, ehdin varoittaa muita pysymään tarpeeksi kaukana, etteivät he sotkisi rikospaikkaa. Mitä olikin varsin paljon.
Silkki makasi omassa veressään käytävän seinään nojaten, pää retkottaen kuin hän olisi vain juonut liikaa ja sammunut. Hänen musta paitansa oli kuitenkin verestä märkä ja vatsan kohdalta täynnä reikiä. Verilammikkoa välttäen kumarruin tutkimaan lähempää, olivatko hänen vatsassaan olevat lukemattomat haavat teräaseella tehtyjä vaiko edellisten tappojen tapaan toteutettu hieman erikoisemmin. Ennen kuin ehdin nähdä kunnolla mitään, Varis tarrasi olkapäähäni.
“Tämä ei ole totta,” hän henkäisi, mutta hän ei kuulostanut oikeasti epäuskoiselta. Hän kuulosti raivostuneelta. Käännyin katsomaan häntä ja naamion lisäksi näin vain hänen yhteen puristetut leukansa ja irvistykseen vääntyneen suunsa. “Minä en aio sietää tällaista,” hän sanoi, kuin Silkin murha olisi ollut henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. “Minua ei pidetä tällä tavoin naurunalaisena.”
Hän ohitti ruumiin kuin ei olisi huomannutkaan sitä ja lähti juoksemaan käytävällä eteenpäin. Nousin hämmentyneenä seisomaan, käskin pikaisesti Sutta ja paria muuta jäämään ruumiin luokse vartioon ja lähdin sitten itse Variksen perään. Tajusin, että käytävällä oli taas verijälkiä, mikä kävi järkeen. Murhaaja ei olisi voinut levittää noin paljon verta ilman, että olisi itsekin kastunut siihen. Kiihdytin Variksen perään ja kuulin, kun jotkut muut seurasivat perässäni.
“Varis! Minne sinä oikein menet!” huusin, mutta itsepäinen kun oli, hän jätti minut huomiotta. Verijäljet olivat himmenneet, mutta yhä hän juoksi, epäröimättä ja yllätyin, kun hän pysähtyi äkkiä. Tajusin, että olimme palanneet takaisin tuttuun käytävään, jolla sijaitsi puolet makuuhuoneista. Varis ei vieläkään kiinnittänyt minuun huomiota, vaan lähti kulkemaan hitaasti, kuin vaanien eteenpäin käytävällä, katsoen jokaista ovea yksitellen ja tajusin lopulta, että hän käytti kykyään. Jos olin ymmärtänyt hänen kykynsä oikein, hän ei etsinyt murhaajan makuuhuoneen ovea, vaan koetti erottaa, mitkä ovet olivat vääriä.
Haukka tuli rinnalleni ja seurasimme välimatkan päästä Variksen etenemistä. Varis pysähtyi, kääntyi ensiksi katsomaan oikealla puolellaan olevaa ovea. Hän kosketti hiljaa oven pintaa, mutta pudisti sitten päätään ja kääntyi vasemmalla olevan oven puoleen. Sen hän repäisi auki ja syöksyi sisään.
Ensiksi rekisteröin lattialle heitetyn harmaan hupparin, jossa oli tummia veriläiskiä vatsan ja hihojen seudulla. Sitten näin Variksen, joka potki huoneen vessatilan ovea saadakseen lukon murretuksi ja juuri kun olin tarjoamassa apuani, ovi antoi periksi ja Varis repi sen auki.
Oven takaa paljastui mustaan toppiin pukeutunut, pelokkaan näköinen Ilves. Hän oli altaan ääressä pesemässä käsiään, mutta erehtymättömän tutun sävyistä tummanpunaista verta oli myös hänen käsivarsissaan ja kasvoillaan. Lattialle oli tiputettu tai tipahtanut verinen veitsi.
Melkein automaattisesti olin vetämässä esille virka-asettani ja luettelemassa syytetylle, että olin NYPD:n poliisi ja että hänellä oli oikeus vaieta ja kaikkea hänen sanomaansa voitaisiin käyttää häntä vastaan oikeudessa. Sitten tajusin, etten ollut varsinaisesti tässä tilanteessa poliisin toimessa ja sen sijaan astuin Variksen ohitse mitään sanomatta, tartuin Ilvestä käsivarresta ja vedin hänet pois pesuhuoneesta. “Haukka!” komensin ja hän tarrasi heti Ilveksen toiseen käsivarteen.
“Muista, ettei häntä saa satuttaa,” Haukka sanoi ja pienen hetken ajan luulin hänen suojelevan ystäväänsä, ennen kuin tajusin, että hän tarkoitti Ilveksen erikoiskykyä, jota en halunnut aktivoida.
Ilves ei kuitenkaan taistellut vastaan. Sen sijaan hän hoki: “Minä en tehnyt sitä, minä en tiedä mitä tapahtui, mutta minä en tehnyt sitä!” hämmentynyt ja kauhistunut ilme kasvoillaan, mutta todisteet eivät olleet kovin vahvasti hänen sanojensa puolella. Raahasimme Haukan kanssa hänet ulos huoneestaan ja olin hetken ymmälläni, mitä seuraavaksi tulisi tehdä, kun agentti Bell ja Köysi kiiruhtivat luoksemme. Köydellä oli käsiraudat valmiina, joten oli helpottavaa viimeinkin tehdä jotakin tuttua. Tuntui silti väärältä olla sanomatta mitään, kun tein toimenpiteeni.
“Viedään hänet selliin,” agentti Bell sanoi ja Köysi otti yhä äänekkäästi armoa anovan Ilveksen minulta. Seurasimme heidän perässään, kun agentti Bell kulki edellä ja Köysi melkeinpä kantoi säikähdyksestä veteläksi mennyttä Ilvestä aivan Osasto Viiden toiselle puolelle käytäviin, joista minulle oli kerrottu, mutta joissa en ollut käynyt aiemmin.
Minulla oli aikaa miettiä Ilveksen sanoja ja niiden todenmukaisuutta. Jos Ilves tarkoitti, ettei ollut tappanut Silkkiä, se oli selvä valhe. Verisessä veitsessä oli varmasti sekä Ilveksen että Silkin DNA:ta. Jos Ilves oli aktivoinut itseään satuttamalla oman kykynsä, hänellä oli luultavasti ollut myös ainakin tarpeeksi voimaa tappaa sekä Vuori että Kyy, helpostikin. Ilves olisi ollut selkeä epäilyt Gorgon murhaan, sillä olin harjoituksissa nähnyt hänen käyttävän kykyään iskemällä paljaan nyrkkinsä viiden tiililaatan lävitse ja heittelemällä Porttia kuin nukkea. Mutta Gorgon ruumis oli ollut varsin tuore, kun olimme löytäneet sen ja Ilves oli ollut meidän kanssamme harjoittelutilassa koko ajan.
Mutta, jos Osasto Viidessä oli joku tuntematon, jolla oli tarpeeksi voimaa tappaa Gorgo, Ilves olisi voinut käydä hänen avustajastaan. Hän olisi voinut poistua harjoittelusalista jonkin tekosyyn varjolla meidän lähtömme jälkeen ja kiiruhtaa Jaden ja Labyrintin huoneeseen ja pyyhkiä valvontakameratallenteet sillä välin, kun olimme tutkimassa Gorgon ruumista. Siinä tapauksessa Jade oli luultavasti hänen puolellaan, tai sitten hän ei ollut uskaltanut tunnustaa poistuneensa huoneesta. Atlantis oli osoittanut Jaden pöydällä olevaa kuumaa teekuppia, jonka Jade oli aivan hyvin saattanut hakea itse sillä välin, kun Ilves oli hiipinyt huoneeseen. Mutta siinäkin tapauksessa suunnitelma oli ollut uhkarohkea ja hyvin riskialtis. Mutta jos jotakin olin oppinut työssäni, niin sen, että murhaajat, jotka olivat valmiita suunnittelemaan murhansa etukäteen, olivat myös valmiita ottamaan riskejä, jotka tavallisesta ihmisestä olisivat vaikuttaneet järjettömiltä.
