Luku 1: Varo ihmisiä, jotka luulet jättäneesi taaksesi
- Sage -
Pelkurit voivat koettaa mitä tahansa ja paeta minne tahansa, mutta maailma toimii saalistajien säännöillä, ei pakenijoiden, eikä pelkuri voi olla muuta kuin saalis siihen hetkeen kunnes hänet saadaan kiinni. Tämä asia minun täytyi kohdata samalla kertaa, kun minun täytyi hyväksyä myös se, että katsoin suoraan M16:ta piipusta sisään ja minut oli auttamattomasti saarrettu.
Päivä oli ollut tavallinen. Olin nauttinut siitä, että se oli sellainen. Olin nauttinut siitä, että minulla oli taas jotakin, jota saatoin kutsua tavalliseksi. Minun oli täytynyt tottua siihen, että oikeaa nimeäni ja kasvojani leviteltiin mediassa uusimman verisen tuhkimotarinan kasvokuvana. Minun oli täytynyt tehdä tuttavuutta uusiin painajaiskuviini ja tunteeseen, että minua seurattiin ja tarkkailtiin, vaikka tiesin ettei se ollut totta. Mutta se ei ollut enää uutta ja vierasta, se oli tavallista ja sellaisena minä halusin asiat pitää.
Jos olisin kuunnellut, Maestro olisi varmasti varoittanut minua siitä, että tavalliseen tottuminen oli kaikkein varmin tapa tehdä asioista epämiellyttävällä tavalla epätavallisia. Mutta kun kävelin Brooklynin keskusalueen punaisten lyhtyjen kadulla matkalla kohti tuttua teehetkeä Fengmianin kanssa, kuvittelin tämän lyhyen rauhallisen ajan olevan sen riskin arvoinen.
Doll Club, jonne olin ollut matkalla sijaitsi harmaalla alueella ilotalojen ja perinteikkäämpien herrainkerhojen välimaastossa. Fengmian ei halunnut tehdä asioita turvallisesti ja perinteikkäästi: hän tasapainoili jengipomojen rajojen välillä, kiisteli yhtenä päivänä itsekeskeisten asiakkaiden kanssa jotka eivät ymmärtäneet, ettei hänen nukkeihinsa ollut koskemista, ja toisena päivänä jonkun parittajan kanssa, joka kuvitteli saavansa korvauksia siitä, että hänen tyttöjään oli siirtynyt Fengmianin suojiin. Fengmian rakasti haasteita ja konflikteja ja muistutti minua Maestrosta niin paljon, etten voinut pysyä poissa, vaikka olisin tahtonutkin.
Fengmianin sekä asuntona että toimistona toimiva huone oli Doll Clubin yläkerrassa ja se oli taidokas yhdistelmä kodikkuutta ja tyyliä. Kun saavuin paikalle, Fengmian oli työpöytänsä ääressä selailemassa epäilemättä tärkeitä papereitaan, mutta pöydälle oli jo asetettu täysi teepannu hautumaan ja herkullisen näköinen lautasellinen klubin sokerileipurin parhaimmistoa. Huoneen vastakkaisella seinällä olevasta suuresta peililasi-ikkunasta näkyi, että alakerrassa ilta oli vasta alkamassa. Suurin osa näyteikkunoista, joihin Fengmianin elävät nuket asettautuisivat iltaa varten olivat vielä tyhjinä ja asiakkaina näytti olevan vasta joitakin ryhmiä, jotka näyttivät pitävän Doll Clubia pitkän yön korkealaatuisena lämmittelypaikkana.
“Tulit näköjään jo nyt vanhempiesi mökiltä?” Fengmian hymyili minulle, kun riisuin kevättakkiani ja huivia pois. Huokaisin syvään ja lysähdin epänaisellisesti pöydän eteen aseteltuun nojatuoliin.
“Jo nyt,” sanoin. “Luulin että tarvitsin hieman aikaa poissa New Yorkista, mutta näköjään viimeinen asia jota tarvitsin, olikin sosiaalinen eristäytyminen.” Pudistelin päätäni kuin karistaakseni levottomuuden, joka oli käpertynyt sisääni sen jälkeen, kun olin taas kerran kohdannut tyhjiä huoneita, joissa kummittelivat vain muistot ihmisistä, joita en enää koskaan näkisi. “Sinänsä sääli, että se oli ainoa fyysinen omaisuus, jonka lopulta sain itselleni, mutta kaipa minun pitää laittaa sekin pian myyntiin. En vain tainnut tajuta, kuinka paljon aikaa vietin siellä vanhempieni kanssa, en ole edes ajatellut koko paikkaa vuosiin.”
