9. Älä anna minkään sumentaa keskittymistäsi
"Kävin Lawrencen toimistossa viime yönä. Kimppuun kävi se varisnaamioinen salamurhaaja, jota olen tutkinut, mutta jätti minut henkiin. Luultavasti Lawrencen kumppani, ole varovainen, hän on erittäin vaarallinen."
Katselin luultavasti kymmenennettä kertaa Rhodesin laittamaa viestiä, jonka hän oli lähettänyt yhteydenpitokiellostani huolimatta. Toisaalta vika oli minussa, sillä Maestron ohjeiden vastaisesti en ollut hävittänyt prepaidiani heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Mutta Maestron ohjeiden noudattaminen ei ollut jostakin kumman syystä viime aikoina napannut.
En ollut tietenkään vastannut viestiin, mutta olin vilkuillut sitä yhä uudestaan ja uudestaan päivän mittaan valmistelujeni lomassa. Olin pitänyt itseni kiireisenä, sillä se auttoi unohtamaan kivun ja sen tosiseikan, että kohtapuoliin kuolisi joko minä tai Hector Lawrence. Aioin herätellä Lawrencen tähän tosiseikkaan, sillä halusin hänen olevan peloissaan. Ja jos hän olisi peloissaan, saisin nähdä hänen tekevän virheitä. Ja jos hänen virheidensä ansiosta saisin lisää todisteita Lawrencen juonista, se ei haittaisi ollenkaan.
Olin siis valmistellut huolella iltaa varten, sillä nyt olisi aika antaa Lawrencelle ensimmäinen varoitus - ja tällä kertaa en aikonut tulla puukotetuksi. Olin tarkkaillut koko päivän Lawrencen toimia piilokameroista samalla kun korjasin ja vahvistin veitsiliiviäni, jotta se vastedes kestäisi paremmin kaikenlaiset veitseniskut. Selasin läpi Lawrencen tietokoneen tietoja, joihin olin päässyt käsiksi siivouskeikallani, mutta Lawrence oli sen verran järkevä, ettei säilyttänyt kovalevyllään mitään arkaluontoista.
Olisin halunnut saada selville, missä minun oma salamurhasopimukseni tällä hetkellä oli. Se oli luultavasti ollut alunperin Saschilla, mutta Lawrence oli varmasti siirtänyt sen nyt johonkin turvallisempaan paikkaan.
Pohdin myös, olisiko ollut järkevämpi vierailla Lawrencen kotona toimistopilvenpiirtäjän sijasta, mutta tulin siihen tulokseen että rajoittamaton kulkulupani toimistorakennukseen ja parempi tuntemukseni paikoista oli parempi. Sitä paitsi olin aavistuksen tottuneempi toimimaan kaupunkiolosuhteissa, ja Lawrencen valtavan lukaalin ympärillä oli niin paljon avoimia ruohokenttiä ja matalia pusikoita, että sinne mennessäni olisin ottanut vain turhia riskejä. Jos et halua jäädä kiinni ja kuolla, valitse aina juuri oikea maasto.
.................
Ennen kuin saatoin keskittyä täydellisesti Lawrenceen, minun täytyi selittää tilanteeni Isoveljelle. Ei ollut Varikselle ollenkaan luonteenomaista olla kovin kauan aikaa ilman toimeksiantoa, varsinkaan Maestron kuoleman jälkeen. Kun astelin metroasemalla kohti piilopaikkaa, tunsin itseni huvittuneeksi. Ensiksi minun piti hankkiutua lomalle päivätyöstäni, koska minut haluttiin tappaa - nyt halusin pitää taukoa yötöstäni, koska halusin tappaa jonkun.
Isoveli ja Bébé olivat jo paikalla kun saavuin vihreäoviseen huoneeseen. Bébé ei näyttänyt yllättyneeltä, kun astelin honeeseen vaikka olisikin kyllä vaatinut aika paljon, jotta Bébén kaltainen kylmäverinen typy olisi yllättynyt.
"Isoveli, kuulit varmaan jo Bébéltä, että olin huolissani Osasto 5:n takia," aloitin välittömästi, vaikka pidinkin käytökseni tahallisen rauhallisena. Osasto 5 ja Maestron kuolemasta ja elämästä viime aikoina paljastuneet asiat huolestuttivatkin minua, mutta Lawrencen perään lähteminen herätti minussa vain tavallisen sopimusta edeltävän odotuksen tunteen.
"Niin, Bébé sanoi, että haluaisit kenties lisää tietoja," Isoveli aloitti.
"Itseasiassa tulin pyytämään pientä lomaa," keskeytin. "Minua on seurattu viime aikoina ja aion pitää hieman matalampaa profiilia, kunnes tilanne tasaantuu taas."
Isoveli oli hetken aikaa vaiti. "Niin, ehkä on parasta että pysyt hetken aikaa poissa täältä. En halua herättää Osasto Viiden huomiota."
Kiitos vain myötätunnosta minuakin kohtaan, olin sanomaisillani, mutta oikeasti minulla ei ollut valittamisen aihetta. Kilta tuo kenties salamurhaajat yhteen paikkaan, mutta se ei siltikään tarkoita, että olisimme sen sisällä kuin yhtä suurta perhettä. Eihän kuitenkaan ole kyse mistään Baby Sitters Clubista. Tosin en ollut ikinä edes lukenut niitä kirjoja, Maestro olisi nauranut itsensä kipeäksi, jos olisi nähnyt minut lukemassa jotakin niin "tyttömäistä".
"Lykkyä pyttyyn kai sitten," kohautin olkiani. "Palataan asiaan," sanoin noustessani Isoveljen työpöydän edessä olevasta tuolista ja poistuessani kohti ovea.
"Niin, palaamme kyllä, tavalla tai toisella," Isoveli sanoi, ja sanoissa oli pieni uhkauksen sivumaku.
Hain pukuhuoneen kaapista omat tavarani ja keräsin ne mustaan urheilukassiin. Turha niitä oli täällä säilyttää, sillä heti kun muut kuulisivat, etten tulisi takaisin vähään aikaan, lokeroni ryöstettäisiin typötyhjäksi. Ja mieluummin revityttäisin kynteni irti kuin antaisin aseitani ja Maestron tekemiä varusteita kateellisten kiltalaisteni käsiin.
Kun palasin yleisen tilan puolelle, SmileyFace oli jo odottamassa minua. Vilkaisin ympärilleni, mutta tähän aikaan paikalla ei ollut vielä ketään. Smileyllä oli jokin selittämätön kyky roikkua päämajalla aina silloin, kun kukaan muu ei ollut paikalla - tai sitten hän oli vain aina siellä. Nyt hän ei kuitenkaan tainnut olla niin uskalias, että olisi kehdannut uhmata Isoveljen oheistusta kaikkien nähden. Tai sitten hän oli tietoinen siitä, että jos näyttäisi nenäänsä päämajassa useamman kuin yhden Hiljaisen edessä, joukkolynkkaus saattaisi olla aivan mahdollinen. Kukaan kiltalaisista ei ollut Smileyn kaveri - sillä saattoi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että Smiley oli äärettömän ylimielinen, aina valmiina kinastelemaan ja oli aiheuttanut "onnettomuuden" ainakin kahdelle kiltalaiselle, jotka olivat asettuneet kovemmin häntä vastaan, mutteivät kuitenkaan olleet häntä taitavempia.
