Luku 4: Varo ihmisiä, joiden motiiveista et ole varma
- Rhodes -
Ruumis oli vielä lämmin, kun kiirehdimme sen luo ja voimakas, metallinen veren haju tunkeutui nenääni. Atlantis oli jo paikalla kamera käsissään, kuvaten rikospaikkaa muillekin lähes yhtä tarkasti kuin mihin itse kykeni. Hän hymyili meille ilottomasti, kun saavuimme paikalle ja väistyi tieltä, kun minä ja Sage tulimme lähemmäs.
Sage suuntasi ruumiin luo yhtä päättäväisesti kuin oli aiemminkin tehnyt ja kyyristyi sen vierelle. Hän katseli ruumista päästä jalkoihin ja irvisti. Kyyn kuolema ei ollut ollut yhtä siisti kuin veljensä Clemin.
“Mikä hänen oikea nimensä oli?” kysyin Atlantikselta.
“Sean Holland,” kuului nopsa vastaus.
Niin. Sean Hollandin kuolemaan verrattuna Clemin ruhjottu kurkku oli ollut siisti näky. Verta ei ollut yhtä paljon kuin viimeksi, mutta hänen kasvonsa oli murjottu lähes tunnistamattomiksi.
“Hänkään ei tapellut vastaan,” Sage osoitti Seanin käsiä ja huomio oli hyvä. Vedin taskusta käsiini lateksihanskat, jotten sotkisi mahdollisesti ruumiissa olevia sormenjälkiä tai muuta tärkeää todistusaineistoa, ja tarkistin asian tarkemmin. Oli mahdotonta sanoa, oliko kuollut taistellut vastaan päällään tai jaloillaan, mutta rystysissä ei näkynyt minkäänlaisia haavaumia, eikä kynsien alla ollut verta tai ihoa.
“Se ei ole välttämättä mikään ihme,” sanoin ja kokeilin kämmenelläni ruumiin rintakehässä olevaa koloa. Irvistin ja vetäisin käteni äkkiä pois, kun tunsin, kuinka ihon alla olevat murskaantuneet kylkiluut ja rintalasta antoivat periksi kosketukselleni. Tunsin välittömästi itseni ammattitaidottomaksi ja yskäisin nolostuneena. Sen sijaan että olisin katsonut mitä mieltä Sage minusta oli, otin taskustani mustekynän ja mittailin rintakehän kuoppaa uudestaan sen avulla. “Kuka tahansa murhaaja onkaan, hän luultavasti iski tähän ensiksi.”
“Tuo oli siis sinun mukaasi tappava isku ja kaikki muu mukilointi oli vain viestin viemistä perille?” Sage kysyi, muttei kuulostanut siltä, että tarvitsi minulta vastausta. “Tämä maistuu uhkaukselta, tai sitten murhaaja pelkäsi, mitä Kyy saattaisi kertoa tai oli jo kertonut.”
Nyökkäsin. “Tällaisen vahingon aiheuttamiseen on tarvittu melkoisesti voimaa. Vahva mieskin on luultavasti tarvinnut jonkinlaisen apuvälineen, kuten metalliputken tai baseball-mailan,” ehdotin.
“Todennäköisesti kyllä, jos puhutaan tavallisista ihmisistä siis,” Sage myönsi. “Vahvarakenteinen nainenkin olisi saattanut kyetä siihen, jos tiesi tarkalleen, mitä teki - varsinkin jos Kyy seisoi seinää vasten ja tappaja sai tarpeeksi voimaa iskunsa taakse. Kyy olisi silloin tosin luultavasti osannut ennakoida hyökkäyksen ja väistää sen, mutta silti. Tämä paikka on täynnä ammattitaistelijoita. Sitä paitsi,” hän kaivoi takkinsa taskusta veitsen, jonka terä oli taitettu kaksinkerroin, kuin se olisi jäänyt puristimen alle. “Tämän teki yksi minut hakeneista naisista. Nyt puhutaan yliluonnollisista voimista, Rhodes.”
Katsoin Sagea ja hänen kädessään olevaa puukkoa ruumiin yli ja tunsin, että olimme pääsemässä johonkin. “Meillä on siis ainakin yksi epäilty lisää,” ja äkkiä minua hymyilytti. En ollut arvostanut Sagen vastahakoista asennetta Shiviä kohtaan, tai sitä kuinka ikävästi hän oli keskeyttänyt kuulusteluni, mutta ei se ollut muutenkaan sujunut kovin sutjakkaasti. Kuolleistakin oli helpompi saada vastauksia esiin kuin Shivistä; hänelle kieltäytyminen yhteistyöstä poliisin kanssa oli selvästikin periaate, enkä epäillyt etteikö se ollut syntynyt syystä. Sage oli kuitenkin asiansa tunteva työpari ja osasin arvostaa hänen kylmäpäistä asennettaan, vaikka en arvostanutkaan sen taustoja. Jos Varis koskaan päättäisi kääntää elämänsä suunnan ja ryhtyä rikospaikkatutkijaksi tai etsiväksi, hän olisi siinä varmasti taitava.
Sage huomasi katseeni ja kallisti päätään uteliaasti. Hän oli ottanut naamionsa kasvoiltaan aiemmin ja totuttelin vieläkin hänen paljaiden kasvojensa näkemiseen. Hänen hiuksensa olivat kasvaneet edellisestä kerrasta kun olimme nähneet ja keskipitkän poikatukan sijaan ne laineilivat lähempänä hänen leukaansa ja karkailivat jatkuvasti korvien takaa. Hän näytti myös aika tavalla terveemmältä ja itsevarmemmalta, mutta hänen ei tarvinnutkaan piilotella tappajilta autiossa talossa, eikä hänen reiteensä oltu isketty veistä. Hän näytti myös aika tavalla sievemmältä kuin silloin, kun joutui taistelemaan läpi stressin ja väsymyksen.
Tajusin, ettei ollut kohteliasta tuijottaa, varsinkaan tuoreen murhan tapahtumapaikalla ja käänsin katseeni taas itse asiaan. Suoritimme tavallisen tutkimuksen loppuun toimivana työparina. Kirjoitin ylös muistiinpanoja, ja Sage pani merkille yksityiskohtia, jotka olisin muuten saattanut jättää huomiotta, mutta minkäänlaisia selviä viittauksia tappajaan ei näkynyt.
“Osaan arvostaa tällaista työn laatua,” Sage totesi. “Ei hiuksia, ei sormenjälkiä, ei jalanjälkiä, rauhallinen toteutuspaikka.”
Susi, joka oli johdattanut meidät rikospaikalle selitti, että Kyy oli pian haastattelumme jälkeen suunnistanut syrjäiseen käytävään ilmeisesti tavatakseen jotakuta. Tämä tapaaminen oli ilmeisesti koitunut hänen kohtalokseen.
Kun olimme selvinneet ruumiin tutkimuksesta ja avustaneet Sutta kuljettamaan sen turvallisesti ruumishuoneelle Joen käsiin, hän otti tehtäväkseen johdattaa meidät ruokalaan saamaan jotakin syötävää. Kun kuulin Sagen vatsan murisevan, muistin itsekin, etten ollut syönyt töihin saapumisen jälkeen mitään, joten ruoka olikin jo tarpeen.
Matkalla ruokailutilaan Susi selitti, että hän oli toinen kahdesta ohjaajasta, jotka yhdessä agentti Bellin kanssa huolehtivat Osasto Viiden toiminnasta.. Toinen ohjaaja oli Köysi, jonka olimme tavanneet aiemmin. Osasto Viidellä oli muitakin työntekijöitä, kuten esimerkiksi Atlantis ja Joki, jotka eivät tavallisesti työskennelleet kenttätehtävissä, mutta suurin osa Osasto Viidestä kuului neljään iskujoukkoon, joista jokaisella oli oma johtajansa ja jotka tavallisimmin harjoittelivat ja työskentelivät kentällä yhdessä. Kun kysyin, hän vahvisti, että Salama ja muut kentällä kuolleet olivat olleet kaikki nelostiimistä. Hän suositteli meitä keskustelemaan muiden nelostiimiläisten kanssa,, jos halusimme lisätietoja tapahtumista.
Ruokala oli avara, mutta entiseksi viemäriksi yllättävän kotoisa tila, jossa oli erikokoisia pöytäkuntia jo aterioimassa. Kaikki katseet kääntyivät meihin, kun astuimme ruokailuhuoneeseen ja tunnelma oli selvästi jännittyneempi kuin tavallisesti. Kun suuntasimme keräämään pöydältä itsellemme jotakin syötävää, paikalla olevat Osasto laiset puhuivat joko hiljaa, tai olivat vaiti. Suurin osa oli vaiti.
Istuuduimme Suden kanssa omaan pöytäämme, mutta meidän ei annettu olla rauhassa kovin pitkää aikaa. Viereisestä pöydästä nousi korealaisen näköinen, erikoisen kellertäväsilmäinen nuori mies, jonka nimen muistelin olevan Haukka, ja istuutui tuttavallisesti Sagen viereen, mistä tämä ei näyttänyt erityisemmin pitävän. Miehen perässä seurasi pari muuta joista muistin erityisesti Ilveksen, vaaleanpunertavatukkaisen naisen, jolla oli arpiset kasvot ja nenä, jonka joku ilmeisesti oli aivan vastikään koettanut tökätä hänen kallonsa sisään. Nainen huomasi katseeni ja osoitti vinosti hymyillen Sagea. “Kiittele häntä tästä, mutta älä anna aivan kaikkea kunniaa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku mursi nenäni. Itse asiassa se taitaa tämän muotoilun jälkeen olla paremmassa kunnossa kuin viimeksi,” hän nauroi. Ääni kajahti vaiteliaassa ruokailutilassa kovana, mutta kukaan ei näyttänyt välittävän.
“Se ei ollut henkilökohtaista,” Sage sanoi anteeksipyytävästi. “Mutta on kyllä mukava kuulla, ettet ilmeisesti kanna siitä kaunaa, kuten eräät muut,” hän sanoi ja vilkaisi merkitsevästi Shiviä, joka istui toisessa pöydässä ja vältti katsomasta edes meidän suuntaamme.
Hän katsoi minua jotenkin kummallisesti ja kun kohotin kulmakarvojani kysyvästi, hän viittasi varovaisesti ensiksi taskuunsa ja sitten Ilvekseen. Muodostin kädestäni nyrkin ja peitin sen toisella kämmenelläni ja Varis nyökkäsi aavistuksenomaisesti. Ilves oli siis ensimmäinen epäilyttävän voimakas epäiltymme. Kukaan muu pöydässämme ei näyttänyt huomanneen ajatustenvaihtoamme.
“Shiv on Shiv,” Haukka nauroi, mutta sen verran matalalla äänellä, ettei Shiv sitä helposti kuulisi. “Hän on viettänyt elämästään enemmän telkien takana kuin Osasto Viidessä, joten kunnian ylläpitäminen on hänelle ymmärrettävästi aika merkityksellinen asia. Kenties ainoa sitä merkityksellisempi asia on poliisien vastustaminen,” hän vilkaisi minuun.
“Miten hän on päätynyt tänne?” en voinut olla kysymättä.
“Samalla tavoin kuin moni meistä muistakin,” Ilves kohautti olkiaan. “No, hän on yliluonnollinen, mikä on aika itsestään selvä syy. Sitten hänelle tarjottiin mahdollisuus joko liittyä Osasto Viiteen tai jatkaa elämäänsä omillaan, ja hän valitsi järkevämmän vaihtoehdon. Minunkin tarinani on melko samanlainen, mutta ennen Osasto Viittä minä niitin mainetta tappeluringeissä ympäri maan.” Hän nosti hihojaan ja esitteli lihaksikkaita käsivarsiaan, jotka nekin olivat vaalentuneita arpia täynnä. “Minun pitää vain aina ottaa pari iskua sisään, ennen kuin kykyni alkaa toimia kunnolla,” hän iski silmää ylpeilevästi. Mietin, olisiko Ilves esitellyt kykyjään yhtä avoimesti, jos olisi tiennyt epäilyksistämme - hän saattoi olla joko todella uhkarohkea valehtelija tai todellakin täysin tietämätön siitä, millä tavoin Kyy oli tapettu.
“On meillä vähän parempimaineisiakin täällä,” Haukka totesi. “Susi kuuluu entiseen erikoisagenttikaartiin ja Köysi edustaa tänne siirtyneitä ex-sotilaita. Minä olen periaatteessa viettänyt koko elämäni Osasto Viidessä, kun taas tämä Tammi tässä oli, uskokaa tai älkää, rehellinen putkimies,” hän taputti toisella puolella istuvan parrakkaan miehen olkapäätä ystävällisesti. Tammi punastui, mutta ei näyttänyt pahastuvan kiusoittelusta.
“Entä mitä sinä teit?” Varis viittasi etusormellaan kohti nuoren näköistä tyttöä, jonka kasvoilla oli ujo ilme ja vaaleat hiukset olivat terhakalla poninhännällä.
