8. Älä ajattele ketään ystäväksesi
Katto tuntui kylmältä kehoni alla ja syksyinen yöilma turrutti sormiani hyvää vauhtia, mutta epämukavuus ei estänyt minua epäröimästä. Kiväärin perä olkaani vasten tuntui väärältä - olinko kaikkien näiden vuosien jälkeen yhtäkkiä unohtanut, missä kohtaa sen kuului levätä olkaa vasten? Tuijotin kiikaritähtäimen lävitse pihamaan reunalla, tyhjän uima-altaan vierellä hiipivää mustaa hahmoa ja pahat aavistukset velloivat vatsassani.
Joku oli viimeinkin löytänyt minut.
Olin ollut illallisella kellarin pikkukeittiössä, kun puhelimeeni oli piipannut ilmoitus asiattomasta liikehdinnästä pihamaan alueella. Ilmoituksen mukana oleva valvontakamerakuva oli huonolaatuinen pimeäkuva, mutta siinä näkyvä, muurin yli kiipeävä hahmo oli kuitenkin aivan liian iso ollakseen harmiton kulkukoira tai pesukarhu. Minun ei tarvinnut miettiä, oliko kyseessä tositilanne vai ei, joka ikinen solu kehossani oli tomintavalmiina.
Juoksin Alakertaan nappaamaan pimeäammuntaan tarkoitetun kiväärin ja sieltä ylös kolmanteen kerrokseen josta pääsi tikkaita pitkin katolle. Ennen kuin nousin katolle, tarkistin pikaisesti ympäristöni. Maestron talon katolla oli paljon erilaisia koloja ja kaaria ja aitoja suojaamassa eri lisäsiipiä, torneja ja ulokkeita. Se oli erinomainen väijytyspaikka jos tunkeilija oli ehtinyt jo talolle asti - mutta se oli myös erinomainen väijymispaikka minulle. Ryömin kattoa pitkin, kunnes näin alas takapihalle ja puutarhaan, asettauduin aloilleni ja jäin odottamaan hyvää tilaisuutta ampua.
Tilaisuuksia oli, mutta siltikään en saanut painettua liipaisinta.
Seurasin kiikarilla, miten mustiin pukeutunut hahmo hiipi määrätietoisesti mutta varovaisesti autotallin varjoihin ja kulki sen viertä pitkin kohti taloa. Mustiin pukeutunut hahmo - selkeästi mies - oli isokokoinen ja harteikas, mutta kulki silti sulavasti ja ketterästi. Miehen kasvojen yläosa oli peitetty mustalla kankaalla, johon oli leikattu aukot silmille. Minun ei tarvinnut tunnistaa kasvoja naamion takana, sillä mies oli minulle tutumpi kasvot peitettynä. Jos tilanteen olisi voinut nähdä huvittavassa valossa, olisin nauranut.
Joku oli kyennyt löytämään piilopaikkani ja se joku oli tietenkin yksi Hiljaisista. Se joku oli Viikinki.
Tämä selitti hyvin ne pahat aavistukset, jotka olin pari yötä sitten saanut Viikingin tavatessani. Tämä selitti minun täydellisen tämänhetkisen sekaannukseni.
Tarkka-ampuminen on salamurhaajille yksi yksinkertaisimmista tehtävämuodoista, ainakin teoriassa. Selvitä sopimuksen aikataulu, valitse sen perusteella sopiva väijytyspaikka, odota, ammu ja pakene sitten suoraan hiiteen. Nopeaa, yksinkertaista, ei-henkilökohtaista. Oman virkatoverin ja salamurhaajaystävän ampuminen omalle takapihalle oli siististä kaukana. Jokin osa minusta odotti, että millä hetkellä hyvänsä Viikinki huomaisi minut talon katolla. Silloin hän ainakin tietäisi, mitä oli tulossa. Minulla ei ollut naamiota, ei veitsiä, ei ruoskaa eikä mitään muutakaan kuin pyssy, mutta halusin silti antaa Viikingille mahdollisuuden reiluun tappeluun.
Koetin tasoittaa hengitystäni ja koota itseni. Tuossa oli kenties Viikinki, mutta hän ei tiennyt, että Varis olin minä. Hän oli tulossa tappamaan minut, ei Varista. Hän oli tutkinut minun taustojani, selvittänyt valehenkilöllisyyteni jolla olin elänyt julkisuudessa yliopiston aloittamisen jälkeen ja tuli nyt tutkimaan tätä asuntoa, tietämättä tarkalleen olinko täällä. Tai hän oli tutkinut valvontakameroita, seurannut minua, järjestelmällisesti jäljittänyt minut kuin susi saaliin. Tämä oli hänelle aivan tavallinen sopimus, hän ei epäröisi painaa liipaisinta.
Mutta Viikinki ei tiennyt, että minä olin Varis. Enkä minä tiennyt, kuka Viikinki oikeasti oli. Miltä hän näytti naamion takana? Oliko hänellä perhettä? Millainen ammatti hänellä oli? Mikä oli ajanut hänet tälle elämänpolulle? En ollut koskaan ennen edes tajunnut ajatella mitään tällaista. Taitavan salamurhaajan ei edes kuulunut ajatella sellaista kollegoistaan tai sopimuksistaan.
Maestro, mitä sinä tekisit tässä tilanteessa? Koetin hakea tukea opettajani muistoista. Tiesin, ettei hänellä olisi ongelmia ampua Viikinkiä. Harmittelisi ehkä, että pitikin lopettaa joku, josta teoriassa piti, mutta eihän hän lopulta tuntenut Viikinkiä. Ei miestä naamion takana. Varis, naamio ylläsi sinä et ole enää Sage, muista se. Naamio ylläsi sinä et ole edes Varis, vaikka kuljetkin sen nimen kanssa toistaiseksi. Naamio ylläsi sinä olet kuka tahansa, mutta et kuitenkaan mitään muuta kuin kuoleman instrumentti. Tiesin, miten totta Maestro oli puhunut. Aina kun puin varisnaamion kasvoilleni, Sagen vähäpätöinen elämä tuntui kaukaiselta ja vaara tuntui entistäkin houkuttelevammalta. Viikinkikin tunsi varmasti saman tunteen, anonymiteetin suoman turvan ja etäisyyden. Mutta nyt minä en ollut Varis, ainoastaan kylmissään ja peloissaan oleva Sage Gray. Tästä perspektiivistä minä näin Viikingin naamion, mutta myös ihmisen sen takana. Ja ampuminen ei ollut tuntunut koskaan niin vaikealta.
Viikingin pää liikkui, kun hän systemaattisesti tutkaili pihan varjokohtia ja talon peitettyjä ikkunoita. Tunsin vatsanpohjassani asti, että pian hän katsoisi ylöspäin, katolle asti ja näkisi siellä minut. Tunsin hetken lähestyvän siitä, miten aistini terävöityivät, sisäiset hälytyskelloni soivat ja paniikkini tilalle tulvi kylmä ja selkeä selviytymishalu. Tunsin hiljaista helpotusta, sillä tiesin alkukantaisten kykyjeni pelastavan minut. Jos minun omatuntoni petti, kehoni tietäisi siltikin, miten toimia vaaratilanteessa.
Käteni laukaisivat aseen jo ennen kuin Viikingin kasvot ehtivät muuta kuin nytkähtää hieman ylöspäin. Aseesta lähtevä ääni ei ollut äänekäs pamaus vaan pikemminkin pieni vingahdus - tietenkään Maestro ei jättäisi sellaisia heikkouksia yökivääriinsä. En ollut täysin varma, miten Maestron onnistui tehokkaasti välttää äänivallin murtumista ja ruutikaasujen paineistamista, mutta tekniikan täytyi rikkoa ainakin paria fysiikan lakia.
Nyt epäröinnin aika oli ohi, sillä Maestron koulutus iski takaisin päälle kuin ei koskaan olisi poissa ollutkaan. Salamurhaajien ei tarvinnut lähes koskaan hoitaa itse ruumiiden paikalta putsaamista - puhdistusfirmat oli keksitty sitä varten - mutta Maestro oli siltikin opettanut minulle ruumiinpiilottamisen teoriaa. Nyt saatoin kanavoida kaiken energiani Maestron ohjeiden seuraamiseen.
Lähdin alas katolta ja kuljin ensimmäiseen kerrokseen, mistä löysin lähes kaiken tarvittavan. Vedin muovihanskat käteen, sidoin kaikki hiukset huivin alle ja vaatteiden ylle puin kertakäyttösadetakin. Siivouskomerosta ladoin muovikoriin valkaisuainetta, mustan jätesäkkirullan ja muita tarvittavia aineita. Sitten nappasin pyssyn vielä kainalooni ja painelin ulos takapihalle.
Ensimmäiseksi ajoin Maestron pakettiauton ulos autotallista. Se oli hänen tavallinen namusetämallinsa, jossa etupenkkien takana oli vain tyhjää tilaa, kun taas Alakerrassa säilytettävät pakut hän oli sisustanut vakoojien ja stalkkereiden unelmaksi. Pakettiautossa oli kuitenkin se etu, että takaa saattoi laskea alas liuskan, jota pitkin pääsisi esimerkiksi rullatuolilla. Sitä pitkin kykenisin kierittämään tai vetämään Viikingin sisälle yhtenä kappaleena, vaikka hän painoikin ainakin kaksi kertaa enemmän kuin minä. Ja minä en missään nimessä halunnut alkaa paloitteluhommiin.
Ajoin pakettiauton niin, ettei kadulta päin näkynyt, mitä autotallin vierellä puuhasin. Sitten hain vielä autotallin sisältä vasaran ja kävelin Viikingin liikkumattoman ruumiin vierelle. Maestro olisi ollut minusta ylpeä, sillä luoti oli osunut keskelle otsaa ja kaatanut Viikingin kerralla autotallin vierelle. Haava oli siisti eikä sotkuista ulostuloaukkoa näkynyt, sillä Maestron luodit oli suunniteltu pirstaloitumaan heti kehoon osuessaan. Ulospäin mitään erityistä ei näkynyt, mutta en maksustakaan olisi halunnut kurkistaa, miltä Viikingin mielessä tällä hetkellä näytti.
Seisoin hetken aikaa, katsellen saalistani. Saalista... hetkessäpä jahdatusta oli tullut metsästäjä. Mietin, olivatko jotkut palkkatappajat jopa ylpeitä, kun he saivat katsoa omien kättensä tekosia. Smiley ehkä ainakin, se psykopaatti. Minulle tappaminen oli pikemminkin ollut aina pakollinen paha; jotakin, missä olin taitava, mutta josta en siltikään erityisemmin nauttinut. Jotakin, johon Maestrolla oli kestänyt vuosikausia totutella minua.
Huokaisin ja polvistuin maahan Viikingin ruumiin vierelle. Asettelin korin maahan, avasin jätesäkin suun ja aloin irrotella aseita Viikingin yltä. Hän oli vahvasti varustautunut, mutta selkeästi tärkeimmät aseensa hän oli kiinnittänyt selkäänsä. Kaksi valtavaa ja oikein sievää, kaksiteräistä kirvestä, joita hän ei ollut koskaan esitellyt killan puolella - ammattisalaisuus, kai, kuten sekin että päämajan ulkopuolella Viikinki olikin aivan yhtä hyvä hiippailija kuin kuka tahansa muu Hiljainen. Minun oli pakko kokeilla heiluttaa toista niistä ja hämmästyin, miten painava yksikin kirves oli. Taidemuseossa oli joitakin samantyyppisiä kirveitä ja Viikingin käyttämänä sellainen olisi saattanut iskeä minut kerralla kahtia.
Ajatus riitti sammuttamaan ihailuni ja laskin kirveen äkkiä takaisin maahan. Kun olin tarkistanut, ettei Viikingillä ollut enää muita aseita tai tuntomerkkejä, poimin korista vasaran ja nostin sen ilmaan Viikingin kasvojen ylle. Tiesin, että kaikkein armollisinta olisi ainakin murskata Viikingin hampaat ja kasvot, jotta hänen ruumistaan ei voitaisi tunnistaa sitten jos se löydettäisiin. Jos Viikingillä oli omaisia toisessa elämässään, heille oli kenties jopa parempi elää epätietoisuudessa hänen kohtalostaan kuin saada tietää tämän kuoleman jälkeen, että oma poika tai isä tai aviomies olikin viettänyt aikaansa ihmisiä maksusta tappaen. Ihmisiä katosi kaiken aikaa, eikä suurin osa heistä ollut varsinaisessa mielessä rikollisia. Parempi luulla, että joku muu oli töpeksinyt ryöstöyrityksen kanssa kuin että tapposopimus olikin kääntynyt iskemään takaisin.
Eikä Viikingillä ollut edes välttämättä omaisia. Salamurhaajan elämä vaati paljon salailua ja siihen ajautuivat helpommin sellaiset, joilla oli siihen parhaimmat tilaisuudet.
Eihän minullakaan ketään ollut.
Puristin hampaani yhteen, nostin vasaraa ja kaksin käsin iskin sen alas kohti Viikingin ruumiin suuta. Vasaran ja hampaiden kohtaamisesta kuului märkä rusahdus ja vielä hyytymätöntä verta purskahti syntyneestä ruhjeesta. Pudotin vasaran käsistäni ja ehdin kumartua oksentamaan illalliseni kuihtuneeseen ruohikkoon. Syljeskelin hetken pahaa makua suustani, odotellen turhaan kyyneleiden ilmestymistä ja koettelin rauhoittaa itseäni Maestron opettamilla hengitysharjoituksilla. Kiroilin hiljaa ja puristin käteni nyrkkiin, mutta olin jo tajunnut, ettei minusta olisi ruhjomaan Viikingin ruumista tunnistuskelvottomaksi, vaikka se kuinka häpeällistä olikin. Jos Maestro olisi täällä, hän luultavasti halveksisi minua, ajattelin. Mutta halveksikoon.
Nousin takaisin ylös ja koetin olla katsomatta Viikingin verisiä kasvoja ja tyhjiä silmiä. Sen sijaan katsoin ylös autiolle taivaalle ja toivoin, että olisin ottanut alakerrasta mukaan itselleni naamion. Tuntui perusteellisen väärältä tehdä Varikselle kuuluvia asioita Sagena. Epäröin liikaa, mietin liikaa, olin peloissani. Varis olisi kestänyt paremmin, hoitanut asiat paremmin, tiennyt koko ajan mitä tehdä.
Tasapainottelin hetken aikaa mielessäni menisinkö hakemaan naamioni Alakerrasta vai koettaisinko jatkaa ja saada asiat mahdollisimman äkkiä tehtyä. Olin jo juoksemassa autotallin luukulle, kun vasta perustelin itselleni, että tarvitsisin naamion, jotta minua ei mahdollisesti tunnistettaisi sillä aikaa kun kärräisin Viikingin ruumista pois. Sitä paitsi voisin pukea lämmintä ylleni ja varustautua muutenkin hieman paremmin.
Pidin Alakerrassa kiirettä, mutta puin ylleni lämpimän mustan hupparin ja kaikista peittävimmän, keskiaikaista ruttotohtorin kasvosuojaa jäljittelevän naamioni. Sen alta en sentään haistaisi verta ja muita hajuja yhtä selkeästi. Kun palasin pihalle, äskeinen paniikkini tuntui täysin naurettavalta. Ei ollut yhtään minunlaistani hajota tällä tavalla. Mitä muuta olin edes odottanut sen jälkeen, kun olin saanut selville, että minua jahdattiin? Kukkaniityillä kirmailemista Rhodesin kanssa?
Huuhtelin vasaran valkaisuaineella ja vein sen takaisin autotalliin, kun sillä kerran ei ollut enää minulle käyttöä. Kun näin autotallin sisäseinustalla pari ikivanhaa skeittilautaa niiltä ajoilta, jolloin olin vielä aloitellut tasapainotteluharjoituksiani, nappasin ne mukaani. Pihalla peitin ensiksi Viikingin pään jätesäkillä jotta minun ei turhaan tarvinnut katsella sitä, sitten ähräsin isomman jätesäkin koko ruumiin ylle jalkopäästä aloittaen. Samalla kampesin skeittilaudat Viikingin ruumiin alle. Kun olin sulkenut jätesäkin, sidoin köyttä Viikingin jalkojen ympärille ja sitten vedin ruumiin auton takaosaan. Ruumis oli raskas kuin mikä, mutta skeittilaudat ja köysi helpottivat työtäni sen verran, että omat voimani riittivät.
