10. Älä petä kiltaasi
Jo seuraavana aamuna tuntemusteni maisema oli muuttunut täysin edellisestä illasta ja kaikki itsevarmuus tuntui olevan poissa. Hidastelin aamutoimissani, verryttelyssä ja haavan tarkistamisessa, sillä koko ajan minua painoivat alas mietteet Smileystä ja Viikingistä, kuin painot kohti joen pohjaa. Vain harvoin aiemmin olin joutunut miettimään tappamista tällä tavoin, ja kieltäydyin usein tappamasta naisia ja lapsia juuri tämän moraalisen dilemman takia - edellinen ilta tuntui enemmän kylmältä murhalta kuin itsepuolustukselta tai sopimuksen täyttämiseltä.
Kun toisella olallani istui syyllisyys teoistani, toiselta olalta korvaani kuiskivat kaikki Maestron opit, joita olin alkanut rikkomaan yksi toisensa jälkeen. Eikö Maestro ollut aina painottanut sitä, että syyllisyys salamurhaamisesta kuului aina sille, joka oli sen tilannut, ei sille, joka sen toimitti. Hän oli kouluttanut minut jo alusta lähtien pitämään mieleni kirkkaana silloin kun tapoin, tajuamaan, että kyse ei ollut nyt mistään henkilökohtaisesta, joten voisin pestä käteni kaikesta syyllisyydestä. Mutta olin viime yönä nauttinut Smileyn kanssa leikittelystä aivan liikaa, ollut aivan liian valmistautunut siihen heti kun tilaisuus oli tarjoutunut.
Toisaalta olin jo tarpeeksi vanha näkemään Maestron valheiden lävitse. Ihmisillä kyllä murhanhimoa riittää, mutta vain harva heistä kykenee tekemään jotakin niin peruuttamatonta - ja siihen tarkoitukseen minut oli luotu. Salamurhaajana minä olin tavallaan jopa kaksinkertainen syyllinen; syyllistyin sekä ihmiselämän riistämiseen, että sysäämään jonkun elossa olevan henkilön harteille sen, että heidän paha tahtonsa oli toteutunut eikä mikään voisi sitä enää peruuttaa.
Mietin siis, kuinka silti saatoin kyetä tappamaan, vielä senkin jälkeen kun olin todella alkanut tajuta sitä, miten maailma ympärilläni toimi. Mutta muuta vastausta en keksinyt kuin sen, että Variksen naamion lävitse maailma näytti paljon yksinkertaisemmalta kuin silloin, kun olin pelkkä Sage Gray. Maestro oli vahvistanut ja kehittänyt tuota kahtijakoa aivan siitä hetkestä lähtien, kun olin saanut ensimmäisen naamioni - Alakerrassa ja salamurhaajan varusteissa ollessani hän kutsui minua aina Varikseksi, oli aina etäisempi, ankarampi, vaativampi. Sage Grayna ollessani hän saattoi huomaamattaan osoittaa myös hellyyttä ja leikkisyyttä.
Minulle Maestro taas oli aina ollut Maestro. Joskus, jos liikuimme tavallisten ihmisten asuissamme julkisilla paikoilla, minusta tuntui aina aivan väärältä kutsua häntä Viktoriksi.
Feng Mianin kertomuksen jälkeen olisin halunnut uskoa, että Maestro otti minut oppilaakseen, sillä hän kaipasi seuraa ja jonkun, jolle olla isähahmona. Mutta toisaalta Maestro oli ilmeisesti salannut minulta niin paljon, etten olisi ihmetellyt, jos hän olisi nähnyt minussa pelkästään kylmäverisen tilaisuuden. Orpona ja vastikään syvästi traumatisoituneena lapsena hän saattoi tuhota kaiken työn, jonka vanhempani olivat tehneet kasvatukseni eteen ja luoda minusta aivan uudenlaisen ihmisen.
Yksinäni näiden kaikkien mietteiden kanssa oleminen teki syystäkin aamustani hyvin raskaan. Olin suunnitelmani oli kaikki suunniteltu iltapuolelle, joten minulla ei ollut muuta tekemistä kuin viettää aikaa Alakerrassa ja masennella - kunnes puhelimeni äkkiä soi.
Numero oli tallentamaton, muttei kuitenkaan outo. Olin itse soittanut siihen vasta pari päivää sitten. "Niin, Bébé?" vastasin soittoon.
"Isoveli tahtoo sinut tänne heti," Bébé vastasi ilman turhia kaarteluja.
"Mitä varten?" Kysyin hämmästyneenä. Isoveli kutsui hyvin harvoin salamurhaajiaan paikan päälle, eikä koskaan keskellä kirkasta päivää.
"En aio sanoa sitä puhelimessa, mutta asia ei voi odottaa iltaan asti," Bébé vastasi pelkästään.
Huokaisin, mutta tunsin pienen hermostuneisuudenpoikasen hiipivän ylös selkääni. "Hyvä on," vastasin ja suljin puhelun, ennen kuin lähdin vaihtamaan varusteita ylleni.
.............................
Kun astuin Isoveljen työhuoneeseen aloin olla jo aika hermostunut ja epäilin pahinta, vaikken tiennytkään mikä se minun sekavassa tilanteessani oli. Onneksi Isoveli ei laittanut minua kärvistelemään epätietoisuudessa, vaan kuulutti matalalla bassoäänellään, että sekä Viikingin että Smileyn ruumiit oli löydetty joesta. Sitten huoneeseen alsekutui hiljaisuus, oven vieressä Bébékin oli lakannut alituisen näppäimistön naputtelunsa.
"Pitäisikö minun reagoida tuohon jotenkin?" kysyin. "Olen tietenkin hämmästynyt, mutta kutsuitko minut tänne vain sen takia? Muistat kai että olen tällä hetkellä pitämässä matalaa profiilia."
"En halunnut sinua tänne esittämään tyhmää, Varis. Kaksi mestaritason salamurhaajaa viidestä tapettuna näin lähellä toisiaan ja sen jälkeen, kun he ilmoittivat koittavansa kerätä palkkion eräästä Tuomittujen listalla olevasta henkilöstä? Se ei ole sattumaa. Sinä olet kieltäytynyt ottamasta tuon saman sopimuksen vastaan, ja sinun välisi SmileyFaceen olivat aina huonot. Se, ja se seikka että olet myös mestaritasolla saattaa sinut välittömästi epäilyksenalaiseksi."
Nielaisin, mutta pidin ylläni tietämättömän sivullisen naamion. "Se on tietenkin selkeää, mutta ei minusta riitä todisteeksi. En ottanut Grayn tapausta vastaan, koska palkkio vaikutti epäilyttävän suurelta näennäisen helpon tapauksen hoitamiseksi, enkä pidä naisten tappamisesta,' laitoin käteni puuskaan. "Entä Varjopuoli? Jo ensimmäisestä päivästä Hiljaisissa hän on soittanut olevansa ensisijaisesti kunnianhimoinen, hän on minua todennäköisempi raivaamaan pois kilpailijoitaan. Minä taas olen ollut killassa lapsesta asti - syytösten sijaan sinun pitäisi tarjota minulle suojelua, jos joku kerran on jahtaamassa tämän killan mestareita. Ja kisällit, heidänhän pitäisi olla ensimmäisinä listallasi. Joku heistä voi pelata peliä joka saa meidät mestarit näyttämään siltä, että keskuudessamme on valtataistelua kasvattaakseen omia mahdollisuuksiaan nousta asteikolla. Kilpailu on heidän keskuudessaan muutenkin aina kovempaa," puolustauduin.
"Varjopuoli on osoittanut kilpailunhalunsa, mutta sinä piilotat sen paremmin, Varis," Isoveli kääntyi vastahyökkäykseen. "Olet tottunut olemaan Hiljaisten yksinvaltias aina Maestron poistumisen jälkeen, mutta Varjopuolen tulo on horjuttanut asemaasi. Tämä voi olla sinun keinosi saattaa Varjopuoli huonompaan valoon, sinulla kun on aivot siihen. Kisälleillä taas ei ole. Jos joku heistä onnistuisi tappamaan kaksi mestaria tällä tavoin, ei minulla olisi siihen mitään valittamista, sillä he olisivat osoittaneet arvonsa, mutta syväksi pettymyksekseni kukaan kisälleistä ei tällä hetkellä osoita todellista lupausta tai tarpeeksi kykyjä sellaiseen."
"Jos tietäisit tarkalleen, minkä verran minulla on älyä, tietäisit, etten riskeeraisi asemaani asettamalla itseäni näin huonosti lavastettuun tilanteeseen. Minä en välitä Varjopuolen kanssa kisailusta, ärsyynnyn vain hänen asenteestaan, sillä hän ei osaa ottaa asioita rauhallisesti tai rentoutua. Se tuskin on kunnon peruste tämän skaalan mustamaalaukselle. Sitä paitsi sanot, ettei kahden mestaritason Hiljaisen kuolema ole sattumaa - mutta et voi tietää, kuolivatko he juuri sen tähden että he ottivat sen sopimuksen - jokin siinä on haiskahtanut koko ajan, enkä ihmettelisi, jos se olisi ansa, kenties jopa niiden tekemä, jotka ovat minunkin perässäni. Ja vaikka se ei olisikaan ansa, niin huimien summien tarjoaminen aiheuttaa kuitenkin aivan liikaa kilpailua pottia hamuilevien kesken. Smiley ja Viikinki luultavasti olivat vain tuon tappelun ikävä seuraus."
Maestron kanssa käymääni lukuisat suulliset kädenvääntöharjoitukset olivat valmistaneet minua luultavasti sen verran hyvin, ettei minua puhuttu noin vain nurin, ellen itse niin halunnut. Kun Isoveli ei enää keksinyt uutta takaisin iskettävää, hän asetti sormenpäänsä verhon takana vastakkain ja piti pienen hiljaisen mietintätuokion. Sitten hän sanoi: "En aio esittää suoranaisia syytteitä tai rangaistuksia vielä tällä kertaa, joten saat nyt pelkän varoituksen. Mutta jos kuolemantapaukset lisääntyvät..." Olin elänyt niin pitkään hyvissä väleissä Isoveljen kanssa, että tuntui kummalta vastaanottaa taas uusia uhkauksia niin pian edellisten jälkeen. En ollut kävellyt näin ohuella jäällä pitkään aikaan, mutta muuta ei voinut kuin kulkea eteenpäin ja toivoa, että jää kantaisi vielä ainakin kahluusyvyyteen asti.