Heikompien kiusaaminen oli Smileyn erikoisuus - siinä missä moni muu Hiljainen, joilla oli edes jonkinlaiset moraalit, ei mielellään tappanut siviilinaisia ja/tai lapsia, Smiley taas kahmi kaiken sellaisen itselleen. Jo pelkkä Smileyn läsnäolo sai minut karmimaan ja tuntumaan ällöttävältä. Olin kerran työskennellyt Smileyn kanssa, mutta se oli ollut myös viimeinen kerta. Hän oli ampunut pikkupoikaa vatsaan ja ellen olisi sattunut paikalle, hän olisi tyytynyt katselemaan, kun poika kuoli hitaasti ja tuskallisesti.
"Siinähän sinä olet, Varis! Kyselit kuulemma perääni, koska aiot viimeinkin tunnustaa, kuinka hyvä pari meistä tulisi!" Smiley tervehti pilkallisesti.
"Haista paska, Smiley. Minulla oli asiaa, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Sinun ei muuten kannattaisi olla täällä."
"Pöh, Varjopuoli vain hikeentyi ihan pienestä kiusoittelusta," Smiley vähätteli.
En kommentoinut tätä mitenkään, sillä vaikka Smiley olikin varmasti suurin syyllinen tapahtuneeseen kiistaan, en halunnut erityisemmin puolustaa Varjopuoltakaan. Varjopuoli oli liittynyt kiltaan pari vuotta sitten ja oli noussut nopeasti yhdeksi kilpailijakseni mestaritason sopimuksista, Minä olisin selvinnyt kilpailemattakin, mutta Varjopuoli oli nälkäinen ja halusi kahmia muidenkin kunniaa itselleen, joten minun oli pakko pitää yllä asemaani.
Irvistin sisäisesti muistaessani, että Varjopuoli ihastuisi kovasti kuullessaan, että olisin väliaikaisesti poissa kuvioista. Hyvä hänelle, kai.
"Arvaa mitä? Minä otin sen Tuomitun tytöntypykän sopimuksen itselleni, kun sinulla ei ilmeisesti riittänyt rahkeita hänen hoitelemiseensa," Smiley heilutteli käsiään ylpeilevästi.
Purin leukani yhteen, sillä Smileyn sekaantumista tähän sotkuun ei todellakaan tarvittu. Pakotin itseni kuitenkin rentoutumaan. "Omapa on elämäsi," kohautin olkiani. "Minä en koskisi Grayhin pitkällä tikullakaan, koska kuka tahansa, jolla on edes vähän järkeä, voi nähdä että vaikka sopimus näyttää yksinkertaiselta, sitä ei kuitenkaan ole saatu tehtyä. Sitä paitsi hintaa on korotettukin, mikä tarkoittaa että korotukselle on jokin erityinen syy. Ehkä Gray on kovempi pala kuin kukaan on osannut odottaa, tai sitten hänellä on tuntemattomia suojelijoita. Tai ehkä hänen perässään on niin monta salamurhaajaa, että he ovat alkaneet harventamaan toisiaan vähentääkseen kilpailua."
Smiley ei vastannut heti, mikä oli huolestuttavaa, sillä se viittasi siihen, että hän oli kerrankin käyttämässä aivojaan. Mietin, olikohan selostukseni paljastanut jotakin, sillä yleensä en ollut kovin puheliaana muiden Hiljaisten kanssa.
"Kova pala vai? Saapa nähdä," Smiley kotti käsiään dramaattisesti, ennen kuin peruutti pois päämajasta. Vielä ovella hän huikkasi: "Paras salamurhaaja voittakoon!" Odotin hetken ennen kuin lähdin itsekin ulos. Sisälläni kiemurtelevat pahat aavistukset todistivat Smileyn sanat tosiksi - me tapaisimme vielä ja taas vain toinen kahdesta Hiljaisesta jäisi henkiin.
...................
Lawrencen tornia vastapäisen talon katto tuntui tässä vaiheessa jo kotoisalta paikalta. Tunnelma oli kuitenkin erilainen kuin aiemmin. Nyt en syöksynyt kohti tuntematonta ja olin saanut vastaukset useimpiin kysymyksiin, joita olin etsinyt. Nyt minä tiesin viholliseni nimen ja toimintasuunnitelman, ja kykenin suhtautumaan tapahtumaan Maestrolta perityltä ammattimaisuudella. Kaikki epäröintini oli kaikonnut ja olin nyt ainoastaan Varis omassa elementissään. Jos selkäpiitäni pitkin kulkevista väreistä saattoi jotain päätellä, Variksella saattaisi olla jopa hauskaa.
Kun Lawrence olisi kuollut, voisin vetää esiin oikean henkilöllisyyteni, todistusaineistoni ja viedä vaikka asian oikeuteen saadakseni perintöni takaisin. Kiistanalaisissa perimysjärjestyksissä oli suorastaan asiaankuuluvaa vauhdittaa prosessia harventamalla vaivaavia osapuolia. Varsinkin jos löytäisin oman salamurhasopimukseni, asiat etenisivät helposti, Lawrencen ei tarvitsisi kokea maineensa menetystä tai vankilareissua, eikä käräjillä tarvitsisi viettää vuosikausia. Minusta ei tulisi ensimmäinen eikä viimeinen perijätär, joka oli saanut ihmeellisen omaisuutensa edeltäjän kuoltua hämäräperäisissä olosuhteissa - Lawrence oli käyttänyt temppua itsekin, miksi en siis minä.
Mutta ensiksi Lawrence pitäisi kuitenkin tappaa, eikä pelkästään simppelisti ja hiljaisesti, vaan siihen tarvittaisiin show. Halusin Lawrencen pelkäävän samalla tavoin kuin minäkin olin pelännyt. Halusin hänen tietävän, että nyt hän oli takaa-ajettuna ja jahtaisin häntä maan ääriin ja vihomiimeiseen piilobunkkeriin, jos hän jänistäisi. Halusin hänen tietävän tarkalleen, millaisen virheen hän oli tehnyt ja missä, ja halusin tietää, miltä hänestä oli tuntunut määrätä minut ja vanhempani kuolemaan. Halusin tietää, mitä sanottavaa hänellä olisi puolustuksekseen, ennen kuin sivaltaisin hänen kurkkunsa auki korvasta korvaan.
Jo pelkkä ajatus sai veitsikäteni syyhyttämään odottavasti.
Lawrencen rakennus oli kokonaan valaistu ja näin kiikareilla, miten ainakin viisitoista aseistautunutta vartijaa kuljeskeli eri kerrosten välillä. Luku ei täsmännyt tietoa, jonka olin poiminut vartiointitoimiston tiedostoista, mutta olin osannut odottaa, että Lawrence piakkoin vahvistaisi vartiointiaan omilla vartijoillaan. Yksityisissä kerroksissa liikkuikin enemmän vartijoita kuin muissa osissa, mikä pani miettimään, oliko tiloissa vielä jotakin, jota Lawrence halusi suojella.
Laskin kiikarit alas ja nostin syliini Brainbugin. Brainbug ja Heartstopper olivat kaksi Maestron mielenkiintoisimmista aivoituksista - kaksi massiivista, futuristisen näköistä asetta, joista toisella saattoi sotkea ja pysäyttää aivojen neuroneiden toiminnan niin pahasti, että ne lakkasivat ylläpitämästä elintoimintoja, ja toisella saattoi lähettää sydäntä kohti niin voimakkaan impulssin, että se aiheutti sydänkohtauksen ja useimmiten kuoleman. Aseet olivat mielenkiintoisia ja salamurhaajan toimiin erittäin sopivia, sillä niitä saattoi käyttää luodinkestävän lasin läpi, ne eivät pitäneet yhtä kovaa ääntä kuin tavalliset aseet ja kuolinsyy oli hämärempi kuin luoti läpi aivojen - Maestro ei vain ollut ollut parhaimmillaan keksiessään aseille nimiä.
