Luku 2: Varo uskomattomilta vaikuttavia tarjouksia
- Etsivä Rhodes -
Joku oli taas jättänyt toimistopöydän laatikkooni mätänevän rotanraadon ja minusta tuntui, että työskentelin samalla poliisiasemalla esikoululaisten kanssa. Sellaisten esikoululaisten, jotka rikkoivat lakia häikäilemättä, käyttivät poliisin toimivaltaa hyödykseen miten tahtoivat ja olivat koettaneet kostaa minulle oman olemassaoloni koko sen ajan, jonka olin ehtinyt täällä työskennellä.
Ei ollut suorastaan minun vikani, että olin nuori ja sen verran musta, että johtoporras oli tahtonut tehdä minusta poliisilaitoksen maskotin ja PR-tähden. En ollut varma, olivatko henkilöt, jotka olivat nostaneet minut kenties hieman liiankin nopeasti laitoksen nuorimmaksi etsiväksi tehneet sen siksi, että halusivat käyttää minua osoittaakseen, etteivät suinkaan olleet rasistisia ja antimustia, vai koska halusivat nähdä minun epäonnistuvan kaiken minulle sysätyn vastuun alla. Ehkä kyse oli kummastakin - mutta ainakin tähän asti olin omasta puolestani sinnitellyt ja pärjännyt tarpeeksi hyvin, työtovereideni asenteesta huolimatta.
Oli lähes mahdotonta keskittyä tekemään hyvää työtä tällaisessa paikassa, sillä aivan liian suuri osa ajastani meni siihen, että koetin olla ovelampi kuin ne työtovereitani, jotka rehellisesti sanottuna halusivat minulle vain pahaa. Jonkin aikaa ylennyksen jälkeen eräs kokeneemmista etsivistä oli lahjoittanut minulle upouuden virka-autonsa, josta olin ollut varsin otettu. En ollut enää yhtä otettu, kun tajusin että auton peräkontissa oli salalokero huumeiden salakuljetusta varten ja samainen kollega lainasi autoa minulta aika ajoin voidakseen kuljettaa lasteja paikasta toiseen niin, että syy epäilemättä vierisi minun niskoilleni, jos salalokero huomattaisiin. Olin hankkiutunut autosta eroon ennätysvahdilla löytöni jälkeen.
Eilinen retkeni Alman luo ja takaisin oli ollut väsyttävä, eikä edeltävänä yönä uni ollut tullut millään. Nyt minulla oli vielä edessäni iltavuoro, joten en yksinkertaisesti jaksanut aloittaa iltaa kuolleen jyrsijän uudelleensijoittamisella ja pöydän putsauksella. Poimin tuoliltani nastan, joka oli sille huomaavaisesti asetettu ja lysähdin siihen lepuuttamaan hermojani hetkeksi. Samalla hetkellä kuitenkin toimistoni ovi lennähti auki ja etsivä Richards, kaljuuntuva, keski-ikäinen valkoinen mies (ja eri henkilö kuin se, joka oli lahjoittanut minulle LSD-kärrynsä) ilmestyi oviaukkoon.
“Iltaa, Mike. Kokoushuoneessa odottaa joku valtion agentti, joka haluaa nähdä sinut mitä pikimmiten. Aijai, nättipoika, mitäs tuhmuuksia sinä olet tällä kertaa tehnyt?” Hän virnisti epämiellyttävän toverillisesti.
Tyydyin kohauttamaan olkiani, sillä olin oikeasti hämmästynyt. En osannut kuvitella yhtäkään hyvää syytä siihen, että joku valtion agentti (FBI, NSA, CIA, USDA vai USPP? Richards olisi voinut olla edes hieman tarkempi selostuksessaan) haluaisi tavata minut. Minulla ei ollut syytä jäädä turhia odottelemaan, joten nyökkäsin kiitokseksi Richardsille ja pyyhkäisin hänen ohitseen käytävään kohti kokoushuonetta. Richards huusi jotakin perääni, mutten viitsinyt jäädä kuuntelemaan, toivottiko hän minulle onnea vai oliko hän keksinyt jo jonkin oman selityksensä vierailulle.
Kokoushuoneessa ei ollut muita, kuin ison pöydän päässä istuva siistiin, mustaan pukeutunut valkoinen ja valkotukkainen mies, joka oli luultavasti viidenkymmenen kokeneemmalla puolella, mutta näytti silti ikääntyneen melko arvokkaasti. Hän oli harteikas ja hyväkuntoisen näköinen, ja hänen teräksenharmaat silmänsä, joiden katse nauliutui minuun heti ovella, viittasivat pikemminkin turvallisuusagenttiin kuin maatalousministeriön vastaavaan - tosin minulla ei ollut tarkkaa mielikuvaa siitä, kuinka vaarallisiksi lakia kiertävät maanviljelijät saattoivat käydä.
Heti kun pääsin tarpeeksi lähelle, agentti nousi seisomaan ja ojensi kätensä. “Agentti Harmon Bell, FBI,” hän esitteli itsensä asiallisesti, kuten tein minäkin. Hänen kättelynsä oli rivakka ja tarmokas tavalla, joka sai minut melkei puristamaan kovempaa, jotta nähtäisiin kumpi meistä oli voimakkaampi. En sentään mennyt tekemään niin, vaan kävin istumaan läheiseen tuoliin, jonka agentti Bell osoitti minulle.
“No niin,” agentti Bell risti kätensä syliinsä ja katsoi minua hetken. “Olen kuullut, että olet työskennellyt tällä asemalla etsivän tehtävissä vasta vähän aikaa,” hän sanoi.
En tiennyt, mitä hän ajoi takaa, joten tyydyin nyökkäämään.
“Oletko mielestäsi tehnyt hyvää työtä?” agentti Bell kysyi. “Oletko pärjäillyt eri tapausten alla, pallotellut paljon tutkimusten välillä? Ottanut kenties töitä kotiin..?”
Nyt olin aivan hukassa, mutta tunsin, että agentti Bell painosti minua johonkin suuntaan. Mikä suunta se oli, en tiennyt, mutta saatoin ainoastaan turvautua rehellisyyteen. “Olen yrittänyt parhaani.” Tasoittelin hieman tukkaani, vaikka se olikin taas niin lyhyt, ettei siitä paljon silottelun tarvetta löytynyt. “Ratkaistujen tapausten tilastoni eivät ehkä ole aseman korkeimmat, mutta…”
“...mutta ne ovat sentään rehellistä ja varmaa työtä,” päätti agentti Bell puolestani ennen kuin ehdin jatkaa lausettani. Olin aikonut sanoa, ettei se ollut yllätys, sillä olin aseman kokemattomin etsivä, mutta ei agentti Bellkään ollut väärässä. Toisin kuin jotkut muut, minä en tehnyt pidätyksiä, elleivät todisteet ja omat tuntemukseni viitanneet siihen, että pidätetty oli tosiaankin syyllistynyt kyseiseen rikokseen.
Tyydyin vain nyökkäämään agentti Bellille myöntymisen merkiksi, koska oli luultavasti parempi olla lisäämättä aiheeseen mitään. Sen sijaan odotin, että hän jatkaisi ja kertoisi, mitä varten hän oli kutsunut minut tähän pikku tuokioon. Agentti Bell katsoi minua hetken, kenties jonkinlaista sanallista vastausta odottaen ja näytti lopulta tulevan jonkinlaiseen päätökseen.
“Virallisesti olen FBI:n leivissä, mutta olen työskennellyt jo lähes vuosikymmenen oman, erillisen projektini parissa. Minä ja alaiseni teemme työtä ympäri Yhdysvaltoja esiintyvien… erityiskykyjä osoittavien yksilöiden jäljittämisen ja kartoittamisen parissa. Noin puoli vuotta sitten sinä tulit joksikin aikaa kontaktiin erään jäljittämämme yksilön kanssa.”
En ollut osannut odottaa mitään tällaista, mutta tajusin heti, ketä agentti Bell tarkoitti puhuessaan kohtaamastani erityistaitoisesta henkilöstä. Puolen vuoden sisällä olin tavannut ainoastaan yhden henkilön, jota olisin voinut kutsua jotenkin erityiseksi. Henkilön, joka tuntui vainoavan joka päivä ja yö sekä mieltäni että näköjään myös elämääni. Ja nyt kun tiesin, mikä hänestä teki erilaisen ja mihin hän pystyi, saatoin ymmärtää miksi agentti Bell ja “hänen alaisensa” olivat hänestä kiinnostuneet. Mutta sitä en ymmärtänyt, miksi agentti Bell tuli luokseni nyt ja miksi minun mennyt tuttavuuteni Sage Grayn kanssa oli jollakin tavalla tähdellinen.
“Tämän tapahtuman jälkeen olemme pitäneet sinuakin silmällä, jotta näkisimme mitä teet ja olemme tyytyväisiä toimintaasi. Olet selvästi hyvä työssäsi ja nyt sattuu olemaan niin, että meillä olisi käyttöä ulkopuoliselle, jolla on sinun taitosi,” agentti Bell tunnusti.
Suoristin ryhtiäni, kun agentti Bell paljasti heidän tarkkailleen minua, mutta sitten hänen sanomistensa loppupuoli rekisteröityi tajuntaani. Millaiseen työhön FBI:n agentti, jolla oli oma salainen projektinsa saattoi edes tarvita minua?