Nyökkäsin hyväksyvästi Isoveljen sanoille, vaikka hän ei verhonsa takaa voinutkaan nähdä minua. "Sellaista ei tule tapahtumaan enää uudestaan," sanoin, ennen kuin poistuin huoneesta nyökäten Bébélle mennessäni.
........................
Hector Lawrencen arkistokaapissa oli huomattavasti enemmän tilaa nyt, kun en enää jakanut sitä Rhodesin kanssa. Jalkani kramppasivat silti hieman, sillä ylin hylly sattui olemaan juuri sen verran alhaalla, että minun piti koko ajan koukistaa polviani, jos halusin olla mukavasti, ja minuutit olivat madelleet ohitse hyvin hitaasti sen jälkeen, kun olin taas livahtanut Lawrencen yksityiseen toimistoon.
Lawrence oli ilmeisesti toimittanut aamulla työpaikalle varsin tehokkaan ja nopean siivousfirman, sillä kun soluttauduin toista kertaa pilvenpiirtäjään siivoajalauman mukana, edes lattialaattojen rajoissa ei näkynyt enää verijälkiä tai muuta vihjettä viimeöisistä tapahtumista.
Oli ollut helppo uudistaa roolini yhtenä Lawrencen tai jonkun hänen alaisensa alipalkkaamista siivoajista. Paikalla oli tietenkin paljon enemmän vartijoita, jotka säikyttelivät meitä aseillaan ja uhkaavalla käyttäytymisellään. Siitä oli kuitenkin heille enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä jos he aikoivat pitää mahdolliset tunkeutujat ulkopuolella, he valitsivat täysin väärän taktiikan. Kun yhdeltäkin siivoajaryhmältä kysyttiin, oliko heidän joukossaan jotakuta, joka ei ollut heille aiemmin tuttu, vastaus oli aina ehdoton ei, sillä totta kai he nyt työtoverinsa tunsivat. Vastaus olisi todellisuudessa ollut lähes aina kyllä, sillä minäkin näin viime kerran jälkeen uusia kasvoja useampiakin. Siivousfirma, joka huolsi Lawrencen pilvenpiirtäjää oli ilmeisesti yksi niistä, joka piti hyvänä taktiikkana rekrytoida joukkoihinsa laittomia maahanmuuttajia, lihatorilta karanneita pakkotyöläisiä ja muita helposti korvattavia aineksia, jotka olivat usein tänään täällä ja huomenna jo jossakin muualla, joko omasta tahdostaan tai jonkun toisen. Näiden eksyneiden lampaiden uhkailu ei siis saanut aikaan muuta kuin sen, että he vain kokoontuivat tiiviimmin yhteen - jos yksi heistä (tai meistä) olisi joutunut vartijoiden epäluulojen alaiseksi, silloin he kaikki olisivat joutuneet vaaralliseen paikkaan, eikä monikaan heistä varmasti halunnut paljastaa, mistä ja millä perusteilla heidät oli palkattu.
Lawrencen toimistoon pääseminen vei jonkun verran aikaa, mutta onnistuin siinä lopulta kuitenkin. Kun olin yksin toimistossa, riisuin siivoajan puvun yltäni, kaivoin siivouskärrystäni esiin reppuni ja naamioni ja ahdoin itseni taas arkistokaappiin. Sitten annoin itseni vaipua odottavaan transsiin, joka oli tuttu jokaiselta kerralta, kun olin odottanut jossain pimeässä, että sopimus astuisi verkkooni.
Tällä kertaa en kuitenkaan vielä aikonut tappaa Lawrencea.
Olin aamulla katsonut piilottamieni kameroiden kuvaa ja nauttinut suunnattomasti nähdessäni Lawrencen raivoavan turvallisuuspäällikölleen jättämistäni muistomerkeistä. Hänen henkivartiohenkilöstönsä oli ilmeisesti saanut varsin suuren loven, ja hänellä oli ilmeisesti vähemmän kelvollisiksi todettuja henkivartijoita, kuin mihin hän oli tavallisesti tottunut. Melkein itkin hänen puolestaan.
Turvallisuuspäällikkö oli ehdottanut ainoaa järkevää vaihtoehtoa, eli sitä, että hän vetäytyisi kartanoonsa kaupungin ulkopuolelle ja ottaisi mukaan kaiken henkilöstönsä, jota lihotettaisiin väliaikaisesti palkkasotureilla. Kuitenkin, kuten olin Lawrencen luonteesta arvellut, hän kieltäytyi itsepäisesti tekemästä järkeviä päätöksiä ja kieltäytyi ehdottomasti luopumasta asemastaan New Yorkista ja esittämästä julkisuudessa muuta kuvaa kuin sen, että kaikki oli aivan kuten ennenkin. "En aio antaa pienen pelottelun ajaa minua häntä koipien välissä pois täältä, olen itse ansainnut tämän kaiken enkä aio antaa sitä jollekin raukkamaiselle himomurhaajalle!" Luin hänen huuliltaan samalla kun hän harppoi edes takaisin työpöytänsä edessä saarnaamassa kivikovan näköiselle turvallisuuspäällikölleen, joka luultavasti halusi silläkin hetkellä pamauttaa työnantajaltaan aivot pihalle. Himomurhaajaksi nimittely ei ollut sentään kirpaissut. Paljon.
Turvallisuuspäälliköllä oli pitänyt ilmeisesti tänään kiirettä, sillä hänen oli tänään täytynyt käydä rekrytoimassa sekalaista aineista korvaamaan menetetyt vartijat ja jonkin verran turvallisuusjoukkoa lisäksi. Täksi illaksi oli sovittu uusi kokous, jossa Lawrence ja hänen lähimmät turvallisuusjoukkonsa keskustelisivat toimintasuunnitelmista. Totta kai minä halusin olla mukana.
Annoin ajan liukua ohitseni, siivoajien liikuskella huoneessa ja vartijoiden käydä aina välillä tarkistamassa, että kaikki oli OK. Kukaan ei kokeillut avata arkistokaappia, ja jos olisikin, se ei olisi auttanut, sillä olin kääntänyt säppiä niin, että kaappi oli lukittuna sisäpuolelta. Aistini kuitenkin heräsivät henkiin vain muutamaa sekuntia ennen kuin kuulin oven taas avautuvan, ja tällä kertaa tiesin illan esiintyjien saapuvan lavalle.
Askeleista päätellen Lawrencen lisäksi sisään asteli vain kolme muuta vartijaa. Yllätyin, sillä olin odottanut hänellä olevan varaa enempäänkin, mutta muistin sitten tappaneeni jo hänen kielijänsä, ensimmäisenä iltana ne kaksi veitsitaistelijaa ja heidän seuralaisensa, ja viime yönä myös ainakin yhden hänen henkilökohtaisen vartiokaartinsa johtajista. En voinut estää hymyä hiipimästä kasvoilleni.
Minun tekoseni olivat ilmeisesti tänä iltana heidänkin mielessään, sillä heti kun kaikki miehet (oletin Lawrencen olevan sen verran sovinisti, ettei palkkaisi vartijoikseen naisia) olivat asettautuneet huoneeseen, turvallisuuspäällikkö aloitti uudestaan puheensa vetäytymisestä. "Ilman Saschia meillä on hyvin vähän resursseja selvittää, kuka näiden iskujen takana on," hän selitti.
"Älä kutsu niitä iskuiksi, Isaiah," Lawrence keskeytti turvallisuuspäällikkönstä puheen. "Näitä ilkeämielisiä tihutöitä ei tarvitse suurennella turhaan. Kunhan meillä on tarpeeksi miehiä koolla, saamme tavalla toisella selville, kuka tämän kaiken takana on."
Jos itse olisin ollut Isaiah, olisin käyttänyt tämän tilaisuuden ilmoittaakseni ottavani lopputilin ja luultavasti myös motatakseni entistä työnantajaani oikein kunnolla. Sitä hän ei kuitenkaan omana itsenään tehnyt, sillä hän oli jämäkästä puusta veistetty - takana oli luultavasti ainakin muutama vuosi armeijan palveluksessa, hän nautti aseenperän tunnusta käsissään ja hänen suurin paheensa oli kenties taipumus väkivaltaisuuteen juovuksissa tai raskaan emotionaaliseen paineen alla. Ei luultavasti sisäsyntyisen paha mies, enkä halunnut joutua kulkemaan hänen lävitseen Lawrencen luo päästäkseni. Osittain siksi, että oli aina hieman sääli tappaa vuosikausia kokemusta kerryttäneitä ammattilaisia, mutta myös siksi, että hän oli lähes kaksimetrinen lihasvuori, joka ei tekisi tappamisestaan helppoa.
"Ellemme tiedä kuka näiden tihutöiden takana on, emme voi tietää, kuinka pitkälle he ovat valmiita menemään," Isaiah vastasi, ja kuulin sarkasmin 'tihutöiden' takana arkistokaapin ovenkin läpi, mutta kummasti se jäi Lawrencelta huomaamatta, tai sitten hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä.
"Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun minua on yritetty pelotella, ja joka kerta yritysten takana on ollut joku munaton juonittelija, joka vain työpöytänsä takana istuen kuvittelee voivansa syrjäyttää minut tieltään," Lawrence puhisi. Kuvaus oli huvittava, sillä minun näkökulmastani hän kuvaili itseään varsin hyvin.
Tällä kertaa Isaiah osasi pitää suunsa kiinni. Mutta se ei auttanut häntä yhtään, sillä Lawrence jatkoi: "Tässä on kyse ajojahdista, joten syrjäänvetäytymiseni antaa kilpailijoilleni vain tarpeetonta etumatkaa. Heillä on jo ne tärkeät dokumentit, jotka he varastivat toimistostani, emmekä aio antaa heille yhtään enempää. Onko se Grayn tapaus jo hoidettu?"
Isaiah murahti kieltävästi, mutta kuulosti siltä, ettei hän ollut henkilökohtaisesti kiinnostunut asiasta. "Niistä salamurhaajista ei ole mihinkään, vastikään he saivat kohteen ajettua nurkaan johonkin kuppilaan, mutta tärvelivät koko operaation. Sivullisia kuoli ja haavoittui rutkasti, mutta se laitettiin reviirisodan piikkiin," hän selitti ja hän sai mielessäni lisää pointseja siitä, ettei vaikuttanut pitävän palkkatappajista kovin suuresti. Hän oli oikeassa katsoessaan meitä alaspäin, mutta ei luultavasti tajunnut, että meidän asiakkaamme olivat usein meitäkin alhaisempia juuri siitä syystä, että he ottivat meidän palveluksiamme vastaan.
