Prologi: Varo heitä, jotka piiloutuvat naamion taakse
- Mike -
Sitä luulee, että elämä on täysin hallinnassa, mutta sitten sitä löytääkin itsensä viettämästä teehetkeä salamurhaajan kanssa, ja asioita täytyy miettiä uudemman kerran.
Sillä ei ollut mitään merkitystä, että kyseessä oleva salamurhaaja oli tätä nykyä eläköitynyt ja asui kotoisalla omakotitaloalueella - minä olin oman uteliaisuuteni vaivaamana häirinnyt hänen rauhaansa ja nyt minun täytyi jotenkin varmistaa, että pääsisin myös hengissä paikalta pois.
Kaupunginosa, jonka lävitse olin ajanut ei ollut kovinkaan vaikuttanut sopivalta kotipaikkakunnalta salamurhaajalle, joka oli joskus lukeutunut New Yorkin parhaimmistoon. Navigaattori oli ohjannut minut sen verran kauas Manhattanilta ja metropolialueelta, että pilvenpiirtäjät olivat jääneet kauas taakse ja kadun varrelle asettuneet kivijalkaliikkeet ja lähikaupat olivat saaneet realistisempia mittasuhteita. Kaupunginosaan rakennetut talot olivat suhteellisen samannäköisiä periamerikkalaisia omakotitaloja, joilla oli samanlaiset aidatut pihat, siistit nurmikot ja talon eteen pysäköidyt citymaasturit, joskus kaksikin. Paikka oli siis perin juurin erilainen kuin saari, jolla minä olin kasvanut ja jollaiseksi olin Suuren Amerikan Maan aina kuvitellut.
Rauhallinen ja niin stereotyyppisen tavallinen paikka oli siis luultavasti juuri täydellinen entiselle palkkamurhaajalle, joka ei halunnut menneisyyden seuraavan perässään. Kukapa häntä osaisi tällaisesta paikasta etsiä?
Paitsi minä, tietenkin.
Talossa, jonka eteen peruutin, oli kuitenkin jotakin erilaista, joka muistutti minua enemmän kotisaaresta. Ehkä kyse oli siitä, että talo oli oikeasti asutun ja hieman reunoiltaan nuhjaantuneen näköinen tavalla, joka kertoi, ettei sen asukkailla ollut erityisemmin rahaa suuriin korjauksiin, vaan talosta pidettiin huolta enemmänkin kotikonstein ja laastaritekniikalla. Pihatien asfaltti oli halkeillut, kuten puutarhan betonilaatatkin, mutta joitakin pilalle menneitä laattoja oli korvattu litteillä kivillä. Seinät olivat maalauksen tarpeessa, mutta kaikkein kuluneimpien lautojen tueksi oli naulattu uusia lankkuja. Kattokin tarvitsi kipeästi uusimista, sillä se näytti koostuvan pelkästään kattohuopapaikoista toisensa päällä, mutta ainakaan tällä tavoin se ei päässyt pahoin sammaloitumaan.
Vielä enemmän Haitista minua muistutti puutarha ja kasvimaa, jotka nielivät pihatietä lukuun ottamatta luultavasti koko pihan, ja joihin kaikki panostus oli ilmeisesti laitettu. Kasvimaa oli täynnä siisteihin riveihin kylvettyjä, rikkaruohottomia istutuksia ja joka rivin päähän oli kepin nokkaan merkattu, mitä riviin oli istutettu. Pihan perällä levittäytyivät hedelmäpuiden käppyräiset oksat ja ensimmäiset kirsikankukat olivat jo avautumassa.
Päivä oli yksi kevään ensimmäisistä kunnolla aurinkoisista päivistä, joten vaikka lämpötilat eivät kohonneetkaan kotisaaren kesäisiin lukemiin, puutarhassa kukkaistutusten parissa työskentelevälle naiselle riitti lyhythihainen, kirkasvärinen kukkamekko ja tummanvihreä, keltakukkainen turbaani. Kun astuin ulos autosta ja kävelin häntä kohti, näin miten paljon hän muistutti isoäitiäni ja saarelle jääneitä tätejä ja isotätejä - hän oli keski-ikäinen, tummaihoinen ja taakse jääneet raskaat vuodet näkyivät kasvoille ilmestyneinä juonteina ja turbaanin alta karanneina harmaantuvina hiuksina. Korvista roikkuvat kullanväriset renkaat ja näyttävät kaulakorut kuitenkin sanoivat, että elämänhalu ja taistelutahto olivat kaikkea muuta kuin himmenemässä.
Nainen ei nostanut katsettaan tulppaaninsipuleista, joita oli asettelemassa mustaan multaan, vaan odotti, kunnes olin hänen edessään ja yskäisin kiinnittääkseni hänen huomionsa. “Niin?” Äänessä ei ollut lämpöä ja kasvoilla oli epäluuloinen ilme, enkä voinut erityisemmin syyttää häntä hänen reaktiostaan.
Koska olin kerrankin vapaalla, minulla ei ollut ylläni virkapukua, mutta otin esiin virkamerkkini hänelle ja esittelin itseni. “Olen etsivä Mike Rhodes New Yorkin poliisilaitokselta ja haluaisin keskustella kanssanne eräistä asioista. Te taas olette Maria Almeta Cook, kutsumanimeltänne Alma, oletan?”