“Sääli,” Fengmian katsoi minua läpitunkevalla katseellaan samalla kun aloitti hitaan ja rauhoittavan teenkaatorituaalinsa, joka oli yksi harvoista asioista, joka nykyään kykeni rauhoittamaan ja tyhjentämään mieleni täysin. Hänen äänensä oli kyllä aidosti myötätuntoinen, mutta samalla hän herätti minussa syyllisyyden tunteita. Hän ei itse varmasti olisi samanlainen pelkuri kuin minä.
“Irtisanoin muuten itseni Metropolitanista ennen kuin lähdin,” tunnustin Fengmianille, sillä vaikka olinkin nykyään pelkuri, en aikonut kaiken lisäksi ruveta salailemaan sitä.
“Miksi ihmeessä? Se oli hyväpalkkainen, vakituinen työpaikka!” Nyt Fengmian näytti oikeasti tuomitsevalta.
“Tuntui jotenkin väärältä pysyä siinä työssä, kun joka puolella leviteltiin, millaisen omaisuuden olin voittanut oikeustaistelusta itselleni,” sanoin. “Ja se tuntui aivan liian… näytillä olevalta työpaikalta. Kuka tahansa voisi ottaa selville, missä työskentelen ja tulla sinne.” Puraisin huultani samalla, kun Fengmian laski eteeni kupin vihreää teetä. Muistot edelliseltä syksyltä pyrkivät pintaan, mutta pakotin ne pois. Kaikella sillä ei ollut enää merkitystä, ne ajat olivat ohitse.
“Uhkausta ei ole siis vielä tullut?” Fengmian vaihtoi aihetta kenties koska havaitsi, etten halunnut jatkaa aiheesta. Hän ei ollut kuitenkaan ihminen, joka vältteli vaikeista asioista puhumista ja hän tiesi, että Lawrencen kuolemankaan jälkeen en ollut palannut
kertomaan Isoveljelle, että olin valmis jatkamaan killassa entiseen tapaan tai edes kokeilemaan uusia tehtäviä. “Siitä työstä ei noin vain irtisanouduta,” hän totesi ja maistoi teetään.
Kupersin sormeni teekupin ympärille ja pudistelin päätäni aavistuksen. Tottakai minä tiesin, ettei Isoveljelle käännetty selkää noin vain, mutta samaan aikaan en ymmärtänyt itsekään omaa viivyttelyäni. Kun Hector Lawrence oli kuollut, poliisin tutkimusten ja mediasirkuksen keskellä olin päättänyt pitää päätäni alhaalla pienen hetken, jotten vaikuttaisi yhtään epäilyttävämmältä. Kun oikeusprosessi oli alkanut, olin palannut pikkuhiljaa takaisin MET:iin, sillä kaikille oli aika selvää, etten ollut enää hoitamassa sairasta sukulaista. Samalla olin päättänyt, että minun täytyisi antaa selkä- ja reisihaavojeni parantua ja kuntoutua perusteellisesti ennen kuin palaisin jatkamaan yötyötäni, etteivät ne aiheuttaisi uusia onnettomuuksia. Olin repinyt jo tarpeeksi tikkejä yhdelle vuodelle.
Ja kun haavat olivat parantuneet, olin ollut niin rapakunnossa, että oli pitänyt ottaa aikaa, jotta saisin treenattua itseni taas fyysiseen kuntoon, joka oli sopivampi huippusalamurhaajalle . Ja sitten minun oli yksinkertaisesti tunnustettava itselleni, että olin jäätynyt niille sijoilleni. Saatoin kyllä pukeutua Variksen varusteisiin ja treenata tai kattokävellä, mutta ajatuskin tappamisesta täytti minut yllättävän intensiivisillä epämukavilla tuntemuksilla. Edes ensimmäinen tapponi ei ollut ollut näin paha. Kyse oli luultavasti siitä, kuinka olin kaikkien näiden vuosien jälkeen viimeinkin päätynyt käyttämään taitojani saavuttaakseni jotakin täysin henkilökohtaista, mutta en ollut halunnut alkaa tutkiskella sen enempää, millaisia paperinohuita erotteluita olin kehitellyt ammattilaistappajan ja tavallisen murhaajan välille.
Nyt kun minulla ei ollut enää edes päivätyötä, palaisin tietenkin piakkoin Variksen rooliin. En tietenkään heti nyt, mutta pian aioin ryhdistäytyä. Viimeistäänkin silloin, kun Isoveli viestisi minulle, että minun olisi parempi ilmestyä päämajaan ennen kuin hän lähettäisi muut Hiljaiset minua hakemaan. Mutta tähän asti hän oli antanut minulle aikaa, itse asiassa yllättävän paljon. Puoli vuotta oli pitkä aika ja kaipa se kertoi jotakin siitä, ketä hän oli pitänyt suosikkitappajanaan.