Kuului Lawrencen kiivasta astelua edes takaisin ja melkein hykertelin omassa pikku loukossani, ellei oloni olisi ollut sen verran epämukava. Mutta Lawrence oli kai jo tottunut olemaan turhautunut sen suhteen, ettei minun kuolemani tuntunut siirtyvän yhtään lähemmäksi siitä huolimatta, että hän oli mobilisoinut lähes kaikki New Yorkin ostoveitset haltuunsa, sillä pian hän pysäytti astelunsa ilmeisesti työpöytänsä taakse ja pamautti kätensä pöydän pintaan.
"Sitten," hän murisi. "Meidän tulee keskittyä toimintasuunnitelmaan. Franke, jotain sanottavaa?"
Nyt avasi suunsa mies, joka ei ollut aiemmin puhunut ja jota en osannut yhdistää kehenkään piilokameralla näkyneeseen hahmoon. "Meidän tahollamme suunnitelma etenee sujuvasti," mies jonka oletin Frankeksi, selitti. Hänen äänensä oli matala ja pehmeä, mutta siinä oli niin vähän tunnetta, että se sai pahat aavistukset värisemään vatsanpohjassani. Valpastuin olettaessani vaistojeni varoittavan minua jostakin, mutta ilmeisesti tällä kertaa oli kyse vain siitä, etten pitänyt Franken äänensävystä. Tai hänen sanoistaankaan. "Pienet takaiskut teidän suunnitelmissanne eivät vielä haittaa meidän yhteistyösuunnitelmiamme. Sage Grayn ongelma hoituu kyllä pian alta pois ja epäilen, että kun se on hoitunut, alkavat muutkin ongelmat ratketa kuin itsestään. Teinä keskittyisin nyt suojelemaan itseänne ja valmistautumaan tulevaisuutta varten. Kun yhtiö on kokonaan teidän hallussanne, voimme tarjota teille varsin hyviä sopimuksia... ja kenties lähempääkin yhteistyötä."
Miehen sievät ja rauhoittelevat sanat liukuivat hänen kieleltään kuin suoraan Aisopoksen juonittelevan ketun sanomina. Oli minulle aivan uutta tietoa, että Hector Lawrencella oli joku yhteistyökumppani, eivätkä hänen ehdotuksensa lähemmästä yhteistyöstä rauhoittaneet minua ollenkaan. Varmuus hänen äänessään, kun hän sanoi minun ongelmani hoituvan piakkoin hyyti minua luuytimiin asti. Pianpa hän saisi nähdä, miten helposti minut oikein hoideltaisiin.
Kun Lawrence avasi taas suunsa, hän oli selvästi rauhallisempi ja olin erottavinani sanojen seasta myös hieman ahneuden alavirettä. "Yhteistyö kelpaa minulle kyllä erittäin hyvin," hän sanoi. "Mitä läheisempi, sitä parempi. Mutta olkoon sitten niin. Isaiah, ottakaa Marcuksen kanssa kaikki saatavissa olevat keinot ja miehet käyttöönne. Haluan, että öisin torni on täydessä valvotussa tilassa ja päivisin ylimmissä kerroksissa ovat ainoastaan me - kukaan ei saa tulla sisään tai ulos ja torniin päästetään vain niitä, jotka voivat todistaa työskentelevänsä rakennuksessa."
Kuului kaksi jeessööriä, kun Isaiah ja hänen toverinsa osoittivat ottaneensa käskyn vastaan.
"Ja nyt kaikki ulos toimistostani," Lawrence määräsi.
"Haluaisitte kenties keskustella..." Franke koetti aloittaa, mutta Lawrence pysäytti hänet.
"Sinäkin, Franke," hän sanoi. "Voimme keskustella niin paljon kuin tahdomme SITTEN, kun tämä kaikki on ohitse."
"Jos niin sanotte," Franke mumisi lähtiessään, mutta hän ei kuulostanut tyytyväiseltä. Huono hänelle - tai Lawrencelle. Sekin luultavasti selviäisi "sitten kun kaikki tämä on ohitse".
Kun ovi sulkeutui viimeisenkin menijän takana ja Lawrence alkoi astella taas rauhattomasti huoneessa, tuli minun esiintymiseni aika. Herätin vaistoni terävimmilleen, kuulostelin mahdollisia ääniä käytävästä, Lawrencen omia askeleita ja hidasta hengitystäni. Kun Lawrence oli huoneen kauimmaisessa päässä, liu'utin hiljaa lukon auki, ja kun tunsin vaistojeni värähtävän tutun jännittyneesti, avasin oven ja sulavasti ja pehmeästi kuin varjo. Lawrence oli työpöytänsä edessä selin minuun, katsellen pöydän yllä seinällä roikkuvaa maisemataulua, aivan kuin ikkunasta avautuvat maisemat alas öiseen New Yorkin hohteeseen eivät olisi kelvanneet. Mutta näin hän ei ainakaan kyennyt näkemään minua ikkunalasin heijastuksesta ennen kuin olin jo hänen takanaan ja käsi hänen suullaan vaimentamassa hänen huudahduksensa.
"Sshhhh, rauhassa, Hector," kuiskasin hänen korvaansa samalla kun pidin hänen päätään paikoillaan niin, ettei hän voinut kääntää päätään minua katsomaan. Lawrence oli isokokoinen mies ja hän olisi suhteellisen helposti voinut kamppailla minua vastaan, mutta asettelin vasemman käteni sellaiseen asentoon, että hän varmasti tunsi veitseni kylmän teräksen kurkkunsa poikki. "Tulin antamaan pelkän varoituksen, joten ei tarvitse koettaa mitään likaisia temppuja," sanoin samalla kun vedin oikealla kädelläni pois hänen rintataskustaan aseen, jota hän oli koettanut tavoitella. Tuplavarmistukseksi varmistin, että ase oli viritetty ja painoin sen piipun hänen niskaansa. Enää hän ei voinut liikuttaa päätään turvallisesti oikein mihinkään, joten muu kehokin pysyi varsin sievästi paikoillaan.
"Mutta tämä onkin sitten viimeinen varoitus," sanoin hitaasti. "Kuten varmaan olet huomannut, Gray taistelee sinua vastaan samoilla aseilla, jotka olet ottanut käyttöön häntä vastaan. Tiedät, mitkä dokumentit sinulta ovat hukkuneet, ja tiedät kenelle ne ovat päätyneet. Totuus tulee pian ilmi, tavalla tai toisella, etkä sinä voi sitä paeta mihinkään. Gray antaa sinulle aikaa huomisiltaan asti - jos siihen mennessä et ole luovuttanut itseäsi poliisille puuttuvien todisteiden kera, minä tulen vierailemaan luonasi toisenkin kerran."
"Jos kuvittelet, että..." Lawrence aloitti, mutta vedin veitseni hänen kurkultaan ja tainnutin hänet ranteeseeni kiedotulla tainnuttimella ennen kuin hän ehti sanoa sen enempää.
"Ja sinä taidat kuvitella, että minulla kiinnostaa," mutisin auttaessani hänen veltoksi valahtaneen ja raskaan ruhonsa lattialle makaamaan. Tipautin hänen pistoolinsa hänen pulskan vatsansa päälle ja astelin sitten yhden seinäikkunan luo. Tarkistin, että se oli oikea, vedin repustani esiin Sopraanon (Maestron humoristisesti nimeämän lasinhajotuspanoksen) ja asetin sen ikkunaa vasten. Käynnistin panoksen ja kun se alkoi hurista etsien juuri oikeaa taajuutta, joka hajoittaisi lasin pieneksi hiekaksi asti, viritin vaijeripyssyn toisen pään kiinni lattiaan ja toisen ylläni oleviin laskeutumisvaljaisiin.
Kun käytävässä odottavat Lawrencen miehet viimeinkin tajusivat, että jotakin oli pielessä, oli jo liian myöhäistä. He syöksyivät sisään ovesta juuri sillä hetkellä, kun selkäni takana lasi räjähti peittäen minut hienojakoiseen lasikimalteeseen, ja ehtivät nähdä miten minä hyppäsin puolihullu virne kasvoillani kohti alhaalla odottavaa pakotietä.
.................
Virne oli vieläkin kasvoillani, kun ajoin moottoripyörälläni Alakertaan ja ryhdyin selvittämään peruukistani lasitomua. Pysähdyin kuitenkin lattian keskelle kuin seinään, sillä äkkiä sisäinen hälytysjärjestelmäni valpastui kuin verikoira, joka oli taas löytänyt kadottamansa hajujäljen. Mieleeni välkähti äkkiä se ilta, jolloin Manhattanin asuntoni oli tuhoutunut, mutta sysäsin sen syrjään yhtä äkkiä. Nyt elettiin tässä hetkessä ja tässä vaaratilanteessa.
Hiivin tietokoneiden luo kuin odottaen jonkun niistä räjähtävän millä hetkellä tahansa. Painoin hiirellä nappia, joka pikaisesti sammutti ja sytytti kaikki järjestelmät niiden toimintakunnon varmistamiseksi, mutta oli totta, ettei mikään Maestron lukuisista hälytysjärjestelmistä ollut lauennut. Olin kuitenkin sataprosenttisen varma, että yläkerrassa oli joku. Vaikka Maestro oli tehnyt parhaansa valvontakameroita asentaessaan, syötteissä oli kuitenkin katvealueita, enkä halunnut tuhlata aikaa kelaamalla kameroiden kuvaa taaksepäin varmistaakseni oletukseni - luotin mututuntumaani enemmän kuin helposti manipuloitavaan teknologiaan.
Ei siis muu auttanut kuin mennä yläkertaan.
Riisuin yltäni repun, jonka varusteita tuskin tarvitsisin, mutta varmistin, että minulla oli perhosveitseni, heittoveitseni ja pistoolit, jos siihen pisteeseen jouduttaisiin menemään. En kuitenkaan aikonut taiteilla liikaa, vaan käyttäisin hyödykseni sitä, että tunkeilija oli toivottavasti itselleen vieraassa ympäristössä, kun taas minulla oli taas kerran kotikenttäetu. Kuka tahansa koettikaan tällä kertaa vierailla talossa saisi kokea henkilökohtaisesti sen, minkä Viikinki ja SmileyFace olivat jo oppineet - eli ettei minun alueelleni tunkeuduttu ilman mitään seurauksia.