“Minä en ole tehnyt mitään, mistä minun pitäisi keskustella poliisin kanssa,” Alma tuhahti tylysti, mutta hänen sormiensa ote pienen puutarhalapion kahvassa kiristyi huomattavasti. “Ja ystäväni, joihin sinä et kuulu, käyttävät etunimeäni.”
Pudistin päätäni ja pakottauduin esittämään rauhallista, vaikka sydämeni tykyttikin kiihkeästi. Olin syvissä vesissä, enkä ollut edes täysin varma siitä, kuinka syvissä. Saatoin vain toivoa, että kykenisin kellumaan. “En tullutkaan tänne keskustelemaan sinusta, vaan eräästä entisestä tuttavastasi,” kohautin olkiani. “Ja olen kyllä aika varma siitä, että hän tunsi sinut nimellä Alma.”
Sormet eivät näyttäneet osaavan päättää, pitäisikö hellittää ote lapiosta vai ei. “Sinun on kai sitten parasta tulla sisään,” Alma venytteli niskojaan ja nousi pudistelemaan multaa mekon helmasta ja käsistään. Puutarhalapio jäi tököttämään vaarattomana maahan, eikä vatsaani tai kurkkuuni, enkä voinut olla henkäisemättä hieman syvempään helpotuksesta. “Seuraa minua.”
Talon sisällä oli aika lailla juuri sellaista, kuin olin odottanutkin siellä olevan; värikästä ja vanhaa. Alma käski minut istumaan muovisuojuksiselle sohvalle ja jäin katselemaan tekotakan ylle aseteltuja posliiniesineitä sillä aikaa, kun Alma asetteli vesipannun liedelle. Tarkkailin kuitenkin koko ajan sivusilmällä hänen liikkeitään, mutta arvelin oikein, että hän halusi ainakin ensiksi tietää, mitä varten olin tullut, ennen kuin eliminoisi minut.
Kun Alma toi meidän kummankin eteen höyryävät teekupit ja asettautui sitten eteeni tummanvihreälle, satiinipäällysteiselle sohvalle ja jäi odottamaan, mitä sanoisin, koetin järjestellä mielessäni olevia ajatuksiani. Olin viimeinkin lähellä oman pikku arvoitukseni lopullista ratkaisua ja Alma voisi antaa vahvistuksen kuukausia kestäneelle epävarmuudelleni ja pohdinnalleni.
Alman odottavien silmien alla kaivoin salkustani esiin pahvikantisen kansion ja liu’utin sen lasipintaisen sohvapöydän ylitse. “Nämä ovat viimeiset kopiot vuosia sitten kerätyistä todisteista, jotka liittyvät koodinimellä ‘Alma’ kulkevaan henkilöön, jonka epäiltiin olevan osa järjestäytynyttä ammattitappajien joukkoa, joka kutsui itseään nimellä ‘Hiljaiset’, ja jonka epäillään kuolleen hämärissä olosuhteissa tällaisen laittoman sopimuksen toteuttamisen yhteydessä.” Alma pisti parastaan esittääkseen vain etäisesti kiinnostunutta, mutta hän selasi kansion papereita hieman liian kiihkeästi ja kun hän katsoi minua kansion ylitse, hänen silmänsä olivat aivan liian tarkkaavaiset. “Se sisältää myös kopiot murhista ja tapoista, joita epäillään ‘Alman’ tekemiksi - nekin ovat ikävä kyllä viimeiset kappaleet, sillä niiden digitaaliset dokumentit ovat jonkun huolimattomuuden takia tuhoutuneet. Ja se sisältää myös profiilit niistä henkilöistä, joiden epäiltiin piilottelevan koodinimen takana juuri ennen ‘Alman’ ennenaikaista kuolemaa - mukaan lukien sinut.”
Alma nojasi taaksepäin sohvalla ja katsoi minua tarkkaan. Häntä oli hyvin vaikea lukea, mutta vaikka hän huokuikin joka solustaan piikiventerävää kovuutta, hän vaikutti myös hyvin laskelmoivalta ja saatoin melkein nähdä, miten hän pyöritteli minun mukanani tuomia etuja ja haittoja mielessään.. Saatoin vain toivoa, että tulos olisi minun kannaltani edullinen. “Miksi sinä annat nämä minulle?” hän kysyi matalasti, odottavasti.
“Vaikka työskentelenkin New Yorkin poliisilaitoksen hyväksi, olen tullut tänään tänne pelkästään henkilökohtaisella asialla ja tyydyttämään omaa uteliaisuuttani. En ole kuitenkaan niin tyhmä, että koettaisin kiskoa sinusta tietoja kiristämällä sinua, vaan haluan sen sijaan vedota sinun hyväntahtoisuuteesi.”
Alma ei pidätellyt sarkastista naurunpyrskähdystä tämän kuullessaan.
