Luku 3: Varo antamasta itsestäsi liikaa tietoa
- Rhodes -
Kun agentti Bell päätti tapauksen esittelyn, palasimme käytävään, jossa Atlantis kaappasi meidät välittömästi mukaansa. “No niin, seuratkaa minua,” hän sanoi itsevarmasti, eikä näyttänyt välittävän ollenkaan siitä, että toinen häntä seuraavista henkilöistä oli Varis. Se Varis, joka oli huippuluokan salamurhaaja ja sattumoisin myös Sage Gray. Kun seurasin Atlantiksen perässä, jalkani tuntuivat vieläkin aavistuksen huterilta.
Atlantis ei huomioinut lainkaan kahden seuralaisensa mielentiloja, vaan porhalsi tarmokkaasti eteenpäin, mustat korkokengät betonilattiaa vasten kopisten. Hän kääntyi käytävän kulmasta ja astui sitten oikealla olevaan, laajaan ja hyvin varusteltuun laboratorioon. Minun ja Sagen perässä oli huomaamattomasti seurannut kaksi isokokoista miestä, joiden koodinimien muistelin olevan Portti ja Terä, mutta kun he koettivat seurata meidän perässämme laboratorioon asti, Atlantis ei sitä hyväksynyt. “Takaisin käytävään nyt siitä heti!” hän tiuskaisi ja näytti koomiselta hätistellessään poispäin raavaan näköisiä miehiä, jotka olivat molemmat ainakin kaksi kertaa hänen kokoisiaan.Vielä huvittavampaa oli se, että miehet perääntyivät vastustelematta. “Kartoituksen tuloksia ei ole tarkoitettu kaikkien korville, ja laboratoriossani on aivan liian paljon helposti särkyvää ja kallista tavaraa, jotta päästäisiin teidänlaisianne elefantteja edes lähelle!”
Kun Portti ja Terä oli karkotettu, Atlantis läimäisi oven kiinni niin voimakkaasti, että lasit helähtelivät ja kääntyi sitten meidän puoleemme kädet lanteilla. Hänen kasvoillaan oli sellainen hullun tieteilijän ilme, että melkein toivoin Portin ja Terän jääneen meidän turvaksemme. Kuka tiesi, millaisia tuskallisia kidutuksia Atlantiksen kaavailema “kartoitus” pitikään sisällään. Varsinkin se tapa, jolla hän katseli Sagea oli kuin kissalla, joka oli viimeinkin saanut eteensä hiiren, jota oli vaaninut iät ja ajat. “Viimeinkin minä sain sinut käsiini,” hän virnisti.
“Aloitetaan!” hän osoitti ensiksi Sagea. “Sinä,” hän komensi ja seurasin vierestä yhtä lailla kauhistuneena kuin uteliaana näkemään, mitä kahden ilmeisen jääräpäisen ihmisen välisestä kemiasta räjähtäisi. “Istu tuon näytön ääreen. Siinä on avoinna ohjelma, joka määrittelee sinun älylliset ja kognitiiviset kykysi. Vastaa kysymyksiin rehellisesti annetun ajan puitteissa. Äläkä yritä huijata, sillä se on mahdotonta,” hän sanoi.
Sage, tai naamio yllään häntä olisi luultavasti pitänyt tajuta kutsua Varikseksi, ei onneksi pistänyt vastaan, vaan siirtyi koneen luo varovaisen kiinnostuneena, tosin pitkin hampain.
“Sinä taas,” Atlantis kääntyi puoleeni, “saat käydä ohjaamanani ensiksi fyysisten testien lävitse.” Sitten hän keskittyi seuraavan puolen tunnin ajaksi ottamaan minulta DNA-näytteitä, näön- ja kuulon tarkastuksia, selvittämään lihasvoimaani ja kestävyyttäni ynnä muita testejä ja kuvauksia, joiden kaikkien tarkoitusta ne edes tiennyt. Kun viimeinkin olin lakannut arvuuttelemasta, oliko seuraava testi viimeinen, Atlantis nosti kätensä ylös ja julisti, että saisin nyt levähtää hetken sillä aikaa, kun hän analysoisi testien tuloksia, minkä jälkeen saisin jatkaa älykkyysmittausten parissa.
Varis oli selvinnyt läpi ohjelmansa jo minua ennen ja oli jäänyt katselemaan, kun minä ähkin johtojen ja sensorien peitossa juoksumatolla ja muissa laitteissa. Atlantis käveli hänen edessään olevan näytön luo muistilehtiö kädessään ja katsoi näytöllä näkyviä tuloksia. Hän katsoi Varista, sitten uudestaan näyttöön. Taas takaisin Varikseen, hieman ärtyneen näköisenä. Sitten takaisin koneeseen. “Mitä sinä oikein teit?” hän tivasi.
Kävelin näytön luo kiinnostuneena, enkä voinut pidätellä hymyäni, kun näytöllä oleva teksti kertoi, että Varis oli saanut täydet pisteet kaikista kategorioista. Varis kohautti olkapäitään, mutta näin tyytyväisen hymyn nykivän hänenkin suupieliään. “Vastaukset oli helppo arvata,” hän sanoi vain.
“Mutta tuossa kokeessa on tehtäviä, joita ei voi päätellä oikein laisinkaan!” Atlantis puuskahti tyytymättömänä.
“En ole ehkä täysien pisteiden veroinen älykkö, mutta tiedän kyllä milloin minua koetetaan johtaa harhaan ja milloin tarvitaan vain hyvää tuuria,” Varis totesi huolettomasti. Luulin, ettei Atlantis hyväksyisi selitystä, mutta hän puri huultaan hetken ja purskahti sitten yllättäen hersyvään nauruun.
“Fantastista,” hän kikatti. “Onpa mukava tavata viimeinkin ihminen, josta on minulle älyllistä vastusta.” Hän pyyhki naurunkyyneleitä silmistään ja huoneen ilmapiiri keveni huomattavasti. “No niin, vaihdetaan!” Atlantis taputti käsiään ja teimme työtä käskettyä.
Älykkyystesti oli kuin olikin lähes mahdoton ja vaati paljon muutakin kuin loogisia ja matemaattisia taitoja. Joukossa oli tilannekysymyksiä ja osaan tehtävistä tarvittiin jotakin aivan epäolennaista nippelitietoa. Mistä minun olisi pitänyt hetkessä muistaa plutoniumin neutronien määrä? Sellaista ei oltu poliisikoulussa, opetettu, mutta toisaalta ei siellä oppinut paljon muutakaan. Vaikka olinkin saanut jo jonkinlaista vihiä siitä, mitä testissä tuli tehdä, huomasin aivan liian usein liian myöhään, että olin vaikkapa vastannut peräkkäisten kysymysten alkupuolella johonkin väärin ja päättelyni ajautui sen takia harhaan. Kihisin halusta saada tietää, miten ihmeessä Varis oli kyennyt kiertämään kaikki ohjelman koukerot, sillä minulla ainakaan ei ollut yhtä hyvä tuuri kuin hänellä.
Tälläkin kertaa Varis läpäisi testinsä nopeammin kuin minä ja koetin olla ottamatta sitä itseeni. Olin saanut jo tietää, että meistä kahdesta Varis oli se jotenkin erityinen, kun taas minä olin ehdottomasti lähempänä tavallista pulliaista. Olisin kuitenkin halunnut saada katsella rauhassa, kuinka paljon paremmin Varis suoriutui samoista testeistä, jotka olin häntä ennen tehnyt.
Kun Atlantis oli tarkistanut minun järkeilytestini tuloksen (“Hieman yli puolet, ei ollenkaan paha!”), hän istuutui rullajalkaiselle satulatuolille ja naputteli hetken aikaa näppäimistöään keskittyneenä. “Olen nyt koonnut yhteen teidän testienne tulokset ja pistänyt teidän DNA:nne koodinpurkuohjelman lävitse. Fyysisistä testeistä ei löytynyt mitään yllättävää, molemmat olette hyväkuntoisia, terveitä ihmisiä ja siinä, missä etsivä Rhodes johtaa kokonsa ja sukupuolensa takia esimerkiksi fyysisessä voimassa ja nopeudessa, Varis on parempi kaikilla niillä aloilla, joita voi harjoitella. Hänen kestävyytensä on jonkin verran etsivä Rhodesia parempi, mutta esimerkiksi refleksit ja reaktioaika ovat huikeasti useimpia muita ihmisiä nopeammat.”
“Henkisten kykyjen testitulos oli Rhodesilta normaalitasoinen, mutta kuten jo totesimme, Varis pääsi yllättämään,” Atlantis selasi jotakin koneellaan ja katsoi aina välillä meitä molempia arvioivasti. Agentti Bell oli sanonut, että tällainen testaus oli normaalia kaikilta, jotka työskentelivät Osasto Viidessä tai heidän kanssaan, mutten voinut olla miettimättä, mitä varten tällaisia kokeita tehtiin. Arvioivatko he kenties, olisimmeko me sopivia liittymään pysyvästi Osasto Viiden joukkoihin? Olin vasta saapunut ensimmäistä kertaa Osasto Viiteen, mutta tunnelma täällä sai minut odottavan jännittyneeksi. Ehkä kyse oli siitä, että kaikki tällainen salamyhkäinen touhu palautti mieleeni lapsena ahmimani vakooja- ja supersankaritarinat. Olisi suuri kunnia päästä työskentelemään Nick Furyn alaisena ja olinkin aina halunnut tietää, minkä kokoinen Hulk tosielämässä oli. Hänen kokonsa tuntui vaihtelevan häiritsevän paljon eri sarjakuvapiirtäjien ja tarinoiden välillä.
Palasin takaisin todellisuuteen, kun Atlantis rykäisi arvokkaasti ja siirtyi uuteen aiheeseen. “Ennen kuin siirrymme käsittelemään teidän DNA-tuloksianne, minun täytyy selittää teille pari asiaa Osasto Viidestä ja sen etsimistä erityislahjakkaista ihmisistä, joita kutsumme tavallisesti yksinkertaisesti yliluonnollisiksi.” Varis ja minä katsoimme toisiamme yllättyneenä ja vaikken nähnytkään Sagen silmiä kunnolla naamion takaa, tunsin, että hän oli yhtä jännittynyt kuin minäkin. Oli osuvaa, että olin juuri ehtinyt ajattelemaan supersankareita.
“Yliluonnollisuus sekä on että ei ole juuri sitä, miksi sitä nyt luulette. Se ei välttämättä tarkoita mitään näyttäviä supervoimia, mutta ero tavallisen ihmisen ja yliluonnollisen välillä on kuitenkin merkitsevä. Ja usein yliluonnollisten kyvyt saattavat joissakin tilanteissa yllättää, pelottaa tai osoittautua jopa hengenvaarallisiksi,” Atlantis selitti rauhallisesti, kuin olisi kertonut meille iltasatua. En ollut voinut olla huomaamatta, kuinka hänen tunteensa ja energiatasonsa tuntuivat vaihtelevan yllättävästi hetkestä toiseen, mutta nyt hän näytti ainakin väliaikaisesti saaneen itsensä hallintaan.
“Emme tiedä vielä läheskään kaikkea siitä, millaista yliluonnollisuutta ihmisistä voi löytyä, enkä usko että sille on minkäänlaisia varsinaisia rajoja. Opimme jatkuvasti koko ajan jotakin uutta. Esimerkiksi yliluonnollinen voima saattaa kuulostaa hämäävän yksinkertaiselta ymmärtää, mutta kun sen yksityiskohtia alkaa miettiä, ei kaikki olekaan välttämättä sitä, miltä näyttää. Jos lihakset toimivat esimerkiksi kaksi kertaa tehokkaammin kuin tavallisella ihmisellä, ei yliluonnollisesta vahvuudesta ole mitään hyötyä, elleivät myös luut ole tavallista ihmistä kestävämmät. Mitä hyötyä on kyetä iskemään nyrkki seinän läpi, jos joka ikinen käden luu on sen jälkeen murskana? Ja voimakkaasti toimivat lihakset vaativat toimiakseen paljon enemmän energiaa, kuin tavalliset - täytyykö yliluonnollisen vahvan ihmisen olla siis jatkuvasti syömässä ja ulottuuko yliluonnollisuus myös ruuansulatuselimistöön ja aineenvaihduntaan? Ja jos luut ovat voimakkaammat, tarkoittaako se, että ne ovat myös tiheämmät ja täten myös paljon tavallista painavammat?”