Itse pidin enemmän Brainbugista, tai BB:stä, joksi sitä tuttavallisemmin kutsuin. Sen kantama oli pidempi, eikä sen kanssa tarvinnut olla yhtä tarkka. Sitä paitsi en pitänyt Heartstopperin äänen aiheuttamista läpätyksistä omassa sydämessäni, vaikka ase olikin kätevämpi silloin, kun kuoleman tuli vaikuttaa luonnollisemmalta.
Kannattelin BB:tä vasemman polveni päällä, samalla kun tuin sitä vasemmalla kädellä takaa ja ohjasin edestä oikealla. Kurkkasin keskivaiheilla olevaan tähtäimeen ja odotin sopivaa hetkeä. Alakerran porukoilla oli ilmeisesti oma aikataulunsa, sillä he viestivät toisilleen radiopuhelimilla viiden minuutin välein, kun taas Lawrencen miehet tekivät niin minuutin väliein. Joka kymmenes minuutti Lawrencen miesten pomo vaihtoi kanavaa ja lähetti varmennusviestin alakerran vartiotiimin johtajalle. Heidän olisi pitänyt vaihdella aikatauluja, niin tilanteessa olisi ollut edes jonkinlaista haastetta. Tosin minuutti oli aika tiukka aikataulu viiden vartijan tappamiseen, sillä BB tarvitsi ainakin kymmenen sekuntia tehotakseen parhaiten.
Kun Lawrencen vartijapomo ja vartiointitoimiston tiiminjohtaja tekivät toisilleen raporttinsa, hengitin syvään ja odotin. Odotin seuraavan minuutin ja vielä sitä seuraavankin keskittyen hengittämään, sisään ja ulos, syvään joka kerralla. Ja kun yläkerran vartijat lakkasivat sanomasta heippa toisilleen, otin ensiksi heidän johtajansa. Painoin BB:n etuosassa olevaa nappia, kuuntelin tuttua hyrinää, seurasin tähtäimelläni, kun tiiminjohtaja hidasti, sitten valahti polvilleen ja lattialle. Nostin oikean käden sormeni liipasimelta, tähtäsin seuraavaa vartijaa, painoin liipaisinta, kuuntelin BB:n kehräystä täsmälleen oikean ajan verran. Toimin BB:n lailla kuin kone, tottuneesti ja mekaanisesti, toimittaen Lawrencen omat vartijat Ruususen viimeiseen uneen samalla kun alakerrassa vartijat rutiiniviestittelivät toisilleen. Maestro olisi ollut taidoistani ylpeä, mutta en halunnut ajatella häntä ja hänen mielipiteitään.
Kun olin hoidellut yläkerran miehet, siirryin alakertaan. Heidän välillään pidin pidempiä taukoja, sillä siellä vartijoilla oli enemmän vartioitavaa ja vähemmän aikaa seisoskella ikkunoiden ääressä. Otin kuitenkin ikkunoiden äärellä seisoskelijat ensiksi, ihan solidaarisuuden vuoksi. Homma oli kuitenkin loppuun hoidettu ennen kuin kukaan vartijoista ennätti epäillä mitään.
Vartijoiden kuoltua en viivytellyt turhia, vaikka yliherkät vaistoni eivät varoitelleet mahdollisten lisäjoukkojen saapumisesta. Kävelin Lawrence & Graylla suoraan valvontakamerahuoneeseen, pysäytin ja pyyhin videotallenteet ja sitten ryhdyin kirjottamaan veristä viestiäni Hector Lawrencelle.
Säälin jo etukäteen tavallisia työntekijöitä, jotka saapuisivat seuraavana aamuna työpaikalleen ja näkisivät, että se oli täynnä verisiä ruumiita, mutta pelkkä sääli ei siltikään estänyt minua tekemästä asioita omalla tavallani. Varmistin, että verta oli joka paikassa ja paljon - viiltelin vartijoiden jäähtyviä ruumiita, raahasin niitä lattioiden poikki ja milloin kykenin, nostin ruumiita roikkumaan köyden varaan katosta, kuin tuoreita lihakimpaleita torilla. Suhtauduin asiaan etäisesti, tehtävänä, aivan toisin kuin vasta pari yötä sitten. Olin selkeästi parempi hyökkääjä kuin puolustaja.
Poistuin rakennuksessta uskotellen itselleni, että tämän yön työni epäilemättä työllistäisi koko joukon siivousfirmalaisia, poliiseja, terapeutteja ja henkivartijoita, mikä oli siis tavallaan hyvä seuraus tästä kaikesta, sillä Lawrencen olisi pakko laittaa kiertoon vanhemmiltani ryöstämiä rahoja. Kaikkein tärkeintä oli kuitenkin, että tällaista viestiä Lawrence ei voisi olla huomaamatta ja huomioimatta jotenkin.
Kun pakkasin BB:tä ja muita varusteitani auton peräkonttiin, vilkuilin samalla läheisten talojen kattoja salaperäisen tarkkailijani varalta. Tunsin vatsanpohjassani kihelmöintiä, joka paljasti hänen olevan jossakin lähistöllä, mutta tällä kertaa hän oli hyvin tarkka, enkä nähnyt hänestä vilaustakaan. En uskonut hetkeäkään, että hän jättäisi minut jossakin välissä rauhaan, mutta olisin halunnut tietää, mitä mieltä hän oli kädenjäljestäni.
..................
Kun pääsin takaisin Maestron talolle, en halunnut vieläkään asettua aloilleni. Selkäni oli jo sen verran parempi, että hetken mielijohteesta nappasin mukaani vaijeripyssyn ja kipusin taas talon katolle. Ajattelin, että nyt olisi oiva tilaisuus harjoitella vaijeripyssyn turvallista käyttämistä, sillä kipu oli varsin hyvä opettaja. Katolle päästyäni jäin kuitenkin haistelemaan viileää yöilmaa. Otin naamion kasvoiltani tunteakseni tuulen paremmin kasvoillani. Hengitin syvään, suljin silmäni ja annoin illan ja edellisten päivien tapahtumien välähdellä mielessäni. Feng Mian, Rhodes, ihmisten avunhuudot ja särkyvän lasin helinä, näkymä BB:n tähtäinruudun läpi, liipaisimen painaminen, raahaamisesta syntyneet verijäljet, veitsen iskeytyminen lihaan, viestin jättäminen, Smileyn uhkaus...
SmileyFace.
Tyhjästä tullut varoitus herätti minut pystyyn ja tarkastelin äkkiä valppaana ympäristöäni, valmiina vastaanottamaan hyökkäyksen mistä tahansa suunnasta.
"No voihan hemmetti, minä olin jo luovuttamassa," kuului alhaalta pihalta tuttu ja pilkallinen ääni.
"Smiley," ärähdin. Nimetty henkilö seisoi rehvakkaana etupihan puutarhassa, nojaillen kreikkalaistyyliseen alastonpatsaaseen, ilman näkyvissä olevia aseita mutta silti ilmiselvän itsevarmana.