“Nuo paperit hallussasi olet vapaa. Ainoa dokumentti, joka salamurhaajasta nimeltä Alma on jäljellä, on hänen kuolintodistuksensa. Lisäksi on minun lausuntoni, jota en ole erityisen kiinnostunut jakamaan poliisilaitokselle, saatika sinun entisten ystäviesi kanssa, sillä näin kaikki korttini paljastaneena pääsisit minustakin eroon yksinkertaisesti hoitelemalla minut pois päiviltä,” otin eteeni laitetun teekupin käsiini, mutten kuitenkaan aikonut juoda siitä. “Saat pitää nuo paperit itselläsi, vaikka et kertoisi minulle mitään. Kun lähden täältä pois, en enää etsi sinua käsiini ja olet vapaa aloittamaan elämäsi uudestaan missä ja millä nimellä vain tahdot.” Olin aika varma, että hän kykenisi tekemään niin. Huomiotaherättämättömästä ulkoasusta huolimatta talon sisustus oli hienompi kuin miltä päällepäin näytti, sillä keittiön kalusteet näyttivät uusilta ja kiiltäviltä, ja vaikken ollutkaan mikään taiteen tuntija, olisin voinut arvata, että seinällä olevat yhteensopivat kirkasväriset modernia afrikkalaistyylistä taidetta esittävät taulut oli ostettu oikeasta galleriasta, ei kirpputorilta tai katutaiteilijalta.
Alma katsoi minua taas kerran pitkään ja arvioivasti. Vastasin hänen katseeseensa tasaisesti ja koetin vakuuttaa hänet minun rehellisyydestäni. Minä olinkin rehellinen - tosin koetin unohtaa sen, että ensimmäistä kertaa poliisin urani aikana olin vajonnut yhtä alas kuin jotkut työtovereistani, tärkeiden papereiden varastamiseen ja tuhoamiseen asti - mutta toivoin tosissani, että Alma noudatti myös omanlaista versiotaan kunniasta ja moraaleista.
“Laske tuo kuppi alas,” Alma sanoi lopulta. Kun noudatin hänen kehotustaan, hän kurottautui matalan pöydän ylitse ja ilmeenkään värähtämättä vaihtoi oman teekuppinsa siihen, jonka oli antanut minulle. “Kenestä sinä oikein haluat kuulla?”
Hengähdin lyhyesti. “Haluan tietää, työskentelitkö joskus samassa killassa Varis-nimisen salamurhaajan kanssa. Ja haluan kuulla hänestä kaiken, mitä tiedät.”
Viimeinkin Alman kasvoille ilmestyi hymy, vaikka se ei ollutkaan aidosti iloinen. “Vai Variksesta? Saanko udella, miksi haluat tietää hänestä? Pelkkää uteliaisuutta, hah! Vai liittyykö se jotenkin vastikään tapahtuneisiin paljastuksiin?” hän kiusoitteli.
Muovisuojus rapisi allani, kun asettauduin itsekin paremmin sohvalle istumaan. “Sinä siis tunsit hänet,” väistin hänen kysymyksensä.
Alma huokaisi, asetteli jalkansa toisen päälle ristiin ja aloitti: “Tottakai minä tunsin hänet, lapsesta saakka. Minun tehtävänäni oli tappaa hänet.”
“Olin täyttämässä erästä sopimusta kiltatoverini Maestron kanssa. Tunnetko hänet?” Nimi oli Variksen yhteydessä minulle tuttu, mutta Alma jatkoi, ennen kuin ehdin vastata mitään. “Olimme saaneet tehtäväksemme eliminoida kaksi henkilöä erään nousevan bioteknologiayhtiön johtoportaasta ja heidän lapsensa - jos olet seurannut viime kuukausina uutisia,, osaat arvata keistä oli kyse. Saimme tehtyä työn ensimmäisen osan suuremmitta ongelmitta, tosin kanssamme työskennellyt nuori oppilas munasi pahasti ja sopimukset saivat tietää tulevasta juuri ennen kuin saavuimme paikalle, eivätkä tapahtumat edenneet niin siististi kuin niiden oli ollut tarkoitus. He olivat ehtineet piilottaa tyttönsä ja sillä aikaa kun hankkiuduin eroon tehtävän sössineestä oppilaasta, Maestro etsi tyttöä talosta.”
“Kun hän tuli takaisin luokseni, hän sanoi, ettei tyttöä saisi tappaa ja että meidän tulisi korvata hänen ruumiinsa oppilaalla - tämän tähden meidän täytyi kuluttaa aikaa ja vaivaa, jotta ruumiiden todellinen tunnistus olisi mahdotonta, mutta olin työskennellyt Maestron kanssa luotin hänen arvostelukykyynsä niin paljon kuin salamurhaajana vain saatoin. Sitä paitsi hän oli sen takia minulle palveluksen velkaa, ja täytti sen myöhemmin avustamalla minua pääsemään pois siitä helvetistä.”
“Pitkään aikaan en tiennyt, mitä tytölle oli lopulta tapahtunut, enkä edes halunnut tietää. Kuvittele kuitenkin hämmästystäni, kun joitakin vuosia sopimuksen täyttämisen jälkeen Maestro alkoi liikkua ympäriinsä takinhelmoistaan roikkuen lintunaamioinen tyttö, jota kutsui oppilaakseen. Ja kuten Maestron tyyliin kuului, hän kehitti tuosta tyttösestä yhden killan nuorimmista ja lupaavimmista palkkatappajista. Olin tosiaankin melkein kateellinen, minulle kun oppilaat ovat aina tarkoittaneet vain ylimääräistä vaivaa ja riskejä, eivätkä he koskaan ole minulle muuta aiheuttaneetkaan.”