Lisäksi oli olemassa Variksen teoria yliluonnollisesta, joka kykeni sumentamaan muiden ajatukset. Ilves oli varmasti tappanut Silkin, sillä hänellä ei tainnut olla kovin muuta hyvää selitystä, miksi nyt sattui olemaan veren peitossa. Mutta oliko tuntematon hämääjä sittenkin manipuloija? Saattoiko hän olla niin voimakas, että kykeni laittamaan muut tekemään likaiset työt hänen puolestaan? Tämä mahdollisuus herätti kokonaisen ryöpyn uusia, vastaamattomia kysymyksiä, kaikkein merkittävimpänä sen, saattoiko tämän koko sotkun takana olla sittenkin vain yksi hyvin toimelias yliluonnollinen. Olimmeko me kaikki muut vain hänen nukkejaan ja miksi hän leikki meillä tällä tavoin?
Kun Ilves oli turvallisesti teljetty selliin, joka oli tarkoituksella kehitetty sellaiseksi, että se pidättelisi yliluonnollisenkin sisällään, odotin kunnes pakolliset selkääntaputtelut ja yhä levottomat mutta aavistuksen helpottuneet huokaukset oli huokaistu, ennen kuin vedin syrjään Variksen, joka oli taas ottanut naamionsa pois, jotta voisin kertoa ajatukseni hänelle. Hän ei kuitenkaan tuntunut keskittyvän sanoihini kunnolla, vaan hänen katseensa vaelsivat käytävillä, sellin ovessa ja muissa ihmisissä, jotka olivat kuulomatkan ulkopuolella, mutta silti näkyvissä.
Kun olin viimeistellyt päätelmäni, aavistuksen turhautuneena, Varis kääntyi katsomaan minua. “Miten Silkki sitten sopii kuvioon?” hän kysyi ja hänen sanansa tutisuttivat pöytää mielessäni kehittelemän korttitalon alla. “Aivan vasta sinä olit varma, että hän murhasi Gorgon, vaikka emme vieläkään ole täysin varmoja miten. Onko hän siis mielestäsi Ilveksen toveri? Koska Silkki on nyt kuollut ja sinun päätelmiesi mukaan se tapahtui hänen liittolaisensa tekemänä. Tämä tappo ei ollut läheskään yhtä hyvin suunniteltu kuin aiemmat ja vaikuttaa siltä, että Ilves teki sen, koska aloimme olla Silkin jäljillä. Miksi Ilves ei sitten tahtonut, että me saisimme Silkin kiinni?”
Hieroin kasvojani käännellen asiaa päässäni ympäri ja ympäri. “Ilves otti riskin, että jäisi kiinni, jotta sai vaientaa Silkin. Silkin on täytynyt siis tietää jotakin ja Ilveksellä on ollut syytä epäillä, että hän saattaisi kertoa sen meille. Tai sitten tätä koko kuviota käytettiin hämäyksenä, emmekä ole vieläkään yhtään lähempänä oikean murhaajan selvittämistä,” mietin ääneen.
Sage käänsi taas levottoman katseensa minuun ja mietin, olisiko minun pitänyt olla huolissani hänen käytöksestään. Me kaikki Osasto Viidessä olimme paineen alaisina tänä hetkenä, mutta Sage näytti reagoivan kaikkein huonoimmin. Hän oli käynyt läpi traumaattisia tapahtumia vain vähän aikaa Osasto Viittä ennen, joten uuden tilanteen läpikäyminen saattoi olla viemässä häntä lähemmäs murtumispistettä kuin kenellekkään olisi ollut tervettä. Hän ei luultavasti kuolemankaan uhalla olisi näyttänyt minulle pelkoaan, mutta olin huomannut, että hänellä oli hetkiä, jolloin hän sulkeutui muulta maailmalta, pakeni omaan huoneeseensa tai minun huoneeni pesuhuoneeseen ajaksi, joka oli minusta hieman epäilyttävän pitkä. En aikonut painostaa häntä kyselemällä hänen mielentilastaan, sillä olin oppinut Sagesta jo sentään sen verran, että hän reagoisi siihen vähintäänkin terävästi. Aioin kuitenkin osoittaa muilla tavoin, että olin hänen lähellään, enkä lähtisi siitä pois mihinkään.
Hän avasi suunsa kuin olisi ollut sanomassa jotakin, vilkaisi käytävässä liikkuvia ihmisiä ja nappasi minua sen sijaan ranteesta. Seurasin hänen perässään suunnitteluhuoneeseen asti ja odotin maltillisesti, kun Sage läimäytti oven kiinni ja veti sälekaihtimet kiinni. “Minusta tuntuu, että Osastolla on ainakin kolmas petturi,” hän sanoi seremoniattomasti. “Ja minusta tuntuu, että se on Atlantis.”
Katsoin häntä kulmat koholla ja kysyin, mihin hänen väittämänsä perustuivat. “Atlantiksen käyttäytyminen on muutenkin hyvin tasapainotonta… Mutta joskus se tuntuu… epäaidolta,” hän sanoi. “En tiedä kuinka paljon siitä on aistejani ja kuinka paljon on totta, mutta… ensinnäkin hän valehteli sinusta. Mikä hänen valheensa oli, en tiedä. Toiseksi, hän saattoi itse tyhjentää valvontakameroiden tallenteet, hänellä oli siihen hyvä tilaisuus. Tärkeintä on, että Atlantis suorittaa kaikille Osastoon tuleville heidän kartoituksensa. Hän on se, joka tekee arvion jokaisen Osasto Viiteen tulevan yliluonnollisen voimista. Kaikki meidän tietomme sen lisäksi, jos olemme päässeet jotakin todistamaan omin silmin, perustuu Atlantiksen meille antamiin tietoihin.”
“Kun hän antoi meille listan Osasto Viiden yliluonnollisista, se on voinut olla puutteellinen tai osittain valheellinen. Hänen raporttiensa mukaan Osastolla ei ollut Köyden, Ilveksen, Haudan ja Tammen lisäksi ketään muuta erikoisvahvaa, mutta jos sinun ajatuksesi Silkistä oli oikea, Atlantis on salannut tietoa, tai ei ole tarjonnut sitä meille aktiivisesti. Kukaties hän on valehdellut jo aivan alusta asti, kun yliluonnoliset ovat tulleet tänne Osastolle… Siinä tapauksessa hän on pitänyt Agentti Belliä ja meitä koko ajan pimennossa ja pilkkanaan.”
“Se tarkoittaisi, ettei Osasto Viidessä ole vain yhtä tai kahta petturia, vaan ainakin kolme,” tunsin vatsanpohjani valahtavan jonnekkin polvieni seudulle. Asia oli joko näin, tai sitten meidän täytyi miettiä minun yhden naruista vetelijän teoriaani. “Agentti Bell on ilmeisesti ollut yhtä sokea kuin mekin uskoessaan, ettei Musta Opaali ole onnistunut vuosikausiin soluttautumaan Osasto Viiteen. Sen sijaan Musta Opaali on ollut täällä, kenties koko ajan. Ja jostakin syystä se on malttanut odottaa.”
“Juuri niin,” Sage astui lähelleni, tarttui minua käsivarsista ja katsoi minua syvälle silmiin. Hänen vihreät silmänsä olivat vakavat ja intensiiviset. “Me emme voi luottaa täällä kehenkään,” hän sanoi matalasti. “Emme voi sanoa mitään edes agentti Bellille,, ennen kuin olemme täysin varmoja siitä, onko pettureita vielä lisää ja keitä he ovat.”