"Minä arvelinkin, että sinua kannattaa seurata ja koin kyllä tänä iltana todella positiivisen yllätyksen, kun näin sinun vierailevan paikassa, johon sinulla ei ole sopimusta ja tappavan henkilöitä, joita sinun ei olisi tarvinnut tappaa. Pidin siitä tosiaankin kovasti ja ehdin jo ajatella, että olet vihdoinkin hölläämässä moraaleistasi ja rupeamassa kunnon hauskanpitoon," Smiley nauroi ja puristin vaistomaisesti käteni nyrkkiin. En todellakaan halunnut olla Smileyn ihailema. "Koetin seurata sinua vielä takaisinpäinkin, mutta hukkasin sinut tässä lähistöllä ja olin jo luovuttamassa, kun näin mielenkiintoista liikennettä täällä katolla - ja siinähän sinä oletkin, Varis, vai pitäisikö sinua kutsua nyt Sageksi, kun sinulla ei ole naamiota kasvoilla?"
Kirosin vaimeasti ja asetin naamion paikoilleen. Miksi voi miksi, minun vaistoin eivät olleet varoittaneet minua siitä, että Smiley seurasi minua? Sitten tajusin, että kyllä olivat varoittaneet, olin vain olettanut, että kyseessä oli tutumpi salaperäinen tarkkailija. Kirosin uudestaan. "Minä olen aina sinulle Varis. Ja jos kuvittelet, että saat minusta helposti verirahat, antaa tulla. Minä tiedän, että olet aina halunnut kokeilla, oletko parempi tappelija kuin minä," uhmasin.
Smiley suoristautui ja käveli lähemmäs taloa. "Minä tiedän, että olen parempi tappelija kuin sinä, mutta voinhan minä sinua opettaa. Tule alas, niin näytän sinulle miten todellinen opettaja opettaa."
Naurahdin vähättelevästi ja loikkasin katolta parvekkeen reunalle ja sieltä taitavasti alas nurmikolle. Ojentauduin suoraksi, kädet tyhjinä mutta valmiina sivuilla. Smiley seisoi noin kuudentoista jalan päässä, aivan samassa asennossa. Kaikki leikittelevyys oli kadonnut hänen asennostaan ja asenteestaan. Kumpikaan meistä ei liikkunut, odotimme mitä toinen tekisi ensiksi.
En ollut todellakaan huolissani omasta puolestani, sillä sekä tavalliset että yliluonnolliset aistini olivat hereillä. Tunsin yöilman kurkussani ja keuhkoissani kylmänä kuin veitsenterän, näin Smileyn lisäksi pihan joka ikisen yksityiskohdan, ruohonkorren, kivenmurikan ja mädäntyvän lehden. Kuulin pienimmätkin rasahdukset ja tiellä kulkevien autojen hyrinän. Tuntui, kuin minulla olisi ollut silmät selässänikin ja vaikka naamiossa olikin pimeälinssit, näin tavallista kirkkaammin, kuin valosaasteella tuhrittu keskiyö olisi ollut vain auringoton keskipäivä.
Yhtä aikaa me astuimme askeleen vasemmalle, ensimmäisen askeleen tässä kahden tappajan valssissa, joka luultavasti päättyisi äkkiä ja lyhyeen. Kiertelimme hitaasti toisiamme, kuin kaksi tappeluvalmista kissaa. En ollut koskaan aiemmin kaksintaistellut tällä tavoin toisen salamurhaajan kanssa. Tilanteessa oli enemmän sähköä kuin yhdessäkään aiemmin saamassani suudelmassa, paitsi jos ei otettu lukuun sitä hetkeä, kun piileskelimme Rhodesin kanssa arkistokaapissa. Eikä siihen tilanteeseen liittynyt edes suudelmaa.
Smiley oli selkeästi taitava ajatustenlukija, sillä hän hyökkäsi miltei heti, kun keskittymiseni ei ollut enää aivan sataprosenttinen. Hän kävi kimppuuni kahden veitsen kera, mutta minä kumarruin, kiepahdin hänen veitsiensä alitse ja väistin päätyen hänen taakseen.
Smiley ei hyökännyt toista kertaa, vaan pysähtyi kuin yllättyneenä. Hän pudotti veitsensä maahan, samaan aikaan kun yskähti lyhyesti. Hän nosti kätensä kaulalleen ja hänen hansikkaidenpeittämät sormensa kohtasivat veitseni kahvan, joka oli uppoutunut hänen kurkkuunsa koko terän mitalta. Väistäessäni olin ottanut veitsen reisikotelostani ja kun olin kiepahtanut hänen veitsiensä alitse, olin singonnut sen alaviistosta viimeisellä mahdollisella hetkellä niin, ettei hän mitenkään olisi voinut sitä torjua.
"Minulla ei ole ollut tarvetta opettajalle vuosikausiin," murahdin ja potkaisin SmileyFacea alaselkään. Hän kaatui nurmikolle kontalleen ja hänen yskintänsä muuttui korisevammaksi ja märemmäksi. Epäilemättä oli vaikeaa koettaa edes hengittää, kun poikittainen veitsenterä tukki melkein koko henkitorven. Kävelin Smileyn vierelle ja tönäisin hänet selälleen maahan. Avustin häntä hieman vetämällä veitsen pois, jotta veri pääsisi virtaamaan vapaasti. Kun puhdistin veitsen ja laitoin sen takaisin reisikoteloon, katselin samalla Smileyn naamiota. Siinä oleva tyhjä, muuttumaton, veripisaroiden peittämä keltainen hymynaama näytti makaaberilta, kun vain hieman sen alapuolella Smiley koetti verisin käsin tukkia henkitorveensa syntynyttä ammottavaa aukkoa.
En ollut halunnut poistaa Viikingin naamiota, sillä jo hänen kuolemansa oli asia, jota ei olisi pitänyt koskaan tapahtua. Nyt olin utelias ja uskottelin itselleni, että oli oikeutettua paljastaa viholliseni kasvot sen jälkeen kun hän oli nähnyt minun kasvoni. Kuka tuo naamion takana piilotteleva, heikkoja vainoava haaskaeläin oikein oli?
Repäisin yhdellä nykäyksellä Smileyn naamion ja katsoin silmiin enkeliä. Tai siltä hän ainakin näytti: vaalea, laineileva tukka, taivaansiniset silmät, kasvonpiirteet roomalaisesta patsaasta. Ymmärsin hyvin, mksi hänen täytyi käyttää koko kasvot peittävää naamiota, sillä noin täydelliset kasvonpiirteet olisi tunnistanut missä tahansa, vaikkei niitä kaikkia näkisikään.
Mutta ulkonäkö saattaa olla pettävä, ja Smileyn kohdalla se oli todellakin niin. Nytkään hän ei näyttänyt yllättyneeltä, pelokkaalta tai kipuiselta, vaikka varmasti olikin. Sen sijaan hän katsoi minua ilkkuen, ylpeä virne täyteläisillä huulilla. Minun teki mieli polkaista tuo virnistys hänen kasvoiltaan, mutta hän oli jo kuolemassa muutenkin ja jos hän näkisi, miten paljon se minua ärsytti, se vain innostaisi häntä, kuten aina.
Smiley koetti muodostaa sanoja suullaan, mutta keuhkoissa alkoi olla jo liikaa verta, sanojen sijaan ulos tuli vain yskäistyjä verikuplia. Vihdoinkin olin saanut vaiennettua Smileyn lakkaamattoman sanatulvan.