Mutta en ollut tullut Fengmianin luo muistelemaan elämäni karuja realiteetteja. “Paljon muuta minulle ei kuulu,” kohautin olkiani. “Entä sinulle? Bisnes näyttää pyörivän.” Siemaisin teetä ja kuten tavallista, koetin arvuutella mitä omia ainesosiaan Fengmian oli sekoittanut mukaan tavalliseen oolongiin. Hänellä oli hienostunut ja hyvä maku niin yrttiteiden kuin ilmeisesti kaiken muunkin suhteen, eikä hän ollut tähän mennessä tarjonnut minulle samanlaista sekoitusta kahdesti. Tälläkin kertaa maistoin ainakin jotakin hedelmäistä, kenties aprikoosia, ja miedosti minttua.
“Vai että pyöriikö, pikemminkin leviää ja joka suuntaan samaan aikaan,” Fengmian huokaisi. “Pahin piikki minun perseessäni on tällä hetkellä Loophole, Huuhkajien pomo, muistatko? Vaikka pääsimmekin jo yleiseen sopimukseen, niin Loophole ei ole luovuttanut ja luultavasti nimensä mukaan väittää vieläkin, että kuulun heidän jenginsä alueelle riippumatta varsinaisesti siitä, missä klubi fyysisesti sijaitsee,” hän tuhahti paheksuvasti.
“Hän oikeasti kuvittelee, että onnistuttuaan pitämään punaisten lyhtyjen kadun käsissään näinkin kauan, kaikki prostituutioon viittaavat paikat kuuluvat automaattisesti hänelle. Minusta sellaiset eivät tarvitse muuta kuin kuulan kalloon ja pyh,” hän heilautti kättään niin, että kultaiset rannekorut helähtivät ja hänen yllättävä yhdistelmänsä ulkoista eleganssia ja sisäistä teräksenkovuutta saivat minut tuntemaan, että olin tosiaankin palannut taas kotiin. “Helpoin olisi varmaan palkata ammattilainen, niin pääsen siitäkin maanvaivasta. Ensiksi täytyy kuitenkin neuvotella muiden madameiden kanssa, kenet tahdomme hänen tilalleen.” Fengmian vilkaisi minua niin, että saatoin arvata ettei viittaus salamurhaajiin ollut pelkkää sattumaa. Tämä tapa tökkiä jatkuvasti arkaa aihetta kuin märkivää haavaa sekä hänen sarkasminsa muistuttivat minua aina välillä hätkähdyttävän paljon Maestrosta - mikä oli tietenkin yksi syy siihen, että hän oli ihminen joka tuntui kodikkaalta ja jonka luokse halusin aina palata. Ilman Fengmiania tuskin olisin astunut enää koskaan vapaaehtoisesti rakennukseen, joka liittyi jotenkin alamaailman kolmanteen tukipylvääseen.
Värähdin inhosta, kun muistin ensimmäiset kokemukseni ilotaloista. Tavallisesti olisin koettanut vältellä sen ajattelemista, mutta kumma juttu, viime vuosien tapahtumat olivat onnistuneet jättämään murrosiän kuohut varjoonsa niin varmasti, etteivät ne enää kuuluneet edes pahimpien muistojeni Top 50:een.
Murrosikä oli iskenyt minuun kuin juna, ja vaikka kehoni kehittyikin nopeammin kuin mieleni, meni lopulta minun päänikin aivan sekaisin vieraista tunteista ja ajatuksista. Kenties kaikki oli vakavampaa minulle, koska Maestro oli onnistunut pitämään minut melko täydellisesti eristyksissä muista ihmisistä ja televisiosta, enkä ollut koskaan päässyt näkemään millaisia vastakkaisen sukupuolen edustajat olivat villissä luonnossa. Sen sijaan sain pääni täyteen Maestron hyväksymiä klassikoita. Saattoihan sitä arvata, ettei siitä mitään hyvää seuraisi, kun joku minunlaiseni täytti päänsä pelkällä Jane Austenilla, Romeolla ja Julialla, ja romanttisilla oopperoilla.
Kun Maestro tajusi, että keskittymiseni salamurhaajaopinnoista oli harhautunut pilvilinnoihin siitä, että tapaisin pojan, joka rakastuisi minuun päätä pahkaa ja jonka kanssa voisin paeta senhetkisestä todellisuudestani ja ruveta normaaliksi teiniksi, hän huolestui ja syystä. Parannuskeinona naiiviuteeni hän käytti omasta mielestään kaikkein loogisinta ja vahvinta lääkettä jonka oli keksinyt ja se tehosi. Kenties liiankin hyvin, sillä samalla se repi välillemme kuilun, joka kasvoi kasvamistaan siihen asti, että muutin hänen kattonsa alta yliopistoon ja pääsin kokeilemaan omia siipiäni.