Sekä tavalliset että tavallisesta poikkeavat vaistot tarkkana hiivin askelmat yläkertaan ja hivutin salaluukun auki. Taloon tunkeutuja ei ollut viinikellarissa eikä sinne johtavassa kuntoiluhuoneessa, mutta vaistoni varoittivat, että hän oli lähistöllä, luultavasti ensimmäisessä maan päällä olevassa kerroksessa. Purin mietteissäni huuliani ja pohdin edessäni olevia vaihtoehtoja - voisin lähteä etsimään tunkeilijaa ja löytää hänet nopeammin, tai sitten voisin etsiä sopivan paikan kellarikerroksesta ja odottamaan häntä turvallisemmasta asemasta.
Muistin kaikki ne piilosleikit, joita minä ja Maestro olimme leikkineet ennen kuin hän oli virallisesti ottanut minut oppilaakseen - nyt näin, että ne olivat olleet jo alustavaa harjoittelua tulevaisuutta varten. Pelkkä piilosilla olokin tuntuu hieman erilaiselta, kun tulevaisuudessa elämä tulee riippumaan sen varassa, kuinka hyvin voi löytää piileskelevän henkilön tai löytää juuri täydellisen piilopaikan. Kotikenttäetu tosiaankin.
Hiivin kellarin suureen keittiöön ja vilkuilin ympärilleni etsien sopivaa piilopaikkaa. En ollut silloin varma miksi, mutta nappasin hetken mielijohteesta seinään kiinnitetystä keittiöveitsitelineestä yhden suurimmista ja terävimmistä fileoimisveitsistä, sillä siitä ei olisi ainakaan haittaa lähitaistelussa. Sitten vilkuilin kohti boilerihuoneen ja kellarin WC:n ovia ja mietin, kumpi olisi parempi.
Molemmat olivat varsin selviä piilopaikkoja. Luonnollisestikin kun joku tahtoo piilotella, vaistot osoittavat kohti kaikkein pimeintä ja syvintä loukkoa, ja sellainen kellari oli jos jokin. Se olisi kenties myös hieman liian selvä piilopaikka, mutta toisaalta se voisi olla myös hyödyksi. Jos tunkeilija tulisi etsimään minua boilerihuoneesta, hän odottaisi löytävänsä säikyn saaliin, joka koettaisi kadota pesukoneen takaiseen nurkkaan kuin päänsä pensaaseen työntävä jänis, joka tiesi olevansa jo ansassa. Mutta minä en ollutkaan mikään pikku jänönen, vaan tekisin paikasta ansan tunkeilijalle.
Päätökseni tehneenä hivuttauduin boilerihuoneen ovea kohti, sillä siellä olisi hämärempää ja maasto olisi monipuolisempaa. Kellarin pesuhuoneessa olisi ollut vaikeampaa löytää vaanimismaastoa, kun taas boilerihuoneessa oli pieni eteinen, pyykinpesuhuone ja varsinainen lämmityshuone. En ollut suinkaan unohtanut myöskään lämmityseteisessä olevaa ylähyllyä, jonne olin mahtunut makoilemaan täydellisesti ainakin viime kerralla leikkiessäni Maestron kanssa piilosta. Se oli tosin yhdeksänvuotiaana, mutta olin varma, että tälläkin kertaa asiat menisivät kyllä aivan tarpeeksi hyvin.
Ja tietenkään ne eivät menneet. Sillä edellisen kerran jälkeen Maestro oli rahdannut ylähyllylle joitakin täysin turhia pahvilaatikoita täynnä turhaa tavaraa, joista onnistuin tietenkin tipauttamaan lattialle yhden kivutessani hyllykön päälle. Laatikon kolahtaminen lattialle kuulosti ukkosenjyrähdykseltä ja irvistin, kuin olisin satuttanut itseni. Äänimerkki oli annettu.
Ehdin asettautua ylähyllylle sykkyrään (en tosin kovin mukavasti) ja koetin näyttää mahdollisimman paljon pahvilaatikolta, kun keittiöön johtava ovi alkoi hitaasti hivuttautua auki. Olisin halunnut tuntea itseni ovelaksi saalistajaksi, mutta jänöpupusen vaistot iskivät päälle pelkästään piileskelyn takia. Tunsin itseni pikkulapseksi, kuten viime kerrallakin leikkiessäni Maestron kanssa, mutta alla paniikin maku suussani toi mieleen myös vanhempia muistoja raskaista, karvaisista takeista, vaatekaapin pimeydestä ja suolaisista kyynelistä poskilla. Paniikki tuntui sulkevan kurkkuni niin, etten voinut nielaista ja halusin epätoivoisesti hyökätä toimintaan, käydä kimppuun, taistella vastaan sekä sisimmässäni vellovaa pelkoa että huoneeseen hivuttautuvaa petoa.
Se, että loikkasin metsästäjäni niskaan heti, kun hän oli huoneessa luultavasti pelasti henkeni. Hylly oli naurettava piilopaikka, mutta se antoi minulle korkeamman aseman yliotteen ja sain horjutettua vastustajani hoipertelamaan sisemmälle huoneeseen. Mutta hänen refleksinsä olivat huippuunsa hiotut ja hän torjui veitseniskuni helposti omallaan. Koska varisnaamioni pimeänäkölinssit toimivat kissansilmien tavoin, eli niillä näki parhaiten hämärässä eikä täydessä pimeydessä, kesti hetki ennen kuin ovenraosta tuleva valoraita paljasti vastustajastani muutakin kuin hänen lämpöjälkensä. Hän oli minua hieman suurempi, mutta sukupuolta oli vaikea tunnistaa, ja kasvot olivat kokonaan mustan naamion takana. Olin vetänyt toiseen käteeni perhosveitseni, mutta vastustajallani oli kummassakin kädessä sahalaitaiset tikarit, joiden näkeminen sai vatsani valahtamaan hieman alemmas. Sahalaitaiset tikarit, joissa oli kullattu kädensija, olivat Kultakäsien, Hiljaisten kilpailevan eliittikillan tunnus.
En ollut koskaan itse kohdannut kentällä Kultakäsiä, mutta huhuja ja tarinoita liikkui aina heidän kyvyistään ja kilpailustaan Hiljaisten ja muiden eliittikiltojen kanssa. Nyt saisin nähdä itse, millä tasolla heidän salamurhaajansa olivat.
Mustanaamioinen vastustajani oli selvästi tottunut taistelemaan pimeässä. Hänellä oli kenties naamionsa mukana samanlaista teknologiaa kuin minulla, tai sitten hän oli harjoitellut juuri tällaisia tilanteita varten. Hyökkäsin ja vetäydyin miten tahansa, hän oli minua vastassa, ja tilanne tuntui hyvin erilaiselta edelliseen iltaan verrattuna. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, sillä aikaa puhumiselle ei ollut, vaan molemmat kamppailivat voittaakseen, ja vasta sen jälkeen voittajalla olisi aikaa selvittää, ketä vastaan hän oli taistellut.
Mustanaamio vetäytyi kohti boilerihuoneen ovea ja näin etäisyydessä hyvän tilaisuuden hyökkäykseen - otin pari askelta vauhtia ja syöksyin vastustajani kimppuun, kuten olin tehnyt Smileylle viime iltana. Mutta kun olin jo ilmassa, tapahtui jotakin selittämätöntä, sillä vastustajani tuntui liukuvan ympärilläni olevaan hämärään ja perhosveitseni terä iskeytyi boilerihuoneen puuoven lävitse ja jäi siihen.
En ehtinyt ajatella mitään, vaan kierähdin äkkiä ympäri ja suojasin molemmilla käsilläni hyökkäykseltä, joka tuli sekunnin sadasosan myöhemmin. Liiskauduin ovenkarmia vasten, mutta kasvoilleni purskahtavasta lämpimästä sateesta tiesin, että olin osunut vastustajaani. Mustanaamion polvet pettivät, ja hän valahti hitaasti lattialle keittiöveitseni kurkussaan, ja minä jäin seisomaan kiivaasti hengittäen.
Maestron päähäni takoma tottumus otti vallan ja siirryin nopeasti taisteluvalmiudesta pohtimaan taistelun seurauksia ja jälkien peittelyä. Minun piti varmistaa, että vastustajani oli kuollut, hakea yläkerrasta siivousvälineet ja toistaa jo kolmannen kerran pakettiautomatkani satamaan.
Mutta kun koetin polvistua vastustajani ruumiin viereen tekemään vielä varmistusiskun, tunsin reidessäni epämukavan nykäisyn ja katsoessani alas tajusin, ettei reittäni pitkin valunut lämmin ollutkaan vastustajani verta, vaan omaani. Reiteni yläosasta nimittäin törrötti sahalaitainen veitsi, joka oli uponnut syvälle lihaan hieman lantioluuni alapuolelle.
Katsoessani veistä polviani alkoi heikottaa ja laskeuduin lattialle varovasti. Koetin tehdä hengitysharjoituksia, joita Maestro oli opettanut niitä tilanteita varten, jolloin olin haavoittunut tai rauhoittumista tarvittiin, mutta paniikki läpätti rintaluuni alla kuin kylkiluideni sisään vangittu pikkulintu. Haavasta vuosi verta, ei vielä niin runsaasti, että valuisin välittömästi kuiviin, mutta kyllä siihenkin pisteeseen päästäisiin heti, kun koettaisin poistaa veistä lihastani. Kultakäsien tunnusmerkki symboloi suorasukaisesti armottomuutta - heidän sahateräiset veitsensä satuttivat pahemmin mennessään ulos kuin tullessaan sisään, ja hyvin harva niiden pistämäksi joutunut selvisi hengissä ilman ammattimaista ensiapua.
"Voihan paska," totesin ääneen Mustanaamiolle, joka makasi lattialla omassa verilammikossaan. Hän oli jo kuollut, sillä erotin oikeasti kuolleen retkahtaneen ryhdin sellaisesta, joka vain esitti kuollutta. Sitä paitsi lattia lainehti verestä, eikä kukaan voinut menettää niin paljon verta olematta ainakin lähellä kuolemaa. Mutta halusin silti sanoa jotakin, sillä en halunnut olla tässä tilanteessa täysin yksinäni.
Ja kuin kutsusta, näin taskustani himmeää välkettä ja vedin esiin puhelimeni, jonka ruutu kertoi, että Rhodes halusi puhua kanssani, ja oli itse asiassa soittanut jo viisitoista kertaa. Painoin automaattisesti vihreää luuria.