Kun ruohikolle leviävän verilammikon leviämistahti alkoi hidastua ja Smileyn kädet lakkasivat haparoimasta ja putosivat sivuille, käännyin ja lähdin jo toista kertaa parin päivän sisällä noutamaan talosta ruumiinhävittämistarpeita.
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Katselin luultavasti kymmenennettä kertaa Rhodesin laittamaa viestiä, jonka hän oli lähettänyt yhteydenpitokiellostani huolimatta. Toisaalta vika oli minussa, sillä Maestron ohjeiden vastaisesti en ollut hävittänyt prepaidiani heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Mutta Maestron ohjeiden noudattaminen ei ollut jostakin kumman syystä viime aikoina napannut.
En ollut tietenkään vastannut viestiin, mutta olin vilkuillut sitä yhä uudestaan ja uudestaan päivän mittaan valmistelujeni lomassa. Olin pitänyt itseni kiireisenä, sillä se auttoi unohtamaan kivun ja sen tosiseikan, että kohtapuoliin kuolisi joko minä tai Hector Lawrence. Aioin herätellä Lawrencen tähän tosiseikkaan, sillä halusin hänen olevan peloissaan. Ja jos hän olisi peloissaan, saisin nähdä hänen tekevän virheitä. Ja jos hänen virheidensä ansiosta saisin lisää todisteita Lawrencen juonista, se ei haittaisi ollenkaan.
Olin siis valmistellut huolella iltaa varten, sillä nyt olisi aika antaa Lawrencelle ensimmäinen varoitus - ja tällä kertaa en aikonut tulla puukotetuksi. Olin tarkkaillut koko päivän Lawrencen toimia piilokameroista samalla kun korjasin ja vahvistin veitsiliiviäni, jotta se vastedes kestäisi paremmin kaikenlaiset veitseniskut. Selasin läpi Lawrencen tietokoneen tietoja, joihin olin päässyt käsiksi siivouskeikallani, mutta Lawrence oli sen verran järkevä, ettei säilyttänyt kovalevyllään mitään arkaluontoista.
Olisin halunnut saada selville, missä minun oma salamurhasopimukseni tällä hetkellä oli. Se oli luultavasti ollut alunperin Saschilla, mutta Lawrence oli varmasti siirtänyt sen nyt johonkin turvallisempaan paikkaan.
Pohdin myös, olisiko ollut järkevämpi vierailla Lawrencen kotona toimistopilvenpiirtäjän sijasta, mutta tulin siihen tulokseen että rajoittamaton kulkulupani toimistorakennukseen ja parempi tuntemukseni paikoista oli parempi. Sitä paitsi olin aavistuksen tottuneempi toimimaan kaupunkiolosuhteissa, ja Lawrencen valtavan lukaalin ympärillä oli niin paljon avoimia ruohokenttiä ja matalia pusikoita, että sinne mennessäni olisin ottanut vain turhia riskejä. Jos et halua jäädä kiinni ja kuolla, valitse aina juuri oikea maasto.
.................
Ennen kuin saatoin keskittyä täydellisesti Lawrenceen, minun täytyi selittää tilanteeni Isoveljelle. Ei ollut Varikselle ollenkaan luonteenomaista olla kovin kauan aikaa ilman toimeksiantoa, varsinkaan Maestron kuoleman jälkeen. Kun astelin metroasemalla kohti piilopaikkaa, tunsin itseni huvittuneeksi. Ensiksi minun piti hankkiutua lomalle päivätyöstäni, koska minut haluttiin tappaa - nyt halusin pitää taukoa yötöstäni, koska halusin tappaa jonkun.
Isoveli ja Bébé olivat jo paikalla kun saavuin vihreäoviseen huoneeseen. Bébé ei näyttänyt yllättyneeltä, kun astelin honeeseen vaikka olisikin kyllä vaatinut aika paljon, jotta Bébén kaltainen kylmäverinen typy olisi yllättynyt.
"Isoveli, kuulit varmaan jo Bébéltä, että olin huolissani Osasto 5:n takia," aloitin välittömästi, vaikka pidinkin käytökseni tahallisen rauhallisena. Osasto 5 ja Maestron kuolemasta ja elämästä viime aikoina paljastuneet asiat huolestuttivatkin minua, mutta Lawrencen perään lähteminen herätti minussa vain tavallisen sopimusta edeltävän odotuksen tunteen.
"Niin, Bébé sanoi, että haluaisit kenties lisää tietoja," Isoveli aloitti.
"Itseasiassa tulin pyytämään pientä lomaa," keskeytin. "Minua on seurattu viime aikoina ja aion pitää hieman matalampaa profiilia, kunnes tilanne tasaantuu taas."
Isoveli oli hetken aikaa vaiti. "Niin, ehkä on parasta että pysyt hetken aikaa poissa täältä. En halua herättää Osasto Viiden huomiota."
Kiitos vain myötätunnosta minuakin kohtaan, olin sanomaisillani, mutta oikeasti minulla ei ollut valittamisen aihetta. Kilta tuo kenties salamurhaajat yhteen paikkaan, mutta se ei siltikään tarkoita, että olisimme sen sisällä kuin yhtä suurta perhettä. Eihän kuitenkaan ole kyse mistään Baby Sitters Clubista. Tosin en ollut ikinä edes lukenut niitä kirjoja, Maestro olisi nauranut itsensä kipeäksi, jos olisi nähnyt minut lukemassa jotakin niin "tyttömäistä".
"Lykkyä pyttyyn kai sitten," kohautin olkiani. "Palataan asiaan," sanoin noustessani Isoveljen työpöydän edessä olevasta tuolista ja poistuessani kohti ovea.
"Niin, palaamme kyllä, tavalla tai toisella," Isoveli sanoi, ja sanoissa oli pieni uhkauksen sivumaku.
Hain pukuhuoneen kaapista omat tavarani ja keräsin ne mustaan urheilukassiin. Turha niitä oli täällä säilyttää, sillä heti kun muut kuulisivat, etten tulisi takaisin vähään aikaan, lokeroni ryöstettäisiin typötyhjäksi. Ja mieluummin revityttäisin kynteni irti kuin antaisin aseitani ja Maestron tekemiä varusteita kateellisten kiltalaisteni käsiin.
Kun palasin yleisen tilan puolelle, SmileyFace oli jo odottamassa minua. Vilkaisin ympärilleni, mutta tähän aikaan paikalla ei ollut vielä ketään. Smileyllä oli jokin selittämätön kyky roikkua päämajalla aina silloin, kun kukaan muu ei ollut paikalla - tai sitten hän oli vain aina siellä. Nyt hän ei kuitenkaan tainnut olla niin uskalias, että olisi kehdannut uhmata Isoveljen oheistusta kaikkien nähden. Tai sitten hän oli tietoinen siitä, että jos näyttäisi nenäänsä päämajassa useamman kuin yhden Hiljaisen edessä, joukkolynkkaus saattaisi olla aivan mahdollinen. Kukaan kiltalaisista ei ollut Smileyn kaveri - sillä saattoi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että Smiley oli äärettömän ylimielinen, aina valmiina kinastelemaan ja oli aiheuttanut "onnettomuuden" ainakin kahdelle kiltalaiselle, jotka olivat asettuneet kovemmin häntä vastaan, mutteivät kuitenkaan olleet häntä taitavempia.