“Eräs projektini työntekijä on murhattu ja tarvitsemme pätevän murhatutkijan,” agentti Bell sanoi. “Ja hyvin luultavasti joku teki sen sisältäpäin. Työskentelemme hyvin tiiviissä yhteistyössä ja sellaisessa paikassa, johon ulkopuoliset eivät pääse. Tarvitsemme siis tapauksen selvittämiseen jonkun, joka ei itse kuulu epäiltyjen listalle, ja joka tietää hyvin, mitä murhaajan päässä liikkuu.”
“Eli siis minut,” totesin ihan vain selvittääkseni omia solmuun sotkeutuneita ajatuksiani.
“Eli sinut,” agentti Bell katsoi minua pitkään ja tiesin, että tällaista tarjousta ei esitettäisi minulle enää toiste. Minun oli joko otettava se vastaan tai jatkettava elämääni, kuten tähän asti olin tehnyt. Päätöstä ei ollut kovin vaikea tehdä.
- Varis -
Päähäni pistetty huppu vaikeutti ja kosteutti hengittämistäni eikä naamio helpottanut asiaa. Lisäksi minua oli liikuteltu kuin perunasäkkiä, mikä teki yhteensä jo kaksi asiaa, jotka saivat minut kiehumaan raivosta. Kun minut oli tultu hakemaan Doll Clubin takaa, minulle ei oltu selitetty mitään enkä missään vaiheessa ollut saanut aikaa tapella rehellisesti vastaan. Minut oli huputettu, käteni ja jalkani oli sidottu yhteen ja joku oli nostanut minut harteilleen aivan toisin kuin hellä paimen kantaisi väsynyttä karitsaa, ja minut oli kiikutettu pikaisesti jonkinlaiseen pakettiautoon ja heitetty sen lattialle.
Kukaan kaappaajistani ei ollut puhunut mitään, joten minulla ei ollut aavistustakaan siitä, keitä he (paitsi Haukka) olivat ja miksi he olivat ottaneet minut mukaansa. He olivat kuitenkin selvästi ammattilaisia ja näin jälkikäteen tiesin, että minun olisi pitänyt ottaa Osasto 5 paremmin huomioon, kun tein listaa mahdollisista uhkista ja vihollisistani. Olin siis kaappaajieni lisäksi aivan yhtä vihoissani itselleni, sillä vanhoina hyvinä aikoina Varis ei olisi koskaan antanut yllättää itseään tällä tavoin housut kintuissa.
Auto ajoi kohti pohjoista ja kuski koetti selvästi sekoittaa päätäni. Yritys oli kyllä hyvä, mutta melko turha, sillä minulla oli yhä naamioni ja sen sisään asennettu GPS, joka piti minut kaikesta huolimatta koko ajan kartalla. Näkökenttäni alalaidasta saatoin koko ajan seurata etenemistämme, kunnes olimme pohjoisessa Bronx River Parkwayllä ja viimeinkin poikkesimme virallisilta autoteiltä. Suunta tuntui kääntyvän alaspäin kun ajoimme ilmeisesti maan alle ja GPS-yhteys katkesi lopulta jossakin New Yorkin kasvitieteellisen puutarhan alla. Odotin vielä jonkin aikaa jännittyneenä ympäristöäni parhaimpani mukaan havainnoiden ja lopulta auto pysähtyi. Kaappaajani nappasivat minut taas mukaansa ja minut laskettiin omille jaloilleni maahan.
Kun huppu otettiin päästäni, en odottanut vaan iskin välittömästi päälläni taaksepäin ja osuin kunnolla nenään sitä onnetonta, joka oli ollut takanani. Aistit tarkkana syöksyin eteenpäin kohti kahden edessä olevan kiinniottajani välissä olevaa aukkoa, syöksyen kädet edellä päin betonilattiaa. Sekä käteni että jalkani olivat vielä sidotut, mutta hyvällä vauhdillani pääsin seisomaan käsilleni, potkaisemaan toista edessäni ollutta vartijaa ja palaamaan takaisin jaloilleni ennen kuin kukaan muista ehti reagoida. Siihen epätoivoinen pakoyritykseni kuitenkin tyssäsi, sillä jalkasiteeni eivät katkenneet kuten olin toivonut, vaan minuun tartuttiin uudestaan ja painettiin kovakouraisesti maata vasten.
“Lopeta tuommoinen, tai katkaisen sinulta jalat ennen kuin ehdit uudestaan yrittää,” sähisi kiinniottajani - nainen, huomasin - korvaani ja veti minut paidankauluksesta takaisin pystyyn kuin räsynuken. Potkin maata päästäkseni kunnolla omille jaloilleni ja hengitin raskaasti, vilkuillen ympärilleni. Olin avarassa tunnelissa, joka oli ilmeisesti jonkinlainen maanalainen autotalli, sillä siellä oli rivissä erimallisia mustia, pimennyslasitettuja ja tunnuksettomia autoja. Toi mieleeni sekä Hiljaisten maanalaisen autotallin, että Alakerran, paitsi huone tuntui paljon… virallisemmalta ja sotilaallisemmalta, eikä moottoripyöristä tai urheiluautoista ollut aavistustakaan.
Nyt näin kiinniottajani selkeämmin ja vaikka pimeällä takakujalla he olivat kaikki näyttäneet valtavankokoisilta ja vaarallisilta, näin nyt ettei heitä ollut kuutta enempää ja kaksi heistä oli sitä paitsi naisia. He eivät tietenkään vaikuttaneet yhtään miehiä heikommilta, sillä minut kiinniottanut nainen piteli käsivarsiani rautaisessa otteessa ja vaikka hänen kasvojensa alaosa olikin peitetty liinalla, hänen tuijotuksensa oli ehdottoman murhaava. Toinen nainen oli ottanut päästään kommandopiponsa ja tyrehdytti sillä nyt nenästään valuvaa verta, mutta murtunut nenä ei näyttänyt kovin pahentavan hänen muutenkin arpisia kasvojaan. Muilla oli vielä kasvot eri tavoin peitettynä, mutta Haukka irrottautui heidän joukostaan, laski mustan huivin kasvoiltaan niin, että saattoi puhua minulle selkeästi ja käveli eteeni.
Oli kummallista nähdä Haukan kasvot viimeinkin kokonaan kunnollisessa valaistuksessa. Hän oli melko hämmästyttävä ilmestys, sillä vaikka hänen piirteensä olivat muuten itäaasialaiset (kaikkein todennäköisimmin joko korealaiset tai japanilaiset) ja hän oli suunnilleen minun ikäiseni, hänen silmänsä eivät olleet tavanomaisen tummat, vaan puhtaan kellertävät kuin petolinnulla, ja ne näyttivät melkein hehkuvan. Ne eivät voineet olla aidot, mutta samalla kertaa ne tuntuivat kummalta valinnalta piilolinsseiksi.
“Rauhoitu, Shiv. Sinun ei tarvitse murtaa hänen käsiään,” hän sanoi minua pitelevälle naiselle. Shiv hellitti otettaan vain aavistuksen. Sitten Haukka katsoi minua. “Varis, emme ottaneet sinua tällä kertaa kiinni tehdäksemme sinulle ikäviä asioita, mutta jos koetat jotakin samanlaista uudestaan, me puolustamme itseämme. Päästämme sinut tämän jälkeen taas menemään, joten saat itse päättää, aiheutatko itsellesi turhia vaikeuksia vaiko et.”
“Kaappasitte minut mitään kysymättä tällä tavoin ja kehtaat sitten väittää, ettette aio tehdä minulle mitään pahaa? Sinun asenteesi ei ainakaan ole muuttunut sitten viime näkemän,” naurahdin kuivasti.
Haukka hymyili ja hymy tuntui kumman aidolta. En kuitenkaan tuntenut Haukan oikeaa persoonallisuutta, joten en luottanut hänen hymyihinsä paskankaan vertaa, olivat ne sitten aitoja tai eivät. “Saimme tehtäväksemme noutaa sinut tänne keinolla millä hyvänsä, enkä uskonut että olisit suostunut vapaaehtoisesti lähtemään matkaamme tai kuuntelemaan selityksiämme. Olen pahoillani, mutta minun mielestäni yllätys oli meidän järkevin vaihtoehtomme.” Sitä en voinut kiistää, mutta mielestäni minulla oli silti oikeus olla tuohtunut käsittelystä, jota olin saanut.
“Saat pian kuulla kunnollisen selityksen siitä, mitä varten olemme sinut tänne hakeneet, mutta meidän täytyy sitä varten päästää kätesi ja jalkasi vapaiksi. Sinun täytyy luvata, ettet koeta käydä kimppuumme tai yritä karata. Se olisi muutenkin turhaa, sillä olemme maan alla ja kulkutiet ulos on lukittu ja vartioitu niin, ettet pääsisi ulos, vaikka onnistuisitkin pääsemään käsistämme. Ja me kykenemme taltuttamaan sinut kyllä, jos koetat jotakin. Shiv mätkisi sinua luultavasti ihan ilomielin. Onko asia siis selvä?” Haukka tiedusteli.