“Anteeksi, taisin eksyä hieman aiheesta,” Atlantis sipaisi hiuksensa molemmilta puolilta korvien taakse ja vaikka sekä Varis että minä olisimme ilmeisesti mielellämme jatkaneet juttua, halusin myös kuulla, miten yliluonnollisuus liittyi meihin, tai enimmäkseen Varikseen. Koetin arvata, mikä supervoima hänellä oli - supernäkö? Ei, pikemminkin yliluonnollisen nopeat refleksit, hyvä onni tai jotain. Olisi hienoa, jos kyky olisi jotenkin arvaamaton, esimerkiksi taito tappaa katseella. Se olisi ainakin selittänyt sen, kuinka hyvä hän oli ammatissaan.
“Yliluonnollisten kykyjen ja tavallisuuden välillä on kuitenkin yksi yksinkertainen erotteleva tekijä, jota voidaan myös käyttää määrittelemään, onko joku tavallinen vai ei. Yliluonnollisuus on nimittäin täysin luonnollista ja perinnöllistä. Kyvyt eivät tule jonkin onnettomuuden seurauksena tai jostakin kemikaalista, vaan niitä löytyy ainoastaan ihmisiltä, joiden geenien joukosta löytyy yhtä tiettyä, mutatoitunutta geeniä, joka on nimetty VBEO-∞:ksi. Se käyttäytyy itsekin hyvin erikoislaatuisesti, sillä se ei löydy koskaan samasta paikasta, vaan se voi kiinnittyä lähes mihin tahansa muuhun geeniin ja kromosomiin, sitä voi löytyä vain muutamia kappaleita, tai sitä voi löytyä kiinnittyneenä hyvin suurinakin määrinä. VBEO-∞ -geeni itsessään viittaa siihen, että sellaisen omistava henkilö on jollakin tavalla yliluonnollinen, mutta jokainen henkilö on omanlainen palapelinsä, eikä meillä ole useinkaan tarvittavia tietoja niistä geenijoukoista, joihin se on liittynyt. Joskus meillä taas saattaa olla hypoteeseja siitä, minkälaista käytöstä kytköksen tulisi aiheuttaa, mutta yliluonnollinen käytös, jota voimme havainnoida, onkin jotakin aivan erilaista,” Atlantiksen silmät hehkuivat innosta, hän ilmiselvästi nautti tällaisten arvoitusten ratkaisemisesta.
Olin nukkunut hieman liiankin usein lukion kemian (vai oliko se biologian) tunneilla, jotta olisin pysynyt helposti kärryillä, mutta tajusin ehkä kenties jotakin. Supermutaatio tarttuu erilaisiin geeneihin ja tekee niistä jollakin tavalla yliluonnollisia. Selvä juttu.
“Geenit yksistään eivät mitenkään vaikuta mihinkään, vaan ne vaikuttavat esimerkiksi tiettyjen kehon proteiinien rakentumiseen,” Atlantis jatkoi luennointiaan. “Paljon helpompaa on siis etsiä näkyviä poikkeuksia itse kehosta tai aivojen rakenteesta, sillä niistä löytyy käytännöllisempiä tutkimustuloksia ja niitä on myös paljon helpompi tutkia. Esimerkiksi jos minun aivojeni kuvaa vertaisi tavallisen ihmisen aivoihin, rakenteelliset erot voisi nähdä paljaalla silmällä ilman mitään aiempaa tuntemusta aivojen rakenteesta. Lyhyesti selostettuna; normaalien aivojen toimintaan kuuluu, että muistot arkistoituvat aivoihin, kun neuronien välille syntyy uusia yhteyksiä, mutta ajan kanssa varsinkin harvoin käytetyt yhteydet katkeavat, ja ihmiset unohtavat asioita ja taitoja. VBEO-∞ -geenin takia pitkäkestoisesta muistista vastaavien neuronieni yhteyden katkeamiset ovat estyneet, eli käytännössä minun muistini on valokuvantarkka, enkä ole koskaan elämässäni unohtanut mitään, en vaikka tahtoisin.”
“Sinä siis muistat aivan kaiken? Syntymästä asti?” Varis kysyi kiinnostuneena.
“Ei,” Atlantis pudisteli päätään ja irvisti, kuin olisi muistellut jotakin tuskallista. “Minä muistan kaiken kohdusta asti.” En voinut kuin tuijottaa Atlantista suu auki.
“Kuulostaako tämä juttu ymmärrettävältä?” Atlantis kysyi. “Supergeenistä tulee superkykyjä, selvä homma!” hän kohautti olkapäitään, kun nyökkäsin varovasti. “Paitsi ettei ole. Yliluonnollisuuden voi saada selville geeneistä ja esimerkiksi minun kykyni on selvästi linkittynyt siihen, miten kehoni toimii, mutta sitten on… erikoistapauksia.”
Atlantis nyökkäsi. “Kutsumme heitä Abstrakteiksi Tapauksiksi. Biologisen ja fyysisen yliluonnollisuuden ymmärtää, mutta en ole vielä kyenneet ratkaisemaan, mikä toimii Abstraktien kykyjen pohjana,” hän myönsi tyytymättömän näköisenä. “Olen esimerkiksi tutkinut Haukkaa vuosikausia, ja vaikka olemmekin saaneet hyvin tarkkoja tietoja hänen kyvystään ja sen rajoista, en vieläkään tiedä, kuinka yksi ihminen voi hallita itse painovoimaa.”
“Painovoimaa? Miten?” Varis kysyi.
“Hän kykenee vakuuttamaan keholleen, että ylöspäin onkin alaspäin ynnä muuta, ja se oikeasti toimii,” hän kohautti olkiaan. “Haukka tulee kyllä mielellään kertomaan teille kyvyistään myöhemmin, minä en ole vielä kertonut kaikkia omia asioitani,” hän sanoi ilmeisen haluttomana jatkamaan aiheesta. Hän huokaisi, vaihtoi asentoa tuolillaan ja selasi hetken tietokoneen näytöllä olevia tiedostoja ennen kuin puhui taas.
“VBEO-∞ ei kuitenkaan usein estä erilaisia sivuvaikutuksia, jotka voivat olla varsin haitallisiakin. Tietyt alueet aivoistani ovat täynnä äärimmäiseen tiheään pakkautuneita hermoverkkoja, mutta ne vievät tilaa muilta aivotoiminnoilta. Vasta Osasto Viiteen tulon jälkeen sain apua sivuvaikutuksiini, mutta sitä ennen kärsin jatkuvasti esimerkiksi äärimmäisen huonoista tunnehallinta- ja puhekyvyistä, ja motoriset taitoni olivat myös jatkuvasti vajavaiset. Kaikki ei ole vieläkään täydellistä, mutta ainakaan minun ei tarvitse enää viettää aikaa hullujenhuoneella raivokohtausteni takia,” Atlantis virnisti, mutta heitto oli ilmeisesti hauska ainoastaan hänestä.
Osasto Viiden tehtävä oli siis etsiä tällaisia erityislahjakkaita ihmisiä - ymmärsin hyvin, millaista hyötyä saattoi olla vaikkapa Atlantiksen kaltaisesta henkilöstä. Ja kuinka paljon hänestä olisi haittaa, jos hän päättäisi käyttää taitojaan johonkin pahaan.
“Teidän kummankin DNA-testien tulokset ovat osoittaneet, että Rhodesilla ei ole yliluonnollisuusgeeniä, kun taas Variksella on. Arvasitte varmaan itsekin, mitkä tulokset tulisivat olemaan,” Atlantis vilkaisi meitä. Varis nyökkäsi, hitaasti kuin ei jostakin syystä olisi ollut varma asiasta.
“Osaatko selittää kykyäsi omin sanoin?” Atlantis kysyi. “Sinun VBEO-∞:si olivat taas kerran pariutuneina minulle täysin tuntemattomiin geenisekvensseihin, joten minulla kestää hetki selvittää kykyjäsi tarkemmin. Kaikki, mitä osaat sanoa itse asiasta, auttaisi minua valtavasti.”
Käännyin katsomaan Varista, nyt hyvin uteliaana. Hän puri huultaan ja vilkaisi minua naamionsa takaa varovaisesti ja hetken ajan luulin, että hän saattaisi pyytää minua poistumaan huoneesta ennen kuin sanoisi mitään Atlantikselle. Helpotuksekseni hän kuitenkin avasi suunsa ja alkoi kertoa. “En osaa oikein sanoa, sillä en ole aivan varma, mikä on muille normaalia, mutta olen kyllä huomannut joitakin asioita, joita muut eivät näytä kokevan samalla tavoin kuin minä. Minä tavallaan... näen tulevaisuuteen, mutta en minä mitään näkyjä näe, vaan pikemminkin… aavistan.” Hän risti kätensä rinnalleen suojelevasti ja hellitti ne sitten taas.
“Usein se ei ole edes tietoista, vaan saatan reagoida aivan automaattisesti, jos tunnen, että pian tapahtuu jotakin huonoa. Ja siitä se onkin kiinni,” hän piti pienen mietintätauon. “Minä... havaitsen asioita ennen aikojaan vain silloin, jos jotakin on menossa pieleen. Jos joku on hyökkäämässä kimppuuni, tai joskus pelkästään jo silloin, kun joku on vahingossa tiputtamassa lasin lattialle. Mitä kauempana tulevaisuudessa tapahtuma on, sitä epätodennäköisemmin saan ennakkovaroituksen, mutta usein mututuntumani herää juuri sopivasti, että ehdin reagoida tapahtumiin ja muuttaa niiden kulkua.”
“Sillä tavoin minä huijasin sinun testissäsikin,” Varis hymyili ovelasti. “Tein erilaisia mahdollisia valintoja ja annoin vaistojeni kertoa minulle, mitä minun tulisi tehdä niiden sijaan. Jos ymmärrät.”
Atlantis puri huultaan ja nyökkäsi hitaasti. Hänen silmiensä katse oli lasittunut, kuin hän olisi käynyt mielessään jotakin läpi, luultavasti muistojaan. “Minun täytyy tarkistaa aivokuvasi vielä uudestaan ja selvittää, mitkä aivoalueet voisivat liittyä tällaiseen selvänäköisyyteen. Parasta olisi, jos saisin fMRI-skannattua aivojesi toimintaa silloin, kun käytät kykyäsi, mutta siihen menee niin kauan aikaa, että se täytyy siirtää huomiseen. Teillä on tänä iltana vielä paljon tehtävää,” hän sanoi. Hänen äänensävynsä oli kuitenkin etäinen ja hän oli selvästi jossakin aivan muualla kuin meidän kanssamme.
- Varis -
Kun Atlantis oli häätänyt meidät laboratoriostaan yhtä pikaisesti kuin oli meidät sinne vienytkin ja kaksi Osasto Viiden korstoa oli johdattanut meidät vielä kauemmas tunneleiden verkostoon, kohtasimme taas Joen, joka odotteli käytävällä osassa, joka näytti pienoiskokoiselta sairaalalta. Hän nyökkäsi kanssamme tulleille miehille, jotta he tiesivät jättää meidät taas rauhaan ja meni sitten avaamaan kaikkein kauimmaksi sijoitetun paksun, metallisen oven ja päästi meidät sitten sisään ruumishuoneeseen, jonka ilma oli niin viileää, että hengitys melkein höyrysi. Huone oli yksinkertainen, avara tila, jossa toisella seinällä oli riveissä neliskanttisia luukkuja, joiden takana ruumiita säilytettiin, ja vastapäisellä seinällä oli erilaisia ruumiin pudistuksessa ja tutkimisessa tarvittavia instrumentteja.
Lattian keskellä oli ruumiinavauspöytä, jonka päälle asetettu ruumis oli peitetty valkealla kankaalla. Astelin huoneeseen, kuin se olisi ollut omani, laitoin sivupöydältä käteeni kumihanskat ja sen suuremmitta seremonioitta paljastin kankaan alle piilotetun ruumiin. Tämä ei ollut ensimmäinen kertani ruumishuoneella. Olin jo kauan sitten oppinut käytännön ja Maestron kautta, että ruumiit olivat enää tyhjiä, ihmisennäköisiä kuoria ja elottomia lihakimpaleita. Niissä joskus ollut elämä oli jo kaukana poissa, joten niitä ei tarvinnut laisinkaan pelätä ja turha vakavuus ja kunnioittavuus saattoi vain aiheuttaa turhia epämukavia tunteita. Tunteita, jolle salamurhaajilla ei ollut kovin paljon käyttöä.
Rhodes oli ilmeisesti samoilla linjoilla, sillä hänkin käveli vierelleni, eikä tuntunut kauhistuvan ruumista. Joki taas, vaikka olikin lääkäriksi kouluttautuneena varmasti tottunut kuolleiden ihmisten näkemiseen, ei ilmeisesti pitänyt elävänä tuntemansa ihmisen näkemistä tässä tilassa, tyytyi jättäytymään taemmas. “Olen tehnyt ruumiille alustavat, ulkoiset tutkimukset ja niistä päätellen kuolinsyy oli kaulassa olevista haavoista valunut veri, joka täyttivät keuhkot ja estivät normaalin hapesaannin. Ruumiissa ei ole vastaan kamppailun merkkejä, joten en usko, että Vuori näki tappajaansa,” hän selitti vahvistaen aiemmin tekemäni päätelmät.