“Minä olin lukiossa,” tyttö painoi katseensa lautaseensa ja pöytään laskeutui aavistuksen vaivaantunut hiljaisuus. Haukka koetti keventää tunnelmaa selittämällä, että Peili oli hänkin aivan vasta saapunut Osasto Viiteen ja että hän oli sopeutunut paikkaan kuin kala veteen, minkä todenperäisyyttä hieman epäilin. Ihmettelin, kuten ilmeisesti Sagekin, mihin agentti Bell ja muut Osasto Viiteläiset tarvitsivat vielä kouluikäistä teinityttöä, joka ei tuntunut sopivan millään tällaisten kokeneiden taistelijoiden joukkoon.
- Sage -
Kun Haukka johdatti meidät nukkumapaikkoihimme, en tiennyt tarkkaan, mitä olin odottanut. Osasto Viisi oli selvästi rakennettu vanhoihin viemäreihin ja vaikka näinkin, että paikkoja olikin kunnostettu ja puhdistettu, olin tiedostamattani odottanut kai edes lievää lieteveden hajua ja paria isokokoista rottaa. Sen sijaan pienet huoneet, joita oli rakennettu monta vierekkäin yhden tunnelin varrelle, olivat kyllä laatikon kokoisia ja vähäkalusteisia, mutta jokaisessa oli oma pieni pesukomeronsa, ne olivat siistejä ja vaikka vuode ei ollutkaan mikään höyhenpatjainen unelma, oli se pehmeämpi kuin paljas metallilavitsa. Sängyn päälle oli jopa aseteltu puhtaita vaatteita, pyyhe ja hygieniatuotteita ja viiden tähden hotellissakaan olisi tuskin voinut olla parempi palvelu.
Ennen kuin Rhodes ehti vetäytyä omaan huoneeseensa, pysäytin hänet käytävälle ja hetken mietinnän jälkeen vedin hänet omaan huoneeseeni ja suljin oven, sillä en luottanut läheskään tarpeeksi Osasto Viiden asukkaisiin, jotta olisin puhellut yksityisasioita paikassa, jossa joku aivan hyvin saattaisi kuulla ne.
Rhodes katsoi minua aavistuksen hämmästyneenä ja äkkiä minun oli vaikea palauttaa mieleeni, mitä minun oli ollut tarkoitus sanoa. “Minä vain….” aloitin. “Meidänhän piti puhua.” Kun vain olisin muistanut tarkalleen, mistä.
“Olisiko sinun mielestäsi meidän pitänyt jo kertoa agentti Bellille epäilevämme Ilvestä? Hän ei vaikuttanut olevan varuillaan, mutta jos hän todella tappoi sekä Clemin että Seanin, hän saattaa koettaa paeta yön aikana,” Rhodes nojautui huoneeni suljettuun oveen ja koetin kovasti miettiä, mihin itse asettautuisin ilman, että vaikuttaisin vaivautuneelta. Huoneeseen kun hädin tuskin mahtui vuoteen ja kaapin lisäksi kahta ihmistä.
“Jos hän onnistuu pakenemaan, niin sitten ainakin tiedämme, mitä seuraavaksi tehdä. Minusta kuitenkin tuntuu, että voimme yhtä hyvin vetää hänet kuulusteluihin huomenna. Tai siis tänään, kunhan olemme nukkuneet.”
Rhodes nyökkäsi. “Muustakin ehdimme toivottavasti keskustelemaan paremmin sen jälkeen kun olemme levänneet. Minä olen ainakin melko sekaisin, tänään on tapahtunut paljon.”
“Jep,” nyökkäsin. Haroin hiuksiani jonkinlaiseen järjestykseen mutta keskeytin, sillä se sai minut vaikuttamaan siltä, että olin hermostunut. Niin kyllä olinkin. “On mukava tavata sinut taas, vaikka tilanne ei taaskaan ole täysin ideaalinen,” möläytin, ennen kuin hiljaisuus meni liian pitkäksi ja ennen kuin ehdin miettiä kahta kertaa.
“Niin minustakin,” Rhodes hymyili varovaisesti. Säikähdin, että hän oli luultavasti saamassa tilanteesta aivan väärän käsityksen.
“Tarkoitan siis, että nyt kun meidän on pakko viettää aikaa yhdessä ja lykätty työskentelemään toistemme kanssa ja sinäkin olet ilmeisesti jossakin vaiheessa saanut minusta selville enemmän kuin olisin halunnut paljastaa… Niin tuota. Minusta olisi ehkä parempi, että aloitamme aivan puhtaalta paperilta. Työtovereina,” sanoin päättäväisesti.
“Ai,” Rhodes sanoi. “Niin, työtovereina.” Läimäisin sisäistä teinityttöäni avokämmenellä kasvoille, kun tämä kehtasi huomata, että Rhodesin äänensävy kuulosti pettyneeltä. Tilanne EI taaskaan ollut sopiva tällaiseen haaveiluun. Sillä, mitä oli tapahtunut ennen kuin Rhodes oli saanut tietää minun olevan salamurhaaja ei ollut enää mitään merkitystä maailmassa, jossa hän tiesi totuuden. Ja meidän juttumme oli jäänyt lyhyeksi muutenkin, silloin aikana ennen.
Yliopistossa minulla oli ollut aikaa testata, miten tavallisten ihmisten ihmissuhteet toimivat ja ne olivat olleet varsinainen pettymys. Minusta kiinnostuneet yliopistopojat olivat olleet jopa ensimmäisiin kokemuksiini verrattuna keskinkertaisia ja vaikka olinkin koettanut pitää heitä matkassani pidemmän aikaa siltä varalta, että tilanne kääntyisi parempaan päin, joka ikinen oli lopulta pettänyt odotukseni jollakin tavalla. He olivat olleet joko liian takertuvia tai eivät välittäneet tarpeeksi ja sain joka viikonloppuisten juhlien jälkeen kuulla kiertotietä, keiden muiden tyttöjen kanssa heidät oli niissä nähty. Sekin valioyksilö, jonka olin keksinyt diilaavan huumeita lokerostaan, sai minut tosissani katumaan sitä, että olin koskaan lähtenyt Maestron lintukodosta ja elätellyt typeriä haaveitani. Onneksi Maestro ei ollut udellut tai kiusoitellut minua liikaa sen jälkeen, kun aloin taas viettää enemmän aikaa hänen kanssaan.
Joten ei, en aikonut kuluttaa yhtään enempää energiaa tällaisten asioiden miettimiseen.
Kuitenkin, kun Rhodes kätteli minua uuden työtoveriudemme alkamisen merkiksi, tunsin pettymyksen karvaan maun omassakin suussani. Hän ei ollut edes yrittänyt mainita aikaa ennen tämänpäiväistä.
Olin varma, etteivät edessä odottavat ajat tulisi olemaan helppoja, useastakin syystä. Partnerini murhatutkimuksessa ei ollut ehkä niistä uhkaavin, mutta ei myöskään niistä vähiten vaarallisin.
---
En saanut unta. Koko päivän mieleni reunamilla kuljeskellut epäluulo uskalsi nyt hiipiä lähemmäs ja kuiskutella mieleeni juuri ne kaikki asiat, joita en halunnut ajatella. Toivoin, että minulla olisi ollut mukanani melatoniini, jota olin viime kuukausien aikana alkanut ottamaan välistä vahvoinakin annoksina saadakseni unen päästä paremmin kiinni, nyt kun minun ei ollut tarvinnut pysyä usein valveilla vähintäänkin pikkutunneille asti.
Sitten mieleeni juolahti, että nukuin luultavasti samalla käytävällä kuin joku tuntematon, joka oli tappanut jo kaksi, eikä luultavasti siihen jäisi. Hengitys salpautui kurkkuun ja tuijotin ylös kattoon, jota en nähnyt, uni niin kaukana että sen kutsumiseen olisi tarvittu pikemminkin kloroformia kuin unihormonia. Kenet hän tappaisi seuraavaksi?
Minä ja Rhodes olimme saapuneet aivan vasta ja koetimme selvittää nyt tuon murhaajan (tai murhaajien, alitajuntani muistutti ystävällisesti) henkilöllisyyden. Eikö hän tai he haluaisi päästä seuraavaksi eroon juuri meistä?
Nousin istumaan sängylläni koettaen hengitellä syvään rauhoittaakseni itseäni ja kirosin kymmenen kertaa sitä, ettei minulla ollut muuta asetta kuin hyödyttömäksi väännelty veitsi. Rhodes oli vaarassa. Minua murhaaja ei luultavasti pääsisi yllättämään, mutta Rhodes… Hyödytön tai ei, otin veitsen takkini taskusta, kiedoin peiton ympärilleni ja raotin huoneeni ovea mahdollisimman hiljaa ennen kuin tarkistin, että käytävä oli autio. Hiivin ulos huoneestani ja kyyristyin Rhodesin huoneen oven eteen makaamaan. Murhaaja ei pääsisi noin vain minun ohitseni.
En ollut ehtinyt makoilla viileällä lattialla kovin kauaa, ennen kuin tunsin painetta selässäni ja Rhodesin ovi raottui.
“Sage, mitä sinä oikein teet?” Rhodes kuiskasi huomatessaan oven edessään olevan tukkeen.
“Olen vartiossa,” koetin sanoa rennosti, vaikka tiedostinkin, että tilanne oli hieman...
Rhodes nauroi ääneti ja avasi ovea lisää. “Arvostan kyllä huolenpitoasi, vaikka sinun ei olisi tarvinnut vaarantaa omaa henkeäsi. Voit siirtyä kuitenkin edes oven tälle puolelle, sillä en kyllä anna sinun nukkua ainakaan käytävällä. Täällä on murhaaja liikkeellä, Sage, siihen kannattaa suhtautua vakavasti,” hän vakavoitui.
“Niinhän minä teinkin,” mutisin, mutta nousin käskystä seisomaan ja yhä peittooni kääriytyneenä tassuttelin hänen huoneeseensa ja laskeuduin taas lattialle. Rhodes katsoi minua hetken, huokaisi päätöksensä tehneenä ja poistui huoneesta. Hän palasi pian takaisin kantaen huoneestani hakemiaan patjaa ja tyynyä. Väistin käytävään siksi ajaksi, että hän taitteli patjan mahtumaan parhaimpien kykyjensä mukaan vähäiseen vapaaseen lattiatilaan.
“Siinä, arvoisa kollega,” hän huokaisi, mutta ei kuulostanut oikeasti turhautuneelta. “Nyt voimme ainakin nukkua toinen silmä auki tietäen, että toinen on vielä turvassa ja hengissä:”
Se oli hyvä.
- Rhodes -
Umpikuja.
Ilves olisi voinut paljastaa itsensä pakoyrityksellä, mutta hän oli yhä aamulla paikalla, kuten kaikki muutkin. Hän olisi voinut murtua ja tunnustaa paineen alla, mutta hän ei käyttäytynyt kuin alussa yllättyneesti. Hän kykeni lopulta jopa nauramaan sille, kuinka hän oli tehnyt itse itsestään epäilyttävän pienillä voimannäytteillään, eikä vaikuttanut loukkaantuneelta.
Meillä olisi voinut olla edes jonkinlaisia kouriintuntuvia todisteita, jotka viittasivat suoraan Ilvekseen, mutta ei ollut. Hän ei ollut edes ainoa Osaston yliluonnollisen vahva taistelija, joten meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laajentaa epäiltyjen luetteloa. Ilveksellä oli jopa pesunkestävä alibi, hän oli viettänyt koko illan muiden seurassa.
Minä olin äärimmäisen turhautunut, mutta Varis oli lähes suunniltaan.
“Tämä ei käy ollenkaan! Keitä te oikein kuvittelette olevanne!” Hän sähisi agentti Bellille, joka ei näyttänyt välittävän hänen purkauksestaan. Sage ei ollut aamulla ottanut viime yötä puheeksi sanallakaan, vaan näytti sulkeutuneen itseensä ja oli asettanut variksen muotoisen naamion taas kasvoilleen. Hänen käytöksensä huolestutti minua, mikä teki asiasta vielä huolestuttavamman. En ollut osannut arvata, että hänellä olisi vaikeuksia sietää tällaista painetta.
Tosin juuri nyt olin Variksen kanssa täysin samaa mieltä, en ollut ollenkaan tyytyväinen agentti Belliin. “Lyhyen ajanjakson sisällä on tapahtunut kaksi murhaa, joten tämä on käytännöllisintä,” hän koetti selittää meille rauhallisesti Variksen tunteiden purkauksesta huolimatta. “Emme voi päästää teitä poistumaan, jos teitä pitää tulla hakemaan taas pian takaisin. Meillä ei ole tarpeeksi henkilöstöä, jotta voisimme siirtää jonkun muista tehtävistä teidän henkilökohtaiseksi kuskiksenne.”
Oli aamu, ja olimme tavanneet agentti Bellin Ilveksen kuulustelun jälkeen, jotta voisimme keskustella yhdessä selvittämistämme asioista ja siitä, miten jatkossa etenisimme. Agentti Bell oli juuri ilmoittanut, ettei hän aikonut päästää meitä poistumaan Osasto Viidestä, ennen kuin murhien tutkimus olisi edistynyt siihen pisteeseen, että poistuminen oli turvallista. Kumpikaan meistä ei ollut tietenkään innostunut asiasta.