"Hyvät jumalat, Sage, sinä vastasit!" Rhodes henkäisi helpottuneena heti kun linja avautui. "Minä olen koittanut-"
"Soittaa minulle yli kymmenen kertaa, tiedän," keskeytin hänet. "Mutta mitä tahansa asiaa sinulla onkaan, voisitko soittaa ensiksi ambulanssin?" kysyin. "Taidan ottaa nyt avuntarjouksesi vastaan."
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Kun toisella olallani istui syyllisyys teoistani, toiselta olalta korvaani kuiskivat kaikki Maestron opit, joita olin alkanut rikkomaan yksi toisensa jälkeen. Eikö Maestro ollut aina painottanut sitä, että syyllisyys salamurhaamisesta kuului aina sille, joka oli sen tilannut, ei sille, joka sen toimitti. Hän oli kouluttanut minut jo alusta lähtien pitämään mieleni kirkkaana silloin kun tapoin, tajuamaan, että kyse ei ollut nyt mistään henkilökohtaisesta, joten voisin pestä käteni kaikesta syyllisyydestä. Mutta olin viime yönä nauttinut Smileyn kanssa leikittelystä aivan liikaa, ollut aivan liian valmistautunut siihen heti kun tilaisuus oli tarjoutunut.
Toisaalta olin jo tarpeeksi vanha näkemään Maestron valheiden lävitse. Ihmisillä kyllä murhanhimoa riittää, mutta vain harva heistä kykenee tekemään jotakin niin peruuttamatonta - ja siihen tarkoitukseen minut oli luotu. Salamurhaajana minä olin tavallaan jopa kaksinkertainen syyllinen; syyllistyin sekä ihmiselämän riistämiseen, että sysäämään jonkun elossa olevan henkilön harteille sen, että heidän paha tahtonsa oli toteutunut eikä mikään voisi sitä enää peruuttaa.
Mietin siis, kuinka silti saatoin kyetä tappamaan, vielä senkin jälkeen kun olin todella alkanut tajuta sitä, miten maailma ympärilläni toimi. Mutta muuta vastausta en keksinyt kuin sen, että Variksen naamion lävitse maailma näytti paljon yksinkertaisemmalta kuin silloin, kun olin pelkkä Sage Gray. Maestro oli vahvistanut ja kehittänyt tuota kahtijakoa aivan siitä hetkestä lähtien, kun olin saanut ensimmäisen naamioni - Alakerrassa ja salamurhaajan varusteissa ollessani hän kutsui minua aina Varikseksi, oli aina etäisempi, ankarampi, vaativampi. Sage Grayna ollessani hän saattoi huomaamattaan osoittaa myös hellyyttä ja leikkisyyttä.
Minulle Maestro taas oli aina ollut Maestro. Joskus, jos liikuimme tavallisten ihmisten asuissamme julkisilla paikoilla, minusta tuntui aina aivan väärältä kutsua häntä Viktoriksi.
Feng Mianin kertomuksen jälkeen olisin halunnut uskoa, että Maestro otti minut oppilaakseen, sillä hän kaipasi seuraa ja jonkun, jolle olla isähahmona. Mutta toisaalta Maestro oli ilmeisesti salannut minulta niin paljon, etten olisi ihmetellyt, jos hän olisi nähnyt minussa pelkästään kylmäverisen tilaisuuden. Orpona ja vastikään syvästi traumatisoituneena lapsena hän saattoi tuhota kaiken työn, jonka vanhempani olivat tehneet kasvatukseni eteen ja luoda minusta aivan uudenlaisen ihmisen.
Yksinäni näiden kaikkien mietteiden kanssa oleminen teki syystäkin aamustani hyvin raskaan. Olin suunnitelmani oli kaikki suunniteltu iltapuolelle, joten minulla ei ollut muuta tekemistä kuin viettää aikaa Alakerrassa ja masennella - kunnes puhelimeni äkkiä soi.
Numero oli tallentamaton, muttei kuitenkaan outo. Olin itse soittanut siihen vasta pari päivää sitten. "Niin, Bébé?" vastasin soittoon.
"Isoveli tahtoo sinut tänne heti," Bébé vastasi ilman turhia kaarteluja.
"Mitä varten?" Kysyin hämmästyneenä. Isoveli kutsui hyvin harvoin salamurhaajiaan paikan päälle, eikä koskaan keskellä kirkasta päivää.
"En aio sanoa sitä puhelimessa, mutta asia ei voi odottaa iltaan asti," Bébé vastasi pelkästään.
Huokaisin, mutta tunsin pienen hermostuneisuudenpoikasen hiipivän ylös selkääni. "Hyvä on," vastasin ja suljin puhelun, ennen kuin lähdin vaihtamaan varusteita ylleni.
.............................
Kun astuin Isoveljen työhuoneeseen aloin olla jo aika hermostunut ja epäilin pahinta, vaikken tiennytkään mikä se minun sekavassa tilanteessani oli. Onneksi Isoveli ei laittanut minua kärvistelemään epätietoisuudessa, vaan kuulutti matalalla bassoäänellään, että sekä Viikingin että Smileyn ruumiit oli löydetty joesta. Sitten huoneeseen alsekutui hiljaisuus, oven vieressä Bébékin oli lakannut alituisen näppäimistön naputtelunsa.
"Pitäisikö minun reagoida tuohon jotenkin?" kysyin. "Olen tietenkin hämmästynyt, mutta kutsuitko minut tänne vain sen takia? Muistat kai että olen tällä hetkellä pitämässä matalaa profiilia."
"En halunnut sinua tänne esittämään tyhmää, Varis. Kaksi mestaritason salamurhaajaa viidestä tapettuna näin lähellä toisiaan ja sen jälkeen, kun he ilmoittivat koittavansa kerätä palkkion eräästä Tuomittujen listalla olevasta henkilöstä? Se ei ole sattumaa. Sinä olet kieltäytynyt ottamasta tuon saman sopimuksen vastaan, ja sinun välisi SmileyFaceen olivat aina huonot. Se, ja se seikka että olet myös mestaritasolla saattaa sinut välittömästi epäilyksenalaiseksi."
Nielaisin, mutta pidin ylläni tietämättömän sivullisen naamion. "Se on tietenkin selkeää, mutta ei minusta riitä todisteeksi. En ottanut Grayn tapausta vastaan, koska palkkio vaikutti epäilyttävän suurelta näennäisen helpon tapauksen hoitamiseksi, enkä pidä naisten tappamisesta,' laitoin käteni puuskaan. "Entä Varjopuoli? Jo ensimmäisestä päivästä Hiljaisissa hän on soittanut olevansa ensisijaisesti kunnianhimoinen, hän on minua todennäköisempi raivaamaan pois kilpailijoitaan. Minä taas olen ollut killassa lapsesta asti - syytösten sijaan sinun pitäisi tarjota minulle suojelua, jos joku kerran on jahtaamassa tämän killan mestareita. Ja kisällit, heidänhän pitäisi olla ensimmäisinä listallasi. Joku heistä voi pelata peliä joka saa meidät mestarit näyttämään siltä, että keskuudessamme on valtataistelua kasvattaakseen omia mahdollisuuksiaan nousta asteikolla. Kilpailu on heidän keskuudessaan muutenkin aina kovempaa," puolustauduin.
"Varjopuoli on osoittanut kilpailunhalunsa, mutta sinä piilotat sen paremmin, Varis," Isoveli kääntyi vastahyökkäykseen. "Olet tottunut olemaan Hiljaisten yksinvaltias aina Maestron poistumisen jälkeen, mutta Varjopuolen tulo on horjuttanut asemaasi. Tämä voi olla sinun keinosi saattaa Varjopuoli huonompaan valoon, sinulla kun on aivot siihen. Kisälleillä taas ei ole. Jos joku heistä onnistuisi tappamaan kaksi mestaria tällä tavoin, ei minulla olisi siihen mitään valittamista, sillä he olisivat osoittaneet arvonsa, mutta syväksi pettymyksekseni kukaan kisälleistä ei tällä hetkellä osoita todellista lupausta tai tarpeeksi kykyjä sellaiseen."
"Jos tietäisit tarkalleen, minkä verran minulla on älyä, tietäisit, etten riskeeraisi asemaani asettamalla itseäni näin huonosti lavastettuun tilanteeseen. Minä en välitä Varjopuolen kanssa kisailusta, ärsyynnyn vain hänen asenteestaan, sillä hän ei osaa ottaa asioita rauhallisesti tai rentoutua. Se tuskin on kunnon peruste tämän skaalan mustamaalaukselle. Sitä paitsi sanot, ettei kahden mestaritason Hiljaisen kuolema ole sattumaa - mutta et voi tietää, kuolivatko he juuri sen tähden että he ottivat sen sopimuksen - jokin siinä on haiskahtanut koko ajan, enkä ihmettelisi, jos se olisi ansa, kenties jopa niiden tekemä, jotka ovat minunkin perässäni. Ja vaikka se ei olisikaan ansa, niin huimien summien tarjoaminen aiheuttaa kuitenkin aivan liikaa kilpailua pottia hamuilevien kesken. Smiley ja Viikinki luultavasti olivat vain tuon tappelun ikävä seuraus."
Maestron kanssa käymääni lukuisat suulliset kädenvääntöharjoitukset olivat valmistaneet minua luultavasti sen verran hyvin, ettei minua puhuttu noin vain nurin, ellen itse niin halunnut. Kun Isoveli ei enää keksinyt uutta takaisin iskettävää, hän asetti sormenpäänsä verhon takana vastakkain ja piti pienen hiljaisen mietintätuokion. Sitten hän sanoi: "En aio esittää suoranaisia syytteitä tai rangaistuksia vielä tällä kertaa, joten saat nyt pelkän varoituksen. Mutta jos kuolemantapaukset lisääntyvät..." Olin elänyt niin pitkään hyvissä väleissä Isoveljen kanssa, että tuntui kummalta vastaanottaa taas uusia uhkauksia niin pian edellisten jälkeen. En ollut kävellyt näin ohuella jäällä pitkään aikaan, mutta muuta ei voinut kuin kulkea eteenpäin ja toivoa, että jää kantaisi vielä ainakin kahluusyvyyteen asti.
Nyökkäsin hyväksyvästi Isoveljen sanoille, vaikka hän ei verhonsa takaa voinutkaan nähdä minua. "Sellaista ei tule tapahtumaan enää uudestaan," sanoin, ennen kuin poistuin huoneesta nyökäten Bébélle mennessäni.
........................
