Luku 5: Varo ihmisiä, jotka saavat sinut epäilemään itseäsi
- Sage -
Peto olikin sopiva kuvaamaan sitä henkilöä, joka oli tehnyt selvää Gorgosta, ja tällä kertaa hänen kuolemansa oli selkeä viesti: pelätkää.
“Kuka tahansa tämän teki, ansaitsee erityisen paikan helvetissä,” Rhodes murisi matalasti ja hänen silmänsä olivat intensiiviset tavalla, joka kertoi, että hänkin oli sietokykyjensä rajalla. Pelottelun välineenä käytettävä tappaminen oli minulle tutumpaa, mutta vaikka ruumiilla ei ollut minuun aivan samanlaista vaikutusta, minun täytyi arvostaa tappajan kykyjä, mikä oli sairasta jo sinänsä.
Gorgo oli seivästetty rintalastansa yläpuolelta oman huoneensa tiiliseinään lyhyellä, terävällä metallitangolla, mikä oli jo tarpeeton vahvistus sille, että tappaja oli varmasti yliluonnollisen voimakas. Edes hyvin vahva mies olisi tuskin kyennyt tällaiseen. Pienoisen ongelman muodosti se, että puolet Osasto Viiden voimakkaista olivat olleet murhan tapahtumahetkellä kanssamme treenauskeskuksessa: Köysi, jonka kyky tosin oli lähempänä yliluonnollista kestävyyttä ja Ilves, joka kykeni napsahtamaan räjähtävään voimaansa haavoittumisen ja tietyn kipukynnyksen ylittymisen seurauksena.
Kuolema ei ollut tullut Gorgolle nopeasti. Hänen suustaan valunut veri oli liittynyt seivästyshaavasta vuotaneeseen vereen, mikä viittasi siihen, että hän oli ainakin jonkin aikaa pinnistellyt hengittääkseen henkitorvensa läpäisseen tangon ohitse. Ikään kuin jälkihuomiona teurastaja oli viillellyt syviä ja pitkiä haavoja Gorgon käsiin ja jalkoihin, sekä viimeistellyt ristikkäisillä viilloilla hänen vatsansa poikki niin, että sisäelimet...
Ehkä näky vaikutti sittenkin minuun enemmän kuin olin ajatellut. Se ei ollut ainakaan kaunis, se oli selvää.
“Kaikkein pahinta on se, että melkein kuka tahansa Mustasta Opaalista olisi voinut tehdä tämän. Heillä on monta, jotka ovat sekä vahvoja että julmia,” Labyrintti, joka oli tullut ilmoittamaan meille Gorgon murhasta, sanoi. Vaikka hän olikin ollut järkyttynyt kuolemasta, hän oli palannut kanssamme takaisin ja avustanut meitä selostamalla, miten oli nähnyt veriset jalanjäljet, jotka ilmestyivät Gorgon oven alta, mutta katkesivat kuin tyhjään keskellä käytävää. Olimme tarkistaneet senkin ja todenneet hänen olevan oikeassa. Vaikka kengän pohjissa oli ollut varmasti verta, jäljet katkesivat yllättäen eikä missään näkynyt vihjettä, minne kengissä kulkija olisi voinut matkaansa jatkaa.
Labyrintti oli toinen agentti Bellin henkilökohtaisista avustajista, joten en ollut nähnyt häntä aiemmin. Hän oli kiharatukkainen ja silmälasipäinen, huomiotaherättämättömän näköinen nainen, mutta yllätyin, kun hän kertoi olevansa vastuussa uusien yliluonnollisten etsimisestä ja avusti agentti Belliä, Köyttä ja Sutta strategioiden kehittelemisessä, sillä hänen kykynsä oli siihen kuulemma sopiva.
Kun olimme selvinneet Gorgon huoneesta, Labyrintti johdatti meidät toimistoonsa, jonka jakoi agentti Bellin sihteerin, Jaden, kanssa. Siellä olivat myös valvontakameratallenteet, joita olimme tulleet katsomaan. Vuoren ja Kyyn kuolemista saattaisi löytyä kameroilta vain vihjeitä, mutta Gorgo oli surmattu huoneeseensa ja käytävältä täytyi olla kuvaa kaikista, jotka olivat käyneet hänen huoneessaan.
Atlantis oli jo selaamassa kameratallenteita ja hänen kasvoiltaan paistava kiukku kertoi, ettei tallenteista olisi apua. “Joku on käynyt tyhjentämässä nämä!” Hän raivosi heti, kun huomasi meidän astuneen huoneeseen. “Monen viikon ajalta! Sekuntiakaan ei ole jätetty jäljelle!” Hän puuskahti ja tönäisi vihoissaan pöydällä olevaa paperipinoa, joka levisi pitkin lattiaa. Labyrintin tuomitsevan ilmeen nähdessään hän näytti nolostuneelta ja kumartui keräämään papereita.
“Minä kerään ne,” Labyrintti sanoi ja kiiruhti pöydän ääreen. “Mutta mitä sinä tarkoitit sillä pyyhkimisellä?”
Atlantis lysähti epätoivoisena toimistotuoliin ja voihkaisi: “Juuri sitä, mitä sanoin. Murhaaja on ehtinyt pyyhkiä kaikki valvontakameratallenteet kahden edeltävän viikon ajalta!”
Atlantiksen sanat herättivät mututuntumani, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä minun olisi niistä pitänyt ajatella. Murhaajia oli varmasti kaksi, koska olisiko yksi ja sama henkilö voinut ensiksi tappaa Gorgoa niin verisesti ja sitten vielä kenenkään huomaamatta käydä pyyhkimässä tallenteita puhtaaksi? Sekä Atlantis että Jade olivat olleet huoneessa tullessamme, joten pitikö meidän epäillä jompaakumpaa heistä? Atlantis oli jopa ollut tallenteiden kimpussa, minkä tähden hän oli niin tehnyt?
“Jade, kävikö täällä toimistossa kukaan sillä välin kun minä olin poissa?” Labyrintti kysyi.
“Tuota… ei? Ei minusta tunnu että täällä kukaan kävi… Mutta toisaalta, minä en tainnut olla tässä koko aikaa, en muista aivan tarkasti…” Jade näytti miettivän oikein kovasti ja minun teki mieli ravistella häntä, sillä ei hän voinut niin höyhenaivoinen olla, ettei olisi yksinkertaisesti huomannut, että joku kävi huoneessa. Jaden silmät osuivat Atlantikseen ja hänen katseensa kirkastui. “Niin tottakai! Atlantis tuli, mutta hän oli saanut käskyn agentti Belliltä… Muita en muista,” hän kohautti olkapäitään epävarman näköisenä.
Atlantis näytti yllättyneeltä, kun Jade osoitti häntä. “Minulla oli käskyni agentti Belliltä, mutta se oli ainoa syy, miksi tulin tänne,” hän selitti. “Mutta sinähän sanoit, että joku oli tuonut sinulle aivan vasta teetä,” hän sanoi ja osoitti etusormellaan höyryävää teekuppia, joka törötti Jaden työpöydän reunalla. Jaden leuka loksahti auki ja hän katsoi kuppia, kuin ei olisi sitä koskaan nähnytkään.
Huokaisin turhautuneena, sillä Jade ei selvästikään näyttänyt olevan kaikkein selkeimmässä mielentilassa. Tunsin vatsanpohjassani levottomuuden läikähdyksen, kun mieleeni juolahti, että yliluonnollinen kyky hämätä ja hämmentää muiden ajatuksia ei ollut aivan mahdoton. Se selittäisi Jaden äkillisen muistin hämärtymisen. Jos se oli totta, emme oikeasti voineet Rhodesin kanssa luottaa mihinkään tai kehenkään, mitä kuulimme. Emme välttämättä edes toisiimme. Toivoin tosissani, ettei se ollut.
“Kameratallenteita ei voi siis nyt käyttää,” Rhodes totesi pettyneen kuuloisena. “Mutta voimme vielä edes koettaa kerätä jonkinlaista tietoa ihmisten liikkeistä murhien aikoihin. Atlantis, Labyrintti, muistatteko te itse mitään? Kertokaa epäröimättä kaikki, miten muistatte ihmisten liikkuneen tai käyttäytyneen. Ensiksi sinä iltana kun Vuori kuoli - missä olitte ja mitä näitte?”
“Minä olin laboratoriossani myöhään,” Atlantis kertoi avuliaasti ja epäröimättä. Ensiksi käytävällä kulki ohitseni Joki, joka oli luultavasti menossa omalle työskentelyalueelleen. Noin puoli tuntia myöhemmin ikkunoiden ohitse käveli Ilves, mikä oli hieman erikoista, mutta hänellä oli sikariaski kädessään, mikä saattaa selittää asiaa. Noin kymmenen minuutin kuluttua Ilves käveli takaisin ja haistoin aavistuksen sikarin tuoksua laboratorioon asti. Sitten ohitse ei mennyt enää ketään ja lähdin nukkumaan ennen kuin Joki ehti palata, tai sitten hän oli lähtenyt jo toista käytävää pitkin, jos ensinnäkään meni hoitohuoneeseen.”