Nyökkäsin jäykästi ja järkäleen kokoinen, lihaksikas mies kumartui eteeni ja katkaisi veitsellä molemmat siteeni. Kun en välittömästi tehnyt mitään, kiinniottajani rentoutuivat huomattavasti ja muutkin kuin haukka ja yllätysnenäoperaation minulta saanut nainen alkoivat riisua yltään kasvojensa peitteitä.
Nenilleen saanut nainen veti jostakin esiin veitseni ja hänen pahaenteisen hymynsä nähdessään jännityin taas taisteluvalmiuteen. Hän ei kuitenkaan käynyt kimppuuni, vaan seisahtui eteeni ja esitteli veistä ilmassa. “Taidat haluta tämän takaisin?” hän sanoi rennosti tunkiessaan samalla toisella kädellään veristä kommandopipoa housujensa taskuun. Sitten hän tarttui titaanisen veitsen terään ja väänsi, hitaasti ja määrätietoisesti veitsen littanaksi U:ksi. “Siinä, ole hyvä,” hän ojensi muodottomaksi taitellun veitsen käteeni ja hymyili säteilevästi, arpisten kasvojen alaosa yhä verestä suttuisena. Hänen tarkoituksenaan oli selvästi ollut ajaa Haukan viesti perille, ja minun täytyi myöntää, että se oli onnistunut.
Haukka ja valtavan kokoinen mies lähtivät johdattamaan meitä muita läpi käytävän seinässä olevan punaisen oven ja yhä uuteen, pienempikokoiseen tunneliverkostoon. Muut seurasivat takanani, mikä ei saanut minua rentoutumaan. Olisin mieluiten pitänyt varsinkin Shivin näkyvissäni.
Tunnelit olivat ilmeisesti vanhoja, sillä seinien punertavat tiilet olivat tummuneita ja murenevia monesta kohtaa, mutta tunnelin lattiaksi valettu betoni vaikutti uudelta, kuten seiniin puhkaistut ovetkin, joiden ohitse aina välillä kuljimme. Koetin parhaimpani mukaan pysyä selvillä oikeista ja vasemmista, joita kääntyilimme, mutta ilman naamioni apua suunnistuskykyni oli paljon heikompi, kuin mihin olin tottunut. Luultavasti tukeuduin hieman liikaakin varusteisiini.
Kun kuljimme eteenpäin, tunneleissa alkoi esiintyä lisää elämän merkkejä ja enemmän ihmisiä alkoi ilmestyä ja kuulua. Kun käytävällä käveli meitä vastaan hyvin pitkä ja vaaleatukkainen mies ja todella lyhyt polkkatukkainen nainen, joilla oli molemmilla valkeat lääkärintakit, he keskeyttivät ilmeisesti käynnissä olleen kinastelunsa ja pysähtyivät tervehtimään Haukkaa ja muita.
“Köysi odottaakin teitä jo suunnitteluhuoneessa,” lääkärimies sanoi pientä seuruettamme johtaneelle isolle miehelle. Hän katsahti minuun ohutsankaisten silmälasiensa takaa uteliaana. “Agentti Bell ei ole vielä tullut etsivän kanssa, mutta he ovat täällä luultavasti pian,” hän kertoi. Tummatukkainen ja melkein keijukaisen kokoinen nainen, joka puristi paperipinoa rintaansa vasten taas ei sanonut mitään, mutta tuijotti minua peittelemättömästi vihreillä silmillään. Hänen avoimesti tarkkaileva katseensa sai minut melkein tuntemaan häkkiin suljetulta laboratoriorotalta, jolle hän tekisi pian epämukavia kokeita tai jotakin.
Äkkiä hän astui lähemmäs ja ojensi kätensä minulle. Ympärilläni seisovat vartijani liikahtivat varoittavasti, joko pysäyttääkseen naisen tai minut, mikä ikinä tekisinkään. Hän ei kuitenkaan näyttänyt välittävän. “Hauska tavata, Varis. Olen Atlantis, tämän paikan tieteellinen vastaava,” hän tervehti minua ystävällisesti,” mutta en vieläkään pitänyt hänen liian intensiivisestä katseestaan tai siitä, että hän ja ilmeisesti kaikki muutkin tässä paikassa tunsivat nimeni. “Tämä toinen taas on Joki, Osasto Viiden lääkäri,” hän esitteli pitkän ja vaalean miehen, joka oli jäänyt odottamaan taaemmas ja tyytyi nyökkäämään. Minä tein samoin.
“Pääset tutustumaan Atlantikseen paremmin, kunhan alkuesittelyt on tehty. Nyt meidän pitää jatkaa eteenpäin,” Haukka totesi ja jatkoimme kaikki matkaa, myös Atlantis ja Joki. Käännyimme vielä kerran vasemmalle ja sitten kuljimme käytävää pitkin sen päädyssä olevalle ovelle asti. Käytävän seinässä olevista ikkunoista näkyi avara huone, johon oli sijoitettu pöytiä, penkkejä ja liikutettavia kirjoitustauluja niin, että se näytti melkein luokkahuoneelta. Huoneessa meitä odotti ilmeisesti Köysi, joka oli hänkin isokokoinen, ammattisotilaan näköinen mies, jolla oli lyhyeksi ajeltu tukka.
Kun levittäydyimme huoneeseen, Köysi ryhtyi minua edes vilkaisematta keskustelemaan sen isokokoisen miehen kanssa, joka oli ilmeisesti minut hakeneen joukon johtaja. Nyt kun näin hänen piirteensä selkeämmin, hänen mustat, laineilevat kiharansa, aavistuksen tummempi iho ja kasvonpiirteet viittasivat selvästi latinojuuriin. Hän ja Köysi keskustelivat matalalla äänellä “operaation” sujumisesta samalla, kun muut rentoutuivat istumaan ja jutustelemaan keskenään. Joki vilkaisi arpisen naisen nenää ja asetteli sen takaisin paikoilleen, minkä nainen sieti karun tottuneesti. Hän antoi jostakin löytämäänsä voidetta myös Shivin kasvoihin ilmestyneisii mustelmiin, jotka hän oli naamapotkustani saanut.
Seisoin itse epävarmana huoneen keskellä, katsoin ulos ikkunasta ja sitten ympärilläni olevia Osasto Viiden joukkoja. Minut oli teoriassa jätetty yksin ja jos olisin nopea, saattaisin napata joltakulta aseen, vangita esimerkiksi Atlantiksen kilvekseni, ja voisin pyrkiä pakoon. Olin kuitenkin aika varma siitä, että olimme aivan Osasto Viiden keskellä heillä oli yhä ehdottomasti lukumäärä ja kotikenttäetu puolellaan. Olisin voinut taistella vain taistelemisen vuoksi, mutta vaikka tunsinkin itseni aivan liian avuttomaksi, se ei ollut mikään todellinen syy taistella.
“Tässä on siis se salamurhaaja, eipä kovin paljolta näytä,” käänsin pääni katsomaan Köyttä, joka lähestyi minua nyt arvosteleva ilme kirveellä veistetyillä kasvoillaan. Hänen äänensävynsä sai minut toivomaan, että minulla olisi itselläni ollut kirves, jotta olisin voinut kokeilla millaisia uusia muotoja olisin hänen terävistä piirteistään saanut muokattua.
Olin vastaamassa jotakin samalla mitalla, kun ovelta kuului uusien saapuvien askeleita. Käännyin muiden mukana katsomaan ja henkäisin yllättyneenä.
Ensiksi huoneeseen astui luultavasti keski-iän ylittänyt valkotukkainen, vahvarakenteinen mies, joka näytti sellaiselta, joksi kuvittelin hyvin ikääntyneen James Bondin. Hänen vanavedessään kulki päivän uusin ja siihen mennessä isoin yllätys, etsivä Mike Rhodes. Mike. Etsivä Rhodes tai miksi ikinä minun kuuluikaan häntä kutsua. Hänen näkemisensä heitti minut lähestulkoon shokkiin, sillä kaikki ajatuksenjuoksuni keskeytyi, aivojeni paniikkimoodi läimäistiin päälle ja seisoin siinä suu auki jähmettyneenä kuin mikäkin idiootti.
En ollut nähnyt häntä puoleen vuoteen ja hän näytti paremmalta kuin muistinkaan. Mutta se ei ollut läheskään tärkeintä, sillä hänen ei olisi kuulunut olla täällä. Mitä hän oikein teki Osasto Viidessä? Oliko hänkin sen agentti? Oliko hän ollut heidän leivissään koko ajan? Oliko minusta tehty vuosisadan vitsi?
Tajusin, että minulla oli yhä varisnaamio kasvoillani, joten hän tunnistaisi minut varmasti Varikseksi. Mitä hän tekisi ja sanoisi? Mitä MINUN tulisi tehdä ja sanoa? En kyllä saisi edes avata suutani, sillä hän varmasti tunnistaisi ääneni, saisi selville todellisen henkilöllisyyteni ja peli olisi menetetty. Vertauskuvallinen matto oli vetäisty altani kertanykäisyllä ja se oli ilmeisesti ollut ainoa symbolinen asia, joka oli estänyt minua tipahtamasta niin sanottuun tyhjyyteen.
Rhodesin katse kiersi uteliaasti huoneessa olijoiden joukossa. Osui minuun. Hänkin pysähtyi yllättyneen näköisenä. Sitten hän näytti katsovan minua toisenkin kerran ja sanoi jotakin, joka hajotti minut kuin tuulenpuuska höyhenkasan. “Sage?” hän kysyi. “Mitä sinä oikein täällä teet?”
