7. Älä jätä tietoihisi aukkoja
Selvisin lopulta hengissä seuraavaan aamuun, ja heräsin siihen, kun kipulääkkeitten teho lakkasi jälleen kerran ja minun täytyi möngertää ylös sängystä. Koetin kierähtää mahdollisimman varovasti vatsaltani ylös, jotta selkähaava ei aukeaisi. Tarvittaessa otin lisätukea tippatelineestä, mikä toi äkillisen déjà vun tunteen. Kuinka monesti elämäni aikana olinkaan herännyt tällä tavoin; keho heikkona ja kipeänä, edellisillan muistot pelkkiä sekalaisia välähdyksiä.
En voinut olla naurahtamatta ajatukselle, että kun muut ikäiseni heräsivät kipeänä ja sekavana aamulla, syynä oli todennäköisesti villi ilta juomisen, huumeiden tai molempien parissa. Minun juhlani taas olivat sisältäneet kassakaappimurtoja, veitsitappeluita ja puukotetuksi tulemista. Tavallaan olisin ilomielin vaihtanut paikkaa jonkun muun kanssa. Varsinkin siinä vaiheessa, kun piti ommella haava umpeen.
Olin edellisiltana pistänyt pari hätäistä tikkiä ja kasan haavasiteitä puukotushaavan päälle. Yöllä pyöriessäni olin aina välillä vaihtanut haavasiteet kostuneista uusiin, mutta sen jälkeen kun olin irrottautunut tipasta, ei haavakaan ollut vuotanut kuin hieman. Tippatelineeseen nojaten laahustin pesunurkkauksen luo, istuuduin irvistäen jakkaralle ja aloin kaivella haavapakkauksesta tarvikkeita.
Olin illalla jättänyt jälkeeni varsinaisen sekasotkun. Olin ajanut moottoripyörällä suoraan Alakertaan ja pyörän penkki ja kahvat kaipasivat puhdistusta mahdollisimman pian. Olin kompuroinut suoraan ensiapupakkaukselle; haavatyynyjä ja puudutusainetta etsiessäni olin levitellyt tavaroita varsin huolimattomasti. Takki, naamio ja varusteet oli heitetty hävyttömästi lattialle ja kaiken lisäksi lakanat olivat ruskeanläikikkäät niihin kuivuneen veren takia. Läheskään kaikki ei kuitenkaan ollut onneksi minusta lähtöisin.
Vaikka liivin ansiosta haava ei ollut kuin parin sentin levyinen eikä niinkään syvä, kesti silti hieman yli puoli tuntia saada haava kunnolla tikatuksi ja sidotuksi. Ensinnäkään ei ole mikään helpoin tehtävä koettaa kahden peilin avulla tikata omaa selkää, vaikka olisikin kaksikätinen. Toiseksi ilman lisäkäsiä minun piti koko ajan pysäyttää tikkaus pyyhkiäkseni pois verta, joka alkoi taas tihkua kun desinfioin haavaa. Kolmanneksi, vaikka puudutinkin haava-alueen, oli hyvin epämukavaa sorkkia itsensä sisään selvittääkseen kuinka syvälle veitsi oli mennyt. Alimmassa kylkiluussa oli pieni murtuma, joka vaikeutti hengittämistä hieman ja vaati jatkuvaa kipulääkitystä, mutta kovin muuta sille ei voinut tehdä.
Jossakin vaiheessa minua alkoi heikottaa, koska en ollut syönyt enkä juonut mitään kaiken tappelun ja verenhukan jälkeen ja olin nesteyttänyt itseäni vain sen verran, että pysyin hengissä yön yli. Sitten minun piti keskeyttää syöminen, koska suussani maistui vielä edellisiltana kasvoilleni osunut veri. Kun menin puhdistamaan suutani, huuhtelin saman tien kasvot ja hiuksetkin, koska vaikka suurin osa verestä oli karissut pois, näytin siltikin joltakin, joka kaivautuu keskiyöllä ylös haudasta. Kuitenkin lopulta, kaiken kiroilun ja ähkimisen ja säätämisen jälkeen sain tikattua itseni ja homma oli hoidettu kotiin.
Tavallisesti olisin vain pistäytynyt yhdellä keskiyön klinikoista, joiden mottona oli, etteivät he kysyneet turhia kysymyksiä. Mutta silti klinikat olivat julkisia paikkoja ja tietoa tihkui. Kriisitilanteessa joka ikinen ulkopuolinen on uhka, joko suoraan tai välillisesti. Jos et kykene ennestäänkään hallitsemaan tilannetta, parempi olla sotkematta soppaan yhtään lisää ihmisiä, Maestro oli porannut opetuksensa selkäytimeeni asti.
Niin hyvin, etten ollut ottanut puhelintani ja soittanut Rhodesille.
.............
Minun olisi pitänyt kenties levätä ja parannella itseäni, mutta sen sijaan käytin aamuni siivoamalla Alakerrassa, syömällä retkipatukoita ja tuijottamalla todisteita, joiden takia olin saanut itseni puukotetuksi. Olin varma siitä, että niiden papereiden avulla saisin Lawrencen kaadetuksi, ainakin laillisin keinoin. Mutta samaan aikaan minua pelotti. Olin niin monta vuotta keskittynyt unohtamaan aikani ennen Maestroa. Olin niin keskittynyt rakentamaan itsestäni salamurhaajaa. Ja nyt menneisyys otti minua niskasta kiinni ja pakotti minut katsomaan itseään silmästä silmään.
Jos minä haastaisin Lawrecen oikeuteen vanhempieni murhasta, minun tulisi astua esiin varjoista. En olisi enää pelkkä Sage Gray, taidemuseon työntekijä. Olisin Sage Gray, kuolleista noussut perijätär, todellinen tuhkimotarina. Minusta kirjoitettaisiin lehtiin ja minun pitäisi esiintyä ihmisten edessä. Minulla olisi äkkiä omaisuutta, jonka vuoksi minun ei tarvitsisi edes tappaa ketään. Minulla olisi äkkiä velvollisuuksia, jotka voisi hoitaa sievän toimistopöydän takaa öisten veitsitappelujen sijaan.
Minusta tuntui, että minua revittiin kahteen suuntaan. Voisin jättää kaiken tämän taakseni. Mutta halusinko sitä edes? Olin kokeillut tavallista elämää jo kerran ja olin pettynyt siihen. Halusinko todella jättää kaiken, johon olin pyrkinyt? Halusinko kääntää selkäni Maestron perinnölle, Maestrolle itselleen? Mutta halusinko myöskään viettää koko elämääni rikollisena? Ilman Maestroa olin yksin ja juuri edellisillan kaltaiset tilanteet todistivat sen, että yksin en pärjäisi kovin kauaa kriisitilanteissa. Olin kaksikymmentäneljä, eläisinkö edes niin kauan, että ehtisin täyttää kaksikymmentäviisi? Vaikka selviäisinkin tästä ajojahdista, huominen olisi silti yhtä hämärän peitossa.
Ahdistus vyöryi ylitseni synkkänä aaltona ja tunsin halua käpertyä pieneksi keräksi. Miten olin päätynyt tähän tilanteeseen? Valitsin mitä tahansa, olisin silti tuntemattomien voimien hallinnassa. Laiton tie olisi jokapäiväistä taistelua elämästä ja kuolemasta ja kiinnijäämisestä. Laillinen tie taas... Minun ei tarvinnut muuta kuin muistaa hätä isän äänessä sillä hetkellä, kun hän sulki minut kaappiin. Laukaukset alakerrasta. Se, että he seurasivat sääntöjä ei tarkoittanut muuta kuin sitä, että he olivat vapaata riistaa niille, jotka olivat valmiita liikkumaan sääntöjen ulkopuolella.
Alakerta ei ollut koskaan tuntunut yhtä valtavalta, eikä minusta ollut koskaan ennen tuntunut yhtä pieneltä ja tyhjältä. Istuin työpöydän ääressä, kädet tiukasti puristettuna polvien ympärille. Puristin itseäni niin tiukasti, että käsiini tulisi luultavasti myöhemmin mustelmia, mutta sillä hetkellä en voinut ajatella muuta kuin kahta edessäni avautuvaa pimeää tietä. Alakerta tuntui niin tyhjältä, kun siellä oli vain minä ja menneisyyteni. En halunnut katsoa ympärilleni, joten puristin silmät kiinni ja tärisin paikoillani, sillä minun sisällänikin oli pelkkää tyhjää, tyhjää - tyhjää.
Äkillinen ovikellon ääni keskeytti pelkokierteeni.
Avasin silmät, ponnahdin ylös ja syöksyin välittömästi sen näytön luo, joka kuvasi etuovea. Samalla ihmettelin, miksi vaistoni eivät olleet antaneet minkäänlaista varoitusta. Kuvassa näkyi etuoven edessä seisova harmaaseen villakangastakkiin kietoutunut aasialainen nainen. Hän näytti olevan nelisissäkymmenissä ja hyvin kaunis. Tuijotin häntä, kuin hän olisi ilmestynyt poksahduksen ja savupilven saattelemana, mikä ei ollut kovin kaukana tästä tilanteesta. Mitä osaa "salaisesta piilopaikasta" muu maailma ei ymmärtänyt?
Nainen ei vaikuttanut vaaralliselta. Ensinnäkin, jos hän olisi tullut tappamaan minut, hän olisi tuskin soittanut ovikelloa. Hän saattoi hyvinkin olla syötti, mutta siitäkin olisin ehkä saanut huonoja aavistuksia. Vaistoni olivat kyllä hereillä, mutta tunsin pelkkää jännittynyttä odotusta. Kuka tuo nainen oli ja miksi hän oli ilmestynyt minun ovelleni?