“Minä olin ruokalan läheisessä oleskelutilassa ja siellä oli paljon liikennettä. Ainakin Haukka ja Terä viettivät siinä pidemmän aikaa ja Peili pelasi biljardia sen pojan kanssa, mikä hänen nimi nyt olikaan,” Labyrintti selosti.
“Hauta,” Atlantis sanoi avuliaasti, mutta Labyrintti ei näyttänyt kovin arvostavalta.
“Ja muistan panneeni merkille, että Shiv ja Susi poistuivat yhdessä autotallin suuntaan, kun oleskelutilassa ei ollut enää minun lisäkseni kuin Tammi. Muistelen sen kiinnittäneen huomioni, sillä he eivät tavallisesti vietä kovin paljon aikaa yhdessä,” Labyrintti tunnusti.
Värähdys sisälläni kertoi, että nyt olin päässyt jonkin vihjeen jäljille. Mutta oliko se aito vihje vai olinko käymässä täysillä kiinni väärään vihjeeseen ja vaistoni koettivat varoittaa minua siitä? Niin oli tapahtunut ennenkin. “Miksi Shiv ja Susi olisivat menneet sinne päin siihen aikaan?” kysyin selventääkseni asiaa.
Atlantis kikatti. “Mihinhän he olisivat tarvinneet rauhaa ja yksityisyyttä keskellä yötä,” hän virnisti. “Eivätkä Susi tai Shiv kumpikaan varmasti levittelisi julkisesti sitä, että ovat parisuhteessa, vai mitä, Labyrintti? Siitä ei taida olla kauaakaan, kun sinä olisit ilomielin viettänyt hieman aikaa Suden kanssa pimeissä viemäritunneleissa,” hän näytti leikkisästi kieltään Labyrintille, mutta taaskaan tämä ei ollut samalla aaltopituudella Atlantiksen kanssa, vaan tyytyi rypistämään kulmiaan.
Levottomuus oli jäänyt jäytämään sisuksiani, eikä Atlantiksen antama selitys ollut vakuuttanut minua. Mutta toisaalta, jos Labyrintti taas oli murhaajan avustaja, mustasukkaisuus olisi saattanut olla ainakin pätevä motiivi saattaa Shiv ja Susi huonoon valoon. Susi ja Shiv… oli tilanne mikä tahansa, olin ainakin laittanut heidän nimensä korvani taakse muistiin.
---
“Sinun täytyy päästä sieltä pois, niin pian kuin vain voit.” Fengmianin ääni saattoi säristä ja pätkiä huonon yhteyden takia, mutta se ei tehnyt hänen sanoistaan yhtään vähemmän tosia.
“Tiedän. Tilanne on sen verran sekasortoinen, että onnistuisin varmasti löytämään aikaa livahtaa, mutta…” Rhodes ei kuitenkaan lähtisi kanssani, päätin lauseen mielessäni.
“Mutta mitä?” Niin, mitä tässä tilanteessa saattoi edes tehdä. Gorgon taposta oli kulunut kaksi jännittynyttä päivää ennen kuin olin saanut Tammelta puristettua tiedon käytävästä, jossa oli pari pykälää kenttää, ja minun oli pitänyt päästä soittamaan Fengmianille heti ensimmäisen tilaisuuden tullen, vaikka yksin käytävillä kuljeskelu näinä aikoina olikin sulaa hulluutta.
En ollut mikään soittelija. Mutta kävi miten kävi, halusin kuitenkin jonkun ulkopuolella tietävän, mitä oli tapahtumassa ja minne minä olin kadonnut. Ja mistä tulla etsimään, jos en enää koskaan palaisi.
“En ole täällä yksin. Tai siis, tänne tuli minun kanssani ulkopuolelta toinenkin tutkimaan murhia, enkä ole varma, että hän on valmis lähtemään. Hän haluaa oikeasti saada nämä asiat selville, mutta jos hän jää yksin, hän ei varmasti selviä täältä hengissä,” selitin katuen sitä, etten ollut koskaan avautunut Fengmianille Rhodesista. En tarvinnut uutta syytösryöppyä, en nyt, mutta jos olisin kehdannut ottaa sen vastaan joskus tätä päivää ennen, Fengmian saattaisi kyetä ymmärtämään minua.
“Sitten hän on hullu. Jätä hänet sinne, jos hän kerran niin tahtoo. Osasto Viiden ja Mustan Opaalin väliin ei halua kukaan joutua, ja sinä onnistuit menemään aivan toiminnan keskelle!” Särinän lävitse kuului, kuinka Fengmian huokaisi. En ollut yllättynyt siitä, että hänkin tunsi sekä Osasto Viiden, että Mustan Opaalin. Näköjään tässä maailmassa kaikki muut olivat enemmän perillä yliluonnollisista ja heidän asioistaan kuin minä.
“Kummatkin joukkueet kuvittelevat olevansa oikealla puolella, mutta oikeasti he ovat aivan yhtä pahoja. Maestro ei koskaan avautunut minulle niistä asioista kunnolla, mutta hän vietti käytännössä koko aikuiselämänsä vältellessään joutumasta kiikkiin jomman kumman puolelle. Hän oli siinä taitava, niin taitava että se rikkoi meidänkin suhteemme, mutta en ole varma, että hän pystyi siihen aivan loppuun saakka. Sinä olet sisällä käärmeen pesässä, Varis. Ole varovainen.”
“Niin,” vastasin hiljaa mittaillen samalla autiota viemäriä molemmin puolin. Oikeita käärmeitä täällä ei sentään ollut näkynyt, mutta ne kaksijalkaiset taisivat olla vielä pahempia. “Minä koetan parhaani, mutta jos emme pääse täältä pois molemmat, minä jään. Helpoin tapa on tietenkin, että saamme murhaajat kiinni ja minä aion ainakin tehdä kaikkeni sen eteen.” Puhumattakaan Rhodesista, joka selvitystyöltään hädin tuskin malttoi nukkua.
“Sinulla on minun sijaintitietoni,” muistutin Fengmiania. “Jos minusta ei kuulu enää uudestaan mitään, tiedät lähettää jonkun.”
“Ja minähän en siihen soppaan sekaannu,” Fengmian kieltäytyi jyrkästi, kuten olin odottanutkin. “Minulla on omiakin ongelmia, olet jo nyt sotkenut minut tähän liiaksi!”
“Kiitos kuitenkin,” hymyilin aavistuksen. “Yhteiset teehetkemme ovat olleet minulle arvokkaita.” En ollut aivan varma siitä, oliko Fengmianin asenne bluffia vaiko totta, enkä halunnut joutua tilanteeseen, jossa saisin oikeasti tietää. Mutta aina saatoin toivoa, vähintäänkin kaiken sen tähden, mitä Maestro oli Fengmianille joskus merkinnyt.
“Et todellakaan saa sanoa noin!” Fengmian tuhahti. “Kuulostat siltä, ettet enää koskaan aio tulla…”
Katkaisin puhelun ja lähdin käytävällä takaisin kohti Rhodesia.
---
Olin saanut sinä aamuna Rhodesin ajelemaan partansa ja vaihtamaan ylleen puhtaat Osaston tarjoamat vaatteet, joten tänään hän näytti taas melkein siistiltä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä.
Niiden parin päivän aikana, jonka olimme Osasto Viidessä viettäneet, Mike oli räjäyttänyt kaikki tavaransa suunnitteluhuoneeseen ja tehnyt siitä oman toimistonsa. Liikuteltavilla tauluilla oli nyt Vuoren kuvien lisäksi yksityiskohtaiset profiilit Kyyn ja Gorgon surmista ja yhteen tuotujen pulpettien päälle oli kertynyt muistiinpanoja, kuulusteluraportteja, muiden Osastolaisten profiileja Atlantikselta ja kaikenlaista muutakin, johon sain hädin tuskin koskea ilman, että Rhodes puuttui asiaan. Hän oli tehnyt huoneesta kaaoksen, mutta se oli hänen oma kaaoksensa, siihen ei ollut muilla asiaa.
Harmi vain, ettei hänen luova aivotyöskentelynsäkään ollut tuottanut suuremmin tuloksia.
Olin jättänyt Rhodesin keskelle uusintakuulustelua, sillä olin varma, ettei hän silloin hoksaisi tai ehtisi huolestua poislivahtamisestani. Hänen kasvoistaan paistoi, ettei Terän tenttaus ollut tuottanut sen enempää tuloksia kuin edelliselläkään kerralla. “Teidän normaaliin toimintaanne kuuluu siis jakautua erilleen? Eikä se herättänyt sinussa minkäänlaisia epäilyksiä?” hän haroi lyhyitä hiuksiaan ja näytti totaalisen väsyneeltä koko touhuun.
Terä huokaisi ja pudisteli päätään. “Jakaudumme silloin, kun meidän tulee tutkia laajempia alueita. Nelostiimissä jokainen meistä on kokenut taistelija ja ainakin siihen asti oli kyennyt puolustamaan itseään tukalassakin tilanteessa.”