“Sinulta ilmeisesti takavarikoitiin henkilökohtaista omaisuutta tänne saapuessasi. Luonnollisesti ne voidaan luovuttaa sinulle takaisin nyt, kun jäätte tänne pidemmäksi aikaa kuin kukaan meistä odotti,” agentti Bell koetti lepytellä.
“Oi suuret kiitokset,” Varis hymyili maireasti, ääni sarkasmia tihkuen. “Saanko aseetkin?”
Agentti Bell oli vaiti pienen hetken, mutta nyökkäsi sitten. “Saat aseetkin:” Se näytti lopulta olevan Variksen mieleen.
“Hyvää huomenta, ollaanpa täällä iloisina jo aamuvarhaisesta!” Atlantis pelmahti sisään suunnitteluhuoneeseen sen suurempia lupia kyselemättä, kuppi kahvia yhdessä kädessä ja muistilehtiö toisessa. “Te tulette matkaani nyt, sillä aivoskannerit ovat valmiina ja ainakin minä olen kiinnostuneempi selvittämään mihin kykysi tarkalleen pystyvät kuin mitä tylsässä ulkomaailmassa tapahtuu. Samaa entistä siellä on kuin ennenkin, täällä sitä ollaan toiminnan keskellä!” hän hymähti ja jatkoi matkaa pois huoneesta ilmeisesti olettaen, että seuraisimme perässä.
Varis puristi hetkeksi nyrkkinsä kiinni, mutta päätti ilmeisesti tällä kertaa luopua väkivallasta agentti Belliä kohtaan ja sen sijaan lähti tömistelemään Atlantiksen jäljessä. Minä vilkaisin vielä kerran agentti Belliä ennen kuin suuntasin kohti ovea ja näin, että hänenkin ilmeensä oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Jo kaksi hänen alaisistaan oli tapettu lyhyen ajanjakson sisällä, se ei ollut pikku juttu. Mieluummin hän varmasti suututti meidät, kuin antoi meidän poistua välillä paikalta.
---
Atlantiksen aivoskannaukset näyttivät vaativan sen, että Varis seisoi kuvaushuoneen keskellä kiinni erilaisissa sensoreissa ja minä heittelin häntä esineillä. Atlantis istui tietokonenäyttöjensä takana ja jakeli meille molemmille käskyjä. Varis oli taitava ja muutamaa kertaa lukuun ottamatta ennätti avata silmänsä ja/tai nappaamaan esineen ilmasta ennen kuin se osui häneen. Joka kerta, kun Sage sai napattua esineen edes avaamatta silmiään, Atlantis hyppelehti innostuneena kuin pikkulapsi.
“Rhodes, heittäisitkö häntä seuraavaksi veitsellä?” hän ehdotti ja nähdessään ilmeeni hän nauroi iloisesti. “Vitsailin vain, ellei… No jaa, eiköhän tämä riitä ainakin aluksi. Hedelmät eivät tietenkään vastaa läheskään tositilannetta, jolloin reaktio olisi varmasti voimakkaampi, mutta antaa olla tällä kertaa.” Atlantis taputti käsiään, kuin ajatus terävistä esineistä olisi ollut hänen mielestään todella mukava, eikä ollenkaan mahdollisesti hengenvaarallinen. Hän irrotti Variksen kuvauslaitteista ja johdatti meidät takaisin laboratorioon, jotta voisi selostaa löytönsä ja vaikka en ollutkaan varma, olisiko minunkin kuulunut olla paikan päällä, kumpikaan naisista ei kiinnittänyt minuun sen suurempaa huomiota, joten roikuin heidän matkassaan ihan oman uteliaisuuteni tähden.
“No niin,” Atlantis levitteli pöydälle joitakin papereita ja aivokuvia, tarkkaili niitä kuin viimeiset mielipiteensä muodostaakseen ja aloitti sitten selostuksensa.”Selvitin tätä asiaa koko yön ja tulin siihen tulokseen, että sinun kykysi keskittyy pääasiassa mantelitumakkeesi yliaktiivisuuteen. Nyt olen siitä täysin varma, sillä fMRI osoittaa aivan ihanan selvästi,” hän huokaisi tyytyväisenä ja esitti näytöllä meille lyhyen pätkän videota, jossa näkyi yhtä aikaa sekä kuva Variksen aivojen aktiivisuudesta, että hidastetusti minä heittämässä omenaa kohti Variksen selkää.
Jo silloin, kun minä vasta nostin kättäni, Variksen aivojen keskellä kirkastui kaksi pistettä, jotka välkkyivät siihen hetkeen, kunnes Varis ojensi kätensä ja nappasi omenan selkänsä takaa. Sitten ne himmenivät hitaasti.
Mantelitumakkeet ovat osa limbistä järjestelmää, eli aivoaluetta, joka on kehittynyt evoluution aikajanalla jo kauan ennen aivokuorta. Vaikka tunnereaktioita ja niiden prosessointia tapahtuu muuallakin aivoissa, kaikkein voimakkaimpien ja alkukantaisimpien tunteiden käsittely on yhdistetty mantelitumakkeisiin. Esimerkiksi ahdistus, pelko ja aggressio,” Atlantis luennoitsi.
“Minun hypoteesini on, että sinut on herkistetty siihen pisteeseen, että tunnet oikeasti pieleen menevät asiat jo ennen kuin ne tapahtuvat. ja sinulla on hetken verran aikaa prosessoida informaatiota ja tehdä tilanteeseen sopivimman päätöksen. Vaikka tämä luultavasti kuulostaa uskomattomalta, se ei ole läheskään kummallisinta, mitä VBEO-∞ on joissakin yliluonnollisissa saanut aikaaan,” Atlantis katsoi Varista odottavasti.
“Se selittää kyllä paljon,” Varis nyökkäsi hitaasti..“Ei tietenkään kaikkea, mutta… paljon. Ja paljon sellaistakin, jota en ole koskaan ehtinyt edes miettimään.”
“Kyky on tietenkin paljon kompleksisempi kuin yksi aivokuvaus ja hypoteesi voi selittää, tämä on varmasti vasta pintaraapaisu,” Atlantis kirjoitti jotakin ylös muistilehtiöönsä. “Sinun selviytymisvaistosi on alituisesti valppaana, olit sitten hereillä tai unessa ja vastaa siitä, että pysyt hengissä. Yksityiskohtiin paneutuminen ja sinun kykyjesi rajojen mittaaminen tulevat tietenkin vaatimaan vielä paljon enemmän aikaa ja vaivaa,” hän sanoi innostuneena kuin lapsi, joka oli saanut kaksisataaosaisen junasetin joululahjaksi eikä malttanut odottaa, että pääsisi testaamaan, mitä siitä saattoi rakennella.
“Mutta niin, on sinun kyvyilläsi varmasti myös varjopuolensa,” totesi Atlantis kuin olisi melkein unohtanut asian. “Jos olen oikeassa tässä, ja hyvin luultavasti olen, niin sinun perustilasi on aina varuillaanolo, vaikka et lähes aina edes tiedostaisi sitä. Mantelitumakkeesi toimivat ylinopeudella ja katsoi sitä mistä suunnasta tahansa, jatkuva taistele-tai-pakene ei ole hyvä tila kenellekään. Tunteet luultavasti kuormittavat muita kognitioitasi ja kärsit siis luultavasti ainakin jonkinlaisista ahdistus- ja paniikkikohtauksista, jotka ovat luultavasti vielä voimakkaimpia juuri silloin, kun käytät kykyäsi usein.”
Varis katsoi Atlantista pitkään vaiti ja mietin, mitä hänen mielessään pyöri. Hän oli yönä nukkumisen sijaan raahautunut jostakin syystä oveni eteen suojelemaan minua, enkä voinut olla miettimättä, oliko hänen käytöksensä takana ollut jonkinlainen logiikka, vai oliko kyse sittenkin ollut vain tällaisesta ahdistuksesta. Oliko Varis aavistanut, että minut koetettaisiin tappaa sinä yönä, vai oliko hän ajautunut yksinkertaisesti vainoharhaisuuden puolelle?
“Se selittääkin sitten vielä enemmän,” Varis sanoi vaimeasti. En nähnyt naamion takaa hänen silmiensä ilmettä kunnolla, mutta äänensävy kertoi paljon ja tunsin myötätunnon aallon vatsanpohjassani asti. “Minä kun luulin, että kaikki minun ongelmani johtuivat traumaattisesta lapsuudesta ja niin edespäin,” hän naurahti huumorittomasti.
“No tietenkään ne eivät ole ainakaan auttaneet…” Atlantis aloitti, mutta Varis keskeytti hänet nostamalla kättään.
“Minä tiedän,” hän totesi. “Minä kyllä tiedän aivan hyvin.”
Atlantis koetti ilmeisesti keksiä jonkin uuden puheenaiheen ja kääntyi katsomaan minua. “Ja sinä. Niin, kuten jo eilen kerroin, sinä olet terve ja hyväkuntoinen, et muuta ja selvä kuin pläkki. Terve ja hyväkuntoinen,” hän hymyili. “No niin, eiköhän teidän olisi jo aika laputtaa!” hän alkoi koota papereitaan kokoon ikään kuin se olisi vienyt hänen koko keskittymiskapasiteettinsa.
Varis katsoi häntä terävästi, mutta nousi hitaasti ja veti minut käsivarresta mukaansa kohti ovea. Käytävällä hän veti minut hetkeksi lähemmäs ja sanoi matalasti: “Atlantis valehteli.”
“Mitä? Milloin?” kysyin.
“Puhuessaan sinusta. Hän on muutenkin varsin erikoinen, joten minulla ei ole hajuakaan miksi. Mutta sen tiedän, että hän ei puhunut täysin totta. No niin, jatketaan matkaa,” hän sanoi ja jatkoi eteenpäin, ennen kuin ehdin edes prosessoida hänen sanojaan kunnolla.
---
Olin suunnitellut, että tutkisimme seuraavaksi sekä Vuoren että Kyyn murhan tienoilla tallentuneita valvontakameratallenteita, mutta meille oli jo ilmeisesti suunniteltu muuta. Ennen kuin ennätimme lähteä etsimään agentti Belliä, Köyttä tai Sutta keskustellaksemme tallenteista, Portti tuli noutamaan meitä ja selitti, että Köysi halusi nähdä meidät harjoittelupaikalla nelostiimin kanssa. En pitänyt tästäkään suunnitelman muutoksesta, meidänhän piti olla täällä murhatutkimuksen takia, mutta tajusin, että tässä olikin meidän tilaisuutemme keskustella nelostiimiläisten kanssa Salaman ja tovereiden surmista.
Kun saavuimme tilavaan huoneeseen, josta löytyi erilaisten kuntoiluvälineiden lisäksi esimerkiksi nyrkkeily- ja kaksintaisteluringit, Köysi odotti meitä nyrkkeilyringin reunalla Haukan kanssa. Tunnistin myös Terän, joka oli Portin kanssa seurannut meitä eilen Atlantiksen ja Joen luo, ja ikävä kyllä myös Ilveksen, joka virnisti meille kuin tämänaamuista kuulustelua ei olisi edes tapahtunut.
Köysi käveli meidän luoksemme ja nyökkäsi lyhyesti tervehdykseksi. “Agentti Bell kertoi, että jäätte tänne joksikin aikaa, mikä tarkoittaa, että teidät täytyy kai totuttaa talon tavoille. Vieraatkaan eivät saa täällä erityiskohtelua, ja koska olette nyt väliaikaisesti Osasto Viiden jäseniä, oletan teidän käyttäytyvän kuten jäsenten kuuluukin, ja olen kiinnittänyt teidät siksi aikaa nelostiimiin, jossa on alimiehitystä. Tunnettekin Haukan, Terän ja Ilveksen jo - teillä on oma tehtävänne ja heillä omansa, mutta muuten tulette seuraamaan yhteistä aikataulua. Syötte, treenaatte ja siivoatte samaan aikaan heidän kanssaan,” Köysi selitti.
Varis puri leukaperänsä yhteen ja jo ennen kuin hän sanoi mitään, tiesin, ettei hän pitänyt asioiden laidasta ollenkaan. “Hetkinen… treenaamme? Ai näinkö te pakkorekrytoitte meidät? Tämähän on kultti! Ensin kidnappaatte ja sanotte, että kohta meidät päästetään menemään. Sitten se ei olekaan mahdollista ja nyt meidän pitää jo alkaa osallistumaan teidän ohjelmaanne? Onko tämä joku vitsi??”