Tungin Glockini housujen selkäpuolle ja hiivin yläkertaan. Aulassa otin aseen taas esiin ja viritin sen, mutta painoin sen sivuttain seinää vasten niin, että ulkoapäin näytti siltä, kuin olisin vain rennosti ottanut tukea seinästä. Vilkaisin ovisilmästä naista ja raotin sitten ovea.
Nainen näytti lähes yhtä hämmästyneeltä nähdessään minut kuin minä olin aiemmin ollut. Hän oli keski-ikäinen ja aasialainen kenties manner-Kiinan puolelta, ikääntynyt sen verran hyvin, että olisin uskaltanut arvioida hänen ikäänsä vain jonnekin neljän- ja kuudenkymmenen välille. Hän oli ilmiselvästi ollut nuorena todellinen kaunotar ja oli vieläkin, mutta ehkä hieman kypsyneemmällä tavalla. Korkeat poskipäät, tummat ja yksiluomiset silmät sekä täyteläiset huulet pyöreähköjen kasvojen keskellä antoivat vaikutelman, jota marketeissa myytävissä halvoissa rakkausromaaneissa luonnehdittaisiin ehkä "salaperäiseksi" tai "eksoottiseksi" - aivan kuin maailmassa ei olisi miljardikaupalla aasialaisia naisia.
"Mitä asiaa?" kysyin, odottaen naisen vastaavan, että kyseessä oli väärä osoite ja että pääsisin tästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti ja pakkaamaan tavaroitani väistämätöntä muuttoa varten.
"Onko Victor Van Der Beek kotona?" nainen kysyi käheällä äänellään ja äkkiä menneisyys, jonka olin luullut haudanneeni ikuisiksi ajoiksi tulvi taas esiin elämääni kaapeista ja kellareista.
"Kuka kysyy?" Sain sanottua päässäni pyörivästä totaalisesta hämmästyksestä huolimatta. Koskaan ennen ei kukaan Maestron aiemmista tuttavista ollut koettanut päästä hänen puheilleen. Maestro oli haudannut varsinaisen elämänsä Viktor Van Der Beekinä jo vuosikymmeniä sitten erakoituessaan tähän taloon jo ennen minun saapumistani ja viimeisen kerran hänen ristimänimensä oli mainittu julkisesti hänen kuolinilmoituksessaan (hautajaisiinkaan ei tullut erityisemmin väkeä, sillä hänen kaukaiset sukulaisensakin asuivat Euroopassa). Ja jos tämä nainen oli Maestron tuttava, miksi hän ei tiennyt kuolemasta?
Nainen huokaisi. "Sano Maestrolle, että täällä on Han Fengmian. Hänen entinen rakastajattarensa, jos hän sen on unohtanut."
Tällä kertaa minä jäin täysin sanattomaksi. Tässä edessäni seisoi nainen, joka tunsi sekä Maestron että Viktor Van Beekin nimen. Nainen, joka väitti olleensa joskus Maestron rakastaja. Viime päivien aikana maailmani oli kääntynyt aivan ylösalaisin, mutta kaikista tapahtumista tämä tuntui ravistelevan minua erityisen paljon. Ehkä siksi, ettei se järkyttänyt pelkästään nykyhetkeä, vaan koko edellisen elämäni perustuksia. Maestro ei ikinä puhunut naisista - eikä miehistäkään sen puoleen. Itse asiassa hänen kantansa erilaisiin parisuhteisiin oli pelkästään negatiivinen. Hänen mukaansa rakkaus ei sopinut millään tavoin ammattimme harjoittajille.
Ja nyt vaikutti siltä, että kaikki ne vuodet hän oli puhunut pelkkää tekopyhää paskaa.
Nainen - Han Fengmian - katsoi minua kysvästi. "Onko hän siis täällä vai ei? Ja saanko tiedustella teidän nimeänne?"
Siirryin pois oviaukosta ja piilotin pistoolin takaisin housujeni vyötärönauhan alle. Jos vaistoni eivät olleet tähänkään mennessä alkaneet soittaa hälytyskelloja, hän tuskin olisi uhka minulle. Vielä ainakaan. "Ehkä sinun on parempi tulla sisälle, sillä en erityisemmin halua käydä tätä keskustelua oviaukossa roikkuen," sanoin Fengmianille ja päästin hänet sisälle. "Mitä Maestroon tulee, hän ei ole paikalla. Eikä ole ollut pitkään aikaan, sillä hän on kuollut."
"Että mitä?" Kuulin Fengmianin äänessä epäuskoa ja ärtymystä.
"Myöhästyit hieman yli vuoden verran, sillä hän hirtti itsensä toissa keväänä."
Fengmian kirosi hyvin epähienostuneesti. "Se paskiainen ei tietenkään voinut odottaa enää hetkeäkään. Ja minä kun keräsin kaksikymmentä vuotta rohkeutta ja armollisuutta, jotta saatoin tulla vastaanottamaan hänen anteeksipyyntönsä, ja täysin turhaan!" Fengmian repi hansikkaansa käsistään ja heitti ne raivokkaasti lakananpeittämälle eteispöydälle. Ensikäsitykseni hänestä hienostuneena ladyna osoittautui hetki hetkeltä harhaisemmaksi.
"Hänen anteeksipyyntöään? Hän ei vaikuttanut ikinä siltä, että olisi jollekulle anteeksipyynnön velkaa. Itseasiassa hän ei koskaan edes maininnut mitään sinusta."
Fengmian tuhahti. "Ja kuinka kauan sinä sitten olet tuntenut hänet? Se itsepäinen aasi arvatenkin oli vieläkin siinä uskossa, että minun pitäisi tulla matelemaan häneltä armoa."
Vaikka minulla itselläni oli ainakin sata ja kymmenen eri valittamisen aihetta Maestrosta, tunsin äkkiä olevani puolustuskannalla, kun moittivat sanat tulivat jonkun toisen suusta. "Ehkä hän oli oikeassa. Minä sentään tunsin hänet viidentoista vuoden ajan ja sinä aikana hän oli useammin oikeassa kuin väärässä."
"Ha!" Fengmian naurahti vähättelevästi. "En olisi ikinä arvannut, että hän olisi kiinnostunut noin paljon itseään nuoremmista."
"Ei hän ollutkaan." Ristin käteni rinnalle hillitäkseni haluni kuristaa tuo epäkohtelias mummeli. "Minä olin nimittäin hänen oppilaansa."
"Oppilas? Hänellä? En usko."
"Rakastajatar? Hänellä? En usko minäkään," iskin takaisin.
Kävimme hetken aikaa hyvin jännittynyttä tuijotuskilpailua, jonka minä voitin. Ensiksi Fengmian seisoi siinä uhmaa uhkuen ja silmät tulta leimuten, mutta äkkiä oli kuin häntä pystyssä pitelevät langat olisi nipsaistu poikki ja hän lysähti istumaan eteisen sohvalle pää käsiensä välissä. "Se vähäjärkinen mies," hän mutisi itsekseen, mutta tällä kertaa äänessä oli enemmän epätoivoa ja vähemmän vihaa. "Miksi?"
Kysymystä ei oltu kenties osoitettu minulle, mutta vastasin siltikin. "En oikeastaan tiedä. Se tapahtui yhtäkkiä juuri sen jälkeen kun olin päässyt yliopistosta. Olin aavistellut hieman aiemmin, että hänellä saattoi olla yksinäistä täällä tai joitakin ongelmia töissä ja siksi pyrinkin tulemaan koulusta aiemmin. Hän vaikutti aivan tavalliselta itseltään, mutta..."
Fengmian istui hetken aikaa hiljaa, huokaisi sitten ja nosti päänsä. Hänen silmänsä olivat kuivat, mutta jokin hänen katseessaan näytti särkyneen. "Kaksikymmentä vuotta minulla kesti rauhoittua ja kerätä rohkeutta sen verran, että saatoin palata tänne takaisin. Tiesin kyllä, että hänen ammattinsa kanssa oli aina riski, ettei hän olisi täällä enää palatessani, mutta silti en koskaan tosissani uskonut, että jotain sellaista voisi tapahtua. Ei Maestrolle. Hänelle ei koskaan tapahtunut virheitä, ei alussakaan." Fengmian huokaisi taas, syvään.
"Olitteko te oikeasti niin läheisiä, että sinä tiesit hänen ammatistaan?" kysyin epäileväisenä. "Hän sanoi minulle aina, ettei kellekkään ulkopuoliselle saa kertoa ja että kaikki muut paitsi minä ja hän kuuluivat ulkopuolisiin."
"Hän ilmeisesti taisi tiukentaa sääntöjään sen jälkeen kun minä lähdin. Tai vain hieman muutti niitä - silloin kun me olimme yhdessä, joukkuejako oli me kaksi vastaan muu maailma. Luultavasti minun takiani hän juuri ryhtyikin salamurhaajaksi."
"Miten niin?" kysyin kiinnostus heräten. Maestro oli kertonut minulle aina menneisyydestään pelkkiä valittuja paloja, joita saattoi jotenkin käyttää hyväkseen minun kouluttamisessani. Oli uutta ja jännittävää nähdä Maestro jonkun muun silmin.
"Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, hän oli vasta aloittanut salamurhaajaksi opiskelemisen, mutta hän ei ollut siinä tosissaan. Hän oli nuori nero, tiedemaailman keskuudessa hyvin lupaava ilmestys vasta kahdeksantoistavuotiaana, mutta kenties vain maailmalle pottuillakseen hän uitti jalkojaan jo kaupungin viemäreissä. Niin kuin useimmat rikkaat penskat tässä kaupungissa, hän haki kenties sillä jonkinlaista jännitystä elämäänsä - käyttelemällä teräviä aivojaan aivan uudenlaisten aseiden ja strategioiden keksimiseen sekä virkavallan välttelyyn," Fengmian kertoi.