“Mutta täytyy kyllä myöntää, että se tyttö oli luonnonlahjakkuus,” Alma oli uppoutunut muisteloihinsa ja hänen silmänsä hehkuivat lähes maanisen unelmoivasti. Joka ikinen Alman suusta lähtenyt sana oli sekä vahvistanut omat arveluni, että todistanut kaikkein pahimmat pelkoni tosiksi, enkä voinut olla eri mieltä Alman kanssa.
Varis oli tuntemani toisten salamurhaajien jahtaamaksi joutunut Sage Gray. Sage Gray oli Varis, yksi New Yorkin parhaimmista salamurhaajista. Ja minä olin päässyt näkemään kummankin täydessä toiminnassa aivan läheltä ja selvinnyt siitä hengissä pohtimaan niiden merkitystä. Minä jos joku tiesin, millaisissa asioissa Varis oli lahjakas - liikkuvasta moottoripyörästä huonolla näkyvyydellä ampumisessa, lähes yliluonnollisen nopeissa reflekseissä ja yliluonnollisessa pelottomuudessa, jonka avulla hän saattoi taiteilla alas pilvenpiirtäjän porraskuilua ja tehdä selvää kokonaisesta pataljoonasta vartioon asetettuja palkkasotilaita.
Tunsin värähdyksen pelkoa, kuinka läheltä olin tosiaankin päässyt todistamaan Variksen toimintaa. Hemmetti, hänhän oli hyökännyt kimppuuni ja hän olisi voinut tappaa minut jos vain olisi niin tahtonut. Mutta hän oli myös Sage Gray, eikä hän ollut tehnyt minusta selvää. Sen sijaan hän oli suudellut minua ja osoittanut minulle ystävällisyyttä tavalla, jonka toivoin tosissani olevan aito. Hänen ystävällisyytensä tähden olin kieltäytynyt tunnustamasta itselleni todellisuutta, vaikka olin arvannut totuuden jo kauan sitten. Olin halunnut tunnustaa hänestä vain sen osan, joka oli Sage ja epäusko oli ollut vahva voima.
En kuitenkaan ollut saanut itseäni niin syvälle itsepetoksen suohon, että olisin koettanut jatkaa yhteydenpitoa sen jälkeen, kun lehdet alkoivat kirjoitella hänestä ja oikeusprosessi alkoi. Kuukausiin ei kuitenkaan ollut kulunut päivääkään, etteikö hän olisi ollut mielessäni ja joka kerta kun näin lehtiotsikot ja oikeustalon edestä napatut kuvat, olin muistanut, etten tiennyt hänestä kaikkea. Ja lopulta olin päätynyt tähän, jakamaan enemmän tai vähemmän myrkytettyä teetä entisen salamurhaajan olohuoneessa.
Olin tehnyt Sagesta itselleni sen askelman, joka viimeinkin vei minut vastuullisen poliisin roolista taas yhdeksi moraalinsa kompromisoineeksi virkapukuiseksi siaksi. Vaikka tiesin nyt, kuka Sage todellisuudessa oli, en ollut suunnitellut tekeväni asialle mitään. Kun olin ensimmäistä kertaa saapunut poliisilaitokselle, vielä poliisikoulun penkiltä tuoreena, olin alkanut tutkimaan mystisen varisnaamioisen huipputappajan arvoitusta ihan vain sen takia, että kaikki muut olivat sanoneet, että oli mahdotonta selvittää jonkun sellaisen henkilöllisyyttä, jota ei koskaan näkynyt kameroilla tai joka ei jättänyt hengissä olevia silminnäkijöitä. En ollut niin naiivi, että olisin uskonut, että yhden salamurhaajan pidättäminen ratkaisisi ongelman, joka oli BACA:n tukema järjestelmällisen rikollisuuden moniulotteinen verkko ja ammattilaisten killat, jossa yhden tappajan tilalle oli jonottamassa ties kuinka moni muu. Vuosien varrella olin kasvattanut vihjeitteni määrää äärimmäisen vähän, mutta kohtalo oli päättänyt, että minun kustannuksellani oli hauska leikkiä.
Kun hyvästelin Alman ja lopulta pääsin takaisin autolleni, ihmeesti yhä hengissä, tunsin, että vierailuni oli saattanut olla sittenkin virhe. Alman antamat vastaukset eivät olleet hillinneet uteliaisuuttani, vaan se oli kasvanut entisestään. Tiesin, ettei minun olisi pitänyt tuntea näin vahvaa kiinnostusta jotakuta sellaista kohtaan, joka tienasi rahansa juuri sellaisella toiminnalla, joka minun oli tarkoitus pysäyttää, mutta realistisuuden ääni hukkui mielessäni kaikuvien uusien kysymysten alle. Mitä oli tapahtunut Varikselle sen jälkeen, kun Maestro oli ottanut hänet oppilaakseen? Miksi hän oli joutunut muiden salamurhaajien jahtaamaksi ja mitä hänen oli täytynyt tehdä selvitäkseen? Mitä hän aikoi tehdä nyt?
Kun käännyin ajamaan takaisin Manhattania kohti, olin varma ainoastaan yhdestä asiasta. Arvoitus nimeltä Varis oli vaivannut mieltäni jo vuosikausia - ja mitä enemmän tietoja sain, sitä enemmän minä olin koukussa.
takaisin/seuraava->
Sitä luulee, että elämä on täysin hallinnassa, mutta sitten sitä löytääkin itsensä viettämästä teehetkeä salamurhaajan kanssa, ja asioita täytyy miettiä uudemman kerran.