Nelostiimin edeltäjiemme surma oli ollut vihjeenä taaskin yksi umpikuja lisää. Hengissä olevista Osastolaisista vain Terä oli ollut paikalla kohtalokkaana päivänä. He olivat jakautuneet tutkimaan Mustan Opaalin hallussa ollutta rakennusta ja hän oli luullut menneensä yläkertaan yhdessä Salaman kanssa. Kun radiopuhelimesta ei ollut kuulunut mitään, eikä yläkerrasta ollut löytynyt ainoatakaan Mustan Opaalin jäsentä, hän oli palannut alakertaan, liian myöhään pysäyttääkseen Salaman tekemästä sen, minkä hän oli tehnyt.
Orkidea oli ollut vielä sen verran hengissä, että oli ehtinyt kertoa Terälle, mitä oli tapahtunut ja kuka heidän kimppuunsa oli hyökännyt. Kaikkein turhauttavinta koko hommassa oli se, ettemme voineet luottaa täysin edes jo jonkin aikaa sitten kuolleen Osastolaisen sanaan. Kukaan tässä paikassa ei tuntunut luottamuksen arvoiselta, olin ehtinyt epäillä jo Haukkaa ja agentti Belliä itseäänkin.
Olin kertonut Rhodesille epäilystäni siitä, että pettureita oli vähintään kaksi (ynnä Salama) ja toisella heistä oli luultavasti yliluonnollinen kyky aiheuttaa hämmennystä ja epäilystä ihmisissä. Toisen yliluonnollisen kyky taas oli ehdottomasti räjähtävä voima. Hän oli kanssani samaa mieltä ja viime päivien aikana tekemiemme keskusteluiden omassa olimme kysyneet myös silminnäkijävihjeitä siitä, miten osastolaiset käyttivät kykyjään, jotta saisimme selville, kuka valehteli omistaan.
Olin arvuutellut kertovani Rhodesille myös siitä, että Atlantis oli nyt useamman kerran herättänyt kykyjäni, enkä luottanut häneen yhtään. Tosin se, että Atlantis oli antanut minulle paljon informaatiota, jonka olisin muuten ohittanut, ei sinänsä kertonut vielä mitään. Mutta toisaalta, Atlantis oli ollut valvontakameratallenteiden ääressä ennen meitä. Oli täysin mahdollista, että häntä ennen huoneessa oli käynyt se petturi, joka kykeni sekoittamaan Jaden pään perin pohjin, mutta jos koetti katsoa asiaa maalaisjärjellä, Atlantis oli silti kaikkein selkein epäilty, hänellä oli yksinkertaisesti ollut paras tilaisuus.
Halusin kuitenkin pitää epäilykseni ominani vielä vähän kauemmin. Atlantis ei luultavasti vielä epäillyt minun epäilevän, joten yksikin lipsahdus lisää riittäisi. Sitten kertoisin vaikka kaikille.
Olimme tähän mennessä ehtineet haastatella kaikkia Osastolaisia ja vaikka meillä oli iso kasa vihjeitä ja todisteita, kaikki oli epävarmaa eikä siitä ollut voinut tulla paljon hullua hurskaammaksi. Jokainen Osastolainen oli valmis epäilemään toisiaan, ja vaikka kaikki esittivät elävänsä normaalia arkea, epäluulo leijui vahvana ilmassa. Kukaan ei uskaltanut kävellä käytävillä yksin, ja kahdestaankin vain, jos paikalla oli ollut runsaasti todistajia.
Tilanne oli siis yhtä rauhallinen kuin räjähtämäisillään oleva geysir, pinnan alla kuohui kuin mikä.
“Oletteko päässeet puusta pitkälle?” Haukka kysyi astuessaan sisään suunnitteluhuoneen ovesta. Näin käytävässä Ilveksen ja Portin, ja vilkaisin kelloa. “Treeniaika!” Haukka huikkasi myös Terälle ja Rhodesille, ja Rhodes irvisti. Hän ei pitänyt jokapäiväisistä keskeytyksistä, mutta arvelin vastahakoisuuden johtuvan melko paljon myös siitä, että hän oli vielä aivan mustelmilla eilisestä.
Minä olin oppinut nauttimaan Nelostiimin kanssa treenaamisesta, toisin kuin tiski- ja ruoanlaittovuoroista, sillä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saatoin sparrata jonkun toisen ihmisen kanssa niin, ettei henkeni ollut vaakalaudalla. Ja toisin kuin viimeisinä vuosina oli ollut Maestron kanssa, osastolaiset antoivat minulle oikeasti haastetta, varsinkin Ilves. Rhodesille hetket olivat epäilemättä lähempänä kidutusta, sillä raukkaparka ei ollut lähelläkään Osasto Viiden vaatimaa tasoa. Hän kuitenkin lähestyi sitä yllättävän nopeasti.
Kun saavuimme harjoittelusaliin, Juliette, Peili ja Hauta tiimi kolmosesta näyttivät olevan sivuhuoneen ampumaradalla pitämässä ylimääräistä ammuntaharjoitusta. Juliette, joka oli kovaksikeitetty mutta lempeä ex-salainen agentti, sopi epäilemättä häntä paljon nuorempien osastolaisten ohjaajaksi. Hauta vaikutti pärjäävän tässä yliluonnollistouhussa hyvin, mutta epävarmuus suorastaan huokui Peilistä joka hetki.
Nyökkäsimme heille pikaisesti tervehdykseksi ja siirryimme venyttelemään. Haukka asettautui vierelleni keskittynyt ilme kasvoillaan. Katsoin alas ja näin, etteivät hänen jalkansa koskeneet lattiaan, vaan hän teki hidasta ylös-alas liikettä joitakin senttejä sen yläpuolella. Hymyilin ja pudistelin päätäni, en ollut vieläkään ymmärtänyt miten hänen kykynsä saattoi olla todellinen.
“Tämä on vieläkin aivan sairaan vaikeaa,” hän hymyili ja teki joukon muka-ninjaliikkeitä muka leveilläkseen. “Olin tänäänkin rysähtää lasikaton läpi, eikä se ollut mikään kuvannollinen sellainen.”
“Auts,” sanoin samalla kun asettauduin syvään kyykkyyn ja venyttelin ensiksi toista reittäni ja sitten toista. “Onnistuiko tämän päivän operaatio ihan muuten?” kysyin.
Haukka nyökkäsi ja Rhodeskin kääntyi kuuntelemaan. “Olemme nyt löytäneet kolme Mustan Opaalin tukikohtaa viikon sisällä ja kaikki ovat olleet autioita. Tämä ei todellakaan tiedä hyvää, he ovat kokoontumassa jonnekin muualle jotakin varten, mutta minne ja miksi,” hän kohautti olkapäitään. Hän vilkaisi olkansa ylitse Julietten ja muiden kolmostiimiläisten suuntaan ja madalsi ääntään. “Olemme kuitenkin taas askeleen lähempänä Alfaa,” hän sanoi.
“Uskotko, että teidän vihjeenne ovat oikeita eivätkä Mustan Opaalin istuttamia?” Rhodes kysyi.
“Uskotko, että sinun vihjeesi ovat oikeita, eivätkä petturin istuttamia?” Haukka syötti takaisin, mutta Rhodesin ilmeen nähdessään näytti aavistuksen nololta. “Olemme niin varmoja, kuin tässä tilanteessa voimme olla, eli tuskin lainkaan. Mutta otamme sen minkä saamme, johtivat vihjeet sitten Alfaan tai eivät.”
Alfa oli ollut viime päivien suosituin keskustelunaihe, varsinkin, koska kukaan ei halunnut puhua kuolemista. Hänen uskottiin olevan Mustan Opaalin johtaja, vaikka kukaan ei tarkalleen tiennyt, kuka hän oli ja missä hän aikansa vietti. Hänet oli tapettu aiemminkin - kahdesti - mutta ilmeisesti työtä ei oltu tehty tarpeeksi perusteellisesti, koska hän oli yhä kuvioissa mukana. Labyrintti ja Atlantis olivat yksimielisiä siitä, että joko Alfa ei ollut nimi, vaan titteli joka siirtyi Opaalin johtajalta toiselle, tai sitten Alfa oli yliluonnollinen, joka kykeni jonkinlaiseen kuolemattomuuteen. Terä ja Ilves olivat kuvailleet minulle yksityiskohtaisesti, miten he aikoivat tällä kertaa varmistaa, että Alfa oli tosiaankin kuollut ja pysyisi sellaisena. Suunnitelmat vaikuttivat perusteellisilta, sillä niistä jäi puuttumaan ehkä Alfan maallisten jäännösten lähettäminen ulkoavaruuteen, ja sekin taisi olla enimmäkseen budjettikysymys.
“Sparrataanko?” Haukka kysyi ja olin suostumassa, mutta sitten näin Rhodesin ilmeen ja tulin toisiin aatoksiin. Raukkaparka tarvitsi ehkä jotakin muuta tekemistä tänään, ihan vain omaa ruumistaan säästääkseen.
“Ajattelin harjoitella tänään tarkkuutta. Haluatko sinäkin? Entä Rhodes?” kysyin molemmilta ja he myöntyivät suunnitelmien vaihtoon mielellään.