"Kun hän tuli ensimmäistä kertaa minun luokseni, hänen sääntönsä eivät olleet kyllä läheskään tiukat. Melkein heti huoneeseeni tultuaan hän ilmoitti olevansa salamurhaaja, ihan vain saadakseen minun ihailuni. Taisin toimia todella epäammattimaisesti, sillä nauroin hänelle päin naamaa ja kerroin hänelle pari tosiasiaa hänestä itsestään ja alamaailman todellisuudesta. Otin riskin, mutta en sillä hetkellä ollut siinä mielentilassa, että olisin välittänyt. En vielä siihen aikaan ollut niin korkeassa asemassa, että olisin voinut valikoida asiakkaitani ja jos Maestro - tai Viktor, kuten hän vielä silloin oli - olisi kertonut madamelle, että olin häpäissyt hänet ja kieltäytynyt palvelemasta häntä, olisin saanut satikutia."
"Mutta Viktor ei kertonut. Hän poistui paikalta tietenkin korvat sauhuten, mutta parin päivän päästä palasi takaisin ja kertoi siitä, miten oli muuttanut asioitaan minun neuvojeni ansiosta. Minä tietenkin pilkkasin häntä taas ja sanoin ettei hänestä parilla pikku seikalla salamurhaajaa tulisi. Hän kysyi, että mitä hänen sitten tulisi tehdä ja minä annoin hänelle leikilläni pitkän listan lähes mahdottomia vaatimuksia, jotta hän ymmärtäisi uivansa liian syvissä vesissä ja lopettaisi."
"Hän kuitenkin palasi takaisin, kaikki tehtynä. Niin, hän palasi aina takaisin. Siinä oli mies, joka ei tiennyt ollenkaan, milloin luovuttaa. Vastentahtoisesti minä aloin pitää hänen seurastaan ja niistä lepohetkistä, jotka sain hänen aina käydessään. Hänestä tuli minulle henkireikä, ainoa tilaisuus minulle sanoa aina, mitä todella ajattelin ja olla oma itseni. Ainoa hetki, jolloin minun kasvoillani ja kehollani ei ollut ensisijaista arvoa, pelkästään minun mielipiteilläni ja terävällä kielelläni. Ironisesti hänestä tuli ensimmäinen kanta-asiakkaani, vaikkei välillämme niinä aikoina tapahtunut lähinnä muuta kuin loukkausten vaihtoa - silti asemani parani hänen takiaan."
Vatsani pohja tuntui laskevan sitä syvemmälle, mitä pidemmälle Fengmian tarinassaan pääsi. Tuo nainen Maestron menneisyydestä ei ollut suoraan sanonut, mikä hänen ammattinsa oli niihin aikoihin ollut, mutta ei tarvinnut kuin laskea yhteen yksi plus yksi. Fengmianin kauneus, hänen huoliteltu ulkomuotonsa ja yhteytensä alamaailmaan, jonka kolme tärkeintä tukipilaria olivat tunnetusti jengit, palkkatappajat ja ilotytöt. Arvattavasti Maestro oli ollut nuorena hyvin erilainen kuin minun kassani viettämiensä vuosien aikana, mutta silti ajatus hänestä marssimassa rehvakkaasti ilotaloon sai minut tuntemaan itseni lievästi pahoinvoivaksi.
"Yksityiskohdat eivät ole tärkeitä, mutta pähkinänkuoressa tapahtui se tavallinen tarina," Fengmian jatkoi. "Kinastelu muuttui pian ihastukseksi ja ei kauaa kestänyt kun olimme jo päätä pahkaa rakastuneita. Me molemmat tiesimme, että kyseessä oli tuhoon tuomittu rakkaussuhde, mutta kumpikaan meistä ei halunnut sitä lopettaa. Koko ajan jommallakummalla meistä oli jotakin: Maestrolla hänen kulkiessaan yhä syvemmälle salamurhaajan elämään ja minulla ihan vain ammattini puolesta. Jotenkin me kuitenkin selvisimme yli kaksi vuotta, mutta asiat menivät koko ajan huonompaan suuntaan."
"Jossakin vaiheessa Maestrosta alkoi tulla vain yhä vainoharhaisempi. Pelkäsin hänen puolestaan ja podin huonoa omatuntoa omasta osuudestani hänen uravalintaansa. Hän alkoi kutsua minua heikoksi kohdakseen ja halusi suojella minua koko ajan enemmän. Hän vaati saada tietää kaikkien asiakkaideni nimet turvallisuuden vuoksi - tietenkin kieltäydyin sekä ammatillisista että henkilökohtaisista syistä. Jos hän olisi saanut kaikessa tahtonsa läpi, hän olisi eristänyt minut kokonaan muusta yhteiskunnasta ja lukinnut minut johonkin huipputurvalliseen vankilaan ihan vain jotta kukaan muu ei pääsisi minuun käsiksi. Hän oli kyllä todella varovainen itsekin ja epäili koko ajan, että kaikki valtiosta Illuminatiin olivat hänen perässään. Minä ymmärsin kyllä hänen huolensa, mutta enimmäkseen minä epäilin hänen tekevän kärpäsestä härkästä."
Fengmian huokaisi. Tarinan kertominen näytti vanhentaneen häntä kymmenellä vuodella enkä voinut olla tuntematta sääliä häntä kohtaan. "Lopulta meidän traaginen tarinamme alkoi olla lopussa ja kaikki rakkaus ja läheisyys oli muuttunut peloksi, katkeruudeksi ja suoranaiseksi vihaksi. Meidän viimeinen tappelumme oli sen verran ruma, että sen jälkeen pakkasin saman tien tavarani ja lähdin taaksepäin katsomatta takaisin kotimaahani Kiinaan. Minulta vei kymmenen vuotta rauhoittua ja sen jälkeen toiset kymmenen vuotta Maestron anteeksipyyntöä odotellen. Olin varma, että Maestro olisi löytänyt minut helposti jos olisi halunnut, mutta hän ei ikinä tullut; mistä tietenkin päättelin, ettei hän enää välittänyt. Vasta nyt, kun sain töitteni puolesta tilaisuuden palata takaisin New Yorkiin, ajattelin tulla sopimaan asiat hänen kanssaan. Ja nyt... tässä minä olen."
"Mutta hän ei," sain sanotuksi kurkkuuni nousseesta palasta huolimatta.
"Niin."
Seurasi pitkä hiljaisuus, mutta se johtui kai siitä, että meillä molemmilla oli niin paljon sulateltavaa. Lopulta Fengmian kokosi itsensä, ryhdisti selkänsä suoraksi ja siirsi katseensa minuun. "Minä olen kertonut minun ja Maestron yhteisen tarinan, mutta mikä sitten on teidän?"
Purin huultani ja katselin Fengmiania tarkkaan. Hän oli kyllä juuri kertonut itsestään hyvin yksityisiä asioita, mutta hänen kynnyksensä avautumiseen ei ollut yhtä korkea kuin minulla, varsinkaan tämänhetkisessä tilanteessa. Mielessäni kaikuivat Maestron opit siitä, miten salamurhaajilla ei voinut olla uskottuja, mutta hän ei itsekään ollut noudattanut tuota sääntöä. Ja Fengmian oli kerran ollut hänen rakastajattarensa... Jos Maestro olisi elossa, sallisiko hän minun tehdä edes tässä tapauksessa poikkeuksen?
Fengmian ilmeisesti arvasi minun sisäisen taisteluni. "Kerroin sinulle juuri asioita, joita en ole kellekään muulle ikinä kertonut, vaikka en vieläkään tiedä edes nimeäsi. Minä olen luottanut sinuun, sinä voit tehdä saman. Maestro... Viktor - tulin ehkä liian myöhään tehdäkseni sovun hänen kanssaan, mutta juuri siksi olen kai sen verran velkaa, että kykenen pitämään hänen oppilaansa salaisuudet salaisuuksina. Anna minun kuulla edes hieman siitä, millainen hän oli minun lähtöni ja kuolemansa välillä," hän pyysi.
Tähän mennessä olin alkanut ymmärtää paremmin edessäni istuvaa naista. Hänen ulkomuotonsa ehkä oli huoliteltu, hiukset ja meikki kohdillaan, korut ja tyyli huokuen arvokkuutta ja kasvojen ilmeet täydellisesti hallinnassa, mutta kyseessä oli ainoastaan ohut jääkerros East Riverin päällä. Fengmian tunsi vahvasti, oli nähnyt paljon ja osasi luultavasti arvata jo muutenkin, millaista elämäni oli ollut.
En tietenkään voinut enää pidätellä itseäni. Sitä paitsi kaipasin sitä, että joku tiesi kuka minä todellisuudessa olin. Maestron kuoleman jälkeen minun oli täytynyt pelata koko ajan jotakin roolia paitsi yksin ollessani ja vasta nyt tajusin olleeni kuin kala kuivalla maalla; varsinkin siksi, koska en todellakaan voinut avautua Rhodesille vaikka surkastunut omatuntoni minua siitä syyttikin.
Kerroin Fengmianille tarinani alusta asti, aluksi epäröiden ja sitten yhä vain varmemmin - vanhempieni salamurhasta, Maestron opetuksesta, hänen oppilaakseen ryhtymisestä, salamurhaajaksi vihkiytymisestä ja siitä, miten tiemme olivat erkaantuneet ja palanneet takaisin yhteen juuri ennen hänen kuolemaansa. Fengmian oli hyvä kuuntelija, sillä hän ei keskeyttänyt muuten kuin kysyessään tarkkoja ja valaisevia kysymyksiä. Hän oli selkeästi älykäs ja tarkkavaistoinen niistäkin asioista, joita en sanonut. Minusta tuntui välillä hieman siltä, kuin olisin ollut vielä teini ja kertonut Maestrolle jotakin pitkää tarinaa kirjasta, jonka olin juuri lukenut - aloin siis ymmärtää, miten Maestro oli saattanut joskus tuosta naisesta kiinnostua. Hän oli aina arvostanut älykkyyttä kaiken muun edelle.