Sitten huuhtelin verijäljet ja oksennuksen pois vesiletkun ja valkaisuaineen avulla ja tarkistin erityisaisteillani, ettei mikään ollut pielessä. Kun kaikki pihalla oli kunnossa, suljin pakun takaluukun ja ajoin pois pihasta. Olin varma, että Maestrolla oli Alakerrassa aineita, joilla olisi voinut sulattaa ruumiin kuin ruumiin olemattomiin, mutta se oli varmasti sotkuista puuhaa eikä minua houkutellut laatata enää toista kertaa. Koska polttopaikoilla oli tavallisesti tähän aikaan yöstä paljon ruuhkaa, joki oli sopivasti lähellä, tutuin ja turvallisin. Vaikka jokeen dumpatuilla ruumiilla oli kaikkein suurin mahdollisuus pulpahtaa takaisin ihmisten tietoon, joki oli kuitenkin hyvin suosittu kohde eikä poliiseilla useinkaan ollut resursseja tai mielenkiintoa koettaa selvittää - usein turhaan - joka ikisen jokiruumiin henkilöllisyyttä ja rikosta sen takana. Sitä paitsi poliisit itsekin kävivät välillä satamassa "juttelemassa" hyvin vaivalloisten työtovereiden tai rikoksentekijöiden kanssa.
Ajoin varmuuden vuoksi lähes Brooklynin toiselle puolelle, Wallabout-poukaman pitkille laitureille, sillä vaistoni varoittivat että se oli sillä hetkellä kaikista Brooklynin dumppauspaikoista turvallisin. Lisäksi Hudson oli Wallabout-poukaman kohdalla syvimmillään, mikä ei haitannut ollenkaan. Kun katselin, miten ruumissäkki ja painona toimiva asepussi upposivat poukaman tummaan veteen, toivoin, ettei se nousisi sieltä pitkään, pitkään aikaan. Toivo oli luultavasti turha, mutta siltikin.
Katselin hetken aikaa synkkänä joen toisella puolella loistavia Manhattanin valoja, kunnes varoitus seuraavista saapujista kulki lävitseni. Ajoin pakettiauton hitaasti pois, väistäen kahta vastaantulevaa jengiläistä, jotka kantoivat omaa epämääräisen muotoista säkkiään. Vasta suunnilleen puolessavälissä takaisin Maestron talolle eräs epämiellyttävä ajatus pulpahti mieleni pinnalle kuin yksi joen piilottamista mädistä yllätyksistä: olin unohtanut sulkea Viikingin silmät.
.........
Sinä yönä näin unta, että makasin itse joen pohjassa jätesäkin sisällä kykenemättä hengittämään tai liikkumaan. Suustani ei lähtenyt ääntä, vaikka kuinka koetin huutaa ja ympärilläni joki puristi minua kasaan tukahduttaen ja vetäen minua yhä syvemmälle ja syvemmälle pimeyteen. Heräsin lakanoihini kietoutuneena ja paikoilleni jähmettyneenä, ja häälyin ikuisuudelta tuntuvan ajan jossakin unen ja valveen rajamailla puoliksi odottaen, että millä hetkellä tahansa Viikinki palaisi, vettävaluvana ja kirveet minun vertani janoten tekemään kaikesta lopun. Toinen puoli minusta tiesi, että kyse oli vain unihalvauksesta ja häipyvästä jännityksestä, mutta se puoli ei kuitenkaan ollut kehoni ohjaimissa.
Kun halvauksen ote hellitti lopulta ja kykenin taas hengittämään ja liikkumaan normaalisti, nousin ylös juomaan teetä, treenaamaan ja suunnittelemaan seuraavaa päivää. Arvasin, etten enää saisi unta sille yölle ja jos saisinkin, en halunnut saada selville millaisia uusia painajaiskuvia se sisältäisi.
.........
Seuraavana päivällä minulla oli sovittu tapaaminen Rhodesin kanssa Tea Heavenissa ja saavuin paikalle hyvissä ajoin ennen kahtatoista, jotta sain tarkistettua paikan turvallisuuden. Kukaan ei ollut ainakaan paikalla odottamassa, joten uskalsin olla toiveikas sen suhteen, ettei minun ja Rhodesin yhteyttä oltu kenties keksitty. Rhodesia varmasti tarkkailtiin, sillä meidät oli kuitenkin nähty kirkkaassa päivänvalossa ja olin vieläpä suudellut häntä julkisesti. Nyt jälkeenpäin ajateltuna senaikainen käytökseni tuntui älyttömän typerältä, useammastakin syystä. Olin kuitenkin varautunut ja valppaana, eikä minua yllätettäisi.
Rhodes saapui paikalle hänkin varttia vaille kaksitoista, enkä voinut olla hymyilemättä hänen naamiointiyritykselleen. Hänellä oli tumma huppari ja lippalakki, joka peitti osan kasvoista, mutta se teki hänestä vain entistä epäilyttävämmän näköisen. Hänen oli tosin vaikeampi peitellä omia piirteitään. Minä taas olin värjännyt hiukseni väliaikaisella väriaineella pinkiksi, tunkenut korvani ja naamani täyteen klipsikorvakoruja ja feikkilävistyksiä, sekä vetänyt ylleni mustaa nahkaa ja niittivöitä. Kukaan ei olisi helposti arvannut sitä tyyppiä seinäkukahtavan tavalliseksi Sage Grayksi. Rhodesinkin katse kulki pari kertaa ohitseni, ennen kuin hän viimeinkin tajusi ettei kukaan muu paikalla olevista voinut olla minä.
Tea Heavenissa oli takaseinälle sijoitettu yksinäisille ihmisille tarkoitettuja pieniä pyöreitä pöytiä ja olin istuutunut siihen pöytään, joka sijaitsi lähimpänä kassapöytää, takahuonetta ja vessoja. Rhodes istui minun viereiseeni pöytään, tilasi vihreää teetä ja alkoi selailla aamun lehteä. Kun tarjoilija oli tuonut Rhodesille teen (ja oman puhelinnumeronsa), hän avasi lehden niin, että se suojasi hänen kasvojaan muilta asiakkailta ja ikkunoilta. "Sage?" hän tervehti kysyvästi.
"Rhodes," vastasin, käsi suun edessä ikään kuin olisin miettinyt jotakin tärkeää asiaa samalla, kun esitin selaavani puhelintani.
Rhodes huokaisi, vilkaisi minuun päin ja pudisteli päätään. "Saisit sinä sanoa minua kyllä Mikeksikin," hän kommentoi yhä matalalla äänellä.
"Niin kai saisin, mutta parempi pitää jonkinlaista etäisyyttä, sillä minähän voin kuolla millä hetkellä tahansa," vastasin ehkä hieman terävemmin kuin olisin halunnut.
Näin sivusilmällä, miten Rhodes kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi, mutta hänen äänessään oli aitoa huolta, kun hän kysyi: "Tapahtuiko jotakin, josta minun pitäisi tietää?"
Hymähdin. "On tapahtunut paljonkin, mutta on ehkä parempi etten kerro siitä poliisille. En halua vaivata sinun moraalejasi."
"Jaa," Rhodes hengähti. "Voisinhan minä pidättää sinut jo nyt varastamisesta ja luvattomasta yksityisalueelle tunkeutumisesta, mutta kai minun pitäisi pidättää itsenikin siinä samalla. Että se niistä moraaleista," hän totesi kuivasti. "Mutta onko sinulla nyt valmista suunnitelmaa?"
Pidin pienen miettimistauon, ennen kuin vastasin Rhodesin kysymykseen. Olin aamuyöllä tullut siihen tulokseen, että minun piti tosiaankin karistaa Rhodes kannoiltani, ennen kuin voisin edistää muita suunnitelmiani Lawrencen voittamiseksi. Minulla ei ollut mitään kunnon selitystä sille, mistä ja miten olin löytänyt salamurhasopimuksen ja testamentin. Koska suurin osa seuraavista askeleistani olivat laittomia ja vaativat äärimmäistä varovaisuutta, oli aika päästää Rhodes irti.
"Minun täytyy lähteä tästä maasta, Rhodes," töksäytin. Rhodes katsoi minua hämmästyneenä, mutta ennen kuin hän ehti avata suutaan, jatkoin: "Olen miettinyt tätä pitkään, enkä ole keksinyt mitään muuta suunnitelmaa. Minun täytyy häipyä, aloittaa uudestaan jossakin mahdollisimman kaukana. Jossakin, jonne Hector Lawrencen voima ei ulotu. Hän on voimakas mies, ja rikaskin. Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa häntä oikeudessa, eikä kukaan tule ottamaan minun sanojani tosissaan. Sitä paitsi... minua pelottaa. Niin paljon." Tällä kertaa pistin kaikki oppimani näyttelijäntaidot käyttööni, jotta vaikutin aralta ja pelokkaalta. Jossakin sisälläni Varis halveksui sitä, miten helppoa se oli.
Rhodes pudotti sanomalehtensä ja vaivihkaisuudesta viis veisaten ojentautui minun puoleeni ja laski kätensä minun olkapäälleni. "Sage, minä ymmärrän," hänen äänensä oli pehmeä empatiasta, enkä kestänyt katsoa hänen kasvoihinsa päin. "Minä... minä autan sinua tietenkin, mutta ehkä me silti voisimme kokeilla vielä jotakin. Minä tunnen erään..."
Suoristin selkääni ja vetäydyin hänen kosketuksestaan. "Ei, ei ole mitään järkeä enää yrittää," sanoin viileästi ja käännyin hänen puoleensa, jotta saisin viestini perille. Rhodes istui viereisessä penkissä, toinen käsi vielä ilmassa ja toinen puolimatkassa ikään kuin hän olisi arponut siitä, halatakko minua vai ei. Hänen ilmeensä oli säälivä ja nuo syvänruskeat silmät olivat täynnä lämpöä ja valoa, täynnä lupausta. Jos luottaisin häneen, hän auttaisi. Olin varma, että hän uhraisi jopa henkensä minun puolestani, kenen tahansa viattoman puoesta. Jos luottaisin häneen, hän löytäisi keinon auttaa minua ja yhdessä me peittoaisimme jopa Hector Lawerencen kaltaisen limanuljaskan.
Mutta Rhodesin antamat lupaukset olivat täysin valheellisia; ei hänen puoleltaan, vaan minun. Minä olin kaikkea muuta kuin viaton, minä en ollut valmis luottamaan häneen ja minun suunnitelmani Lawrencen voittamiseksi sisälsi aika lailla enemmän veitsiä ja pyssyjen pauketta. Oi ironiaa, sillä Rhodes oli kenties rehellisin mies, jonka olin aikoihin tavannut - ja juuri sen takia en missään tapauksessa voisi avautua hänelle. Jokin minun sisälläni halusi kirkua ja itkeä ja nauraa koko tilanteen takia, sillä Rhodesissa oli selkeästi aimo annos "joka naisen unelmaa", mutta koko elämäni ajasta onnistuin tapaamaan hänet juuri varttia ennen mahdollista kuolemaani.
Rhodesin kulmakarvat vetäytyivät yhteen ja hänen kasvoilleen tuli tuikeampi ilme. Olin jo huokaisemassa turhaumistani, sillä hän aikoi selkeästi taas inttää vastaan, mutta äkillinen varoitus nappasi kehoni hallintaansa. "Rhodes, alas!" huusin ja vedin Rhodesin mukanani pöytien alle ja kohti kassatiskin tukevampaa suojaa. Samalla hetkellä kaaos pääsi valloilleen teehuoneessa, sillä kadulle antaneet suuret ikkunat räjähtivät lasisirpaleiden sateena ja tykyttävä konepistoolituli tuntui täyttävän koko maailman.
Ei ollut aikaa jäädä kauhistelemaan, vaan epätoivon vimmalla vedin Rhodesia kassojen taakse, koko ajan matalana ryömien. Tulituksessa tuli hetken tauko, jonka täytti kadulla olevien ja Tea Heavenin asiakkaiden vaikerrus ja kirkuna. Sitten tulitus jatkui taas, tasainen taktaktaktaktaktaktak, jota säesti siviilien pelästyneet kivun- ja avunhuudot. Tällä kertaa tulittaja kohdisti sokean ammuskelunsa enemmän kohti lattialla ja pöytien alla ryömiviä ihmisiä ja kassatiskiä, enkä voinut muuta kuin toivoa, että suojapaikkamme kestäisi.
Haparoin käsilläni Rhodesia kohti, joka oli ryöminyt vierelleni. Hänen silmänsä olivat kauhusta levällään, mutta häneen ei näyttänyt osuneen. "Sage," hän sanoi nimeni, mutta enempää ei hänen suustaan tullut. Minulla ei muutenkaan olisi ollut vastausta.
Yllätyshyökkäys oli kestänyt alle minuutin, mutta kun se äkkiä lakkasi, tuntui kuin aikaa olisi kulunut pidempään. Tuntui mahdottomalta, että juuri äsken rauhallinen ja sivistynyt teepaikka oli vaivaisessa hetkessä muuttunut täksi veren, pelon ja lasinsirujen hävitykseksi. Makasin paikoillani, odottaen tulen alkavan uudestaan, mutta tauko jatkui ja jatkui, odottavana. Kuten kunnon newyorkilaiset konsanaan, kaikki muut paitsi haavoittuneet olivat lakanneet huutamasta - tosin kuulin jonkun itkevän hiljaa ja sopertavan: "äiti, äiti, äiti..."
Nämä hetket tuhon jälkeen olivat ne, jotka mursivat sydämeni ja täyttivät syntyneen tyhjän tilan valkohehkuisella vihalla. Olin jo hyväksynyt, että tämän jahdin seurauksena saattaisin kuolla millä hetkellä hyvänsä. Mutta tätä en ollut odottanut - että muidenkin olisi kuoltava yhä kasvavin määrin, varsinkin kun itse olin vielä hengissä.
Kuulin voihkaisun ja nestemäistä pulputusta pääni yläpuolelta lattialla ja nostin katsettani äänen suuntaan. Kassan takana työskennellyt tyttö teki kuolemaa. Hän oli ollut seisaallaan tulituksen alkaessa, helppo maali. Hän oli vielä elossa ja ojensi veristä kättään meitä kohti apua anovana, mutta kaulasta purona juokseva verivana kertoi, ettei mikään voisi enää häntä pelastaa.
Kassatyttö oli nuori, siinä yhdeksäntoistavuotias. Hänen hunajanvaaleat hiuksensa värjäytyivät lattialla leviävässä verilammikossa tummanpunaisiksi. Hänen laajentuvat silmänsä olivat tummanvihreät ja niistä näkyi, miten elämä valui hänestä hetki hetkeltä pois.
Jostakin kaukaa alkoi kuulua sireenien ulinaa ja Tea Heavenin ulkopuolelta kuului auton moottorin jyrähdys, joka sitten etääntyi. Nousin hitaasti kyyryyn ja kurkistin tiskin takaa ulos, ennen kuin lähdin yhä matalana juoksemaan kohti ovea, ohi kuolevien, kuolleiden, haavoittuneiden ja muiden, jotka peloissaan kyyristyneinä odottivat, milloin joku tulisi sanomaan heille, että vaara oli ohi, kauhu oli loppunut - vaikka se ei ikinä enää loppuisi, ei kokonaan, ei tällaisen kokemuksen jälkeen. Se ei loppuisi kyllä minullakaan, kaiken alkusyyllä.
"Sage!" Rhodes huusi perääni, mutta minä olin jo melkein ulkona. Hän saisi tulla mukaani, jos tahtoi, mutta olisi parempi jos hän ei tulisi, vaan jäisi tänne turvaan ja huolehtimaan haavoittuneista, pelastamaan edes jonkun, kuten hänen sankarinvaistonsa luultavasti halusivat tehdä. Mutta kuitenkin.