“Mitä?” sain raakutuksi, suuni oli kuiva ja ääneni piileskeli jossakin kurkkuni perällä. “Mistä sinä tiedät..?”
Rhodes näytti saavan itsensä kasaan ennen minua, joka vieläkin koetin lakaista järkeni jäämiä kasaan rikkalapiolla ja harjalla. “Sinut on entistä helpompi tunnistaa, näin hyvässä valaistuksessa ja ilman peruukkia,” hän sanoi. “Pitkään aikaan en halunnut ajatella totuutta ja koettaa laskea asioita päässäni yhteen, mutten lopulta ole ehkä yhtä yksinkertainen kuin luultavasti ajattelit minun olevan,” hän sanoi kasvoillaan ilme, jota en ollut niillä koskaan ennen nähnyt. Oliko hän minulle vihainen? Katkera? Sarkastinen? Tajusin, että hän oli luultavasti oikeassa. Koko tuttavuutemme ajan olin halunnut nähdä Rhodesin vain hyvin latistetussa pahviprinssin roolissa, jota en elämääni edes tarvinnut. Minun olisi pitänyt varoa häntä enemmän, mutta olin tainnut pelätä yksinoloa vielä häntäkin enemmän.
“No niin, nyt kun esittelyt on kerran aloitettu, me muutkin voimme saman tien esitellä itsemme, jotta pääsemme varsinaiseen asiaan mitä pikimmiten,” keskeytti Rhodesin kanssa tullut ex-Bond eikä antanut minulle muuta vaihtoehtoa kuin kätellä häntä. “Minä olen agentti Harmon Bell, FBI, ja Osasto Viiden päävastuussa oleva agentti. Kaikki tässä huoneessa olevat henkilöt ovat minun työtovereitani ja alaisiani.”
Sitten hän kävi läpi muidenkin huoneessa olevien nimet, mutta Köydet, Portit, Ilvekset, Haavat ja muut kekseliäät koodinimet rekisteröityivät mieleeni vain osittain, sillä lähes kaikki huomioni kiinnittyi vain ja ainoastaan lähelläni seisovaan Rhodesiin. Hän oli leikannut vastikään tukkaansa, mutta muuten hän näytti luultavasti samanlaiselta kuin viimeksikin, vaikka en voinut mennä siitä takuuseen. Agentti Bell oli luultavasti hakenut hänet töistä, sillä hänellä oli vyöllään virkamerkkinsä ja yllään asiallinen kauluspaita ja mustat housut. Hän näytti hyvältä, vaikka asia ei kuulunut minulle mitenkään. Hän ei katsonut minuun enää uudestaan, vaan keskittyi kuuntelemaan, mitä agentti Bell selosti, mikä sai minut tuntemaan itseni säälittäväksi.
Tuttu, mutta viime kuukausina harvinaiseksi käynyt värähdys vatsanpohjassani sai minut kiinnittämään huomioni viimeinkin taas agentti Belliin, sillä hänellä oli ilmeisesti jotakin tärkeää sanottavaa. “Kuten olen selostanut jo etsivä Rhodesille pääpiirteittäin, teidät on pyydetty ulkopuolelta tulevaksi tueksi pulmalliseen tilanteeseen, johon olemme ajautuneet. Ennen kuin jatkan aiheesta, teidän muiden on parasta poistua,” hän viittasi kohti ovea ja Osastolaiset poistuivat siitä kohteliaasti. “No niin,” hän kääntyi minun ja Rhodesin puoleen, kun viimeinen menijä oli sulkenut oven jäljessään. “Kuten jo Rhodesille mainitsin, tarvitsemme jonkun tai joitakuita, jotka tietävät, kuinka murha ratkaistaan ja kuinka murhaaja ajattelee. Kuten varmaan osaatte itsekin päätellä, kumpikin teistä esittää kolikon yhtä puolta.” Värähdin, kun agentti Bell kuvaili minua ja Rhodesia tuolla tavoin, mutta nurinkurisesti katsottuna toteamuksessa oli perää.. “Haluamme siis, että te yhdistätte voimanne selvittääksenne, kuka meistä täällä olevista on petturi ja murhaaja, ja estääksenne mahdolliset uudet murhat.”
Hän vei meidät seinän vieressä olevalle taululle ja käänsi sen niin, että näimme sille kiinnitetyt kuvat tunnelin lattialla makaavasta miehen ruumiista. Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan ja katselimme kuvia tarkasti. Vilkaisin suunnitteluhuoneen ikkunoista ulos ja näin käytävällä odottavia Osastolaisia. Haukka katsoi suoraan minuun, aivan kuin ei olisi koskaan lakannut tarkkailemasta joka ikistä liikettäni. Saatoin nähdä, miten hän arvioi käyttäytymistäni ja ennakoi, mitä tekisin seuraavaksi.
Käänsin katseeni takaisin taululle ja siinä oleville kuville. Tarkastelin niitä, betonilattialle roiskunutta verta ja kurkussa ammottavaa pistohaavaa, joka oli puhkaissut ainakin henkitorven, kenties pysähtynyt niskarankaan. Samanlaiseen vahinkoon päästäkseni olisin itse todennäköisimmin käynyt kimppuun takaapäin, jonkinlainen terävä mutta kapea ase oikeassa kädessäni. Asetta oli väännetty oikealle niin, että piston jälkeen se oli katkaissut oikeanpuoleisen kaulavaltimon, aiheuttaen kaikkialle suihkunneen veren. Kuolinsyy oli kuitenkin todennäköisimmin keuhkot täyttänyt veri ja siihen tukehtuminen, ei sen hukka. Mies ei ollut ehtinyt taistella vastaan ja oli tuskin edes nähnyt tappajaansa, ruumis oli laskettu lattialle selälleen vasta kun uhri oli menettänyt tajuntansa. Tappo oli tarkasti suunniteltu ja tehokkaasti toteutettu.
“Vuori, tiimi ykkösen jäsen, oli lentokonehallin puoleisissa tunneleissa yövartiossa ja poistui jossakin vaiheessa valvontakameroiden kattamalta alueelta eikä enää palannut. Seuraavaan vuoroon saapunut Shiv löysi hänet tässä kunnosta sivukäytävästä. Hän oli kuollut jo useita tunteja sitten,” agentti Bell selosti vakavana. “Emme tiedä, kuka murhan itsensä teki, mutta tiedämme kuka sen takana on.”
Katsoin agentti Belliä kysyvästi, samoin teki Rhodes. “Mitä tuo oikein tarkoittaa?” hän kysyi.
“Osasto Viiteen on soluttauduttu, emmekä ole varmoja, kuka tuo soluttautuja on. Tiedämme kuitenkin kenen puolesta hän todennäköisesti työskentelee, sillä vain hyvin harvat tahot tietävät meidän olemassaolostamme ja vielä harvemmat haluavat sabotoida meidän toimintaamme.” Agentti Bell riisui puvuntakkinsa, asetteli sen läheiselle tuolille ja nojautui sen edessä olevaan pöytään ennen kuin alkoi selostaa tarkemmin. “Osasto 5 on operaatio, jonka tavoitteena on etsiä ja kerätä valtion tukemana erityiskykyisiä yksilöitä Pohjois-Amerikan alueelta, pääosin Yhdysvaltojen rajojen sisällä. Vastaoperaatiomme koettaa tavoittaa samaisia yksilöitä, mutta omaan käyttöönsä. Kilpailu on ollut olemassa jo ennen Osasto Viiden virallista perustamista, eikä sitä ole missään vaiheessa pelattu sääntöjen mukaan. Tähän mennessä olemme onnistuneet pitämään Osaston puhtaana kaksoisagenteista, mutta ilmeisesti ne ajat ovat ohitse.”
Avasin suuni kysyäkseni tarkentavia kysymyksiä, mutta agentti Bell pysäytti minut. “Kaikkein yleisimmät tiedot riittävät teille tässä vaiheessa. Atlantis suorittaa teille kohta kartoituksen, joka tehdään kaikille Osasto Viiteen saapuville ja saatte lisää tietoa Osaston tarkoituksesta ja toiminnasta. Sen jälkeen voitte käydä ruumishuoneella tutkimassa ruumiin itse. Tämän jälkeen voitte jatkaa tutkimuksia parhaimmaksi näkemällänne tavalla. Osaston kaikki resurssit ovat vapaasti käytettävissänne, voitte vapaasti haastatella Osastolaisia ja kysyä lisätietoja tukimuksen edistämiseksi. Minun lisäksi Köysi on erityisen perillä murhaan liittyvistä tiedoista ja jos teillä on kysymyksiä lääketieteellisistä yksityiskohdista, Joki osaa toivottavasti avustaa teitä niissä.” Hän huokaisi ja aiemmin niin pätevän ja kasvottoman valtion agentin kulissien takaa näkyi välähdys väsyneestä ja suuren iskun kohdanneesta miehestä. “Liikoja yksityiskohtia ei ole tarvetta jakaa yleisesti, varsinkaan tällaisessa ilmapiirissä,” hän selosti ja vilkaisi käytävässä olijoita. Näin hänen katseessaan enemmän kuin ripauksen epäluuloa. Olisin vastaavassa tilanteessa tuntenut luultavasti täsmälleen samalla tavoin.
