6. Älä syöksy typerästi päin vaaroja
Lawrencen rakennuksessa olivat yövalot päällä, mutta ylimmät kerrokset olivat täysin pimeänä mikä ei enteillyt hyvää.
Ilta oli kirpeä ja tuuli riepotteli peruukkiani. Katselin rakennusta kadun toisella puolella olevan katon reunalla istuen, jalat tyhjän yllä heiluen ja valmistauduin henkisesti tulevaa yötä varten. Maestro olisi pettynyt siihen, miten vähillä suunnitelmilla olin menossa eteenpäin, mutta minulla ei ollut kovin paljon vaihtoehtoja - eikä aikaa.
Olin tänä iltana varustautunut raskaammin kuin tavallisesti. Minulla oli tavalliset veitset, ruoska, veitsiliivi, myrkyt, räjähteet ja pistoolit, mutta sen lisäksi olin kiinnittänyt alaselkääni kaksi itämaisia perhosveitsiä jäljittelevää pidempää veistä, jotka olin teetättänyt Maestrolla. Ne olivat kyynärän pituiset, leveäteräiset ja hieman kaarevat, ja niiden sormisuojukset oli muotoiltu piikikkäiksi nyrkkiraudoiksi. Ne olivat kyllä hienostelevat ja hieman epäkäytännöllisetkin, mutta jos piti taistella suhteellisen pienessä tilassa ja ilman pyssyjä, otin mieluummin mukaani pitkäveitseni kuin pelkät heittoveitset ja nyrkit. Minun mielestäni oli ihan järkevää kompensoida pientä kokoani pienellä lisäterällä.
Lisäksi minulla oli repussani useita Maestron kehittämiä laitteita, joiden avulla aioin murtautua Lawrencen toimistoon ja päästä sieltä pois. Ehkä tein itsestäni hieman heikon turvautumalla niin paljon Maestron laitteisiin, mutta en uskonut osaavani murtaa kassakaappeja ja purkaa huippuvarmoja hälytysjärestelmiä omin avuin.
(Naamiota en edes laskenut varusteisiini. Se oli osa minua. Se oli Varis.)
Kädessäni oli toinen Maestron kehittämä vaijerilaite, joka oli onneksi hieman hallittavempi ja rauhallisempi kuin vaijeripyssy. Se koostui kahdesta iskuhaasta ja rullaavasta, koukkukahvaisesta keskiosasta, ja sen toimi varsin yksinkertaisesti. Ensiksi kiinnitin sen toisen pään katonreunaan jalkojeni välissä. Sitten tähtäsin, hengitin pari kertaa syvään ja ammuin toisen pään kohti Lawrence Co:n kattoa. Koetin kuulostella alhaalla humisevan liikenteen yli vastapäiseltä katolta pientä 'kling' ääntä, joka kertoisi iskuhaan kiinnittymisestä, mutta en ollut varma, kuulinko sitä. Nykäisin vaijeria pari kertaa kokeillakseni, lähtisikö se liikkeelle, eikä se pettänyt ainakaan vielä. Jos se oli kiinnittynyt toisesta päästä huonosti, syöksyisin kohta kuolemaani. Mutta, lohdutin itseäni, sitten ei ainakaan tarvitsisi huolehtia muusta kuin siitä, mihin kohtaan ajotietä lätsähtäisin. Ennen kuin ehdin alkaa jahkailla sen pidempään, tartuin vaijerikiikun kahvasta kiinni ja kiepahdin tyhjyyteen.
Tuuli kohisi korvissani, tarttui peruukkiini ja vihmoi kasvojani. Jos olisin katsonut alas, olisin nähnyt kaukana, kaukana alapuolellani kulkevat ihmiset ja autot, mutta ajattelin paremmaksi olla kurkkaamatta. Vaikka jalkojeni alla oli aivan liian paljon silkkaa pimeää yötä, en vonut estää hullua hymyä leviämästä kasvoilleni. Vastoin tervettä järkeäni tunsin pientä houkutusta päästää irti kahvasta ja katsoa, osaisiko tämä Varis lentää oikeasti. Onneksi en kuitenkaan päästänyt irti enkä päätynyt märäksi läiskäksi Lawrence & Grayn pilvenpiirtäjän kylkeen, vaan laskeuduin oikein sievästi kierähtäen tyhjälle katolle.