Hector Lawrencen arkistokaapissa oli huomattavasti enemmän tilaa nyt, kun en enää jakanut sitä Rhodesin kanssa. Jalkani kramppasivat silti hieman, sillä ylin hylly sattui olemaan juuri sen verran alhaalla, että minun piti koko ajan koukistaa polviani, jos halusin olla mukavasti, ja minuutit olivat madelleet ohitse hyvin hitaasti sen jälkeen, kun olin taas livahtanut Lawrencen yksityiseen toimistoon.
Lawrence oli ilmeisesti toimittanut aamulla työpaikalle varsin tehokkaan ja nopean siivousfirman, sillä kun soluttauduin toista kertaa pilvenpiirtäjään siivoajalauman mukana, edes lattialaattojen rajoissa ei näkynyt enää verijälkiä tai muuta vihjettä viimeöisistä tapahtumista.
Oli ollut helppo uudistaa roolini yhtenä Lawrencen tai jonkun hänen alaisensa alipalkkaamista siivoajista. Paikalla oli tietenkin paljon enemmän vartijoita, jotka säikyttelivät meitä aseillaan ja uhkaavalla käyttäytymisellään. Siitä oli kuitenkin heille enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä jos he aikoivat pitää mahdolliset tunkeutujat ulkopuolella, he valitsivat täysin väärän taktiikan. Kun yhdeltäkin siivoajaryhmältä kysyttiin, oliko heidän joukossaan jotakuta, joka ei ollut heille aiemmin tuttu, vastaus oli aina ehdoton ei, sillä totta kai he nyt työtoverinsa tunsivat. Vastaus olisi todellisuudessa ollut lähes aina kyllä, sillä minäkin näin viime kerran jälkeen uusia kasvoja useampiakin. Siivousfirma, joka huolsi Lawrencen pilvenpiirtäjää oli ilmeisesti yksi niistä, joka piti hyvänä taktiikkana rekrytoida joukkoihinsa laittomia maahanmuuttajia, lihatorilta karanneita pakkotyöläisiä ja muita helposti korvattavia aineksia, jotka olivat usein tänään täällä ja huomenna jo jossakin muualla, joko omasta tahdostaan tai jonkun toisen. Näiden eksyneiden lampaiden uhkailu ei siis saanut aikaan muuta kuin sen, että he vain kokoontuivat tiiviimmin yhteen - jos yksi heistä (tai meistä) olisi joutunut vartijoiden epäluulojen alaiseksi, silloin he kaikki olisivat joutuneet vaaralliseen paikkaan, eikä monikaan heistä varmasti halunnut paljastaa, mistä ja millä perusteilla heidät oli palkattu.
Lawrencen toimistoon pääseminen vei jonkun verran aikaa, mutta onnistuin siinä lopulta kuitenkin. Kun olin yksin toimistossa, riisuin siivoajan puvun yltäni, kaivoin siivouskärrystäni esiin reppuni ja naamioni ja ahdoin itseni taas arkistokaappiin. Sitten annoin itseni vaipua odottavaan transsiin, joka oli tuttu jokaiselta kerralta, kun olin odottanut jossain pimeässä, että sopimus astuisi verkkooni.
Tällä kertaa en kuitenkaan vielä aikonut tappaa Lawrencea.
Olin aamulla katsonut piilottamieni kameroiden kuvaa ja nauttinut suunnattomasti nähdessäni Lawrencen raivoavan turvallisuuspäällikölleen jättämistäni muistomerkeistä. Hänen henkivartiohenkilöstönsä oli ilmeisesti saanut varsin suuren loven, ja hänellä oli ilmeisesti vähemmän kelvollisiksi todettuja henkivartijoita, kuin mihin hän oli tavallisesti tottunut. Melkein itkin hänen puolestaan.
Turvallisuuspäällikkö oli ehdottanut ainoaa järkevää vaihtoehtoa, eli sitä, että hän vetäytyisi kartanoonsa kaupungin ulkopuolelle ja ottaisi mukaan kaiken henkilöstönsä, jota lihotettaisiin väliaikaisesti palkkasotureilla. Kuitenkin, kuten olin Lawrencen luonteesta arvellut, hän kieltäytyi itsepäisesti tekemästä järkeviä päätöksiä ja kieltäytyi ehdottomasti luopumasta asemastaan New Yorkista ja esittämästä julkisuudessa muuta kuvaa kuin sen, että kaikki oli aivan kuten ennenkin. "En aio antaa pienen pelottelun ajaa minua häntä koipien välissä pois täältä, olen itse ansainnut tämän kaiken enkä aio antaa sitä jollekin raukkamaiselle himomurhaajalle!" Luin hänen huuliltaan samalla kun hän harppoi edes takaisin työpöytänsä edessä saarnaamassa kivikovan näköiselle turvallisuuspäällikölleen, joka luultavasti halusi silläkin hetkellä pamauttaa työnantajaltaan aivot pihalle. Himomurhaajaksi nimittely ei ollut sentään kirpaissut. Paljon.
Turvallisuuspäälliköllä oli pitänyt ilmeisesti tänään kiirettä, sillä hänen oli tänään täytynyt käydä rekrytoimassa sekalaista aineista korvaamaan menetetyt vartijat ja jonkin verran turvallisuusjoukkoa lisäksi. Täksi illaksi oli sovittu uusi kokous, jossa Lawrence ja hänen lähimmät turvallisuusjoukkonsa keskustelisivat toimintasuunnitelmista. Totta kai minä halusin olla mukana.
Annoin ajan liukua ohitseni, siivoajien liikuskella huoneessa ja vartijoiden käydä aina välillä tarkistamassa, että kaikki oli OK. Kukaan ei kokeillut avata arkistokaappia, ja jos olisikin, se ei olisi auttanut, sillä olin kääntänyt säppiä niin, että kaappi oli lukittuna sisäpuolelta. Aistini kuitenkin heräsivät henkiin vain muutamaa sekuntia ennen kuin kuulin oven taas avautuvan, ja tällä kertaa tiesin illan esiintyjien saapuvan lavalle.
Askeleista päätellen Lawrencen lisäksi sisään asteli vain kolme muuta vartijaa. Yllätyin, sillä olin odottanut hänellä olevan varaa enempäänkin, mutta muistin sitten tappaneeni jo hänen kielijänsä, ensimmäisenä iltana ne kaksi veitsitaistelijaa ja heidän seuralaisensa, ja viime yönä myös ainakin yhden hänen henkilökohtaisen vartiokaartinsa johtajista. En voinut estää hymyä hiipimästä kasvoilleni.
Minun tekoseni olivat ilmeisesti tänä iltana heidänkin mielessään, sillä heti kun kaikki miehet (oletin Lawrencen olevan sen verran sovinisti, ettei palkkaisi vartijoikseen naisia) olivat asettautuneet huoneeseen, turvallisuuspäällikkö aloitti uudestaan puheensa vetäytymisestä. "Ilman Saschia meillä on hyvin vähän resursseja selvittää, kuka näiden iskujen takana on," hän selitti.
"Älä kutsu niitä iskuiksi, Isaiah," Lawrence keskeytti turvallisuuspäällikkönstä puheen. "Näitä ilkeämielisiä tihutöitä ei tarvitse suurennella turhaan. Kunhan meillä on tarpeeksi miehiä koolla, saamme tavalla toisella selville, kuka tämän kaiken takana on."
Jos itse olisin ollut Isaiah, olisin käyttänyt tämän tilaisuuden ilmoittaakseni ottavani lopputilin ja luultavasti myös motatakseni entistä työnantajaani oikein kunnolla. Sitä hän ei kuitenkaan omana itsenään tehnyt, sillä hän oli jämäkästä puusta veistetty - takana oli luultavasti ainakin muutama vuosi armeijan palveluksessa, hän nautti aseenperän tunnusta käsissään ja hänen suurin paheensa oli kenties taipumus väkivaltaisuuteen juovuksissa tai raskaan emotionaaliseen paineen alla. Ei luultavasti sisäsyntyisen paha mies, enkä halunnut joutua kulkemaan hänen lävitseen Lawrencen luo päästäkseni. Osittain siksi, että oli aina hieman sääli tappaa vuosikausia kokemusta kerryttäneitä ammattilaisia, mutta myös siksi, että hän oli lähes kaksimetrinen lihasvuori, joka ei tekisi tappamisestaan helppoa.
"Ellemme tiedä kuka näiden tihutöiden takana on, emme voi tietää, kuinka pitkälle he ovat valmiita menemään," Isaiah vastasi, ja kuulin sarkasmin 'tihutöiden' takana arkistokaapin ovenkin läpi, mutta kummasti se jäi Lawrencelta huomaamatta, tai sitten hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä.
"Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun minua on yritetty pelotella, ja joka kerta yritysten takana on ollut joku munaton juonittelija, joka vain työpöytänsä takana istuen kuvittelee voivansa syrjäyttää minut tieltään," Lawrence puhisi. Kuvaus oli huvittava, sillä minun näkökulmastani hän kuvaili itseään varsin hyvin.
Tällä kertaa Isaiah osasi pitää suunsa kiinni. Mutta se ei auttanut häntä yhtään, sillä Lawrence jatkoi: "Tässä on kyse ajojahdista, joten syrjäänvetäytymiseni antaa kilpailijoilleni vain tarpeetonta etumatkaa. Heillä on jo ne tärkeät dokumentit, jotka he varastivat toimistostani, emmekä aio antaa heille yhtään enempää. Onko se Grayn tapaus jo hoidettu?"
Isaiah murahti kieltävästi, mutta kuulosti siltä, ettei hän ollut henkilökohtaisesti kiinnostunut asiasta. "Niistä salamurhaajista ei ole mihinkään, vastikään he saivat kohteen ajettua nurkaan johonkin kuppilaan, mutta tärvelivät koko operaation. Sivullisia kuoli ja haavoittui rutkasti, mutta se laitettiin reviirisodan piikkiin," hän selitti ja hän sai mielessäni lisää pointseja siitä, ettei vaikuttanut pitävän palkkatappajista kovin suuresti. Hän oli oikeassa katsoessaan meitä alaspäin, mutta ei luultavasti tajunnut, että meidän asiakkaamme olivat usein meitäkin alhaisempia juuri siitä syystä, että he ottivat meidän palveluksiamme vastaan.