"Sage," Rhodes kompuroi ja juoksi perääni, lasimurska jalkojen alla kilisten. "Mitä sinä teet?" Rhodes tarrasi toiseen käsivarteeni juuri kun olin avannut oven. Oveen kiinnitetty avauskello kilisi melankolisesti.
"Menen tappamaan ne," sanoin hampaideni välistä, vähät välittäen siitä, millaisen kuvan Rhodes minusta saisi. "Tule jos haluat," jatkoin matkaani taakseni katsomatta ja Rhodesin hellenneestä otteesta välittämättä.
Kadulla oli autiota, sillä kaikki tervejärkiset olivat joko paenneet paikalta tai hakeutuneet jonnekin suojaan ja odottivat nyt, että joku ilmoittaisi ammuskelun olevan ohi. Vastaavat tilanteet olivat ikävän yleisiä suurkaupunkialueilla ja ihmiset olivat tottuneet varsinkin jengialueiden rajoilla ja kiistanalaisilla paikoilla tapahtuviin levottomuuksiin. Jostain käsittämättömästä syystä joku oli hylännyt oman moottoripyöränsä kadunreunaan sen sijaan, että olisi ajanut sillä pois, mutta se oli minun onneni, sillä se vaikutti vahingoittumattomalta. Loikkasin istuimelle ja olin jo käynnistämässä moottoria, kun Rhodes ilmestyi vierelleni. "Anna minä ajan," hän ehdotti.
"Osaatko?"
Rhodes kohotti kulmakarvojaan. "Tottakai."
"Uu, paha poika," totesin sen kummemmin ajattelematta samalla, kun tein Rhodesille tilaa eteeni - luultavasti kostoajatukseni veivät kaiken kapasiteetin lörpöttelykontrolliltani. Rhodes ei kuitenkaan kommentoinut mitään, vaan hyräytti vain moottoripyörän käyntiin ja lähti täyttä kaasua samaan suuntaan, johon pakeneva auto oli kuulunut lähtevän.
Rhodes ei ollut vitsaillut ajotaidoistaan, sillä hän ajoi kuin ei pelkäisi kuolemaa laisinkaan. En tiennyt oliko se niin hyvä asia, sillä minä itse en halunnut kuolla ihan vielä ja sitä paitsi silmiäni vetisti viiman takia niin, että pyssyllä tähtääminen ei tulisi olemaan helppoa sitten kuin saisimme kohteemme kiinni.
"Tuolla!" kiljuin Rhodesin korvaan moottorin jylinän ja tuulen suhinan yli, kun näin tihenevän liikenteen seassa järeän avolavallisen kaupunkimaasturin, jonka lavalla kyykki nahkatakkiin pukeutunut kommandopipoinen mies. Ampujat olivat kenties tehneet virheen jäädessään niin pitkäksi aikaa ammuskelupaikalle, sillä he olivat antaneet sivustakatsojille aikaa ajaa pois paikalta. Ja kun newyorkilaiset ajavat pois vaaratilanteesta, syntyy sellaisia ruuhkia, että ne suorastaan näyttävät keskisormea New Yorkin tavallisille ruuhkille. Tähän tulppaan ammuskelijat olivat sitten ajaneet, mikä vihjasi siihen, etteivät he olleet ainakaan palkkatappajien parhaasta päästä. Vaikka sen saattoi päätellä jo koko operaation suunnittelusta.
"Hidasta," käskin Rhodesia, kun aloimme olla lähempänä ja kaivoin Glockeja kainalokoteloistani. Rhodes teki työtä käskettyä ja minä ammuin pari testilaukausta kohti lavalla olevaa miestä. Kun mies huomasi meidät, hän koputti hätäisesti ajokopin ikkunalasiin ja kaivoi sitten oman takkinsa sisältä pistoolin. Ilmeisesti hänellä oli sen verran järkeä, ettei alkanut roiskimaan konepistoolitulta keskellä Manhattanin liikennettä, varsinkaan nyt, kun tiesi täsmälleen ketä kohti ampua. Tähtäsin ja ammuin uudestaan miestä kohti, mutta moottoripyörä kurvaisi allani äkkiä toiseen suuntaan ja luoti meni reilusti huti. "Rhodes, älä mutkittele!" huusin.
"Haluatko sitten joutua ammutuksi!" Rhodes huusi takaisin. Kommandopipomies oli tosiaankin aloittanut vastatulen auton lavalta samalla kun kuski kiihdytti ja alkoi puskea muun liikenteen suman läpi pelkän auton järeän kokoluokan avulla. Rhodes kuitenkin väisteli luoteja kurvailemalla ja pujottelemalla autojen välessä kuin tällaiset ammuskelutilanteet olisivat kuuluneet hänen toimenkuvaansa (saattoivat kuuluakin, en tiennyt tarkalleen, mitä poliisin ammattiin sisältyy). Maasturi aurasi pienempien autojen välistä kuin valas kalaparven läpi ja se paineli täyttä vauhtia kohti Bronxin siltaa. Mutkittelun takia aloimme jäädä jälkeen ruuhkan laimetessa ja autolla oli enemmän tilaa.
"Kiihdytä!" käskin Rhodesia. "Anna palaa!" toistin, kun Rhodes ei ensiksi näyttänyt tottelevan. Rhodes kaasutti ja minä nostin taas pistoolin tähtäykseen. Tällä kertaa en kuitenkaan tähdännyt enää niinkään silmilläni, vaan annoin vaistojeni viedä ja kehoni toimia itsestään. Än, yy... NYT. Tällä kertaa luoti osui miestä olkapäähän. Osuma ei ollut tappava, mutta hän kaatui lavalle ja ylös kömmittyään ei enää kyennyt käyttämään asekättään. Kaupunkimaasturin kuski ei välittänyt, vaan kiihdytti sillalle, me kaksi koko ajan lähempänä perässä. Ilmeisesti kuskilla oli kaveri etupenkillä, sillä Rhodes, luultavasti nähdessään liikahduksen takaikkunasta, väisti äkkiä nytkähtävästi ja kuulin luodin viuhahtavan jostain pääni vierestä.
Nostin molemmat käsivarteni Rhodesin olkapäiden ylitse ja ammuin taas vaistoillani, sillä Rhodesin pään läpi oli aika vaikea nähdä mitään. En saa koskaan tietää, osuinko tosissani maaliin, sillä ensiksi pakoauto kurvasi vasemmalle ja korjasi sitten suuntaansa pyörähtämällä täyttä vauhtia oikeaan, päin sillan kaidetta ja sen läpi jokeen. Kannatti omistaa järeä kaupunkimaasturi, sillä sillan metallitangot olisivat pysäyttäneet hiemankin pienemmän auton.
Rhodes pysäytti pyörän onnettomuuspaikan kohdalle. Nousin heti kyydistä ja juoksin vääntyneissä kaiteissa olevan reiän luo. Alhaalla joessa näkyi vain vesirenkaita ja vaahtoa siinä kohtaa, johon auto oli uponnut. Korkeutta sillalta oli sen verran, ettei voinut odottaa kenenkään selvinneen pudotuksesta hengissä. Odotin kuitenkin, aseet vielä esillä, kunnes vesirenkaatkin olivat kadonneet jonnekkin joen aallokkoon.
Viha ja pettymys kuohui vieläkin sisälläni, sillä tällainen loppu oli noille totaalisille roistoille mielestäni liian helppo. Tähänastiset salamurhayritykseni olivat olleet säälittäviä - ensiksi pommi, joka pyyhkäisi kokonaisen rakennuksen alas, sitten yliajo, joka ei edes osunut. Nyt tämä. Viikinkiä lukuun ottamatta kukaan ei ollut vielä edes yrittänyt mitään, joka vaati kahta aivosolua enemmän järkeä. Eikö koko New Yorkista löytynyt edes yhtä pätevää palkkatappajaa (minun lisäkseni tietenkin)?
En voinut olla nauramatta kuivasti päähäni pulpahtaneelle ajatukselle, että lähettäisin valituskirjeen New York Timesin lukijapalstalle. Mitä siinä edes lukisi? Hyvät New York Cityn salamurhaajakiltojen johtajat, alan olla todella PETTYNYT salamurhaajienne ilmeisen ALHAISEEN laatutasoon. Olen ollut tuomittuna jo lähemmäs VIIKON, eikä yksikään ole onnistunut vielä LÄHELLEKÄÄN minun tappamisessani. Tämä on suoraan sanoen HÄVYTÖNTÄ.
Huokaisin ja käännyin katsomaan takaisin Rhodesiin, joka seisoi sillalla moottoripyörästä tukea ottaen. Rhodes näytti pöllämystyneeltä ja siltä, että pysyi jaloillaan pelkästään siksi, että moottoripyörä oli liian raskas kaatumaan hänen mukanaan.
"Oletko okei?" kysyin samalla laittaen Glockejani takaisin kainalokoteloihin.
"Näyttääkö siltä?" hän vilkaisi minuun. "Retorinen kysymys. Entä he?" hän viittasi sormellaan murtuneisiin kaiteisiin.
"Kuolleita," tuhahdin. "Paskiaiset. Oliko ajojahti rankka?" kysyin. Rhodes pyöräytti silmiään ja pärskähti. Tilanteesta huolimatta en voinut olla huomaamatta, miten söpöltä ele oikeastaan näytti. Karistin kuitenkin ajatuksen heti mielestäni. Väärä hetki sellaiselle.
"En ole ihan varma, mitä tuossa äsken tapahtui. Ajoinko minä tosissani juuri yli sataakahtakymmentä ja... väistelin luoteja? Minulla taitaa olla pari aukkoa muistissa."
Hymähdin ja taputin häntä olkapäälle. "Kyllä se siitä, sinulla on selkeästi lahjoja tällaiseen."
"Niin sinullakin," Rhodes vastasi, enkä kyennyt tulkitsemaan hänen katsettaan. Hänellä olisi kuitenkin paljon kysymyksiä, kun saisi vireensä takaisin.
"Poliisit ovat varmaankin täällä pian, jäätkö odottamaan heitä, vai ajanko sinut kotiin?" vaihdoin puheenaihetta. "Ellet halua itse ajaa?" Kohotin toista kulmakarvaani vihjaavasti, sillä Rhodesin ärsyttäminen oli mukavaa.
"Ehkä se ei ole kovin hyvä idea, sillä en usko kykeneväni ajamaan hyvin suoraan, kun maa aaltoilee tällä lailla," Rhodes pudisteli päätään.
Hymähdin. "Pelkääjän paikka sitten kai riittää sinulle, James Bond."
.........
Ajoin Rhodesin suojaisaan paikkaan parin korttelin päähän hänen asunnostaan ja pysähdyimme vielä suunnittelemaan seuraavaa siirtoamme. "Koetan saada mahdollisimman pian tietoja siitä, mitä raportit kahvilasta ja sillalta kertovat, mutta en voi luvata paljoa. Kyseessä on luultavasti taas järjestäytynyt yritys, eikä ampujien ruumiita ole helppo jäljittää mihinkään organisaatioon. Jos muuta vaihtoehtoa ei keksitä, tämäkin lisätään Hirttomiesten ja Demoniveljeskunnan korttelisotaan. Se on, jos mahdollista, vielä sotkuisempi juttu kuin sinun tilanteesi. Sugar Hill on käytännössä sota-aluetta. Taas," hän huokaisi. Rhodes näytti niin huolestuneelta ja rasittuneelta, että minun teki mieli halata tai taputtaa taas hänen olkaansa. Tiesin kuitenkin, että se olisi taas yksi virhe tässä farssissa, jonka nimi oli "pidä poliisi sen verran lähellä, että hän luottaa sinuun, mutta ei epäile mitään". Rhodesin kanssa oleminen aukaisi aivan liikaa vanhoja haavoja - Maestron jälkeen en ollut työskennellyt näin hyvin yhdessä kenenkään muun kanssa. Mutta nyt oli korkea aika päättää tämäkin farssi, sillä kuten tämän päivän tapahtumat olivat osoittaneet, kyse alkoi olla jo ihmishengistä.
"Mutta meidän pitää silti tehdä jotakin sinun tilanteesi kanssa. Sinä et saa luovuttaa vielä, varsinkaan tämän jälkeen," Rhodes katsoi minua vakavana ja minun oli väistettävä hänen katsettaan.
Kohautin olkiani. "Mitä meidän sitten pitäisi sinun mielestäsi tehdä?" kysyin.
"Ei meidän. Minun. Aion käydä uudestaan Lawrencen toimistossa, pengon hieman lisää. Sinä taas pysyt piilossa ja pidät pään matalana, sillä on ilmiselvästi vaarallista sekä sinulle että muille, jos kuljet ihmisten ilmoilla tällä tavoin." Rhodesin äänensävy oli sellainen, ettei hän luultavasti kuuntelisi rakentavaa kritiikkiä.
Minulla sitä kuitenkin oli. "Rhodes, se ei ole viisasta. Emme löytäneet viimeksikään mitään. Sitä paitsi sinua varmasti tarkkaillaan - millä muulla tavoin ampujat olisivat meidät löytäneet tänään? He eivät ilmestyneet paikalle ennen kuin sinä tulit." Ristin kädet rinnalleni ja katsoin häntä tuimasti. Kuoletin sisälläni kuohuvat tunteet ja keskityin saamaan sanani perille. "Sinä olet minulle tällä hetkellä enemmän vaaraksi kuin avuksi. Meidän ei ole viisasta viettää enää aika tällä tavoin yhdessä ja jos joku muukin tappaja saa selville, että olemme pitäneet yhteyttä, he saattavat koettaa kiduttaa sinusta tiedot ulos. Minun perässäni on ammattitappajia ja yksi sivullinen, vaikka olisikin poliisi, ei varmasti tunnu heille missään."
"Mutta..." Rhodes koetti puhua, mutta nostin käteni hänen suunsa eteen. Minä en ottaisi vastalauseita. "Lupaa minulle, ettet mene enää Lawrencelle. Me emme saa enää soitella tai viestitellä ja sinun täytyy oikeasti lopettaa kaiken minuun liittyvän kanssa harrastelu."
Rhodes huokaisi ja katsoi minua pitkään, ennen kuin nyökkäsi hitaasti. Sisäänasennetut hälytyskelloni eivät kuitenkaan hämääntyneet hetkeksikään, vaan ilmoittivat ettei Rhodes aikoisi noin vain luovuttaa. Tähän mennessä näkemäni perusteella se ei olisikaan hänelle kovin luonteenomaista.
Ristin käteni rinnalleni ja vilkuilin likaista asfalttia hetken, ennen kuin kohtasin taas Rhodesin katseen. "Kiitos kaikesta, etsivä Rhodes. Toivon tosissani, että me molemmat selviämme tästä sotkusta hengissä, mutta koska en osaa ennustaa tulevaisuutta, niin mahdolliseen seuraavaan hetkeen asti - hyvästi." Kävelin pyörän luo ja kiipesin sen selkään. Rhodes tuli perässäni.
"Hyvästi, Sage Gray," Rhodes sanoi. Hänen sanoissaan oli melankolinen sävy, mutta taistelutahto paloi vieläkin hänen silmissään. Arvelin, että hänen suunnitelmansa tätä iltaa varten olivat jo varatut eräässä rakennuksessa vierailemista varten.
Polkaisin pyörän käyntiin ja lähdin taakseni katsomatta kaasuttamaan Maestron taloa kohti.
..........
En tietenkään aikonut antaa Rhodesin mennä omin päin yksinään Lawrencen luolaan, varsinkaan siksi, että minun tunkeutumiseni jälkeen paikalle hiiviskely oli varmasti vielä entistä vaarallisempaa ja sitä paitsi olin jo luultavasti löytänyt kaiken löytämisen arvoisen. Minulla ei ollut kuitenkaan mitään keinoa hyödyntää tietojani tai antaa niitä Rhodesille, sillä en olisi voinut mitenkään selittää, mistä ne olin löytänyt. Tässä tilanteessa Rhodes varmasti tunsi, että hänen täytyi saada tehdä edes jotakin hyödyllistä, joten vaikka tilanne olikin vaarallinen, olisi ollut hyödytöntä koettaa estää häntä. Tunsin luonteenpiirteen, sillä olin usein itsekin vääntänyt kättä Maestron kanssa samantyylisistä asioista.