Maestro vei minut juuri samaiselle kadulle, jonka läpi olin jonkin aikaa sitten kävellyt ja kustansi minulle minun ensimmäisen kertani. Poika, jonka hän oli minulle valinnut, oli kyllä lempeämpi ja ymmärtäväisempi kuin olisi tarvinnut olla, mutta hän ei ollut mikään unelmieni prinssi ja kertoi minulle tosielämän asioista niin paljon, etten voinut paeta takaisin siihen kuplaan, jonka olin itselleni rakentanut. Yön päätteeksi hän sanoi, että hänellä oli ollut hauskaa minun kanssani ja pyysi minua vierailemaan luona uudestaankin, mutten koskaan palannut uusintakierrokselle. Olin pelannut Maestron kanssa valhepeliä jo ensimmmäisestä oppilasvuodestani asti, mutten siltikään ollut varma siitä, puhuiko hän totta vai ei.
Yksi yö ilotalossa riitti aivan hyvin valaisemaan minua siitä, miten tosielämä toimi ja Maestro sai takaisin tarkkaavaisen ja päättäväisen oppilaansa.
Samalla kun muistelin menneitä, joimme teemme rauhallisessa hiljaisuudessa loppuun ja maistelimme Fengmianin palkkaaman leipurin luomuksia. Keskustelimme vielä lisää Doll Clubin pitämisestä ja Fengmian raportoi minulle yleisistä alamaailman uutisista, jotka olivat lomani aikana menneet minulta ohitse. Fengmian oli täydellinen toisen käden lähde, sillä Doll Clubiin kokoontuvat jengipomot tuntuivat unohtavan yllättävän usein, että näytteille pannut ilmestykset olivatkin liikkuvia ja ajattelevia ihmisiä, joilla oli korvat huhuille ja kieli kertomaan niitä. Epäilin, että huhujen kerääminen olikin alun perin ollut Fengmianin taka-ajatuksena, sillä hän oli aivan liian juonikas ja nokkela tyytymään pelkän ihmisgallerian pyörittämiseen.
Sade oli lakannut ja ilta pimennyt lähes kokonaan, kun lopulta astuin ulos Doll Clubista. Livahdin nyt takaovesta, sillä seinien lävitse jyskyttävät bassot ja ihmisten iloiset huudahdukset viittasivat siihen, että yleinen juhliminen oli alkanut, enkä halunnut näyttää kasvojani sellaisessa paikassa siltä varalta, että joku olisi ne muistanut ja tunnistanut.
En kuitenkaan suunnannut takaisin pääkadulle, vaan kaivoin käsilaukustani tutun varisnaamion ja kiinnitin sen kasvoilleni. Oli liian myöhä, että olisin voinut olettaa pääseväni turvallisesti kotiin kävelemällä katuja pitkin tai yksin metrossa tai bussissa. Sitä paitsi minulla oli lievästi levoton olo, jonka olin laittanut Fengmianin kanssa keskustelemieni asioiden piikkiin. Yötä oli vielä runsaasti jäljellä eikä minulla ollut mihinkään aamulla kiire, joten aioin purkaa levotonta energiaani kattokävelemällä ainakin osan matkasta takaisin Maestron talolle.
Riisuin takkini ja tungin sen käsilaukkuuni, jonka olin Maestron suunnitelmien avustuksella muokannut niin, että sen hihnasta saattoi taitella repun rinkat, jolloin saatoin kuljettaa sitä mukana molemmat kädet vapaina. Huomasin liian myöhään, että jokin oli pielessä, eivätkä pahat tuntemukseni olleetkaan täysin perusteettomia. Kun sain vedettyä veitseni esiin, tunnuksettomiin taisteluvarusteisiin pukeutuneet miehet olivat jo ehtineet saartaa minut kuin rotan nurkkaan ja joka ikinen ase osoitti suoraan minuun. Jähmetyin heidän keskelleen, koettaen hahmottaa heidän lukumääräänsä ja aseistuksiensa vahvuutta, mutta ei tarvittu kovin hyviä matemaattisia taitoja sen määrittelyyn, että olin totaalisen alakynnessä.
Aseistautuneiden ja naamioituneiden sotilaiden joukosta astui esiin hahmo, jonka tunnistin melkein heti. Olin tottunut näkemään hänet mustassa hupparissa enkä käytännöllisessä kenttävarustuksessa, mutta hänen silmistään ei voinut erehtyä. Puristin leukaperäni yhteen, sillä tiesin nyt keitä ympärilläni olevat hyypiöt olivat ja miksi he halusivat minusta jotakin muutakin kuin henkeni.
“Hei taas, Varis,” Haukka tervehti ja silmien siristyksestä päätellen hän hymyili kasvojaan peittävän kankaan takana. Vaikka koetin väistää ja kyyristyä pieneksi, käsiini tartuttiin ja joku veti takaapäin hupun päähäni.