Vilkaisin äkkiä naamiolinsseilläni, oliko katolla toimivia kameroita. Näin yhden, jota olin odottanutkin, ja juuri suunnitelmieni mukaan olin laskeutunut sen kentän ulkopuolelle. Irrotin äkkiä vaijerikeinun ja heitin sen reppuuni. Sitten otin vyöstäni kameranjumittimen, joka nappia painamalla lähetti signaalin kaikkiin lähietäisyydellä oleviin kameroihin ja pysäytti ne näyttämään vain yhtä kuvaa. Heti kun jumitin poistuisi taas etäisyydeltä, kamera palaisi normaaliksi - huomaamaton ja idioottivarma keksintö, joka oli pelastanut minut useita kertoja huomatuksi tulemiselta.
Hiivin katolla olevalle ovelle ja kokeilin sitä, varmistettuani ensiksi senkin ansojen varalta. Lukko oli helppo tiirikoida ja sitten olinkin jo sisällä. Hiivin portaat alas kuulostellen ja aina välillä kameranjumitinta napsutellen. Olin niin keskittynyt siihen, että melkein kävelin suoraan kohti käytävän kattolamppujen liiketunnistinta. Pelastuin ainoastaan sisäisen hälytysjärjestelmäni ansiosta ja pysähdyin juuri ennen kuin olisin herättänyt automaattisen valojen liiketunnistimen huomion.
Mietin pienen hetken, mitä tehdä. Joidenkin liiketunnistinten hämäämiseen riitti, että kulki tarpeeksi matalana (harmitonta lemmikkieläintä esittäen), mutta en uskonut Lawrencen päätyneen sellaiseen ratkaisuun.Tätä varten Maestro ei ollut ehtinyt vielä kehittää mitään erityistä laitetta, mutta vanha kunnon heittoveitsi hoiti asian joskaan ei täysin huomaamattomasti, mutta silti tehokkaasti. Eikä toivon mukaan rikkinäisiä liiketunnistimia huomattaisi ennen kuin olisin jo kaukana poissa.
Jos liikennetunnistin oli säädetty havaitsemaan pelkkiä infrapunasäteilyjä, ei olisi mikään ongelma heittää sitä veitsellä ja päästä pälkähästä. Veikkasin kuitenkin, että Lawrece oli hankkinut yhdistelmätunnistimen, joka havaitsi liikettä muillakin tavoin. Siinä tapauksessa minun pitäisi vain toivoa, etteivät ne olisi niin herkkiä, että pieni ja nopea liike herättäisi niiden huomion. Varsinkin jos tämä liiketunnistin oli kytketty sarjaan muiden lamppujen kanssa, niiden laukaiseminen olisi sama kuin jos ampuisin hätäraketin talon katolta.
Hengitin syvään ja sinkosin veitsen kädestäni kohti tunnistinta. Siisti heitto osui suoraan keskelle tunnistinta ja lukuun ottamatta pientä 'kriks'-ääntä tunnistimen rikkoutuessa, mitään ei tapahtunut. Liikuin hitaasti ja valppaasti tunnistimen luo, irrotin veitseni siitä ja jatkoin matkaani. Kuulostelin, josko nytkähdys varoittaisi minulle äkkiä taas jostakin, mutta ilmeisesti yhden tunnistimen särkeminen oli riittänyt lamauttamaan kaikki muutkin, eikä sen kummempia komplikaatioita tullut.
Lawrencen toimisto oli lähellä ja pysäytettyäni hallin kamerat kaappasin niistä yhden ja kelasin sen kohtaan, jolloin Lawrence oli viimeksi avannut sen. Vaikka ovi oli ollut päivällä auki, olin huomannut jo silloin oven vieressä olevan näppäinkoodin. Lawrence oli varsin luottavainen, videolla hän ei edes peittänyt lukon näppäimistöä ennen koodin näppäilyä. Naputtelin koodin lukkoon ja astuin sisään. Kaikki vaikutti aivan liian helpolta ollakseen totta, joten pidin kaikki aistit tarkkana samalla, kun tarkastin Lawrencen toimiston tuplavarmasti erilaisten liiketunnistinten ja ansojen varalta. Ei mitään.