Tarkastelin pöydällä makaavaa hahmoa, joka oli joskus ollut Osasto Viiden agentti nimeltä Vuori. Mies oli ollut ilmeisesti hyväkuntoinen kolmekymppinen, keskipitkä ja ruskeatukkainen. Parransänki peitti hänen kasvojensa alaosaa ja vaikken olisi luokitellut häntä komeaksi, ei hän rumakaan ollut. Vedin lakanaa alaspäin niin, että se paljasti hänen kehonsa yläpuoliskon kunnolla ja esiin ilmestyi yllättävän paljon vanhoja arpia. Vasemmassa olkapäässä oli himmeä, pyöreä arpi, luultavasti luodista. Hänen kyljessään oli niin pitkä arpi, että se oli täytynyt joskus kursia nopeasti kokoon, ilmeiseti kenttäolosuhteissa - arven epätasaisista reunoista ainakin päätellen.
Vilkaisin kulmakarva uteliaasti kohotettuna Jokea ja hän ymmärsi, mitä halusin tietää. “Vuori ja hänen veljensä olivat ennen Osasto Viiteen tuloa armeijan erikoisjoukoissa, joten väkivaltainen elämä oli heille jo ennestään tuttua.” Oli minun mielestäni häpeällistä, että Vuoren kaltainen selviytyjä oli kuollut tällä tavoin - mutta minä jos joku tiesin, että sellaista elämä vain joskus oli. Takaapäin isketty veitsi saattoi kaataa suurenkin soturin yllättävän helposti.
“Mikä oli hänen erikoiskykynsä?” Rhodes kysyi ja kiersi pöydän ympäri hitaasti tarkastellen.
“Ei mikään. Hänellä ja hänen veljellään Kyyllä ei ole tai ollut yliluonnollisuusgeeniä. Heidän pikkusisarellaan tosin oli, mutta hän kuoli ennen kuin ehti Osasto Viiden suojelukseen. Hänen veljensä halusivat kuitenkin jatkaa Mustan Opaalin vastaista taistelua,” Joki selitti.
Katsoin takaisin Jokeen, sillä en ollut odottanut kuulevani tuota nimeä hänen suustaan. Musta Opaali..? Tunsin itseni taas yllätetyksi enkä pitänyt siitä. Minun täytyi saada lisää vastauksia joltakulta ja pian, mutta olin melko varma, että minulla oli niistä jo useita itsellänikin, en vain ollut tajunnut laittaa niitä yhteen. Laskin katseeni takaisin Vuoren ruumiiseen ja hymyilin kyynisesti. Musta Opaali oli ilmestynyt elämääni samaan aikaan kuin Osasto Viisikin. Minun olisi täytynyt osata laskea yksi ynnä yksi jo aiemmin.
“Ovatko nämäkin taisteluarpia?” Rhodes osoitti Vuoren oikeaa kättä, jonka kolme keskimmäistä sormea oli katkaistu toisen nivelen kohdalta. Niiden oli täytynyt tuottaa Vuorelle suuria ongelmia, varsinkin aseiden käsittelyssä ja olettaen, että hän oli oikeakätinen.
“Se oli onnettomuus. Hänen sisarensa erikoiskyky oli lämpötilojen hallinta - Vuori kosketti häntä väärällä hetkellä ja jäädytti omat sormensa niin, että ne piti amputoida ennen kuin menisivät kuolioon.”
Hengitin syvään ja koetin kategorisoida kaikkea saamaani informaatiota. Atlantis oli saanut hetken aikaa yliluonnollisuuden kuulostamaan täysin järkevältä ja ymmärrettävältä asialta, mutta sitten hän oli puhunut joistakin Abstrakteista Tapauksista ja yhtäkkiä olikin olemassa ihmisiä, jotka kykenivät hallitsemaan lämpötiloja? Käännyin hetkeksi poispäin ruumiista ja nojasin takamukseni sivupöydän reunaan, jotta saisin miettiä tilannetta hetken. Kaikki tieto yliluonnollisista kyvyistä ja erityislaatuisista geeneistä tuntui uskomattomalta, mutta toisaalta...
Katseeni osui vastapäisellä seinällä oleviin luukkuihin ja tunsin vatsanpohjassani valppaan värähdyksen. Niiden säilytystilojen luukut, jotka eivät sillä hetkellä olleet käytössä, olivat aavistuksen raollaan, mutta tälläkin hetkellä suljettuna oli enemmän kuin yksi luukku. “Mitä muita ruumiita sinulla on täällä säilössä?” kysyin Joelta.
Joki käveli seinän luo ja avasi yhden luukuista. “Hyvä kun kysyit, olisin saattanut unohtaa,” hän sanoi. “Juuri tästä syystä teidät molemmat kutsuttiinkin tänne näin äkkiä, sillä ennen Vuoren kuolemaa olimme jo kärsineet tavallista enemmän turhia tappioita. Vähän yli viikko sitten ollessaan suorittamassa tehtävää, nelostiimin Salama kävi jostakin syystä tovereidensa kimppuun ja ennen kuolemaansa onnistui tappamaan kaksi muuta, Orkidean ja Huuhkajan. Salama oli yliluonnollinen, mutta hänen vahvuutensa ei ollut koskaan taistelussa, joten on ihmeellistä miten hän pärjäsi kokeneempia tappelijoita vastaan; varsinkin Huuhkajaa, joka oli yksi taitavimmista yliluonnollisistamme.”
“Miksi ette kertoneet meille tästä jo aiemmin?” Rhodes kysyi. “Onko teidän mielestänne syytä epäillä, että Salama oli myös takinkääntäjä?”
Joki näytti hämmentyneeltä. Sitten siltä, kuin olisi koettanut miettiä jotakin asiaa oikein tarkasti. Sitten hän näytti taas pelkästään hämmentyneeltä. “En… tiedä. En kai ajatellut että näillä tapauksilla olisi jokin yhteys,” hän lopulta tunnusti. “Nyt kun mietin, sitä olisi pitänyt heti epäillä, mutta. En ole siltikään aivan varma… Tapahtumat vaikuttavat niin erilaisilta.”
“Ymmärrän,” Rhodes vakuutteli. “Saatat aivan hyvin olla oikeassa.” Tuijotin häntä epäuskoisena, vaikken ollut varma näkikö hän ilmettäni naamion takaa, mutta hän vilkaisi minua vaivihkaa kuin viestiäkseen, että keskustelisimme asiasta myöhemmin. Kahdestaan.
“Mutta aivan yhtä hyvin voit olla väärässä,” sanoin ja ristin kädet rinnalleni ja katsoin Rhodesia takaisin. Minä olin valmiimpi luottamaan omiin vaistoihini, kuin Jokeen, joka ei ainakaan vielä ollut vakuuttanut minua kyvykkyydellään. Meidän täytyisi tosiaankin pohtia asiaa tarkemmin myöhemmin.
---
Kun olimme saaneet kaikki ruumiit katsastettua huolella, Joki avusti meitä suunnistamaan takaisin suunnitteluhuoneeseen, joka oli nyt Vuoren kuvia lukuunottamatta tyhjä. Annoin Rhodesin keskustella rauhassa Joen kanssa haastateltavista henkilöistä ja päättää, missä järjesyksessä ja keitä haastattelisimme. Sillä aikaa tarkastelin uudestaan murhapaikasta otettuja kuvia ja tunnustelin aavistuksiani sen varalta, olinko vähällä jättää jotakin tärkeää huomioimatta. En ollut kuitenkaan havainnut mitään aiemmin, eikä niin käynyt nytkään.
Käännyin katsomaan Rhodesia, kun hän rykäisi selkäni takana merkitsevästi. Olimme jääneet kahdestaan huoneeseen ja katsoin häntä kysyvästi. Sitten muistin, ettei hän välttämättä nähnyt silmieni ilmettä, joten riisuin naamion kasvoiltani ja laitoin sen taskuuni. Mitä hyötyä siitä edes oli, kun kaikki täällä tunsivat nimeni ja kasvoni kuitenkin.
“Haastattelemme ensiksi Vuoren veljeä, jonka Joki jo mainitsikin. Hän näki Vuoren viimeiseksi elossa. Sitten ehdimme haastatella myös Shiviä, joka löysi Vuoren ruumiin. Kysyin Joelta myös niiden henkilöiden nimiä, jotka olivat Salaman kanssa sinä päivänä, kun hän päätti hyökätä muiden kimppuun, mutta meidän pitää kysyä siitä Köydeltä myöhemmin. Jahka olemme saaneet murhatilanteista ja mahdollisista motiiveista ja yhteyksistä paremmin selvää, voimme alkaa rakentaa erilaisia teorioita,” hän katsoi minua pitkään syvänruskeilla silmillään. “Liian aikaiset päätelmät voivat alkaa johdattaa meitä väärille poluille, eikä meillä ole siihen oikein paljon varaa. Oletko valmis?”
Hymyilin Rhodesille hieman jäykästi ja istuuduin vapaan pikkupöydän taakse kuin tottelevainen oppilas ikään. “Kyllä, herra poliisimies. Sinä saat kyllä johtaa tätä vaihetta,” sanoin. “Olen enemmänkin kuin utelias näkemään, miltä sinä näytät elementissäsi.”
Rhodes käänsi katseensa kohti lattiaa ja silotteli lyhyitä hiuksiaan hermostuneesti. “Tuo ei kyllä aiheuttanut nyt yhtään lisäpaineita, neiti yliluonnollinen huippuammattilainen,” hän virnisti ja kurkkuni meni kuivaksi kertaheitolla. Olin unohtanut, että hänellä oli joskus huumorintajuakin.
---
Kyy ei muistuttanut veljeään muuten kuin hiusten värin ja kasvonpiirteiden perusteella. Siinä, missä Vuori oli ollut roteva, leveäharteinen ja raskasrakenteinen, Kyy oli suorastaan hintelä ja lyhyempi, silmälasipäinenkin vielä. Tuntui hieman uskomattomalta, että hän oli joskus ollut osa erikoisjoukkoja, mutta ei hän sentään miltään täysnörtiltä vaikuttanut. Hänellä oli ainakin jonkin verran lihaksia, ja hän liikkui sulavasti ja nopealiikkeisesti. Hän oli myös ensimmäinen, jonka yllä näin tavallisia arkivaatteita: yksinkertaisen armeijanharmaan t-paidan ja tummanharmaat college-housut.
Heti huoneeseen astuttuaan hänen katseensa nauliutui kuviin Vuoren ruumiista ja hän kalpeni. Loikkasin pystyyn ja käänsin taulun poispäin, moittien itseäni siitä, etten ollut tajunnut peittää niitä jo aiemmin.
Rhodes istutti Kyyn pöydän ääreen lähellemme ja aloitti kyselemällä peruskysymyksiä. Hän oli asiallinen ja rauhallinen niin, että Kyy saattoi rauhoittua ja keskittyä vastaamaan Rhodesin kysymyksiin, mitä osasin arvostaa. Rhodes oli verrattain nuori etsiväksi, mutta kyllä hän selvästi osasi tätä työtä tehdä.
“Kyllä, minä näin Clemin… Tai siis Vuoren viimeiseksi elossa. Asumme vierekkäisissä huoneissa joten hän kävi tervehtimässä minua ennen kuin lähti yövartioon,” Kyy selitti. “Mutta en osaa arvata yhtään, kuka hänet olisi… Tai siis, se… se voisi olla melkein kuka tahansa meistä, minäkin. Kenelläkään ei ollut mitään erityistä kaunaa Vuorta kohtaan ja vaikka hän olikin minun veljeni, ei hän silti ollut kukaan oikeasti tärkeä. En yksinkertaisesti ymmärrä, mitä hyötyä soluttautuja hänen tappamisestaan sai,” Kyy puristi kätensä nyrkkiin tavalla, joka viittasi siihen, että hän oli käynyt saman ajatuksenjuoksun mielessään läpi jo monta kertaa ja siinä sivussa oli miettinyt monta erilaista tapaa tehdä veljensä tappajan viimeisistä hetkistä tuskallisia, jos saisi tämän koskaan käsiinsä. Jos olin jotakin Maestron valhepeleistä oppinut, hän vaikutti rehelliseltä. Surua oli vaikea esittää, varsinkin jos sattui olemaan hyvää työtä tehnyt tappaja.
“Millä perusteella se olisi voinut olla kuka tahansa teistä?” Rhodes kysyi.