Sillä ei ollut mitään merkitystä, että kyseessä oleva salamurhaaja oli tätä nykyä eläköitynyt ja asui kotoisalla omakotitaloalueella - minä olin oman uteliaisuuteni vaivaamana häirinnyt hänen rauhaansa ja nyt minun täytyi jotenkin varmistaa, että pääsisin myös hengissä paikalta pois.
Kaupunginosa, jonka lävitse olin ajanut ei ollut kovinkaan vaikuttanut sopivalta kotipaikkakunnalta salamurhaajalle, joka oli joskus lukeutunut New Yorkin parhaimmistoon. Navigaattori oli ohjannut minut sen verran kauas Manhattanilta ja metropolialueelta, että pilvenpiirtäjät olivat jääneet kauas taakse ja kadun varrelle asettuneet kivijalkaliikkeet ja lähikaupat olivat saaneet realistisempia mittasuhteita. Kaupunginosaan rakennetut talot olivat suhteellisen samannäköisiä periamerikkalaisia omakotitaloja, joilla oli samanlaiset aidatut pihat, siistit nurmikot ja talon eteen pysäköidyt citymaasturit, joskus kaksikin. Paikka oli siis perin juurin erilainen kuin saari, jolla minä olin kasvanut ja jollaiseksi olin Suuren Amerikan Maan aina kuvitellut.
Rauhallinen ja niin stereotyyppisen tavallinen paikka oli siis luultavasti juuri täydellinen entiselle palkkamurhaajalle, joka ei halunnut menneisyyden seuraavan perässään. Kukapa häntä osaisi tällaisesta paikasta etsiä?
Paitsi minä, tietenkin.
Talossa, jonka eteen peruutin, oli kuitenkin jotakin erilaista, joka muistutti minua enemmän kotisaaresta. Ehkä kyse oli siitä, että talo oli oikeasti asutun ja hieman reunoiltaan nuhjaantuneen näköinen tavalla, joka kertoi, ettei sen asukkailla ollut erityisemmin rahaa suuriin korjauksiin, vaan talosta pidettiin huolta enemmänkin kotikonstein ja laastaritekniikalla. Pihatien asfaltti oli halkeillut, kuten puutarhan betonilaatatkin, mutta joitakin pilalle menneitä laattoja oli korvattu litteillä kivillä. Seinät olivat maalauksen tarpeessa, mutta kaikkein kuluneimpien lautojen tueksi oli naulattu uusia lankkuja. Kattokin tarvitsi kipeästi uusimista, sillä se näytti koostuvan pelkästään kattohuopapaikoista toisensa päällä, mutta ainakaan tällä tavoin se ei päässyt pahoin sammaloitumaan.
Vielä enemmän Haitista minua muistutti puutarha ja kasvimaa, jotka nielivät pihatietä lukuun ottamatta luultavasti koko pihan, ja joihin kaikki panostus oli ilmeisesti laitettu. Kasvimaa oli täynnä siisteihin riveihin kylvettyjä, rikkaruohottomia istutuksia ja joka rivin päähän oli kepin nokkaan merkattu, mitä riviin oli istutettu. Pihan perällä levittäytyivät hedelmäpuiden käppyräiset oksat ja ensimmäiset kirsikankukat olivat jo avautumassa.
Päivä oli yksi kevään ensimmäisistä kunnolla aurinkoisista päivistä, joten vaikka lämpötilat eivät kohonneetkaan kotisaaren kesäisiin lukemiin, puutarhassa kukkaistutusten parissa työskentelevälle naiselle riitti lyhythihainen, kirkasvärinen kukkamekko ja tummanvihreä, keltakukkainen turbaani. Kun astuin ulos autosta ja kävelin häntä kohti, näin miten paljon hän muistutti isoäitiäni ja saarelle jääneitä tätejä ja isotätejä - hän oli keski-ikäinen, tummaihoinen ja taakse jääneet raskaat vuodet näkyivät kasvoille ilmestyneinä juonteina ja turbaanin alta karanneina harmaantuvina hiuksina. Korvista roikkuvat kullanväriset renkaat ja näyttävät kaulakorut kuitenkin sanoivat, että elämänhalu ja taistelutahto olivat kaikkea muuta kuin himmenemässä.
Nainen ei nostanut katsettaan tulppaaninsipuleista, joita oli asettelemassa mustaan multaan, vaan odotti, kunnes olin hänen edessään ja yskäisin kiinnittääkseni hänen huomionsa. “Niin?” Äänessä ei ollut lämpöä ja kasvoilla oli epäluuloinen ilme, enkä voinut erityisemmin syyttää häntä hänen reaktiostaan.
Koska olin kerrankin vapaalla, minulla ei ollut ylläni virkapukua, mutta otin esiin virkamerkkini hänelle ja esittelin itseni. “Olen etsivä Mike Rhodes New Yorkin poliisilaitokselta ja haluaisin keskustella kanssanne eräistä asioista. Te taas olette Maria Almeta Cook, kutsumanimeltänne Alma, oletan?”