Istuimme siinä eteisessä lähes tunnin ja kerroin Fengmianille paljon enemmän kuin olin alun perin aikonut. Olin päättänyt kertomukseni lyhyeen selostukseen nykyisestä tilanteestani ja Tuomittuna olemisesta ja kun viimeinkin suljin suuni, kurkkuni oli käheä kaikesta puhumisesta. Huomasi, etten ollut pitkiin aikoihin pitänyt niin pitkää monologia.
Kun kumpikaan meistä ei enää keksinyt mitään uutta ja asiaankuuluvaa sanottavaa, Fengmian katsoi rannekelloaan ja nousi sitten istumapaikaltaan. "En olettanut jääväni tänne näin pitkäksi aikaa," hän sanoi. "Minua odotetaan jo klubillani, mutta kertomuksesi oli hyvin valaiseva." Hän nosti hansikkaansa eteispöydältä ja otti sitten takkinsa taskusta tummansinisen käyntikortin ja ojensi sen minulle. Siihen oli painettu kultakirjoituksella "Doll Club" ja klubin osoite. Tungin lapun syvälle takataskuuni ja toivoin tosissani, ettei minun täytyisi ikinä pistää nenääni koko paikkaan.
Fengmian meni peilin luo, pyyhki pölyjä takistaan, tasoitteli sileänä pysynyttä niskanutturaansa ja tarkisti, että kaikki korut olivat vielä hyvin paikoillaan. Häntä katsoessani minun oli vaikea uskoa, että noin arvokkaalta näyttävä nainen oli joskus myynyt itseään ja kyennyt pärjäämään Maestron kanssa niinkin kauan. Mutta hänen silmissään oli kovuutta ja leuan linjassa sen verran itsepäisyyttä, että saatoin nähdä hänessä jotakin samaa kuin Maestrossa ja itsessäni - ihmisen, joka oli nähnyt ettei maailma ole reilu ja silti raivannut sieltä oman paikkansa.
Hyvästeltyämme lyhyesti hän kääntyi ovelle, mutta vielä käsi ovenkahvalla Fengmian pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni. Hän katsoi minua hetken tarkkaavaisesti, kuin pohtien mitä sanoa ja miten. Lopulta hän avasi suunsa: "Sinähän tiedät, että Maestro oli luultavasti juuri se salamurhaaja, joka tappoi vanhempasi ja lavasti heidän auto-onnettomuutensa?"
Katsoin Fengmiania sanattomana ja ilmeisesti hän näki järkytyksen kasvoiltani, sillä hän jatkoi: "Maestro oli niihin aikoihin Hiljaisten killassa ja hän on ollut siellä mestaritasolla hyvin kauan. Sanoit olleesi lukitussa vaatekaapissa piilossa ja että Maestro oli se, joka tuli sinut sieltä päästämään ennen ketään muuta. Hän ei voinut olla vanhempiesi ystävä, sillä hän katkaisi lähes kaikki julkiset yhteytensä jo silloin kun minä tunsin hänet, eikä hän koskaan maininnut ketään Grayta. Ja kuulostaa juuri Maestrolta, että hän tajuaisi etsiä sinua piilopaikastasi ja huomasi piilotetun potentiaalisi ennen kuin kukaan muu sitä saattoi nähdä."
Fengmian katsoi minua säälivästi. "Onhan tietenkin mahdollisuus, että kyseessä oli joku muu Hiljaisista ja Maestro vain sattui paikalle juuri oikeaan aikaan kuultuaan, että yksi kohteista oli pikkutyttö ja sääli sinua sen verran, että pelasti sinut." Mutta se on hyvin epätodennäköistä, hänen katseensa viestitti. Sitä hänen ei sentään tarvinnut vääntää minulle rautalangasta.
.........
Fengmian lähti ja jätti minut yksin pohtimaan kaikkea äsken kuulemaani ja näkemääni. Hänen käyntinsä antoi minulle pysähtymishetken ja avasi silmiäni tajuamaan myös muun maailman ympärilläni - vaikka henkeäni uhattiinkin tällä hetkellä ja oli koko ajan todennäköisempää, että piilopaikkani paljastuisi, minulla oli silti monta muutakin arvoitusta ratkaistavana. Maestro ei ollut selvästikään kertonut kaikkea itsestään, ja hänen salaisuuksistaan mieleeni palautui pari yötä sitten tappamani kielijä Damon, joka oli myöskin tiennyt Maestrosta jotakin, mitä minä en.
Olin keskittynyt viime aikoina mielestäni tärkeämpiin kysymyksiin, mutta näköjään nyt oli aika selvittää, mikä ihme oli Osasto Viisi ja miksi se oli jostakin syystä pitänyt Maestroa tarkkailun arvoisena.
Soitettuani Rhodesille pakollisen hälärini ja tarkistettuani, ettei häneltä ollut tullut mitään viestejä, painelin Alakertaan ja ryhdyin selvittämään Osasto Viiden tarinaa internetin avustuksella. Tehtävä osoittautui kuitekin lähes umpikujaksi, sillä netin syvimmistä syövereistäkään ei löytynyt paljon mitään hyödyllistä. Kaikkein hyödyllisimmätkin tiedot osoittautuivat lähinnä salaliittoteorioiksi salaisesta valtion osastosta, jonka tehtävänä oli tappaa ihmisiksi naamioituneita demoneja. "Demonit" näyttivät olevan tavallista alamaailman väkeä: jengiläisiä, pikkurikollisia, sarjamurhaajia ja palkkatappajia ja kaikkein kummallisinta heissä oli vain se, ettei heidän totaaliselle hävittämiselleen ollut mitään erityisen näkyvää syytä.
Kun internet ei antanut minulle mitään hyödyllistä, käännyin klassisempien metodien puoleen ja kaivoin esiin Hiljaisten puhelinnumeron. Salamurhaajille on erittäin tärkeää pysyä perillä mitä tapahtuu alamaailmassa ja kulissien takana, mutta kukaan ei varmasti tuntenut asioita yhtä perusteellisesti kuin Isoveli. Olin joskus päätynyt siihen tulokseen, että hänellä oli kielijöitä FBI:ssä ja valtiolla, koska miten muuten hän olisi osannut arvata laittaa luukut väliaikaisesti kiinni aina ennen kuin BACA tai FBI aloitti noitajahtinsa, joita he aina välillä tekivät.
Puhelin oli ehtinyt soida vain vähän aikaa, ennen kuin Bébé vastasi. "Varis?" hän kysyi tavallisella tekopirtsakalla äänellään. Bébé ei turvallisuussyistä ikinä tallentanut puhelinnumeroita muistiin muualle kuin oman päänsä sisään, jonne ilmeisesti mahtui lähes määrättömästi tietoa.
"Joo, Bébé, minä täällä. Onko Isoveli paikalla?"
"Hetkinen," Bébé sanoi ja linjalla kuului hetken aikaa ainoastaan sormien napsuttelua näppäimistöllä. "Linja on nyt turvallinen. Isoveli ei ole täällä nyt, mutta voin jättää hänelle viestin?"
Mietin hetken. "Olisin vain halunnut tietää, onko hänellä jonkinlaisia tietoja sellaisesta järjestöstä kuin Osasto 5."
"Ahaa. Osasto 5, toimii FBI:n ja armeijan siiven alla, hyvin salamyhkäinen operaatio. Isoveli tietää siitä kenties enemmän, mutta minä voin antaa hieman perustietoja?"
"Perustiedotkin riittävät, Bébé," sanoin helpottuneena.
"Osasto Viidestä ei puhuta Alamaailmassa erityisen paljon, sillä se ei puutu erityisesti rikolliseen toimintaan tai järjestä suuria operaatioita. Se on hyvin pieni, pikemminkin operaatio kuin varsinainen järjestö. Kukaan ei kuitenkaan tiedä aivan tarkalleen, mitä Osastolla tehdään, mutta sen näkyvin muoto ovat juurikin epämääräisiltä vaikuttavat assasinaatiot, varsinkin jengeissä ja killoissa. Ilmeisesti heidän tehtävänään on hillitä yleistä kaaosta, sillä he ilmeisesti tarkkailevat yksilöitä, jotka vaikuttavat siltä, että voivat aiheuttaa isompia ongelmia tulevaisuudessa. Heidän syitään ei kukaan tiedä kovin tarkasti, mutta Isoveljelle aiheutuu aina välillä ongelmia, kun Osasto 5 napsii pois useimmiten hänen parhaimpia salamurhaajiaan. Viimeisin salamurhaaja meiltä, jonka Osasto Viisi tiettävästi poistatti, oli Elektron. Hän kuoli vain pari viikkoa sen jälkeen, kun Maestro toi sinut ensimmäistä kertaa päämajalle, joten et varmaan muista häntä. Hän kävi piilopaikassa hyvin vähän ja otti useimmat toimeksiantonsa puhelimitse," Bébé selitti.
"Siinä on luultavasti kaikki, mitä voin nyt suoralta kädeltä sanoa, mutta jos tarvitset lisää tietoa, voin laittaa viestiä Isoveljelle. Kerronko hänelle myös, että Osasto 5 on sinusta kiinnostunut?"
"Ei tarvitse, Bébé, sain tarpeeksi. Ja... ei tarvitse. He eivät luultavasti uhkaa henkeäni... vielä."