“Onko sinulla jokin erityinen syy kutsua Rautaa Rhodesiksi? Tai siis, me kaikki muut kutsumme häntä Raudaksi, koska se on täällä tapana, mutta olisit tottunut kutsumaan häntä enemmänkin vaikka Mikeksi?” Rhodes uteli samalla, kun valikoimme asekaapista itsellemme sopivia. Minä arvoin hetken Glockin ja SIG Sauerin välillä mutta kun näin Rhodesin ottavan Glock 19:sta, seurasin hänen esimerkkiään mielessäni, ettei pikku kilpailu haittaisi mitään. Tai voisin ehkä jopa opettaa hänelle jotakin.
“Siinäpä hyvä kysymys,” Rhodes vastasi Haukalle. “Olisi mielenkiintoista tietää itsekin.”
Kohautin olkiani, ei se nyt mikään uutisarvoinen juttu ollut. “Vanha tapa,” sanoin. “Etunimen käyttäminen tuntui aiemmin epäammattimaiselta ja nykyään tuntuu kummalliselta ajatella, että kutsuisin sinua joksikin muuksi.” Vedin kuulosuojaimet korvilleni ja siirryin kohti sivuhuonetta odottamatta, oliko heillä jonkinlaisia lisäkysymyksiä.
Peili oli radalla päättämässä omaa kierrostaan ja hänellä meni suoraan sanottuna surkeasti. Maalitauluun oli osunut vain kahdesti eivätkä nekään pistesijoille ja tyttöparka oli jäykkä kuin rautakanki. Hän oli tietenkin Osaston kokemattomimpana aivan valtavan paineen alla, joten vaikka hänen huono yrityksensä tuntui melkein henkilökohtaiselta loukkaukselta, oli ehkä asiallisempaa kyseenalaistaa ne henkilöt, jotka olivat hyväksyneet ottamaan noin kokemattoman teinitytön mukaan juttuun.
Kun Peili laski aseensa näyttäen siltä, kuin se olisi voinut käydä hänen kimppuunsa hetkellä millä hyvänsä, Hauta astui heti hänen vierelleen ja taputti häntä hymyillen olkapäälle. Siirsin kuulokkeiden toisen läpän pois korvaltani, jotta saatoin kuulla, mitä he keskustelivat.
“Se meni hyvin, paremmin kuin viimeksi,” Haukka valehteli räikeästi.
“Eikä mennyt, tuo meni huonommin kuin mikään tänään,” Peilin ääni särähti tavalla, joka sai minut ärsyyntymään. Maestro ei olisi ikinä antanut minun näyttää tuollaista heikkoutta, varsinkaan enää tuossa iässä. Mutta vaikka Peili muistutti minua siitä, miten minä itse olin kasvanut, hän ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin minä. Hänen annettiin olla heikko, vaikka se veisi hänen henkensä.
Haukka oli sanomassa jotakin, kun astuin lähemmäs ja liityin kutsumatta keskusteluun. “Kyllä sinä tuosta paranet, kunhan saat asenteesi kuntoon. Pitelet asetta kyllä oikein, mutta sinä olet aivan liian jäykkä. Tämä,” heiluttelin Glockia kädessäni, “ei ole sinun suurin huolenaiheesi vaan se, mitä kohti sinä koetat tähdätä.”
“Älä vain toivo, että osuisiko se nyt tällä kertaa, sillä sinä olet jo ehtinyt pettyä koska tiedät itsekin, että ei se sillä osu. Älä vain tuijota sitä kohtaa, mihin sinun pitäisi osua. Keskity vain siihen, mitä voit itse tehdä oikein, jotta se oikeasti osuisi siihen pisteeseen, mihin tähtäät. Kyse ei ole ollenkaan tuurista.”
Olin tarkoittanut sanat rohkaisuksi, mutta Peili näytti siltä, kuin olisin kaiken muun vaivan lisäksi mennyt vielä ja potkaissut häntä naamaan. Hänen silmänsä alkoivat kiiltää pahaenteisesti ja hän niiskaisi kääntäen katseensa pois meistä molemmista. Juliette, joka oli sivummassa lataamassa omaa asettaan esitti parhaimpansa mukaan, ettei hän huomannut parhaillaan päällä olevaa tilannetta.
Hauta kietoi huolehtivasti toisen käsivartensa Peilin hartioille ja vilkaisi minuun aavistuksen ärtyneenä. “Peili, tämä on ollut pitkä päivä,” hän sanoi tytölle lempeästi ja ohjasi Peiliä sivummalle. “Mennään syömään ja lepäämään, niin asiat näyttävät varmasti paremmilta myöhemmin.”
Olin lähtemässä heidän peräänsä ihan vain, jotta olisin voinut… pahoitella? Pyytää anteeksi sanojani? Mutta tajusin, että se tuskin parantaisi asiaa. En ollut varma, olinko varsinaisesti sanonut jotakin ilkeää, mutta Peili tiedosti varmaan itsekin, että hän oli myös reagoinut herkemmin kuin useimmat. Pudistelin päätäni ajatellessani, miten väärässä paikassa tyttö oli täällä, kuin lammas susien joukossa.
Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan aivan yksin, onneksi. Hauta pitäisi hänestä hyvää huolta ja oli kaiken lisäksi vielä ihan mukiinmenevän näköinen. Ja siinä missä Peili oli Osastossa aivan väärässä paikassa, Hauta näytti pärjäävän, paremminkin kuin hyvin. Hän kuvitteli luultavasti kykenevänsä suojelemaan Peiliä tarpeen tullen. Haudan hyysääminen luultavasti hidastaisi Peilin kehitystä, mutta olisin itse hänen iässään maksanut vaikka mitä, että minun rinnallani olisi ollut joku Haudan kaltainen, oikea unelmien prinssi.
“Menikö oikein hyvin?” Rhodes tuli ampumaratahuoneeseen kysyvä ilme kasvoillaan.
Irvistin ja pudistin päätäni. “En ole tottunut noin… herkkänahkaisiin ihmisiin,” sanoin. “Minut kasvatettiin kyllä aivan eri mallilla.”
“Selvästi,” Rhodes hymähti. “Miten sinä saatoit tottua siihen? Elämään sillä tavoin, tekemään sellaista työtä niin nuoresta asti?” hän kysyi aidosti uteliaan kuuloisena.
Mietin koko ajan pahenevia ahdistuskohtauksiani, viime syksyn selviytymistaistelua, joka ikistä veren, hien ja kyyneleiden pisaraa, jotka olin salamurhaajan elämäni takia vuodattanut. En ollut ollenkaan varma, että olin oppinut sietämään sitä jollakin tavoin. Mutta silti… “Jos jotakin kokee joka ikinen päivä, oli se kuinka epänormaalia tahansa, lopulta siitä tulee vain arkea. Kaikkeen tottuu, kuten viisaat ovat joskus sanoneet,” kohautin olkiani.
“Oletko koskaan miettinyt, mitä tekisit jos asiat päättyisivätkin huonosti sinun kannaltasi?” hän kysyi.
“Asiat näyttävän menevän huonoon suuntaan jo nyt,” sanoin kuivasti ja viitoin ympärilleni konkretisoidakseni sitä, että olin tosiaan jo nyt jumissa maanalaisessa bunkkerissa murhanhimoisten tappajien joukossa kuin rotta loukussa. Yhdeksänkymmentäyhdeksänprosenttisesti kaikki tämä ei päättyisi hyvin.
Rhodes pudisteli päätään. “Ei, kun tarkoitin, että oletko joskus miettinyt, jos jäisit kiinni salamurhaamisesta? Jos joku onnistuisi esimerkiksi tappamaan sinut, tai jäisit poliisin haaviin?”
En voinut olla nauramatta. “Jos joku pääsisi tappamaan minut, niin sitten minun tuskin tarvitsisi enää miettiä mitään. Mitä taas poliiseihin tulee.. muistatko, että minulla on pari yliluonnollista kykyä takataskussa? En ole koskaan aikonut jäädä kiinni. Ainakaan hengissä.”
Rhodes näytti kysyvältä, joten hymyilin ja taputin korvaani. “Pahimman varalta minulla on aina mukana pari Maestron tekemää pientä pilleriä,” kosketin sormellani pientä ihonväristä pattia aivan korvalehteni takana. Se antoi aavistuksen periksi ja tiesin, että hätätilanteessa voisin repäistä sen sormillani irti ja valita jomman kumman sen mukana olevista pillereistä. “Toinen niistä aiheuttaa joitakin tunteja kestävän valekuolematilan, jossa pulssini ja hengitykseni hidastuvat aivan minimiin. Se on tietenkin iso riski ja saattaa aiheuttaa erilaisia vaaratilanteita koomasta lieviin aivovaurioihin, mutta se ei ole yhtä vaarallinen kuin se toinen pilleri. Se vain tappaa.”
Rhodes näytti puoleksi kauhistuneelta ja puoleksi lumoutuneelta. Epäilemättä itsemurhapillerit olivat mahtavia, kuin suoraan jostakin toimintaelokuvasta. Jos vain olisin itse voinut karistaa sen tunteen, että joku päivä, ehkä piankin kaiken tämän sotkun keskellä, joutuisin tilanteeseen, jossa ainoa jäljellä oleva valintani olisi, kumman pillerin minä suuhuni laittaisin.