Heikompien kiusaaminen oli Smileyn erikoisuus - siinä missä moni muu Hiljainen, joilla oli edes jonkinlaiset moraalit, ei mielellään tappanut siviilinaisia ja/tai lapsia, Smiley taas kahmi kaiken sellaisen itselleen. Jo pelkkä Smileyn läsnäolo sai minut karmimaan ja tuntumaan ällöttävältä. Olin kerran työskennellyt Smileyn kanssa, mutta se oli ollut myös viimeinen kerta. Hän oli ampunut pikkupoikaa vatsaan ja ellen olisi sattunut paikalle, hän olisi tyytynyt katselemaan, kun poika kuoli hitaasti ja tuskallisesti.
"Siinähän sinä olet, Varis! Kyselit kuulemma perääni, koska aiot viimeinkin tunnustaa, kuinka hyvä pari meistä tulisi!" Smiley tervehti pilkallisesti.
"Haista paska, Smiley. Minulla oli asiaa, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Sinun ei muuten kannattaisi olla täällä."
"Pöh, Varjopuoli vain hikeentyi ihan pienestä kiusoittelusta," Smiley vähätteli.
En kommentoinut tätä mitenkään, sillä vaikka Smiley olikin varmasti suurin syyllinen tapahtuneeseen kiistaan, en halunnut erityisemmin puolustaa Varjopuoltakaan. Varjopuoli oli liittynyt kiltaan pari vuotta sitten ja oli noussut nopeasti yhdeksi kilpailijakseni mestaritason sopimuksista, Minä olisin selvinnyt kilpailemattakin, mutta Varjopuoli oli nälkäinen ja halusi kahmia muidenkin kunniaa itselleen, joten minun oli pakko pitää yllä asemaani.
Irvistin sisäisesti muistaessani, että Varjopuoli ihastuisi kovasti kuullessaan, että olisin väliaikaisesti poissa kuvioista. Hyvä hänelle, kai.
"Arvaa mitä? Minä otin sen Tuomitun tytöntypykän sopimuksen itselleni, kun sinulla ei ilmeisesti riittänyt rahkeita hänen hoitelemiseensa," Smiley heilutteli käsiään ylpeilevästi.
Purin leukani yhteen, sillä Smileyn sekaantumista tähän sotkuun ei todellakaan tarvittu. Pakotin itseni kuitenkin rentoutumaan. "Omapa on elämäsi," kohautin olkiani. "Minä en koskisi Grayhin pitkällä tikullakaan, koska kuka tahansa, jolla on edes vähän järkeä, voi nähdä että vaikka sopimus näyttää yksinkertaiselta, sitä ei kuitenkaan ole saatu tehtyä. Sitä paitsi hintaa on korotettukin, mikä tarkoittaa että korotukselle on jokin erityinen syy. Ehkä Gray on kovempi pala kuin kukaan on osannut odottaa, tai sitten hänellä on tuntemattomia suojelijoita. Tai ehkä hänen perässään on niin monta salamurhaajaa, että he ovat alkaneet harventamaan toisiaan vähentääkseen kilpailua."
Smiley ei vastannut heti, mikä oli huolestuttavaa, sillä se viittasi siihen, että hän oli kerrankin käyttämässä aivojaan. Mietin, olikohan selostukseni paljastanut jotakin, sillä yleensä en ollut kovin puheliaana muiden Hiljaisten kanssa.
"Kova pala vai? Saapa nähdä," Smiley kotti käsiään dramaattisesti, ennen kuin peruutti pois päämajasta. Vielä ovella hän huikkasi: "Paras salamurhaaja voittakoon!" Odotin hetken ennen kuin lähdin itsekin ulos. Sisälläni kiemurtelevat pahat aavistukset todistivat Smileyn sanat tosiksi - me tapaisimme vielä ja taas vain toinen kahdesta Hiljaisesta jäisi henkiin.
...................
Lawrencen tornia vastapäisen talon katto tuntui tässä vaiheessa jo kotoisalta paikalta. Tunnelma oli kuitenkin erilainen kuin aiemmin. Nyt en syöksynyt kohti tuntematonta ja olin saanut vastaukset useimpiin kysymyksiin, joita olin etsinyt. Nyt minä tiesin viholliseni nimen ja toimintasuunnitelman, ja kykenin suhtautumaan tapahtumaan Maestrolta perityltä ammattimaisuudella. Kaikki epäröintini oli kaikonnut ja olin nyt ainoastaan Varis omassa elementissään. Jos selkäpiitäni pitkin kulkevista väreistä saattoi jotain päätellä, Variksella saattaisi olla jopa hauskaa.
Kun Lawrence olisi kuollut, voisin vetää esiin oikean henkilöllisyyteni, todistusaineistoni ja viedä vaikka asian oikeuteen saadakseni perintöni takaisin. Kiistanalaisissa perimysjärjestyksissä oli suorastaan asiaankuuluvaa vauhdittaa prosessia harventamalla vaivaavia osapuolia. Varsinkin jos löytäisin oman salamurhasopimukseni, asiat etenisivät helposti, Lawrencen ei tarvitsisi kokea maineensa menetystä tai vankilareissua, eikä käräjillä tarvitsisi viettää vuosikausia. Minusta ei tulisi ensimmäinen eikä viimeinen perijätär, joka oli saanut ihmeellisen omaisuutensa edeltäjän kuoltua hämäräperäisissä olosuhteissa - Lawrence oli käyttänyt temppua itsekin, miksi en siis minä.
Mutta ensiksi Lawrence pitäisi kuitenkin tappaa, eikä pelkästään simppelisti ja hiljaisesti, vaan siihen tarvittaisiin show. Halusin Lawrencen pelkäävän samalla tavoin kuin minäkin olin pelännyt. Halusin hänen tietävän, että nyt hän oli takaa-ajettuna ja jahtaisin häntä maan ääriin ja vihomiimeiseen piilobunkkeriin, jos hän jänistäisi. Halusin hänen tietävän tarkalleen, millaisen virheen hän oli tehnyt ja missä, ja halusin tietää, miltä hänestä oli tuntunut määrätä minut ja vanhempani kuolemaan. Halusin tietää, mitä sanottavaa hänellä olisi puolustuksekseen, ennen kuin sivaltaisin hänen kurkkunsa auki korvasta korvaan.
Jo pelkkä ajatus sai veitsikäteni syyhyttämään odottavasti.
Lawrencen rakennus oli kokonaan valaistu ja näin kiikareilla, miten ainakin viisitoista aseistautunutta vartijaa kuljeskeli eri kerrosten välillä. Luku ei täsmännyt tietoa, jonka olin poiminut vartiointitoimiston tiedostoista, mutta olin osannut odottaa, että Lawrence piakkoin vahvistaisi vartiointiaan omilla vartijoillaan. Yksityisissä kerroksissa liikkuikin enemmän vartijoita kuin muissa osissa, mikä pani miettimään, oliko tiloissa vielä jotakin, jota Lawrence halusi suojella.
Laskin kiikarit alas ja nostin syliini Brainbugin. Brainbug ja Heartstopper olivat kaksi Maestron mielenkiintoisimmista aivoituksista - kaksi massiivista, futuristisen näköistä asetta, joista toisella saattoi sotkea ja pysäyttää aivojen neuroneiden toiminnan niin pahasti, että ne lakkasivat ylläpitämästä elintoimintoja, ja toisella saattoi lähettää sydäntä kohti niin voimakkaan impulssin, että se aiheutti sydänkohtauksen ja useimmiten kuoleman. Aseet olivat mielenkiintoisia ja salamurhaajan toimiin erittäin sopivia, sillä niitä saattoi käyttää luodinkestävän lasin läpi, ne eivät pitäneet yhtä kovaa ääntä kuin tavalliset aseet ja kuolinsyy oli hämärempi kuin luoti läpi aivojen - Maestro ei vain ollut ollut parhaimmillaan keksiessään aseille nimiä.