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Joku oli taas jättänyt toimistopöydän laatikkooni mätänevän rotanraadon ja minusta tuntui, että työskentelin samalla poliisiasemalla esikoululaisten kanssa. Sellaisten esikoululaisten, jotka rikkoivat lakia häikäilemättä, käyttivät poliisin toimivaltaa hyödykseen miten tahtoivat ja olivat koettaneet kostaa minulle oman olemassaoloni koko sen ajan, jonka olin ehtinyt täällä työskennellä.
Ei ollut suorastaan minun vikani, että olin nuori ja sen verran musta, että johtoporras oli tahtonut tehdä minusta poliisilaitoksen maskotin ja PR-tähden. En ollut varma, olivatko henkilöt, jotka olivat nostaneet minut kenties hieman liiankin nopeasti laitoksen nuorimmaksi etsiväksi tehneet sen siksi, että halusivat käyttää minua osoittaakseen, etteivät suinkaan olleet rasistisia ja antimustia, vai koska halusivat nähdä minun epäonnistuvan kaiken minulle sysätyn vastuun alla. Ehkä kyse oli kummastakin - mutta ainakin tähän asti olin omasta puolestani sinnitellyt ja pärjännyt tarpeeksi hyvin, työtovereideni asenteesta huolimatta.
Oli lähes mahdotonta keskittyä tekemään hyvää työtä tällaisessa paikassa, sillä aivan liian suuri osa ajastani meni siihen, että koetin olla ovelampi kuin ne työtovereitani, jotka rehellisesti sanottuna halusivat minulle vain pahaa. Jonkin aikaa ylennyksen jälkeen eräs kokeneemmista etsivistä oli lahjoittanut minulle upouuden virka-autonsa, josta olin ollut varsin otettu. En ollut enää yhtä otettu, kun tajusin että auton peräkontissa oli salalokero huumeiden salakuljetusta varten ja samainen kollega lainasi autoa minulta aika ajoin voidakseen kuljettaa lasteja paikasta toiseen niin, että syy epäilemättä vierisi minun niskoilleni, jos salalokero huomattaisiin. Olin hankkiutunut autosta eroon ennätysvahdilla löytöni jälkeen.
Eilinen retkeni Alman luo ja takaisin oli ollut väsyttävä, eikä edeltävänä yönä uni ollut tullut millään. Nyt minulla oli vielä edessäni iltavuoro, joten en yksinkertaisesti jaksanut aloittaa iltaa kuolleen jyrsijän uudelleensijoittamisella ja pöydän putsauksella. Poimin tuoliltani nastan, joka oli sille huomaavaisesti asetettu ja lysähdin siihen lepuuttamaan hermojani hetkeksi. Samalla hetkellä kuitenkin toimistoni ovi lennähti auki ja etsivä Richards, kaljuuntuva, keski-ikäinen valkoinen mies (ja eri henkilö kuin se, joka oli lahjoittanut minulle LSD-kärrynsä) ilmestyi oviaukkoon.
“Iltaa, Mike. Kokoushuoneessa odottaa joku valtion agentti, joka haluaa nähdä sinut mitä pikimmiten. Aijai, nättipoika, mitäs tuhmuuksia sinä olet tällä kertaa tehnyt?” Hän virnisti epämiellyttävän toverillisesti.
Tyydyin kohauttamaan olkiani, sillä olin oikeasti hämmästynyt. En osannut kuvitella yhtäkään hyvää syytä siihen, että joku valtion agentti (FBI, NSA, CIA, USDA vai USPP? Richards olisi voinut olla edes hieman tarkempi selostuksessaan) haluaisi tavata minut. Minulla ei ollut syytä jäädä turhia odottelemaan, joten nyökkäsin kiitokseksi Richardsille ja pyyhkäisin hänen ohitseen käytävään kohti kokoushuonetta. Richards huusi jotakin perääni, mutten viitsinyt jäädä kuuntelemaan, toivottiko hän minulle onnea vai oliko hän keksinyt jo jonkin oman selityksensä vierailulle.
Kokoushuoneessa ei ollut muita, kuin ison pöydän päässä istuva siistiin, mustaan pukeutunut valkoinen ja valkotukkainen mies, joka oli luultavasti viidenkymmenen kokeneemmalla puolella, mutta näytti silti ikääntyneen melko arvokkaasti. Hän oli harteikas ja hyväkuntoisen näköinen, ja hänen teräksenharmaat silmänsä, joiden katse nauliutui minuun heti ovella, viittasivat pikemminkin turvallisuusagenttiin kuin maatalousministeriön vastaavaan - tosin minulla ei ollut tarkkaa mielikuvaa siitä, kuinka vaarallisiksi lakia kiertävät maanviljelijät saattoivat käydä.
Heti kun pääsin tarpeeksi lähelle, agentti nousi seisomaan ja ojensi kätensä. “Agentti Harmon Bell, FBI,” hän esitteli itsensä asiallisesti, kuten tein minäkin. Hänen kättelynsä oli rivakka ja tarmokas tavalla, joka sai minut melkei puristamaan kovempaa, jotta nähtäisiin kumpi meistä oli voimakkaampi. En sentään mennyt tekemään niin, vaan kävin istumaan läheiseen tuoliin, jonka agentti Bell osoitti minulle.
“No niin,” agentti Bell risti kätensä syliinsä ja katsoi minua hetken. “Olen kuullut, että olet työskennellyt tällä asemalla etsivän tehtävissä vasta vähän aikaa,” hän sanoi.
En tiennyt, mitä hän ajoi takaa, joten tyydyin nyökkäämään.
“Oletko mielestäsi tehnyt hyvää työtä?” agentti Bell kysyi. “Oletko pärjäillyt eri tapausten alla, pallotellut paljon tutkimusten välillä? Ottanut kenties töitä kotiin..?”
Nyt olin aivan hukassa, mutta tunsin, että agentti Bell painosti minua johonkin suuntaan. Mikä suunta se oli, en tiennyt, mutta saatoin ainoastaan turvautua rehellisyyteen. “Olen yrittänyt parhaani.” Tasoittelin hieman tukkaani, vaikka se olikin taas niin lyhyt, ettei siitä paljon silottelun tarvetta löytynyt. “Ratkaistujen tapausten tilastoni eivät ehkä ole aseman korkeimmat, mutta…”
“...mutta ne ovat sentään rehellistä ja varmaa työtä,” päätti agentti Bell puolestani ennen kuin ehdin jatkaa lausettani. Olin aikonut sanoa, ettei se ollut yllätys, sillä olin aseman kokemattomin etsivä, mutta ei agentti Bellkään ollut väärässä. Toisin kuin jotkut muut, minä en tehnyt pidätyksiä, elleivät todisteet ja omat tuntemukseni viitanneet siihen, että pidätetty oli tosiaankin syyllistynyt kyseiseen rikokseen.
Tyydyin vain nyökkäämään agentti Bellille myöntymisen merkiksi, koska oli luultavasti parempi olla lisäämättä aiheeseen mitään. Sen sijaan odotin, että hän jatkaisi ja kertoisi, mitä varten hän oli kutsunut minut tähän pikku tuokioon. Agentti Bell katsoi minua hetken, kenties jonkinlaista sanallista vastausta odottaen ja näytti lopulta tulevan jonkinlaiseen päätökseen.
“Virallisesti olen FBI:n leivissä, mutta olen työskennellyt jo lähes vuosikymmenen oman, erillisen projektini parissa. Minä ja alaiseni teemme työtä ympäri Yhdysvaltoja esiintyvien… erityiskykyjä osoittavien yksilöiden jäljittämisen ja kartoittamisen parissa. Noin puoli vuotta sitten sinä tulit joksikin aikaa kontaktiin erään jäljittämämme yksilön kanssa.”
En ollut osannut odottaa mitään tällaista, mutta tajusin heti, ketä agentti Bell tarkoitti puhuessaan kohtaamastani erityistaitoisesta henkilöstä. Puolen vuoden sisällä olin tavannut ainoastaan yhden henkilön, jota olisin voinut kutsua jotenkin erityiseksi. Henkilön, joka tuntui vainoavan joka päivä ja yö sekä mieltäni että näköjään myös elämääni. Ja nyt kun tiesin, mikä hänestä teki erilaisen ja mihin hän pystyi, saatoin ymmärtää miksi agentti Bell ja “hänen alaisensa” olivat hänestä kiinnostuneet. Mutta sitä en ymmärtänyt, miksi agentti Bell tuli luokseni nyt ja miksi minun mennyt tuttavuuteni Sage Grayn kanssa oli jollakin tavalla tähdellinen.
“Tämän tapahtuman jälkeen olemme pitäneet sinuakin silmällä, jotta näkisimme mitä teet ja olemme tyytyväisiä toimintaasi. Olet selvästi hyvä työssäsi ja nyt sattuu olemaan niin, että meillä olisi käyttöä ulkopuoliselle, jolla on sinun taitosi,” agentti Bell tunnusti.
Suoristin ryhtiäni, kun agentti Bell paljasti heidän tarkkailleen minua, mutta sitten hänen sanomistensa loppupuoli rekisteröityi tajuntaani. Millaiseen työhön FBI:n agentti, jolla oli oma salainen projektinsa saattoi edes tarvita minua?