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Peto olikin sopiva kuvaamaan sitä henkilöä, joka oli tehnyt selvää Gorgosta, ja tällä kertaa hänen kuolemansa oli selkeä viesti: pelätkää.
“Kuka tahansa tämän teki, ansaitsee erityisen paikan helvetissä,” Rhodes murisi matalasti ja hänen silmänsä olivat intensiiviset tavalla, joka kertoi, että hänkin oli sietokykyjensä rajalla. Pelottelun välineenä käytettävä tappaminen oli minulle tutumpaa, mutta vaikka ruumiilla ei ollut minuun aivan samanlaista vaikutusta, minun täytyi arvostaa tappajan kykyjä, mikä oli sairasta jo sinänsä.
Gorgo oli seivästetty rintalastansa yläpuolelta oman huoneensa tiiliseinään lyhyellä, terävällä metallitangolla, mikä oli jo tarpeeton vahvistus sille, että tappaja oli varmasti yliluonnollisen voimakas. Edes hyvin vahva mies olisi tuskin kyennyt tällaiseen. Pienoisen ongelman muodosti se, että puolet Osasto Viiden voimakkaista olivat olleet murhan tapahtumahetkellä kanssamme treenauskeskuksessa: Köysi, jonka kyky tosin oli lähempänä yliluonnollista kestävyyttä ja Ilves, joka kykeni napsahtamaan räjähtävään voimaansa haavoittumisen ja tietyn kipukynnyksen ylittymisen seurauksena.
Kuolema ei ollut tullut Gorgolle nopeasti. Hänen suustaan valunut veri oli liittynyt seivästyshaavasta vuotaneeseen vereen, mikä viittasi siihen, että hän oli ainakin jonkin aikaa pinnistellyt hengittääkseen henkitorvensa läpäisseen tangon ohitse. Ikään kuin jälkihuomiona teurastaja oli viillellyt syviä ja pitkiä haavoja Gorgon käsiin ja jalkoihin, sekä viimeistellyt ristikkäisillä viilloilla hänen vatsansa poikki niin, että sisäelimet...
Ehkä näky vaikutti sittenkin minuun enemmän kuin olin ajatellut. Se ei ollut ainakaan kaunis, se oli selvää.
“Kaikkein pahinta on se, että melkein kuka tahansa Mustasta Opaalista olisi voinut tehdä tämän. Heillä on monta, jotka ovat sekä vahvoja että julmia,” Labyrintti, joka oli tullut ilmoittamaan meille Gorgon murhasta, sanoi. Vaikka hän olikin ollut järkyttynyt kuolemasta, hän oli palannut kanssamme takaisin ja avustanut meitä selostamalla, miten oli nähnyt veriset jalanjäljet, jotka ilmestyivät Gorgon oven alta, mutta katkesivat kuin tyhjään keskellä käytävää. Olimme tarkistaneet senkin ja todenneet hänen olevan oikeassa. Vaikka kengän pohjissa oli ollut varmasti verta, jäljet katkesivat yllättäen eikä missään näkynyt vihjettä, minne kengissä kulkija olisi voinut matkaansa jatkaa.
Labyrintti oli toinen agentti Bellin henkilökohtaisista avustajista, joten en ollut nähnyt häntä aiemmin. Hän oli kiharatukkainen ja silmälasipäinen, huomiotaherättämättömän näköinen nainen, mutta yllätyin, kun hän kertoi olevansa vastuussa uusien yliluonnollisten etsimisestä ja avusti agentti Belliä, Köyttä ja Sutta strategioiden kehittelemisessä, sillä hänen kykynsä oli siihen kuulemma sopiva.
Kun olimme selvinneet Gorgon huoneesta, Labyrintti johdatti meidät toimistoonsa, jonka jakoi agentti Bellin sihteerin, Jaden, kanssa. Siellä olivat myös valvontakameratallenteet, joita olimme tulleet katsomaan. Vuoren ja Kyyn kuolemista saattaisi löytyä kameroilta vain vihjeitä, mutta Gorgo oli surmattu huoneeseensa ja käytävältä täytyi olla kuvaa kaikista, jotka olivat käyneet hänen huoneessaan.
Atlantis oli jo selaamassa kameratallenteita ja hänen kasvoiltaan paistava kiukku kertoi, ettei tallenteista olisi apua. “Joku on käynyt tyhjentämässä nämä!” Hän raivosi heti, kun huomasi meidän astuneen huoneeseen. “Monen viikon ajalta! Sekuntiakaan ei ole jätetty jäljelle!” Hän puuskahti ja tönäisi vihoissaan pöydällä olevaa paperipinoa, joka levisi pitkin lattiaa. Labyrintin tuomitsevan ilmeen nähdessään hän näytti nolostuneelta ja kumartui keräämään papereita.
“Minä kerään ne,” Labyrintti sanoi ja kiiruhti pöydän ääreen. “Mutta mitä sinä tarkoitit sillä pyyhkimisellä?”
Atlantis lysähti epätoivoisena toimistotuoliin ja voihkaisi: “Juuri sitä, mitä sanoin. Murhaaja on ehtinyt pyyhkiä kaikki valvontakameratallenteet kahden edeltävän viikon ajalta!”
Atlantiksen sanat herättivät mututuntumani, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä minun olisi niistä pitänyt ajatella. Murhaajia oli varmasti kaksi, koska olisiko yksi ja sama henkilö voinut ensiksi tappaa Gorgoa niin verisesti ja sitten vielä kenenkään huomaamatta käydä pyyhkimässä tallenteita puhtaaksi? Sekä Atlantis että Jade olivat olleet huoneessa tullessamme, joten pitikö meidän epäillä jompaakumpaa heistä? Atlantis oli jopa ollut tallenteiden kimpussa, minkä tähden hän oli niin tehnyt?
“Jade, kävikö täällä toimistossa kukaan sillä välin kun minä olin poissa?” Labyrintti kysyi.
“Tuota… ei? Ei minusta tunnu että täällä kukaan kävi… Mutta toisaalta, minä en tainnut olla tässä koko aikaa, en muista aivan tarkasti…” Jade näytti miettivän oikein kovasti ja minun teki mieli ravistella häntä, sillä ei hän voinut niin höyhenaivoinen olla, ettei olisi yksinkertaisesti huomannut, että joku kävi huoneessa. Jaden silmät osuivat Atlantikseen ja hänen katseensa kirkastui. “Niin tottakai! Atlantis tuli, mutta hän oli saanut käskyn agentti Belliltä… Muita en muista,” hän kohautti olkapäitään epävarman näköisenä.
Atlantis näytti yllättyneeltä, kun Jade osoitti häntä. “Minulla oli käskyni agentti Belliltä, mutta se oli ainoa syy, miksi tulin tänne,” hän selitti. “Mutta sinähän sanoit, että joku oli tuonut sinulle aivan vasta teetä,” hän sanoi ja osoitti etusormellaan höyryävää teekuppia, joka törötti Jaden työpöydän reunalla. Jaden leuka loksahti auki ja hän katsoi kuppia, kuin ei olisi sitä koskaan nähnytkään.
Huokaisin turhautuneena, sillä Jade ei selvästikään näyttänyt olevan kaikkein selkeimmässä mielentilassa. Tunsin vatsanpohjassani levottomuuden läikähdyksen, kun mieleeni juolahti, että yliluonnollinen kyky hämätä ja hämmentää muiden ajatuksia ei ollut aivan mahdoton. Se selittäisi Jaden äkillisen muistin hämärtymisen. Jos se oli totta, emme oikeasti voineet Rhodesin kanssa luottaa mihinkään tai kehenkään, mitä kuulimme. Emme välttämättä edes toisiimme. Toivoin tosissani, ettei se ollut.
“Kameratallenteita ei voi siis nyt käyttää,” Rhodes totesi pettyneen kuuloisena. “Mutta voimme vielä edes koettaa kerätä jonkinlaista tietoa ihmisten liikkeistä murhien aikoihin. Atlantis, Labyrintti, muistatteko te itse mitään? Kertokaa epäröimättä kaikki, miten muistatte ihmisten liikkuneen tai käyttäytyneen. Ensiksi sinä iltana kun Vuori kuoli - missä olitte ja mitä näitte?”
“Minä olin laboratoriossani myöhään,” Atlantis kertoi avuliaasti ja epäröimättä. Ensiksi käytävällä kulki ohitseni Joki, joka oli luultavasti menossa omalle työskentelyalueelleen. Noin puoli tuntia myöhemmin ikkunoiden ohitse käveli Ilves, mikä oli hieman erikoista, mutta hänellä oli sikariaski kädessään, mikä saattaa selittää asiaa. Noin kymmenen minuutin kuluttua Ilves käveli takaisin ja haistoin aavistuksen sikarin tuoksua laboratorioon asti. Sitten ohitse ei mennyt enää ketään ja lähdin nukkumaan ennen kuin Joki ehti palata, tai sitten hän oli lähtenyt jo toista käytävää pitkin, jos ensinnäkään meni hoitohuoneeseen.”