Itse pidin enemmän Brainbugista, tai BB:stä, joksi sitä tuttavallisemmin kutsuin. Sen kantama oli pidempi, eikä sen kanssa tarvinnut olla yhtä tarkka. Sitä paitsi en pitänyt Heartstopperin äänen aiheuttamista läpätyksistä omassa sydämessäni, vaikka ase olikin kätevämpi silloin, kun kuoleman tuli vaikuttaa luonnollisemmalta.
Kannattelin BB:tä vasemman polveni päällä, samalla kun tuin sitä vasemmalla kädellä takaa ja ohjasin edestä oikealla. Kurkkasin keskivaiheilla olevaan tähtäimeen ja odotin sopivaa hetkeä. Alakerran porukoilla oli ilmeisesti oma aikataulunsa, sillä he viestivät toisilleen radiopuhelimilla viiden minuutin välein, kun taas Lawrencen miehet tekivät niin minuutin väliein. Joka kymmenes minuutti Lawrencen miesten pomo vaihtoi kanavaa ja lähetti varmennusviestin alakerran vartiotiimin johtajalle. Heidän olisi pitänyt vaihdella aikatauluja, niin tilanteessa olisi ollut edes jonkinlaista haastetta. Tosin minuutti oli aika tiukka aikataulu viiden vartijan tappamiseen, sillä BB tarvitsi ainakin kymmenen sekuntia tehotakseen parhaiten.
Kun Lawrencen vartijapomo ja vartiointitoimiston tiiminjohtaja tekivät toisilleen raporttinsa, hengitin syvään ja odotin. Odotin seuraavan minuutin ja vielä sitä seuraavankin keskittyen hengittämään, sisään ja ulos, syvään joka kerralla. Ja kun yläkerran vartijat lakkasivat sanomasta heippa toisilleen, otin ensiksi heidän johtajansa. Painoin BB:n etuosassa olevaa nappia, kuuntelin tuttua hyrinää, seurasin tähtäimelläni, kun tiiminjohtaja hidasti, sitten valahti polvilleen ja lattialle. Nostin oikean käden sormeni liipasimelta, tähtäsin seuraavaa vartijaa, painoin liipaisinta, kuuntelin BB:n kehräystä täsmälleen oikean ajan verran. Toimin BB:n lailla kuin kone, tottuneesti ja mekaanisesti, toimittaen Lawrencen omat vartijat Ruususen viimeiseen uneen samalla kun alakerrassa vartijat rutiiniviestittelivät toisilleen. Maestro olisi ollut taidoistani ylpeä, mutta en halunnut ajatella häntä ja hänen mielipiteitään.
Kun olin hoidellut yläkerran miehet, siirryin alakertaan. Heidän välillään pidin pidempiä taukoja, sillä siellä vartijoilla oli enemmän vartioitavaa ja vähemmän aikaa seisoskella ikkunoiden ääressä. Otin kuitenkin ikkunoiden äärellä seisoskelijat ensiksi, ihan solidaarisuuden vuoksi. Homma oli kuitenkin loppuun hoidettu ennen kuin kukaan vartijoista ennätti epäillä mitään.
Vartijoiden kuoltua en viivytellyt turhia, vaikka yliherkät vaistoni eivät varoitelleet mahdollisten lisäjoukkojen saapumisesta. Kävelin Lawrence & Graylla suoraan valvontakamerahuoneeseen, pysäytin ja pyyhin videotallenteet ja sitten ryhdyin kirjottamaan veristä viestiäni Hector Lawrencelle.
Säälin jo etukäteen tavallisia työntekijöitä, jotka saapuisivat seuraavana aamuna työpaikalleen ja näkisivät, että se oli täynnä verisiä ruumiita, mutta pelkkä sääli ei siltikään estänyt minua tekemästä asioita omalla tavallani. Varmistin, että verta oli joka paikassa ja paljon - viiltelin vartijoiden jäähtyviä ruumiita, raahasin niitä lattioiden poikki ja milloin kykenin, nostin ruumiita roikkumaan köyden varaan katosta, kuin tuoreita lihakimpaleita torilla. Suhtauduin asiaan etäisesti, tehtävänä, aivan toisin kuin vasta pari yötä sitten. Olin selkeästi parempi hyökkääjä kuin puolustaja.
Poistuin rakennuksessta uskotellen itselleni, että tämän yön työni epäilemättä työllistäisi koko joukon siivousfirmalaisia, poliiseja, terapeutteja ja henkivartijoita, mikä oli siis tavallaan hyvä seuraus tästä kaikesta, sillä Lawrencen olisi pakko laittaa kiertoon vanhemmiltani ryöstämiä rahoja. Kaikkein tärkeintä oli kuitenkin, että tällaista viestiä Lawrence ei voisi olla huomaamatta ja huomioimatta jotenkin.
Kun pakkasin BB:tä ja muita varusteitani auton peräkonttiin, vilkuilin samalla läheisten talojen kattoja salaperäisen tarkkailijani varalta. Tunsin vatsanpohjassani kihelmöintiä, joka paljasti hänen olevan jossakin lähistöllä, mutta tällä kertaa hän oli hyvin tarkka, enkä nähnyt hänestä vilaustakaan. En uskonut hetkeäkään, että hän jättäisi minut jossakin välissä rauhaan, mutta olisin halunnut tietää, mitä mieltä hän oli kädenjäljestäni.
..................
Kun pääsin takaisin Maestron talolle, en halunnut vieläkään asettua aloilleni. Selkäni oli jo sen verran parempi, että hetken mielijohteesta nappasin mukaani vaijeripyssyn ja kipusin taas talon katolle. Ajattelin, että nyt olisi oiva tilaisuus harjoitella vaijeripyssyn turvallista käyttämistä, sillä kipu oli varsin hyvä opettaja. Katolle päästyäni jäin kuitenkin haistelemaan viileää yöilmaa. Otin naamion kasvoiltani tunteakseni tuulen paremmin kasvoillani. Hengitin syvään, suljin silmäni ja annoin illan ja edellisten päivien tapahtumien välähdellä mielessäni. Feng Mian, Rhodes, ihmisten avunhuudot ja särkyvän lasin helinä, näkymä BB:n tähtäinruudun läpi, liipaisimen painaminen, raahaamisesta syntyneet verijäljet, veitsen iskeytyminen lihaan, viestin jättäminen, Smileyn uhkaus...
SmileyFace.
Tyhjästä tullut varoitus herätti minut pystyyn ja tarkastelin äkkiä valppaana ympäristöäni, valmiina vastaanottamaan hyökkäyksen mistä tahansa suunnasta.
"No voihan hemmetti, minä olin jo luovuttamassa," kuului alhaalta pihalta tuttu ja pilkallinen ääni.
"Smiley," ärähdin. Nimetty henkilö seisoi rehvakkaana etupihan puutarhassa, nojaillen kreikkalaistyyliseen alastonpatsaaseen, ilman näkyvissä olevia aseita mutta silti ilmiselvän itsevarmana.