“Jos Clem olisi pysynyt valvontakameroiden valvomalla alueella, juttu olisi ollut paljon helpompi selvittää,” Kyy selosti. “Mutta hän oli mennyt sivutunneliin. Osasto 5 on rakennettu vanhoihin viemäriverkostoihin, jotka on toki eristetty muista tunneleista, mutta kyse on silti erilaisten vanhojen viemäreiden labyrintistä. Kuka tahansa, joka tuntee tunnelit tarpeeksi hyvin, olisi voinut poistua valvotulta alueelta jollakin puolella Osasto Viittä ja kiertää sitten autioissa tunneleissa tappamaan Clemin.”
“Miksi ihmeessä teillä on täällä niin paljon valvomatonta aluetta?” kysyin terävästi. Noin huolimattoman suuri aukko suojauksessa oli minusta uskomatonta typeryyttä.
“Sinä et tunne näitä tunneleita,” Kyy vastusti. “Kaikki valvomattomat alueet ovat osa sisäistä labyrinttiä, eikä mikään niistä johda tukitulle tunnelille, joita pidetään tietenkin silmällä. Tyhjiä tunneleita on niin paljon, että jos niitä kaikkia pitäisi valvoa, oikeasti tärkeät tallenteet videolla saattaisivat hukkua tyhjiä käytäviä kuvaavien tallenteiden sekaan. Ja kaikkein etäisimmissä tunneleissa käydään vain harvoin ja jos jotkut käyvätkin, niin silloin he ovat selvästi yksityisyyden tarpeessa.”
Ymmärsin Kyyn pointit, mutta se ei saanut minua muuttamaan mieltäni. Huolimattomuus oli huolimattomuutta ja tässä oli tulokset, mutta sitä ei tarvinnut hieroa Kyyn naamaan.
“Millaiset sinun ja veljesi välit olivat? Tämä kuuluu standardikysymyksiin, en syytä sinua mistään, jos ymmärrät,” Rhodes siirtyi eteenpäin.
Kyy puristi leukaperänsä tiukasti yhteen, katsoi edessään olevan pöydän pintaa hetken, mutta näin selvästi, kuinka hän päätti tyytyä totuuteen, kun hän rentoutui ja katsoi Rhodesia suoraan silmiin. “Emme olleet mitenkään erityisen vihamielisiä, mutta emme me olleet mitään parhaita ystäviäkään. Hän on… oli veljeni. Varsinkin täällä päämajassa jouduimme näkemään toistemme rumia naamoja päivittäin. Totta kai meillä oli kinoja, joita on jatkettu lähes kymmeniä vuosia. Mutta hän oli minun veljeni, sen jälkeen kun Maddy kuoli, meillä on ollut vain toisemme. Eikä täällä maan alla ole muita kuin me Osastolaiset, täällä on pakko tulla toisten kanssa toimeen.”
Rhodes nyökkäsi ilme yhtä neutraalina kuin se oli ollut läpi koko kuulustelun. “Onko sinulla vielä jotakin sanottavaa. Joko Clemistä tai ylipäätään jostakin erikoislaatuisesta, jonka olet huomannut?” hän kysyi.
Kyy pudisteli päätään ja luulin hänen jo lopettaneen, kun hän avasi taas suunsa. “Clem oli ainoa sukulainen, joka minulla oli jäljellä…” Kyy tuijotti pöydän kantta tyhjin, kiiltävin silmin. Tunsin säälin pistoksen häntä kohtaan, sillä tiesin aivan hyvin, miltä tuntui olla samassa tilanteessa.
“Te liityitte Osasto Viiteen yhdessä?” kysyin, sillä minusta tuntui, että Kyyn oloa saattaisi helpottaa, jos hän saisi puhua veljestään jollekulle. Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä tällainen pehmous oli peräisin, mutta olin myös utelias kuulemaan lisää Osasto Viidestä ja pistin kaiken sen piikkiin.
Kyy nyökkäsi. “Meidän siskomme Maddy oli vaarallisesti yliluonnollinen. Hän saattoi tehdä kylmistä asioista kuumia ja kuumista asioista kylmiä, mutta ei kuitenkaan koskaan kyennyt hallitsemaan kykyään kunnolla, hän ei koskaan tuntunut löytävän tasapainoa... Jos hän halusi tehdä jonkun asian lämpimäksi, jonkun toisen täytyi kylmetä, eikä se ollut yksinkertaista, eikä siihen pystynyt vaistomaisesti.. Eikä hän voinut olla vain käyttämättä taitoaan, vaan päätyi usein satuttamaan itseään tai muita, joten vanhempamme pitivät häntä suojassa kotona.”
“Minä ja Clem olimme siihen aikaan Afganistanissa, kun saimme kuulla, että vanhempamme olivat kuolleet, sillä Maddylle oli sattunut taas onnettomuus ja paha sellainen. Palasimme heti kotiin ja aioimme ottaa vastuullemme Maddyn vahtimisen, mutta vahinko oli jo tapahtunut,” Kyy taputteli sormillaan pöydän pintaa samalla, kun palautti menneet mieleensä. “Vanhempiemme kuolema ja Maddy olivat jo päässeet uutisiin ja Osasto 5 oli saanut vihiä mahdollisesta uudesta yliluonnollisesta. Mutta samoin oli tehnyt Musta Opaalikin ja molemmat joukot tiesivät, että heidän täytyisi ehtiä toista nopeammin.”
“Paljon tapahtui lyhyen ajan sisällä, mutta sillä millään ei ollut väliä, vaan pelkästään lopputuloksella. Maddy uhrasi itsensä samalla tavalla kuin oli vahingossa tappanut vanhempammekin - saadakseen hengiltä Mustan Opaalin iskuryhmän joka oli hänen kimpussaan, hän käytti kaiken lämmön omassa ruumiissaan sytyttääkseen ympäristönsä tuleen. Siinä sotkussa Vuori menetti ne sormensakin.”
“Maddyn kuoleman jälkeen minä ja Clem emme halunneet muuta kuin kostaa hänen puolestaan ja agentti Bell oli suostuvainen. Hän kerää kyllä mieluiten ympärilleen yliluonnollisia, mutta kuka tahansa, jolla on kokemusta yliluonnollisista, haluja ja kykyjä joko etsiä heitä tai taistella Mustaa Opaalia vastaan, on hänen puolestaan tervetullut. Siksi kai tekin olette täällä,” Kyy katsoi Rhodesia. En ollut varma näinkö oikein, mutta näytti siltä, kuin Rhodes olisi punastunut hieman. Uutinen ei ollut hänen mielestään ainakaan ei-toivottu, se oli selvää.
Minä taas en voinut olla olematta epäluuloinen - olihan vähintään yksi tästä joukosta ainakin murhaaja ja hyvin luultavasti myös takinkääntäjä. En halunnut tulla vedetyksi tähän sotkuun yhtään sen enempää kuin oli pakko. Heti kun agentti Bell näyttäisi vihreää valoa, lähtisin täältä sillä punaisella sekunnilla. Olettaen, että he tosiaankin päästäisivät meidät menemään. Koko homma vaikutti sellaiselta, että kun yhdessä asiassa antoi periksi, oli koko käsi saman tien jonkin pirun suussa kyynärpäätä myöten.
Takinkääntäjistä puheen ollen seuraavaksi huoneeseen käsketty Shiv herätti heti minun epäluuloni. Kyse oli luultavasti enimmäkseen siitä, että tuttavuutemme oli lähtenyt käyntiin väärällä jalalla, mutta en voinut olla tuntematta pienoista tyytyväisyyttä, kun näin hänen naamallaan hyvin paljon kengänpohjieni kuvioita muistuttavia värikkäitä mustelmia. Ennen kuulustelun aloittamista Rhodes katsoi meitä kahta pitkään ja näytti siltä, kuin äkkiä hänen olisi täytynyt työskennellä kovasti pitääkseen pokerinaamansa. Mulkaisin häntä epäluuloisesti ja yllätyksekseni hän iski minulle silmää.
En tiennyt, mikä hänestä oli niin hauskaa, Shiv ei ainakaan ollut yhtään minun kaltaiseni. Hän oli kyllä noin saman pituinen kuin minä, mutta paljon rotevampi ja tylymmän näköinen. Sitä paitsi hän oli intialainen ja vankilatatuointien peitossa. Rhodesin kysymyksiin Shiv vastasi lyhyesti ja ynseästi, ikään kuin kuulustelu olisi liittynyt johonkin tyhjänpäiväiseen, eikä siihen, että joku oli oikeasti tappanut hänen työtoverinsa ja että tuo joku liikkui vieläkin aivan vapaasti heidän joukossaan.
Rhodes käytti turhan paljon aikaa puristaakseen hänestä ulos kunnollisia vastauksia ja samaan aikaan minä tenttasin omia vaistojani ja turhauduin. En luottanut Shiviin, mutta samaan aikaan minulla ei ollut selvää syytä miksi. Hän oli se, joka oli löytänyt Vuoren ruumiin, hän olisi aivan hyvin voinut tappaakin tämän, tosin ruumis ei ollutkaan enää aamulla tuore. Jos Shiv oli syyllinen, olisivatko vaistoni osanneet sanoa sen tarkasti? Toimivatko ne edes niin? Olisin melkein voinut hakata päätäni seinään, sillä mitä hyötyä edes oli erikoistaidoista, jos ne eivät toimineet tarpeeksi hyvin?
Jos minun vaistoni heräsivät aina, kun olin tekemässä jonkin virheen tai kokisin pian jotakin uhkaavaa, toimisko se, jos yksinkertaisesti kiertäisin kaikkien Osasto Viiden jäsenten läpi ja kysyisin heiltä, olivatko he tappaneet Vuoren. Aivoni eivät ehkä huomaisi oikeaa vastausta, mutta ehkä ne heräisivät sillä hetkellä, kun kääntyisin pois oikean murhaajan luota, koska enkö minä ollut silloin tekemässä virheen? Muu ei luultavasti auttaisi kuin kokeilu.
Läimäisin pöytää turhautuneena ja Rhodes hätkähti, kun taas Shiv vain katsoi minua kylmillä silmillään. “Tapoitko tai avustitko sinä murhaamaan Clem Hollandin, josta käytettiin koodinimeä Vuori?” kysyin mahdollisimman tarkasti. Jos minun yliluonnolliset kykyni eivät toimisi, voisin ainakin koettaa saada hänet kiinni valheesta.
Shiv katsoi minua pitkään. “Epäiletkö sinä minua?” hän tuhahti. “Minähän olen se todennäköisin epäilty. Kyyn lisäksi. Katso minua pitkään ja sano, vaikutanko minä sinusta sellaiselta henkilöltä, joka tekee murhan ja vaikuttaisi todennäköisimmältä syylliseltä,” hän nojautui minua kohti. Hänen mustien silmiensä katse oli ivallinen ja äkkiä tunsin itseni täysin typeräksi. Shiv oli luultavasti ainakin lähes yhtä kovaksikeitetty alamaailman kasvatti kuin minäkin. Minä en pitänyt hänestä, mutta minun olisi pitänyt tietää paremmin kuin antaa sen ja oman turhautumiseni vaikuttaa epäilyksiini. Vetäydyin hieman nolona takaisin omaan tuoliini.
Jäytävä levottomuus ei jättänyt minua rauhaan edes sen jälkeen, kun Rhodes lopetteli Shivin kuulustelun ja päästi hänet taas menemään. Rhodes ei ollut tainnut tarvita minun apuani, sillä hän ei kiinnittänyt minuun enää suurempaa huomiota eikä koettanut saada minua osallistumaan muutenkin varsin lyhytvuorosanaiseen keskusteluun. Kun Shiv oli poistunut, Rhodes nousi paikaltaan ja venytteli hetken aikaa hartioitaan. Hän veti puhelimen taskustaan ja katsoi sen näyttöä. “Kello alkaa olla jo lähellä keskiyötä, olisi varmaankin paras mennä etsimään joku ja kysymään, onko meillä tarkoitus päästä täältä jossain vaiheessa poiskin,” Rhodes sanoi ja suuntasi käytävään. Nousin omalta paikaltani ja lähdin hänen peräänsä tarkoituksenani tehdä edes jonkinlainen selitys/anteeksipyyntö, mutta käytävään asti ehtinyt Rhodes oli jo varattu. Taas yksi osaston varusteisiin pukeutunut mies oli ehtinyt hänen luokseen ja katsoi meitä kasvoillaan ilme, joka ei luvannut hyvää kenellekään.
“Agentti Bell on kieltänyt teitä lähtemästä minnekään vielä tänä yönä,” mies sanoi ja katsoi meitä molempia tarkasti. “Tilanne etenee nopeammin kuin odotimme ja nyt on tehty uusi murha. Kyy on kuollut.”