“Jos haluat, niin voit aivan vapaasti poistua, jos onnistut löytämään reitin ulos. Agentti Bellin mielestä me tarvitsemme teidän apuanne, mutta SINUN olisi paras muistaa, että vaikka Agentti Bell pyysi etsivä Rhodesin tänne, kenenkään ei tarvinnut kysyä sinun mielipidettäsi. Jos haluat lähteä, tee niin, mutta muista, että me voimme noutaa sinut uudestaan milloin haluamme, tai jos haluamme, voimme myös paljastaa sinusta kaiken tietämämme oikeille tahoille,” Köysi ei peitellyt Varista kohtaan tuntemaansa ylenkatsetta. “Ellei tilanne olisi näin pakottava, agentti Bell ei olisi koskaan edes harkinnut ottavansa joukkoomme salamurhaajaa. Tähän mennessä kaikki muut sinun kaltaisesi ovat epäröimättä liittyneet Mustan Opaalin puolelle,” hän murisi.
Varis oli jo käymässä Köyden kimppuun, mutta tartuin häntä olkapäästä ja hän pysähtyi. Köysi ei ollut kuitenkaan lopettanut. “Epäilen tosissani, kykeneekö kaltaisesi sooloilija edes tekemään mitään Osasto Viiden hyväksi.”
“Minä en halua tehdä mitään Osasto Viiden hyväksi,” Variksen ääni oli vaarallisen rauhallinen ja matala. “Mutta jos tarkoitit tuon taisteluhaasteeksi, otan sen kyllä mielelläni vastaan.”
Köysi hymyili, mutta se ei ollut lämmin hymy. Huokaisin ja irrotin otteeni Variksen olkapäästä, kun Köysi kääntyi mitään sanomatta ja kipusi nyrkkeilykehään. Ilves ja Terä, jotka olivat keskeyttäneet sparrailunsa seuratakseen Köyden ja Variksen sananvaihtoa siirtyivät äkkiä pois tieltä.
“Oletko aivan varma?” kysyin Varikselta, kun hän astui kohti kehää. “Köysi haluaa käyttää tämän tilaisuuden nolataksesi sinut. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä.”
“Noinko vähän sinä minuun luotat? Tässä ei mene kauan,” Varis totesi ja kapusi hänkin nyrkkeilyrinkiin, ennen kuin ehdin selittää sanojani mitenkään.
Varis ei odottanut minkäänlaista merkkiä tappelun aloittamiseksi, vaan kävi suoraan Köyden kimppuun, potkaisten kohti hänen vatsaansa - isku, jonka Köysi väisti helposti. Ilves vislasi kannustavasti ringin toiselta puolelta, mutta en ollut varma, kummalle kannustus oli tarkoitettu. Variksen seuraava isku meni kuitenkin perille, kun hän äkkiä muutti liikkeensä suuntaa ja survaisi kyynärpäällään kohti Köyden leukaa ennen kuin väisti taas pois Köyden kantaman ulottuvilta.
Aluksi oli vaikea sanoa, kumpi taistelijoista oli toista taitavampi, sillä molemmat olivat nopeita ja taitavia väistäjiä. Varis sai Köyttä enemmän iskuja sisään, mutta Köysi oli häntä pidempi ja luultavasti ainakin kaksi kertaa painavampi, isokokoinen mies, joten elleivät Variksen iskut osuneet muutamaan kriittiseen paikkaan, Köysi ei tuntunut edes huomaavan niitä. Vaikka Köysikin oli nopea, hänelle näytti olevan mahdotonta liikkua mihinkään suuntaan ilman, ettei Varis olisi jo aavistanut hänen seuraavaa liikettään. Katsoin Varista lumoutuneena, sillä näin nyt ensi kertaa hänen kykynsä tositoiminnassa.
Kun taistelu kuitenkin piteni ilman, että kumpikaan pääsi tekemään ratkaisevia liikkeitä, aloin aavistaa, miten tappelu tulisi päättymään. Varis saattaisi vielä voittaa, jos hän saisi kriittisen iskun perille, mutta hänen suhteellisen pienen kokonsa tähden aseeton kamppailu ei varmasti kuulunut hänen vahvuuksiinsa. Kauempaa katsottuna Varis oli koko ajan liikkeessä pysyäkseen samaan aikaan mahdollisimman kaukana Köyden iskuista ja päästäkseen tarpeeksi lähelle voidakseen murtautua Köyden suojauksen läpi, eikä hän voisi jatkaa samaa loputtomiin. Köyden ei tarvinnut työskennellä yhtä paljon ja yksikin perille mennyt isku häneltä saattaisi päättää koko ottelun.
Kamppailu päättyi hetkessä,, sillä äkkiä Varis sai potkaistua Köyden polvitaipeeseen niin, että tämän tasapaino petti. Saman tien Varis iski Köyttä uudestaan kurkkuun, mutta Köysi läimäytti kämmenellään Varista täydellä voimalla pään sivuun. Isku oli niin voimakas, että Varis kaatui, hänen päänsä osui lattiaan, eikä hän noussut enää.
- Varis -
Kun palasin tajuihini, ylleni kumartuneet erilaiset kasvot olivat pelkkää hämärää sumua, mutta tunnistin ensiksi Rhodesin tutut piirteet ja kuulin hänen huolestuneen äänensävynsä, vaikken tajunnut vielä sanoista mitään. Sitten näin Köyden, joka katsoi minua vakavana ja näkökenttäni punertui raivosta. Koetin nousta ylös loikatakseni uudestaan hänen kimppuunsa, mutta olin vielä sen verran typertynyt, ettei kehoni halunnutkaan nousta ylös lattialta..
“Tässä,” Köysi ojensi kätensä ja katsoin sitä pitkään, reagoimatta. Ylenkatse oli kadonnut hänen äänestään, sentään. “Ei ollut tarkoitus satuttaa sinua oikeasti. Atlantis pyysi minua ottamaan tarkemmin selvää taistelutyylistäsi ja minulla on tapana näyttää uusille tulokkaille, millaiseen paikkaan he ovat tulleet ja millaisia kykyjä heiltä odotetaan. Ja näyttää, missä kaappi seisoo.”
Hyväksyin hänen tarjotun kätensä ja annoin hänen vetää minut hitaasti pystyyn. “Kuten sanoin, minä en välitä Osasto Viidestä, enkä halua olla täällä,” sanoin, mutten jaksanut enää itsekään olla vihoissani. “Mutta jos olisit todella halunnut nähdä kykyni, olisit antanut minulle aseen käteen.”
Köysi hymyili aavistuksen. “Siksi en antanutkaan. Minun ei ollut nytkään tarkoitus käyttää noin paljon voimaan, menit laittamaan minut ahtaalle.”
Nauroin ääneen, mutta sitten tajusin, kuinka paljon päätäni jomottikaan ja irvistin.
“Sattuuko pahasti?” Haukka kysyi. “Pitääkö lähettää sinut Joen tarkistettavaksi?”
Pudistelin hitaasti päätääni, ettei siihen olisi sattunut. “Minulla on ollut aivotärähdys, eikä tämä tunnu yhtä pahalta. Minun pitää vain lepäillä hetki,” sanoin.
“Tässä,” Ilves ojensi minulle avaamattoman vesipullon ja otin sen vastaan kiitollisena. Istahdin nyrkkeilyringin reunalle ja Rhodes, joka oli koko ajan seurannut vierestä tekemisiäni, kasvoillaan huolestunut ja pohtiva ilme, istuutui viereeni.
“No niin, oletko ehtinyt miettiä jo koodinimeäsi?” Teräksi kutsuttu vaaleatukkainen mies kysyi Rhodesilta samalla, kun asetteli käsiinsä pistehanskoja. Rhodes katsoi häntä kysymystä ymmärtämättä.
“Jos te olette nyt väliaikaisia osastolaisia, niin teille voi keksiä väliaikaiset koodinimet,” Ilves selitti, ennen kuin palasi takaisin nyrkkeilyrinkiin ja jatkoi Terän kanssa nyrkkeilemistä. Hän ja Terä ottivat treenin rennosti jotta saattoivat samalla keskustella kanssamme, mutta huomasin, että Ilves oli nyrkkiensä kanssa todella nopea ja tarkka, selvästikin kokenut katutappelija.
“Mutta kaikki tietävät kuitenkin jo minun nimeni,” Rhodes sanoi. “Mitä hyötyä siitä siis olisi?”
“No koska kaikilla muillakin on sellainen, tietenkin!” Ilves sanoi. “Jopa Variksella.”
Rhodes näytti miettivän asiaa hetken ja katselin häntä pää kallellaan. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ennen kuin hän nyökkäsi ja kysyi: “Onko Rauta jo otettu?”
“Asenimet ovat kyllä yleisiä, mutta minä en ainakaan muista, että kukaan olisi koskaan käyttänyt Rautaa koodinimenä, muistatko sinä?” Haukka kysyi Köydeltä, joka pudisteli päätään. “Miksi juuri Rauta?”
“Koodinimen pitäisi varmaan olla jotakin vakavaa, mutta ensimmäisenä tuli vain mieleen Mike Tyson, se nyrkkeilijä. Häntä kutsuttiin joskus Rauta-Mikeksi ja äitini nimesi minut Tysonin mukaan. Ja toinen nimeni on Bernard, Bernard Hopkinsin jälkeen.”
“Äitisi taisi olla aikamoinen nyrkkeilyfani,” Ilves naurahti ja napautteli nopeatahtisen sarjan Terän pistehanskoihin, jotka kaikki näyttivät osuvan täydellisesti. “Meidän täytyy pian testata, kuinka hyvin vastaat kaimojasi.” Rhodes vain kohautti olkiaan.
“Kukaan ei ole vielä muuten kertonut meille Mustasta Opaalista, jonka pitäisi muka olla kaiken tämän takana,” muistin. “Onko se sama Musta Opaali, joka liittyy jotenkin järjestäytyneeseen terrorismiin?”
Köysi katsoi minua uteliaana. “Se on tapa, jolla he tienaavat itselleen varoja, mutta heidän päätoimintaansa on yliluonnollisten kerääminen. Tiedätkö sinä heidät?”
“En ehtinyt sanoa eilen, että olen ollut heidän kanssaan epäsuorasti törmäyskurssilla. Tapoin noin puoli vuotta sitten erään henkilön, joka oli heidän suojeluksessaan.”
Nyt kaikki kääntyivät katsomaan minua. “Kenet?” Haukka astui askeleen minua lähemmäs.
“Se oli tuskin hänen oikea nimensä, mutta Roderick Damonin. Hän oli toiminut kielijänä joillekin jengeille ja päätyi lopulta suututtamaan aivan liian monta vaarallista tyyppiä. Musta Opaali oli varannut hänelle piilopaikan ja luvannut turvallisen kuljetuksen pois maasta, mutta minä ehdin ensiksi. Hän tunsi jotenkin minun opettajani Maestron ja oli ensimmäinen, joka vihjasi minulle jotakin yliluonnollisista,” kerroin. Koko Hector Lawrencen juttua ei tarvinnut mainita, varsinkaan Rhodesin kuullen.
“Sen on täytynyt olla Lootus,” Köysi hieroi leukaansa mietteliäästi. “Hän oli petturi, jo ennen Osasto Viiden perustamista. Hän kuitenkin työskenteli aiemmin meidän ensimmäisten joukossa ja keräsi ja etsi tietoa uusista mahdollisista yliluonnollisista, millä tavoin hänen on täytynyt tuntea sinunkin mestarisi.. Sitten hän siirtyi Mustan Opaalin puolelle tiedot mukanaan. Aiheutti meille vaikeuksia vuosikausiksi.”
“Ja taas ovat vaikeuksien ajat edessä,” Portti hieroi päätään pettyneenä. Köysi vilkaisi Porttia varoittavasti, mutta tämä esitti, ettei huomannut. “Kaikki Osasto Viidessä tietävät jo, että Musta Opaali on suunnittelemassa jotakin. He ovat moninkertaistaneet aktiivisuutensa, keräävät itselleen tavallista enemmän aseita ja joukkoja ja nyt he ovat täälläkin,” hän sanoi. “He aikovat varmasti aiheuttaa täällä niin paljon kaaosta kuin vain voivat, jotta he voivat sitten murskata meidät yhdellä iskulla. Terrori kun on heidän erikoisalaansa.”’
Köysi näytti siltä, että oli ottamassa Portin vakavaan puhutteluun, mutta näytti sitten luovuttavan. “Siinä on tavarasi, kuten agentti Bell lupasi,” hän heitti Variksen syliin mustan käsilaukun ja Varis nappasi sen nopeasti syliinsä ja alkoi tutkia sen sisältöä, ilmeisesti varmistaakseen, että kaikki oli tallessa. Hän vetäisi laukusta esiin veitsikotelon ja kiinnitti sen reiteensä. Hän näytti välittömästi rentoutuneemmalta.
Samalla hetkellä harjoitteluhuoneen ovet avautuivat ja sisään kiiruhti silmälasipäinen ja kiharatukkainen nainen, ja hänen vihertävästä ilmeestään näki, ettei hän tuonut hyviä uutisia. Itse asiassa ehdin arvata, mitä hän luultavasti sanoisi jo ennen kuin hän sanoi sen - en ollut vain varma nimestä.
“Nyt tapettiin Gorgo,” hän sanoi, ennen kuin vajosi lattialle pidellen kättään suun edessä. “Se peto!” hän kähisi.