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Pelkurit voivat koettaa mitä tahansa ja paeta minne tahansa, mutta maailma toimii saalistajien säännöillä, ei pakenijoiden, eikä pelkuri voi olla muuta kuin saalis siihen hetkeen kunnes hänet saadaan kiinni. Tämä asia minun täytyi kohdata samalla kertaa, kun minun täytyi hyväksyä myös se, että katsoin suoraan M16:ta piipusta sisään ja minut oli auttamattomasti saarrettu.
Päivä oli ollut tavallinen. Olin nauttinut siitä, että se oli sellainen. Olin nauttinut siitä, että minulla oli taas jotakin, jota saatoin kutsua tavalliseksi. Minun oli täytynyt tottua siihen, että oikeaa nimeäni ja kasvojani leviteltiin mediassa uusimman verisen tuhkimotarinan kasvokuvana. Minun oli täytynyt tehdä tuttavuutta uusiin painajaiskuviini ja tunteeseen, että minua seurattiin ja tarkkailtiin, vaikka tiesin ettei se ollut totta. Mutta se ei ollut enää uutta ja vierasta, se oli tavallista ja sellaisena minä halusin asiat pitää.
Jos olisin kuunnellut, Maestro olisi varmasti varoittanut minua siitä, että tavalliseen tottuminen oli kaikkein varmin tapa tehdä asioista epämiellyttävällä tavalla epätavallisia. Mutta kun kävelin Brooklynin keskusalueen punaisten lyhtyjen kadulla matkalla kohti tuttua teehetkeä Fengmianin kanssa, kuvittelin tämän lyhyen rauhallisen ajan olevan sen riskin arvoinen.
Doll Club, jonne olin ollut matkalla sijaitsi harmaalla alueella ilotalojen ja perinteikkäämpien herrainkerhojen välimaastossa. Fengmian ei halunnut tehdä asioita turvallisesti ja perinteikkäästi: hän tasapainoili jengipomojen rajojen välillä, kiisteli yhtenä päivänä itsekeskeisten asiakkaiden kanssa jotka eivät ymmärtäneet, ettei hänen nukkeihinsa ollut koskemista, ja toisena päivänä jonkun parittajan kanssa, joka kuvitteli saavansa korvauksia siitä, että hänen tyttöjään oli siirtynyt Fengmianin suojiin. Fengmian rakasti haasteita ja konflikteja ja muistutti minua Maestrosta niin paljon, etten voinut pysyä poissa, vaikka olisin tahtonutkin.
Fengmianin sekä asuntona että toimistona toimiva huone oli Doll Clubin yläkerrassa ja se oli taidokas yhdistelmä kodikkuutta ja tyyliä. Kun saavuin paikalle, Fengmian oli työpöytänsä ääressä selailemassa epäilemättä tärkeitä papereitaan, mutta pöydälle oli jo asetettu täysi teepannu hautumaan ja herkullisen näköinen lautasellinen klubin sokerileipurin parhaimmistoa. Huoneen vastakkaisella seinällä olevasta suuresta peililasi-ikkunasta näkyi, että alakerrassa ilta oli vasta alkamassa. Suurin osa näyteikkunoista, joihin Fengmianin elävät nuket asettautuisivat iltaa varten olivat vielä tyhjinä ja asiakkaina näytti olevan vasta joitakin ryhmiä, jotka näyttivät pitävän Doll Clubia pitkän yön korkealaatuisena lämmittelypaikkana.
“Tulit näköjään jo nyt vanhempiesi mökiltä?” Fengmian hymyili minulle, kun riisuin kevättakkiani ja huivia pois. Huokaisin syvään ja lysähdin epänaisellisesti pöydän eteen aseteltuun nojatuoliin.
“Jo nyt,” sanoin. “Luulin että tarvitsin hieman aikaa poissa New Yorkista, mutta näköjään viimeinen asia jota tarvitsin, olikin sosiaalinen eristäytyminen.” Pudistelin päätäni kuin karistaakseni levottomuuden, joka oli käpertynyt sisääni sen jälkeen, kun olin taas kerran kohdannut tyhjiä huoneita, joissa kummittelivat vain muistot ihmisistä, joita en enää koskaan näkisi. “Sinänsä sääli, että se oli ainoa fyysinen omaisuus, jonka lopulta sain itselleni, mutta kaipa minun pitää laittaa sekin pian myyntiin. En vain tainnut tajuta, kuinka paljon aikaa vietin siellä vanhempieni kanssa, en ole edes ajatellut koko paikkaa vuosiin.”