Siitä syystä lekottelin siis iltakymmeneltä kuppi haaleaa kahviautomaattikahvia kädessäni ja Variksen varusteet päälläni. Puukotetuksi joutumisesta ei ollut kuin pari yötä, joten tällä kertaa olin vakaasti päättänyt välttää tappelutoilailut ja sen sellaiset stuntit. Sen sijaan olin ottanut Maestron opetukset tosissani käyttöön ja aloittanut valmistelut iltaa varten jo heti talolle palattuani.
Eli näin Maestron ohjesääntöjen mukaisesti tehdään vihollisen kotkanpesästä murtokelpoinen amatöörillekin (ja Rhodesille):
Ensiksikin, hakkeroidaan vartioinnin toimittavan yhtiön aikataulu niin, että samana iltana töissä on se (olematon) vartiointitiimi, joka oli paikalla viime kerrallakin. Turha sotkea siviilejä mutkaan. Sama temppu tehdään myös vahtimestarille, jotta valvontakamerahuone on sillä illalla sopivasti tyhjänä. Kolmanneksi soluttaudutaan sisään siivoajaksi pukeutuneena ja sillä tavoin levitetään Maestron kehittelemät lukituksensäätelylaitteet jokaiselle uloskäynnille - tällä tavoin varmistetaan, että ovet avautuvat ja lukkiutuvat vain itsen napin painalluksella. Sitten siivotaan Lawrencen toimisto yhdessä viisikymppisen latinarouvan kanssa, joka selostaa ummet ja lammet omaan sukuunsa liittyviä juoruja sillä aikaa, kun itse tyhjentää huoneen erilaisista piilotetuista kameroista ja jäljittimistä, sekä asentaa omansa. Sen jälkeen voi olla ainoastaan iloinen siitä, että näin ison rakennuksen siivoamiseen tarvitaan kokonainen armada siivoajia, joiden mukana on helppo mennä sisään ja ulos ja kulkea käytävillä pyyhkimässä kaikki epäilyttävät seurantalaitteet pois.
Kun siivoushommat on tehty, voi tarkistaa Rhodesin sijainnin, josta on helppo pysyä perillä sen jäljittimen ansiosta, joka on piilotettu siihen prepaid-puhelimeen, jonka hän on vastikään saanut lahjaksi. Vastapäisen talon katolla voi vaihtaa huomaamatta Variksen höyhenpukuun ja sitten voi naamio tuulitakin hupun suojissa palata takaisin Lawrence & Grayhin sivuoven kautta, joka avautuu kuin ikioman kodin ovi pelkästään taskussa olevaa nappia painamalla. Sisällä voi suunnistaa kamerahuoneeseen ja siellä odottaa, että talo tyhjenee viimeisistäkin siivoajista, jonka jälkeen valvontakameroiden syöttö erotetaan tallennuksesta - seuraavat tunnit on tarkoitettu ainoastaan itselle ja ne esitetään pelkästään livenä.
Sen jälkeen alkaa odotus ja jos sitä kestää pitkään, voi hakea käytävän automaatista kahvia. Jos tylsistyttää, voi pyyhkiä tallenteilta kaiken todistusaineiston, joka on jäänyt siitä, kun itse näkyy kameralla siivoajana, siltä varalta ettei kukaan pääsisi tunnistamaan edes vahingossa. Sitä edellisiä tallenteita ei kannata pyyhkiä, sillä ne saattavat olla ulkoisessakin arkistossa ja jos joku huomaa niiden välillä eroja, voi herätä epäilyksiä. Jos odotusta kestää kauan, voi hakea lisää kahvia ja selailla hieman jotakin halpaa romaania, joka löytyy työpöydän laatikosta.
Kun Rhodes viimeinkin saapui, olin heittänyt roskikseen jo kolmannen kahvikuppini. Rhodes oli valinnut ainakin hyvän ajankohdan; olin varautunut siihen, että hän saattaisi saapua paikalle milloin tahansa, mutta hän ilmestyi sivuovelle vasta kahden ja kolmen välisenä unisena hetkenä, jolloin suurin osa tavallisista ihmisistä on nukkumassa ja jopa alamaailman väki on hoitanut suurimman osan hämärähommistaan. Minä olin kuitenkin tottuneempi olemaan valveilla yökolmen aikaan kuin viideltä iltapäivällä.
Rhodes oli varovainen, ainakin ei-salamurhaajaksi tai ammattivarkaaksi. Tällä kertaa hän oli peittänyt päänsä lippiksellä ja kasvojen alaosa oli mustavalkoisen huivin alla. Hän oli epäilemättä ottanut minusta oppia, sillä tällä kertaa hän piti käsiään ylisuuren hupparin taskuissa ja jaloissa oli löysät farkut ja custom-lenkkikengät - hän oli luultavasti inspiroitunut jengiläisistä, joita luultavasti näki harva se päivä poliisiaseman putkassa.
Rhodes oli luultavasti saanut sivuoven koodin selville kaveriltaan Davidilta, joten se ei häntä pidätellyt enkä niin tehnyt minäkään. Hän kulki varovaisesti ja keskeytyksettä (tietenkin) yläkertaan asti ja siirtyi sitten tutkimaan Lawrencen toimiston numerolukkoa. Hänen epäilyksensä ilmeisesti heräsivät, kun hän huomasi että ovi olikin jäänyt "huomaamatta" raolleen, sillä hän veti taskustaan esiin käsiaseen ja viritti sen. Hän potkaisi toimiston oven auki samalla suojautuen. Hetken odotuksen jälkeen hän astui nopeasti sisään ja tarkisti koko huoneen mahdollisten ansojen varalta. Tietenkään siellä ei ollut mitään eikä ketään epäilyttävää.
Lawrencen huoneessa ei ollut virallisia kameroita ja puhelimeeni tulivat ainoastaan piilokameroihin liittyvät ilmoitukset, joten jäin odottelemaan hetkeä, jolloin Rhodes palaisi takaisin valvontani piiriin ja suuntaisi ulos. Kului siinä ehkä kymmenisen minuuttia, ennen kuin yhtäkkiä yksi viidennessätoista kerroksessa sijaitsevista kameroista sammui mitään selittämättä.
Pahan aavistus kouraisi vatsaani ja mietin, mitä se saattoi tarkoittaa. Oli mahdollista, että kamera oli sammunut omia aikojaan, mutta se ei tuntunut uskottavalta. Mutta mitä kameran sammuminen sitten tarkoitti? Oliko joku voinut päästä huomaamatta sisälle ja oliko se joku menossa Rhodesin luo? Tai minun?
Sitten sammui toinen kamera, tällä kertaa kuudennestatoista kerroksesta. Ponnahdin ylös tuolistani, vedin ruoskan käteeni ja lähdin juoksemaan Rhodesia kohti. Adrenaliini pumppasi suonissani ja vaistoni kirkuivat, että jokin oli menossa pahasti pieleen, joka sekunti vain yhä huonommin. Otin hissin viidenteentoista kerrokseen ja heti hissin ovien avautuessa syöksyin kuperkeikalla suojaan mahdollisen tulen alta. Mutta kerros oli täysin autio minua lukuun ottamatta.
Sitten tajusin kuin kuin salaman iskemänä, mitä vaistoni olivat koettaneet minulle kertoa - että olin tehnyt virheen. Minun ei olisi pitänyt lähteä pois valvontakamerahuoneesta, eikä minun olisi pitänyt paljastaa olevani paikalla.
Olin kääntymässä takaisin hissiä kohti, kun takaani kuului jo tuttu, matala ääni: "Kädet ylös." Rhodes ei huutanut eikä hänen äänessään ollut hippustakaan pelkoa tai paniikkia. Se oli kylmä ja harkitseva ja hän näytti tietävän, mitä oikein oli tekemässä. "Kädet ylös tai ammun sinut," Rhodes toisti. Nostin käteni hitaasti, ruoska vielä oikeassa kädessä. "Tiputa se," Rhodes komensi ja tein työtä käskettyä. Mietin epätoivoisesti pakokeinoa, mutta ajatukseni poukkoilivat sinne tänne ja vei aikaa, ennen kuin sain kaiken taas kokoon.
"Käänny hitaasti," Rhodes käski. Hän tahtoi nähdä, kenet oli yllättänyt hiippailemasta itsensä perässä, mutta minulla oli yllätysetu puolellani. Kun Rhodes tunnisti kasvoillani olevan varisnaamion ja tajusi, mitä se tarkoitti, hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. "Sinä... Miten..."
Samalla hetkellä minä hyökkäsin. Heittäydyin lattialle, nappasin ruoskan ja sillä viuhautin pistoolin Rhodesin kädestä kauas jonnekin toimistopöytien taakse. Sitten pingoin kohti alasvieviä portaita niin nopeasti kuin kykenin. Se ei tosin ollut mitenkään erityisen nopeasti, sillä pistävä kipu selkäpuolellani muistutti minua siitä, että olin edelleenkin vastikään haavoittunut.
Äänistä päätellen Rhodes paineli perääni, mutta kerta hissillä kulkeminen ei ollut nyt vaihtoehtona, meillä oli ainakin viidentoista kerroksen edestä portaita juostavana. Tai Rhodesilla olisi - minä ainakin oikaisisin. Hyppäsin neljännessätoista kerroksessa suoraan kaiteen yli ja siitä taas parkourasin ja loikin ruoskan avustamana kaiteita pitkin yhä alemmas ja alemmas. Tällainen temppuilu ei tietenkään ollut jotakin, jota minun olisi pitänyt tehdä tässä kunnossa, mutta takaa-ajo oli tässä hetkessä, uudelleentikkaaminen tulisi myöhemmin. Tosin, heti kun Rhodes alkoi jäädä minusta reilusti jälkeen, hidastin vauhtia. Rhodes oli kenties yllättänyt minut, mutta olin tullut ensisijaisesti paikalle varmistamaan, että hän pääsisi turvallisesti sisään ja ulos, ja sen minä aioin tehdä kaikesta huolimatta.
Rhodes ei ilmeisesti aikonut jäädä odottamaan, että pääsisin pakoon asti, sillä hän sai kerättyä rohkeutensa ja hyppäsi itsekin rappusten kaiteiden kuiluun. Olin lähestulkoon paljastaa itseni huutamalla hänelle, sillä halusin tiedustella mitä ihmettä hän kuvitteli tekevänsä hyppimällä tuolla tavoin portaissa. Halusiko hän katkaista mahdollisesti selkärankansa vai ainoastaan molemmat jalat? Minä tietenkin sain tehdä näin sillä olin harjoitellut, mutta elämä ei ollut mikään poliisi-toimintaelokuva, eikä Rhodes ollut sen pääroolissa. Enkö minä ollut kieltänytkin häntä tekemästä jotakin uhkarohkeaa?
Jatkoimme kuitenkin matkaamme alas asti ja Rhodes onnistui jotenkin selviämään yhtenä kappaleena. Hänellä oli ainakin onni puolellaan. Avasin etuoven lukituksen ja juoksin Manhattanin yöhön Rhodes uskollisesti kintereilläni.
Mietin kiireisesti paikkaa, jonne voisin johdattaa Rhodesin, hoidella hänet turvallisesti ja jättää selvittämään päätään ilman, että joku ehtisi heti tyhjentämään hänen taskunsa tai leikkaamaan hänen kurkkunsa heti huomattuaan, että hän oli poliisi (olin satavarma siitä, että hänellä oli jossakin taskussaan virkamerkki. Rhodes vaikutti juuri sellaiselta poliisilta).
Muistin edelliseltä murtautumiskerralta, että vastapäisen pilvenpiirtäjän sivulla oli suojaisa käytävä, jonka varrella oli pari roskapönttöä. Käytävä oli näkyvästi kameravalvottu, sillä alue oli kuitenkin Manhattanin parempaa toimistorakennusaluetta, joten BACA ja poliisi ei voinut mitenkään sallia, että sen sivukujilla tehtäisiin huumekauppaa tai muita rikoksia. Tällaisilla alueilla ne kuului tehdä toimistopöydän takaa.
Kaarsin tien yli, kivusta välittämättä täyttä vauhtia juosten ja Rhodes sai minut kiinni vasta juuri kujansuun jälkeen. Hän tarttui minuun lujasti takaapäin, mutta olin varautunut ja valahdin välittömästi hervottomaksi. Äkillisen lisäpainon takia Rhodes kompastui eteenpäin ja saman tien olin kiemurrellut hänen otteestaan ja työntänyt hänet vatsalleen maahan. Istuin hänen selkänsä päälle, jottei hän pääsisi ylös ja aloin kamppailemaan käsivarsiani hänen kurkkunsa ympärille.
Rhodes tappeli vastaan kuin leijona, vaikka puristin hänen keskiruumistaan ja oikeaa kättään kuin ruuvipuristin. Hänellä oli selkeästi jonkinlaista tappelukokemusta, mutta minuun verrattuna se ei ollut tarpeeksi. Hän ei kuitenkaan tehnty taltuttamisesta helppoa tehtävää. "Näinkö sinä sitten aina toimit?" Rhodes ärisi samalla, kun koetti vapauttaa oikeaa kättään. "Tapat ihmisiä sivukujilla? Tungetko kenties heidän ruumiinsa tyhjään roskikseen?"
Syvä inho hänen äänessään sai minut irvistämään. "Tämä olisi helpompaa, jos et vastustelisi niin," murahdin takaisin toivoen, ettei hän tunnistaisi Sagen ääntä.
"Ha-" Rhodes aloitti, mutta samalla hetkellä sain vasemman käsivarteni hänen kurkkunsa ympärille ja aloin puristaa. En halunnut vahingoittaa häntä turhaan fyysisesti iskemällä häntä tajuttomaksi (puhumattakaan siitä, miten vaikeaa se oli pelkällä nyrkillä), joten sen sijaan käytin minulle paljon tutumpaa keinoa tukkia kaulan verisuonet ahtaalle käsivarteni avulla. Aivot eivät siedä hapenpuutetta kovin kauaa ja jo viisitoista sekuntia riittää viemään uhrilta tajun ja sitä pidempi aika aiheuttaa jo aivovammoja ja kuoleman, ajasta riippuen. Olin tottuneempi tappamaan kuin tainnuttamaan tällä tavoin, joten nyt laskin sekunteja mielessäni kuin oma henkeni olisi niistä riippunut.
Kun Rhodes ei enää liikkunut ja aika oli kulunut loppuun, päästin varovasti irti ja nousin Rhodesin selän päältä. Testasin pulssin ja nostin silmäluomea varmistaen, ettei Rhodesista ollut ruumis ainakaan ihan vielä. Sitten raahasin hänet turvallisesti valvontakameran näkösälle ja asetin hänet kylkiasentoon, ettei hän ehtisi tukehtumaan heti kun selkäni kääntäisin. Siirsin yhtä roskista niin, ettei hän ollut helposti näkyvissä pääkadulta päin.
Ennen kuin poistuin paikalta, lainasin naamiolinssiini valvontakameran syötettä samalla, kun lähdin hiipimään takaisin moottoripyörälleni. Kun valvontakamera näytti, miten Rhodes sopivan ajan kuluttua kömpi päätään pidellen ylös asfaltilta ja lähti hoipertelemaan takaisin omalle menopelilleen, yhä hengissä, henkäisin helpotuksesta. Katastrofimainen ilta oli sentään päättynyt ilman yhtäkään täyskatastrofia.