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Ruumis oli vielä lämmin, kun kiirehdimme sen luo ja voimakas, metallinen veren haju tunkeutui nenääni. Atlantis oli jo paikalla kamera käsissään, kuvaten rikospaikkaa muillekin lähes yhtä tarkasti kuin mihin itse kykeni. Hän hymyili meille ilottomasti, kun saavuimme paikalle ja väistyi tieltä, kun minä ja Sage tulimme lähemmäs.
Sage suuntasi ruumiin luo yhtä päättäväisesti kuin oli aiemminkin tehnyt ja kyyristyi sen vierelle. Hän katseli ruumista päästä jalkoihin ja irvisti. Kyyn kuolema ei ollut ollut yhtä siisti kuin veljensä Clemin.
“Mikä hänen oikea nimensä oli?” kysyin Atlantikselta.
“Sean Holland,” kuului nopsa vastaus.
Niin. Sean Hollandin kuolemaan verrattuna Clemin ruhjottu kurkku oli ollut siisti näky. Verta ei ollut yhtä paljon kuin viimeksi, mutta hänen kasvonsa oli murjottu lähes tunnistamattomiksi.
“Hänkään ei tapellut vastaan,” Sage osoitti Seanin käsiä ja huomio oli hyvä. Vedin taskusta käsiini lateksihanskat, jotten sotkisi mahdollisesti ruumiissa olevia sormenjälkiä tai muuta tärkeää todistusaineistoa, ja tarkistin asian tarkemmin. Oli mahdotonta sanoa, oliko kuollut taistellut vastaan päällään tai jaloillaan, mutta rystysissä ei näkynyt minkäänlaisia haavaumia, eikä kynsien alla ollut verta tai ihoa.
“Se ei ole välttämättä mikään ihme,” sanoin ja kokeilin kämmenelläni ruumiin rintakehässä olevaa koloa. Irvistin ja vetäisin käteni äkkiä pois, kun tunsin, kuinka ihon alla olevat murskaantuneet kylkiluut ja rintalasta antoivat periksi kosketukselleni. Tunsin välittömästi itseni ammattitaidottomaksi ja yskäisin nolostuneena. Sen sijaan että olisin katsonut mitä mieltä Sage minusta oli, otin taskustani mustekynän ja mittailin rintakehän kuoppaa uudestaan sen avulla. “Kuka tahansa murhaaja onkaan, hän luultavasti iski tähän ensiksi.”
“Tuo oli siis sinun mukaasi tappava isku ja kaikki muu mukilointi oli vain viestin viemistä perille?” Sage kysyi, muttei kuulostanut siltä, että tarvitsi minulta vastausta. “Tämä maistuu uhkaukselta, tai sitten murhaaja pelkäsi, mitä Kyy saattaisi kertoa tai oli jo kertonut.”
Nyökkäsin. “Tällaisen vahingon aiheuttamiseen on tarvittu melkoisesti voimaa. Vahva mieskin on luultavasti tarvinnut jonkinlaisen apuvälineen, kuten metalliputken tai baseball-mailan,” ehdotin.
“Todennäköisesti kyllä, jos puhutaan tavallisista ihmisistä siis,” Sage myönsi. “Vahvarakenteinen nainenkin olisi saattanut kyetä siihen, jos tiesi tarkalleen, mitä teki - varsinkin jos Kyy seisoi seinää vasten ja tappaja sai tarpeeksi voimaa iskunsa taakse. Kyy olisi silloin tosin luultavasti osannut ennakoida hyökkäyksen ja väistää sen, mutta silti. Tämä paikka on täynnä ammattitaistelijoita. Sitä paitsi,” hän kaivoi takkinsa taskusta veitsen, jonka terä oli taitettu kaksinkerroin, kuin se olisi jäänyt puristimen alle. “Tämän teki yksi minut hakeneista naisista. Nyt puhutaan yliluonnollisista voimista, Rhodes.”
Katsoin Sagea ja hänen kädessään olevaa puukkoa ruumiin yli ja tunsin, että olimme pääsemässä johonkin. “Meillä on siis ainakin yksi epäilty lisää,” ja äkkiä minua hymyilytti. En ollut arvostanut Sagen vastahakoista asennetta Shiviä kohtaan, tai sitä kuinka ikävästi hän oli keskeyttänyt kuulusteluni, mutta ei se ollut muutenkaan sujunut kovin sutjakkaasti. Kuolleistakin oli helpompi saada vastauksia esiin kuin Shivistä; hänelle kieltäytyminen yhteistyöstä poliisin kanssa oli selvästikin periaate, enkä epäillyt etteikö se ollut syntynyt syystä. Sage oli kuitenkin asiansa tunteva työpari ja osasin arvostaa hänen kylmäpäistä asennettaan, vaikka en arvostanutkaan sen taustoja. Jos Varis koskaan päättäisi kääntää elämänsä suunnan ja ryhtyä rikospaikkatutkijaksi tai etsiväksi, hän olisi siinä varmasti taitava.
Sage huomasi katseeni ja kallisti päätään uteliaasti. Hän oli ottanut naamionsa kasvoiltaan aiemmin ja totuttelin vieläkin hänen paljaiden kasvojensa näkemiseen. Hänen hiuksensa olivat kasvaneet edellisestä kerrasta kun olimme nähneet ja keskipitkän poikatukan sijaan ne laineilivat lähempänä hänen leukaansa ja karkailivat jatkuvasti korvien takaa. Hän näytti myös aika tavalla terveemmältä ja itsevarmemmalta, mutta hänen ei tarvinnutkaan piilotella tappajilta autiossa talossa, eikä hänen reiteensä oltu isketty veistä. Hän näytti myös aika tavalla sievemmältä kuin silloin, kun joutui taistelemaan läpi stressin ja väsymyksen.
Tajusin, ettei ollut kohteliasta tuijottaa, varsinkaan tuoreen murhan tapahtumapaikalla ja käänsin katseeni taas itse asiaan. Suoritimme tavallisen tutkimuksen loppuun toimivana työparina. Kirjoitin ylös muistiinpanoja, ja Sage pani merkille yksityiskohtia, jotka olisin muuten saattanut jättää huomiotta, mutta minkäänlaisia selviä viittauksia tappajaan ei näkynyt.
“Osaan arvostaa tällaista työn laatua,” Sage totesi. “Ei hiuksia, ei sormenjälkiä, ei jalanjälkiä, rauhallinen toteutuspaikka.”
Susi, joka oli johdattanut meidät rikospaikalle selitti, että Kyy oli pian haastattelumme jälkeen suunnistanut syrjäiseen käytävään ilmeisesti tavatakseen jotakuta. Tämä tapaaminen oli ilmeisesti koitunut hänen kohtalokseen.
Kun olimme selvinneet ruumiin tutkimuksesta ja avustaneet Sutta kuljettamaan sen turvallisesti ruumishuoneelle Joen käsiin, hän otti tehtäväkseen johdattaa meidät ruokalaan saamaan jotakin syötävää. Kun kuulin Sagen vatsan murisevan, muistin itsekin, etten ollut syönyt töihin saapumisen jälkeen mitään, joten ruoka olikin jo tarpeen.
Matkalla ruokailutilaan Susi selitti, että hän oli toinen kahdesta ohjaajasta, jotka yhdessä agentti Bellin kanssa huolehtivat Osasto Viiden toiminnasta.. Toinen ohjaaja oli Köysi, jonka olimme tavanneet aiemmin. Osasto Viidellä oli muitakin työntekijöitä, kuten esimerkiksi Atlantis ja Joki, jotka eivät tavallisesti työskennelleet kenttätehtävissä, mutta suurin osa Osasto Viidestä kuului neljään iskujoukkoon, joista jokaisella oli oma johtajansa ja jotka tavallisimmin harjoittelivat ja työskentelivät kentällä yhdessä. Kun kysyin, hän vahvisti, että Salama ja muut kentällä kuolleet olivat olleet kaikki nelostiimistä. Hän suositteli meitä keskustelemaan muiden nelostiimiläisten kanssa,, jos halusimme lisätietoja tapahtumista.
Ruokala oli avara, mutta entiseksi viemäriksi yllättävän kotoisa tila, jossa oli erikokoisia pöytäkuntia jo aterioimassa. Kaikki katseet kääntyivät meihin, kun astuimme ruokailuhuoneeseen ja tunnelma oli selvästi jännittyneempi kuin tavallisesti. Kun suuntasimme keräämään pöydältä itsellemme jotakin syötävää, paikalla olevat Osasto laiset puhuivat joko hiljaa, tai olivat vaiti. Suurin osa oli vaiti.
Istuuduimme Suden kanssa omaan pöytäämme, mutta meidän ei annettu olla rauhassa kovin pitkää aikaa. Viereisestä pöydästä nousi korealaisen näköinen, erikoisen kellertäväsilmäinen nuori mies, jonka nimen muistelin olevan Haukka, ja istuutui tuttavallisesti Sagen viereen, mistä tämä ei näyttänyt erityisemmin pitävän. Miehen perässä seurasi pari muuta joista muistin erityisesti Ilveksen, vaaleanpunertavatukkaisen naisen, jolla oli arpiset kasvot ja nenä, jonka joku ilmeisesti oli aivan vastikään koettanut tökätä hänen kallonsa sisään. Nainen huomasi katseeni ja osoitti vinosti hymyillen Sagea. “Kiittele häntä tästä, mutta älä anna aivan kaikkea kunniaa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku mursi nenäni. Itse asiassa se taitaa tämän muotoilun jälkeen olla paremmassa kunnossa kuin viimeksi,” hän nauroi. Ääni kajahti vaiteliaassa ruokailutilassa kovana, mutta kukaan ei näyttänyt välittävän.
“Se ei ollut henkilökohtaista,” Sage sanoi anteeksipyytävästi. “Mutta on kyllä mukava kuulla, ettet ilmeisesti kanna siitä kaunaa, kuten eräät muut,” hän sanoi ja vilkaisi merkitsevästi Shiviä, joka istui toisessa pöydässä ja vältti katsomasta edes meidän suuntaamme.
Hän katsoi minua jotenkin kummallisesti ja kun kohotin kulmakarvojani kysyvästi, hän viittasi varovaisesti ensiksi taskuunsa ja sitten Ilvekseen. Muodostin kädestäni nyrkin ja peitin sen toisella kämmenelläni ja Varis nyökkäsi aavistuksenomaisesti. Ilves oli siis ensimmäinen epäilyttävän voimakas epäiltymme. Kukaan muu pöydässämme ei näyttänyt huomanneen ajatustenvaihtoamme.
“Shiv on Shiv,” Haukka nauroi, mutta sen verran matalalla äänellä, ettei Shiv sitä helposti kuulisi. “Hän on viettänyt elämästään enemmän telkien takana kuin Osasto Viidessä, joten kunnian ylläpitäminen on hänelle ymmärrettävästi aika merkityksellinen asia. Kenties ainoa sitä merkityksellisempi asia on poliisien vastustaminen,” hän vilkaisi minuun.
“Miten hän on päätynyt tänne?” en voinut olla kysymättä.
“Samalla tavoin kuin moni meistä muistakin,” Ilves kohautti olkiaan. “No, hän on yliluonnollinen, mikä on aika itsestään selvä syy. Sitten hänelle tarjottiin mahdollisuus joko liittyä Osasto Viiteen tai jatkaa elämäänsä omillaan, ja hän valitsi järkevämmän vaihtoehdon. Minunkin tarinani on melko samanlainen, mutta ennen Osasto Viittä minä niitin mainetta tappeluringeissä ympäri maan.” Hän nosti hihojaan ja esitteli lihaksikkaita käsivarsiaan, jotka nekin olivat vaalentuneita arpia täynnä. “Minun pitää vain aina ottaa pari iskua sisään, ennen kuin kykyni alkaa toimia kunnolla,” hän iski silmää ylpeilevästi. Mietin, olisiko Ilves esitellyt kykyjään yhtä avoimesti, jos olisi tiennyt epäilyksistämme - hän saattoi olla joko todella uhkarohkea valehtelija tai todellakin täysin tietämätön siitä, millä tavoin Kyy oli tapettu.
“On meillä vähän parempimaineisiakin täällä,” Haukka totesi. “Susi kuuluu entiseen erikoisagenttikaartiin ja Köysi edustaa tänne siirtyneitä ex-sotilaita. Minä olen periaatteessa viettänyt koko elämäni Osasto Viidessä, kun taas tämä Tammi tässä oli, uskokaa tai älkää, rehellinen putkimies,” hän taputti toisella puolella istuvan parrakkaan miehen olkapäätä ystävällisesti. Tammi punastui, mutta ei näyttänyt pahastuvan kiusoittelusta.
“Entä mitä sinä teit?” Varis viittasi etusormellaan kohti nuoren näköistä tyttöä, jonka kasvoilla oli ujo ilme ja vaaleat hiukset olivat terhakalla poninhännällä.