“Sääli,” Fengmian katsoi minua läpitunkevalla katseellaan samalla kun aloitti hitaan ja rauhoittavan teenkaatorituaalinsa, joka oli yksi harvoista asioista, joka nykyään kykeni rauhoittamaan ja tyhjentämään mieleni täysin. Hänen äänensä oli kyllä aidosti myötätuntoinen, mutta samalla hän herätti minussa syyllisyyden tunteita. Hän ei itse varmasti olisi samanlainen pelkuri kuin minä.
“Irtisanoin muuten itseni Metropolitanista ennen kuin lähdin,” tunnustin Fengmianille, sillä vaikka olinkin nykyään pelkuri, en aikonut kaiken lisäksi ruveta salailemaan sitä.
“Miksi ihmeessä? Se oli hyväpalkkainen, vakituinen työpaikka!” Nyt Fengmian näytti oikeasti tuomitsevalta.
“Tuntui jotenkin väärältä pysyä siinä työssä, kun joka puolella leviteltiin, millaisen omaisuuden olin voittanut oikeustaistelusta itselleni,” sanoin. “Ja se tuntui aivan liian… näytillä olevalta työpaikalta. Kuka tahansa voisi ottaa selville, missä työskentelen ja tulla sinne.” Puraisin huultani samalla, kun Fengmian laski eteeni kupin vihreää teetä. Muistot edelliseltä syksyltä pyrkivät pintaan, mutta pakotin ne pois. Kaikella sillä ei ollut enää merkitystä, ne ajat olivat ohitse.
“Uhkausta ei ole siis vielä tullut?” Fengmian vaihtoi aihetta kenties koska havaitsi, etten halunnut jatkaa aiheesta. Hän ei ollut kuitenkaan ihminen, joka vältteli vaikeista asioista puhumista ja hän tiesi, että Lawrencen kuolemankaan jälkeen en ollut palannut
kertomaan Isoveljelle, että olin valmis jatkamaan killassa entiseen tapaan tai edes kokeilemaan uusia tehtäviä. “Siitä työstä ei noin vain irtisanouduta,” hän totesi ja maistoi teetään.
Kupersin sormeni teekupin ympärille ja pudistelin päätäni aavistuksen. Tottakai minä tiesin, ettei Isoveljelle käännetty selkää noin vain, mutta samaan aikaan en ymmärtänyt itsekään omaa viivyttelyäni. Kun Hector Lawrence oli kuollut, poliisin tutkimusten ja mediasirkuksen keskellä olin päättänyt pitää päätäni alhaalla pienen hetken, jotten vaikuttaisi yhtään epäilyttävämmältä. Kun oikeusprosessi oli alkanut, olin palannut pikkuhiljaa takaisin MET:iin, sillä kaikille oli aika selvää, etten ollut enää hoitamassa sairasta sukulaista. Samalla olin päättänyt, että minun täytyisi antaa selkä- ja reisihaavojeni parantua ja kuntoutua perusteellisesti ennen kuin palaisin jatkamaan yötyötäni, etteivät ne aiheuttaisi uusia onnettomuuksia. Olin repinyt jo tarpeeksi tikkejä yhdelle vuodelle.
Ja kun haavat olivat parantuneet, olin ollut niin rapakunnossa, että oli pitänyt ottaa aikaa, jotta saisin treenattua itseni taas fyysiseen kuntoon, joka oli sopivampi huippusalamurhaajalle . Ja sitten minun oli yksinkertaisesti tunnustettava itselleni, että olin jäätynyt niille sijoilleni. Saatoin kyllä pukeutua Variksen varusteisiin ja treenata tai kattokävellä, mutta ajatuskin tappamisesta täytti minut yllättävän intensiivisillä epämukavilla tuntemuksilla. Edes ensimmäinen tapponi ei ollut ollut näin paha. Kyse oli luultavasti siitä, kuinka olin kaikkien näiden vuosien jälkeen viimeinkin päätynyt käyttämään taitojani saavuttaakseni jotakin täysin henkilökohtaista, mutta en ollut halunnut alkaa tutkiskella sen enempää, millaisia paperinohuita erotteluita olin kehitellyt ammattilaistappajan ja tavallisen murhaajan välille.
Nyt kun minulla ei ollut enää edes päivätyötä, palaisin tietenkin piakkoin Variksen rooliin. En tietenkään heti nyt, mutta pian aioin ryhdistäytyä. Viimeistäänkin silloin, kun Isoveli viestisi minulle, että minun olisi parempi ilmestyä päämajaan ennen kuin hän lähettäisi muut Hiljaiset minua hakemaan. Mutta tähän asti hän oli antanut minulle aikaa, itse asiassa yllättävän paljon. Puoli vuotta oli pitkä aika ja kaipa se kertoi jotakin siitä, ketä hän oli pitänyt suosikkitappajanaan.