Samalla kun polkaisin moottoripyöräni käyntiin, selkäpiitäni pitkin kulkeva varoitus kertoi minulle, että jos olisin jaksanut kääntyä katsomaan, olisin nähnyt jonkin lähitalon katon reunalla huppupäisen tarkkailijani hahmon. Sitä en kuitenkaan tehnyt, vaan suunnistin takaisin Maestron talolle paikkaamaan itseäni ja lepäämään - ilta oli kuitenkin venähtänyt sen verran pitkälle.
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Joku oli viimeinkin löytänyt minut.
Olin ollut illallisella kellarin pikkukeittiössä, kun puhelimeeni oli piipannut ilmoitus asiattomasta liikehdinnästä pihamaan alueella. Ilmoituksen mukana oleva valvontakamerakuva oli huonolaatuinen pimeäkuva, mutta siinä näkyvä, muurin yli kiipeävä hahmo oli kuitenkin aivan liian iso ollakseen harmiton kulkukoira tai pesukarhu. Minun ei tarvinnut miettiä, oliko kyseessä tositilanne vai ei, joka ikinen solu kehossani oli tomintavalmiina.
Juoksin Alakertaan nappaamaan pimeäammuntaan tarkoitetun kiväärin ja sieltä ylös kolmanteen kerrokseen josta pääsi tikkaita pitkin katolle. Ennen kuin nousin katolle, tarkistin pikaisesti ympäristöni. Maestron talon katolla oli paljon erilaisia koloja ja kaaria ja aitoja suojaamassa eri lisäsiipiä, torneja ja ulokkeita. Se oli erinomainen väijytyspaikka jos tunkeilija oli ehtinyt jo talolle asti - mutta se oli myös erinomainen väijymispaikka minulle. Ryömin kattoa pitkin, kunnes näin alas takapihalle ja puutarhaan, asettauduin aloilleni ja jäin odottamaan hyvää tilaisuutta ampua.
Tilaisuuksia oli, mutta siltikään en saanut painettua liipaisinta.
Seurasin kiikarilla, miten mustiin pukeutunut hahmo hiipi määrätietoisesti mutta varovaisesti autotallin varjoihin ja kulki sen viertä pitkin kohti taloa. Mustiin pukeutunut hahmo - selkeästi mies - oli isokokoinen ja harteikas, mutta kulki silti sulavasti ja ketterästi. Miehen kasvojen yläosa oli peitetty mustalla kankaalla, johon oli leikattu aukot silmille. Minun ei tarvinnut tunnistaa kasvoja naamion takana, sillä mies oli minulle tutumpi kasvot peitettynä. Jos tilanteen olisi voinut nähdä huvittavassa valossa, olisin nauranut.
Joku oli kyennyt löytämään piilopaikkani ja se joku oli tietenkin yksi Hiljaisista. Se joku oli Viikinki.
Tämä selitti hyvin ne pahat aavistukset, jotka olin pari yötä sitten saanut Viikingin tavatessani. Tämä selitti minun täydellisen tämänhetkisen sekaannukseni.
Tarkka-ampuminen on salamurhaajille yksi yksinkertaisimmista tehtävämuodoista, ainakin teoriassa. Selvitä sopimuksen aikataulu, valitse sen perusteella sopiva väijytyspaikka, odota, ammu ja pakene sitten suoraan hiiteen. Nopeaa, yksinkertaista, ei-henkilökohtaista. Oman virkatoverin ja salamurhaajaystävän ampuminen omalle takapihalle oli siististä kaukana. Jokin osa minusta odotti, että millä hetkellä hyvänsä Viikinki huomaisi minut talon katolla. Silloin hän ainakin tietäisi, mitä oli tulossa. Minulla ei ollut naamiota, ei veitsiä, ei ruoskaa eikä mitään muutakaan kuin pyssy, mutta halusin silti antaa Viikingille mahdollisuuden reiluun tappeluun.
Koetin tasoittaa hengitystäni ja koota itseni. Tuossa oli kenties Viikinki, mutta hän ei tiennyt, että Varis olin minä. Hän oli tulossa tappamaan minut, ei Varista. Hän oli tutkinut minun taustojani, selvittänyt valehenkilöllisyyteni jolla olin elänyt julkisuudessa yliopiston aloittamisen jälkeen ja tuli nyt tutkimaan tätä asuntoa, tietämättä tarkalleen olinko täällä. Tai hän oli tutkinut valvontakameroita, seurannut minua, järjestelmällisesti jäljittänyt minut kuin susi saaliin. Tämä oli hänelle aivan tavallinen sopimus, hän ei epäröisi painaa liipaisinta.
Mutta Viikinki ei tiennyt, että minä olin Varis. Enkä minä tiennyt, kuka Viikinki oikeasti oli. Miltä hän näytti naamion takana? Oliko hänellä perhettä? Millainen ammatti hänellä oli? Mikä oli ajanut hänet tälle elämänpolulle? En ollut koskaan ennen edes tajunnut ajatella mitään tällaista. Taitavan salamurhaajan ei edes kuulunut ajatella sellaista kollegoistaan tai sopimuksistaan.
Maestro, mitä sinä tekisit tässä tilanteessa? Koetin hakea tukea opettajani muistoista. Tiesin, ettei hänellä olisi ongelmia ampua Viikinkiä. Harmittelisi ehkä, että pitikin lopettaa joku, josta teoriassa piti, mutta eihän hän lopulta tuntenut Viikinkiä. Ei miestä naamion takana. Varis, naamio ylläsi sinä et ole enää Sage, muista se. Naamio ylläsi sinä et ole edes Varis, vaikka kuljetkin sen nimen kanssa toistaiseksi. Naamio ylläsi sinä olet kuka tahansa, mutta et kuitenkaan mitään muuta kuin kuoleman instrumentti. Tiesin, miten totta Maestro oli puhunut. Aina kun puin varisnaamion kasvoilleni, Sagen vähäpätöinen elämä tuntui kaukaiselta ja vaara tuntui entistäkin houkuttelevammalta. Viikinkikin tunsi varmasti saman tunteen, anonymiteetin suoman turvan ja etäisyyden. Mutta nyt minä en ollut Varis, ainoastaan kylmissään ja peloissaan oleva Sage Gray. Tästä perspektiivistä minä näin Viikingin naamion, mutta myös ihmisen sen takana. Ja ampuminen ei ollut tuntunut koskaan niin vaikealta.
Viikingin pää liikkui, kun hän systemaattisesti tutkaili pihan varjokohtia ja talon peitettyjä ikkunoita. Tunsin vatsanpohjassani asti, että pian hän katsoisi ylöspäin, katolle asti ja näkisi siellä minut. Tunsin hetken lähestyvän siitä, miten aistini terävöityivät, sisäiset hälytyskelloni soivat ja paniikkini tilalle tulvi kylmä ja selkeä selviytymishalu. Tunsin hiljaista helpotusta, sillä tiesin alkukantaisten kykyjeni pelastavan minut. Jos minun omatuntoni petti, kehoni tietäisi siltikin, miten toimia vaaratilanteessa.
Käteni laukaisivat aseen jo ennen kuin Viikingin kasvot ehtivät muuta kuin nytkähtää hieman ylöspäin. Aseesta lähtevä ääni ei ollut äänekäs pamaus vaan pikemminkin pieni vingahdus - tietenkään Maestro ei jättäisi sellaisia heikkouksia yökivääriinsä. En ollut täysin varma, miten Maestron onnistui tehokkaasti välttää äänivallin murtumista ja ruutikaasujen paineistamista, mutta tekniikan täytyi rikkoa ainakin paria fysiikan lakia.
Nyt epäröinnin aika oli ohi, sillä Maestron koulutus iski takaisin päälle kuin ei koskaan olisi poissa ollutkaan. Salamurhaajien ei tarvinnut lähes koskaan hoitaa itse ruumiiden paikalta putsaamista - puhdistusfirmat oli keksitty sitä varten - mutta Maestro oli siltikin opettanut minulle ruumiinpiilottamisen teoriaa. Nyt saatoin kanavoida kaiken energiani Maestron ohjeiden seuraamiseen.
Lähdin alas katolta ja kuljin ensimmäiseen kerrokseen, mistä löysin lähes kaiken tarvittavan. Vedin muovihanskat käteen, sidoin kaikki hiukset huivin alle ja vaatteiden ylle puin kertakäyttösadetakin. Siivouskomerosta ladoin muovikoriin valkaisuainetta, mustan jätesäkkirullan ja muita tarvittavia aineita. Sitten nappasin pyssyn vielä kainalooni ja painelin ulos takapihalle.
Ensimmäiseksi ajoin Maestron pakettiauton ulos autotallista. Se oli hänen tavallinen namusetämallinsa, jossa etupenkkien takana oli vain tyhjää tilaa, kun taas Alakerrassa säilytettävät pakut hän oli sisustanut vakoojien ja stalkkereiden unelmaksi. Pakettiautossa oli kuitenkin se etu, että takaa saattoi laskea alas liuskan, jota pitkin pääsisi esimerkiksi rullatuolilla. Sitä pitkin kykenisin kierittämään tai vetämään Viikingin sisälle yhtenä kappaleena, vaikka hän painoikin ainakin kaksi kertaa enemmän kuin minä. Ja minä en missään nimessä halunnut alkaa paloitteluhommiin.
Ajoin pakettiauton niin, ettei kadulta päin näkynyt, mitä autotallin vierellä puuhasin. Sitten hain vielä autotallin sisältä vasaran ja kävelin Viikingin liikkumattoman ruumiin vierelle. Maestro olisi ollut minusta ylpeä, sillä luoti oli osunut keskelle otsaa ja kaatanut Viikingin kerralla autotallin vierelle. Haava oli siisti eikä sotkuista ulostuloaukkoa näkynyt, sillä Maestron luodit oli suunniteltu pirstaloitumaan heti kehoon osuessaan. Ulospäin mitään erityistä ei näkynyt, mutta en maksustakaan olisi halunnut kurkistaa, miltä Viikingin mielessä tällä hetkellä näytti.
Seisoin hetken aikaa, katsellen saalistani. Saalista... hetkessäpä jahdatusta oli tullut metsästäjä. Mietin, olivatko jotkut palkkatappajat jopa ylpeitä, kun he saivat katsoa omien kättensä tekosia. Smiley ehkä ainakin, se psykopaatti. Minulle tappaminen oli pikemminkin ollut aina pakollinen paha; jotakin, missä olin taitava, mutta josta en siltikään erityisemmin nauttinut. Jotakin, johon Maestrolla oli kestänyt vuosikausia totutella minua.
Huokaisin ja polvistuin maahan Viikingin ruumiin vierelle. Asettelin korin maahan, avasin jätesäkin suun ja aloin irrotella aseita Viikingin yltä. Hän oli vahvasti varustautunut, mutta selkeästi tärkeimmät aseensa hän oli kiinnittänyt selkäänsä. Kaksi valtavaa ja oikein sievää, kaksiteräistä kirvestä, joita hän ei ollut koskaan esitellyt killan puolella - ammattisalaisuus, kai, kuten sekin että päämajan ulkopuolella Viikinki olikin aivan yhtä hyvä hiippailija kuin kuka tahansa muu Hiljainen. Minun oli pakko kokeilla heiluttaa toista niistä ja hämmästyin, miten painava yksikin kirves oli. Taidemuseossa oli joitakin samantyyppisiä kirveitä ja Viikingin käyttämänä sellainen olisi saattanut iskeä minut kerralla kahtia.
Ajatus riitti sammuttamaan ihailuni ja laskin kirveen äkkiä takaisin maahan. Kun olin tarkistanut, ettei Viikingillä ollut enää muita aseita tai tuntomerkkejä, poimin korista vasaran ja nostin sen ilmaan Viikingin kasvojen ylle. Tiesin, että kaikkein armollisinta olisi ainakin murskata Viikingin hampaat ja kasvot, jotta hänen ruumistaan ei voitaisi tunnistaa sitten jos se löydettäisiin. Jos Viikingillä oli omaisia toisessa elämässään, heille oli kenties jopa parempi elää epätietoisuudessa hänen kohtalostaan kuin saada tietää tämän kuoleman jälkeen, että oma poika tai isä tai aviomies olikin viettänyt aikaansa ihmisiä maksusta tappaen. Ihmisiä katosi kaiken aikaa, eikä suurin osa heistä ollut varsinaisessa mielessä rikollisia. Parempi luulla, että joku muu oli töpeksinyt ryöstöyrityksen kanssa kuin että tapposopimus olikin kääntynyt iskemään takaisin.
Eikä Viikingillä ollut edes välttämättä omaisia. Salamurhaajan elämä vaati paljon salailua ja siihen ajautuivat helpommin sellaiset, joilla oli siihen parhaimmat tilaisuudet.
Eihän minullakaan ketään ollut.
Puristin hampaani yhteen, nostin vasaraa ja kaksin käsin iskin sen alas kohti Viikingin ruumiin suuta. Vasaran ja hampaiden kohtaamisesta kuului märkä rusahdus ja vielä hyytymätöntä verta purskahti syntyneestä ruhjeesta. Pudotin vasaran käsistäni ja ehdin kumartua oksentamaan illalliseni kuihtuneeseen ruohikkoon. Syljeskelin hetken pahaa makua suustani, odotellen turhaan kyyneleiden ilmestymistä ja koettelin rauhoittaa itseäni Maestron opettamilla hengitysharjoituksilla. Kiroilin hiljaa ja puristin käteni nyrkkiin, mutta olin jo tajunnut, ettei minusta olisi ruhjomaan Viikingin ruumista tunnistuskelvottomaksi, vaikka se kuinka häpeällistä olikin. Jos Maestro olisi täällä, hän luultavasti halveksisi minua, ajattelin. Mutta halveksikoon.
Nousin takaisin ylös ja koetin olla katsomatta Viikingin verisiä kasvoja ja tyhjiä silmiä. Sen sijaan katsoin ylös autiolle taivaalle ja toivoin, että olisin ottanut alakerrasta mukaan itselleni naamion. Tuntui perusteellisen väärältä tehdä Varikselle kuuluvia asioita Sagena. Epäröin liikaa, mietin liikaa, olin peloissani. Varis olisi kestänyt paremmin, hoitanut asiat paremmin, tiennyt koko ajan mitä tehdä.
Tasapainottelin hetken aikaa mielessäni menisinkö hakemaan naamioni Alakerrasta vai koettaisinko jatkaa ja saada asiat mahdollisimman äkkiä tehtyä. Olin jo juoksemassa autotallin luukulle, kun vasta perustelin itselleni, että tarvitsisin naamion, jotta minua ei mahdollisesti tunnistettaisi sillä aikaa kun kärräisin Viikingin ruumista pois. Sitä paitsi voisin pukea lämmintä ylleni ja varustautua muutenkin hieman paremmin.
Pidin Alakerrassa kiirettä, mutta puin ylleni lämpimän mustan hupparin ja kaikista peittävimmän, keskiaikaista ruttotohtorin kasvosuojaa jäljittelevän naamioni. Sen alta en sentään haistaisi verta ja muita hajuja yhtä selkeästi. Kun palasin pihalle, äskeinen paniikkini tuntui täysin naurettavalta. Ei ollut yhtään minunlaistani hajota tällä tavalla. Mitä muuta olin edes odottanut sen jälkeen, kun olin saanut selville, että minua jahdattiin? Kukkaniityillä kirmailemista Rhodesin kanssa?
Huuhtelin vasaran valkaisuaineella ja vein sen takaisin autotalliin, kun sillä kerran ei ollut enää minulle käyttöä. Kun näin autotallin sisäseinustalla pari ikivanhaa skeittilautaa niiltä ajoilta, jolloin olin vielä aloitellut tasapainotteluharjoituksiani, nappasin ne mukaani. Pihalla peitin ensiksi Viikingin pään jätesäkillä jotta minun ei turhaan tarvinnut katsella sitä, sitten ähräsin isomman jätesäkin koko ruumiin ylle jalkopäästä aloittaen. Samalla kampesin skeittilaudat Viikingin ruumiin alle. Kun olin sulkenut jätesäkin, sidoin köyttä Viikingin jalkojen ympärille ja sitten vedin ruumiin auton takaosaan. Ruumis oli raskas kuin mikä, mutta skeittilaudat ja köysi helpottivat työtäni sen verran, että omat voimani riittivät.