"Selvä." Bébén äänensävy ei ollut muuttunut laisinkaan koko keskustelun aikana. Olin jo sulkemassa linjaa, kun Bébé jatkoi vielä: "Ja Varis? Älä tee mitään typerää. Isoveljestä olisi sääli menettää taas yksi taitavimmistaan."
<-edellinen/takaisin/seuraava->
En voinut olla naurahtamatta ajatukselle, että kun muut ikäiseni heräsivät kipeänä ja sekavana aamulla, syynä oli todennäköisesti villi ilta juomisen, huumeiden tai molempien parissa. Minun juhlani taas olivat sisältäneet kassakaappimurtoja, veitsitappeluita ja puukotetuksi tulemista. Tavallaan olisin ilomielin vaihtanut paikkaa jonkun muun kanssa. Varsinkin siinä vaiheessa, kun piti ommella haava umpeen.
Olin edellisiltana pistänyt pari hätäistä tikkiä ja kasan haavasiteitä puukotushaavan päälle. Yöllä pyöriessäni olin aina välillä vaihtanut haavasiteet kostuneista uusiin, mutta sen jälkeen kun olin irrottautunut tipasta, ei haavakaan ollut vuotanut kuin hieman. Tippatelineeseen nojaten laahustin pesunurkkauksen luo, istuuduin irvistäen jakkaralle ja aloin kaivella haavapakkauksesta tarvikkeita.
Olin illalla jättänyt jälkeeni varsinaisen sekasotkun. Olin ajanut moottoripyörällä suoraan Alakertaan ja pyörän penkki ja kahvat kaipasivat puhdistusta mahdollisimman pian. Olin kompuroinut suoraan ensiapupakkaukselle; haavatyynyjä ja puudutusainetta etsiessäni olin levitellyt tavaroita varsin huolimattomasti. Takki, naamio ja varusteet oli heitetty hävyttömästi lattialle ja kaiken lisäksi lakanat olivat ruskeanläikikkäät niihin kuivuneen veren takia. Läheskään kaikki ei kuitenkaan ollut onneksi minusta lähtöisin.
Vaikka liivin ansiosta haava ei ollut kuin parin sentin levyinen eikä niinkään syvä, kesti silti hieman yli puoli tuntia saada haava kunnolla tikatuksi ja sidotuksi. Ensinnäkään ei ole mikään helpoin tehtävä koettaa kahden peilin avulla tikata omaa selkää, vaikka olisikin kaksikätinen. Toiseksi ilman lisäkäsiä minun piti koko ajan pysäyttää tikkaus pyyhkiäkseni pois verta, joka alkoi taas tihkua kun desinfioin haavaa. Kolmanneksi, vaikka puudutinkin haava-alueen, oli hyvin epämukavaa sorkkia itsensä sisään selvittääkseen kuinka syvälle veitsi oli mennyt. Alimmassa kylkiluussa oli pieni murtuma, joka vaikeutti hengittämistä hieman ja vaati jatkuvaa kipulääkitystä, mutta kovin muuta sille ei voinut tehdä.
Jossakin vaiheessa minua alkoi heikottaa, koska en ollut syönyt enkä juonut mitään kaiken tappelun ja verenhukan jälkeen ja olin nesteyttänyt itseäni vain sen verran, että pysyin hengissä yön yli. Sitten minun piti keskeyttää syöminen, koska suussani maistui vielä edellisiltana kasvoilleni osunut veri. Kun menin puhdistamaan suutani, huuhtelin saman tien kasvot ja hiuksetkin, koska vaikka suurin osa verestä oli karissut pois, näytin siltikin joltakin, joka kaivautuu keskiyöllä ylös haudasta. Kuitenkin lopulta, kaiken kiroilun ja ähkimisen ja säätämisen jälkeen sain tikattua itseni ja homma oli hoidettu kotiin.
Tavallisesti olisin vain pistäytynyt yhdellä keskiyön klinikoista, joiden mottona oli, etteivät he kysyneet turhia kysymyksiä. Mutta silti klinikat olivat julkisia paikkoja ja tietoa tihkui. Kriisitilanteessa joka ikinen ulkopuolinen on uhka, joko suoraan tai välillisesti. Jos et kykene ennestäänkään hallitsemaan tilannetta, parempi olla sotkematta soppaan yhtään lisää ihmisiä, Maestro oli porannut opetuksensa selkäytimeeni asti.
Niin hyvin, etten ollut ottanut puhelintani ja soittanut Rhodesille.
.............
Minun olisi pitänyt kenties levätä ja parannella itseäni, mutta sen sijaan käytin aamuni siivoamalla Alakerrassa, syömällä retkipatukoita ja tuijottamalla todisteita, joiden takia olin saanut itseni puukotetuksi. Olin varma siitä, että niiden papereiden avulla saisin Lawrencen kaadetuksi, ainakin laillisin keinoin. Mutta samaan aikaan minua pelotti. Olin niin monta vuotta keskittynyt unohtamaan aikani ennen Maestroa. Olin niin keskittynyt rakentamaan itsestäni salamurhaajaa. Ja nyt menneisyys otti minua niskasta kiinni ja pakotti minut katsomaan itseään silmästä silmään.
Jos minä haastaisin Lawrecen oikeuteen vanhempieni murhasta, minun tulisi astua esiin varjoista. En olisi enää pelkkä Sage Gray, taidemuseon työntekijä. Olisin Sage Gray, kuolleista noussut perijätär, todellinen tuhkimotarina. Minusta kirjoitettaisiin lehtiin ja minun pitäisi esiintyä ihmisten edessä. Minulla olisi äkkiä omaisuutta, jonka vuoksi minun ei tarvitsisi edes tappaa ketään. Minulla olisi äkkiä velvollisuuksia, jotka voisi hoitaa sievän toimistopöydän takaa öisten veitsitappelujen sijaan.
Minusta tuntui, että minua revittiin kahteen suuntaan. Voisin jättää kaiken tämän taakseni. Mutta halusinko sitä edes? Olin kokeillut tavallista elämää jo kerran ja olin pettynyt siihen. Halusinko todella jättää kaiken, johon olin pyrkinyt? Halusinko kääntää selkäni Maestron perinnölle, Maestrolle itselleen? Mutta halusinko myöskään viettää koko elämääni rikollisena? Ilman Maestroa olin yksin ja juuri edellisillan kaltaiset tilanteet todistivat sen, että yksin en pärjäisi kovin kauaa kriisitilanteissa. Olin kaksikymmentäneljä, eläisinkö edes niin kauan, että ehtisin täyttää kaksikymmentäviisi? Vaikka selviäisinkin tästä ajojahdista, huominen olisi silti yhtä hämärän peitossa.
Ahdistus vyöryi ylitseni synkkänä aaltona ja tunsin halua käpertyä pieneksi keräksi. Miten olin päätynyt tähän tilanteeseen? Valitsin mitä tahansa, olisin silti tuntemattomien voimien hallinnassa. Laiton tie olisi jokapäiväistä taistelua elämästä ja kuolemasta ja kiinnijäämisestä. Laillinen tie taas... Minun ei tarvinnut muuta kuin muistaa hätä isän äänessä sillä hetkellä, kun hän sulki minut kaappiin. Laukaukset alakerrasta. Se, että he seurasivat sääntöjä ei tarkoittanut muuta kuin sitä, että he olivat vapaata riistaa niille, jotka olivat valmiita liikkumaan sääntöjen ulkopuolella.
Alakerta ei ollut koskaan tuntunut yhtä valtavalta, eikä minusta ollut koskaan ennen tuntunut yhtä pieneltä ja tyhjältä. Istuin työpöydän ääressä, kädet tiukasti puristettuna polvien ympärille. Puristin itseäni niin tiukasti, että käsiini tulisi luultavasti myöhemmin mustelmia, mutta sillä hetkellä en voinut ajatella muuta kuin kahta edessäni avautuvaa pimeää tietä. Alakerta tuntui niin tyhjältä, kun siellä oli vain minä ja menneisyyteni. En halunnut katsoa ympärilleni, joten puristin silmät kiinni ja tärisin paikoillani, sillä minun sisällänikin oli pelkkää tyhjää, tyhjää - tyhjää.
Äkillinen ovikellon ääni keskeytti pelkokierteeni.
Avasin silmät, ponnahdin ylös ja syöksyin välittömästi sen näytön luo, joka kuvasi etuovea. Samalla ihmettelin, miksi vaistoni eivät olleet antaneet minkäänlaista varoitusta. Kuvassa näkyi etuoven edessä seisova harmaaseen villakangastakkiin kietoutunut aasialainen nainen. Hän näytti olevan nelisissäkymmenissä ja hyvin kaunis. Tuijotin häntä, kuin hän olisi ilmestynyt poksahduksen ja savupilven saattelemana, mikä ei ollut kovin kaukana tästä tilanteesta. Mitä osaa "salaisesta piilopaikasta" muu maailma ei ymmärtänyt?
Nainen ei vaikuttanut vaaralliselta. Ensinnäkin, jos hän olisi tullut tappamaan minut, hän olisi tuskin soittanut ovikelloa. Hän saattoi hyvinkin olla syötti, mutta siitäkin olisin ehkä saanut huonoja aavistuksia. Vaistoni olivat kyllä hereillä, mutta tunsin pelkkää jännittynyttä odotusta. Kuka tuo nainen oli ja miksi hän oli ilmestynyt minun ovelleni?
Tungin Glockini housujen selkäpuolle ja hiivin yläkertaan. Aulassa otin aseen taas esiin ja viritin sen, mutta painoin sen sivuttain seinää vasten niin, että ulkoapäin näytti siltä, kuin olisin vain rennosti ottanut tukea seinästä. Vilkaisin ovisilmästä naista ja raotin sitten ovea.