Mutta en ollut tullut Fengmianin luo muistelemaan elämäni karuja realiteetteja. “Paljon muuta minulle ei kuulu,” kohautin olkiani. “Entä sinulle? Bisnes näyttää pyörivän.” Siemaisin teetä ja kuten tavallista, koetin arvuutella mitä omia ainesosiaan Fengmian oli sekoittanut mukaan tavalliseen oolongiin. Hänellä oli hienostunut ja hyvä maku niin yrttiteiden kuin ilmeisesti kaiken muunkin suhteen, eikä hän ollut tähän mennessä tarjonnut minulle samanlaista sekoitusta kahdesti. Tälläkin kertaa maistoin ainakin jotakin hedelmäistä, kenties aprikoosia, ja miedosti minttua.
“Vai että pyöriikö, pikemminkin leviää ja joka suuntaan samaan aikaan,” Fengmian huokaisi. “Pahin piikki minun perseessäni on tällä hetkellä Loophole, Huuhkajien pomo, muistatko? Vaikka pääsimmekin jo yleiseen sopimukseen, niin Loophole ei ole luovuttanut ja luultavasti nimensä mukaan väittää vieläkin, että kuulun heidän jenginsä alueelle riippumatta varsinaisesti siitä, missä klubi fyysisesti sijaitsee,” hän tuhahti paheksuvasti.
“Hän oikeasti kuvittelee, että onnistuttuaan pitämään punaisten lyhtyjen kadun käsissään näinkin kauan, kaikki prostituutioon viittaavat paikat kuuluvat automaattisesti hänelle. Minusta sellaiset eivät tarvitse muuta kuin kuulan kalloon ja pyh,” hän heilautti kättään niin, että kultaiset rannekorut helähtivät ja hänen yllättävä yhdistelmänsä ulkoista eleganssia ja sisäistä teräksenkovuutta saivat minut tuntemaan, että olin tosiaankin palannut taas kotiin. “Helpoin olisi varmaan palkata ammattilainen, niin pääsen siitäkin maanvaivasta. Ensiksi täytyy kuitenkin neuvotella muiden madameiden kanssa, kenet tahdomme hänen tilalleen.” Fengmian vilkaisi minua niin, että saatoin arvata ettei viittaus salamurhaajiin ollut pelkkää sattumaa. Tämä tapa tökkiä jatkuvasti arkaa aihetta kuin märkivää haavaa sekä hänen sarkasminsa muistuttivat minua aina välillä hätkähdyttävän paljon Maestrosta - mikä oli tietenkin yksi syy siihen, että hän oli ihminen joka tuntui kodikkaalta ja jonka luokse halusin aina palata. Ilman Fengmiania tuskin olisin astunut enää koskaan vapaaehtoisesti rakennukseen, joka liittyi jotenkin alamaailman kolmanteen tukipylvääseen.
Värähdin inhosta, kun muistin ensimmäiset kokemukseni ilotaloista. Tavallisesti olisin koettanut vältellä sen ajattelemista, mutta kumma juttu, viime vuosien tapahtumat olivat onnistuneet jättämään murrosiän kuohut varjoonsa niin varmasti, etteivät ne enää kuuluneet edes pahimpien muistojeni Top 50:een.
Murrosikä oli iskenyt minuun kuin juna, ja vaikka kehoni kehittyikin nopeammin kuin mieleni, meni lopulta minun päänikin aivan sekaisin vieraista tunteista ja ajatuksista. Kenties kaikki oli vakavampaa minulle, koska Maestro oli onnistunut pitämään minut melko täydellisesti eristyksissä muista ihmisistä ja televisiosta, enkä ollut koskaan päässyt näkemään millaisia vastakkaisen sukupuolen edustajat olivat villissä luonnossa. Sen sijaan sain pääni täyteen Maestron hyväksymiä klassikoita. Saattoihan sitä arvata, ettei siitä mitään hyvää seuraisi, kun joku minunlaiseni täytti päänsä pelkällä Jane Austenilla, Romeolla ja Julialla, ja romanttisilla oopperoilla.
Kun Maestro tajusi, että keskittymiseni salamurhaajaopinnoista oli harhautunut pilvilinnoihin siitä, että tapaisin pojan, joka rakastuisi minuun päätä pahkaa ja jonka kanssa voisin paeta senhetkisestä todellisuudestani ja ruveta normaaliksi teiniksi, hän huolestui ja syystä. Parannuskeinona naiiviuteeni hän käytti omasta mielestään kaikkein loogisinta ja vahvinta lääkettä jonka oli keksinyt ja se tehosi. Kenties liiankin hyvin, sillä samalla se repi välillemme kuilun, joka kasvoi kasvamistaan siihen asti, että muutin hänen kattonsa alta yliopistoon ja pääsin kokeilemaan omia siipiäni.