"Minä arvelinkin, että sinua kannattaa seurata ja koin kyllä tänä iltana todella positiivisen yllätyksen, kun näin sinun vierailevan paikassa, johon sinulla ei ole sopimusta ja tappavan henkilöitä, joita sinun ei olisi tarvinnut tappaa. Pidin siitä tosiaankin kovasti ja ehdin jo ajatella, että olet vihdoinkin hölläämässä moraaleistasi ja rupeamassa kunnon hauskanpitoon," Smiley nauroi ja puristin vaistomaisesti käteni nyrkkiin. En todellakaan halunnut olla Smileyn ihailema. "Koetin seurata sinua vielä takaisinpäinkin, mutta hukkasin sinut tässä lähistöllä ja olin jo luovuttamassa, kun näin mielenkiintoista liikennettä täällä katolla - ja siinähän sinä oletkin, Varis, vai pitäisikö sinua kutsua nyt Sageksi, kun sinulla ei ole naamiota kasvoilla?"
Kirosin vaimeasti ja asetin naamion paikoilleen. Miksi voi miksi, minun vaistoin eivät olleet varoittaneet minua siitä, että Smiley seurasi minua? Sitten tajusin, että kyllä olivat varoittaneet, olin vain olettanut, että kyseessä oli tutumpi salaperäinen tarkkailija. Kirosin uudestaan. "Minä olen aina sinulle Varis. Ja jos kuvittelet, että saat minusta helposti verirahat, antaa tulla. Minä tiedän, että olet aina halunnut kokeilla, oletko parempi tappelija kuin minä," uhmasin.
Smiley suoristautui ja käveli lähemmäs taloa. "Minä tiedän, että olen parempi tappelija kuin sinä, mutta voinhan minä sinua opettaa. Tule alas, niin näytän sinulle miten todellinen opettaja opettaa."
Naurahdin vähättelevästi ja loikkasin katolta parvekkeen reunalle ja sieltä taitavasti alas nurmikolle. Ojentauduin suoraksi, kädet tyhjinä mutta valmiina sivuilla. Smiley seisoi noin kuudentoista jalan päässä, aivan samassa asennossa. Kaikki leikittelevyys oli kadonnut hänen asennostaan ja asenteestaan. Kumpikaan meistä ei liikkunut, odotimme mitä toinen tekisi ensiksi.
En ollut todellakaan huolissani omasta puolestani, sillä sekä tavalliset että yliluonnolliset aistini olivat hereillä. Tunsin yöilman kurkussani ja keuhkoissani kylmänä kuin veitsenterän, näin Smileyn lisäksi pihan joka ikisen yksityiskohdan, ruohonkorren, kivenmurikan ja mädäntyvän lehden. Kuulin pienimmätkin rasahdukset ja tiellä kulkevien autojen hyrinän. Tuntui, kuin minulla olisi ollut silmät selässänikin ja vaikka naamiossa olikin pimeälinssit, näin tavallista kirkkaammin, kuin valosaasteella tuhrittu keskiyö olisi ollut vain auringoton keskipäivä.
Yhtä aikaa me astuimme askeleen vasemmalle, ensimmäisen askeleen tässä kahden tappajan valssissa, joka luultavasti päättyisi äkkiä ja lyhyeen. Kiertelimme hitaasti toisiamme, kuin kaksi tappeluvalmista kissaa. En ollut koskaan aiemmin kaksintaistellut tällä tavoin toisen salamurhaajan kanssa. Tilanteessa oli enemmän sähköä kuin yhdessäkään aiemmin saamassani suudelmassa, paitsi jos ei otettu lukuun sitä hetkeä, kun piileskelimme Rhodesin kanssa arkistokaapissa. Eikä siihen tilanteeseen liittynyt edes suudelmaa.
Smiley oli selkeästi taitava ajatustenlukija, sillä hän hyökkäsi miltei heti, kun keskittymiseni ei ollut enää aivan sataprosenttinen. Hän kävi kimppuuni kahden veitsen kera, mutta minä kumarruin, kiepahdin hänen veitsiensä alitse ja väistin päätyen hänen taakseen.
Smiley ei hyökännyt toista kertaa, vaan pysähtyi kuin yllättyneenä. Hän pudotti veitsensä maahan, samaan aikaan kun yskähti lyhyesti. Hän nosti kätensä kaulalleen ja hänen hansikkaidenpeittämät sormensa kohtasivat veitseni kahvan, joka oli uppoutunut hänen kurkkuunsa koko terän mitalta. Väistäessäni olin ottanut veitsen reisikotelostani ja kun olin kiepahtanut hänen veitsiensä alitse, olin singonnut sen alaviistosta viimeisellä mahdollisella hetkellä niin, ettei hän mitenkään olisi voinut sitä torjua.
"Minulla ei ole ollut tarvetta opettajalle vuosikausiin," murahdin ja potkaisin SmileyFacea alaselkään. Hän kaatui nurmikolle kontalleen ja hänen yskintänsä muuttui korisevammaksi ja märemmäksi. Epäilemättä oli vaikeaa koettaa edes hengittää, kun poikittainen veitsenterä tukki melkein koko henkitorven. Kävelin Smileyn vierelle ja tönäisin hänet selälleen maahan. Avustin häntä hieman vetämällä veitsen pois, jotta veri pääsisi virtaamaan vapaasti. Kun puhdistin veitsen ja laitoin sen takaisin reisikoteloon, katselin samalla Smileyn naamiota. Siinä oleva tyhjä, muuttumaton, veripisaroiden peittämä keltainen hymynaama näytti makaaberilta, kun vain hieman sen alapuolella Smiley koetti verisin käsin tukkia henkitorveensa syntynyttä ammottavaa aukkoa.
En ollut halunnut poistaa Viikingin naamiota, sillä jo hänen kuolemansa oli asia, jota ei olisi pitänyt koskaan tapahtua. Nyt olin utelias ja uskottelin itselleni, että oli oikeutettua paljastaa viholliseni kasvot sen jälkeen kun hän oli nähnyt minun kasvoni. Kuka tuo naamion takana piilotteleva, heikkoja vainoava haaskaeläin oikein oli?
Repäisin yhdellä nykäyksellä Smileyn naamion ja katsoin silmiin enkeliä. Tai siltä hän ainakin näytti: vaalea, laineileva tukka, taivaansiniset silmät, kasvonpiirteet roomalaisesta patsaasta. Ymmärsin hyvin, mksi hänen täytyi käyttää koko kasvot peittävää naamiota, sillä noin täydelliset kasvonpiirteet olisi tunnistanut missä tahansa, vaikkei niitä kaikkia näkisikään.
Mutta ulkonäkö saattaa olla pettävä, ja Smileyn kohdalla se oli todellakin niin. Nytkään hän ei näyttänyt yllättyneeltä, pelokkaalta tai kipuiselta, vaikka varmasti olikin. Sen sijaan hän katsoi minua ilkkuen, ylpeä virne täyteläisillä huulilla. Minun teki mieli polkaista tuo virnistys hänen kasvoiltaan, mutta hän oli jo kuolemassa muutenkin ja jos hän näkisi, miten paljon se minua ärsytti, se vain innostaisi häntä, kuten aina.
Smiley koetti muodostaa sanoja suullaan, mutta keuhkoissa alkoi olla jo liikaa verta, sanojen sijaan ulos tuli vain yskäistyjä verikuplia. Vihdoinkin olin saanut vaiennettua Smileyn lakkaamattoman sanatulvan.
Kun ruohikolle leviävän verilammikon leviämistahti alkoi hidastua ja Smileyn kädet lakkasivat haparoimasta ja putosivat sivuille, käännyin ja lähdin jo toista kertaa parin päivän sisällä noutamaan talosta ruumiinhävittämistarpeita.
<-edellinen/takaisin/seuraava->