“Minä olin ruokalan läheisessä oleskelutilassa ja siellä oli paljon liikennettä. Ainakin Haukka ja Terä viettivät siinä pidemmän aikaa ja Peili pelasi biljardia sen pojan kanssa, mikä hänen nimi nyt olikaan,” Labyrintti selosti.
“Hauta,” Atlantis sanoi avuliaasti, mutta Labyrintti ei näyttänyt kovin arvostavalta.
“Ja muistan panneeni merkille, että Shiv ja Susi poistuivat yhdessä autotallin suuntaan, kun oleskelutilassa ei ollut enää minun lisäkseni kuin Tammi. Muistelen sen kiinnittäneen huomioni, sillä he eivät tavallisesti vietä kovin paljon aikaa yhdessä,” Labyrintti tunnusti.
Värähdys sisälläni kertoi, että nyt olin päässyt jonkin vihjeen jäljille. Mutta oliko se aito vihje vai olinko käymässä täysillä kiinni väärään vihjeeseen ja vaistoni koettivat varoittaa minua siitä? Niin oli tapahtunut ennenkin. “Miksi Shiv ja Susi olisivat menneet sinne päin siihen aikaan?” kysyin selventääkseni asiaa.
Atlantis kikatti. “Mihinhän he olisivat tarvinneet rauhaa ja yksityisyyttä keskellä yötä,” hän virnisti. “Eivätkä Susi tai Shiv kumpikaan varmasti levittelisi julkisesti sitä, että ovat parisuhteessa, vai mitä, Labyrintti? Siitä ei taida olla kauaakaan, kun sinä olisit ilomielin viettänyt hieman aikaa Suden kanssa pimeissä viemäritunneleissa,” hän näytti leikkisästi kieltään Labyrintille, mutta taaskaan tämä ei ollut samalla aaltopituudella Atlantiksen kanssa, vaan tyytyi rypistämään kulmiaan.
Levottomuus oli jäänyt jäytämään sisuksiani, eikä Atlantiksen antama selitys ollut vakuuttanut minua. Mutta toisaalta, jos Labyrintti taas oli murhaajan avustaja, mustasukkaisuus olisi saattanut olla ainakin pätevä motiivi saattaa Shiv ja Susi huonoon valoon. Susi ja Shiv… oli tilanne mikä tahansa, olin ainakin laittanut heidän nimensä korvani taakse muistiin.
---
“Sinun täytyy päästä sieltä pois, niin pian kuin vain voit.” Fengmianin ääni saattoi säristä ja pätkiä huonon yhteyden takia, mutta se ei tehnyt hänen sanoistaan yhtään vähemmän tosia.
“Tiedän. Tilanne on sen verran sekasortoinen, että onnistuisin varmasti löytämään aikaa livahtaa, mutta…” Rhodes ei kuitenkaan lähtisi kanssani, päätin lauseen mielessäni.
“Mutta mitä?” Niin, mitä tässä tilanteessa saattoi edes tehdä. Gorgon taposta oli kulunut kaksi jännittynyttä päivää ennen kuin olin saanut Tammelta puristettua tiedon käytävästä, jossa oli pari pykälää kenttää, ja minun oli pitänyt päästä soittamaan Fengmianille heti ensimmäisen tilaisuuden tullen, vaikka yksin käytävillä kuljeskelu näinä aikoina olikin sulaa hulluutta.
En ollut mikään soittelija. Mutta kävi miten kävi, halusin kuitenkin jonkun ulkopuolella tietävän, mitä oli tapahtumassa ja minne minä olin kadonnut. Ja mistä tulla etsimään, jos en enää koskaan palaisi.
“En ole täällä yksin. Tai siis, tänne tuli minun kanssani ulkopuolelta toinenkin tutkimaan murhia, enkä ole varma, että hän on valmis lähtemään. Hän haluaa oikeasti saada nämä asiat selville, mutta jos hän jää yksin, hän ei varmasti selviä täältä hengissä,” selitin katuen sitä, etten ollut koskaan avautunut Fengmianille Rhodesista. En tarvinnut uutta syytösryöppyä, en nyt, mutta jos olisin kehdannut ottaa sen vastaan joskus tätä päivää ennen, Fengmian saattaisi kyetä ymmärtämään minua.
“Sitten hän on hullu. Jätä hänet sinne, jos hän kerran niin tahtoo. Osasto Viiden ja Mustan Opaalin väliin ei halua kukaan joutua, ja sinä onnistuit menemään aivan toiminnan keskelle!” Särinän lävitse kuului, kuinka Fengmian huokaisi. En ollut yllättynyt siitä, että hänkin tunsi sekä Osasto Viiden, että Mustan Opaalin. Näköjään tässä maailmassa kaikki muut olivat enemmän perillä yliluonnollisista ja heidän asioistaan kuin minä.
“Kummatkin joukkueet kuvittelevat olevansa oikealla puolella, mutta oikeasti he ovat aivan yhtä pahoja. Maestro ei koskaan avautunut minulle niistä asioista kunnolla, mutta hän vietti käytännössä koko aikuiselämänsä vältellessään joutumasta kiikkiin jomman kumman puolelle. Hän oli siinä taitava, niin taitava että se rikkoi meidänkin suhteemme, mutta en ole varma, että hän pystyi siihen aivan loppuun saakka. Sinä olet sisällä käärmeen pesässä, Varis. Ole varovainen.”
“Niin,” vastasin hiljaa mittaillen samalla autiota viemäriä molemmin puolin. Oikeita käärmeitä täällä ei sentään ollut näkynyt, mutta ne kaksijalkaiset taisivat olla vielä pahempia. “Minä koetan parhaani, mutta jos emme pääse täältä pois molemmat, minä jään. Helpoin tapa on tietenkin, että saamme murhaajat kiinni ja minä aion ainakin tehdä kaikkeni sen eteen.” Puhumattakaan Rhodesista, joka selvitystyöltään hädin tuskin malttoi nukkua.
“Sinulla on minun sijaintitietoni,” muistutin Fengmiania. “Jos minusta ei kuulu enää uudestaan mitään, tiedät lähettää jonkun.”
“Ja minähän en siihen soppaan sekaannu,” Fengmian kieltäytyi jyrkästi, kuten olin odottanutkin. “Minulla on omiakin ongelmia, olet jo nyt sotkenut minut tähän liiaksi!”
“Kiitos kuitenkin,” hymyilin aavistuksen. “Yhteiset teehetkemme ovat olleet minulle arvokkaita.” En ollut aivan varma siitä, oliko Fengmianin asenne bluffia vaiko totta, enkä halunnut joutua tilanteeseen, jossa saisin oikeasti tietää. Mutta aina saatoin toivoa, vähintäänkin kaiken sen tähden, mitä Maestro oli Fengmianille joskus merkinnyt.
“Et todellakaan saa sanoa noin!” Fengmian tuhahti. “Kuulostat siltä, ettet enää koskaan aio tulla…”
Katkaisin puhelun ja lähdin käytävällä takaisin kohti Rhodesia.
---
Olin saanut sinä aamuna Rhodesin ajelemaan partansa ja vaihtamaan ylleen puhtaat Osaston tarjoamat vaatteet, joten tänään hän näytti taas melkein siistiltä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä.
Niiden parin päivän aikana, jonka olimme Osasto Viidessä viettäneet, Mike oli räjäyttänyt kaikki tavaransa suunnitteluhuoneeseen ja tehnyt siitä oman toimistonsa. Liikuteltavilla tauluilla oli nyt Vuoren kuvien lisäksi yksityiskohtaiset profiilit Kyyn ja Gorgon surmista ja yhteen tuotujen pulpettien päälle oli kertynyt muistiinpanoja, kuulusteluraportteja, muiden Osastolaisten profiileja Atlantikselta ja kaikenlaista muutakin, johon sain hädin tuskin koskea ilman, että Rhodes puuttui asiaan. Hän oli tehnyt huoneesta kaaoksen, mutta se oli hänen oma kaaoksensa, siihen ei ollut muilla asiaa.
Harmi vain, ettei hänen luova aivotyöskentelynsäkään ollut tuottanut suuremmin tuloksia.
Olin jättänyt Rhodesin keskelle uusintakuulustelua, sillä olin varma, ettei hän silloin hoksaisi tai ehtisi huolestua poislivahtamisestani. Hänen kasvoistaan paistoi, ettei Terän tenttaus ollut tuottanut sen enempää tuloksia kuin edelliselläkään kerralla. “Teidän normaaliin toimintaanne kuuluu siis jakautua erilleen? Eikä se herättänyt sinussa minkäänlaisia epäilyksiä?” hän haroi lyhyitä hiuksiaan ja näytti totaalisen väsyneeltä koko touhuun.
Terä huokaisi ja pudisteli päätään. “Jakaudumme silloin, kun meidän tulee tutkia laajempia alueita. Nelostiimissä jokainen meistä on kokenut taistelija ja ainakin siihen asti oli kyennyt puolustamaan itseään tukalassakin tilanteessa.”