Nainen näytti lähes yhtä hämmästyneeltä nähdessään minut kuin minä olin aiemmin ollut. Hän oli keski-ikäinen ja aasialainen kenties manner-Kiinan puolelta, ikääntynyt sen verran hyvin, että olisin uskaltanut arvioida hänen ikäänsä vain jonnekin neljän- ja kuudenkymmenen välille. Hän oli ilmiselvästi ollut nuorena todellinen kaunotar ja oli vieläkin, mutta ehkä hieman kypsyneemmällä tavalla. Korkeat poskipäät, tummat ja yksiluomiset silmät sekä täyteläiset huulet pyöreähköjen kasvojen keskellä antoivat vaikutelman, jota marketeissa myytävissä halvoissa rakkausromaaneissa luonnehdittaisiin ehkä "salaperäiseksi" tai "eksoottiseksi" - aivan kuin maailmassa ei olisi miljardikaupalla aasialaisia naisia.
"Mitä asiaa?" kysyin, odottaen naisen vastaavan, että kyseessä oli väärä osoite ja että pääsisin tästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti ja pakkaamaan tavaroitani väistämätöntä muuttoa varten.
"Onko Victor Van Der Beek kotona?" nainen kysyi käheällä äänellään ja äkkiä menneisyys, jonka olin luullut haudanneeni ikuisiksi ajoiksi tulvi taas esiin elämääni kaapeista ja kellareista.
"Kuka kysyy?" Sain sanottua päässäni pyörivästä totaalisesta hämmästyksestä huolimatta. Koskaan ennen ei kukaan Maestron aiemmista tuttavista ollut koettanut päästä hänen puheilleen. Maestro oli haudannut varsinaisen elämänsä Viktor Van Der Beekinä jo vuosikymmeniä sitten erakoituessaan tähän taloon jo ennen minun saapumistani ja viimeisen kerran hänen ristimänimensä oli mainittu julkisesti hänen kuolinilmoituksessaan (hautajaisiinkaan ei tullut erityisemmin väkeä, sillä hänen kaukaiset sukulaisensakin asuivat Euroopassa). Ja jos tämä nainen oli Maestron tuttava, miksi hän ei tiennyt kuolemasta?
Nainen huokaisi. "Sano Maestrolle, että täällä on Han Fengmian. Hänen entinen rakastajattarensa, jos hän sen on unohtanut."
Tällä kertaa minä jäin täysin sanattomaksi. Tässä edessäni seisoi nainen, joka tunsi sekä Maestron että Viktor Van Beekin nimen. Nainen, joka väitti olleensa joskus Maestron rakastaja. Viime päivien aikana maailmani oli kääntynyt aivan ylösalaisin, mutta kaikista tapahtumista tämä tuntui ravistelevan minua erityisen paljon. Ehkä siksi, ettei se järkyttänyt pelkästään nykyhetkeä, vaan koko edellisen elämäni perustuksia. Maestro ei ikinä puhunut naisista - eikä miehistäkään sen puoleen. Itse asiassa hänen kantansa erilaisiin parisuhteisiin oli pelkästään negatiivinen. Hänen mukaansa rakkaus ei sopinut millään tavoin ammattimme harjoittajille.
Ja nyt vaikutti siltä, että kaikki ne vuodet hän oli puhunut pelkkää tekopyhää paskaa.
Nainen - Han Fengmian - katsoi minua kysvästi. "Onko hän siis täällä vai ei? Ja saanko tiedustella teidän nimeänne?"
Siirryin pois oviaukosta ja piilotin pistoolin takaisin housujeni vyötärönauhan alle. Jos vaistoni eivät olleet tähänkään mennessä alkaneet soittaa hälytyskelloja, hän tuskin olisi uhka minulle. Vielä ainakaan. "Ehkä sinun on parempi tulla sisälle, sillä en erityisemmin halua käydä tätä keskustelua oviaukossa roikkuen," sanoin Fengmianille ja päästin hänet sisälle. "Mitä Maestroon tulee, hän ei ole paikalla. Eikä ole ollut pitkään aikaan, sillä hän on kuollut."
"Että mitä?" Kuulin Fengmianin äänessä epäuskoa ja ärtymystä.
"Myöhästyit hieman yli vuoden verran, sillä hän hirtti itsensä toissa keväänä."
Fengmian kirosi hyvin epähienostuneesti. "Se paskiainen ei tietenkään voinut odottaa enää hetkeäkään. Ja minä kun keräsin kaksikymmentä vuotta rohkeutta ja armollisuutta, jotta saatoin tulla vastaanottamaan hänen anteeksipyyntönsä, ja täysin turhaan!" Fengmian repi hansikkaansa käsistään ja heitti ne raivokkaasti lakananpeittämälle eteispöydälle. Ensikäsitykseni hänestä hienostuneena ladyna osoittautui hetki hetkeltä harhaisemmaksi.
"Hänen anteeksipyyntöään? Hän ei vaikuttanut ikinä siltä, että olisi jollekulle anteeksipyynnön velkaa. Itseasiassa hän ei koskaan edes maininnut mitään sinusta."
Fengmian tuhahti. "Ja kuinka kauan sinä sitten olet tuntenut hänet? Se itsepäinen aasi arvatenkin oli vieläkin siinä uskossa, että minun pitäisi tulla matelemaan häneltä armoa."
Vaikka minulla itselläni oli ainakin sata ja kymmenen eri valittamisen aihetta Maestrosta, tunsin äkkiä olevani puolustuskannalla, kun moittivat sanat tulivat jonkun toisen suusta. "Ehkä hän oli oikeassa. Minä sentään tunsin hänet viidentoista vuoden ajan ja sinä aikana hän oli useammin oikeassa kuin väärässä."
"Ha!" Fengmian naurahti vähättelevästi. "En olisi ikinä arvannut, että hän olisi kiinnostunut noin paljon itseään nuoremmista."
"Ei hän ollutkaan." Ristin käteni rinnalle hillitäkseni haluni kuristaa tuo epäkohtelias mummeli. "Minä olin nimittäin hänen oppilaansa."
"Oppilas? Hänellä? En usko."
"Rakastajatar? Hänellä? En usko minäkään," iskin takaisin.
Kävimme hetken aikaa hyvin jännittynyttä tuijotuskilpailua, jonka minä voitin. Ensiksi Fengmian seisoi siinä uhmaa uhkuen ja silmät tulta leimuten, mutta äkkiä oli kuin häntä pystyssä pitelevät langat olisi nipsaistu poikki ja hän lysähti istumaan eteisen sohvalle pää käsiensä välissä. "Se vähäjärkinen mies," hän mutisi itsekseen, mutta tällä kertaa äänessä oli enemmän epätoivoa ja vähemmän vihaa. "Miksi?"
Kysymystä ei oltu kenties osoitettu minulle, mutta vastasin siltikin. "En oikeastaan tiedä. Se tapahtui yhtäkkiä juuri sen jälkeen kun olin päässyt yliopistosta. Olin aavistellut hieman aiemmin, että hänellä saattoi olla yksinäistä täällä tai joitakin ongelmia töissä ja siksi pyrinkin tulemaan koulusta aiemmin. Hän vaikutti aivan tavalliselta itseltään, mutta..."
Fengmian istui hetken aikaa hiljaa, huokaisi sitten ja nosti päänsä. Hänen silmänsä olivat kuivat, mutta jokin hänen katseessaan näytti särkyneen. "Kaksikymmentä vuotta minulla kesti rauhoittua ja kerätä rohkeutta sen verran, että saatoin palata tänne takaisin. Tiesin kyllä, että hänen ammattinsa kanssa oli aina riski, ettei hän olisi täällä enää palatessani, mutta silti en koskaan tosissani uskonut, että jotain sellaista voisi tapahtua. Ei Maestrolle. Hänelle ei koskaan tapahtunut virheitä, ei alussakaan." Fengmian huokaisi taas, syvään.
"Olitteko te oikeasti niin läheisiä, että sinä tiesit hänen ammatistaan?" kysyin epäileväisenä. "Hän sanoi minulle aina, ettei kellekkään ulkopuoliselle saa kertoa ja että kaikki muut paitsi minä ja hän kuuluivat ulkopuolisiin."
"Hän ilmeisesti taisi tiukentaa sääntöjään sen jälkeen kun minä lähdin. Tai vain hieman muutti niitä - silloin kun me olimme yhdessä, joukkuejako oli me kaksi vastaan muu maailma. Luultavasti minun takiani hän juuri ryhtyikin salamurhaajaksi."
"Miten niin?" kysyin kiinnostus heräten. Maestro oli kertonut minulle aina menneisyydestään pelkkiä valittuja paloja, joita saattoi jotenkin käyttää hyväkseen minun kouluttamisessani. Oli uutta ja jännittävää nähdä Maestro jonkun muun silmin.
"Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, hän oli vasta aloittanut salamurhaajaksi opiskelemisen, mutta hän ei ollut siinä tosissaan. Hän oli nuori nero, tiedemaailman keskuudessa hyvin lupaava ilmestys vasta kahdeksantoistavuotiaana, mutta kenties vain maailmalle pottuillakseen hän uitti jalkojaan jo kaupungin viemäreissä. Niin kuin useimmat rikkaat penskat tässä kaupungissa, hän haki kenties sillä jonkinlaista jännitystä elämäänsä - käyttelemällä teräviä aivojaan aivan uudenlaisten aseiden ja strategioiden keksimiseen sekä virkavallan välttelyyn," Fengmian kertoi.