Ajojahti ei ollut siis vieläkään ohi, mutta ensimmäistä kertaa Osasto Viiteen tuloni jälkeen minusta tuntui aavistuksen enemmän jahtaajalta kuin jahdatulta. Keskustelimme vielä jonkin aikaa Sagen kanssa mahdollisuuksista, liittoumista ja Atlantiksen mahdollisista valheista.
Sagen ei tarvinnut välittää todisteista tai niiden puutteista, joten hän oli melko varma siitä, että kaikki petturit olivat yliluonnollisia, sillä heistähän Musta Opaali ja Osasto 5 kilpailivat keskenään. Ja tähän mennessä kaikki muut kuolleet paitsi Silkki eivät olleet olleet yliluonnollisia. En ollut hänen kanssaan eri mieltä, mutta koetin silti nähdä asiat juuri vastakkaisesta suunnasta, sillä etsivän työssä yksi vaarallisimmista sudenkuopista oli yhteen ainoaan näkemykseen takertuminen ja kaikkien muiden mahdollisuuksien poissulkeminen.
- Sage -
Kun olimme päättäneet pienen symposiumimme, Rhodes ehdotti, että menisimme iltapalalle ja sitten nukkumaan, mutta olin aivan liian yliherkällä tuulella kaiken tämän jälkeen, jotta olisin halunnut olla muiden ihmisten joukossa, varsinkaan sellaisten, jotka saivat minut ahdistumaan vain lisää. Kun sanoin Rhodesille, että jättäisin iltapalan väliin, hän näytti huolestuneelta ja koetti koskettaa käsivarttani, mutta ihoni tuntui siltä, että olisin samaan aikaan halunnut raapia sen irti, vaikka samaan aikaan joka ikinen kosketus tuntui liian voimakkaalta, vetäydyin pois ja lähdin mitään sanomatta pois suunnitteluhuoneesta.
Rhodes seurasi tietenkin perässä. “Minä voin saattaa sinut huoneeseesi ja tarkistaa, että pääset sinne turvallisesti, ennen kuin menen itse syömään,” hän sanoi. En pitänyt siitä, kuinka paljon hän tuntui minusta huolehtivan, joten kiihdytin askeleitani. Hän pysyi kannoillani. Pinkaisin juoksuun, sillä kurkussani tuntuva kuiva pala kertoi minulle, että kohtaus oli tulossa ja että se tulisi pian, enkä tosiaankaan halunnut, että Rhodes näkisi sitä.
Juoksin Rhodesin huoneen ovelle, vedin sen auki ja koetin sulkea sen hänen nenän edestään, jotta saisin lukittua hänet ulkopuolelle, mutta hän oli liian nopea ja sai kätensä ja jalkansa oven väliin ennen kuin olin ehtinyt vetää oven kiinni. “Sage, mikä sinulla on?” Rhodes katsoi huoneen hämärässä valaistuksessa minua ja vaikken erottanut hänen piirteitään kunnolla, hänen pelkkä olemassa olonsa oli kuin suoraan kasvoihini osoittava kirkasvalolamppu, kuin majakan hehku mutta suoraan kasvojeni edessä.
Kurkustani pääsi kurluttava, eläimellinen nyyhkäisy ja käännyin pois hänen luotaan, käpertyen huoneen nurkkaan keho poispäin hänestä käännettynä. Mutta tiesin, että hän seuraisi perässäni yhtä vääjäämättä kuin Osasto Viiteen soluttautuneet murhaajatkin. Rhodes oli ollut huolissaan minun turvallisuudestani, mutta miten hän saattoi kuvitella, että minä olisin päästänyt hänet kulkemaan yksin iltapalalle, vaikka yksi petturi olikin suljettu jo telkien taakse? Jos petturit olivat yliluonnollisia ja tappoivat tavallisia ihmisiä, eikö Rhodes tajunnut, millaisessa vaarassa oli? Tähän mennessä hän oli säilynyt hengissä luultavasti pelkästään siksi, että vietti lähes kaiken valveillaoloajan ja yöt kanssani?
“Sage,” Rhodes koetti puhutella minua, mutta ei koettanut enää koskettaa minua. Avasin silmäni ja katsoin kaikkialle muualle paitsi häneen. Huomasin Rhodesin vuoteelle jätetyn harjoitusveitsen ja nappasin sen äkkiä käteeni, vaikken tiennyt tarkalleen mihin sitä olisin edes käyttänyt - Rhodesiin, itseeni, kehen tahansa joka sattuisi eteeni?
Puristin veistä kädessäni kuin pelastusköyttä myrskyisällä merellä ja koetin vetää keuhkoihini ilmaa huolimatta siitä, että piru nimeltä Pelko oli asettunut kyyristelemään rintani päällä. Veitsi ei tuonut minulle sitä turvan tunnetta, jota tarvitsin, sillä sitä ei voinut käyttää vihollisiin, jotka kätkeytyivät varjoihin ja harhakuviin, eikä sillä voinut puolustaa ystävää, joka ei kenties ystävä ollutkaan. Mitään puolustuskeinoa ei ollut, kun ei voinut tietää, mistä suunnasta metsästäjä seuraavan kerran hiipisi - tai kenen kurkkuun se iskisi.
“Sage,” Rhodesin ääni nykäisi taas minua aavistuksen kohti todellisuutta, mutta samaan aikaan sen mukana vyöryi sata uutta kauhukuvaa, pelkoa ja ahdistavaa ajatusta. En selviäisi ilman häntä, en kestäisi, jos…
“SAGE, katso minua,” ensimmäistä kertaa kuulin Rhodesin korottavan ääntään ja silkka hämmästys sai minut katsahtamaan häneen. Hän oli kyyristynyt viereeni, käsi eteeni ojennettuna. “Jos tarvitset apua, tartu minun käteeni,” hän sanoi. “Ja jos et voi tehdä sitä, mutta haluat silti apuani, koeta vaikka edes räpäyttää silmiäsi..”
Hetkeen en tiennyt, mitä tehdä, katsoin vain, sitten käteni kurottautui kuin omasta tahdostaan ja asettautui hänen kämmenelleen. Rhodes henkäisi syvään, rentoutuen ilmiselvästi. “No niin, nyt aiomme keskittyä asioista kaikkein tärkeimpään, eli hengittämiseen,” hän selitti niin tuttuun, rauhalliseen tapaansa. Kunpa minäkin olisin voinut olla yhtä tasainen enkä olisi keikkunut keinulaudan päässä, joka välillä tipautti minut raivon syövereihin ja sitten heitti pelon kiertoradalle. “Aina kun minä liikutan peukaloani näin, sinä hengität sisään,” hän liu’utti karheaa peukaloaan kämmenselälläni. “Ja kun liikutan sitä toiseen suuntaan, sinä hengität ulos, okei?”
Nyökkäsin, mutta keskityin hänen kätensä tuntuun kädessäni, hänen sormeensa, joka liukui yliherkällä ihollani. Mitä pidempään me siinä istuimme ja mitä tasaisemmaksi hengitykseni palautui, sitä enemmän minä halusin tuntea. Sekin oli taas jotain aivan vierasta ja hetken luulin, että se liittyi jotenkin kohtaukseeni, mutta sitten tajusin että se oli jotakin muuta, jotakin vielä voimakkaampaa ja pelottavampaa. Mutta nyt se ei tuntunut kovin uhkaavalta. Sen sijaan huomasin ensiksi nojautuvani Rhodesia kohti ja kun viimeinkin saatoin taas hengittää omin voimin ja Rhodes lakkasi liikuttamasta sormeaan, hän istui lattialla ja minä olin jotenkin päätynyt käpertymään hänen syliinsä, pää hänen olkaansa vasten nojaten.