“Minä en ole tehnyt mitään, mistä minun pitäisi keskustella poliisin kanssa,” Alma tuhahti tylysti, mutta hänen sormiensa ote pienen puutarhalapion kahvassa kiristyi huomattavasti. “Ja ystäväni, joihin sinä et kuulu, käyttävät etunimeäni.”
Pudistin päätäni ja pakottauduin esittämään rauhallista, vaikka sydämeni tykyttikin kiihkeästi. Olin syvissä vesissä, enkä ollut edes täysin varma siitä, kuinka syvissä. Saatoin vain toivoa, että kykenisin kellumaan. “En tullutkaan tänne keskustelemaan sinusta, vaan eräästä entisestä tuttavastasi,” kohautin olkiani. “Ja olen kyllä aika varma siitä, että hän tunsi sinut nimellä Alma.”
Sormet eivät näyttäneet osaavan päättää, pitäisikö hellittää ote lapiosta vai ei. “Sinun on kai sitten parasta tulla sisään,” Alma venytteli niskojaan ja nousi pudistelemaan multaa mekon helmasta ja käsistään. Puutarhalapio jäi tököttämään vaarattomana maahan, eikä vatsaani tai kurkkuuni, enkä voinut olla henkäisemättä hieman syvempään helpotuksesta. “Seuraa minua.”
Talon sisällä oli aika lailla juuri sellaista, kuin olin odottanutkin siellä olevan; värikästä ja vanhaa. Alma käski minut istumaan muovisuojuksiselle sohvalle ja jäin katselemaan tekotakan ylle aseteltuja posliiniesineitä sillä aikaa, kun Alma asetteli vesipannun liedelle. Tarkkailin kuitenkin koko ajan sivusilmällä hänen liikkeitään, mutta arvelin oikein, että hän halusi ainakin ensiksi tietää, mitä varten olin tullut, ennen kuin eliminoisi minut.
Kun Alma toi meidän kummankin eteen höyryävät teekupit ja asettautui sitten eteeni tummanvihreälle, satiinipäällysteiselle sohvalle ja jäi odottamaan, mitä sanoisin, koetin järjestellä mielessäni olevia ajatuksiani. Olin viimeinkin lähellä oman pikku arvoitukseni lopullista ratkaisua ja Alma voisi antaa vahvistuksen kuukausia kestäneelle epävarmuudelleni ja pohdinnalleni.
Alman odottavien silmien alla kaivoin salkustani esiin pahvikantisen kansion ja liu’utin sen lasipintaisen sohvapöydän ylitse. “Nämä ovat viimeiset kopiot vuosia sitten kerätyistä todisteista, jotka liittyvät koodinimellä ‘Alma’ kulkevaan henkilöön, jonka epäiltiin olevan osa järjestäytynyttä ammattitappajien joukkoa, joka kutsui itseään nimellä ‘Hiljaiset’, ja jonka epäillään kuolleen hämärissä olosuhteissa tällaisen laittoman sopimuksen toteuttamisen yhteydessä.” Alma pisti parastaan esittääkseen vain etäisesti kiinnostunutta, mutta hän selasi kansion papereita hieman liian kiihkeästi ja kun hän katsoi minua kansion ylitse, hänen silmänsä olivat aivan liian tarkkaavaiset. “Se sisältää myös kopiot murhista ja tapoista, joita epäillään ‘Alman’ tekemiksi - nekin ovat ikävä kyllä viimeiset kappaleet, sillä niiden digitaaliset dokumentit ovat jonkun huolimattomuuden takia tuhoutuneet. Ja se sisältää myös profiilit niistä henkilöistä, joiden epäiltiin piilottelevan koodinimen takana juuri ennen ‘Alman’ ennenaikaista kuolemaa - mukaan lukien sinut.”
Alma nojasi taaksepäin sohvalla ja katsoi minua tarkkaan. Häntä oli hyvin vaikea lukea, mutta vaikka hän huokuikin joka solustaan piikiventerävää kovuutta, hän vaikutti myös hyvin laskelmoivalta ja saatoin melkein nähdä, miten hän pyöritteli minun mukanani tuomia etuja ja haittoja mielessään.. Saatoin vain toivoa, että tulos olisi minun kannaltani edullinen. “Miksi sinä annat nämä minulle?” hän kysyi matalasti, odottavasti.
“Vaikka työskentelenkin New Yorkin poliisilaitoksen hyväksi, olen tullut tänään tänne pelkästään henkilökohtaisella asialla ja tyydyttämään omaa uteliaisuuttani. En ole kuitenkaan niin tyhmä, että koettaisin kiskoa sinusta tietoja kiristämällä sinua, vaan haluan sen sijaan vedota sinun hyväntahtoisuuteesi.”
Alma ei pidätellyt sarkastista naurunpyrskähdystä tämän kuullessaan.