“Minä olin lukiossa,” tyttö painoi katseensa lautaseensa ja pöytään laskeutui aavistuksen vaivaantunut hiljaisuus. Haukka koetti keventää tunnelmaa selittämällä, että Peili oli hänkin aivan vasta saapunut Osasto Viiteen ja että hän oli sopeutunut paikkaan kuin kala veteen, minkä todenperäisyyttä hieman epäilin. Ihmettelin, kuten ilmeisesti Sagekin, mihin agentti Bell ja muut Osasto Viiteläiset tarvitsivat vielä kouluikäistä teinityttöä, joka ei tuntunut sopivan millään tällaisten kokeneiden taistelijoiden joukkoon.
- Sage -
Kun Haukka johdatti meidät nukkumapaikkoihimme, en tiennyt tarkkaan, mitä olin odottanut. Osasto Viisi oli selvästi rakennettu vanhoihin viemäreihin ja vaikka näinkin, että paikkoja olikin kunnostettu ja puhdistettu, olin tiedostamattani odottanut kai edes lievää lieteveden hajua ja paria isokokoista rottaa. Sen sijaan pienet huoneet, joita oli rakennettu monta vierekkäin yhden tunnelin varrelle, olivat kyllä laatikon kokoisia ja vähäkalusteisia, mutta jokaisessa oli oma pieni pesukomeronsa, ne olivat siistejä ja vaikka vuode ei ollutkaan mikään höyhenpatjainen unelma, oli se pehmeämpi kuin paljas metallilavitsa. Sängyn päälle oli jopa aseteltu puhtaita vaatteita, pyyhe ja hygieniatuotteita ja viiden tähden hotellissakaan olisi tuskin voinut olla parempi palvelu.
Ennen kuin Rhodes ehti vetäytyä omaan huoneeseensa, pysäytin hänet käytävälle ja hetken mietinnän jälkeen vedin hänet omaan huoneeseeni ja suljin oven, sillä en luottanut läheskään tarpeeksi Osasto Viiden asukkaisiin, jotta olisin puhellut yksityisasioita paikassa, jossa joku aivan hyvin saattaisi kuulla ne.
Rhodes katsoi minua aavistuksen hämmästyneenä ja äkkiä minun oli vaikea palauttaa mieleeni, mitä minun oli ollut tarkoitus sanoa. “Minä vain….” aloitin. “Meidänhän piti puhua.” Kun vain olisin muistanut tarkalleen, mistä.
“Olisiko sinun mielestäsi meidän pitänyt jo kertoa agentti Bellille epäilevämme Ilvestä? Hän ei vaikuttanut olevan varuillaan, mutta jos hän todella tappoi sekä Clemin että Seanin, hän saattaa koettaa paeta yön aikana,” Rhodes nojautui huoneeni suljettuun oveen ja koetin kovasti miettiä, mihin itse asettautuisin ilman, että vaikuttaisin vaivautuneelta. Huoneeseen kun hädin tuskin mahtui vuoteen ja kaapin lisäksi kahta ihmistä.
“Jos hän onnistuu pakenemaan, niin sitten ainakin tiedämme, mitä seuraavaksi tehdä. Minusta kuitenkin tuntuu, että voimme yhtä hyvin vetää hänet kuulusteluihin huomenna. Tai siis tänään, kunhan olemme nukkuneet.”
Rhodes nyökkäsi. “Muustakin ehdimme toivottavasti keskustelemaan paremmin sen jälkeen kun olemme levänneet. Minä olen ainakin melko sekaisin, tänään on tapahtunut paljon.”
“Jep,” nyökkäsin. Haroin hiuksiani jonkinlaiseen järjestykseen mutta keskeytin, sillä se sai minut vaikuttamaan siltä, että olin hermostunut. Niin kyllä olinkin. “On mukava tavata sinut taas, vaikka tilanne ei taaskaan ole täysin ideaalinen,” möläytin, ennen kuin hiljaisuus meni liian pitkäksi ja ennen kuin ehdin miettiä kahta kertaa.
“Niin minustakin,” Rhodes hymyili varovaisesti. Säikähdin, että hän oli luultavasti saamassa tilanteesta aivan väärän käsityksen.
“Tarkoitan siis, että nyt kun meidän on pakko viettää aikaa yhdessä ja lykätty työskentelemään toistemme kanssa ja sinäkin olet ilmeisesti jossakin vaiheessa saanut minusta selville enemmän kuin olisin halunnut paljastaa… Niin tuota. Minusta olisi ehkä parempi, että aloitamme aivan puhtaalta paperilta. Työtovereina,” sanoin päättäväisesti.
“Ai,” Rhodes sanoi. “Niin, työtovereina.” Läimäisin sisäistä teinityttöäni avokämmenellä kasvoille, kun tämä kehtasi huomata, että Rhodesin äänensävy kuulosti pettyneeltä. Tilanne EI taaskaan ollut sopiva tällaiseen haaveiluun. Sillä, mitä oli tapahtunut ennen kuin Rhodes oli saanut tietää minun olevan salamurhaaja ei ollut enää mitään merkitystä maailmassa, jossa hän tiesi totuuden. Ja meidän juttumme oli jäänyt lyhyeksi muutenkin, silloin aikana ennen.
Yliopistossa minulla oli ollut aikaa testata, miten tavallisten ihmisten ihmissuhteet toimivat ja ne olivat olleet varsinainen pettymys. Minusta kiinnostuneet yliopistopojat olivat olleet jopa ensimmäisiin kokemuksiini verrattuna keskinkertaisia ja vaikka olinkin koettanut pitää heitä matkassani pidemmän aikaa siltä varalta, että tilanne kääntyisi parempaan päin, joka ikinen oli lopulta pettänyt odotukseni jollakin tavalla. He olivat olleet joko liian takertuvia tai eivät välittäneet tarpeeksi ja sain joka viikonloppuisten juhlien jälkeen kuulla kiertotietä, keiden muiden tyttöjen kanssa heidät oli niissä nähty. Sekin valioyksilö, jonka olin keksinyt diilaavan huumeita lokerostaan, sai minut tosissani katumaan sitä, että olin koskaan lähtenyt Maestron lintukodosta ja elätellyt typeriä haaveitani. Onneksi Maestro ei ollut udellut tai kiusoitellut minua liikaa sen jälkeen, kun aloin taas viettää enemmän aikaa hänen kanssaan.
Joten ei, en aikonut kuluttaa yhtään enempää energiaa tällaisten asioiden miettimiseen.
Kuitenkin, kun Rhodes kätteli minua uuden työtoveriudemme alkamisen merkiksi, tunsin pettymyksen karvaan maun omassakin suussani. Hän ei ollut edes yrittänyt mainita aikaa ennen tämänpäiväistä.
Olin varma, etteivät edessä odottavat ajat tulisi olemaan helppoja, useastakin syystä. Partnerini murhatutkimuksessa ei ollut ehkä niistä uhkaavin, mutta ei myöskään niistä vähiten vaarallisin.
---
En saanut unta. Koko päivän mieleni reunamilla kuljeskellut epäluulo uskalsi nyt hiipiä lähemmäs ja kuiskutella mieleeni juuri ne kaikki asiat, joita en halunnut ajatella. Toivoin, että minulla olisi ollut mukanani melatoniini, jota olin viime kuukausien aikana alkanut ottamaan välistä vahvoinakin annoksina saadakseni unen päästä paremmin kiinni, nyt kun minun ei ollut tarvinnut pysyä usein valveilla vähintäänkin pikkutunneille asti.
Sitten mieleeni juolahti, että nukuin luultavasti samalla käytävällä kuin joku tuntematon, joka oli tappanut jo kaksi, eikä luultavasti siihen jäisi. Hengitys salpautui kurkkuun ja tuijotin ylös kattoon, jota en nähnyt, uni niin kaukana että sen kutsumiseen olisi tarvittu pikemminkin kloroformia kuin unihormonia. Kenet hän tappaisi seuraavaksi?
Minä ja Rhodes olimme saapuneet aivan vasta ja koetimme selvittää nyt tuon murhaajan (tai murhaajien, alitajuntani muistutti ystävällisesti) henkilöllisyyden. Eikö hän tai he haluaisi päästä seuraavaksi eroon juuri meistä?
Nousin istumaan sängylläni koettaen hengitellä syvään rauhoittaakseni itseäni ja kirosin kymmenen kertaa sitä, ettei minulla ollut muuta asetta kuin hyödyttömäksi väännelty veitsi. Rhodes oli vaarassa. Minua murhaaja ei luultavasti pääsisi yllättämään, mutta Rhodes… Hyödytön tai ei, otin veitsen takkini taskusta, kiedoin peiton ympärilleni ja raotin huoneeni ovea mahdollisimman hiljaa ennen kuin tarkistin, että käytävä oli autio. Hiivin ulos huoneestani ja kyyristyin Rhodesin huoneen oven eteen makaamaan. Murhaaja ei pääsisi noin vain minun ohitseni.
En ollut ehtinyt makoilla viileällä lattialla kovin kauaa, ennen kuin tunsin painetta selässäni ja Rhodesin ovi raottui.
“Sage, mitä sinä oikein teet?” Rhodes kuiskasi huomatessaan oven edessään olevan tukkeen.
“Olen vartiossa,” koetin sanoa rennosti, vaikka tiedostinkin, että tilanne oli hieman...
Rhodes nauroi ääneti ja avasi ovea lisää. “Arvostan kyllä huolenpitoasi, vaikka sinun ei olisi tarvinnut vaarantaa omaa henkeäsi. Voit siirtyä kuitenkin edes oven tälle puolelle, sillä en kyllä anna sinun nukkua ainakaan käytävällä. Täällä on murhaaja liikkeellä, Sage, siihen kannattaa suhtautua vakavasti,” hän vakavoitui.
“Niinhän minä teinkin,” mutisin, mutta nousin käskystä seisomaan ja yhä peittooni kääriytyneenä tassuttelin hänen huoneeseensa ja laskeuduin taas lattialle. Rhodes katsoi minua hetken, huokaisi päätöksensä tehneenä ja poistui huoneesta. Hän palasi pian takaisin kantaen huoneestani hakemiaan patjaa ja tyynyä. Väistin käytävään siksi ajaksi, että hän taitteli patjan mahtumaan parhaimpien kykyjensä mukaan vähäiseen vapaaseen lattiatilaan.
“Siinä, arvoisa kollega,” hän huokaisi, mutta ei kuulostanut oikeasti turhautuneelta. “Nyt voimme ainakin nukkua toinen silmä auki tietäen, että toinen on vielä turvassa ja hengissä:”
Se oli hyvä.
- Rhodes -
Umpikuja.
Ilves olisi voinut paljastaa itsensä pakoyrityksellä, mutta hän oli yhä aamulla paikalla, kuten kaikki muutkin. Hän olisi voinut murtua ja tunnustaa paineen alla, mutta hän ei käyttäytynyt kuin alussa yllättyneesti. Hän kykeni lopulta jopa nauramaan sille, kuinka hän oli tehnyt itse itsestään epäilyttävän pienillä voimannäytteillään, eikä vaikuttanut loukkaantuneelta.
Meillä olisi voinut olla edes jonkinlaisia kouriintuntuvia todisteita, jotka viittasivat suoraan Ilvekseen, mutta ei ollut. Hän ei ollut edes ainoa Osaston yliluonnollisen vahva taistelija, joten meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laajentaa epäiltyjen luetteloa. Ilveksellä oli jopa pesunkestävä alibi, hän oli viettänyt koko illan muiden seurassa.
Minä olin äärimmäisen turhautunut, mutta Varis oli lähes suunniltaan.
“Tämä ei käy ollenkaan! Keitä te oikein kuvittelette olevanne!” Hän sähisi agentti Bellille, joka ei näyttänyt välittävän hänen purkauksestaan. Sage ei ollut aamulla ottanut viime yötä puheeksi sanallakaan, vaan näytti sulkeutuneen itseensä ja oli asettanut variksen muotoisen naamion taas kasvoilleen. Hänen käytöksensä huolestutti minua, mikä teki asiasta vielä huolestuttavamman. En ollut osannut arvata, että hänellä olisi vaikeuksia sietää tällaista painetta.
Tosin juuri nyt olin Variksen kanssa täysin samaa mieltä, en ollut ollenkaan tyytyväinen agentti Belliin. “Lyhyen ajanjakson sisällä on tapahtunut kaksi murhaa, joten tämä on käytännöllisintä,” hän koetti selittää meille rauhallisesti Variksen tunteiden purkauksesta huolimatta. “Emme voi päästää teitä poistumaan, jos teitä pitää tulla hakemaan taas pian takaisin. Meillä ei ole tarpeeksi henkilöstöä, jotta voisimme siirtää jonkun muista tehtävistä teidän henkilökohtaiseksi kuskiksenne.”
Oli aamu, ja olimme tavanneet agentti Bellin Ilveksen kuulustelun jälkeen, jotta voisimme keskustella yhdessä selvittämistämme asioista ja siitä, miten jatkossa etenisimme. Agentti Bell oli juuri ilmoittanut, ettei hän aikonut päästää meitä poistumaan Osasto Viidestä, ennen kuin murhien tutkimus olisi edistynyt siihen pisteeseen, että poistuminen oli turvallista. Kumpikaan meistä ei ollut tietenkään innostunut asiasta.