“Minä koetan aina olla niin vahva,” kuiskasin, koska se tuntui oikealta. “Koetan aina tehdä niin kuin Maestro opetti minut tekemään, mutta jokin muuttui, kun hän kuoli… Jokin napsahti, joka ennen esti asioita menemästä liian pahaksi ja kaikki on niin terävää ja tuntuu pahemmalta kuin koskaan aiemmin.” Rhodes silitti käsivarttani, muttei sanonut mitään. “Minä en koskaan saa tietää, miltä tuntuu elää muunlaista elämää kuin mitä olen elänyt, enkä edes osaa muuta,” puuskahdin. “Se voisi onnistua luultavasti paremmin, jos edes tietäisin, kuka oikeasti olen. Aina kun laitan naamioni kasvoilleni, maailma näyttää paljon erinlaisemmalta ja yksinkertaisemmalta. Paljon helpommin ymmärrettävältä. Minun pitäisi tietenkin ajatella, että totta kai Sage Gray on se, kuka minä oikeasti olen, mutta jo pelkkä nimen sanominen tuntuu vieraalta. Ja Sage Gray on aina peloissaan...”
“Sinä olet sinä,” Rhodes sanoi rauhallisesti. “Nimi tai pukeutuminen ei määrittele sinua, Sage, ne voivat vain edustaa sinun eri puoliasi.” Hän nousi hitaasti lattialta, minä yhä hänen sylissään ja kantoi minut sängylleen ja jäi itse istumaan sängyn reunalle silittäen selkääni. “Jokaisella ihmisellä on monta eri puolta ja ne voivat olla erilaisempia kuin voisi uskoakaan,” hän sanoi ja samalla, kun aloin hitaasti vajota uneen, hän kertoi hiljaisella äänellä esimerkkejä. Hän kertoi sukulaisistaan, Haitilla asuvista erilaisista tädeistä ja serkuista ja äidistään. Hän kertoi työssään kohtaamistaan ihmisistä, niin rikollisista kuin uhreistakin, ja työtovereistaan. Hän kertoi itsestään, miehestä jota kotisaarella samaan aikaan rakastettiin ja kadehdittiin, ja miehestä, jota työpaikalla halveksuttiin ja ylenkatsottiin. Miehestä, joka tunsi itsensä yksinäiseksi ja täytti hiljaiset hetkensä ratkaisemalla salaperäisen lintunaamioisen naisen arvoitusta. Siihen oli hyvä nukahtaa.
<-edellinen/takaisin/seuraava->
“Minä tiedän, kuka tappoi Gorgon ja hyvin mahdollisesti Kyynkin,” iskin käsissäni olleet paperit pöydälle, jonka olin ominut työpöydäkseni Osasto Viiden suunnitteluhuoneessa ja joka oli jo räjähdyspisteeseen asti täynnä erilaisia papereita, valokuvia ja muistiinpanoja. En ollut varma, miten se aina tapahtui, mutta pidin sitä jonkinlaisena luonnollisen entropian tilana, jota tunnuin vetävän puoleeni.
“Mennään sitten nappaamaan hänet,” Varis nousi saman tien seisomaan omalta paikaltaan, jossa oli istunut viimeisen tunnin sekä tekemättä varsinaisesti mitään, että koettaen kovasti olla häiritsemättä minua.
“Etkö halua kuulla perusteluitani? Ja kertoa omaa mielipidettäsi?” kysyin hämmästyneenä.
Varis katsoi minua yhtäläisen hämmästyneenä. “Mutta sinä kuulostit niin varmalta?” hän sanoi. “Et vaikuta minusta sellaiselta ihmiseltä, joka sanoisi tuollaista ellet olisi 99,99% varma asiasta. Mutta antaa tulla,” hän istuutui takaisin tuoliinsa, mutta se näytti vaativan ponnisteluita. Olin sanomassa, ettei hänen tarvitsisi vaivautua, mutta hillitsin itseni.
Hänen luottamuksensa minuun oli kyllä imartelevaa, mutta tuntui oikealta käydä todisteeni läpi. Ääneen lausuttuna epäkohdat paljastuisivat varmasti paremmin, ja jos päättelyssäni oli jokin heikkous, Varis epäilemättä huomauttaisi siitä.
Nousin seisomaan ja vedin luoksemme sekä Kyylle että Gorgolle omistamani valkotaulut ja nostin pöydältä paperipinkan ja laskin sen Variksen nenän eteen. “Tässä on Atlantiksen antamat profiilit kaikista Osaston jäsenistä, sekä yliluonnollisista että tavallisista. Heidän joukostaan neljällä, Ilveksellä, Köydellä, Tammella ja Haudalla oli yliluonnollisia voimia.” Asetin Variksen eteen toisenkin paperin, johon Labyrintti oli selvittänyt lähes minuuteittain osastolaisten liikkeet murhapäivien ajalta. Olin tehnyt siihen omia merkintöjäni, ja viimeinkin minusta alkoi tuntua siltä, että olin lähellä tämän valtavan Einsteinin ongelman ratkaisua.
Ainakin neljä osastolaista on voimakkaita. Köysi ja Ilves olivat harjoittelukeskuksessa murhan aikaan. Hauta oli joko Peilin kanssa tai Peili valehtelee. Tammi oli suorittamassa tehtävää Osaston ulkopuolella. Häkki kuuli, että makuuhuoneiden käytävällä kulki kolme henkilöä, samoin Silkki. Juliette kuuli neljät askeleet. Kuka avasi Gorgon makuuhuoneen oven, ja kuka kävi hänen viereisessä huoneessaan, joka kuului Haudalle? Looginen ongelma tosiaan.
“Köysi, Ilves ja Tammi olivat todistetusti poissa murhapaikalta murhan hetkellä, mutta Haudan alibi perustuu vain Peilin sanaan, mikä tekee Haudasta välittömästi pääepäillyn. Uskon helposti, että Haudalla on sen verran valtaa Peilin ylitse, että saisi hänet valehtelemaan puolestaan. Mutta,” sanoin ja Varis kuunteli minua liikahtamatta.
“Seuraavan kerran kun Hauta havaittiin, he olivat käytävissä Osaston toisella puolella pari minuuttia arvoidun murhan ajankohdan jälkeen. Testasimme eilen Haukan kanssa matkan makuuhuoneiden käytävästä sinne, ja nopeintakin reittiä matkassa kesti juostenkin viisi minuuttia. Eli ellei Hauta ole keksinyt jotakin salaista siirtymiskeinoa, hänen alibi on toistaiseks hyväksyttävä.” Nostin kaikkien neljän epäillyn profiilit pois pinosta.
“Sitten voimme eliminoida muut meidän kanssamme harjottelukeskuksessa olleet ja muut Tiimi Ykösestä, eli Tammen lisäksi myös Shiv, Haava ja Skylla olivat hyvin epätodennäköisiä,” sanoin ja nostin lisää papereita pois. “Meillä on siis jäljellä enää…” huokaisin,” ...kuusitoista epäiltyä. Mutta jos hyväksymme Haudan alibin, meidän täytyy hyväksyä myös Peili, mikä tekee viisitoista.” Nostin pois hänen profiilinsa ja levittelin jäljelle jääneet profiilit niin, että ne näki paremmin.
“Agentti Bell, Jade, Joki ja Atlantis ovat turvassa myös,” Varis katseli profiileita ja näytti kohtaa aikataulussa. “He olivat kokoustamassa murhan aikana ja jonkin aikaa sen jälkeenkin, eikä kukaan muu heistä kuin Atlantis ole edes yliluonnollinen.”
“Olin juuri tulossa siihen,” hymyilin hänelle kiitollisena siitä, että hän otti päättelyni vakavasti. “Heidän lisäkseen poistaisin myös Labyrintin, sillä hänen yliluonnollinen kykynsä on todistetusti erilaisten tulevaisuudennäkyjen näkeminen, ei voima. Olemme päässeet alas kymmeneen,” nostin lisää papereita pöydältä.