“Eräs projektini työntekijä on murhattu ja tarvitsemme pätevän murhatutkijan,” agentti Bell sanoi. “Ja hyvin luultavasti joku teki sen sisältäpäin. Työskentelemme hyvin tiiviissä yhteistyössä ja sellaisessa paikassa, johon ulkopuoliset eivät pääse. Tarvitsemme siis tapauksen selvittämiseen jonkun, joka ei itse kuulu epäiltyjen listalle, ja joka tietää hyvin, mitä murhaajan päässä liikkuu.”
“Eli siis minut,” totesin ihan vain selvittääkseni omia solmuun sotkeutuneita ajatuksiani.
“Eli sinut,” agentti Bell katsoi minua pitkään ja tiesin, että tällaista tarjousta ei esitettäisi minulle enää toiste. Minun oli joko otettava se vastaan tai jatkettava elämääni, kuten tähän asti olin tehnyt. Päätöstä ei ollut kovin vaikea tehdä.
- Varis -
Päähäni pistetty huppu vaikeutti ja kosteutti hengittämistäni eikä naamio helpottanut asiaa. Lisäksi minua oli liikuteltu kuin perunasäkkiä, mikä teki yhteensä jo kaksi asiaa, jotka saivat minut kiehumaan raivosta. Kun minut oli tultu hakemaan Doll Clubin takaa, minulle ei oltu selitetty mitään enkä missään vaiheessa ollut saanut aikaa tapella rehellisesti vastaan. Minut oli huputettu, käteni ja jalkani oli sidottu yhteen ja joku oli nostanut minut harteilleen aivan toisin kuin hellä paimen kantaisi väsynyttä karitsaa, ja minut oli kiikutettu pikaisesti jonkinlaiseen pakettiautoon ja heitetty sen lattialle.
Kukaan kaappaajistani ei ollut puhunut mitään, joten minulla ei ollut aavistustakaan siitä, keitä he (paitsi Haukka) olivat ja miksi he olivat ottaneet minut mukaansa. He olivat kuitenkin selvästi ammattilaisia ja näin jälkikäteen tiesin, että minun olisi pitänyt ottaa Osasto 5 paremmin huomioon, kun tein listaa mahdollisista uhkista ja vihollisistani. Olin siis kaappaajieni lisäksi aivan yhtä vihoissani itselleni, sillä vanhoina hyvinä aikoina Varis ei olisi koskaan antanut yllättää itseään tällä tavoin housut kintuissa.
Auto ajoi kohti pohjoista ja kuski koetti selvästi sekoittaa päätäni. Yritys oli kyllä hyvä, mutta melko turha, sillä minulla oli yhä naamioni ja sen sisään asennettu GPS, joka piti minut kaikesta huolimatta koko ajan kartalla. Näkökenttäni alalaidasta saatoin koko ajan seurata etenemistämme, kunnes olimme pohjoisessa Bronx River Parkwayllä ja viimeinkin poikkesimme virallisilta autoteiltä. Suunta tuntui kääntyvän alaspäin kun ajoimme ilmeisesti maan alle ja GPS-yhteys katkesi lopulta jossakin New Yorkin kasvitieteellisen puutarhan alla. Odotin vielä jonkin aikaa jännittyneenä ympäristöäni parhaimpani mukaan havainnoiden ja lopulta auto pysähtyi. Kaappaajani nappasivat minut taas mukaansa ja minut laskettiin omille jaloilleni maahan.
Kun huppu otettiin päästäni, en odottanut vaan iskin välittömästi päälläni taaksepäin ja osuin kunnolla nenään sitä onnetonta, joka oli ollut takanani. Aistit tarkkana syöksyin eteenpäin kohti kahden edessä olevan kiinniottajani välissä olevaa aukkoa, syöksyen kädet edellä päin betonilattiaa. Sekä käteni että jalkani olivat vielä sidotut, mutta hyvällä vauhdillani pääsin seisomaan käsilleni, potkaisemaan toista edessäni ollutta vartijaa ja palaamaan takaisin jaloilleni ennen kuin kukaan muista ehti reagoida. Siihen epätoivoinen pakoyritykseni kuitenkin tyssäsi, sillä jalkasiteeni eivät katkenneet kuten olin toivonut, vaan minuun tartuttiin uudestaan ja painettiin kovakouraisesti maata vasten.
“Lopeta tuommoinen, tai katkaisen sinulta jalat ennen kuin ehdit uudestaan yrittää,” sähisi kiinniottajani - nainen, huomasin - korvaani ja veti minut paidankauluksesta takaisin pystyyn kuin räsynuken. Potkin maata päästäkseni kunnolla omille jaloilleni ja hengitin raskaasti, vilkuillen ympärilleni. Olin avarassa tunnelissa, joka oli ilmeisesti jonkinlainen maanalainen autotalli, sillä siellä oli rivissä erimallisia mustia, pimennyslasitettuja ja tunnuksettomia autoja. Toi mieleeni sekä Hiljaisten maanalaisen autotallin, että Alakerran, paitsi huone tuntui paljon… virallisemmalta ja sotilaallisemmalta, eikä moottoripyöristä tai urheiluautoista ollut aavistustakaan.
Nyt näin kiinniottajani selkeämmin ja vaikka pimeällä takakujalla he olivat kaikki näyttäneet valtavankokoisilta ja vaarallisilta, näin nyt ettei heitä ollut kuutta enempää ja kaksi heistä oli sitä paitsi naisia. He eivät tietenkään vaikuttaneet yhtään miehiä heikommilta, sillä minut kiinniottanut nainen piteli käsivarsiani rautaisessa otteessa ja vaikka hänen kasvojensa alaosa olikin peitetty liinalla, hänen tuijotuksensa oli ehdottoman murhaava. Toinen nainen oli ottanut päästään kommandopiponsa ja tyrehdytti sillä nyt nenästään valuvaa verta, mutta murtunut nenä ei näyttänyt kovin pahentavan hänen muutenkin arpisia kasvojaan. Muilla oli vielä kasvot eri tavoin peitettynä, mutta Haukka irrottautui heidän joukostaan, laski mustan huivin kasvoiltaan niin, että saattoi puhua minulle selkeästi ja käveli eteeni.
Oli kummallista nähdä Haukan kasvot viimeinkin kokonaan kunnollisessa valaistuksessa. Hän oli melko hämmästyttävä ilmestys, sillä vaikka hänen piirteensä olivat muuten itäaasialaiset (kaikkein todennäköisimmin joko korealaiset tai japanilaiset) ja hän oli suunnilleen minun ikäiseni, hänen silmänsä eivät olleet tavanomaisen tummat, vaan puhtaan kellertävät kuin petolinnulla, ja ne näyttivät melkein hehkuvan. Ne eivät voineet olla aidot, mutta samalla kertaa ne tuntuivat kummalta valinnalta piilolinsseiksi.
“Rauhoitu, Shiv. Sinun ei tarvitse murtaa hänen käsiään,” hän sanoi minua pitelevälle naiselle. Shiv hellitti otettaan vain aavistuksen. Sitten Haukka katsoi minua. “Varis, emme ottaneet sinua tällä kertaa kiinni tehdäksemme sinulle ikäviä asioita, mutta jos koetat jotakin samanlaista uudestaan, me puolustamme itseämme. Päästämme sinut tämän jälkeen taas menemään, joten saat itse päättää, aiheutatko itsellesi turhia vaikeuksia vaiko et.”
“Kaappasitte minut mitään kysymättä tällä tavoin ja kehtaat sitten väittää, ettette aio tehdä minulle mitään pahaa? Sinun asenteesi ei ainakaan ole muuttunut sitten viime näkemän,” naurahdin kuivasti.
Haukka hymyili ja hymy tuntui kumman aidolta. En kuitenkaan tuntenut Haukan oikeaa persoonallisuutta, joten en luottanut hänen hymyihinsä paskankaan vertaa, olivat ne sitten aitoja tai eivät. “Saimme tehtäväksemme noutaa sinut tänne keinolla millä hyvänsä, enkä uskonut että olisit suostunut vapaaehtoisesti lähtemään matkaamme tai kuuntelemaan selityksiämme. Olen pahoillani, mutta minun mielestäni yllätys oli meidän järkevin vaihtoehtomme.” Sitä en voinut kiistää, mutta mielestäni minulla oli silti oikeus olla tuohtunut käsittelystä, jota olin saanut.
“Saat pian kuulla kunnollisen selityksen siitä, mitä varten olemme sinut tänne hakeneet, mutta meidän täytyy sitä varten päästää kätesi ja jalkasi vapaiksi. Sinun täytyy luvata, ettet koeta käydä kimppuumme tai yritä karata. Se olisi muutenkin turhaa, sillä olemme maan alla ja kulkutiet ulos on lukittu ja vartioitu niin, ettet pääsisi ulos, vaikka onnistuisitkin pääsemään käsistämme. Ja me kykenemme taltuttamaan sinut kyllä, jos koetat jotakin. Shiv mätkisi sinua luultavasti ihan ilomielin. Onko asia siis selvä?” Haukka tiedusteli.
Nyökkäsin jäykästi ja järkäleen kokoinen, lihaksikas mies kumartui eteeni ja katkaisi veitsellä molemmat siteeni. Kun en välittömästi tehnyt mitään, kiinniottajani rentoutuivat huomattavasti ja muutkin kuin haukka ja yllätysnenäoperaation minulta saanut nainen alkoivat riisua yltään kasvojensa peitteitä.