Kuului Lawrencen kiivasta astelua edes takaisin ja melkein hykertelin omassa pikku loukossani, ellei oloni olisi ollut sen verran epämukava. Mutta Lawrence oli kai jo tottunut olemaan turhautunut sen suhteen, ettei minun kuolemani tuntunut siirtyvän yhtään lähemmäksi siitä huolimatta, että hän oli mobilisoinut lähes kaikki New Yorkin ostoveitset haltuunsa, sillä pian hän pysäytti astelunsa ilmeisesti työpöytänsä taakse ja pamautti kätensä pöydän pintaan.
"Sitten," hän murisi. "Meidän tulee keskittyä toimintasuunnitelmaan. Franke, jotain sanottavaa?"
Nyt avasi suunsa mies, joka ei ollut aiemmin puhunut ja jota en osannut yhdistää kehenkään piilokameralla näkyneeseen hahmoon. "Meidän tahollamme suunnitelma etenee sujuvasti," mies jonka oletin Frankeksi, selitti. Hänen äänensä oli matala ja pehmeä, mutta siinä oli niin vähän tunnetta, että se sai pahat aavistukset värisemään vatsanpohjassani. Valpastuin olettaessani vaistojeni varoittavan minua jostakin, mutta ilmeisesti tällä kertaa oli kyse vain siitä, etten pitänyt Franken äänensävystä. Tai hänen sanoistaankaan. "Pienet takaiskut teidän suunnitelmissanne eivät vielä haittaa meidän yhteistyösuunnitelmiamme. Sage Grayn ongelma hoituu kyllä pian alta pois ja epäilen, että kun se on hoitunut, alkavat muutkin ongelmat ratketa kuin itsestään. Teinä keskittyisin nyt suojelemaan itseänne ja valmistautumaan tulevaisuutta varten. Kun yhtiö on kokonaan teidän hallussanne, voimme tarjota teille varsin hyviä sopimuksia... ja kenties lähempääkin yhteistyötä."
Miehen sievät ja rauhoittelevat sanat liukuivat hänen kieleltään kuin suoraan Aisopoksen juonittelevan ketun sanomina. Oli minulle aivan uutta tietoa, että Hector Lawrencella oli joku yhteistyökumppani, eivätkä hänen ehdotuksensa lähemmästä yhteistyöstä rauhoittaneet minua ollenkaan. Varmuus hänen äänessään, kun hän sanoi minun ongelmani hoituvan piakkoin hyyti minua luuytimiin asti. Pianpa hän saisi nähdä, miten helposti minut oikein hoideltaisiin.
Kun Lawrence avasi taas suunsa, hän oli selvästi rauhallisempi ja olin erottavinani sanojen seasta myös hieman ahneuden alavirettä. "Yhteistyö kelpaa minulle kyllä erittäin hyvin," hän sanoi. "Mitä läheisempi, sitä parempi. Mutta olkoon sitten niin. Isaiah, ottakaa Marcuksen kanssa kaikki saatavissa olevat keinot ja miehet käyttöönne. Haluan, että öisin torni on täydessä valvotussa tilassa ja päivisin ylimmissä kerroksissa ovat ainoastaan me - kukaan ei saa tulla sisään tai ulos ja torniin päästetään vain niitä, jotka voivat todistaa työskentelevänsä rakennuksessa."
Kuului kaksi jeessööriä, kun Isaiah ja hänen toverinsa osoittivat ottaneensa käskyn vastaan.
"Ja nyt kaikki ulos toimistostani," Lawrence määräsi.
"Haluaisitte kenties keskustella..." Franke koetti aloittaa, mutta Lawrence pysäytti hänet.
"Sinäkin, Franke," hän sanoi. "Voimme keskustella niin paljon kuin tahdomme SITTEN, kun tämä kaikki on ohitse."
"Jos niin sanotte," Franke mumisi lähtiessään, mutta hän ei kuulostanut tyytyväiseltä. Huono hänelle - tai Lawrencelle. Sekin luultavasti selviäisi "sitten kun kaikki tämä on ohitse".
Kun ovi sulkeutui viimeisenkin menijän takana ja Lawrence alkoi astella taas rauhattomasti huoneessa, tuli minun esiintymiseni aika. Herätin vaistoni terävimmilleen, kuulostelin mahdollisia ääniä käytävästä, Lawrencen omia askeleita ja hidasta hengitystäni. Kun Lawrence oli huoneen kauimmaisessa päässä, liu'utin hiljaa lukon auki, ja kun tunsin vaistojeni värähtävän tutun jännittyneesti, avasin oven ja sulavasti ja pehmeästi kuin varjo. Lawrence oli työpöytänsä edessä selin minuun, katsellen pöydän yllä seinällä roikkuvaa maisemataulua, aivan kuin ikkunasta avautuvat maisemat alas öiseen New Yorkin hohteeseen eivät olisi kelvanneet. Mutta näin hän ei ainakaan kyennyt näkemään minua ikkunalasin heijastuksesta ennen kuin olin jo hänen takanaan ja käsi hänen suullaan vaimentamassa hänen huudahduksensa.
"Sshhhh, rauhassa, Hector," kuiskasin hänen korvaansa samalla kun pidin hänen päätään paikoillaan niin, ettei hän voinut kääntää päätään minua katsomaan. Lawrence oli isokokoinen mies ja hän olisi suhteellisen helposti voinut kamppailla minua vastaan, mutta asettelin vasemman käteni sellaiseen asentoon, että hän varmasti tunsi veitseni kylmän teräksen kurkkunsa poikki. "Tulin antamaan pelkän varoituksen, joten ei tarvitse koettaa mitään likaisia temppuja," sanoin samalla kun vedin oikealla kädelläni pois hänen rintataskustaan aseen, jota hän oli koettanut tavoitella. Tuplavarmistukseksi varmistin, että ase oli viritetty ja painoin sen piipun hänen niskaansa. Enää hän ei voinut liikuttaa päätään turvallisesti oikein mihinkään, joten muu kehokin pysyi varsin sievästi paikoillaan.
"Mutta tämä onkin sitten viimeinen varoitus," sanoin hitaasti. "Kuten varmaan olet huomannut, Gray taistelee sinua vastaan samoilla aseilla, jotka olet ottanut käyttöön häntä vastaan. Tiedät, mitkä dokumentit sinulta ovat hukkuneet, ja tiedät kenelle ne ovat päätyneet. Totuus tulee pian ilmi, tavalla tai toisella, etkä sinä voi sitä paeta mihinkään. Gray antaa sinulle aikaa huomisiltaan asti - jos siihen mennessä et ole luovuttanut itseäsi poliisille puuttuvien todisteiden kera, minä tulen vierailemaan luonasi toisenkin kerran."
"Jos kuvittelet, että..." Lawrence aloitti, mutta vedin veitseni hänen kurkultaan ja tainnutin hänet ranteeseeni kiedotulla tainnuttimella ennen kuin hän ehti sanoa sen enempää.
"Ja sinä taidat kuvitella, että minulla kiinnostaa," mutisin auttaessani hänen veltoksi valahtaneen ja raskaan ruhonsa lattialle makaamaan. Tipautin hänen pistoolinsa hänen pulskan vatsansa päälle ja astelin sitten yhden seinäikkunan luo. Tarkistin, että se oli oikea, vedin repustani esiin Sopraanon (Maestron humoristisesti nimeämän lasinhajotuspanoksen) ja asetin sen ikkunaa vasten. Käynnistin panoksen ja kun se alkoi hurista etsien juuri oikeaa taajuutta, joka hajoittaisi lasin pieneksi hiekaksi asti, viritin vaijeripyssyn toisen pään kiinni lattiaan ja toisen ylläni oleviin laskeutumisvaljaisiin.
Kun käytävässä odottavat Lawrencen miehet viimeinkin tajusivat, että jotakin oli pielessä, oli jo liian myöhäistä. He syöksyivät sisään ovesta juuri sillä hetkellä, kun selkäni takana lasi räjähti peittäen minut hienojakoiseen lasikimalteeseen, ja ehtivät nähdä miten minä hyppäsin puolihullu virne kasvoillani kohti alhaalla odottavaa pakotietä.
.................
Virne oli vieläkin kasvoillani, kun ajoin moottoripyörälläni Alakertaan ja ryhdyin selvittämään peruukistani lasitomua. Pysähdyin kuitenkin lattian keskelle kuin seinään, sillä äkkiä sisäinen hälytysjärjestelmäni valpastui kuin verikoira, joka oli taas löytänyt kadottamansa hajujäljen. Mieleeni välkähti äkkiä se ilta, jolloin Manhattanin asuntoni oli tuhoutunut, mutta sysäsin sen syrjään yhtä äkkiä. Nyt elettiin tässä hetkessä ja tässä vaaratilanteessa.
Hiivin tietokoneiden luo kuin odottaen jonkun niistä räjähtävän millä hetkellä tahansa. Painoin hiirellä nappia, joka pikaisesti sammutti ja sytytti kaikki järjestelmät niiden toimintakunnon varmistamiseksi, mutta oli totta, ettei mikään Maestron lukuisista hälytysjärjestelmistä ollut lauennut. Olin kuitenkin sataprosenttisen varma, että yläkerrassa oli joku. Vaikka Maestro oli tehnyt parhaansa valvontakameroita asentaessaan, syötteissä oli kuitenkin katvealueita, enkä halunnut tuhlata aikaa kelaamalla kameroiden kuvaa taaksepäin varmistaakseni oletukseni - luotin mututuntumaani enemmän kuin helposti manipuloitavaan teknologiaan.
Ei siis muu auttanut kuin mennä yläkertaan.
Riisuin yltäni repun, jonka varusteita tuskin tarvitsisin, mutta varmistin, että minulla oli perhosveitseni, heittoveitseni ja pistoolit, jos siihen pisteeseen jouduttaisiin menemään. En kuitenkaan aikonut taiteilla liikaa, vaan käyttäisin hyödykseni sitä, että tunkeilija oli toivottavasti itselleen vieraassa ympäristössä, kun taas minulla oli taas kerran kotikenttäetu. Kuka tahansa koettikaan tällä kertaa vierailla talossa saisi kokea henkilökohtaisesti sen, minkä Viikinki ja SmileyFace olivat jo oppineet - eli ettei minun alueelleni tunkeuduttu ilman mitään seurauksia.
Sekä tavalliset että tavallisesta poikkeavat vaistot tarkkana hiivin askelmat yläkertaan ja hivutin salaluukun auki. Taloon tunkeutuja ei ollut viinikellarissa eikä sinne johtavassa kuntoiluhuoneessa, mutta vaistoni varoittivat, että hän oli lähistöllä, luultavasti ensimmäisessä maan päällä olevassa kerroksessa. Purin mietteissäni huuliani ja pohdin edessäni olevia vaihtoehtoja - voisin lähteä etsimään tunkeilijaa ja löytää hänet nopeammin, tai sitten voisin etsiä sopivan paikan kellarikerroksesta ja odottamaan häntä turvallisemmasta asemasta.