“Jos jaamme jäljelle jääneet epäillyt yliluonnollisiin ja tavallisiin, meillä on yliluonnollisia kuusi, eli Susi, Silkki, Feeniks, Hopea, Karhu ja Juliette. Tavallisia taistelijoita on vain neljä: Häkki, Sade, Kärppä ja Luoti. Tavallisista kaikki muut paitsi Luoti ovat naisia, ja vaikka he ovatkin vahvoja, on erittäin epätodennäköistä, että heillä olisi ollut tarpeeksi voimaa seivästää Gorgo lyhyellä ja tylpällä metalliputkella läpi kylkiluiden, tai edes murskata Kyyn rintakehä. Olisin valmis myös sulkemaan Luodin pois laskuista, sillä voimaa on tarvittu paljon. Todella paljon.”
“Meillä on enää jäljellä loput yliluonnollisista. Joku siis valehtelee omasta kyvystään?” Varis kysyi. Nyökkäsin.
“Jos epäilemme saman käytävän varrella olleita osastolaisia hieman muita enemmän, meillä on Silkki ja Juliette.” Liikutin heidän papereitaan aavistuksen lähemmäksi Varista. “Julietten kyky on lyhyen matkan teleporttaus. Hän olisi siis hyvin voinut kadota omasta huoneestaan ja ilmestyä Gorgon huoneeseen, ja samoin häneen viittaavat veriset jalanjäljet, jotka päättyivät kuin tyhjään.”
“Mutta eihän siinä ole järkeä,” Varis sanoi. “Gorgon tapettuaan Juliette olisi voinut vain kadota taas takaisin omaan huoneeseensa, miksi hän olisi tarkoituksella jättänyt verisiä jalanjälkiä? Ja onko hänelläkään tarpeeksi fyysisiä voimia?”
“Se mietityttää minuakin, mutta kyseessä voi taas olla jonkinlainen harhautus. Kuitenkin hänen syyllisyyttään vastaan on todisteena se, etteivät käytävällä olleet jalanjäljet vastaa hänen kenkiensä kokoa, eikä hän ollut Kyyn murhailtana Osastossa. Meille jää siis vielä Silkki ja tarpeen tullen muut jäljelle jääneet yliluonnolliset. Lukisitko, mikä Kyyn erikoiskyky on?” kehotin Varista.
“‘Taito kopioida hetkellisesti muiden yliluonnollisten kykyjä silloin kun hän on lähikontaktissa ja koskettanut fyysisesti taidon alkuperäistä omistajaa.’ Rhodes, hänhän olisi voinut…”
Nyökkäsin. “Hänellä on jäljelle jääneistä yliluonnollisista paras tilaisuus valehdella kyvyistään. Paperilla lukee, että hänen tulisi olla lähellä kyvyn alkuperäistä omistajaa, mutta haluaisin kuulustella häntä siitä vähän. Epäilen, olisiko mahdollista, että hän olisi ensiksi koskettanut esimerkiksi Köyttä tai Tammea ja sitten mennyt omaan huoneeseensa odottamaan. Aikataulussa näkyy, että hän vietti aikaa aamulla oleskeluhuoneessa yhdessä molempien kanssa.”
“Ja jos hän kykeni jotenkin pitämään itsessään ladattuna kyvyn yliluonnollisiin voimiin, hän saattoi vain odottaa tilaisuuttaan. Sitten hän hiipi Gorgon huoneeseen, käytti voimansa ja lähti pois.”
“Jalanjälkien kokokin vastaa,” sanoin. “Hän käveli käytävällä poispäin omasta huoneestaan, huomasitko? Ja sattumoisin kohti Julietten huonetta. Hän saattoi vain poistaa kengät jaloistaan, ottaa ne käteensä ja mennä takaisin omaan huoneeseensa. Epäilen myös sitä, että hän saattoi piilottaa kengät Haudan huoneeseen, molemmat käyttävät samankokoisia Osaston kenkiä,” ehdotin.
Varis nyökkäsi hitaasti, hän oli ilmeisesti samaa mieltä kanssani. “Pitäisikö meidän ensiksi kertoa agentti Bellille vai vangita Silkki? Ilveksen kanssa asiat eivät sujuneet niin mukavasti kuin olisi pitänyt,” hän kysyi taas innostuneempana penkiltään.
“Haluan kuulustella Silkkiä ennen kuin kerromme kenellekään, ja mahdollisesti ottaa hänet säilöön ennen kuin hänen toverinsa saa tietää,” sanoin ja nousin omalta paikaltani. “Mennään pidättämään hänet,” suuntasin ulos huoneesta, Varis vanavedessäni.
---
Silkki ei tietenkään ollut omassa huoneessaan. Eikä harjoittelemassa. Eikä ruokailuhuoneessa tai oleskelutiloissa. En voinut muuta kuin kiroilla pitkän rivin mielessäni ja mobilisoida Suden avustamana kaikki kynnelle kykenevät etsimään häntä jokaisesta Osasto Viiden kolkasta. En suostunut myöntämään itselleni sitä mahdollisuutta, että hän oli ehkä päässyt jo ulos.
“Rauta! Varis” Peili ja Hauta juoksivat autotallien suunnalta kasvoillaan vakavat ilmeet. “Me löysimme hänet,” Hauta sanoi, mutta heidän ilmeensä nähdessään minun ei tarvinnut kysyä, miksi he eivät olleet tuoneet häntä mukanaan.
Juoksimme kaksikon johtamina takaisin sinne, mistä he olivat tulleet ja muut kuulomatkan päässä olleet seurasivat perässä. Paikka, johon kaksikko johdatti meidät oli lähes sama, johon Kyyn ruumis oli ilmestynyt, joten kun Hauta ja Peili kääntyivät kulman taa ja pysähtyivät, ehdin varoittaa muita pysymään tarpeeksi kaukana, etteivät he sotkisi rikospaikkaa. Mitä olikin varsin paljon.
Silkki makasi omassa veressään käytävän seinään nojaten, pää retkottaen kuin hän olisi vain juonut liikaa ja sammunut. Hänen musta paitansa oli kuitenkin verestä märkä ja vatsan kohdalta täynnä reikiä. Verilammikkoa välttäen kumarruin tutkimaan lähempää, olivatko hänen vatsassaan olevat lukemattomat haavat teräaseella tehtyjä vaiko edellisten tappojen tapaan toteutettu hieman erikoisemmin. Ennen kuin ehdin nähdä kunnolla mitään, Varis tarrasi olkapäähäni.
“Tämä ei ole totta,” hän henkäisi, mutta hän ei kuulostanut oikeasti epäuskoiselta. Hän kuulosti raivostuneelta. Käännyin katsomaan häntä ja naamion lisäksi näin vain hänen yhteen puristetut leukansa ja irvistykseen vääntyneen suunsa. “Minä en aio sietää tällaista,” hän sanoi, kuin Silkin murha olisi ollut henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan. “Minua ei pidetä tällä tavoin naurunalaisena.”
Hän ohitti ruumiin kuin ei olisi huomannutkaan sitä ja lähti juoksemaan käytävällä eteenpäin. Nousin hämmentyneenä seisomaan, käskin pikaisesti Sutta ja paria muuta jäämään ruumiin luokse vartioon ja lähdin sitten itse Variksen perään. Tajusin, että käytävällä oli taas verijälkiä, mikä kävi järkeen. Murhaaja ei olisi voinut levittää noin paljon verta ilman, että olisi itsekin kastunut siihen. Kiihdytin Variksen perään ja kuulin, kun jotkut muut seurasivat perässäni.