“Sinulta ilmeisesti takavarikoitiin henkilökohtaista omaisuutta tänne saapuessasi. Luonnollisesti ne voidaan luovuttaa sinulle takaisin nyt, kun jäätte tänne pidemmäksi aikaa kuin kukaan meistä odotti,” agentti Bell koetti lepytellä.
“Oi suuret kiitokset,” Varis hymyili maireasti, ääni sarkasmia tihkuen. “Saanko aseetkin?”
Agentti Bell oli vaiti pienen hetken, mutta nyökkäsi sitten. “Saat aseetkin:” Se näytti lopulta olevan Variksen mieleen.
“Hyvää huomenta, ollaanpa täällä iloisina jo aamuvarhaisesta!” Atlantis pelmahti sisään suunnitteluhuoneeseen sen suurempia lupia kyselemättä, kuppi kahvia yhdessä kädessä ja muistilehtiö toisessa. “Te tulette matkaani nyt, sillä aivoskannerit ovat valmiina ja ainakin minä olen kiinnostuneempi selvittämään mihin kykysi tarkalleen pystyvät kuin mitä tylsässä ulkomaailmassa tapahtuu. Samaa entistä siellä on kuin ennenkin, täällä sitä ollaan toiminnan keskellä!” hän hymähti ja jatkoi matkaa pois huoneesta ilmeisesti olettaen, että seuraisimme perässä.
Varis puristi hetkeksi nyrkkinsä kiinni, mutta päätti ilmeisesti tällä kertaa luopua väkivallasta agentti Belliä kohtaan ja sen sijaan lähti tömistelemään Atlantiksen jäljessä. Minä vilkaisin vielä kerran agentti Belliä ennen kuin suuntasin kohti ovea ja näin, että hänenkin ilmeensä oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Jo kaksi hänen alaisistaan oli tapettu lyhyen ajanjakson sisällä, se ei ollut pikku juttu. Mieluummin hän varmasti suututti meidät, kuin antoi meidän poistua välillä paikalta.
---
Atlantiksen aivoskannaukset näyttivät vaativan sen, että Varis seisoi kuvaushuoneen keskellä kiinni erilaisissa sensoreissa ja minä heittelin häntä esineillä. Atlantis istui tietokonenäyttöjensä takana ja jakeli meille molemmille käskyjä. Varis oli taitava ja muutamaa kertaa lukuun ottamatta ennätti avata silmänsä ja/tai nappaamaan esineen ilmasta ennen kuin se osui häneen. Joka kerta, kun Sage sai napattua esineen edes avaamatta silmiään, Atlantis hyppelehti innostuneena kuin pikkulapsi.
“Rhodes, heittäisitkö häntä seuraavaksi veitsellä?” hän ehdotti ja nähdessään ilmeeni hän nauroi iloisesti. “Vitsailin vain, ellei… No jaa, eiköhän tämä riitä ainakin aluksi. Hedelmät eivät tietenkään vastaa läheskään tositilannetta, jolloin reaktio olisi varmasti voimakkaampi, mutta antaa olla tällä kertaa.” Atlantis taputti käsiään, kuin ajatus terävistä esineistä olisi ollut hänen mielestään todella mukava, eikä ollenkaan mahdollisesti hengenvaarallinen. Hän irrotti Variksen kuvauslaitteista ja johdatti meidät takaisin laboratorioon, jotta voisi selostaa löytönsä ja vaikka en ollutkaan varma, olisiko minunkin kuulunut olla paikan päällä, kumpikaan naisista ei kiinnittänyt minuun sen suurempaa huomiota, joten roikuin heidän matkassaan ihan oman uteliaisuuteni tähden.
“No niin,” Atlantis levitteli pöydälle joitakin papereita ja aivokuvia, tarkkaili niitä kuin viimeiset mielipiteensä muodostaakseen ja aloitti sitten selostuksensa.”Selvitin tätä asiaa koko yön ja tulin siihen tulokseen, että sinun kykysi keskittyy pääasiassa mantelitumakkeesi yliaktiivisuuteen. Nyt olen siitä täysin varma, sillä fMRI osoittaa aivan ihanan selvästi,” hän huokaisi tyytyväisenä ja esitti näytöllä meille lyhyen pätkän videota, jossa näkyi yhtä aikaa sekä kuva Variksen aivojen aktiivisuudesta, että hidastetusti minä heittämässä omenaa kohti Variksen selkää.
Jo silloin, kun minä vasta nostin kättäni, Variksen aivojen keskellä kirkastui kaksi pistettä, jotka välkkyivät siihen hetkeen, kunnes Varis ojensi kätensä ja nappasi omenan selkänsä takaa. Sitten ne himmenivät hitaasti.
Mantelitumakkeet ovat osa limbistä järjestelmää, eli aivoaluetta, joka on kehittynyt evoluution aikajanalla jo kauan ennen aivokuorta. Vaikka tunnereaktioita ja niiden prosessointia tapahtuu muuallakin aivoissa, kaikkein voimakkaimpien ja alkukantaisimpien tunteiden käsittely on yhdistetty mantelitumakkeisiin. Esimerkiksi ahdistus, pelko ja aggressio,” Atlantis luennoitsi.
“Minun hypoteesini on, että sinut on herkistetty siihen pisteeseen, että tunnet oikeasti pieleen menevät asiat jo ennen kuin ne tapahtuvat. ja sinulla on hetken verran aikaa prosessoida informaatiota ja tehdä tilanteeseen sopivimman päätöksen. Vaikka tämä luultavasti kuulostaa uskomattomalta, se ei ole läheskään kummallisinta, mitä VBEO-∞ on joissakin yliluonnollisissa saanut aikaaan,” Atlantis katsoi Varista odottavasti.
“Se selittää kyllä paljon,” Varis nyökkäsi hitaasti..“Ei tietenkään kaikkea, mutta… paljon. Ja paljon sellaistakin, jota en ole koskaan ehtinyt edes miettimään.”
“Kyky on tietenkin paljon kompleksisempi kuin yksi aivokuvaus ja hypoteesi voi selittää, tämä on varmasti vasta pintaraapaisu,” Atlantis kirjoitti jotakin ylös muistilehtiöönsä. “Sinun selviytymisvaistosi on alituisesti valppaana, olit sitten hereillä tai unessa ja vastaa siitä, että pysyt hengissä. Yksityiskohtiin paneutuminen ja sinun kykyjesi rajojen mittaaminen tulevat tietenkin vaatimaan vielä paljon enemmän aikaa ja vaivaa,” hän sanoi innostuneena kuin lapsi, joka oli saanut kaksisataaosaisen junasetin joululahjaksi eikä malttanut odottaa, että pääsisi testaamaan, mitä siitä saattoi rakennella.
“Mutta niin, on sinun kyvyilläsi varmasti myös varjopuolensa,” totesi Atlantis kuin olisi melkein unohtanut asian. “Jos olen oikeassa tässä, ja hyvin luultavasti olen, niin sinun perustilasi on aina varuillaanolo, vaikka et lähes aina edes tiedostaisi sitä. Mantelitumakkeesi toimivat ylinopeudella ja katsoi sitä mistä suunnasta tahansa, jatkuva taistele-tai-pakene ei ole hyvä tila kenellekään. Tunteet luultavasti kuormittavat muita kognitioitasi ja kärsit siis luultavasti ainakin jonkinlaisista ahdistus- ja paniikkikohtauksista, jotka ovat luultavasti vielä voimakkaimpia juuri silloin, kun käytät kykyäsi usein.”
Varis katsoi Atlantista pitkään vaiti ja mietin, mitä hänen mielessään pyöri. Hän oli yönä nukkumisen sijaan raahautunut jostakin syystä oveni eteen suojelemaan minua, enkä voinut olla miettimättä, oliko hänen käytöksensä takana ollut jonkinlainen logiikka, vai oliko kyse sittenkin ollut vain tällaisesta ahdistuksesta. Oliko Varis aavistanut, että minut koetettaisiin tappaa sinä yönä, vai oliko hän ajautunut yksinkertaisesti vainoharhaisuuden puolelle?
“Se selittääkin sitten vielä enemmän,” Varis sanoi vaimeasti. En nähnyt naamion takaa hänen silmiensä ilmettä kunnolla, mutta äänensävy kertoi paljon ja tunsin myötätunnon aallon vatsanpohjassani asti. “Minä kun luulin, että kaikki minun ongelmani johtuivat traumaattisesta lapsuudesta ja niin edespäin,” hän naurahti huumorittomasti.
“No tietenkään ne eivät ole ainakaan auttaneet…” Atlantis aloitti, mutta Varis keskeytti hänet nostamalla kättään.
“Minä tiedän,” hän totesi. “Minä kyllä tiedän aivan hyvin.”
Atlantis koetti ilmeisesti keksiä jonkin uuden puheenaiheen ja kääntyi katsomaan minua. “Ja sinä. Niin, kuten jo eilen kerroin, sinä olet terve ja hyväkuntoinen, et muuta ja selvä kuin pläkki. Terve ja hyväkuntoinen,” hän hymyili. “No niin, eiköhän teidän olisi jo aika laputtaa!” hän alkoi koota papereitaan kokoon ikään kuin se olisi vienyt hänen koko keskittymiskapasiteettinsa.
Varis katsoi häntä terävästi, mutta nousi hitaasti ja veti minut käsivarresta mukaansa kohti ovea. Käytävällä hän veti minut hetkeksi lähemmäs ja sanoi matalasti: “Atlantis valehteli.”
“Mitä? Milloin?” kysyin.
“Puhuessaan sinusta. Hän on muutenkin varsin erikoinen, joten minulla ei ole hajuakaan miksi. Mutta sen tiedän, että hän ei puhunut täysin totta. No niin, jatketaan matkaa,” hän sanoi ja jatkoi eteenpäin, ennen kuin ehdin edes prosessoida hänen sanojaan kunnolla.
---
Olin suunnitellut, että tutkisimme seuraavaksi sekä Vuoren että Kyyn murhan tienoilla tallentuneita valvontakameratallenteita, mutta meille oli jo ilmeisesti suunniteltu muuta. Ennen kuin ennätimme lähteä etsimään agentti Belliä, Köyttä tai Sutta keskustellaksemme tallenteista, Portti tuli noutamaan meitä ja selitti, että Köysi halusi nähdä meidät harjoittelupaikalla nelostiimin kanssa. En pitänyt tästäkään suunnitelman muutoksesta, meidänhän piti olla täällä murhatutkimuksen takia, mutta tajusin, että tässä olikin meidän tilaisuutemme keskustella nelostiimiläisten kanssa Salaman ja tovereiden surmista.
Kun saavuimme tilavaan huoneeseen, josta löytyi erilaisten kuntoiluvälineiden lisäksi esimerkiksi nyrkkeily- ja kaksintaisteluringit, Köysi odotti meitä nyrkkeilyringin reunalla Haukan kanssa. Tunnistin myös Terän, joka oli Portin kanssa seurannut meitä eilen Atlantiksen ja Joen luo, ja ikävä kyllä myös Ilveksen, joka virnisti meille kuin tämänaamuista kuulustelua ei olisi edes tapahtunut.
Köysi käveli meidän luoksemme ja nyökkäsi lyhyesti tervehdykseksi. “Agentti Bell kertoi, että jäätte tänne joksikin aikaa, mikä tarkoittaa, että teidät täytyy kai totuttaa talon tavoille. Vieraatkaan eivät saa täällä erityiskohtelua, ja koska olette nyt väliaikaisesti Osasto Viiden jäseniä, oletan teidän käyttäytyvän kuten jäsenten kuuluukin, ja olen kiinnittänyt teidät siksi aikaa nelostiimiin, jossa on alimiehitystä. Tunnettekin Haukan, Terän ja Ilveksen jo - teillä on oma tehtävänne ja heillä omansa, mutta muuten tulette seuraamaan yhteistä aikataulua. Syötte, treenaatte ja siivoatte samaan aikaan heidän kanssaan,” Köysi selitti.
Varis puri leukaperänsä yhteen ja jo ennen kuin hän sanoi mitään, tiesin, ettei hän pitänyt asioiden laidasta ollenkaan. “Hetkinen… treenaamme? Ai näinkö te pakkorekrytoitte meidät? Tämähän on kultti! Ensin kidnappaatte ja sanotte, että kohta meidät päästetään menemään. Sitten se ei olekaan mahdollista ja nyt meidän pitää jo alkaa osallistumaan teidän ohjelmaanne? Onko tämä joku vitsi??”