Maestro vei minut juuri samaiselle kadulle, jonka läpi olin jonkin aikaa sitten kävellyt ja kustansi minulle minun ensimmäisen kertani. Poika, jonka hän oli minulle valinnut, oli kyllä lempeämpi ja ymmärtäväisempi kuin olisi tarvinnut olla, mutta hän ei ollut mikään unelmieni prinssi ja kertoi minulle tosielämän asioista niin paljon, etten voinut paeta takaisin siihen kuplaan, jonka olin itselleni rakentanut. Yön päätteeksi hän sanoi, että hänellä oli ollut hauskaa minun kanssani ja pyysi minua vierailemaan luona uudestaankin, mutten koskaan palannut uusintakierrokselle. Olin pelannut Maestron kanssa valhepeliä jo ensimmmäisestä oppilasvuodestani asti, mutten siltikään ollut varma siitä, puhuiko hän totta vai ei.
Yksi yö ilotalossa riitti aivan hyvin valaisemaan minua siitä, miten tosielämä toimi ja Maestro sai takaisin tarkkaavaisen ja päättäväisen oppilaansa.
Samalla kun muistelin menneitä, joimme teemme rauhallisessa hiljaisuudessa loppuun ja maistelimme Fengmianin palkkaaman leipurin luomuksia. Keskustelimme vielä lisää Doll Clubin pitämisestä ja Fengmian raportoi minulle yleisistä alamaailman uutisista, jotka olivat lomani aikana menneet minulta ohitse. Fengmian oli täydellinen toisen käden lähde, sillä Doll Clubiin kokoontuvat jengipomot tuntuivat unohtavan yllättävän usein, että näytteille pannut ilmestykset olivatkin liikkuvia ja ajattelevia ihmisiä, joilla oli korvat huhuille ja kieli kertomaan niitä. Epäilin, että huhujen kerääminen olikin alun perin ollut Fengmianin taka-ajatuksena, sillä hän oli aivan liian juonikas ja nokkela tyytymään pelkän ihmisgallerian pyörittämiseen.
Sade oli lakannut ja ilta pimennyt lähes kokonaan, kun lopulta astuin ulos Doll Clubista. Livahdin nyt takaovesta, sillä seinien lävitse jyskyttävät bassot ja ihmisten iloiset huudahdukset viittasivat siihen, että yleinen juhliminen oli alkanut, enkä halunnut näyttää kasvojani sellaisessa paikassa siltä varalta, että joku olisi ne muistanut ja tunnistanut.
En kuitenkaan suunnannut takaisin pääkadulle, vaan kaivoin käsilaukustani tutun varisnaamion ja kiinnitin sen kasvoilleni. Oli liian myöhä, että olisin voinut olettaa pääseväni turvallisesti kotiin kävelemällä katuja pitkin tai yksin metrossa tai bussissa. Sitä paitsi minulla oli lievästi levoton olo, jonka olin laittanut Fengmianin kanssa keskustelemieni asioiden piikkiin. Yötä oli vielä runsaasti jäljellä eikä minulla ollut mihinkään aamulla kiire, joten aioin purkaa levotonta energiaani kattokävelemällä ainakin osan matkasta takaisin Maestron talolle.
Riisuin takkini ja tungin sen käsilaukkuuni, jonka olin Maestron suunnitelmien avustuksella muokannut niin, että sen hihnasta saattoi taitella repun rinkat, jolloin saatoin kuljettaa sitä mukana molemmat kädet vapaina. Huomasin liian myöhään, että jokin oli pielessä, eivätkä pahat tuntemukseni olleetkaan täysin perusteettomia. Kun sain vedettyä veitseni esiin, tunnuksettomiin taisteluvarusteisiin pukeutuneet miehet olivat jo ehtineet saartaa minut kuin rotan nurkkaan ja joka ikinen ase osoitti suoraan minuun. Jähmetyin heidän keskelleen, koettaen hahmottaa heidän lukumääräänsä ja aseistuksiensa vahvuutta, mutta ei tarvittu kovin hyviä matemaattisia taitoja sen määrittelyyn, että olin totaalisen alakynnessä.
Aseistautuneiden ja naamioituneiden sotilaiden joukosta astui esiin hahmo, jonka tunnistin melkein heti. Olin tottunut näkemään hänet mustassa hupparissa enkä käytännöllisessä kenttävarustuksessa, mutta hänen silmistään ei voinut erehtyä. Puristin leukaperäni yhteen, sillä tiesin nyt keitä ympärilläni olevat hyypiöt olivat ja miksi he halusivat minusta jotakin muutakin kuin henkeni.
“Hei taas, Varis,” Haukka tervehti ja silmien siristyksestä päätellen hän hymyili kasvojaan peittävän kankaan takana. Vaikka koetin väistää ja kyyristyä pieneksi, käsiini tartuttiin ja joku veti takaapäin hupun päähäni.
<-edellinen/takaisin/seuraava->