“Varis! Minne sinä oikein menet!” huusin, mutta itsepäinen kun oli, hän jätti minut huomiotta. Verijäljet olivat himmenneet, mutta yhä hän juoksi, epäröimättä ja yllätyin, kun hän pysähtyi äkkiä. Tajusin, että olimme palanneet takaisin tuttuun käytävään, jolla sijaitsi puolet makuuhuoneista. Varis ei vieläkään kiinnittänyt minuun huomiota, vaan lähti kulkemaan hitaasti, kuin vaanien eteenpäin käytävällä, katsoen jokaista ovea yksitellen ja tajusin lopulta, että hän käytti kykyään. Jos olin ymmärtänyt hänen kykynsä oikein, hän ei etsinyt murhaajan makuuhuoneen ovea, vaan koetti erottaa, mitkä ovet olivat vääriä.
Haukka tuli rinnalleni ja seurasimme välimatkan päästä Variksen etenemistä. Varis pysähtyi, kääntyi ensiksi katsomaan oikealla puolellaan olevaa ovea. Hän kosketti hiljaa oven pintaa, mutta pudisti sitten päätään ja kääntyi vasemmalla olevan oven puoleen. Sen hän repäisi auki ja syöksyi sisään.
Ensiksi rekisteröin lattialle heitetyn harmaan hupparin, jossa oli tummia veriläiskiä vatsan ja hihojen seudulla. Sitten näin Variksen, joka potki huoneen vessatilan ovea saadakseen lukon murretuksi ja juuri kun olin tarjoamassa apuani, ovi antoi periksi ja Varis repi sen auki.
Oven takaa paljastui mustaan toppiin pukeutunut, pelokkaan näköinen Ilves. Hän oli altaan ääressä pesemässä käsiään, mutta erehtymättömän tutun sävyistä tummanpunaista verta oli myös hänen käsivarsissaan ja kasvoillaan. Lattialle oli tiputettu tai tipahtanut verinen veitsi.
Melkein automaattisesti olin vetämässä esille virka-asettani ja luettelemassa syytetylle, että olin NYPD:n poliisi ja että hänellä oli oikeus vaieta ja kaikkea hänen sanomaansa voitaisiin käyttää häntä vastaan oikeudessa. Sitten tajusin, etten ollut varsinaisesti tässä tilanteessa poliisin toimessa ja sen sijaan astuin Variksen ohitse mitään sanomatta, tartuin Ilvestä käsivarresta ja vedin hänet pois pesuhuoneesta. “Haukka!” komensin ja hän tarrasi heti Ilveksen toiseen käsivarteen.
“Muista, ettei häntä saa satuttaa,” Haukka sanoi ja pienen hetken ajan luulin hänen suojelevan ystäväänsä, ennen kuin tajusin, että hän tarkoitti Ilveksen erikoiskykyä, jota en halunnut aktivoida.
Ilves ei kuitenkaan taistellut vastaan. Sen sijaan hän hoki: “Minä en tehnyt sitä, minä en tiedä mitä tapahtui, mutta minä en tehnyt sitä!” hämmentynyt ja kauhistunut ilme kasvoillaan, mutta todisteet eivät olleet kovin vahvasti hänen sanojensa puolella. Raahasimme Haukan kanssa hänet ulos huoneestaan ja olin hetken ymmälläni, mitä seuraavaksi tulisi tehdä, kun agentti Bell ja Köysi kiiruhtivat luoksemme. Köydellä oli käsiraudat valmiina, joten oli helpottavaa viimeinkin tehdä jotakin tuttua. Tuntui silti väärältä olla sanomatta mitään, kun tein toimenpiteeni.
“Viedään hänet selliin,” agentti Bell sanoi ja Köysi otti yhä äänekkäästi armoa anovan Ilveksen minulta. Seurasimme heidän perässään, kun agentti Bell kulki edellä ja Köysi melkeinpä kantoi säikähdyksestä veteläksi mennyttä Ilvestä aivan Osasto Viiden toiselle puolelle käytäviin, joista minulle oli kerrottu, mutta joissa en ollut käynyt aiemmin.
Minulla oli aikaa miettiä Ilveksen sanoja ja niiden todenmukaisuutta. Jos Ilves tarkoitti, ettei ollut tappanut Silkkiä, se oli selvä valhe. Verisessä veitsessä oli varmasti sekä Ilveksen että Silkin DNA:ta. Jos Ilves oli aktivoinut itseään satuttamalla oman kykynsä, hänellä oli luultavasti ollut myös ainakin tarpeeksi voimaa tappaa sekä Vuori että Kyy, helpostikin. Ilves olisi ollut selkeä epäilyt Gorgon murhaan, sillä olin harjoituksissa nähnyt hänen käyttävän kykyään iskemällä paljaan nyrkkinsä viiden tiililaatan lävitse ja heittelemällä Porttia kuin nukkea. Mutta Gorgon ruumis oli ollut varsin tuore, kun olimme löytäneet sen ja Ilves oli ollut meidän kanssamme harjoittelutilassa koko ajan.
Mutta, jos Osasto Viidessä oli joku tuntematon, jolla oli tarpeeksi voimaa tappaa Gorgo, Ilves olisi voinut käydä hänen avustajastaan. Hän olisi voinut poistua harjoittelusalista jonkin tekosyyn varjolla meidän lähtömme jälkeen ja kiiruhtaa Jaden ja Labyrintin huoneeseen ja pyyhkiä valvontakameratallenteet sillä välin, kun olimme tutkimassa Gorgon ruumista. Siinä tapauksessa Jade oli luultavasti hänen puolellaan, tai sitten hän ei ollut uskaltanut tunnustaa poistuneensa huoneesta. Atlantis oli osoittanut Jaden pöydällä olevaa kuumaa teekuppia, jonka Jade oli aivan hyvin saattanut hakea itse sillä välin, kun Ilves oli hiipinyt huoneeseen. Mutta siinäkin tapauksessa suunnitelma oli ollut uhkarohkea ja hyvin riskialtis. Mutta jos jotakin olin oppinut työssäni, niin sen, että murhaajat, jotka olivat valmiita suunnittelemaan murhansa etukäteen, olivat myös valmiita ottamaan riskejä, jotka tavallisesta ihmisestä olisivat vaikuttaneet järjettömiltä.
Lisäksi oli olemassa Variksen teoria yliluonnollisesta, joka kykeni sumentamaan muiden ajatukset. Ilves oli varmasti tappanut Silkin, sillä hänellä ei tainnut olla kovin muuta hyvää selitystä, miksi nyt sattui olemaan veren peitossa. Mutta oliko tuntematon hämääjä sittenkin manipuloija? Saattoiko hän olla niin voimakas, että kykeni laittamaan muut tekemään likaiset työt hänen puolestaan? Tämä mahdollisuus herätti kokonaisen ryöpyn uusia, vastaamattomia kysymyksiä, kaikkein merkittävimpänä sen, saattoiko tämän koko sotkun takana olla sittenkin vain yksi hyvin toimelias yliluonnollinen. Olimmeko me kaikki muut vain hänen nukkejaan ja miksi hän leikki meillä tällä tavoin?
Kun Ilves oli turvallisesti teljetty selliin, joka oli tarkoituksella kehitetty sellaiseksi, että se pidättelisi yliluonnollisenkin sisällään, odotin kunnes pakolliset selkääntaputtelut ja yhä levottomat mutta aavistuksen helpottuneet huokaukset oli huokaistu, ennen kuin vedin syrjään Variksen, joka oli taas ottanut naamionsa pois, jotta voisin kertoa ajatukseni hänelle. Hän ei kuitenkaan tuntunut keskittyvän sanoihini kunnolla, vaan hänen katseensa vaelsivat käytävillä, sellin ovessa ja muissa ihmisissä, jotka olivat kuulomatkan ulkopuolella, mutta silti näkyvissä.