Sitten huuhtelin verijäljet ja oksennuksen pois vesiletkun ja valkaisuaineen avulla ja tarkistin erityisaisteillani, ettei mikään ollut pielessä. Kun kaikki pihalla oli kunnossa, suljin pakun takaluukun ja ajoin pois pihasta. Olin varma, että Maestrolla oli Alakerrassa aineita, joilla olisi voinut sulattaa ruumiin kuin ruumiin olemattomiin, mutta se oli varmasti sotkuista puuhaa eikä minua houkutellut laatata enää toista kertaa. Koska polttopaikoilla oli tavallisesti tähän aikaan yöstä paljon ruuhkaa, joki oli sopivasti lähellä, tutuin ja turvallisin. Vaikka jokeen dumpatuilla ruumiilla oli kaikkein suurin mahdollisuus pulpahtaa takaisin ihmisten tietoon, joki oli kuitenkin hyvin suosittu kohde eikä poliiseilla useinkaan ollut resursseja tai mielenkiintoa koettaa selvittää - usein turhaan - joka ikisen jokiruumiin henkilöllisyyttä ja rikosta sen takana. Sitä paitsi poliisit itsekin kävivät välillä satamassa "juttelemassa" hyvin vaivalloisten työtovereiden tai rikoksentekijöiden kanssa.
Ajoin varmuuden vuoksi lähes Brooklynin toiselle puolelle, Wallabout-poukaman pitkille laitureille, sillä vaistoni varoittivat että se oli sillä hetkellä kaikista Brooklynin dumppauspaikoista turvallisin. Lisäksi Hudson oli Wallabout-poukaman kohdalla syvimmillään, mikä ei haitannut ollenkaan. Kun katselin, miten ruumissäkki ja painona toimiva asepussi upposivat poukaman tummaan veteen, toivoin, ettei se nousisi sieltä pitkään, pitkään aikaan. Toivo oli luultavasti turha, mutta siltikin.
Katselin hetken aikaa synkkänä joen toisella puolella loistavia Manhattanin valoja, kunnes varoitus seuraavista saapujista kulki lävitseni. Ajoin pakettiauton hitaasti pois, väistäen kahta vastaantulevaa jengiläistä, jotka kantoivat omaa epämääräisen muotoista säkkiään. Vasta suunnilleen puolessavälissä takaisin Maestron talolle eräs epämiellyttävä ajatus pulpahti mieleni pinnalle kuin yksi joen piilottamista mädistä yllätyksistä: olin unohtanut sulkea Viikingin silmät.
.........
Sinä yönä näin unta, että makasin itse joen pohjassa jätesäkin sisällä kykenemättä hengittämään tai liikkumaan. Suustani ei lähtenyt ääntä, vaikka kuinka koetin huutaa ja ympärilläni joki puristi minua kasaan tukahduttaen ja vetäen minua yhä syvemmälle ja syvemmälle pimeyteen. Heräsin lakanoihini kietoutuneena ja paikoilleni jähmettyneenä, ja häälyin ikuisuudelta tuntuvan ajan jossakin unen ja valveen rajamailla puoliksi odottaen, että millä hetkellä tahansa Viikinki palaisi, vettävaluvana ja kirveet minun vertani janoten tekemään kaikesta lopun. Toinen puoli minusta tiesi, että kyse oli vain unihalvauksesta ja häipyvästä jännityksestä, mutta se puoli ei kuitenkaan ollut kehoni ohjaimissa.
Kun halvauksen ote hellitti lopulta ja kykenin taas hengittämään ja liikkumaan normaalisti, nousin ylös juomaan teetä, treenaamaan ja suunnittelemaan seuraavaa päivää. Arvasin, etten enää saisi unta sille yölle ja jos saisinkin, en halunnut saada selville millaisia uusia painajaiskuvia se sisältäisi.
.........
Seuraavana päivällä minulla oli sovittu tapaaminen Rhodesin kanssa Tea Heavenissa ja saavuin paikalle hyvissä ajoin ennen kahtatoista, jotta sain tarkistettua paikan turvallisuuden. Kukaan ei ollut ainakaan paikalla odottamassa, joten uskalsin olla toiveikas sen suhteen, ettei minun ja Rhodesin yhteyttä oltu kenties keksitty. Rhodesia varmasti tarkkailtiin, sillä meidät oli kuitenkin nähty kirkkaassa päivänvalossa ja olin vieläpä suudellut häntä julkisesti. Nyt jälkeenpäin ajateltuna senaikainen käytökseni tuntui älyttömän typerältä, useammastakin syystä. Olin kuitenkin varautunut ja valppaana, eikä minua yllätettäisi.
Rhodes saapui paikalle hänkin varttia vaille kaksitoista, enkä voinut olla hymyilemättä hänen naamiointiyritykselleen. Hänellä oli tumma huppari ja lippalakki, joka peitti osan kasvoista, mutta se teki hänestä vain entistä epäilyttävämmän näköisen. Hänen oli tosin vaikeampi peitellä omia piirteitään. Minä taas olin värjännyt hiukseni väliaikaisella väriaineella pinkiksi, tunkenut korvani ja naamani täyteen klipsikorvakoruja ja feikkilävistyksiä, sekä vetänyt ylleni mustaa nahkaa ja niittivöitä. Kukaan ei olisi helposti arvannut sitä tyyppiä seinäkukahtavan tavalliseksi Sage Grayksi. Rhodesinkin katse kulki pari kertaa ohitseni, ennen kuin hän viimeinkin tajusi ettei kukaan muu paikalla olevista voinut olla minä.
Tea Heavenissa oli takaseinälle sijoitettu yksinäisille ihmisille tarkoitettuja pieniä pyöreitä pöytiä ja olin istuutunut siihen pöytään, joka sijaitsi lähimpänä kassapöytää, takahuonetta ja vessoja. Rhodes istui minun viereiseeni pöytään, tilasi vihreää teetä ja alkoi selailla aamun lehteä. Kun tarjoilija oli tuonut Rhodesille teen (ja oman puhelinnumeronsa), hän avasi lehden niin, että se suojasi hänen kasvojaan muilta asiakkailta ja ikkunoilta. "Sage?" hän tervehti kysyvästi.
"Rhodes," vastasin, käsi suun edessä ikään kuin olisin miettinyt jotakin tärkeää asiaa samalla, kun esitin selaavani puhelintani.
Rhodes huokaisi, vilkaisi minuun päin ja pudisteli päätään. "Saisit sinä sanoa minua kyllä Mikeksikin," hän kommentoi yhä matalalla äänellä.
"Niin kai saisin, mutta parempi pitää jonkinlaista etäisyyttä, sillä minähän voin kuolla millä hetkellä tahansa," vastasin ehkä hieman terävemmin kuin olisin halunnut.
Näin sivusilmällä, miten Rhodes kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi, mutta hänen äänessään oli aitoa huolta, kun hän kysyi: "Tapahtuiko jotakin, josta minun pitäisi tietää?"
Hymähdin. "On tapahtunut paljonkin, mutta on ehkä parempi etten kerro siitä poliisille. En halua vaivata sinun moraalejasi."
"Jaa," Rhodes hengähti. "Voisinhan minä pidättää sinut jo nyt varastamisesta ja luvattomasta yksityisalueelle tunkeutumisesta, mutta kai minun pitäisi pidättää itsenikin siinä samalla. Että se niistä moraaleista," hän totesi kuivasti. "Mutta onko sinulla nyt valmista suunnitelmaa?"
Pidin pienen miettimistauon, ennen kuin vastasin Rhodesin kysymykseen. Olin aamuyöllä tullut siihen tulokseen, että minun piti tosiaankin karistaa Rhodes kannoiltani, ennen kuin voisin edistää muita suunnitelmiani Lawrencen voittamiseksi. Minulla ei ollut mitään kunnon selitystä sille, mistä ja miten olin löytänyt salamurhasopimuksen ja testamentin. Koska suurin osa seuraavista askeleistani olivat laittomia ja vaativat äärimmäistä varovaisuutta, oli aika päästää Rhodes irti.
"Minun täytyy lähteä tästä maasta, Rhodes," töksäytin. Rhodes katsoi minua hämmästyneenä, mutta ennen kuin hän ehti avata suutaan, jatkoin: "Olen miettinyt tätä pitkään, enkä ole keksinyt mitään muuta suunnitelmaa. Minun täytyy häipyä, aloittaa uudestaan jossakin mahdollisimman kaukana. Jossakin, jonne Hector Lawrencen voima ei ulotu. Hän on voimakas mies, ja rikaskin. Minulla ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa häntä oikeudessa, eikä kukaan tule ottamaan minun sanojani tosissaan. Sitä paitsi... minua pelottaa. Niin paljon." Tällä kertaa pistin kaikki oppimani näyttelijäntaidot käyttööni, jotta vaikutin aralta ja pelokkaalta. Jossakin sisälläni Varis halveksui sitä, miten helppoa se oli.
Rhodes pudotti sanomalehtensä ja vaivihkaisuudesta viis veisaten ojentautui minun puoleeni ja laski kätensä minun olkapäälleni. "Sage, minä ymmärrän," hänen äänensä oli pehmeä empatiasta, enkä kestänyt katsoa hänen kasvoihinsa päin. "Minä... minä autan sinua tietenkin, mutta ehkä me silti voisimme kokeilla vielä jotakin. Minä tunnen erään..."
Suoristin selkääni ja vetäydyin hänen kosketuksestaan. "Ei, ei ole mitään järkeä enää yrittää," sanoin viileästi ja käännyin hänen puoleensa, jotta saisin viestini perille. Rhodes istui viereisessä penkissä, toinen käsi vielä ilmassa ja toinen puolimatkassa ikään kuin hän olisi arponut siitä, halatakko minua vai ei. Hänen ilmeensä oli säälivä ja nuo syvänruskeat silmät olivat täynnä lämpöä ja valoa, täynnä lupausta. Jos luottaisin häneen, hän auttaisi. Olin varma, että hän uhraisi jopa henkensä minun puolestani, kenen tahansa viattoman puoesta. Jos luottaisin häneen, hän löytäisi keinon auttaa minua ja yhdessä me peittoaisimme jopa Hector Lawerencen kaltaisen limanuljaskan.
Mutta Rhodesin antamat lupaukset olivat täysin valheellisia; ei hänen puoleltaan, vaan minun. Minä olin kaikkea muuta kuin viaton, minä en ollut valmis luottamaan häneen ja minun suunnitelmani Lawrencen voittamiseksi sisälsi aika lailla enemmän veitsiä ja pyssyjen pauketta. Oi ironiaa, sillä Rhodes oli kenties rehellisin mies, jonka olin aikoihin tavannut - ja juuri sen takia en missään tapauksessa voisi avautua hänelle. Jokin minun sisälläni halusi kirkua ja itkeä ja nauraa koko tilanteen takia, sillä Rhodesissa oli selkeästi aimo annos "joka naisen unelmaa", mutta koko elämäni ajasta onnistuin tapaamaan hänet juuri varttia ennen mahdollista kuolemaani.
Rhodesin kulmakarvat vetäytyivät yhteen ja hänen kasvoilleen tuli tuikeampi ilme. Olin jo huokaisemassa turhaumistani, sillä hän aikoi selkeästi taas inttää vastaan, mutta äkillinen varoitus nappasi kehoni hallintaansa. "Rhodes, alas!" huusin ja vedin Rhodesin mukanani pöytien alle ja kohti kassatiskin tukevampaa suojaa. Samalla hetkellä kaaos pääsi valloilleen teehuoneessa, sillä kadulle antaneet suuret ikkunat räjähtivät lasisirpaleiden sateena ja tykyttävä konepistoolituli tuntui täyttävän koko maailman.
Ei ollut aikaa jäädä kauhistelemaan, vaan epätoivon vimmalla vedin Rhodesia kassojen taakse, koko ajan matalana ryömien. Tulituksessa tuli hetken tauko, jonka täytti kadulla olevien ja Tea Heavenin asiakkaiden vaikerrus ja kirkuna. Sitten tulitus jatkui taas, tasainen taktaktaktaktaktaktak, jota säesti siviilien pelästyneet kivun- ja avunhuudot. Tällä kertaa tulittaja kohdisti sokean ammuskelunsa enemmän kohti lattialla ja pöytien alla ryömiviä ihmisiä ja kassatiskiä, enkä voinut muuta kuin toivoa, että suojapaikkamme kestäisi.
Haparoin käsilläni Rhodesia kohti, joka oli ryöminyt vierelleni. Hänen silmänsä olivat kauhusta levällään, mutta häneen ei näyttänyt osuneen. "Sage," hän sanoi nimeni, mutta enempää ei hänen suustaan tullut. Minulla ei muutenkaan olisi ollut vastausta.
Yllätyshyökkäys oli kestänyt alle minuutin, mutta kun se äkkiä lakkasi, tuntui kuin aikaa olisi kulunut pidempään. Tuntui mahdottomalta, että juuri äsken rauhallinen ja sivistynyt teepaikka oli vaivaisessa hetkessä muuttunut täksi veren, pelon ja lasinsirujen hävitykseksi. Makasin paikoillani, odottaen tulen alkavan uudestaan, mutta tauko jatkui ja jatkui, odottavana. Kuten kunnon newyorkilaiset konsanaan, kaikki muut paitsi haavoittuneet olivat lakanneet huutamasta - tosin kuulin jonkun itkevän hiljaa ja sopertavan: "äiti, äiti, äiti..."
Nämä hetket tuhon jälkeen olivat ne, jotka mursivat sydämeni ja täyttivät syntyneen tyhjän tilan valkohehkuisella vihalla. Olin jo hyväksynyt, että tämän jahdin seurauksena saattaisin kuolla millä hetkellä hyvänsä. Mutta tätä en ollut odottanut - että muidenkin olisi kuoltava yhä kasvavin määrin, varsinkin kun itse olin vielä hengissä.
Kuulin voihkaisun ja nestemäistä pulputusta pääni yläpuolelta lattialla ja nostin katsettani äänen suuntaan. Kassan takana työskennellyt tyttö teki kuolemaa. Hän oli ollut seisaallaan tulituksen alkaessa, helppo maali. Hän oli vielä elossa ja ojensi veristä kättään meitä kohti apua anovana, mutta kaulasta purona juokseva verivana kertoi, ettei mikään voisi enää häntä pelastaa.
Kassatyttö oli nuori, siinä yhdeksäntoistavuotias. Hänen hunajanvaaleat hiuksensa värjäytyivät lattialla leviävässä verilammikossa tummanpunaisiksi. Hänen laajentuvat silmänsä olivat tummanvihreät ja niistä näkyi, miten elämä valui hänestä hetki hetkeltä pois.
Jostakin kaukaa alkoi kuulua sireenien ulinaa ja Tea Heavenin ulkopuolelta kuului auton moottorin jyrähdys, joka sitten etääntyi. Nousin hitaasti kyyryyn ja kurkistin tiskin takaa ulos, ennen kuin lähdin yhä matalana juoksemaan kohti ovea, ohi kuolevien, kuolleiden, haavoittuneiden ja muiden, jotka peloissaan kyyristyneinä odottivat, milloin joku tulisi sanomaan heille, että vaara oli ohi, kauhu oli loppunut - vaikka se ei ikinä enää loppuisi, ei kokonaan, ei tällaisen kokemuksen jälkeen. Se ei loppuisi kyllä minullakaan, kaiken alkusyyllä.
"Sage!" Rhodes huusi perääni, mutta minä olin jo melkein ulkona. Hän saisi tulla mukaani, jos tahtoi, mutta olisi parempi jos hän ei tulisi, vaan jäisi tänne turvaan ja huolehtimaan haavoittuneista, pelastamaan edes jonkun, kuten hänen sankarinvaistonsa luultavasti halusivat tehdä. Mutta kuitenkin.