“Nuo paperit hallussasi olet vapaa. Ainoa dokumentti, joka salamurhaajasta nimeltä Alma on jäljellä, on hänen kuolintodistuksensa. Lisäksi on minun lausuntoni, jota en ole erityisen kiinnostunut jakamaan poliisilaitokselle, saatika sinun entisten ystäviesi kanssa, sillä näin kaikki korttini paljastaneena pääsisit minustakin eroon yksinkertaisesti hoitelemalla minut pois päiviltä,” otin eteeni laitetun teekupin käsiini, mutten kuitenkaan aikonut juoda siitä. “Saat pitää nuo paperit itselläsi, vaikka et kertoisi minulle mitään. Kun lähden täältä pois, en enää etsi sinua käsiini ja olet vapaa aloittamaan elämäsi uudestaan missä ja millä nimellä vain tahdot.” Olin aika varma, että hän kykenisi tekemään niin. Huomiotaherättämättömästä ulkoasusta huolimatta talon sisustus oli hienompi kuin miltä päällepäin näytti, sillä keittiön kalusteet näyttivät uusilta ja kiiltäviltä, ja vaikken ollutkaan mikään taiteen tuntija, olisin voinut arvata, että seinällä olevat yhteensopivat kirkasväriset modernia afrikkalaistyylistä taidetta esittävät taulut oli ostettu oikeasta galleriasta, ei kirpputorilta tai katutaiteilijalta.
Alma katsoi minua taas kerran pitkään ja arvioivasti. Vastasin hänen katseeseensa tasaisesti ja koetin vakuuttaa hänet minun rehellisyydestäni. Minä olinkin rehellinen - tosin koetin unohtaa sen, että ensimmäistä kertaa poliisin urani aikana olin vajonnut yhtä alas kuin jotkut työtovereistani, tärkeiden papereiden varastamiseen ja tuhoamiseen asti - mutta toivoin tosissani, että Alma noudatti myös omanlaista versiotaan kunniasta ja moraaleista.
“Laske tuo kuppi alas,” Alma sanoi lopulta. Kun noudatin hänen kehotustaan, hän kurottautui matalan pöydän ylitse ja ilmeenkään värähtämättä vaihtoi oman teekuppinsa siihen, jonka oli antanut minulle. “Kenestä sinä oikein haluat kuulla?”
Hengähdin lyhyesti. “Haluan tietää, työskentelitkö joskus samassa killassa Varis-nimisen salamurhaajan kanssa. Ja haluan kuulla hänestä kaiken, mitä tiedät.”
Viimeinkin Alman kasvoille ilmestyi hymy, vaikka se ei ollutkaan aidosti iloinen. “Vai Variksesta? Saanko udella, miksi haluat tietää hänestä? Pelkkää uteliaisuutta, hah! Vai liittyykö se jotenkin vastikään tapahtuneisiin paljastuksiin?” hän kiusoitteli.
Muovisuojus rapisi allani, kun asettauduin itsekin paremmin sohvalle istumaan. “Sinä siis tunsit hänet,” väistin hänen kysymyksensä.
Alma huokaisi, asetteli jalkansa toisen päälle ristiin ja aloitti: “Tottakai minä tunsin hänet, lapsesta saakka. Minun tehtävänäni oli tappaa hänet.”
“Olin täyttämässä erästä sopimusta kiltatoverini Maestron kanssa. Tunnetko hänet?” Nimi oli Variksen yhteydessä minulle tuttu, mutta Alma jatkoi, ennen kuin ehdin vastata mitään. “Olimme saaneet tehtäväksemme eliminoida kaksi henkilöä erään nousevan bioteknologiayhtiön johtoportaasta ja heidän lapsensa - jos olet seurannut viime kuukausina uutisia,, osaat arvata keistä oli kyse. Saimme tehtyä työn ensimmäisen osan suuremmitta ongelmitta, tosin kanssamme työskennellyt nuori oppilas munasi pahasti ja sopimukset saivat tietää tulevasta juuri ennen kuin saavuimme paikalle, eivätkä tapahtumat edenneet niin siististi kuin niiden oli ollut tarkoitus. He olivat ehtineet piilottaa tyttönsä ja sillä aikaa kun hankkiuduin eroon tehtävän sössineestä oppilaasta, Maestro etsi tyttöä talosta.”
“Kun hän tuli takaisin luokseni, hän sanoi, ettei tyttöä saisi tappaa ja että meidän tulisi korvata hänen ruumiinsa oppilaalla - tämän tähden meidän täytyi kuluttaa aikaa ja vaivaa, jotta ruumiiden todellinen tunnistus olisi mahdotonta, mutta olin työskennellyt Maestron kanssa luotin hänen arvostelukykyynsä niin paljon kuin salamurhaajana vain saatoin. Sitä paitsi hän oli sen takia minulle palveluksen velkaa, ja täytti sen myöhemmin avustamalla minua pääsemään pois siitä helvetistä.”
“Pitkään aikaan en tiennyt, mitä tytölle oli lopulta tapahtunut, enkä edes halunnut tietää. Kuvittele kuitenkin hämmästystäni, kun joitakin vuosia sopimuksen täyttämisen jälkeen Maestro alkoi liikkua ympäriinsä takinhelmoistaan roikkuen lintunaamioinen tyttö, jota kutsui oppilaakseen. Ja kuten Maestron tyyliin kuului, hän kehitti tuosta tyttösestä yhden killan nuorimmista ja lupaavimmista palkkatappajista. Olin tosiaankin melkein kateellinen, minulle kun oppilaat ovat aina tarkoittaneet vain ylimääräistä vaivaa ja riskejä, eivätkä he koskaan ole minulle muuta aiheuttaneetkaan.”