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Kun agentti Bell päätti tapauksen esittelyn, palasimme käytävään, jossa Atlantis kaappasi meidät välittömästi mukaansa. “No niin, seuratkaa minua,” hän sanoi itsevarmasti, eikä näyttänyt välittävän ollenkaan siitä, että toinen häntä seuraavista henkilöistä oli Varis. Se Varis, joka oli huippuluokan salamurhaaja ja sattumoisin myös Sage Gray. Kun seurasin Atlantiksen perässä, jalkani tuntuivat vieläkin aavistuksen huterilta.
Atlantis ei huomioinut lainkaan kahden seuralaisensa mielentiloja, vaan porhalsi tarmokkaasti eteenpäin, mustat korkokengät betonilattiaa vasten kopisten. Hän kääntyi käytävän kulmasta ja astui sitten oikealla olevaan, laajaan ja hyvin varusteltuun laboratorioon. Minun ja Sagen perässä oli huomaamattomasti seurannut kaksi isokokoista miestä, joiden koodinimien muistelin olevan Portti ja Terä, mutta kun he koettivat seurata meidän perässämme laboratorioon asti, Atlantis ei sitä hyväksynyt. “Takaisin käytävään nyt siitä heti!” hän tiuskaisi ja näytti koomiselta hätistellessään poispäin raavaan näköisiä miehiä, jotka olivat molemmat ainakin kaksi kertaa hänen kokoisiaan.Vielä huvittavampaa oli se, että miehet perääntyivät vastustelematta. “Kartoituksen tuloksia ei ole tarkoitettu kaikkien korville, ja laboratoriossani on aivan liian paljon helposti särkyvää ja kallista tavaraa, jotta päästäisiin teidänlaisianne elefantteja edes lähelle!”
Kun Portti ja Terä oli karkotettu, Atlantis läimäisi oven kiinni niin voimakkaasti, että lasit helähtelivät ja kääntyi sitten meidän puoleemme kädet lanteilla. Hänen kasvoillaan oli sellainen hullun tieteilijän ilme, että melkein toivoin Portin ja Terän jääneen meidän turvaksemme. Kuka tiesi, millaisia tuskallisia kidutuksia Atlantiksen kaavailema “kartoitus” pitikään sisällään. Varsinkin se tapa, jolla hän katseli Sagea oli kuin kissalla, joka oli viimeinkin saanut eteensä hiiren, jota oli vaaninut iät ja ajat. “Viimeinkin minä sain sinut käsiini,” hän virnisti.
“Aloitetaan!” hän osoitti ensiksi Sagea. “Sinä,” hän komensi ja seurasin vierestä yhtä lailla kauhistuneena kuin uteliaana näkemään, mitä kahden ilmeisen jääräpäisen ihmisen välisestä kemiasta räjähtäisi. “Istu tuon näytön ääreen. Siinä on avoinna ohjelma, joka määrittelee sinun älylliset ja kognitiiviset kykysi. Vastaa kysymyksiin rehellisesti annetun ajan puitteissa. Äläkä yritä huijata, sillä se on mahdotonta,” hän sanoi.
Sage, tai naamio yllään häntä olisi luultavasti pitänyt tajuta kutsua Varikseksi, ei onneksi pistänyt vastaan, vaan siirtyi koneen luo varovaisen kiinnostuneena, tosin pitkin hampain.
“Sinä taas,” Atlantis kääntyi puoleeni, “saat käydä ohjaamanani ensiksi fyysisten testien lävitse.” Sitten hän keskittyi seuraavan puolen tunnin ajaksi ottamaan minulta DNA-näytteitä, näön- ja kuulon tarkastuksia, selvittämään lihasvoimaani ja kestävyyttäni ynnä muita testejä ja kuvauksia, joiden kaikkien tarkoitusta ne edes tiennyt. Kun viimeinkin olin lakannut arvuuttelemasta, oliko seuraava testi viimeinen, Atlantis nosti kätensä ylös ja julisti, että saisin nyt levähtää hetken sillä aikaa, kun hän analysoisi testien tuloksia, minkä jälkeen saisin jatkaa älykkyysmittausten parissa.
Varis oli selvinnyt läpi ohjelmansa jo minua ennen ja oli jäänyt katselemaan, kun minä ähkin johtojen ja sensorien peitossa juoksumatolla ja muissa laitteissa. Atlantis käveli hänen edessään olevan näytön luo muistilehtiö kädessään ja katsoi näytöllä näkyviä tuloksia. Hän katsoi Varista, sitten uudestaan näyttöön. Taas takaisin Varikseen, hieman ärtyneen näköisenä. Sitten takaisin koneeseen. “Mitä sinä oikein teit?” hän tivasi.
Kävelin näytön luo kiinnostuneena, enkä voinut pidätellä hymyäni, kun näytöllä oleva teksti kertoi, että Varis oli saanut täydet pisteet kaikista kategorioista. Varis kohautti olkapäitään, mutta näin tyytyväisen hymyn nykivän hänenkin suupieliään. “Vastaukset oli helppo arvata,” hän sanoi vain.
“Mutta tuossa kokeessa on tehtäviä, joita ei voi päätellä oikein laisinkaan!” Atlantis puuskahti tyytymättömänä.
“En ole ehkä täysien pisteiden veroinen älykkö, mutta tiedän kyllä milloin minua koetetaan johtaa harhaan ja milloin tarvitaan vain hyvää tuuria,” Varis totesi huolettomasti. Luulin, ettei Atlantis hyväksyisi selitystä, mutta hän puri huultaan hetken ja purskahti sitten yllättäen hersyvään nauruun.
“Fantastista,” hän kikatti. “Onpa mukava tavata viimeinkin ihminen, josta on minulle älyllistä vastusta.” Hän pyyhki naurunkyyneleitä silmistään ja huoneen ilmapiiri keveni huomattavasti. “No niin, vaihdetaan!” Atlantis taputti käsiään ja teimme työtä käskettyä.
Älykkyystesti oli kuin olikin lähes mahdoton ja vaati paljon muutakin kuin loogisia ja matemaattisia taitoja. Joukossa oli tilannekysymyksiä ja osaan tehtävistä tarvittiin jotakin aivan epäolennaista nippelitietoa. Mistä minun olisi pitänyt hetkessä muistaa plutoniumin neutronien määrä? Sellaista ei oltu poliisikoulussa, opetettu, mutta toisaalta ei siellä oppinut paljon muutakaan. Vaikka olinkin saanut jo jonkinlaista vihiä siitä, mitä testissä tuli tehdä, huomasin aivan liian usein liian myöhään, että olin vaikkapa vastannut peräkkäisten kysymysten alkupuolella johonkin väärin ja päättelyni ajautui sen takia harhaan. Kihisin halusta saada tietää, miten ihmeessä Varis oli kyennyt kiertämään kaikki ohjelman koukerot, sillä minulla ainakaan ei ollut yhtä hyvä tuuri kuin hänellä.
Tälläkin kertaa Varis läpäisi testinsä nopeammin kuin minä ja koetin olla ottamatta sitä itseeni. Olin saanut jo tietää, että meistä kahdesta Varis oli se jotenkin erityinen, kun taas minä olin ehdottomasti lähempänä tavallista pulliaista. Olisin kuitenkin halunnut saada katsella rauhassa, kuinka paljon paremmin Varis suoriutui samoista testeistä, jotka olin häntä ennen tehnyt.
Kun Atlantis oli tarkistanut minun järkeilytestini tuloksen (“Hieman yli puolet, ei ollenkaan paha!”), hän istuutui rullajalkaiselle satulatuolille ja naputteli hetken aikaa näppäimistöään keskittyneenä. “Olen nyt koonnut yhteen teidän testienne tulokset ja pistänyt teidän DNA:nne koodinpurkuohjelman lävitse. Fyysisistä testeistä ei löytynyt mitään yllättävää, molemmat olette hyväkuntoisia, terveitä ihmisiä ja siinä, missä etsivä Rhodes johtaa kokonsa ja sukupuolensa takia esimerkiksi fyysisessä voimassa ja nopeudessa, Varis on parempi kaikilla niillä aloilla, joita voi harjoitella. Hänen kestävyytensä on jonkin verran etsivä Rhodesia parempi, mutta esimerkiksi refleksit ja reaktioaika ovat huikeasti useimpia muita ihmisiä nopeammat.”
“Henkisten kykyjen testitulos oli Rhodesilta normaalitasoinen, mutta kuten jo totesimme, Varis pääsi yllättämään,” Atlantis selasi jotakin koneellaan ja katsoi aina välillä meitä molempia arvioivasti. Agentti Bell oli sanonut, että tällainen testaus oli normaalia kaikilta, jotka työskentelivät Osasto Viidessä tai heidän kanssaan, mutten voinut olla miettimättä, mitä varten tällaisia kokeita tehtiin. Arvioivatko he kenties, olisimmeko me sopivia liittymään pysyvästi Osasto Viiden joukkoihin? Olin vasta saapunut ensimmäistä kertaa Osasto Viiteen, mutta tunnelma täällä sai minut odottavan jännittyneeksi. Ehkä kyse oli siitä, että kaikki tällainen salamyhkäinen touhu palautti mieleeni lapsena ahmimani vakooja- ja supersankaritarinat. Olisi suuri kunnia päästä työskentelemään Nick Furyn alaisena ja olinkin aina halunnut tietää, minkä kokoinen Hulk tosielämässä oli. Hänen kokonsa tuntui vaihtelevan häiritsevän paljon eri sarjakuvapiirtäjien ja tarinoiden välillä.
Palasin takaisin todellisuuteen, kun Atlantis rykäisi arvokkaasti ja siirtyi uuteen aiheeseen. “Ennen kuin siirrymme käsittelemään teidän DNA-tuloksianne, minun täytyy selittää teille pari asiaa Osasto Viidestä ja sen etsimistä erityislahjakkaista ihmisistä, joita kutsumme tavallisesti yksinkertaisesti yliluonnollisiksi.” Varis ja minä katsoimme toisiamme yllättyneenä ja vaikken nähnytkään Sagen silmiä kunnolla naamion takaa, tunsin, että hän oli yhtä jännittynyt kuin minäkin. Oli osuvaa, että olin juuri ehtinyt ajattelemaan supersankareita.
“Yliluonnollisuus sekä on että ei ole juuri sitä, miksi sitä nyt luulette. Se ei välttämättä tarkoita mitään näyttäviä supervoimia, mutta ero tavallisen ihmisen ja yliluonnollisen välillä on kuitenkin merkitsevä. Ja usein yliluonnollisten kyvyt saattavat joissakin tilanteissa yllättää, pelottaa tai osoittautua jopa hengenvaarallisiksi,” Atlantis selitti rauhallisesti, kuin olisi kertonut meille iltasatua. En ollut voinut olla huomaamatta, kuinka hänen tunteensa ja energiatasonsa tuntuivat vaihtelevan yllättävästi hetkestä toiseen, mutta nyt hän näytti ainakin väliaikaisesti saaneen itsensä hallintaan.
“Emme tiedä vielä läheskään kaikkea siitä, millaista yliluonnollisuutta ihmisistä voi löytyä, enkä usko että sille on minkäänlaisia varsinaisia rajoja. Opimme jatkuvasti koko ajan jotakin uutta. Esimerkiksi yliluonnollinen voima saattaa kuulostaa hämäävän yksinkertaiselta ymmärtää, mutta kun sen yksityiskohtia alkaa miettiä, ei kaikki olekaan välttämättä sitä, miltä näyttää. Jos lihakset toimivat esimerkiksi kaksi kertaa tehokkaammin kuin tavallisella ihmisellä, ei yliluonnollisesta vahvuudesta ole mitään hyötyä, elleivät myös luut ole tavallista ihmistä kestävämmät. Mitä hyötyä on kyetä iskemään nyrkki seinän läpi, jos joka ikinen käden luu on sen jälkeen murskana? Ja voimakkaasti toimivat lihakset vaativat toimiakseen paljon enemmän energiaa, kuin tavalliset - täytyykö yliluonnollisen vahvan ihmisen olla siis jatkuvasti syömässä ja ulottuuko yliluonnollisuus myös ruuansulatuselimistöön ja aineenvaihduntaan? Ja jos luut ovat voimakkaammat, tarkoittaako se, että ne ovat myös tiheämmät ja täten myös paljon tavallista painavammat?”