"Kun hän tuli ensimmäistä kertaa minun luokseni, hänen sääntönsä eivät olleet kyllä läheskään tiukat. Melkein heti huoneeseeni tultuaan hän ilmoitti olevansa salamurhaaja, ihan vain saadakseen minun ihailuni. Taisin toimia todella epäammattimaisesti, sillä nauroin hänelle päin naamaa ja kerroin hänelle pari tosiasiaa hänestä itsestään ja alamaailman todellisuudesta. Otin riskin, mutta en sillä hetkellä ollut siinä mielentilassa, että olisin välittänyt. En vielä siihen aikaan ollut niin korkeassa asemassa, että olisin voinut valikoida asiakkaitani ja jos Maestro - tai Viktor, kuten hän vielä silloin oli - olisi kertonut madamelle, että olin häpäissyt hänet ja kieltäytynyt palvelemasta häntä, olisin saanut satikutia."
"Mutta Viktor ei kertonut. Hän poistui paikalta tietenkin korvat sauhuten, mutta parin päivän päästä palasi takaisin ja kertoi siitä, miten oli muuttanut asioitaan minun neuvojeni ansiosta. Minä tietenkin pilkkasin häntä taas ja sanoin ettei hänestä parilla pikku seikalla salamurhaajaa tulisi. Hän kysyi, että mitä hänen sitten tulisi tehdä ja minä annoin hänelle leikilläni pitkän listan lähes mahdottomia vaatimuksia, jotta hän ymmärtäisi uivansa liian syvissä vesissä ja lopettaisi."
"Hän kuitenkin palasi takaisin, kaikki tehtynä. Niin, hän palasi aina takaisin. Siinä oli mies, joka ei tiennyt ollenkaan, milloin luovuttaa. Vastentahtoisesti minä aloin pitää hänen seurastaan ja niistä lepohetkistä, jotka sain hänen aina käydessään. Hänestä tuli minulle henkireikä, ainoa tilaisuus minulle sanoa aina, mitä todella ajattelin ja olla oma itseni. Ainoa hetki, jolloin minun kasvoillani ja kehollani ei ollut ensisijaista arvoa, pelkästään minun mielipiteilläni ja terävällä kielelläni. Ironisesti hänestä tuli ensimmäinen kanta-asiakkaani, vaikkei välillämme niinä aikoina tapahtunut lähinnä muuta kuin loukkausten vaihtoa - silti asemani parani hänen takiaan."
Vatsani pohja tuntui laskevan sitä syvemmälle, mitä pidemmälle Fengmian tarinassaan pääsi. Tuo nainen Maestron menneisyydestä ei ollut suoraan sanonut, mikä hänen ammattinsa oli niihin aikoihin ollut, mutta ei tarvinnut kuin laskea yhteen yksi plus yksi. Fengmianin kauneus, hänen huoliteltu ulkomuotonsa ja yhteytensä alamaailmaan, jonka kolme tärkeintä tukipilaria olivat tunnetusti jengit, palkkatappajat ja ilotytöt. Arvattavasti Maestro oli ollut nuorena hyvin erilainen kuin minun kassani viettämiensä vuosien aikana, mutta silti ajatus hänestä marssimassa rehvakkaasti ilotaloon sai minut tuntemaan itseni lievästi pahoinvoivaksi.
"Yksityiskohdat eivät ole tärkeitä, mutta pähkinänkuoressa tapahtui se tavallinen tarina," Fengmian jatkoi. "Kinastelu muuttui pian ihastukseksi ja ei kauaa kestänyt kun olimme jo päätä pahkaa rakastuneita. Me molemmat tiesimme, että kyseessä oli tuhoon tuomittu rakkaussuhde, mutta kumpikaan meistä ei halunnut sitä lopettaa. Koko ajan jommallakummalla meistä oli jotakin: Maestrolla hänen kulkiessaan yhä syvemmälle salamurhaajan elämään ja minulla ihan vain ammattini puolesta. Jotenkin me kuitenkin selvisimme yli kaksi vuotta, mutta asiat menivät koko ajan huonompaan suuntaan."
"Jossakin vaiheessa Maestrosta alkoi tulla vain yhä vainoharhaisempi. Pelkäsin hänen puolestaan ja podin huonoa omatuntoa omasta osuudestani hänen uravalintaansa. Hän alkoi kutsua minua heikoksi kohdakseen ja halusi suojella minua koko ajan enemmän. Hän vaati saada tietää kaikkien asiakkaideni nimet turvallisuuden vuoksi - tietenkin kieltäydyin sekä ammatillisista että henkilökohtaisista syistä. Jos hän olisi saanut kaikessa tahtonsa läpi, hän olisi eristänyt minut kokonaan muusta yhteiskunnasta ja lukinnut minut johonkin huipputurvalliseen vankilaan ihan vain jotta kukaan muu ei pääsisi minuun käsiksi. Hän oli kyllä todella varovainen itsekin ja epäili koko ajan, että kaikki valtiosta Illuminatiin olivat hänen perässään. Minä ymmärsin kyllä hänen huolensa, mutta enimmäkseen minä epäilin hänen tekevän kärpäsestä härkästä."
Fengmian huokaisi. Tarinan kertominen näytti vanhentaneen häntä kymmenellä vuodella enkä voinut olla tuntematta sääliä häntä kohtaan. "Lopulta meidän traaginen tarinamme alkoi olla lopussa ja kaikki rakkaus ja läheisyys oli muuttunut peloksi, katkeruudeksi ja suoranaiseksi vihaksi. Meidän viimeinen tappelumme oli sen verran ruma, että sen jälkeen pakkasin saman tien tavarani ja lähdin taaksepäin katsomatta takaisin kotimaahani Kiinaan. Minulta vei kymmenen vuotta rauhoittua ja sen jälkeen toiset kymmenen vuotta Maestron anteeksipyyntöä odotellen. Olin varma, että Maestro olisi löytänyt minut helposti jos olisi halunnut, mutta hän ei ikinä tullut; mistä tietenkin päättelin, ettei hän enää välittänyt. Vasta nyt, kun sain töitteni puolesta tilaisuuden palata takaisin New Yorkiin, ajattelin tulla sopimaan asiat hänen kanssaan. Ja nyt... tässä minä olen."
"Mutta hän ei," sain sanotuksi kurkkuuni nousseesta palasta huolimatta.
"Niin."
Seurasi pitkä hiljaisuus, mutta se johtui kai siitä, että meillä molemmilla oli niin paljon sulateltavaa. Lopulta Fengmian kokosi itsensä, ryhdisti selkänsä suoraksi ja siirsi katseensa minuun. "Minä olen kertonut minun ja Maestron yhteisen tarinan, mutta mikä sitten on teidän?"
Purin huultani ja katselin Fengmiania tarkkaan. Hän oli kyllä juuri kertonut itsestään hyvin yksityisiä asioita, mutta hänen kynnyksensä avautumiseen ei ollut yhtä korkea kuin minulla, varsinkaan tämänhetkisessä tilanteessa. Mielessäni kaikuivat Maestron opit siitä, miten salamurhaajilla ei voinut olla uskottuja, mutta hän ei itsekään ollut noudattanut tuota sääntöä. Ja Fengmian oli kerran ollut hänen rakastajattarensa... Jos Maestro olisi elossa, sallisiko hän minun tehdä edes tässä tapauksessa poikkeuksen?
Fengmian ilmeisesti arvasi minun sisäisen taisteluni. "Kerroin sinulle juuri asioita, joita en ole kellekään muulle ikinä kertonut, vaikka en vieläkään tiedä edes nimeäsi. Minä olen luottanut sinuun, sinä voit tehdä saman. Maestro... Viktor - tulin ehkä liian myöhään tehdäkseni sovun hänen kanssaan, mutta juuri siksi olen kai sen verran velkaa, että kykenen pitämään hänen oppilaansa salaisuudet salaisuuksina. Anna minun kuulla edes hieman siitä, millainen hän oli minun lähtöni ja kuolemansa välillä," hän pyysi.
Tähän mennessä olin alkanut ymmärtää paremmin edessäni istuvaa naista. Hänen ulkomuotonsa ehkä oli huoliteltu, hiukset ja meikki kohdillaan, korut ja tyyli huokuen arvokkuutta ja kasvojen ilmeet täydellisesti hallinnassa, mutta kyseessä oli ainoastaan ohut jääkerros East Riverin päällä. Fengmian tunsi vahvasti, oli nähnyt paljon ja osasi luultavasti arvata jo muutenkin, millaista elämäni oli ollut.
En tietenkään voinut enää pidätellä itseäni. Sitä paitsi kaipasin sitä, että joku tiesi kuka minä todellisuudessa olin. Maestron kuoleman jälkeen minun oli täytynyt pelata koko ajan jotakin roolia paitsi yksin ollessani ja vasta nyt tajusin olleeni kuin kala kuivalla maalla; varsinkin siksi, koska en todellakaan voinut avautua Rhodesille vaikka surkastunut omatuntoni minua siitä syyttikin.
Kerroin Fengmianille tarinani alusta asti, aluksi epäröiden ja sitten yhä vain varmemmin - vanhempieni salamurhasta, Maestron opetuksesta, hänen oppilaakseen ryhtymisestä, salamurhaajaksi vihkiytymisestä ja siitä, miten tiemme olivat erkaantuneet ja palanneet takaisin yhteen juuri ennen hänen kuolemaansa. Fengmian oli hyvä kuuntelija, sillä hän ei keskeyttänyt muuten kuin kysyessään tarkkoja ja valaisevia kysymyksiä. Hän oli selkeästi älykäs ja tarkkavaistoinen niistäkin asioista, joita en sanonut. Minusta tuntui välillä hieman siltä, kuin olisin ollut vielä teini ja kertonut Maestrolle jotakin pitkää tarinaa kirjasta, jonka olin juuri lukenut - aloin siis ymmärtää, miten Maestro oli saattanut joskus tuosta naisesta kiinnostua. Hän oli aina arvostanut älykkyyttä kaiken muun edelle.