Nenilleen saanut nainen veti jostakin esiin veitseni ja hänen pahaenteisen hymynsä nähdessään jännityin taas taisteluvalmiuteen. Hän ei kuitenkaan käynyt kimppuuni, vaan seisahtui eteeni ja esitteli veistä ilmassa. “Taidat haluta tämän takaisin?” hän sanoi rennosti tunkiessaan samalla toisella kädellään veristä kommandopipoa housujensa taskuun. Sitten hän tarttui titaanisen veitsen terään ja väänsi, hitaasti ja määrätietoisesti veitsen littanaksi U:ksi. “Siinä, ole hyvä,” hän ojensi muodottomaksi taitellun veitsen käteeni ja hymyili säteilevästi, arpisten kasvojen alaosa yhä verestä suttuisena. Hänen tarkoituksenaan oli selvästi ollut ajaa Haukan viesti perille, ja minun täytyi myöntää, että se oli onnistunut.
Haukka ja valtavan kokoinen mies lähtivät johdattamaan meitä muita läpi käytävän seinässä olevan punaisen oven ja yhä uuteen, pienempikokoiseen tunneliverkostoon. Muut seurasivat takanani, mikä ei saanut minua rentoutumaan. Olisin mieluiten pitänyt varsinkin Shivin näkyvissäni.
Tunnelit olivat ilmeisesti vanhoja, sillä seinien punertavat tiilet olivat tummuneita ja murenevia monesta kohtaa, mutta tunnelin lattiaksi valettu betoni vaikutti uudelta, kuten seiniin puhkaistut ovetkin, joiden ohitse aina välillä kuljimme. Koetin parhaimpani mukaan pysyä selvillä oikeista ja vasemmista, joita kääntyilimme, mutta ilman naamioni apua suunnistuskykyni oli paljon heikompi, kuin mihin olin tottunut. Luultavasti tukeuduin hieman liikaakin varusteisiini.
Kun kuljimme eteenpäin, tunneleissa alkoi esiintyä lisää elämän merkkejä ja enemmän ihmisiä alkoi ilmestyä ja kuulua. Kun käytävällä käveli meitä vastaan hyvin pitkä ja vaaleatukkainen mies ja todella lyhyt polkkatukkainen nainen, joilla oli molemmilla valkeat lääkärintakit, he keskeyttivät ilmeisesti käynnissä olleen kinastelunsa ja pysähtyivät tervehtimään Haukkaa ja muita.
“Köysi odottaakin teitä jo suunnitteluhuoneessa,” lääkärimies sanoi pientä seuruettamme johtaneelle isolle miehelle. Hän katsahti minuun ohutsankaisten silmälasiensa takaa uteliaana. “Agentti Bell ei ole vielä tullut etsivän kanssa, mutta he ovat täällä luultavasti pian,” hän kertoi. Tummatukkainen ja melkein keijukaisen kokoinen nainen, joka puristi paperipinoa rintaansa vasten taas ei sanonut mitään, mutta tuijotti minua peittelemättömästi vihreillä silmillään. Hänen avoimesti tarkkaileva katseensa sai minut melkein tuntemaan häkkiin suljetulta laboratoriorotalta, jolle hän tekisi pian epämukavia kokeita tai jotakin.
Äkkiä hän astui lähemmäs ja ojensi kätensä minulle. Ympärilläni seisovat vartijani liikahtivat varoittavasti, joko pysäyttääkseen naisen tai minut, mikä ikinä tekisinkään. Hän ei kuitenkaan näyttänyt välittävän. “Hauska tavata, Varis. Olen Atlantis, tämän paikan tieteellinen vastaava,” hän tervehti minua ystävällisesti,” mutta en vieläkään pitänyt hänen liian intensiivisestä katseestaan tai siitä, että hän ja ilmeisesti kaikki muutkin tässä paikassa tunsivat nimeni. “Tämä toinen taas on Joki, Osasto Viiden lääkäri,” hän esitteli pitkän ja vaalean miehen, joka oli jäänyt odottamaan taaemmas ja tyytyi nyökkäämään. Minä tein samoin.
“Pääset tutustumaan Atlantikseen paremmin, kunhan alkuesittelyt on tehty. Nyt meidän pitää jatkaa eteenpäin,” Haukka totesi ja jatkoimme kaikki matkaa, myös Atlantis ja Joki. Käännyimme vielä kerran vasemmalle ja sitten kuljimme käytävää pitkin sen päädyssä olevalle ovelle asti. Käytävän seinässä olevista ikkunoista näkyi avara huone, johon oli sijoitettu pöytiä, penkkejä ja liikutettavia kirjoitustauluja niin, että se näytti melkein luokkahuoneelta. Huoneessa meitä odotti ilmeisesti Köysi, joka oli hänkin isokokoinen, ammattisotilaan näköinen mies, jolla oli lyhyeksi ajeltu tukka.
Kun levittäydyimme huoneeseen, Köysi ryhtyi minua edes vilkaisematta keskustelemaan sen isokokoisen miehen kanssa, joka oli ilmeisesti minut hakeneen joukon johtaja. Nyt kun näin hänen piirteensä selkeämmin, hänen mustat, laineilevat kiharansa, aavistuksen tummempi iho ja kasvonpiirteet viittasivat selvästi latinojuuriin. Hän ja Köysi keskustelivat matalalla äänellä “operaation” sujumisesta samalla, kun muut rentoutuivat istumaan ja jutustelemaan keskenään. Joki vilkaisi arpisen naisen nenää ja asetteli sen takaisin paikoilleen, minkä nainen sieti karun tottuneesti. Hän antoi jostakin löytämäänsä voidetta myös Shivin kasvoihin ilmestyneisii mustelmiin, jotka hän oli naamapotkustani saanut.
Seisoin itse epävarmana huoneen keskellä, katsoin ulos ikkunasta ja sitten ympärilläni olevia Osasto Viiden joukkoja. Minut oli teoriassa jätetty yksin ja jos olisin nopea, saattaisin napata joltakulta aseen, vangita esimerkiksi Atlantiksen kilvekseni, ja voisin pyrkiä pakoon. Olin kuitenkin aika varma siitä, että olimme aivan Osasto Viiden keskellä heillä oli yhä ehdottomasti lukumäärä ja kotikenttäetu puolellaan. Olisin voinut taistella vain taistelemisen vuoksi, mutta vaikka tunsinkin itseni aivan liian avuttomaksi, se ei ollut mikään todellinen syy taistella.
“Tässä on siis se salamurhaaja, eipä kovin paljolta näytä,” käänsin pääni katsomaan Köyttä, joka lähestyi minua nyt arvosteleva ilme kirveellä veistetyillä kasvoillaan. Hänen äänensävynsä sai minut toivomaan, että minulla olisi itselläni ollut kirves, jotta olisin voinut kokeilla millaisia uusia muotoja olisin hänen terävistä piirteistään saanut muokattua.
Olin vastaamassa jotakin samalla mitalla, kun ovelta kuului uusien saapuvien askeleita. Käännyin muiden mukana katsomaan ja henkäisin yllättyneenä.
Ensiksi huoneeseen astui luultavasti keski-iän ylittänyt valkotukkainen, vahvarakenteinen mies, joka näytti sellaiselta, joksi kuvittelin hyvin ikääntyneen James Bondin. Hänen vanavedessään kulki päivän uusin ja siihen mennessä isoin yllätys, etsivä Mike Rhodes. Mike. Etsivä Rhodes tai miksi ikinä minun kuuluikaan häntä kutsua. Hänen näkemisensä heitti minut lähestulkoon shokkiin, sillä kaikki ajatuksenjuoksuni keskeytyi, aivojeni paniikkimoodi läimäistiin päälle ja seisoin siinä suu auki jähmettyneenä kuin mikäkin idiootti.
En ollut nähnyt häntä puoleen vuoteen ja hän näytti paremmalta kuin muistinkaan. Mutta se ei ollut läheskään tärkeintä, sillä hänen ei olisi kuulunut olla täällä. Mitä hän oikein teki Osasto Viidessä? Oliko hänkin sen agentti? Oliko hän ollut heidän leivissään koko ajan? Oliko minusta tehty vuosisadan vitsi?
Tajusin, että minulla oli yhä varisnaamio kasvoillani, joten hän tunnistaisi minut varmasti Varikseksi. Mitä hän tekisi ja sanoisi? Mitä MINUN tulisi tehdä ja sanoa? En kyllä saisi edes avata suutani, sillä hän varmasti tunnistaisi ääneni, saisi selville todellisen henkilöllisyyteni ja peli olisi menetetty. Vertauskuvallinen matto oli vetäisty altani kertanykäisyllä ja se oli ilmeisesti ollut ainoa symbolinen asia, joka oli estänyt minua tipahtamasta niin sanottuun tyhjyyteen.
Rhodesin katse kiersi uteliaasti huoneessa olijoiden joukossa. Osui minuun. Hänkin pysähtyi yllättyneen näköisenä. Sitten hän näytti katsovan minua toisenkin kerran ja sanoi jotakin, joka hajotti minut kuin tuulenpuuska höyhenkasan. “Sage?” hän kysyi. “Mitä sinä oikein täällä teet?”