“Anteeksi, taisin eksyä hieman aiheesta,” Atlantis sipaisi hiuksensa molemmilta puolilta korvien taakse ja vaikka sekä Varis että minä olisimme ilmeisesti mielellämme jatkaneet juttua, halusin myös kuulla, miten yliluonnollisuus liittyi meihin, tai enimmäkseen Varikseen. Koetin arvata, mikä supervoima hänellä oli - supernäkö? Ei, pikemminkin yliluonnollisen nopeat refleksit, hyvä onni tai jotain. Olisi hienoa, jos kyky olisi jotenkin arvaamaton, esimerkiksi taito tappaa katseella. Se olisi ainakin selittänyt sen, kuinka hyvä hän oli ammatissaan.
“Yliluonnollisten kykyjen ja tavallisuuden välillä on kuitenkin yksi yksinkertainen erotteleva tekijä, jota voidaan myös käyttää määrittelemään, onko joku tavallinen vai ei. Yliluonnollisuus on nimittäin täysin luonnollista ja perinnöllistä. Kyvyt eivät tule jonkin onnettomuuden seurauksena tai jostakin kemikaalista, vaan niitä löytyy ainoastaan ihmisiltä, joiden geenien joukosta löytyy yhtä tiettyä, mutatoitunutta geeniä, joka on nimetty VBEO-∞:ksi. Se käyttäytyy itsekin hyvin erikoislaatuisesti, sillä se ei löydy koskaan samasta paikasta, vaan se voi kiinnittyä lähes mihin tahansa muuhun geeniin ja kromosomiin, sitä voi löytyä vain muutamia kappaleita, tai sitä voi löytyä kiinnittyneenä hyvin suurinakin määrinä. VBEO-∞ -geeni itsessään viittaa siihen, että sellaisen omistava henkilö on jollakin tavalla yliluonnollinen, mutta jokainen henkilö on omanlainen palapelinsä, eikä meillä ole useinkaan tarvittavia tietoja niistä geenijoukoista, joihin se on liittynyt. Joskus meillä taas saattaa olla hypoteeseja siitä, minkälaista käytöstä kytköksen tulisi aiheuttaa, mutta yliluonnollinen käytös, jota voimme havainnoida, onkin jotakin aivan erilaista,” Atlantiksen silmät hehkuivat innosta, hän ilmiselvästi nautti tällaisten arvoitusten ratkaisemisesta.
Olin nukkunut hieman liiankin usein lukion kemian (vai oliko se biologian) tunneilla, jotta olisin pysynyt helposti kärryillä, mutta tajusin ehkä kenties jotakin. Supermutaatio tarttuu erilaisiin geeneihin ja tekee niistä jollakin tavalla yliluonnollisia. Selvä juttu.
“Geenit yksistään eivät mitenkään vaikuta mihinkään, vaan ne vaikuttavat esimerkiksi tiettyjen kehon proteiinien rakentumiseen,” Atlantis jatkoi luennointiaan. “Paljon helpompaa on siis etsiä näkyviä poikkeuksia itse kehosta tai aivojen rakenteesta, sillä niistä löytyy käytännöllisempiä tutkimustuloksia ja niitä on myös paljon helpompi tutkia. Esimerkiksi jos minun aivojeni kuvaa vertaisi tavallisen ihmisen aivoihin, rakenteelliset erot voisi nähdä paljaalla silmällä ilman mitään aiempaa tuntemusta aivojen rakenteesta. Lyhyesti selostettuna; normaalien aivojen toimintaan kuuluu, että muistot arkistoituvat aivoihin, kun neuronien välille syntyy uusia yhteyksiä, mutta ajan kanssa varsinkin harvoin käytetyt yhteydet katkeavat, ja ihmiset unohtavat asioita ja taitoja. VBEO-∞ -geenin takia pitkäkestoisesta muistista vastaavien neuronieni yhteyden katkeamiset ovat estyneet, eli käytännössä minun muistini on valokuvantarkka, enkä ole koskaan elämässäni unohtanut mitään, en vaikka tahtoisin.”
“Sinä siis muistat aivan kaiken? Syntymästä asti?” Varis kysyi kiinnostuneena.
“Ei,” Atlantis pudisteli päätään ja irvisti, kuin olisi muistellut jotakin tuskallista. “Minä muistan kaiken kohdusta asti.” En voinut kuin tuijottaa Atlantista suu auki.
“Kuulostaako tämä juttu ymmärrettävältä?” Atlantis kysyi. “Supergeenistä tulee superkykyjä, selvä homma!” hän kohautti olkapäitään, kun nyökkäsin varovasti. “Paitsi ettei ole. Yliluonnollisuuden voi saada selville geeneistä ja esimerkiksi minun kykyni on selvästi linkittynyt siihen, miten kehoni toimii, mutta sitten on… erikoistapauksia.”
Atlantis nyökkäsi. “Kutsumme heitä Abstrakteiksi Tapauksiksi. Biologisen ja fyysisen yliluonnollisuuden ymmärtää, mutta en ole vielä kyenneet ratkaisemaan, mikä toimii Abstraktien kykyjen pohjana,” hän myönsi tyytymättömän näköisenä. “Olen esimerkiksi tutkinut Haukkaa vuosikausia, ja vaikka olemmekin saaneet hyvin tarkkoja tietoja hänen kyvystään ja sen rajoista, en vieläkään tiedä, kuinka yksi ihminen voi hallita itse painovoimaa.”
“Painovoimaa? Miten?” Varis kysyi.
“Hän kykenee vakuuttamaan keholleen, että ylöspäin onkin alaspäin ynnä muuta, ja se oikeasti toimii,” hän kohautti olkiaan. “Haukka tulee kyllä mielellään kertomaan teille kyvyistään myöhemmin, minä en ole vielä kertonut kaikkia omia asioitani,” hän sanoi ilmeisen haluttomana jatkamaan aiheesta. Hän huokaisi, vaihtoi asentoa tuolillaan ja selasi hetken tietokoneen näytöllä olevia tiedostoja ennen kuin puhui taas.
“VBEO-∞ ei kuitenkaan usein estä erilaisia sivuvaikutuksia, jotka voivat olla varsin haitallisiakin. Tietyt alueet aivoistani ovat täynnä äärimmäiseen tiheään pakkautuneita hermoverkkoja, mutta ne vievät tilaa muilta aivotoiminnoilta. Vasta Osasto Viiteen tulon jälkeen sain apua sivuvaikutuksiini, mutta sitä ennen kärsin jatkuvasti esimerkiksi äärimmäisen huonoista tunnehallinta- ja puhekyvyistä, ja motoriset taitoni olivat myös jatkuvasti vajavaiset. Kaikki ei ole vieläkään täydellistä, mutta ainakaan minun ei tarvitse enää viettää aikaa hullujenhuoneella raivokohtausteni takia,” Atlantis virnisti, mutta heitto oli ilmeisesti hauska ainoastaan hänestä.
Osasto Viiden tehtävä oli siis etsiä tällaisia erityislahjakkaita ihmisiä - ymmärsin hyvin, millaista hyötyä saattoi olla vaikkapa Atlantiksen kaltaisesta henkilöstä. Ja kuinka paljon hänestä olisi haittaa, jos hän päättäisi käyttää taitojaan johonkin pahaan.
“Teidän kummankin DNA-testien tulokset ovat osoittaneet, että Rhodesilla ei ole yliluonnollisuusgeeniä, kun taas Variksella on. Arvasitte varmaan itsekin, mitkä tulokset tulisivat olemaan,” Atlantis vilkaisi meitä. Varis nyökkäsi, hitaasti kuin ei jostakin syystä olisi ollut varma asiasta.
“Osaatko selittää kykyäsi omin sanoin?” Atlantis kysyi. “Sinun VBEO-∞:si olivat taas kerran pariutuneina minulle täysin tuntemattomiin geenisekvensseihin, joten minulla kestää hetki selvittää kykyjäsi tarkemmin. Kaikki, mitä osaat sanoa itse asiasta, auttaisi minua valtavasti.”
Käännyin katsomaan Varista, nyt hyvin uteliaana. Hän puri huultaan ja vilkaisi minua naamionsa takaa varovaisesti ja hetken ajan luulin, että hän saattaisi pyytää minua poistumaan huoneesta ennen kuin sanoisi mitään Atlantikselle. Helpotuksekseni hän kuitenkin avasi suunsa ja alkoi kertoa. “En osaa oikein sanoa, sillä en ole aivan varma, mikä on muille normaalia, mutta olen kyllä huomannut joitakin asioita, joita muut eivät näytä kokevan samalla tavoin kuin minä. Minä tavallaan... näen tulevaisuuteen, mutta en minä mitään näkyjä näe, vaan pikemminkin… aavistan.” Hän risti kätensä rinnalleen suojelevasti ja hellitti ne sitten taas.
“Usein se ei ole edes tietoista, vaan saatan reagoida aivan automaattisesti, jos tunnen, että pian tapahtuu jotakin huonoa. Ja siitä se onkin kiinni,” hän piti pienen mietintätauon. “Minä... havaitsen asioita ennen aikojaan vain silloin, jos jotakin on menossa pieleen. Jos joku on hyökkäämässä kimppuuni, tai joskus pelkästään jo silloin, kun joku on vahingossa tiputtamassa lasin lattialle. Mitä kauempana tulevaisuudessa tapahtuma on, sitä epätodennäköisemmin saan ennakkovaroituksen, mutta usein mututuntumani herää juuri sopivasti, että ehdin reagoida tapahtumiin ja muuttaa niiden kulkua.”
“Sillä tavoin minä huijasin sinun testissäsikin,” Varis hymyili ovelasti. “Tein erilaisia mahdollisia valintoja ja annoin vaistojeni kertoa minulle, mitä minun tulisi tehdä niiden sijaan. Jos ymmärrät.”
Atlantis puri huultaan ja nyökkäsi hitaasti. Hänen silmiensä katse oli lasittunut, kuin hän olisi käynyt mielessään jotakin läpi, luultavasti muistojaan. “Minun täytyy tarkistaa aivokuvasi vielä uudestaan ja selvittää, mitkä aivoalueet voisivat liittyä tällaiseen selvänäköisyyteen. Parasta olisi, jos saisin fMRI-skannattua aivojesi toimintaa silloin, kun käytät kykyäsi, mutta siihen menee niin kauan aikaa, että se täytyy siirtää huomiseen. Teillä on tänä iltana vielä paljon tehtävää,” hän sanoi. Hänen äänensävynsä oli kuitenkin etäinen ja hän oli selvästi jossakin aivan muualla kuin meidän kanssamme.
- Varis -
Kun Atlantis oli häätänyt meidät laboratoriostaan yhtä pikaisesti kuin oli meidät sinne vienytkin ja kaksi Osasto Viiden korstoa oli johdattanut meidät vielä kauemmas tunneleiden verkostoon, kohtasimme taas Joen, joka odotteli käytävällä osassa, joka näytti pienoiskokoiselta sairaalalta. Hän nyökkäsi kanssamme tulleille miehille, jotta he tiesivät jättää meidät taas rauhaan ja meni sitten avaamaan kaikkein kauimmaksi sijoitetun paksun, metallisen oven ja päästi meidät sitten sisään ruumishuoneeseen, jonka ilma oli niin viileää, että hengitys melkein höyrysi. Huone oli yksinkertainen, avara tila, jossa toisella seinällä oli riveissä neliskanttisia luukkuja, joiden takana ruumiita säilytettiin, ja vastapäisellä seinällä oli erilaisia ruumiin pudistuksessa ja tutkimisessa tarvittavia instrumentteja.
Lattian keskellä oli ruumiinavauspöytä, jonka päälle asetettu ruumis oli peitetty valkealla kankaalla. Astelin huoneeseen, kuin se olisi ollut omani, laitoin sivupöydältä käteeni kumihanskat ja sen suuremmitta seremonioitta paljastin kankaan alle piilotetun ruumiin. Tämä ei ollut ensimmäinen kertani ruumishuoneella. Olin jo kauan sitten oppinut käytännön ja Maestron kautta, että ruumiit olivat enää tyhjiä, ihmisennäköisiä kuoria ja elottomia lihakimpaleita. Niissä joskus ollut elämä oli jo kaukana poissa, joten niitä ei tarvinnut laisinkaan pelätä ja turha vakavuus ja kunnioittavuus saattoi vain aiheuttaa turhia epämukavia tunteita. Tunteita, jolle salamurhaajilla ei ollut kovin paljon käyttöä.
Rhodes oli ilmeisesti samoilla linjoilla, sillä hänkin käveli vierelleni, eikä tuntunut kauhistuvan ruumista. Joki taas, vaikka olikin lääkäriksi kouluttautuneena varmasti tottunut kuolleiden ihmisten näkemiseen, ei ilmeisesti pitänyt elävänä tuntemansa ihmisen näkemistä tässä tilassa, tyytyi jättäytymään taemmas. “Olen tehnyt ruumiille alustavat, ulkoiset tutkimukset ja niistä päätellen kuolinsyy oli kaulassa olevista haavoista valunut veri, joka täyttivät keuhkot ja estivät normaalin hapesaannin. Ruumiissa ei ole vastaan kamppailun merkkejä, joten en usko, että Vuori näki tappajaansa,” hän selitti vahvistaen aiemmin tekemäni päätelmät.