“Mutta täytyy kyllä myöntää, että se tyttö oli luonnonlahjakkuus,” Alma oli uppoutunut muisteloihinsa ja hänen silmänsä hehkuivat lähes maanisen unelmoivasti. Joka ikinen Alman suusta lähtenyt sana oli sekä vahvistanut omat arveluni, että todistanut kaikkein pahimmat pelkoni tosiksi, enkä voinut olla eri mieltä Alman kanssa.
Varis oli tuntemani toisten salamurhaajien jahtaamaksi joutunut Sage Gray. Sage Gray oli Varis, yksi New Yorkin parhaimmista salamurhaajista. Ja minä olin päässyt näkemään kummankin täydessä toiminnassa aivan läheltä ja selvinnyt siitä hengissä pohtimaan niiden merkitystä. Minä jos joku tiesin, millaisissa asioissa Varis oli lahjakas - liikkuvasta moottoripyörästä huonolla näkyvyydellä ampumisessa, lähes yliluonnollisen nopeissa reflekseissä ja yliluonnollisessa pelottomuudessa, jonka avulla hän saattoi taiteilla alas pilvenpiirtäjän porraskuilua ja tehdä selvää kokonaisesta pataljoonasta vartioon asetettuja palkkasotilaita.
Tunsin värähdyksen pelkoa, kuinka läheltä olin tosiaankin päässyt todistamaan Variksen toimintaa. Hemmetti, hänhän oli hyökännyt kimppuuni ja hän olisi voinut tappaa minut jos vain olisi niin tahtonut. Mutta hän oli myös Sage Gray, eikä hän ollut tehnyt minusta selvää. Sen sijaan hän oli suudellut minua ja osoittanut minulle ystävällisyyttä tavalla, jonka toivoin tosissani olevan aito. Hänen ystävällisyytensä tähden olin kieltäytynyt tunnustamasta itselleni todellisuutta, vaikka olin arvannut totuuden jo kauan sitten. Olin halunnut tunnustaa hänestä vain sen osan, joka oli Sage ja epäusko oli ollut vahva voima.
En kuitenkaan ollut saanut itseäni niin syvälle itsepetoksen suohon, että olisin koettanut jatkaa yhteydenpitoa sen jälkeen, kun lehdet alkoivat kirjoitella hänestä ja oikeusprosessi alkoi. Kuukausiin ei kuitenkaan ollut kulunut päivääkään, etteikö hän olisi ollut mielessäni ja joka kerta kun näin lehtiotsikot ja oikeustalon edestä napatut kuvat, olin muistanut, etten tiennyt hänestä kaikkea. Ja lopulta olin päätynyt tähän, jakamaan enemmän tai vähemmän myrkytettyä teetä entisen salamurhaajan olohuoneessa.
Olin tehnyt Sagesta itselleni sen askelman, joka viimeinkin vei minut vastuullisen poliisin roolista taas yhdeksi moraalinsa kompromisoineeksi virkapukuiseksi siaksi. Vaikka tiesin nyt, kuka Sage todellisuudessa oli, en ollut suunnitellut tekeväni asialle mitään. Kun olin ensimmäistä kertaa saapunut poliisilaitokselle, vielä poliisikoulun penkiltä tuoreena, olin alkanut tutkimaan mystisen varisnaamioisen huipputappajan arvoitusta ihan vain sen takia, että kaikki muut olivat sanoneet, että oli mahdotonta selvittää jonkun sellaisen henkilöllisyyttä, jota ei koskaan näkynyt kameroilla tai joka ei jättänyt hengissä olevia silminnäkijöitä. En ollut niin naiivi, että olisin uskonut, että yhden salamurhaajan pidättäminen ratkaisisi ongelman, joka oli BACA:n tukema järjestelmällisen rikollisuuden moniulotteinen verkko ja ammattilaisten killat, jossa yhden tappajan tilalle oli jonottamassa ties kuinka moni muu. Vuosien varrella olin kasvattanut vihjeitteni määrää äärimmäisen vähän, mutta kohtalo oli päättänyt, että minun kustannuksellani oli hauska leikkiä.
Kun hyvästelin Alman ja lopulta pääsin takaisin autolleni, ihmeesti yhä hengissä, tunsin, että vierailuni oli saattanut olla sittenkin virhe. Alman antamat vastaukset eivät olleet hillinneet uteliaisuuttani, vaan se oli kasvanut entisestään. Tiesin, ettei minun olisi pitänyt tuntea näin vahvaa kiinnostusta jotakuta sellaista kohtaan, joka tienasi rahansa juuri sellaisella toiminnalla, joka minun oli tarkoitus pysäyttää, mutta realistisuuden ääni hukkui mielessäni kaikuvien uusien kysymysten alle. Mitä oli tapahtunut Varikselle sen jälkeen, kun Maestro oli ottanut hänet oppilaakseen? Miksi hän oli joutunut muiden salamurhaajien jahtaamaksi ja mitä hänen oli täytynyt tehdä selvitäkseen? Mitä hän aikoi tehdä nyt?
Kun käännyin ajamaan takaisin Manhattania kohti, olin varma ainoastaan yhdestä asiasta. Arvoitus nimeltä Varis oli vaivannut mieltäni jo vuosikausia - ja mitä enemmän tietoja sain, sitä enemmän minä olin koukussa.
takaisin/seuraava->