Nelostiimin edeltäjiemme surma oli ollut vihjeenä taaskin yksi umpikuja lisää. Hengissä olevista Osastolaisista vain Terä oli ollut paikalla kohtalokkaana päivänä. He olivat jakautuneet tutkimaan Mustan Opaalin hallussa ollutta rakennusta ja hän oli luullut menneensä yläkertaan yhdessä Salaman kanssa. Kun radiopuhelimesta ei ollut kuulunut mitään, eikä yläkerrasta ollut löytynyt ainoatakaan Mustan Opaalin jäsentä, hän oli palannut alakertaan, liian myöhään pysäyttääkseen Salaman tekemästä sen, minkä hän oli tehnyt.
Orkidea oli ollut vielä sen verran hengissä, että oli ehtinyt kertoa Terälle, mitä oli tapahtunut ja kuka heidän kimppuunsa oli hyökännyt. Kaikkein turhauttavinta koko hommassa oli se, ettemme voineet luottaa täysin edes jo jonkin aikaa sitten kuolleen Osastolaisen sanaan. Kukaan tässä paikassa ei tuntunut luottamuksen arvoiselta, olin ehtinyt epäillä jo Haukkaa ja agentti Belliä itseäänkin.
Olin kertonut Rhodesille epäilystäni siitä, että pettureita oli vähintään kaksi (ynnä Salama) ja toisella heistä oli luultavasti yliluonnollinen kyky aiheuttaa hämmennystä ja epäilystä ihmisissä. Toisen yliluonnollisen kyky taas oli ehdottomasti räjähtävä voima. Hän oli kanssani samaa mieltä ja viime päivien aikana tekemiemme keskusteluiden omassa olimme kysyneet myös silminnäkijävihjeitä siitä, miten osastolaiset käyttivät kykyjään, jotta saisimme selville, kuka valehteli omistaan.
Olin arvuutellut kertovani Rhodesille myös siitä, että Atlantis oli nyt useamman kerran herättänyt kykyjäni, enkä luottanut häneen yhtään. Tosin se, että Atlantis oli antanut minulle paljon informaatiota, jonka olisin muuten ohittanut, ei sinänsä kertonut vielä mitään. Mutta toisaalta, Atlantis oli ollut valvontakameratallenteiden ääressä ennen meitä. Oli täysin mahdollista, että häntä ennen huoneessa oli käynyt se petturi, joka kykeni sekoittamaan Jaden pään perin pohjin, mutta jos koetti katsoa asiaa maalaisjärjellä, Atlantis oli silti kaikkein selkein epäilty, hänellä oli yksinkertaisesti ollut paras tilaisuus.
Halusin kuitenkin pitää epäilykseni ominani vielä vähän kauemmin. Atlantis ei luultavasti vielä epäillyt minun epäilevän, joten yksikin lipsahdus lisää riittäisi. Sitten kertoisin vaikka kaikille.
Olimme tähän mennessä ehtineet haastatella kaikkia Osastolaisia ja vaikka meillä oli iso kasa vihjeitä ja todisteita, kaikki oli epävarmaa eikä siitä ollut voinut tulla paljon hullua hurskaammaksi. Jokainen Osastolainen oli valmis epäilemään toisiaan, ja vaikka kaikki esittivät elävänsä normaalia arkea, epäluulo leijui vahvana ilmassa. Kukaan ei uskaltanut kävellä käytävillä yksin, ja kahdestaankin vain, jos paikalla oli ollut runsaasti todistajia.
Tilanne oli siis yhtä rauhallinen kuin räjähtämäisillään oleva geysir, pinnan alla kuohui kuin mikä.
“Oletteko päässeet puusta pitkälle?” Haukka kysyi astuessaan sisään suunnitteluhuoneen ovesta. Näin käytävässä Ilveksen ja Portin, ja vilkaisin kelloa. “Treeniaika!” Haukka huikkasi myös Terälle ja Rhodesille, ja Rhodes irvisti. Hän ei pitänyt jokapäiväisistä keskeytyksistä, mutta arvelin vastahakoisuuden johtuvan melko paljon myös siitä, että hän oli vielä aivan mustelmilla eilisestä.
Minä olin oppinut nauttimaan Nelostiimin kanssa treenaamisesta, toisin kuin tiski- ja ruoanlaittovuoroista, sillä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saatoin sparrata jonkun toisen ihmisen kanssa niin, ettei henkeni ollut vaakalaudalla. Ja toisin kuin viimeisinä vuosina oli ollut Maestron kanssa, osastolaiset antoivat minulle oikeasti haastetta, varsinkin Ilves. Rhodesille hetket olivat epäilemättä lähempänä kidutusta, sillä raukkaparka ei ollut lähelläkään Osasto Viiden vaatimaa tasoa. Hän kuitenkin lähestyi sitä yllättävän nopeasti.
Kun saavuimme harjoittelusaliin, Juliette, Peili ja Hauta tiimi kolmosesta näyttivät olevan sivuhuoneen ampumaradalla pitämässä ylimääräistä ammuntaharjoitusta. Juliette, joka oli kovaksikeitetty mutta lempeä ex-salainen agentti, sopi epäilemättä häntä paljon nuorempien osastolaisten ohjaajaksi. Hauta vaikutti pärjäävän tässä yliluonnollistouhussa hyvin, mutta epävarmuus suorastaan huokui Peilistä joka hetki.
Nyökkäsimme heille pikaisesti tervehdykseksi ja siirryimme venyttelemään. Haukka asettautui vierelleni keskittynyt ilme kasvoillaan. Katsoin alas ja näin, etteivät hänen jalkansa koskeneet lattiaan, vaan hän teki hidasta ylös-alas liikettä joitakin senttejä sen yläpuolella. Hymyilin ja pudistelin päätäni, en ollut vieläkään ymmärtänyt miten hänen kykynsä saattoi olla todellinen.
“Tämä on vieläkin aivan sairaan vaikeaa,” hän hymyili ja teki joukon muka-ninjaliikkeitä muka leveilläkseen. “Olin tänäänkin rysähtää lasikaton läpi, eikä se ollut mikään kuvannollinen sellainen.”
“Auts,” sanoin samalla kun asettauduin syvään kyykkyyn ja venyttelin ensiksi toista reittäni ja sitten toista. “Onnistuiko tämän päivän operaatio ihan muuten?” kysyin.
Haukka nyökkäsi ja Rhodeskin kääntyi kuuntelemaan. “Olemme nyt löytäneet kolme Mustan Opaalin tukikohtaa viikon sisällä ja kaikki ovat olleet autioita. Tämä ei todellakaan tiedä hyvää, he ovat kokoontumassa jonnekin muualle jotakin varten, mutta minne ja miksi,” hän kohautti olkapäitään. Hän vilkaisi olkansa ylitse Julietten ja muiden kolmostiimiläisten suuntaan ja madalsi ääntään. “Olemme kuitenkin taas askeleen lähempänä Alfaa,” hän sanoi.
“Uskotko, että teidän vihjeenne ovat oikeita eivätkä Mustan Opaalin istuttamia?” Rhodes kysyi.
“Uskotko, että sinun vihjeesi ovat oikeita, eivätkä petturin istuttamia?” Haukka syötti takaisin, mutta Rhodesin ilmeen nähdessään näytti aavistuksen nololta. “Olemme niin varmoja, kuin tässä tilanteessa voimme olla, eli tuskin lainkaan. Mutta otamme sen minkä saamme, johtivat vihjeet sitten Alfaan tai eivät.”
Alfa oli ollut viime päivien suosituin keskustelunaihe, varsinkin, koska kukaan ei halunnut puhua kuolemista. Hänen uskottiin olevan Mustan Opaalin johtaja, vaikka kukaan ei tarkalleen tiennyt, kuka hän oli ja missä hän aikansa vietti. Hänet oli tapettu aiemminkin - kahdesti - mutta ilmeisesti työtä ei oltu tehty tarpeeksi perusteellisesti, koska hän oli yhä kuvioissa mukana. Labyrintti ja Atlantis olivat yksimielisiä siitä, että joko Alfa ei ollut nimi, vaan titteli joka siirtyi Opaalin johtajalta toiselle, tai sitten Alfa oli yliluonnollinen, joka kykeni jonkinlaiseen kuolemattomuuteen. Terä ja Ilves olivat kuvailleet minulle yksityiskohtaisesti, miten he aikoivat tällä kertaa varmistaa, että Alfa oli tosiaankin kuollut ja pysyisi sellaisena. Suunnitelmat vaikuttivat perusteellisilta, sillä niistä jäi puuttumaan ehkä Alfan maallisten jäännösten lähettäminen ulkoavaruuteen, ja sekin taisi olla enimmäkseen budjettikysymys.
“Sparrataanko?” Haukka kysyi ja olin suostumassa, mutta sitten näin Rhodesin ilmeen ja tulin toisiin aatoksiin. Raukkaparka tarvitsi ehkä jotakin muuta tekemistä tänään, ihan vain omaa ruumistaan säästääkseen.
“Ajattelin harjoitella tänään tarkkuutta. Haluatko sinäkin? Entä Rhodes?” kysyin molemmilta ja he myöntyivät suunnitelmien vaihtoon mielellään.