Tarkastelin pöydällä makaavaa hahmoa, joka oli joskus ollut Osasto Viiden agentti nimeltä Vuori. Mies oli ollut ilmeisesti hyväkuntoinen kolmekymppinen, keskipitkä ja ruskeatukkainen. Parransänki peitti hänen kasvojensa alaosaa ja vaikken olisi luokitellut häntä komeaksi, ei hän rumakaan ollut. Vedin lakanaa alaspäin niin, että se paljasti hänen kehonsa yläpuoliskon kunnolla ja esiin ilmestyi yllättävän paljon vanhoja arpia. Vasemmassa olkapäässä oli himmeä, pyöreä arpi, luultavasti luodista. Hänen kyljessään oli niin pitkä arpi, että se oli täytynyt joskus kursia nopeasti kokoon, ilmeiseti kenttäolosuhteissa - arven epätasaisista reunoista ainakin päätellen.
Vilkaisin kulmakarva uteliaasti kohotettuna Jokea ja hän ymmärsi, mitä halusin tietää. “Vuori ja hänen veljensä olivat ennen Osasto Viiteen tuloa armeijan erikoisjoukoissa, joten väkivaltainen elämä oli heille jo ennestään tuttua.” Oli minun mielestäni häpeällistä, että Vuoren kaltainen selviytyjä oli kuollut tällä tavoin - mutta minä jos joku tiesin, että sellaista elämä vain joskus oli. Takaapäin isketty veitsi saattoi kaataa suurenkin soturin yllättävän helposti.
“Mikä oli hänen erikoiskykynsä?” Rhodes kysyi ja kiersi pöydän ympäri hitaasti tarkastellen.
“Ei mikään. Hänellä ja hänen veljellään Kyyllä ei ole tai ollut yliluonnollisuusgeeniä. Heidän pikkusisarellaan tosin oli, mutta hän kuoli ennen kuin ehti Osasto Viiden suojelukseen. Hänen veljensä halusivat kuitenkin jatkaa Mustan Opaalin vastaista taistelua,” Joki selitti.
Katsoin takaisin Jokeen, sillä en ollut odottanut kuulevani tuota nimeä hänen suustaan. Musta Opaali..? Tunsin itseni taas yllätetyksi enkä pitänyt siitä. Minun täytyi saada lisää vastauksia joltakulta ja pian, mutta olin melko varma, että minulla oli niistä jo useita itsellänikin, en vain ollut tajunnut laittaa niitä yhteen. Laskin katseeni takaisin Vuoren ruumiiseen ja hymyilin kyynisesti. Musta Opaali oli ilmestynyt elämääni samaan aikaan kuin Osasto Viisikin. Minun olisi täytynyt osata laskea yksi ynnä yksi jo aiemmin.
“Ovatko nämäkin taisteluarpia?” Rhodes osoitti Vuoren oikeaa kättä, jonka kolme keskimmäistä sormea oli katkaistu toisen nivelen kohdalta. Niiden oli täytynyt tuottaa Vuorelle suuria ongelmia, varsinkin aseiden käsittelyssä ja olettaen, että hän oli oikeakätinen.
“Se oli onnettomuus. Hänen sisarensa erikoiskyky oli lämpötilojen hallinta - Vuori kosketti häntä väärällä hetkellä ja jäädytti omat sormensa niin, että ne piti amputoida ennen kuin menisivät kuolioon.”
Hengitin syvään ja koetin kategorisoida kaikkea saamaani informaatiota. Atlantis oli saanut hetken aikaa yliluonnollisuuden kuulostamaan täysin järkevältä ja ymmärrettävältä asialta, mutta sitten hän oli puhunut joistakin Abstrakteista Tapauksista ja yhtäkkiä olikin olemassa ihmisiä, jotka kykenivät hallitsemaan lämpötiloja? Käännyin hetkeksi poispäin ruumiista ja nojasin takamukseni sivupöydän reunaan, jotta saisin miettiä tilannetta hetken. Kaikki tieto yliluonnollisista kyvyistä ja erityislaatuisista geeneistä tuntui uskomattomalta, mutta toisaalta...
Katseeni osui vastapäisellä seinällä oleviin luukkuihin ja tunsin vatsanpohjassani valppaan värähdyksen. Niiden säilytystilojen luukut, jotka eivät sillä hetkellä olleet käytössä, olivat aavistuksen raollaan, mutta tälläkin hetkellä suljettuna oli enemmän kuin yksi luukku. “Mitä muita ruumiita sinulla on täällä säilössä?” kysyin Joelta.
Joki käveli seinän luo ja avasi yhden luukuista. “Hyvä kun kysyit, olisin saattanut unohtaa,” hän sanoi. “Juuri tästä syystä teidät molemmat kutsuttiinkin tänne näin äkkiä, sillä ennen Vuoren kuolemaa olimme jo kärsineet tavallista enemmän turhia tappioita. Vähän yli viikko sitten ollessaan suorittamassa tehtävää, nelostiimin Salama kävi jostakin syystä tovereidensa kimppuun ja ennen kuolemaansa onnistui tappamaan kaksi muuta, Orkidean ja Huuhkajan. Salama oli yliluonnollinen, mutta hänen vahvuutensa ei ollut koskaan taistelussa, joten on ihmeellistä miten hän pärjäsi kokeneempia tappelijoita vastaan; varsinkin Huuhkajaa, joka oli yksi taitavimmista yliluonnollisistamme.”
“Miksi ette kertoneet meille tästä jo aiemmin?” Rhodes kysyi. “Onko teidän mielestänne syytä epäillä, että Salama oli myös takinkääntäjä?”
Joki näytti hämmentyneeltä. Sitten siltä, kuin olisi koettanut miettiä jotakin asiaa oikein tarkasti. Sitten hän näytti taas pelkästään hämmentyneeltä. “En… tiedä. En kai ajatellut että näillä tapauksilla olisi jokin yhteys,” hän lopulta tunnusti. “Nyt kun mietin, sitä olisi pitänyt heti epäillä, mutta. En ole siltikään aivan varma… Tapahtumat vaikuttavat niin erilaisilta.”
“Ymmärrän,” Rhodes vakuutteli. “Saatat aivan hyvin olla oikeassa.” Tuijotin häntä epäuskoisena, vaikken ollut varma näkikö hän ilmettäni naamion takaa, mutta hän vilkaisi minua vaivihkaa kuin viestiäkseen, että keskustelisimme asiasta myöhemmin. Kahdestaan.
“Mutta aivan yhtä hyvin voit olla väärässä,” sanoin ja ristin kädet rinnalleni ja katsoin Rhodesia takaisin. Minä olin valmiimpi luottamaan omiin vaistoihini, kuin Jokeen, joka ei ainakaan vielä ollut vakuuttanut minua kyvykkyydellään. Meidän täytyisi tosiaankin pohtia asiaa tarkemmin myöhemmin.
---
Kun olimme saaneet kaikki ruumiit katsastettua huolella, Joki avusti meitä suunnistamaan takaisin suunnitteluhuoneeseen, joka oli nyt Vuoren kuvia lukuunottamatta tyhjä. Annoin Rhodesin keskustella rauhassa Joen kanssa haastateltavista henkilöistä ja päättää, missä järjesyksessä ja keitä haastattelisimme. Sillä aikaa tarkastelin uudestaan murhapaikasta otettuja kuvia ja tunnustelin aavistuksiani sen varalta, olinko vähällä jättää jotakin tärkeää huomioimatta. En ollut kuitenkaan havainnut mitään aiemmin, eikä niin käynyt nytkään.
Käännyin katsomaan Rhodesia, kun hän rykäisi selkäni takana merkitsevästi. Olimme jääneet kahdestaan huoneeseen ja katsoin häntä kysyvästi. Sitten muistin, ettei hän välttämättä nähnyt silmieni ilmettä, joten riisuin naamion kasvoiltani ja laitoin sen taskuuni. Mitä hyötyä siitä edes oli, kun kaikki täällä tunsivat nimeni ja kasvoni kuitenkin.
“Haastattelemme ensiksi Vuoren veljeä, jonka Joki jo mainitsikin. Hän näki Vuoren viimeiseksi elossa. Sitten ehdimme haastatella myös Shiviä, joka löysi Vuoren ruumiin. Kysyin Joelta myös niiden henkilöiden nimiä, jotka olivat Salaman kanssa sinä päivänä, kun hän päätti hyökätä muiden kimppuun, mutta meidän pitää kysyä siitä Köydeltä myöhemmin. Jahka olemme saaneet murhatilanteista ja mahdollisista motiiveista ja yhteyksistä paremmin selvää, voimme alkaa rakentaa erilaisia teorioita,” hän katsoi minua pitkään syvänruskeilla silmillään. “Liian aikaiset päätelmät voivat alkaa johdattaa meitä väärille poluille, eikä meillä ole siihen oikein paljon varaa. Oletko valmis?”
Hymyilin Rhodesille hieman jäykästi ja istuuduin vapaan pikkupöydän taakse kuin tottelevainen oppilas ikään. “Kyllä, herra poliisimies. Sinä saat kyllä johtaa tätä vaihetta,” sanoin. “Olen enemmänkin kuin utelias näkemään, miltä sinä näytät elementissäsi.”
Rhodes käänsi katseensa kohti lattiaa ja silotteli lyhyitä hiuksiaan hermostuneesti. “Tuo ei kyllä aiheuttanut nyt yhtään lisäpaineita, neiti yliluonnollinen huippuammattilainen,” hän virnisti ja kurkkuni meni kuivaksi kertaheitolla. Olin unohtanut, että hänellä oli joskus huumorintajuakin.
---
Kyy ei muistuttanut veljeään muuten kuin hiusten värin ja kasvonpiirteiden perusteella. Siinä, missä Vuori oli ollut roteva, leveäharteinen ja raskasrakenteinen, Kyy oli suorastaan hintelä ja lyhyempi, silmälasipäinenkin vielä. Tuntui hieman uskomattomalta, että hän oli joskus ollut osa erikoisjoukkoja, mutta ei hän sentään miltään täysnörtiltä vaikuttanut. Hänellä oli ainakin jonkin verran lihaksia, ja hän liikkui sulavasti ja nopealiikkeisesti. Hän oli myös ensimmäinen, jonka yllä näin tavallisia arkivaatteita: yksinkertaisen armeijanharmaan t-paidan ja tummanharmaat college-housut.
Heti huoneeseen astuttuaan hänen katseensa nauliutui kuviin Vuoren ruumiista ja hän kalpeni. Loikkasin pystyyn ja käänsin taulun poispäin, moittien itseäni siitä, etten ollut tajunnut peittää niitä jo aiemmin.
Rhodes istutti Kyyn pöydän ääreen lähellemme ja aloitti kyselemällä peruskysymyksiä. Hän oli asiallinen ja rauhallinen niin, että Kyy saattoi rauhoittua ja keskittyä vastaamaan Rhodesin kysymyksiin, mitä osasin arvostaa. Rhodes oli verrattain nuori etsiväksi, mutta kyllä hän selvästi osasi tätä työtä tehdä.
“Kyllä, minä näin Clemin… Tai siis Vuoren viimeiseksi elossa. Asumme vierekkäisissä huoneissa joten hän kävi tervehtimässä minua ennen kuin lähti yövartioon,” Kyy selitti. “Mutta en osaa arvata yhtään, kuka hänet olisi… Tai siis, se… se voisi olla melkein kuka tahansa meistä, minäkin. Kenelläkään ei ollut mitään erityistä kaunaa Vuorta kohtaan ja vaikka hän olikin minun veljeni, ei hän silti ollut kukaan oikeasti tärkeä. En yksinkertaisesti ymmärrä, mitä hyötyä soluttautuja hänen tappamisestaan sai,” Kyy puristi kätensä nyrkkiin tavalla, joka viittasi siihen, että hän oli käynyt saman ajatuksenjuoksun mielessään läpi jo monta kertaa ja siinä sivussa oli miettinyt monta erilaista tapaa tehdä veljensä tappajan viimeisistä hetkistä tuskallisia, jos saisi tämän koskaan käsiinsä. Jos olin jotakin Maestron valhepeleistä oppinut, hän vaikutti rehelliseltä. Surua oli vaikea esittää, varsinkin jos sattui olemaan hyvää työtä tehnyt tappaja.
“Millä perusteella se olisi voinut olla kuka tahansa teistä?” Rhodes kysyi.