Istuimme siinä eteisessä lähes tunnin ja kerroin Fengmianille paljon enemmän kuin olin alun perin aikonut. Olin päättänyt kertomukseni lyhyeen selostukseen nykyisestä tilanteestani ja Tuomittuna olemisesta ja kun viimeinkin suljin suuni, kurkkuni oli käheä kaikesta puhumisesta. Huomasi, etten ollut pitkiin aikoihin pitänyt niin pitkää monologia.
Kun kumpikaan meistä ei enää keksinyt mitään uutta ja asiaankuuluvaa sanottavaa, Fengmian katsoi rannekelloaan ja nousi sitten istumapaikaltaan. "En olettanut jääväni tänne näin pitkäksi aikaa," hän sanoi. "Minua odotetaan jo klubillani, mutta kertomuksesi oli hyvin valaiseva." Hän nosti hansikkaansa eteispöydältä ja otti sitten takkinsa taskusta tummansinisen käyntikortin ja ojensi sen minulle. Siihen oli painettu kultakirjoituksella "Doll Club" ja klubin osoite. Tungin lapun syvälle takataskuuni ja toivoin tosissani, ettei minun täytyisi ikinä pistää nenääni koko paikkaan.
Fengmian meni peilin luo, pyyhki pölyjä takistaan, tasoitteli sileänä pysynyttä niskanutturaansa ja tarkisti, että kaikki korut olivat vielä hyvin paikoillaan. Häntä katsoessani minun oli vaikea uskoa, että noin arvokkaalta näyttävä nainen oli joskus myynyt itseään ja kyennyt pärjäämään Maestron kanssa niinkin kauan. Mutta hänen silmissään oli kovuutta ja leuan linjassa sen verran itsepäisyyttä, että saatoin nähdä hänessä jotakin samaa kuin Maestrossa ja itsessäni - ihmisen, joka oli nähnyt ettei maailma ole reilu ja silti raivannut sieltä oman paikkansa.
Hyvästeltyämme lyhyesti hän kääntyi ovelle, mutta vielä käsi ovenkahvalla Fengmian pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni. Hän katsoi minua hetken tarkkaavaisesti, kuin pohtien mitä sanoa ja miten. Lopulta hän avasi suunsa: "Sinähän tiedät, että Maestro oli luultavasti juuri se salamurhaaja, joka tappoi vanhempasi ja lavasti heidän auto-onnettomuutensa?"
Katsoin Fengmiania sanattomana ja ilmeisesti hän näki järkytyksen kasvoiltani, sillä hän jatkoi: "Maestro oli niihin aikoihin Hiljaisten killassa ja hän on ollut siellä mestaritasolla hyvin kauan. Sanoit olleesi lukitussa vaatekaapissa piilossa ja että Maestro oli se, joka tuli sinut sieltä päästämään ennen ketään muuta. Hän ei voinut olla vanhempiesi ystävä, sillä hän katkaisi lähes kaikki julkiset yhteytensä jo silloin kun minä tunsin hänet, eikä hän koskaan maininnut ketään Grayta. Ja kuulostaa juuri Maestrolta, että hän tajuaisi etsiä sinua piilopaikastasi ja huomasi piilotetun potentiaalisi ennen kuin kukaan muu sitä saattoi nähdä."
Fengmian katsoi minua säälivästi. "Onhan tietenkin mahdollisuus, että kyseessä oli joku muu Hiljaisista ja Maestro vain sattui paikalle juuri oikeaan aikaan kuultuaan, että yksi kohteista oli pikkutyttö ja sääli sinua sen verran, että pelasti sinut." Mutta se on hyvin epätodennäköistä, hänen katseensa viestitti. Sitä hänen ei sentään tarvinnut vääntää minulle rautalangasta.
.........
Fengmian lähti ja jätti minut yksin pohtimaan kaikkea äsken kuulemaani ja näkemääni. Hänen käyntinsä antoi minulle pysähtymishetken ja avasi silmiäni tajuamaan myös muun maailman ympärilläni - vaikka henkeäni uhattiinkin tällä hetkellä ja oli koko ajan todennäköisempää, että piilopaikkani paljastuisi, minulla oli silti monta muutakin arvoitusta ratkaistavana. Maestro ei ollut selvästikään kertonut kaikkea itsestään, ja hänen salaisuuksistaan mieleeni palautui pari yötä sitten tappamani kielijä Damon, joka oli myöskin tiennyt Maestrosta jotakin, mitä minä en.
Olin keskittynyt viime aikoina mielestäni tärkeämpiin kysymyksiin, mutta näköjään nyt oli aika selvittää, mikä ihme oli Osasto Viisi ja miksi se oli jostakin syystä pitänyt Maestroa tarkkailun arvoisena.
Soitettuani Rhodesille pakollisen hälärini ja tarkistettuani, ettei häneltä ollut tullut mitään viestejä, painelin Alakertaan ja ryhdyin selvittämään Osasto Viiden tarinaa internetin avustuksella. Tehtävä osoittautui kuitekin lähes umpikujaksi, sillä netin syvimmistä syövereistäkään ei löytynyt paljon mitään hyödyllistä. Kaikkein hyödyllisimmätkin tiedot osoittautuivat lähinnä salaliittoteorioiksi salaisesta valtion osastosta, jonka tehtävänä oli tappaa ihmisiksi naamioituneita demoneja. "Demonit" näyttivät olevan tavallista alamaailman väkeä: jengiläisiä, pikkurikollisia, sarjamurhaajia ja palkkatappajia ja kaikkein kummallisinta heissä oli vain se, ettei heidän totaaliselle hävittämiselleen ollut mitään erityisen näkyvää syytä.
Kun internet ei antanut minulle mitään hyödyllistä, käännyin klassisempien metodien puoleen ja kaivoin esiin Hiljaisten puhelinnumeron. Salamurhaajille on erittäin tärkeää pysyä perillä mitä tapahtuu alamaailmassa ja kulissien takana, mutta kukaan ei varmasti tuntenut asioita yhtä perusteellisesti kuin Isoveli. Olin joskus päätynyt siihen tulokseen, että hänellä oli kielijöitä FBI:ssä ja valtiolla, koska miten muuten hän olisi osannut arvata laittaa luukut väliaikaisesti kiinni aina ennen kuin BACA tai FBI aloitti noitajahtinsa, joita he aina välillä tekivät.
Puhelin oli ehtinyt soida vain vähän aikaa, ennen kuin Bébé vastasi. "Varis?" hän kysyi tavallisella tekopirtsakalla äänellään. Bébé ei turvallisuussyistä ikinä tallentanut puhelinnumeroita muistiin muualle kuin oman päänsä sisään, jonne ilmeisesti mahtui lähes määrättömästi tietoa.
"Joo, Bébé, minä täällä. Onko Isoveli paikalla?"
"Hetkinen," Bébé sanoi ja linjalla kuului hetken aikaa ainoastaan sormien napsuttelua näppäimistöllä. "Linja on nyt turvallinen. Isoveli ei ole täällä nyt, mutta voin jättää hänelle viestin?"
Mietin hetken. "Olisin vain halunnut tietää, onko hänellä jonkinlaisia tietoja sellaisesta järjestöstä kuin Osasto 5."
"Ahaa. Osasto 5, toimii FBI:n ja armeijan siiven alla, hyvin salamyhkäinen operaatio. Isoveli tietää siitä kenties enemmän, mutta minä voin antaa hieman perustietoja?"
"Perustiedotkin riittävät, Bébé," sanoin helpottuneena.
"Osasto Viidestä ei puhuta Alamaailmassa erityisen paljon, sillä se ei puutu erityisesti rikolliseen toimintaan tai järjestä suuria operaatioita. Se on hyvin pieni, pikemminkin operaatio kuin varsinainen järjestö. Kukaan ei kuitenkaan tiedä aivan tarkalleen, mitä Osastolla tehdään, mutta sen näkyvin muoto ovat juurikin epämääräisiltä vaikuttavat assasinaatiot, varsinkin jengeissä ja killoissa. Ilmeisesti heidän tehtävänään on hillitä yleistä kaaosta, sillä he ilmeisesti tarkkailevat yksilöitä, jotka vaikuttavat siltä, että voivat aiheuttaa isompia ongelmia tulevaisuudessa. Heidän syitään ei kukaan tiedä kovin tarkasti, mutta Isoveljelle aiheutuu aina välillä ongelmia, kun Osasto 5 napsii pois useimmiten hänen parhaimpia salamurhaajiaan. Viimeisin salamurhaaja meiltä, jonka Osasto Viisi tiettävästi poistatti, oli Elektron. Hän kuoli vain pari viikkoa sen jälkeen, kun Maestro toi sinut ensimmäistä kertaa päämajalle, joten et varmaan muista häntä. Hän kävi piilopaikassa hyvin vähän ja otti useimmat toimeksiantonsa puhelimitse," Bébé selitti.
"Siinä on luultavasti kaikki, mitä voin nyt suoralta kädeltä sanoa, mutta jos tarvitset lisää tietoa, voin laittaa viestiä Isoveljelle. Kerronko hänelle myös, että Osasto 5 on sinusta kiinnostunut?"
"Ei tarvitse, Bébé, sain tarpeeksi. Ja... ei tarvitse. He eivät luultavasti uhkaa henkeäni... vielä."
"Selvä." Bébén äänensävy ei ollut muuttunut laisinkaan koko keskustelun aikana. Olin jo sulkemassa linjaa, kun Bébé jatkoi vielä: "Ja Varis? Älä tee mitään typerää. Isoveljestä olisi sääli menettää taas yksi taitavimmistaan."
<-edellinen/takaisin/seuraava->