Muistin kaikki ne piilosleikit, joita minä ja Maestro olimme leikkineet ennen kuin hän oli virallisesti ottanut minut oppilaakseen - nyt näin, että ne olivat olleet jo alustavaa harjoittelua tulevaisuutta varten. Pelkkä piilosilla olokin tuntuu hieman erilaiselta, kun tulevaisuudessa elämä tulee riippumaan sen varassa, kuinka hyvin voi löytää piileskelevän henkilön tai löytää juuri täydellisen piilopaikan. Kotikenttäetu tosiaankin.
Hiivin kellarin suureen keittiöön ja vilkuilin ympärilleni etsien sopivaa piilopaikkaa. En ollut silloin varma miksi, mutta nappasin hetken mielijohteesta seinään kiinnitetystä keittiöveitsitelineestä yhden suurimmista ja terävimmistä fileoimisveitsistä, sillä siitä ei olisi ainakaan haittaa lähitaistelussa. Sitten vilkuilin kohti boilerihuoneen ja kellarin WC:n ovia ja mietin, kumpi olisi parempi.
Molemmat olivat varsin selviä piilopaikkoja. Luonnollisestikin kun joku tahtoo piilotella, vaistot osoittavat kohti kaikkein pimeintä ja syvintä loukkoa, ja sellainen kellari oli jos jokin. Se olisi kenties myös hieman liian selvä piilopaikka, mutta toisaalta se voisi olla myös hyödyksi. Jos tunkeilija tulisi etsimään minua boilerihuoneesta, hän odottaisi löytävänsä säikyn saaliin, joka koettaisi kadota pesukoneen takaiseen nurkkaan kuin päänsä pensaaseen työntävä jänis, joka tiesi olevansa jo ansassa. Mutta minä en ollutkaan mikään pikku jänönen, vaan tekisin paikasta ansan tunkeilijalle.
Päätökseni tehneenä hivuttauduin boilerihuoneen ovea kohti, sillä siellä olisi hämärempää ja maasto olisi monipuolisempaa. Kellarin pesuhuoneessa olisi ollut vaikeampaa löytää vaanimismaastoa, kun taas boilerihuoneessa oli pieni eteinen, pyykinpesuhuone ja varsinainen lämmityshuone. En ollut suinkaan unohtanut myöskään lämmityseteisessä olevaa ylähyllyä, jonne olin mahtunut makoilemaan täydellisesti ainakin viime kerralla leikkiessäni Maestron kanssa piilosta. Se oli tosin yhdeksänvuotiaana, mutta olin varma, että tälläkin kertaa asiat menisivät kyllä aivan tarpeeksi hyvin.
Ja tietenkään ne eivät menneet. Sillä edellisen kerran jälkeen Maestro oli rahdannut ylähyllylle joitakin täysin turhia pahvilaatikoita täynnä turhaa tavaraa, joista onnistuin tietenkin tipauttamaan lattialle yhden kivutessani hyllykön päälle. Laatikon kolahtaminen lattialle kuulosti ukkosenjyrähdykseltä ja irvistin, kuin olisin satuttanut itseni. Äänimerkki oli annettu.
Ehdin asettautua ylähyllylle sykkyrään (en tosin kovin mukavasti) ja koetin näyttää mahdollisimman paljon pahvilaatikolta, kun keittiöön johtava ovi alkoi hitaasti hivuttautua auki. Olisin halunnut tuntea itseni ovelaksi saalistajaksi, mutta jänöpupusen vaistot iskivät päälle pelkästään piileskelyn takia. Tunsin itseni pikkulapseksi, kuten viime kerrallakin leikkiessäni Maestron kanssa, mutta alla paniikin maku suussani toi mieleen myös vanhempia muistoja raskaista, karvaisista takeista, vaatekaapin pimeydestä ja suolaisista kyynelistä poskilla. Paniikki tuntui sulkevan kurkkuni niin, etten voinut nielaista ja halusin epätoivoisesti hyökätä toimintaan, käydä kimppuun, taistella vastaan sekä sisimmässäni vellovaa pelkoa että huoneeseen hivuttautuvaa petoa.
Se, että loikkasin metsästäjäni niskaan heti, kun hän oli huoneessa luultavasti pelasti henkeni. Hylly oli naurettava piilopaikka, mutta se antoi minulle korkeamman aseman yliotteen ja sain horjutettua vastustajani hoipertelamaan sisemmälle huoneeseen. Mutta hänen refleksinsä olivat huippuunsa hiotut ja hän torjui veitseniskuni helposti omallaan. Koska varisnaamioni pimeänäkölinssit toimivat kissansilmien tavoin, eli niillä näki parhaiten hämärässä eikä täydessä pimeydessä, kesti hetki ennen kuin ovenraosta tuleva valoraita paljasti vastustajastani muutakin kuin hänen lämpöjälkensä. Hän oli minua hieman suurempi, mutta sukupuolta oli vaikea tunnistaa, ja kasvot olivat kokonaan mustan naamion takana. Olin vetänyt toiseen käteeni perhosveitseni, mutta vastustajallani oli kummassakin kädessä sahalaitaiset tikarit, joiden näkeminen sai vatsani valahtamaan hieman alemmas. Sahalaitaiset tikarit, joissa oli kullattu kädensija, olivat Kultakäsien, Hiljaisten kilpailevan eliittikillan tunnus.
En ollut koskaan itse kohdannut kentällä Kultakäsiä, mutta huhuja ja tarinoita liikkui aina heidän kyvyistään ja kilpailustaan Hiljaisten ja muiden eliittikiltojen kanssa. Nyt saisin nähdä itse, millä tasolla heidän salamurhaajansa olivat.
Mustanaamioinen vastustajani oli selvästi tottunut taistelemaan pimeässä. Hänellä oli kenties naamionsa mukana samanlaista teknologiaa kuin minulla, tai sitten hän oli harjoitellut juuri tällaisia tilanteita varten. Hyökkäsin ja vetäydyin miten tahansa, hän oli minua vastassa, ja tilanne tuntui hyvin erilaiselta edelliseen iltaan verrattuna. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, sillä aikaa puhumiselle ei ollut, vaan molemmat kamppailivat voittaakseen, ja vasta sen jälkeen voittajalla olisi aikaa selvittää, ketä vastaan hän oli taistellut.
Mustanaamio vetäytyi kohti boilerihuoneen ovea ja näin etäisyydessä hyvän tilaisuuden hyökkäykseen - otin pari askelta vauhtia ja syöksyin vastustajani kimppuun, kuten olin tehnyt Smileylle viime iltana. Mutta kun olin jo ilmassa, tapahtui jotakin selittämätöntä, sillä vastustajani tuntui liukuvan ympärilläni olevaan hämärään ja perhosveitseni terä iskeytyi boilerihuoneen puuoven lävitse ja jäi siihen.
En ehtinyt ajatella mitään, vaan kierähdin äkkiä ympäri ja suojasin molemmilla käsilläni hyökkäykseltä, joka tuli sekunnin sadasosan myöhemmin. Liiskauduin ovenkarmia vasten, mutta kasvoilleni purskahtavasta lämpimästä sateesta tiesin, että olin osunut vastustajaani. Mustanaamion polvet pettivät, ja hän valahti hitaasti lattialle keittiöveitseni kurkussaan, ja minä jäin seisomaan kiivaasti hengittäen.
Maestron päähäni takoma tottumus otti vallan ja siirryin nopeasti taisteluvalmiudesta pohtimaan taistelun seurauksia ja jälkien peittelyä. Minun piti varmistaa, että vastustajani oli kuollut, hakea yläkerrasta siivousvälineet ja toistaa jo kolmannen kerran pakettiautomatkani satamaan.
Mutta kun koetin polvistua vastustajani ruumiin viereen tekemään vielä varmistusiskun, tunsin reidessäni epämukavan nykäisyn ja katsoessani alas tajusin, ettei reittäni pitkin valunut lämmin ollutkaan vastustajani verta, vaan omaani. Reiteni yläosasta nimittäin törrötti sahalaitainen veitsi, joka oli uponnut syvälle lihaan hieman lantioluuni alapuolelle.
Katsoessani veistä polviani alkoi heikottaa ja laskeuduin lattialle varovasti. Koetin tehdä hengitysharjoituksia, joita Maestro oli opettanut niitä tilanteita varten, jolloin olin haavoittunut tai rauhoittumista tarvittiin, mutta paniikki läpätti rintaluuni alla kuin kylkiluideni sisään vangittu pikkulintu. Haavasta vuosi verta, ei vielä niin runsaasti, että valuisin välittömästi kuiviin, mutta kyllä siihenkin pisteeseen päästäisiin heti, kun koettaisin poistaa veistä lihastani. Kultakäsien tunnusmerkki symboloi suorasukaisesti armottomuutta - heidän sahateräiset veitsensä satuttivat pahemmin mennessään ulos kuin tullessaan sisään, ja hyvin harva niiden pistämäksi joutunut selvisi hengissä ilman ammattimaista ensiapua.
"Voihan paska," totesin ääneen Mustanaamiolle, joka makasi lattialla omassa verilammikossaan. Hän oli jo kuollut, sillä erotin oikeasti kuolleen retkahtaneen ryhdin sellaisesta, joka vain esitti kuollutta. Sitä paitsi lattia lainehti verestä, eikä kukaan voinut menettää niin paljon verta olematta ainakin lähellä kuolemaa. Mutta halusin silti sanoa jotakin, sillä en halunnut olla tässä tilanteessa täysin yksinäni.
Ja kuin kutsusta, näin taskustani himmeää välkettä ja vedin esiin puhelimeni, jonka ruutu kertoi, että Rhodes halusi puhua kanssani, ja oli itse asiassa soittanut jo viisitoista kertaa. Painoin automaattisesti vihreää luuria.
"Hyvät jumalat, Sage, sinä vastasit!" Rhodes henkäisi helpottuneena heti kun linja avautui. "Minä olen koittanut-"
"Soittaa minulle yli kymmenen kertaa, tiedän," keskeytin hänet. "Mutta mitä tahansa asiaa sinulla onkaan, voisitko soittaa ensiksi ambulanssin?" kysyin. "Taidan ottaa nyt avuntarjouksesi vastaan."
<-edellinen/takaisin/seuraava->