“Onko sinulla jokin erityinen syy kutsua Rautaa Rhodesiksi? Tai siis, me kaikki muut kutsumme häntä Raudaksi, koska se on täällä tapana, mutta olisit tottunut kutsumaan häntä enemmänkin vaikka Mikeksi?” Rhodes uteli samalla, kun valikoimme asekaapista itsellemme sopivia. Minä arvoin hetken Glockin ja SIG Sauerin välillä mutta kun näin Rhodesin ottavan Glock 19:sta, seurasin hänen esimerkkiään mielessäni, ettei pikku kilpailu haittaisi mitään. Tai voisin ehkä jopa opettaa hänelle jotakin.
“Siinäpä hyvä kysymys,” Rhodes vastasi Haukalle. “Olisi mielenkiintoista tietää itsekin.”
Kohautin olkiani, ei se nyt mikään uutisarvoinen juttu ollut. “Vanha tapa,” sanoin. “Etunimen käyttäminen tuntui aiemmin epäammattimaiselta ja nykyään tuntuu kummalliselta ajatella, että kutsuisin sinua joksikin muuksi.” Vedin kuulosuojaimet korvilleni ja siirryin kohti sivuhuonetta odottamatta, oliko heillä jonkinlaisia lisäkysymyksiä.
Peili oli radalla päättämässä omaa kierrostaan ja hänellä meni suoraan sanottuna surkeasti. Maalitauluun oli osunut vain kahdesti eivätkä nekään pistesijoille ja tyttöparka oli jäykkä kuin rautakanki. Hän oli tietenkin Osaston kokemattomimpana aivan valtavan paineen alla, joten vaikka hänen huono yrityksensä tuntui melkein henkilökohtaiselta loukkaukselta, oli ehkä asiallisempaa kyseenalaistaa ne henkilöt, jotka olivat hyväksyneet ottamaan noin kokemattoman teinitytön mukaan juttuun.
Kun Peili laski aseensa näyttäen siltä, kuin se olisi voinut käydä hänen kimppuunsa hetkellä millä hyvänsä, Hauta astui heti hänen vierelleen ja taputti häntä hymyillen olkapäälle. Siirsin kuulokkeiden toisen läpän pois korvaltani, jotta saatoin kuulla, mitä he keskustelivat.
“Se meni hyvin, paremmin kuin viimeksi,” Haukka valehteli räikeästi.
“Eikä mennyt, tuo meni huonommin kuin mikään tänään,” Peilin ääni särähti tavalla, joka sai minut ärsyyntymään. Maestro ei olisi ikinä antanut minun näyttää tuollaista heikkoutta, varsinkaan enää tuossa iässä. Mutta vaikka Peili muistutti minua siitä, miten minä itse olin kasvanut, hän ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin minä. Hänen annettiin olla heikko, vaikka se veisi hänen henkensä.
Haukka oli sanomassa jotakin, kun astuin lähemmäs ja liityin kutsumatta keskusteluun. “Kyllä sinä tuosta paranet, kunhan saat asenteesi kuntoon. Pitelet asetta kyllä oikein, mutta sinä olet aivan liian jäykkä. Tämä,” heiluttelin Glockia kädessäni, “ei ole sinun suurin huolenaiheesi vaan se, mitä kohti sinä koetat tähdätä.”
“Älä vain toivo, että osuisiko se nyt tällä kertaa, sillä sinä olet jo ehtinyt pettyä koska tiedät itsekin, että ei se sillä osu. Älä vain tuijota sitä kohtaa, mihin sinun pitäisi osua. Keskity vain siihen, mitä voit itse tehdä oikein, jotta se oikeasti osuisi siihen pisteeseen, mihin tähtäät. Kyse ei ole ollenkaan tuurista.”
Olin tarkoittanut sanat rohkaisuksi, mutta Peili näytti siltä, kuin olisin kaiken muun vaivan lisäksi mennyt vielä ja potkaissut häntä naamaan. Hänen silmänsä alkoivat kiiltää pahaenteisesti ja hän niiskaisi kääntäen katseensa pois meistä molemmista. Juliette, joka oli sivummassa lataamassa omaa asettaan esitti parhaimpansa mukaan, ettei hän huomannut parhaillaan päällä olevaa tilannetta.
Hauta kietoi huolehtivasti toisen käsivartensa Peilin hartioille ja vilkaisi minuun aavistuksen ärtyneenä. “Peili, tämä on ollut pitkä päivä,” hän sanoi tytölle lempeästi ja ohjasi Peiliä sivummalle. “Mennään syömään ja lepäämään, niin asiat näyttävät varmasti paremmilta myöhemmin.”
Olin lähtemässä heidän peräänsä ihan vain, jotta olisin voinut… pahoitella? Pyytää anteeksi sanojani? Mutta tajusin, että se tuskin parantaisi asiaa. En ollut varma, olinko varsinaisesti sanonut jotakin ilkeää, mutta Peili tiedosti varmaan itsekin, että hän oli myös reagoinut herkemmin kuin useimmat. Pudistelin päätäni ajatellessani, miten väärässä paikassa tyttö oli täällä, kuin lammas susien joukossa.
Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan aivan yksin, onneksi. Hauta pitäisi hänestä hyvää huolta ja oli kaiken lisäksi vielä ihan mukiinmenevän näköinen. Ja siinä missä Peili oli Osastossa aivan väärässä paikassa, Hauta näytti pärjäävän, paremminkin kuin hyvin. Hän kuvitteli luultavasti kykenevänsä suojelemaan Peiliä tarpeen tullen. Haudan hyysääminen luultavasti hidastaisi Peilin kehitystä, mutta olisin itse hänen iässään maksanut vaikka mitä, että minun rinnallani olisi ollut joku Haudan kaltainen, oikea unelmien prinssi.
“Menikö oikein hyvin?” Rhodes tuli ampumaratahuoneeseen kysyvä ilme kasvoillaan.
Irvistin ja pudistin päätäni. “En ole tottunut noin… herkkänahkaisiin ihmisiin,” sanoin. “Minut kasvatettiin kyllä aivan eri mallilla.”
“Selvästi,” Rhodes hymähti. “Miten sinä saatoit tottua siihen? Elämään sillä tavoin, tekemään sellaista työtä niin nuoresta asti?” hän kysyi aidosti uteliaan kuuloisena.
Mietin koko ajan pahenevia ahdistuskohtauksiani, viime syksyn selviytymistaistelua, joka ikistä veren, hien ja kyyneleiden pisaraa, jotka olin salamurhaajan elämäni takia vuodattanut. En ollut ollenkaan varma, että olin oppinut sietämään sitä jollakin tavoin. Mutta silti… “Jos jotakin kokee joka ikinen päivä, oli se kuinka epänormaalia tahansa, lopulta siitä tulee vain arkea. Kaikkeen tottuu, kuten viisaat ovat joskus sanoneet,” kohautin olkiani.
“Oletko koskaan miettinyt, mitä tekisit jos asiat päättyisivätkin huonosti sinun kannaltasi?” hän kysyi.
“Asiat näyttävän menevän huonoon suuntaan jo nyt,” sanoin kuivasti ja viitoin ympärilleni konkretisoidakseni sitä, että olin tosiaan jo nyt jumissa maanalaisessa bunkkerissa murhanhimoisten tappajien joukossa kuin rotta loukussa. Yhdeksänkymmentäyhdeksänprosenttisesti kaikki tämä ei päättyisi hyvin.
Rhodes pudisteli päätään. “Ei, kun tarkoitin, että oletko joskus miettinyt, jos jäisit kiinni salamurhaamisesta? Jos joku onnistuisi esimerkiksi tappamaan sinut, tai jäisit poliisin haaviin?”
En voinut olla nauramatta. “Jos joku pääsisi tappamaan minut, niin sitten minun tuskin tarvitsisi enää miettiä mitään. Mitä taas poliiseihin tulee.. muistatko, että minulla on pari yliluonnollista kykyä takataskussa? En ole koskaan aikonut jäädä kiinni. Ainakaan hengissä.”
Rhodes näytti kysyvältä, joten hymyilin ja taputin korvaani. “Pahimman varalta minulla on aina mukana pari Maestron tekemää pientä pilleriä,” kosketin sormellani pientä ihonväristä pattia aivan korvalehteni takana. Se antoi aavistuksen periksi ja tiesin, että hätätilanteessa voisin repäistä sen sormillani irti ja valita jomman kumman sen mukana olevista pillereistä. “Toinen niistä aiheuttaa joitakin tunteja kestävän valekuolematilan, jossa pulssini ja hengitykseni hidastuvat aivan minimiin. Se on tietenkin iso riski ja saattaa aiheuttaa erilaisia vaaratilanteita koomasta lieviin aivovaurioihin, mutta se ei ole yhtä vaarallinen kuin se toinen pilleri. Se vain tappaa.”
Rhodes näytti puoleksi kauhistuneelta ja puoleksi lumoutuneelta. Epäilemättä itsemurhapillerit olivat mahtavia, kuin suoraan jostakin toimintaelokuvasta. Jos vain olisin itse voinut karistaa sen tunteen, että joku päivä, ehkä piankin kaiken tämän sotkun keskellä, joutuisin tilanteeseen, jossa ainoa jäljellä oleva valintani olisi, kumman pillerin minä suuhuni laittaisin.
<-edellinen/takaisin/seuraava->