"Sage," Rhodes kompuroi ja juoksi perääni, lasimurska jalkojen alla kilisten. "Mitä sinä teet?" Rhodes tarrasi toiseen käsivarteeni juuri kun olin avannut oven. Oveen kiinnitetty avauskello kilisi melankolisesti.
"Menen tappamaan ne," sanoin hampaideni välistä, vähät välittäen siitä, millaisen kuvan Rhodes minusta saisi. "Tule jos haluat," jatkoin matkaani taakseni katsomatta ja Rhodesin hellenneestä otteesta välittämättä.
Kadulla oli autiota, sillä kaikki tervejärkiset olivat joko paenneet paikalta tai hakeutuneet jonnekin suojaan ja odottivat nyt, että joku ilmoittaisi ammuskelun olevan ohi. Vastaavat tilanteet olivat ikävän yleisiä suurkaupunkialueilla ja ihmiset olivat tottuneet varsinkin jengialueiden rajoilla ja kiistanalaisilla paikoilla tapahtuviin levottomuuksiin. Jostain käsittämättömästä syystä joku oli hylännyt oman moottoripyöränsä kadunreunaan sen sijaan, että olisi ajanut sillä pois, mutta se oli minun onneni, sillä se vaikutti vahingoittumattomalta. Loikkasin istuimelle ja olin jo käynnistämässä moottoria, kun Rhodes ilmestyi vierelleni. "Anna minä ajan," hän ehdotti.
"Osaatko?"
Rhodes kohotti kulmakarvojaan. "Tottakai."
"Uu, paha poika," totesin sen kummemmin ajattelematta samalla, kun tein Rhodesille tilaa eteeni - luultavasti kostoajatukseni veivät kaiken kapasiteetin lörpöttelykontrolliltani. Rhodes ei kuitenkaan kommentoinut mitään, vaan hyräytti vain moottoripyörän käyntiin ja lähti täyttä kaasua samaan suuntaan, johon pakeneva auto oli kuulunut lähtevän.
Rhodes ei ollut vitsaillut ajotaidoistaan, sillä hän ajoi kuin ei pelkäisi kuolemaa laisinkaan. En tiennyt oliko se niin hyvä asia, sillä minä itse en halunnut kuolla ihan vielä ja sitä paitsi silmiäni vetisti viiman takia niin, että pyssyllä tähtääminen ei tulisi olemaan helppoa sitten kuin saisimme kohteemme kiinni.
"Tuolla!" kiljuin Rhodesin korvaan moottorin jylinän ja tuulen suhinan yli, kun näin tihenevän liikenteen seassa järeän avolavallisen kaupunkimaasturin, jonka lavalla kyykki nahkatakkiin pukeutunut kommandopipoinen mies. Ampujat olivat kenties tehneet virheen jäädessään niin pitkäksi aikaa ammuskelupaikalle, sillä he olivat antaneet sivustakatsojille aikaa ajaa pois paikalta. Ja kun newyorkilaiset ajavat pois vaaratilanteesta, syntyy sellaisia ruuhkia, että ne suorastaan näyttävät keskisormea New Yorkin tavallisille ruuhkille. Tähän tulppaan ammuskelijat olivat sitten ajaneet, mikä vihjasi siihen, etteivät he olleet ainakaan palkkatappajien parhaasta päästä. Vaikka sen saattoi päätellä jo koko operaation suunnittelusta.
"Hidasta," käskin Rhodesia, kun aloimme olla lähempänä ja kaivoin Glockeja kainalokoteloistani. Rhodes teki työtä käskettyä ja minä ammuin pari testilaukausta kohti lavalla olevaa miestä. Kun mies huomasi meidät, hän koputti hätäisesti ajokopin ikkunalasiin ja kaivoi sitten oman takkinsa sisältä pistoolin. Ilmeisesti hänellä oli sen verran järkeä, ettei alkanut roiskimaan konepistoolitulta keskellä Manhattanin liikennettä, varsinkaan nyt, kun tiesi täsmälleen ketä kohti ampua. Tähtäsin ja ammuin uudestaan miestä kohti, mutta moottoripyörä kurvaisi allani äkkiä toiseen suuntaan ja luoti meni reilusti huti. "Rhodes, älä mutkittele!" huusin.
"Haluatko sitten joutua ammutuksi!" Rhodes huusi takaisin. Kommandopipomies oli tosiaankin aloittanut vastatulen auton lavalta samalla kun kuski kiihdytti ja alkoi puskea muun liikenteen suman läpi pelkän auton järeän kokoluokan avulla. Rhodes kuitenkin väisteli luoteja kurvailemalla ja pujottelemalla autojen välessä kuin tällaiset ammuskelutilanteet olisivat kuuluneet hänen toimenkuvaansa (saattoivat kuuluakin, en tiennyt tarkalleen, mitä poliisin ammattiin sisältyy). Maasturi aurasi pienempien autojen välistä kuin valas kalaparven läpi ja se paineli täyttä vauhtia kohti Bronxin siltaa. Mutkittelun takia aloimme jäädä jälkeen ruuhkan laimetessa ja autolla oli enemmän tilaa.
"Kiihdytä!" käskin Rhodesia. "Anna palaa!" toistin, kun Rhodes ei ensiksi näyttänyt tottelevan. Rhodes kaasutti ja minä nostin taas pistoolin tähtäykseen. Tällä kertaa en kuitenkaan tähdännyt enää niinkään silmilläni, vaan annoin vaistojeni viedä ja kehoni toimia itsestään. Än, yy... NYT. Tällä kertaa luoti osui miestä olkapäähän. Osuma ei ollut tappava, mutta hän kaatui lavalle ja ylös kömmittyään ei enää kyennyt käyttämään asekättään. Kaupunkimaasturin kuski ei välittänyt, vaan kiihdytti sillalle, me kaksi koko ajan lähempänä perässä. Ilmeisesti kuskilla oli kaveri etupenkillä, sillä Rhodes, luultavasti nähdessään liikahduksen takaikkunasta, väisti äkkiä nytkähtävästi ja kuulin luodin viuhahtavan jostain pääni vierestä.
Nostin molemmat käsivarteni Rhodesin olkapäiden ylitse ja ammuin taas vaistoillani, sillä Rhodesin pään läpi oli aika vaikea nähdä mitään. En saa koskaan tietää, osuinko tosissani maaliin, sillä ensiksi pakoauto kurvasi vasemmalle ja korjasi sitten suuntaansa pyörähtämällä täyttä vauhtia oikeaan, päin sillan kaidetta ja sen läpi jokeen. Kannatti omistaa järeä kaupunkimaasturi, sillä sillan metallitangot olisivat pysäyttäneet hiemankin pienemmän auton.
Rhodes pysäytti pyörän onnettomuuspaikan kohdalle. Nousin heti kyydistä ja juoksin vääntyneissä kaiteissa olevan reiän luo. Alhaalla joessa näkyi vain vesirenkaita ja vaahtoa siinä kohtaa, johon auto oli uponnut. Korkeutta sillalta oli sen verran, ettei voinut odottaa kenenkään selvinneen pudotuksesta hengissä. Odotin kuitenkin, aseet vielä esillä, kunnes vesirenkaatkin olivat kadonneet jonnekkin joen aallokkoon.
Viha ja pettymys kuohui vieläkin sisälläni, sillä tällainen loppu oli noille totaalisille roistoille mielestäni liian helppo. Tähänastiset salamurhayritykseni olivat olleet säälittäviä - ensiksi pommi, joka pyyhkäisi kokonaisen rakennuksen alas, sitten yliajo, joka ei edes osunut. Nyt tämä. Viikinkiä lukuun ottamatta kukaan ei ollut vielä edes yrittänyt mitään, joka vaati kahta aivosolua enemmän järkeä. Eikö koko New Yorkista löytynyt edes yhtä pätevää palkkatappajaa (minun lisäkseni tietenkin)?
En voinut olla nauramatta kuivasti päähäni pulpahtaneelle ajatukselle, että lähettäisin valituskirjeen New York Timesin lukijapalstalle. Mitä siinä edes lukisi? Hyvät New York Cityn salamurhaajakiltojen johtajat, alan olla todella PETTYNYT salamurhaajienne ilmeisen ALHAISEEN laatutasoon. Olen ollut tuomittuna jo lähemmäs VIIKON, eikä yksikään ole onnistunut vielä LÄHELLEKÄÄN minun tappamisessani. Tämä on suoraan sanoen HÄVYTÖNTÄ.
Huokaisin ja käännyin katsomaan takaisin Rhodesiin, joka seisoi sillalla moottoripyörästä tukea ottaen. Rhodes näytti pöllämystyneeltä ja siltä, että pysyi jaloillaan pelkästään siksi, että moottoripyörä oli liian raskas kaatumaan hänen mukanaan.
"Oletko okei?" kysyin samalla laittaen Glockejani takaisin kainalokoteloihin.
"Näyttääkö siltä?" hän vilkaisi minuun. "Retorinen kysymys. Entä he?" hän viittasi sormellaan murtuneisiin kaiteisiin.
"Kuolleita," tuhahdin. "Paskiaiset. Oliko ajojahti rankka?" kysyin. Rhodes pyöräytti silmiään ja pärskähti. Tilanteesta huolimatta en voinut olla huomaamatta, miten söpöltä ele oikeastaan näytti. Karistin kuitenkin ajatuksen heti mielestäni. Väärä hetki sellaiselle.
"En ole ihan varma, mitä tuossa äsken tapahtui. Ajoinko minä tosissani juuri yli sataakahtakymmentä ja... väistelin luoteja? Minulla taitaa olla pari aukkoa muistissa."
Hymähdin ja taputin häntä olkapäälle. "Kyllä se siitä, sinulla on selkeästi lahjoja tällaiseen."
"Niin sinullakin," Rhodes vastasi, enkä kyennyt tulkitsemaan hänen katsettaan. Hänellä olisi kuitenkin paljon kysymyksiä, kun saisi vireensä takaisin.
"Poliisit ovat varmaankin täällä pian, jäätkö odottamaan heitä, vai ajanko sinut kotiin?" vaihdoin puheenaihetta. "Ellet halua itse ajaa?" Kohotin toista kulmakarvaani vihjaavasti, sillä Rhodesin ärsyttäminen oli mukavaa.
"Ehkä se ei ole kovin hyvä idea, sillä en usko kykeneväni ajamaan hyvin suoraan, kun maa aaltoilee tällä lailla," Rhodes pudisteli päätään.
Hymähdin. "Pelkääjän paikka sitten kai riittää sinulle, James Bond."
.........
Ajoin Rhodesin suojaisaan paikkaan parin korttelin päähän hänen asunnostaan ja pysähdyimme vielä suunnittelemaan seuraavaa siirtoamme. "Koetan saada mahdollisimman pian tietoja siitä, mitä raportit kahvilasta ja sillalta kertovat, mutta en voi luvata paljoa. Kyseessä on luultavasti taas järjestäytynyt yritys, eikä ampujien ruumiita ole helppo jäljittää mihinkään organisaatioon. Jos muuta vaihtoehtoa ei keksitä, tämäkin lisätään Hirttomiesten ja Demoniveljeskunnan korttelisotaan. Se on, jos mahdollista, vielä sotkuisempi juttu kuin sinun tilanteesi. Sugar Hill on käytännössä sota-aluetta. Taas," hän huokaisi. Rhodes näytti niin huolestuneelta ja rasittuneelta, että minun teki mieli halata tai taputtaa taas hänen olkaansa. Tiesin kuitenkin, että se olisi taas yksi virhe tässä farssissa, jonka nimi oli "pidä poliisi sen verran lähellä, että hän luottaa sinuun, mutta ei epäile mitään". Rhodesin kanssa oleminen aukaisi aivan liikaa vanhoja haavoja - Maestron jälkeen en ollut työskennellyt näin hyvin yhdessä kenenkään muun kanssa. Mutta nyt oli korkea aika päättää tämäkin farssi, sillä kuten tämän päivän tapahtumat olivat osoittaneet, kyse alkoi olla jo ihmishengistä.
"Mutta meidän pitää silti tehdä jotakin sinun tilanteesi kanssa. Sinä et saa luovuttaa vielä, varsinkaan tämän jälkeen," Rhodes katsoi minua vakavana ja minun oli väistettävä hänen katsettaan.
Kohautin olkiani. "Mitä meidän sitten pitäisi sinun mielestäsi tehdä?" kysyin.
"Ei meidän. Minun. Aion käydä uudestaan Lawrencen toimistossa, pengon hieman lisää. Sinä taas pysyt piilossa ja pidät pään matalana, sillä on ilmiselvästi vaarallista sekä sinulle että muille, jos kuljet ihmisten ilmoilla tällä tavoin." Rhodesin äänensävy oli sellainen, ettei hän luultavasti kuuntelisi rakentavaa kritiikkiä.
Minulla sitä kuitenkin oli. "Rhodes, se ei ole viisasta. Emme löytäneet viimeksikään mitään. Sitä paitsi sinua varmasti tarkkaillaan - millä muulla tavoin ampujat olisivat meidät löytäneet tänään? He eivät ilmestyneet paikalle ennen kuin sinä tulit." Ristin kädet rinnalleni ja katsoin häntä tuimasti. Kuoletin sisälläni kuohuvat tunteet ja keskityin saamaan sanani perille. "Sinä olet minulle tällä hetkellä enemmän vaaraksi kuin avuksi. Meidän ei ole viisasta viettää enää aika tällä tavoin yhdessä ja jos joku muukin tappaja saa selville, että olemme pitäneet yhteyttä, he saattavat koettaa kiduttaa sinusta tiedot ulos. Minun perässäni on ammattitappajia ja yksi sivullinen, vaikka olisikin poliisi, ei varmasti tunnu heille missään."
"Mutta..." Rhodes koetti puhua, mutta nostin käteni hänen suunsa eteen. Minä en ottaisi vastalauseita. "Lupaa minulle, ettet mene enää Lawrencelle. Me emme saa enää soitella tai viestitellä ja sinun täytyy oikeasti lopettaa kaiken minuun liittyvän kanssa harrastelu."
Rhodes huokaisi ja katsoi minua pitkään, ennen kuin nyökkäsi hitaasti. Sisäänasennetut hälytyskelloni eivät kuitenkaan hämääntyneet hetkeksikään, vaan ilmoittivat ettei Rhodes aikoisi noin vain luovuttaa. Tähän mennessä näkemäni perusteella se ei olisikaan hänelle kovin luonteenomaista.
Ristin käteni rinnalleni ja vilkuilin likaista asfalttia hetken, ennen kuin kohtasin taas Rhodesin katseen. "Kiitos kaikesta, etsivä Rhodes. Toivon tosissani, että me molemmat selviämme tästä sotkusta hengissä, mutta koska en osaa ennustaa tulevaisuutta, niin mahdolliseen seuraavaan hetkeen asti - hyvästi." Kävelin pyörän luo ja kiipesin sen selkään. Rhodes tuli perässäni.
"Hyvästi, Sage Gray," Rhodes sanoi. Hänen sanoissaan oli melankolinen sävy, mutta taistelutahto paloi vieläkin hänen silmissään. Arvelin, että hänen suunnitelmansa tätä iltaa varten olivat jo varatut eräässä rakennuksessa vierailemista varten.
Polkaisin pyörän käyntiin ja lähdin taakseni katsomatta kaasuttamaan Maestron taloa kohti.
..........
En tietenkään aikonut antaa Rhodesin mennä omin päin yksinään Lawrencen luolaan, varsinkaan siksi, että minun tunkeutumiseni jälkeen paikalle hiiviskely oli varmasti vielä entistä vaarallisempaa ja sitä paitsi olin jo luultavasti löytänyt kaiken löytämisen arvoisen. Minulla ei ollut kuitenkaan mitään keinoa hyödyntää tietojani tai antaa niitä Rhodesille, sillä en olisi voinut mitenkään selittää, mistä ne olin löytänyt. Tässä tilanteessa Rhodes varmasti tunsi, että hänen täytyi saada tehdä edes jotakin hyödyllistä, joten vaikka tilanne olikin vaarallinen, olisi ollut hyödytöntä koettaa estää häntä. Tunsin luonteenpiirteen, sillä olin usein itsekin vääntänyt kättä Maestron kanssa samantyylisistä asioista.