“Mitä?” sain raakutuksi, suuni oli kuiva ja ääneni piileskeli jossakin kurkkuni perällä. “Mistä sinä tiedät..?”
Rhodes näytti saavan itsensä kasaan ennen minua, joka vieläkin koetin lakaista järkeni jäämiä kasaan rikkalapiolla ja harjalla. “Sinut on entistä helpompi tunnistaa, näin hyvässä valaistuksessa ja ilman peruukkia,” hän sanoi. “Pitkään aikaan en halunnut ajatella totuutta ja koettaa laskea asioita päässäni yhteen, mutten lopulta ole ehkä yhtä yksinkertainen kuin luultavasti ajattelit minun olevan,” hän sanoi kasvoillaan ilme, jota en ollut niillä koskaan ennen nähnyt. Oliko hän minulle vihainen? Katkera? Sarkastinen? Tajusin, että hän oli luultavasti oikeassa. Koko tuttavuutemme ajan olin halunnut nähdä Rhodesin vain hyvin latistetussa pahviprinssin roolissa, jota en elämääni edes tarvinnut. Minun olisi pitänyt varoa häntä enemmän, mutta olin tainnut pelätä yksinoloa vielä häntäkin enemmän.
“No niin, nyt kun esittelyt on kerran aloitettu, me muutkin voimme saman tien esitellä itsemme, jotta pääsemme varsinaiseen asiaan mitä pikimmiten,” keskeytti Rhodesin kanssa tullut ex-Bond eikä antanut minulle muuta vaihtoehtoa kuin kätellä häntä. “Minä olen agentti Harmon Bell, FBI, ja Osasto Viiden päävastuussa oleva agentti. Kaikki tässä huoneessa olevat henkilöt ovat minun työtovereitani ja alaisiani.”
Sitten hän kävi läpi muidenkin huoneessa olevien nimet, mutta Köydet, Portit, Ilvekset, Haavat ja muut kekseliäät koodinimet rekisteröityivät mieleeni vain osittain, sillä lähes kaikki huomioni kiinnittyi vain ja ainoastaan lähelläni seisovaan Rhodesiin. Hän oli leikannut vastikään tukkaansa, mutta muuten hän näytti luultavasti samanlaiselta kuin viimeksikin, vaikka en voinut mennä siitä takuuseen. Agentti Bell oli luultavasti hakenut hänet töistä, sillä hänellä oli vyöllään virkamerkkinsä ja yllään asiallinen kauluspaita ja mustat housut. Hän näytti hyvältä, vaikka asia ei kuulunut minulle mitenkään. Hän ei katsonut minuun enää uudestaan, vaan keskittyi kuuntelemaan, mitä agentti Bell selosti, mikä sai minut tuntemaan itseni säälittäväksi.
Tuttu, mutta viime kuukausina harvinaiseksi käynyt värähdys vatsanpohjassani sai minut kiinnittämään huomioni viimeinkin taas agentti Belliin, sillä hänellä oli ilmeisesti jotakin tärkeää sanottavaa. “Kuten olen selostanut jo etsivä Rhodesille pääpiirteittäin, teidät on pyydetty ulkopuolelta tulevaksi tueksi pulmalliseen tilanteeseen, johon olemme ajautuneet. Ennen kuin jatkan aiheesta, teidän muiden on parasta poistua,” hän viittasi kohti ovea ja Osastolaiset poistuivat siitä kohteliaasti. “No niin,” hän kääntyi minun ja Rhodesin puoleen, kun viimeinen menijä oli sulkenut oven jäljessään. “Kuten jo Rhodesille mainitsin, tarvitsemme jonkun tai joitakuita, jotka tietävät, kuinka murha ratkaistaan ja kuinka murhaaja ajattelee. Kuten varmaan osaatte itsekin päätellä, kumpikin teistä esittää kolikon yhtä puolta.” Värähdin, kun agentti Bell kuvaili minua ja Rhodesia tuolla tavoin, mutta nurinkurisesti katsottuna toteamuksessa oli perää.. “Haluamme siis, että te yhdistätte voimanne selvittääksenne, kuka meistä täällä olevista on petturi ja murhaaja, ja estääksenne mahdolliset uudet murhat.”
Hän vei meidät seinän vieressä olevalle taululle ja käänsi sen niin, että näimme sille kiinnitetyt kuvat tunnelin lattialla makaavasta miehen ruumiista. Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan ja katselimme kuvia tarkasti. Vilkaisin suunnitteluhuoneen ikkunoista ulos ja näin käytävällä odottavia Osastolaisia. Haukka katsoi suoraan minuun, aivan kuin ei olisi koskaan lakannut tarkkailemasta joka ikistä liikettäni. Saatoin nähdä, miten hän arvioi käyttäytymistäni ja ennakoi, mitä tekisin seuraavaksi.
Käänsin katseeni takaisin taululle ja siinä oleville kuville. Tarkastelin niitä, betonilattialle roiskunutta verta ja kurkussa ammottavaa pistohaavaa, joka oli puhkaissut ainakin henkitorven, kenties pysähtynyt niskarankaan. Samanlaiseen vahinkoon päästäkseni olisin itse todennäköisimmin käynyt kimppuun takaapäin, jonkinlainen terävä mutta kapea ase oikeassa kädessäni. Asetta oli väännetty oikealle niin, että piston jälkeen se oli katkaissut oikeanpuoleisen kaulavaltimon, aiheuttaen kaikkialle suihkunneen veren. Kuolinsyy oli kuitenkin todennäköisimmin keuhkot täyttänyt veri ja siihen tukehtuminen, ei sen hukka. Mies ei ollut ehtinyt taistella vastaan ja oli tuskin edes nähnyt tappajaansa, ruumis oli laskettu lattialle selälleen vasta kun uhri oli menettänyt tajuntansa. Tappo oli tarkasti suunniteltu ja tehokkaasti toteutettu.
“Vuori, tiimi ykkösen jäsen, oli lentokonehallin puoleisissa tunneleissa yövartiossa ja poistui jossakin vaiheessa valvontakameroiden kattamalta alueelta eikä enää palannut. Seuraavaan vuoroon saapunut Shiv löysi hänet tässä kunnosta sivukäytävästä. Hän oli kuollut jo useita tunteja sitten,” agentti Bell selosti vakavana. “Emme tiedä, kuka murhan itsensä teki, mutta tiedämme kuka sen takana on.”
Katsoin agentti Belliä kysyvästi, samoin teki Rhodes. “Mitä tuo oikein tarkoittaa?” hän kysyi.
“Osasto Viiteen on soluttauduttu, emmekä ole varmoja, kuka tuo soluttautuja on. Tiedämme kuitenkin kenen puolesta hän todennäköisesti työskentelee, sillä vain hyvin harvat tahot tietävät meidän olemassaolostamme ja vielä harvemmat haluavat sabotoida meidän toimintaamme.” Agentti Bell riisui puvuntakkinsa, asetteli sen läheiselle tuolille ja nojautui sen edessä olevaan pöytään ennen kuin alkoi selostaa tarkemmin. “Osasto 5 on operaatio, jonka tavoitteena on etsiä ja kerätä valtion tukemana erityiskykyisiä yksilöitä Pohjois-Amerikan alueelta, pääosin Yhdysvaltojen rajojen sisällä. Vastaoperaatiomme koettaa tavoittaa samaisia yksilöitä, mutta omaan käyttöönsä. Kilpailu on ollut olemassa jo ennen Osasto Viiden virallista perustamista, eikä sitä ole missään vaiheessa pelattu sääntöjen mukaan. Tähän mennessä olemme onnistuneet pitämään Osaston puhtaana kaksoisagenteista, mutta ilmeisesti ne ajat ovat ohitse.”
Avasin suuni kysyäkseni tarkentavia kysymyksiä, mutta agentti Bell pysäytti minut. “Kaikkein yleisimmät tiedot riittävät teille tässä vaiheessa. Atlantis suorittaa teille kohta kartoituksen, joka tehdään kaikille Osasto Viiteen saapuville ja saatte lisää tietoa Osaston tarkoituksesta ja toiminnasta. Sen jälkeen voitte käydä ruumishuoneella tutkimassa ruumiin itse. Tämän jälkeen voitte jatkaa tutkimuksia parhaimmaksi näkemällänne tavalla. Osaston kaikki resurssit ovat vapaasti käytettävissänne, voitte vapaasti haastatella Osastolaisia ja kysyä lisätietoja tukimuksen edistämiseksi. Minun lisäksi Köysi on erityisen perillä murhaan liittyvistä tiedoista ja jos teillä on kysymyksiä lääketieteellisistä yksityiskohdista, Joki osaa toivottavasti avustaa teitä niissä.” Hän huokaisi ja aiemmin niin pätevän ja kasvottoman valtion agentin kulissien takaa näkyi välähdys väsyneestä ja suuren iskun kohdanneesta miehestä. “Liikoja yksityiskohtia ei ole tarvetta jakaa yleisesti, varsinkaan tällaisessa ilmapiirissä,” hän selosti ja vilkaisi käytävässä olijoita. Näin hänen katseessaan enemmän kuin ripauksen epäluuloa. Olisin vastaavassa tilanteessa tuntenut luultavasti täsmälleen samalla tavoin.
<-edellinen/takaisin/seuraava->