Kun olin viimeistellyt päätelmäni, aavistuksen turhautuneena, Varis kääntyi katsomaan minua. “Miten Silkki sitten sopii kuvioon?” hän kysyi ja hänen sanansa tutisuttivat pöytää mielessäni kehittelemän korttitalon alla. “Aivan vasta sinä olit varma, että hän murhasi Gorgon, vaikka emme vieläkään ole täysin varmoja miten. Onko hän siis mielestäsi Ilveksen toveri? Koska Silkki on nyt kuollut ja sinun päätelmiesi mukaan se tapahtui hänen liittolaisensa tekemänä. Tämä tappo ei ollut läheskään yhtä hyvin suunniteltu kuin aiemmat ja vaikuttaa siltä, että Ilves teki sen, koska aloimme olla Silkin jäljillä. Miksi Ilves ei sitten tahtonut, että me saisimme Silkin kiinni?”
Hieroin kasvojani käännellen asiaa päässäni ympäri ja ympäri. “Ilves otti riskin, että jäisi kiinni, jotta sai vaientaa Silkin. Silkin on täytynyt siis tietää jotakin ja Ilveksellä on ollut syytä epäillä, että hän saattaisi kertoa sen meille. Tai sitten tätä koko kuviota käytettiin hämäyksenä, emmekä ole vieläkään yhtään lähempänä oikean murhaajan selvittämistä,” mietin ääneen.
Sage käänsi taas levottoman katseensa minuun ja mietin, olisiko minun pitänyt olla huolissani hänen käytöksestään. Me kaikki Osasto Viidessä olimme paineen alaisina tänä hetkenä, mutta Sage näytti reagoivan kaikkein huonoimmin. Hän oli käynyt läpi traumaattisia tapahtumia vain vähän aikaa Osasto Viittä ennen, joten uuden tilanteen läpikäyminen saattoi olla viemässä häntä lähemmäs murtumispistettä kuin kenellekkään olisi ollut tervettä. Hän ei luultavasti kuolemankaan uhalla olisi näyttänyt minulle pelkoaan, mutta olin huomannut, että hänellä oli hetkiä, jolloin hän sulkeutui muulta maailmalta, pakeni omaan huoneeseensa tai minun huoneeni pesuhuoneeseen ajaksi, joka oli minusta hieman epäilyttävän pitkä. En aikonut painostaa häntä kyselemällä hänen mielentilastaan, sillä olin oppinut Sagesta jo sentään sen verran, että hän reagoisi siihen vähintäänkin terävästi. Aioin kuitenkin osoittaa muilla tavoin, että olin hänen lähellään, enkä lähtisi siitä pois mihinkään.
Hän avasi suunsa kuin olisi ollut sanomassa jotakin, vilkaisi käytävässä liikkuvia ihmisiä ja nappasi minua sen sijaan ranteesta. Seurasin hänen perässään suunnitteluhuoneeseen asti ja odotin maltillisesti, kun Sage läimäytti oven kiinni ja veti sälekaihtimet kiinni. “Minusta tuntuu, että Osastolla on ainakin kolmas petturi,” hän sanoi seremoniattomasti. “Ja minusta tuntuu, että se on Atlantis.”
Katsoin häntä kulmat koholla ja kysyin, mihin hänen väittämänsä perustuivat. “Atlantiksen käyttäytyminen on muutenkin hyvin tasapainotonta… Mutta joskus se tuntuu… epäaidolta,” hän sanoi. “En tiedä kuinka paljon siitä on aistejani ja kuinka paljon on totta, mutta… ensinnäkin hän valehteli sinusta. Mikä hänen valheensa oli, en tiedä. Toiseksi, hän saattoi itse tyhjentää valvontakameroiden tallenteet, hänellä oli siihen hyvä tilaisuus. Tärkeintä on, että Atlantis suorittaa kaikille Osastoon tuleville heidän kartoituksensa. Hän on se, joka tekee arvion jokaisen Osasto Viiteen tulevan yliluonnollisen voimista. Kaikki meidän tietomme sen lisäksi, jos olemme päässeet jotakin todistamaan omin silmin, perustuu Atlantiksen meille antamiin tietoihin.”
“Kun hän antoi meille listan Osasto Viiden yliluonnollisista, se on voinut olla puutteellinen tai osittain valheellinen. Hänen raporttiensa mukaan Osastolla ei ollut Köyden, Ilveksen, Haudan ja Tammen lisäksi ketään muuta erikoisvahvaa, mutta jos sinun ajatuksesi Silkistä oli oikea, Atlantis on salannut tietoa, tai ei ole tarjonnut sitä meille aktiivisesti. Kukaties hän on valehdellut jo aivan alusta asti, kun yliluonnoliset ovat tulleet tänne Osastolle… Siinä tapauksessa hän on pitänyt Agentti Belliä ja meitä koko ajan pimennossa ja pilkkanaan.”
“Se tarkoittaisi, ettei Osasto Viidessä ole vain yhtä tai kahta petturia, vaan ainakin kolme,” tunsin vatsanpohjani valahtavan jonnekkin polvieni seudulle. Asia oli joko näin, tai sitten meidän täytyi miettiä minun yhden naruista vetelijän teoriaani. “Agentti Bell on ilmeisesti ollut yhtä sokea kuin mekin uskoessaan, ettei Musta Opaali ole onnistunut vuosikausiin soluttautumaan Osasto Viiteen. Sen sijaan Musta Opaali on ollut täällä, kenties koko ajan. Ja jostakin syystä se on malttanut odottaa.”
“Juuri niin,” Sage astui lähelleni, tarttui minua käsivarsista ja katsoi minua syvälle silmiin. Hänen vihreät silmänsä olivat vakavat ja intensiiviset. “Me emme voi luottaa täällä kehenkään,” hän sanoi matalasti. “Emme voi sanoa mitään edes agentti Bellille,, ennen kuin olemme täysin varmoja siitä, onko pettureita vielä lisää ja keitä he ovat.”
Ajojahti ei ollut siis vieläkään ohi, mutta ensimmäistä kertaa Osasto Viiteen tuloni jälkeen minusta tuntui aavistuksen enemmän jahtaajalta kuin jahdatulta. Keskustelimme vielä jonkin aikaa Sagen kanssa mahdollisuuksista, liittoumista ja Atlantiksen mahdollisista valheista.
Sagen ei tarvinnut välittää todisteista tai niiden puutteista, joten hän oli melko varma siitä, että kaikki petturit olivat yliluonnollisia, sillä heistähän Musta Opaali ja Osasto 5 kilpailivat keskenään. Ja tähän mennessä kaikki muut kuolleet paitsi Silkki eivät olleet olleet yliluonnollisia. En ollut hänen kanssaan eri mieltä, mutta koetin silti nähdä asiat juuri vastakkaisesta suunnasta, sillä etsivän työssä yksi vaarallisimmista sudenkuopista oli yhteen ainoaan näkemykseen takertuminen ja kaikkien muiden mahdollisuuksien poissulkeminen.
- Sage -
Kun olimme päättäneet pienen symposiumimme, Rhodes ehdotti, että menisimme iltapalalle ja sitten nukkumaan, mutta olin aivan liian yliherkällä tuulella kaiken tämän jälkeen, jotta olisin halunnut olla muiden ihmisten joukossa, varsinkaan sellaisten, jotka saivat minut ahdistumaan vain lisää. Kun sanoin Rhodesille, että jättäisin iltapalan väliin, hän näytti huolestuneelta ja koetti koskettaa käsivarttani, mutta ihoni tuntui siltä, että olisin samaan aikaan halunnut raapia sen irti, vaikka samaan aikaan joka ikinen kosketus tuntui liian voimakkaalta, vetäydyin pois ja lähdin mitään sanomatta pois suunnitteluhuoneesta.
Rhodes seurasi tietenkin perässä. “Minä voin saattaa sinut huoneeseesi ja tarkistaa, että pääset sinne turvallisesti, ennen kuin menen itse syömään,” hän sanoi. En pitänyt siitä, kuinka paljon hän tuntui minusta huolehtivan, joten kiihdytin askeleitani. Hän pysyi kannoillani. Pinkaisin juoksuun, sillä kurkussani tuntuva kuiva pala kertoi minulle, että kohtaus oli tulossa ja että se tulisi pian, enkä tosiaankaan halunnut, että Rhodes näkisi sitä.