“Jos Clem olisi pysynyt valvontakameroiden valvomalla alueella, juttu olisi ollut paljon helpompi selvittää,” Kyy selosti. “Mutta hän oli mennyt sivutunneliin. Osasto 5 on rakennettu vanhoihin viemäriverkostoihin, jotka on toki eristetty muista tunneleista, mutta kyse on silti erilaisten vanhojen viemäreiden labyrintistä. Kuka tahansa, joka tuntee tunnelit tarpeeksi hyvin, olisi voinut poistua valvotulta alueelta jollakin puolella Osasto Viittä ja kiertää sitten autioissa tunneleissa tappamaan Clemin.”
“Miksi ihmeessä teillä on täällä niin paljon valvomatonta aluetta?” kysyin terävästi. Noin huolimattoman suuri aukko suojauksessa oli minusta uskomatonta typeryyttä.
“Sinä et tunne näitä tunneleita,” Kyy vastusti. “Kaikki valvomattomat alueet ovat osa sisäistä labyrinttiä, eikä mikään niistä johda tukitulle tunnelille, joita pidetään tietenkin silmällä. Tyhjiä tunneleita on niin paljon, että jos niitä kaikkia pitäisi valvoa, oikeasti tärkeät tallenteet videolla saattaisivat hukkua tyhjiä käytäviä kuvaavien tallenteiden sekaan. Ja kaikkein etäisimmissä tunneleissa käydään vain harvoin ja jos jotkut käyvätkin, niin silloin he ovat selvästi yksityisyyden tarpeessa.”
Ymmärsin Kyyn pointit, mutta se ei saanut minua muuttamaan mieltäni. Huolimattomuus oli huolimattomuutta ja tässä oli tulokset, mutta sitä ei tarvinnut hieroa Kyyn naamaan.
“Millaiset sinun ja veljesi välit olivat? Tämä kuuluu standardikysymyksiin, en syytä sinua mistään, jos ymmärrät,” Rhodes siirtyi eteenpäin.
Kyy puristi leukaperänsä tiukasti yhteen, katsoi edessään olevan pöydän pintaa hetken, mutta näin selvästi, kuinka hän päätti tyytyä totuuteen, kun hän rentoutui ja katsoi Rhodesia suoraan silmiin. “Emme olleet mitenkään erityisen vihamielisiä, mutta emme me olleet mitään parhaita ystäviäkään. Hän on… oli veljeni. Varsinkin täällä päämajassa jouduimme näkemään toistemme rumia naamoja päivittäin. Totta kai meillä oli kinoja, joita on jatkettu lähes kymmeniä vuosia. Mutta hän oli minun veljeni, sen jälkeen kun Maddy kuoli, meillä on ollut vain toisemme. Eikä täällä maan alla ole muita kuin me Osastolaiset, täällä on pakko tulla toisten kanssa toimeen.”
Rhodes nyökkäsi ilme yhtä neutraalina kuin se oli ollut läpi koko kuulustelun. “Onko sinulla vielä jotakin sanottavaa. Joko Clemistä tai ylipäätään jostakin erikoislaatuisesta, jonka olet huomannut?” hän kysyi.
Kyy pudisteli päätään ja luulin hänen jo lopettaneen, kun hän avasi taas suunsa. “Clem oli ainoa sukulainen, joka minulla oli jäljellä…” Kyy tuijotti pöydän kantta tyhjin, kiiltävin silmin. Tunsin säälin pistoksen häntä kohtaan, sillä tiesin aivan hyvin, miltä tuntui olla samassa tilanteessa.
“Te liityitte Osasto Viiteen yhdessä?” kysyin, sillä minusta tuntui, että Kyyn oloa saattaisi helpottaa, jos hän saisi puhua veljestään jollekulle. Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä tällainen pehmous oli peräisin, mutta olin myös utelias kuulemaan lisää Osasto Viidestä ja pistin kaiken sen piikkiin.
Kyy nyökkäsi. “Meidän siskomme Maddy oli vaarallisesti yliluonnollinen. Hän saattoi tehdä kylmistä asioista kuumia ja kuumista asioista kylmiä, mutta ei kuitenkaan koskaan kyennyt hallitsemaan kykyään kunnolla, hän ei koskaan tuntunut löytävän tasapainoa... Jos hän halusi tehdä jonkun asian lämpimäksi, jonkun toisen täytyi kylmetä, eikä se ollut yksinkertaista, eikä siihen pystynyt vaistomaisesti.. Eikä hän voinut olla vain käyttämättä taitoaan, vaan päätyi usein satuttamaan itseään tai muita, joten vanhempamme pitivät häntä suojassa kotona.”
“Minä ja Clem olimme siihen aikaan Afganistanissa, kun saimme kuulla, että vanhempamme olivat kuolleet, sillä Maddylle oli sattunut taas onnettomuus ja paha sellainen. Palasimme heti kotiin ja aioimme ottaa vastuullemme Maddyn vahtimisen, mutta vahinko oli jo tapahtunut,” Kyy taputteli sormillaan pöydän pintaa samalla, kun palautti menneet mieleensä. “Vanhempiemme kuolema ja Maddy olivat jo päässeet uutisiin ja Osasto 5 oli saanut vihiä mahdollisesta uudesta yliluonnollisesta. Mutta samoin oli tehnyt Musta Opaalikin ja molemmat joukot tiesivät, että heidän täytyisi ehtiä toista nopeammin.”
“Paljon tapahtui lyhyen ajan sisällä, mutta sillä millään ei ollut väliä, vaan pelkästään lopputuloksella. Maddy uhrasi itsensä samalla tavalla kuin oli vahingossa tappanut vanhempammekin - saadakseen hengiltä Mustan Opaalin iskuryhmän joka oli hänen kimpussaan, hän käytti kaiken lämmön omassa ruumiissaan sytyttääkseen ympäristönsä tuleen. Siinä sotkussa Vuori menetti ne sormensakin.”
“Maddyn kuoleman jälkeen minä ja Clem emme halunneet muuta kuin kostaa hänen puolestaan ja agentti Bell oli suostuvainen. Hän kerää kyllä mieluiten ympärilleen yliluonnollisia, mutta kuka tahansa, jolla on kokemusta yliluonnollisista, haluja ja kykyjä joko etsiä heitä tai taistella Mustaa Opaalia vastaan, on hänen puolestaan tervetullut. Siksi kai tekin olette täällä,” Kyy katsoi Rhodesia. En ollut varma näinkö oikein, mutta näytti siltä, kuin Rhodes olisi punastunut hieman. Uutinen ei ollut hänen mielestään ainakaan ei-toivottu, se oli selvää.
Minä taas en voinut olla olematta epäluuloinen - olihan vähintään yksi tästä joukosta ainakin murhaaja ja hyvin luultavasti myös takinkääntäjä. En halunnut tulla vedetyksi tähän sotkuun yhtään sen enempää kuin oli pakko. Heti kun agentti Bell näyttäisi vihreää valoa, lähtisin täältä sillä punaisella sekunnilla. Olettaen, että he tosiaankin päästäisivät meidät menemään. Koko homma vaikutti sellaiselta, että kun yhdessä asiassa antoi periksi, oli koko käsi saman tien jonkin pirun suussa kyynärpäätä myöten.
Takinkääntäjistä puheen ollen seuraavaksi huoneeseen käsketty Shiv herätti heti minun epäluuloni. Kyse oli luultavasti enimmäkseen siitä, että tuttavuutemme oli lähtenyt käyntiin väärällä jalalla, mutta en voinut olla tuntematta pienoista tyytyväisyyttä, kun näin hänen naamallaan hyvin paljon kengänpohjieni kuvioita muistuttavia värikkäitä mustelmia. Ennen kuulustelun aloittamista Rhodes katsoi meitä kahta pitkään ja näytti siltä, kuin äkkiä hänen olisi täytynyt työskennellä kovasti pitääkseen pokerinaamansa. Mulkaisin häntä epäluuloisesti ja yllätyksekseni hän iski minulle silmää.
En tiennyt, mikä hänestä oli niin hauskaa, Shiv ei ainakaan ollut yhtään minun kaltaiseni. Hän oli kyllä noin saman pituinen kuin minä, mutta paljon rotevampi ja tylymmän näköinen. Sitä paitsi hän oli intialainen ja vankilatatuointien peitossa. Rhodesin kysymyksiin Shiv vastasi lyhyesti ja ynseästi, ikään kuin kuulustelu olisi liittynyt johonkin tyhjänpäiväiseen, eikä siihen, että joku oli oikeasti tappanut hänen työtoverinsa ja että tuo joku liikkui vieläkin aivan vapaasti heidän joukossaan.
Rhodes käytti turhan paljon aikaa puristaakseen hänestä ulos kunnollisia vastauksia ja samaan aikaan minä tenttasin omia vaistojani ja turhauduin. En luottanut Shiviin, mutta samaan aikaan minulla ei ollut selvää syytä miksi. Hän oli se, joka oli löytänyt Vuoren ruumiin, hän olisi aivan hyvin voinut tappaakin tämän, tosin ruumis ei ollutkaan enää aamulla tuore. Jos Shiv oli syyllinen, olisivatko vaistoni osanneet sanoa sen tarkasti? Toimivatko ne edes niin? Olisin melkein voinut hakata päätäni seinään, sillä mitä hyötyä edes oli erikoistaidoista, jos ne eivät toimineet tarpeeksi hyvin?
Jos minun vaistoni heräsivät aina, kun olin tekemässä jonkin virheen tai kokisin pian jotakin uhkaavaa, toimisko se, jos yksinkertaisesti kiertäisin kaikkien Osasto Viiden jäsenten läpi ja kysyisin heiltä, olivatko he tappaneet Vuoren. Aivoni eivät ehkä huomaisi oikeaa vastausta, mutta ehkä ne heräisivät sillä hetkellä, kun kääntyisin pois oikean murhaajan luota, koska enkö minä ollut silloin tekemässä virheen? Muu ei luultavasti auttaisi kuin kokeilu.
Läimäisin pöytää turhautuneena ja Rhodes hätkähti, kun taas Shiv vain katsoi minua kylmillä silmillään. “Tapoitko tai avustitko sinä murhaamaan Clem Hollandin, josta käytettiin koodinimeä Vuori?” kysyin mahdollisimman tarkasti. Jos minun yliluonnolliset kykyni eivät toimisi, voisin ainakin koettaa saada hänet kiinni valheesta.
Shiv katsoi minua pitkään. “Epäiletkö sinä minua?” hän tuhahti. “Minähän olen se todennäköisin epäilty. Kyyn lisäksi. Katso minua pitkään ja sano, vaikutanko minä sinusta sellaiselta henkilöltä, joka tekee murhan ja vaikuttaisi todennäköisimmältä syylliseltä,” hän nojautui minua kohti. Hänen mustien silmiensä katse oli ivallinen ja äkkiä tunsin itseni täysin typeräksi. Shiv oli luultavasti ainakin lähes yhtä kovaksikeitetty alamaailman kasvatti kuin minäkin. Minä en pitänyt hänestä, mutta minun olisi pitänyt tietää paremmin kuin antaa sen ja oman turhautumiseni vaikuttaa epäilyksiini. Vetäydyin hieman nolona takaisin omaan tuoliini.
Jäytävä levottomuus ei jättänyt minua rauhaan edes sen jälkeen, kun Rhodes lopetteli Shivin kuulustelun ja päästi hänet taas menemään. Rhodes ei ollut tainnut tarvita minun apuani, sillä hän ei kiinnittänyt minuun enää suurempaa huomiota eikä koettanut saada minua osallistumaan muutenkin varsin lyhytvuorosanaiseen keskusteluun. Kun Shiv oli poistunut, Rhodes nousi paikaltaan ja venytteli hetken aikaa hartioitaan. Hän veti puhelimen taskustaan ja katsoi sen näyttöä. “Kello alkaa olla jo lähellä keskiyötä, olisi varmaankin paras mennä etsimään joku ja kysymään, onko meillä tarkoitus päästä täältä jossain vaiheessa poiskin,” Rhodes sanoi ja suuntasi käytävään. Nousin omalta paikaltani ja lähdin hänen peräänsä tarkoituksenani tehdä edes jonkinlainen selitys/anteeksipyyntö, mutta käytävään asti ehtinyt Rhodes oli jo varattu. Taas yksi osaston varusteisiin pukeutunut mies oli ehtinyt hänen luokseen ja katsoi meitä kasvoillaan ilme, joka ei luvannut hyvää kenellekään.
“Agentti Bell on kieltänyt teitä lähtemästä minnekään vielä tänä yönä,” mies sanoi ja katsoi meitä molempia tarkasti. “Tilanne etenee nopeammin kuin odotimme ja nyt on tehty uusi murha. Kyy on kuollut.”
<-edellinen/takaisin/seuraava->