Siitä syystä lekottelin siis iltakymmeneltä kuppi haaleaa kahviautomaattikahvia kädessäni ja Variksen varusteet päälläni. Puukotetuksi joutumisesta ei ollut kuin pari yötä, joten tällä kertaa olin vakaasti päättänyt välttää tappelutoilailut ja sen sellaiset stuntit. Sen sijaan olin ottanut Maestron opetukset tosissani käyttöön ja aloittanut valmistelut iltaa varten jo heti talolle palattuani.
Eli näin Maestron ohjesääntöjen mukaisesti tehdään vihollisen kotkanpesästä murtokelpoinen amatöörillekin (ja Rhodesille):
Ensiksikin, hakkeroidaan vartioinnin toimittavan yhtiön aikataulu niin, että samana iltana töissä on se (olematon) vartiointitiimi, joka oli paikalla viime kerrallakin. Turha sotkea siviilejä mutkaan. Sama temppu tehdään myös vahtimestarille, jotta valvontakamerahuone on sillä illalla sopivasti tyhjänä. Kolmanneksi soluttaudutaan sisään siivoajaksi pukeutuneena ja sillä tavoin levitetään Maestron kehittelemät lukituksensäätelylaitteet jokaiselle uloskäynnille - tällä tavoin varmistetaan, että ovet avautuvat ja lukkiutuvat vain itsen napin painalluksella. Sitten siivotaan Lawrencen toimisto yhdessä viisikymppisen latinarouvan kanssa, joka selostaa ummet ja lammet omaan sukuunsa liittyviä juoruja sillä aikaa, kun itse tyhjentää huoneen erilaisista piilotetuista kameroista ja jäljittimistä, sekä asentaa omansa. Sen jälkeen voi olla ainoastaan iloinen siitä, että näin ison rakennuksen siivoamiseen tarvitaan kokonainen armada siivoajia, joiden mukana on helppo mennä sisään ja ulos ja kulkea käytävillä pyyhkimässä kaikki epäilyttävät seurantalaitteet pois.
Kun siivoushommat on tehty, voi tarkistaa Rhodesin sijainnin, josta on helppo pysyä perillä sen jäljittimen ansiosta, joka on piilotettu siihen prepaid-puhelimeen, jonka hän on vastikään saanut lahjaksi. Vastapäisen talon katolla voi vaihtaa huomaamatta Variksen höyhenpukuun ja sitten voi naamio tuulitakin hupun suojissa palata takaisin Lawrence & Grayhin sivuoven kautta, joka avautuu kuin ikioman kodin ovi pelkästään taskussa olevaa nappia painamalla. Sisällä voi suunnistaa kamerahuoneeseen ja siellä odottaa, että talo tyhjenee viimeisistäkin siivoajista, jonka jälkeen valvontakameroiden syöttö erotetaan tallennuksesta - seuraavat tunnit on tarkoitettu ainoastaan itselle ja ne esitetään pelkästään livenä.
Sen jälkeen alkaa odotus ja jos sitä kestää pitkään, voi hakea käytävän automaatista kahvia. Jos tylsistyttää, voi pyyhkiä tallenteilta kaiken todistusaineiston, joka on jäänyt siitä, kun itse näkyy kameralla siivoajana, siltä varalta ettei kukaan pääsisi tunnistamaan edes vahingossa. Sitä edellisiä tallenteita ei kannata pyyhkiä, sillä ne saattavat olla ulkoisessakin arkistossa ja jos joku huomaa niiden välillä eroja, voi herätä epäilyksiä. Jos odotusta kestää kauan, voi hakea lisää kahvia ja selailla hieman jotakin halpaa romaania, joka löytyy työpöydän laatikosta.
Kun Rhodes viimeinkin saapui, olin heittänyt roskikseen jo kolmannen kahvikuppini. Rhodes oli valinnut ainakin hyvän ajankohdan; olin varautunut siihen, että hän saattaisi saapua paikalle milloin tahansa, mutta hän ilmestyi sivuovelle vasta kahden ja kolmen välisenä unisena hetkenä, jolloin suurin osa tavallisista ihmisistä on nukkumassa ja jopa alamaailman väki on hoitanut suurimman osan hämärähommistaan. Minä olin kuitenkin tottuneempi olemaan valveilla yökolmen aikaan kuin viideltä iltapäivällä.
Rhodes oli varovainen, ainakin ei-salamurhaajaksi tai ammattivarkaaksi. Tällä kertaa hän oli peittänyt päänsä lippiksellä ja kasvojen alaosa oli mustavalkoisen huivin alla. Hän oli epäilemättä ottanut minusta oppia, sillä tällä kertaa hän piti käsiään ylisuuren hupparin taskuissa ja jaloissa oli löysät farkut ja custom-lenkkikengät - hän oli luultavasti inspiroitunut jengiläisistä, joita luultavasti näki harva se päivä poliisiaseman putkassa.
Rhodes oli luultavasti saanut sivuoven koodin selville kaveriltaan Davidilta, joten se ei häntä pidätellyt enkä niin tehnyt minäkään. Hän kulki varovaisesti ja keskeytyksettä (tietenkin) yläkertaan asti ja siirtyi sitten tutkimaan Lawrencen toimiston numerolukkoa. Hänen epäilyksensä ilmeisesti heräsivät, kun hän huomasi että ovi olikin jäänyt "huomaamatta" raolleen, sillä hän veti taskustaan esiin käsiaseen ja viritti sen. Hän potkaisi toimiston oven auki samalla suojautuen. Hetken odotuksen jälkeen hän astui nopeasti sisään ja tarkisti koko huoneen mahdollisten ansojen varalta. Tietenkään siellä ei ollut mitään eikä ketään epäilyttävää.
Lawrencen huoneessa ei ollut virallisia kameroita ja puhelimeeni tulivat ainoastaan piilokameroihin liittyvät ilmoitukset, joten jäin odottelemaan hetkeä, jolloin Rhodes palaisi takaisin valvontani piiriin ja suuntaisi ulos. Kului siinä ehkä kymmenisen minuuttia, ennen kuin yhtäkkiä yksi viidennessätoista kerroksessa sijaitsevista kameroista sammui mitään selittämättä.
Pahan aavistus kouraisi vatsaani ja mietin, mitä se saattoi tarkoittaa. Oli mahdollista, että kamera oli sammunut omia aikojaan, mutta se ei tuntunut uskottavalta. Mutta mitä kameran sammuminen sitten tarkoitti? Oliko joku voinut päästä huomaamatta sisälle ja oliko se joku menossa Rhodesin luo? Tai minun?
Sitten sammui toinen kamera, tällä kertaa kuudennestatoista kerroksesta. Ponnahdin ylös tuolistani, vedin ruoskan käteeni ja lähdin juoksemaan Rhodesia kohti. Adrenaliini pumppasi suonissani ja vaistoni kirkuivat, että jokin oli menossa pahasti pieleen, joka sekunti vain yhä huonommin. Otin hissin viidenteentoista kerrokseen ja heti hissin ovien avautuessa syöksyin kuperkeikalla suojaan mahdollisen tulen alta. Mutta kerros oli täysin autio minua lukuun ottamatta.
Sitten tajusin kuin kuin salaman iskemänä, mitä vaistoni olivat koettaneet minulle kertoa - että olin tehnyt virheen. Minun ei olisi pitänyt lähteä pois valvontakamerahuoneesta, eikä minun olisi pitänyt paljastaa olevani paikalla.
Olin kääntymässä takaisin hissiä kohti, kun takaani kuului jo tuttu, matala ääni: "Kädet ylös." Rhodes ei huutanut eikä hänen äänessään ollut hippustakaan pelkoa tai paniikkia. Se oli kylmä ja harkitseva ja hän näytti tietävän, mitä oikein oli tekemässä. "Kädet ylös tai ammun sinut," Rhodes toisti. Nostin käteni hitaasti, ruoska vielä oikeassa kädessä. "Tiputa se," Rhodes komensi ja tein työtä käskettyä. Mietin epätoivoisesti pakokeinoa, mutta ajatukseni poukkoilivat sinne tänne ja vei aikaa, ennen kuin sain kaiken taas kokoon.
"Käänny hitaasti," Rhodes käski. Hän tahtoi nähdä, kenet oli yllättänyt hiippailemasta itsensä perässä, mutta minulla oli yllätysetu puolellani. Kun Rhodes tunnisti kasvoillani olevan varisnaamion ja tajusi, mitä se tarkoitti, hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. "Sinä... Miten..."
Samalla hetkellä minä hyökkäsin. Heittäydyin lattialle, nappasin ruoskan ja sillä viuhautin pistoolin Rhodesin kädestä kauas jonnekin toimistopöytien taakse. Sitten pingoin kohti alasvieviä portaita niin nopeasti kuin kykenin. Se ei tosin ollut mitenkään erityisen nopeasti, sillä pistävä kipu selkäpuolellani muistutti minua siitä, että olin edelleenkin vastikään haavoittunut.
Äänistä päätellen Rhodes paineli perääni, mutta kerta hissillä kulkeminen ei ollut nyt vaihtoehtona, meillä oli ainakin viidentoista kerroksen edestä portaita juostavana. Tai Rhodesilla olisi - minä ainakin oikaisisin. Hyppäsin neljännessätoista kerroksessa suoraan kaiteen yli ja siitä taas parkourasin ja loikin ruoskan avustamana kaiteita pitkin yhä alemmas ja alemmas. Tällainen temppuilu ei tietenkään ollut jotakin, jota minun olisi pitänyt tehdä tässä kunnossa, mutta takaa-ajo oli tässä hetkessä, uudelleentikkaaminen tulisi myöhemmin. Tosin, heti kun Rhodes alkoi jäädä minusta reilusti jälkeen, hidastin vauhtia. Rhodes oli kenties yllättänyt minut, mutta olin tullut ensisijaisesti paikalle varmistamaan, että hän pääsisi turvallisesti sisään ja ulos, ja sen minä aioin tehdä kaikesta huolimatta.
Rhodes ei ilmeisesti aikonut jäädä odottamaan, että pääsisin pakoon asti, sillä hän sai kerättyä rohkeutensa ja hyppäsi itsekin rappusten kaiteiden kuiluun. Olin lähestulkoon paljastaa itseni huutamalla hänelle, sillä halusin tiedustella mitä ihmettä hän kuvitteli tekevänsä hyppimällä tuolla tavoin portaissa. Halusiko hän katkaista mahdollisesti selkärankansa vai ainoastaan molemmat jalat? Minä tietenkin sain tehdä näin sillä olin harjoitellut, mutta elämä ei ollut mikään poliisi-toimintaelokuva, eikä Rhodes ollut sen pääroolissa. Enkö minä ollut kieltänytkin häntä tekemästä jotakin uhkarohkeaa?
Jatkoimme kuitenkin matkaamme alas asti ja Rhodes onnistui jotenkin selviämään yhtenä kappaleena. Hänellä oli ainakin onni puolellaan. Avasin etuoven lukituksen ja juoksin Manhattanin yöhön Rhodes uskollisesti kintereilläni.
Mietin kiireisesti paikkaa, jonne voisin johdattaa Rhodesin, hoidella hänet turvallisesti ja jättää selvittämään päätään ilman, että joku ehtisi heti tyhjentämään hänen taskunsa tai leikkaamaan hänen kurkkunsa heti huomattuaan, että hän oli poliisi (olin satavarma siitä, että hänellä oli jossakin taskussaan virkamerkki. Rhodes vaikutti juuri sellaiselta poliisilta).
Muistin edelliseltä murtautumiskerralta, että vastapäisen pilvenpiirtäjän sivulla oli suojaisa käytävä, jonka varrella oli pari roskapönttöä. Käytävä oli näkyvästi kameravalvottu, sillä alue oli kuitenkin Manhattanin parempaa toimistorakennusaluetta, joten BACA ja poliisi ei voinut mitenkään sallia, että sen sivukujilla tehtäisiin huumekauppaa tai muita rikoksia. Tällaisilla alueilla ne kuului tehdä toimistopöydän takaa.
Kaarsin tien yli, kivusta välittämättä täyttä vauhtia juosten ja Rhodes sai minut kiinni vasta juuri kujansuun jälkeen. Hän tarttui minuun lujasti takaapäin, mutta olin varautunut ja valahdin välittömästi hervottomaksi. Äkillisen lisäpainon takia Rhodes kompastui eteenpäin ja saman tien olin kiemurrellut hänen otteestaan ja työntänyt hänet vatsalleen maahan. Istuin hänen selkänsä päälle, jottei hän pääsisi ylös ja aloin kamppailemaan käsivarsiani hänen kurkkunsa ympärille.
Rhodes tappeli vastaan kuin leijona, vaikka puristin hänen keskiruumistaan ja oikeaa kättään kuin ruuvipuristin. Hänellä oli selkeästi jonkinlaista tappelukokemusta, mutta minuun verrattuna se ei ollut tarpeeksi. Hän ei kuitenkaan tehnty taltuttamisesta helppoa tehtävää. "Näinkö sinä sitten aina toimit?" Rhodes ärisi samalla, kun koetti vapauttaa oikeaa kättään. "Tapat ihmisiä sivukujilla? Tungetko kenties heidän ruumiinsa tyhjään roskikseen?"
Syvä inho hänen äänessään sai minut irvistämään. "Tämä olisi helpompaa, jos et vastustelisi niin," murahdin takaisin toivoen, ettei hän tunnistaisi Sagen ääntä.
"Ha-" Rhodes aloitti, mutta samalla hetkellä sain vasemman käsivarteni hänen kurkkunsa ympärille ja aloin puristaa. En halunnut vahingoittaa häntä turhaan fyysisesti iskemällä häntä tajuttomaksi (puhumattakaan siitä, miten vaikeaa se oli pelkällä nyrkillä), joten sen sijaan käytin minulle paljon tutumpaa keinoa tukkia kaulan verisuonet ahtaalle käsivarteni avulla. Aivot eivät siedä hapenpuutetta kovin kauaa ja jo viisitoista sekuntia riittää viemään uhrilta tajun ja sitä pidempi aika aiheuttaa jo aivovammoja ja kuoleman, ajasta riippuen. Olin tottuneempi tappamaan kuin tainnuttamaan tällä tavoin, joten nyt laskin sekunteja mielessäni kuin oma henkeni olisi niistä riippunut.
Kun Rhodes ei enää liikkunut ja aika oli kulunut loppuun, päästin varovasti irti ja nousin Rhodesin selän päältä. Testasin pulssin ja nostin silmäluomea varmistaen, ettei Rhodesista ollut ruumis ainakaan ihan vielä. Sitten raahasin hänet turvallisesti valvontakameran näkösälle ja asetin hänet kylkiasentoon, ettei hän ehtisi tukehtumaan heti kun selkäni kääntäisin. Siirsin yhtä roskista niin, ettei hän ollut helposti näkyvissä pääkadulta päin.
Ennen kuin poistuin paikalta, lainasin naamiolinssiini valvontakameran syötettä samalla, kun lähdin hiipimään takaisin moottoripyörälleni. Kun valvontakamera näytti, miten Rhodes sopivan ajan kuluttua kömpi päätään pidellen ylös asfaltilta ja lähti hoipertelemaan takaisin omalle menopelilleen, yhä hengissä, henkäisin helpotuksesta. Katastrofimainen ilta oli sentään päättynyt ilman yhtäkään täyskatastrofia.
Samalla kun polkaisin moottoripyöräni käyntiin, selkäpiitäni pitkin kulkeva varoitus kertoi minulle, että jos olisin jaksanut kääntyä katsomaan, olisin nähnyt jonkin lähitalon katon reunalla huppupäisen tarkkailijani hahmon. Sitä en kuitenkaan tehnyt, vaan suunnistin takaisin Maestron talolle paikkaamaan itseäni ja lepäämään - ilta oli kuitenkin venähtänyt sen verran pitkälle.
<-edellinen/takaisin/seuraava->