Juoksin Rhodesin huoneen ovelle, vedin sen auki ja koetin sulkea sen hänen nenän edestään, jotta saisin lukittua hänet ulkopuolelle, mutta hän oli liian nopea ja sai kätensä ja jalkansa oven väliin ennen kuin olin ehtinyt vetää oven kiinni. “Sage, mikä sinulla on?” Rhodes katsoi huoneen hämärässä valaistuksessa minua ja vaikken erottanut hänen piirteitään kunnolla, hänen pelkkä olemassa olonsa oli kuin suoraan kasvoihini osoittava kirkasvalolamppu, kuin majakan hehku mutta suoraan kasvojeni edessä.
Kurkustani pääsi kurluttava, eläimellinen nyyhkäisy ja käännyin pois hänen luotaan, käpertyen huoneen nurkkaan keho poispäin hänestä käännettynä. Mutta tiesin, että hän seuraisi perässäni yhtä vääjäämättä kuin Osasto Viiteen soluttautuneet murhaajatkin. Rhodes oli ollut huolissaan minun turvallisuudestani, mutta miten hän saattoi kuvitella, että minä olisin päästänyt hänet kulkemaan yksin iltapalalle, vaikka yksi petturi olikin suljettu jo telkien taakse? Jos petturit olivat yliluonnollisia ja tappoivat tavallisia ihmisiä, eikö Rhodes tajunnut, millaisessa vaarassa oli? Tähän mennessä hän oli säilynyt hengissä luultavasti pelkästään siksi, että vietti lähes kaiken valveillaoloajan ja yöt kanssani?
“Sage,” Rhodes koetti puhutella minua, mutta ei koettanut enää koskettaa minua. Avasin silmäni ja katsoin kaikkialle muualle paitsi häneen. Huomasin Rhodesin vuoteelle jätetyn harjoitusveitsen ja nappasin sen äkkiä käteeni, vaikken tiennyt tarkalleen mihin sitä olisin edes käyttänyt - Rhodesiin, itseeni, kehen tahansa joka sattuisi eteeni?
Puristin veistä kädessäni kuin pelastusköyttä myrskyisällä merellä ja koetin vetää keuhkoihini ilmaa huolimatta siitä, että piru nimeltä Pelko oli asettunut kyyristelemään rintani päällä. Veitsi ei tuonut minulle sitä turvan tunnetta, jota tarvitsin, sillä sitä ei voinut käyttää vihollisiin, jotka kätkeytyivät varjoihin ja harhakuviin, eikä sillä voinut puolustaa ystävää, joka ei kenties ystävä ollutkaan. Mitään puolustuskeinoa ei ollut, kun ei voinut tietää, mistä suunnasta metsästäjä seuraavan kerran hiipisi - tai kenen kurkkuun se iskisi.
“Sage,” Rhodesin ääni nykäisi taas minua aavistuksen kohti todellisuutta, mutta samaan aikaan sen mukana vyöryi sata uutta kauhukuvaa, pelkoa ja ahdistavaa ajatusta. En selviäisi ilman häntä, en kestäisi, jos…
“SAGE, katso minua,” ensimmäistä kertaa kuulin Rhodesin korottavan ääntään ja silkka hämmästys sai minut katsahtamaan häneen. Hän oli kyyristynyt viereeni, käsi eteeni ojennettuna. “Jos tarvitset apua, tartu minun käteeni,” hän sanoi. “Ja jos et voi tehdä sitä, mutta haluat silti apuani, koeta vaikka edes räpäyttää silmiäsi..”
Hetkeen en tiennyt, mitä tehdä, katsoin vain, sitten käteni kurottautui kuin omasta tahdostaan ja asettautui hänen kämmenelleen. Rhodes henkäisi syvään, rentoutuen ilmiselvästi. “No niin, nyt aiomme keskittyä asioista kaikkein tärkeimpään, eli hengittämiseen,” hän selitti niin tuttuun, rauhalliseen tapaansa. Kunpa minäkin olisin voinut olla yhtä tasainen enkä olisi keikkunut keinulaudan päässä, joka välillä tipautti minut raivon syövereihin ja sitten heitti pelon kiertoradalle. “Aina kun minä liikutan peukaloani näin, sinä hengität sisään,” hän liu’utti karheaa peukaloaan kämmenselälläni. “Ja kun liikutan sitä toiseen suuntaan, sinä hengität ulos, okei?”
Nyökkäsin, mutta keskityin hänen kätensä tuntuun kädessäni, hänen sormeensa, joka liukui yliherkällä ihollani. Mitä pidempään me siinä istuimme ja mitä tasaisemmaksi hengitykseni palautui, sitä enemmän minä halusin tuntea. Sekin oli taas jotain aivan vierasta ja hetken luulin, että se liittyi jotenkin kohtaukseeni, mutta sitten tajusin että se oli jotakin muuta, jotakin vielä voimakkaampaa ja pelottavampaa. Mutta nyt se ei tuntunut kovin uhkaavalta. Sen sijaan huomasin ensiksi nojautuvani Rhodesia kohti ja kun viimeinkin saatoin taas hengittää omin voimin ja Rhodes lakkasi liikuttamasta sormeaan, hän istui lattialla ja minä olin jotenkin päätynyt käpertymään hänen syliinsä, pää hänen olkaansa vasten nojaten.
“Minä koetan aina olla niin vahva,” kuiskasin, koska se tuntui oikealta. “Koetan aina tehdä niin kuin Maestro opetti minut tekemään, mutta jokin muuttui, kun hän kuoli… Jokin napsahti, joka ennen esti asioita menemästä liian pahaksi ja kaikki on niin terävää ja tuntuu pahemmalta kuin koskaan aiemmin.” Rhodes silitti käsivarttani, muttei sanonut mitään. “Minä en koskaan saa tietää, miltä tuntuu elää muunlaista elämää kuin mitä olen elänyt, enkä edes osaa muuta,” puuskahdin. “Se voisi onnistua luultavasti paremmin, jos edes tietäisin, kuka oikeasti olen. Aina kun laitan naamioni kasvoilleni, maailma näyttää paljon erinlaisemmalta ja yksinkertaisemmalta. Paljon helpommin ymmärrettävältä. Minun pitäisi tietenkin ajatella, että totta kai Sage Gray on se, kuka minä oikeasti olen, mutta jo pelkkä nimen sanominen tuntuu vieraalta. Ja Sage Gray on aina peloissaan...”
“Sinä olet sinä,” Rhodes sanoi rauhallisesti. “Nimi tai pukeutuminen ei määrittele sinua, Sage, ne voivat vain edustaa sinun eri puoliasi.” Hän nousi hitaasti lattialta, minä yhä hänen sylissään ja kantoi minut sängylleen ja jäi itse istumaan sängyn reunalle silittäen selkääni. “Jokaisella ihmisellä on monta eri puolta ja ne voivat olla erilaisempia kuin voisi uskoakaan,” hän sanoi ja samalla, kun aloin hitaasti vajota uneen, hän kertoi hiljaisella äänellä esimerkkejä. Hän kertoi sukulaisistaan, Haitilla asuvista erilaisista tädeistä ja serkuista ja äidistään. Hän kertoi työssään kohtaamistaan ihmisistä, niin rikollisista kuin uhreistakin, ja työtovereistaan. Hän kertoi itsestään, miehestä jota kotisaarella samaan aikaan rakastettiin ja kadehdittiin, ja miehestä, jota työpaikalla halveksuttiin ja ylenkatsottiin. Miehestä, joka tunsi itsensä yksinäiseksi ja täytti hiljaiset hetkensä ratkaisemalla salaperäisen lintunaamioisen naisen arvoitusta. Siihen oli hyvä nukahtaa.
<-edellinen/takaisin/seuraava->