“Jos haluat, niin voit aivan vapaasti poistua, jos onnistut löytämään reitin ulos. Agentti Bellin mielestä me tarvitsemme teidän apuanne, mutta SINUN olisi paras muistaa, että vaikka Agentti Bell pyysi etsivä Rhodesin tänne, kenenkään ei tarvinnut kysyä sinun mielipidettäsi. Jos haluat lähteä, tee niin, mutta muista, että me voimme noutaa sinut uudestaan milloin haluamme, tai jos haluamme, voimme myös paljastaa sinusta kaiken tietämämme oikeille tahoille,” Köysi ei peitellyt Varista kohtaan tuntemaansa ylenkatsetta. “Ellei tilanne olisi näin pakottava, agentti Bell ei olisi koskaan edes harkinnut ottavansa joukkoomme salamurhaajaa. Tähän mennessä kaikki muut sinun kaltaisesi ovat epäröimättä liittyneet Mustan Opaalin puolelle,” hän murisi.
Varis oli jo käymässä Köyden kimppuun, mutta tartuin häntä olkapäästä ja hän pysähtyi. Köysi ei ollut kuitenkaan lopettanut. “Epäilen tosissani, kykeneekö kaltaisesi sooloilija edes tekemään mitään Osasto Viiden hyväksi.”
“Minä en halua tehdä mitään Osasto Viiden hyväksi,” Variksen ääni oli vaarallisen rauhallinen ja matala. “Mutta jos tarkoitit tuon taisteluhaasteeksi, otan sen kyllä mielelläni vastaan.”
Köysi hymyili, mutta se ei ollut lämmin hymy. Huokaisin ja irrotin otteeni Variksen olkapäästä, kun Köysi kääntyi mitään sanomatta ja kipusi nyrkkeilykehään. Ilves ja Terä, jotka olivat keskeyttäneet sparrailunsa seuratakseen Köyden ja Variksen sananvaihtoa siirtyivät äkkiä pois tieltä.
“Oletko aivan varma?” kysyin Varikselta, kun hän astui kohti kehää. “Köysi haluaa käyttää tämän tilaisuuden nolataksesi sinut. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä.”
“Noinko vähän sinä minuun luotat? Tässä ei mene kauan,” Varis totesi ja kapusi hänkin nyrkkeilyrinkiin, ennen kuin ehdin selittää sanojani mitenkään.
Varis ei odottanut minkäänlaista merkkiä tappelun aloittamiseksi, vaan kävi suoraan Köyden kimppuun, potkaisten kohti hänen vatsaansa - isku, jonka Köysi väisti helposti. Ilves vislasi kannustavasti ringin toiselta puolelta, mutta en ollut varma, kummalle kannustus oli tarkoitettu. Variksen seuraava isku meni kuitenkin perille, kun hän äkkiä muutti liikkeensä suuntaa ja survaisi kyynärpäällään kohti Köyden leukaa ennen kuin väisti taas pois Köyden kantaman ulottuvilta.
Aluksi oli vaikea sanoa, kumpi taistelijoista oli toista taitavampi, sillä molemmat olivat nopeita ja taitavia väistäjiä. Varis sai Köyttä enemmän iskuja sisään, mutta Köysi oli häntä pidempi ja luultavasti ainakin kaksi kertaa painavampi, isokokoinen mies, joten elleivät Variksen iskut osuneet muutamaan kriittiseen paikkaan, Köysi ei tuntunut edes huomaavan niitä. Vaikka Köysikin oli nopea, hänelle näytti olevan mahdotonta liikkua mihinkään suuntaan ilman, ettei Varis olisi jo aavistanut hänen seuraavaa liikettään. Katsoin Varista lumoutuneena, sillä näin nyt ensi kertaa hänen kykynsä tositoiminnassa.
Kun taistelu kuitenkin piteni ilman, että kumpikaan pääsi tekemään ratkaisevia liikkeitä, aloin aavistaa, miten tappelu tulisi päättymään. Varis saattaisi vielä voittaa, jos hän saisi kriittisen iskun perille, mutta hänen suhteellisen pienen kokonsa tähden aseeton kamppailu ei varmasti kuulunut hänen vahvuuksiinsa. Kauempaa katsottuna Varis oli koko ajan liikkeessä pysyäkseen samaan aikaan mahdollisimman kaukana Köyden iskuista ja päästäkseen tarpeeksi lähelle voidakseen murtautua Köyden suojauksen läpi, eikä hän voisi jatkaa samaa loputtomiin. Köyden ei tarvinnut työskennellä yhtä paljon ja yksikin perille mennyt isku häneltä saattaisi päättää koko ottelun.
Kamppailu päättyi hetkessä,, sillä äkkiä Varis sai potkaistua Köyden polvitaipeeseen niin, että tämän tasapaino petti. Saman tien Varis iski Köyttä uudestaan kurkkuun, mutta Köysi läimäytti kämmenellään Varista täydellä voimalla pään sivuun. Isku oli niin voimakas, että Varis kaatui, hänen päänsä osui lattiaan, eikä hän noussut enää.
- Varis -
Kun palasin tajuihini, ylleni kumartuneet erilaiset kasvot olivat pelkkää hämärää sumua, mutta tunnistin ensiksi Rhodesin tutut piirteet ja kuulin hänen huolestuneen äänensävynsä, vaikken tajunnut vielä sanoista mitään. Sitten näin Köyden, joka katsoi minua vakavana ja näkökenttäni punertui raivosta. Koetin nousta ylös loikatakseni uudestaan hänen kimppuunsa, mutta olin vielä sen verran typertynyt, ettei kehoni halunnutkaan nousta ylös lattialta..
“Tässä,” Köysi ojensi kätensä ja katsoin sitä pitkään, reagoimatta. Ylenkatse oli kadonnut hänen äänestään, sentään. “Ei ollut tarkoitus satuttaa sinua oikeasti. Atlantis pyysi minua ottamaan tarkemmin selvää taistelutyylistäsi ja minulla on tapana näyttää uusille tulokkaille, millaiseen paikkaan he ovat tulleet ja millaisia kykyjä heiltä odotetaan. Ja näyttää, missä kaappi seisoo.”
Hyväksyin hänen tarjotun kätensä ja annoin hänen vetää minut hitaasti pystyyn. “Kuten sanoin, minä en välitä Osasto Viidestä, enkä halua olla täällä,” sanoin, mutten jaksanut enää itsekään olla vihoissani. “Mutta jos olisit todella halunnut nähdä kykyni, olisit antanut minulle aseen käteen.”
Köysi hymyili aavistuksen. “Siksi en antanutkaan. Minun ei ollut nytkään tarkoitus käyttää noin paljon voimaan, menit laittamaan minut ahtaalle.”
Nauroin ääneen, mutta sitten tajusin, kuinka paljon päätäni jomottikaan ja irvistin.
“Sattuuko pahasti?” Haukka kysyi. “Pitääkö lähettää sinut Joen tarkistettavaksi?”
Pudistelin hitaasti päätääni, ettei siihen olisi sattunut. “Minulla on ollut aivotärähdys, eikä tämä tunnu yhtä pahalta. Minun pitää vain lepäillä hetki,” sanoin.
“Tässä,” Ilves ojensi minulle avaamattoman vesipullon ja otin sen vastaan kiitollisena. Istahdin nyrkkeilyringin reunalle ja Rhodes, joka oli koko ajan seurannut vierestä tekemisiäni, kasvoillaan huolestunut ja pohtiva ilme, istuutui viereeni.
“No niin, oletko ehtinyt miettiä jo koodinimeäsi?” Teräksi kutsuttu vaaleatukkainen mies kysyi Rhodesilta samalla, kun asetteli käsiinsä pistehanskoja. Rhodes katsoi häntä kysymystä ymmärtämättä.
“Jos te olette nyt väliaikaisia osastolaisia, niin teille voi keksiä väliaikaiset koodinimet,” Ilves selitti, ennen kuin palasi takaisin nyrkkeilyrinkiin ja jatkoi Terän kanssa nyrkkeilemistä. Hän ja Terä ottivat treenin rennosti jotta saattoivat samalla keskustella kanssamme, mutta huomasin, että Ilves oli nyrkkiensä kanssa todella nopea ja tarkka, selvästikin kokenut katutappelija.
“Mutta kaikki tietävät kuitenkin jo minun nimeni,” Rhodes sanoi. “Mitä hyötyä siitä siis olisi?”
“No koska kaikilla muillakin on sellainen, tietenkin!” Ilves sanoi. “Jopa Variksella.”
Rhodes näytti miettivän asiaa hetken ja katselin häntä pää kallellaan. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ennen kuin hän nyökkäsi ja kysyi: “Onko Rauta jo otettu?”
“Asenimet ovat kyllä yleisiä, mutta minä en ainakaan muista, että kukaan olisi koskaan käyttänyt Rautaa koodinimenä, muistatko sinä?” Haukka kysyi Köydeltä, joka pudisteli päätään. “Miksi juuri Rauta?”
“Koodinimen pitäisi varmaan olla jotakin vakavaa, mutta ensimmäisenä tuli vain mieleen Mike Tyson, se nyrkkeilijä. Häntä kutsuttiin joskus Rauta-Mikeksi ja äitini nimesi minut Tysonin mukaan. Ja toinen nimeni on Bernard, Bernard Hopkinsin jälkeen.”
“Äitisi taisi olla aikamoinen nyrkkeilyfani,” Ilves naurahti ja napautteli nopeatahtisen sarjan Terän pistehanskoihin, jotka kaikki näyttivät osuvan täydellisesti. “Meidän täytyy pian testata, kuinka hyvin vastaat kaimojasi.” Rhodes vain kohautti olkiaan.
“Kukaan ei ole vielä muuten kertonut meille Mustasta Opaalista, jonka pitäisi muka olla kaiken tämän takana,” muistin. “Onko se sama Musta Opaali, joka liittyy jotenkin järjestäytyneeseen terrorismiin?”
Köysi katsoi minua uteliaana. “Se on tapa, jolla he tienaavat itselleen varoja, mutta heidän päätoimintaansa on yliluonnollisten kerääminen. Tiedätkö sinä heidät?”
“En ehtinyt sanoa eilen, että olen ollut heidän kanssaan epäsuorasti törmäyskurssilla. Tapoin noin puoli vuotta sitten erään henkilön, joka oli heidän suojeluksessaan.”
Nyt kaikki kääntyivät katsomaan minua. “Kenet?” Haukka astui askeleen minua lähemmäs.
“Se oli tuskin hänen oikea nimensä, mutta Roderick Damonin. Hän oli toiminut kielijänä joillekin jengeille ja päätyi lopulta suututtamaan aivan liian monta vaarallista tyyppiä. Musta Opaali oli varannut hänelle piilopaikan ja luvannut turvallisen kuljetuksen pois maasta, mutta minä ehdin ensiksi. Hän tunsi jotenkin minun opettajani Maestron ja oli ensimmäinen, joka vihjasi minulle jotakin yliluonnollisista,” kerroin. Koko Hector Lawrencen juttua ei tarvinnut mainita, varsinkaan Rhodesin kuullen.
“Sen on täytynyt olla Lootus,” Köysi hieroi leukaansa mietteliäästi. “Hän oli petturi, jo ennen Osasto Viiden perustamista. Hän kuitenkin työskenteli aiemmin meidän ensimmäisten joukossa ja keräsi ja etsi tietoa uusista mahdollisista yliluonnollisista, millä tavoin hänen on täytynyt tuntea sinunkin mestarisi.. Sitten hän siirtyi Mustan Opaalin puolelle tiedot mukanaan. Aiheutti meille vaikeuksia vuosikausiksi.”
“Ja taas ovat vaikeuksien ajat edessä,” Portti hieroi päätään pettyneenä. Köysi vilkaisi Porttia varoittavasti, mutta tämä esitti, ettei huomannut. “Kaikki Osasto Viidessä tietävät jo, että Musta Opaali on suunnittelemassa jotakin. He ovat moninkertaistaneet aktiivisuutensa, keräävät itselleen tavallista enemmän aseita ja joukkoja ja nyt he ovat täälläkin,” hän sanoi. “He aikovat varmasti aiheuttaa täällä niin paljon kaaosta kuin vain voivat, jotta he voivat sitten murskata meidät yhdellä iskulla. Terrori kun on heidän erikoisalaansa.”’
Köysi näytti siltä, että oli ottamassa Portin vakavaan puhutteluun, mutta näytti sitten luovuttavan. “Siinä on tavarasi, kuten agentti Bell lupasi,” hän heitti Variksen syliin mustan käsilaukun ja Varis nappasi sen nopeasti syliinsä ja alkoi tutkia sen sisältöä, ilmeisesti varmistaakseen, että kaikki oli tallessa. Hän vetäisi laukusta esiin veitsikotelon ja kiinnitti sen reiteensä. Hän näytti välittömästi rentoutuneemmalta.
Samalla hetkellä harjoitteluhuoneen ovet avautuivat ja sisään kiiruhti silmälasipäinen ja kiharatukkainen nainen, ja hänen vihertävästä ilmeestään näki, ettei hän tuonut hyviä uutisia. Itse asiassa ehdin arvata, mitä hän luultavasti sanoisi jo ennen kuin hän sanoi sen - en ollut vain varma nimestä.
“Nyt tapettiin Gorgo,” hän sanoi, ennen kuin vajosi lattialle pidellen kättään suun edessä. “Se peto!” hän kähisi.
<-edellinen/takaisin/seuraava->