Jatkoin siitä, mihin olin päivällä jäänyt, eli ryhdyin etsimään Lawrencen piilotettua kassakaappia. Seinät olivat klassista ja modernia tyyliä yhdistellen vaaleanharmaita tiiliä, eikä niissä tietenkään näkynyt merkkiäkään minkäänlaisista avausmekanismeista. Minulla oli silti olo, että jossakin täytyi olla jotakin. Sivelin kevyesti sormilla seinää, tunnustellen pikemminkin vaistoillani kuin käsilläni, kunnes kosketin yhtä tiiltä ja se aiheutti sisälläni erilaisen tunteen kuin muut. Painoin sitä lujasti, ja se painui hieman seinän sisään. Oikealta puoleltani kuului klaksahdus ja lattiasta nousi tumma metallikuutio. Olin vaikuttunut, sillä lattiaa en ollut osannut aavistellakaan.
Lawrence oli pelannut varman päälle ja laitattanut itselleen yhden kalleimmista kassakaapeista, mitä markkinoilla tällä hetkellä oli. Sen seinistä oli käytännössä mahdoton murtautua läpi, sitä ei voinut mitenkään liikuttaa ja sen avaamiseen tarvittiin peräti kymmennumeroinen koodi. Ylipääsemätön haaste - kaikille muille kuin minulle. Minulla oli kuitenki omat ässät hihassani, tai oikeastaan repussani. Kenelläkään muulla murtovarkaalla nimittäin ei tainnut olla opettajaa, joka kehitti kassamurtokoneen "ihan vain koska tällä viikolla oli niin vähän hommia ja tylsistyin".
Otin kassamurtimen repusta ja kiinnitin sen imukupeilla kassakaapin näppäimistön päälle. Minulla oli vain etäinen käsitys siitä, että murrin käytti erilaisten infrapuna-, röntgen- ja muiden säteitten ja aaltojen yhdistelmää selvittääkseen koneen sisäisiä mekanismeja ja siihen näppäiltyjä koodeja. En ollut ikinä ollut yhtä innostunut Maestron laitteista kuin hän itse, mutta Maestron teorian mukaan ei voinut olla olemassa arvoitusta, jonka sisään ei olisi piilotettu sen vastausta.
En voinut olla hymyilemättä surumielisesti muistellessani Maestron tiedeobsessiota. Eläessään hän oli aina ollut aivan mahdoton, niin monella tapaa.
"Oletko opetellut jo käyttämään verkkopyssyä?" Maestro kysyy, kun olen irrottamassa nuolia maalitaulusta. Olen harjoitellut jo kaksi tuntia jousiammuntaa ja sormeni ovat jo tunnottomuuden ja kivun toisella puolella. Maestro on kuitenkin kieltänyt minua lopettamasta harjoittelua ennen kuin hän antaa luvan.
Maestro varmasti nautti noista harjoitushetkistä. Hän pakotti minut harjoittelemaan tarkkuutta eri heitto- ja ampuma-aseilla asettamalla maalitaulun aivan huoneen toiselle laidalle ja työskennellen itse keskellä ampumarataa. Hänen mukaansa se nosti riskit todellisemman tuntuisiksi ja että tulevaisuudessa hyötyisin näistä harjoituksista. Häntä ei todellakaan haitannut myöskäään se, että jos osuin johonkin hänen tavaraansa, olin tiskaus- ja siivousvuorossa koko seuraavan viikon. En ikinä uskaltanut kysyä mitä tapahtuisi, jos osuisinkin häneen.
"Joo, ei se niin vaikeaa ollut," kohautan olkiani ja nyin nuolia taulusta äkäisesti. Minulla ärsyttää Maestron jatkuva komentelu ja se, miten hän koko ajan vahtaa edistymistäni, aivan kuin ei olisi itse koko ajan seuraamassa sitä ja hengittämässä niskaani.
Ehkä ärsytystäni saattoi lisätä myös pahimmoillaan oleva murrosikä, enpä tiedä.
"Tuleppa sitten tänne. Ja laita ensiksi jousi pois. Tarvitsen sinun konsultaatiotasi."
Huokaisen ja vien jousen seinälle roikkumaan, liikkuen mielenosoituksellisen hitaasti. Maestron "konsultointi" ei tarkoita ikinä muuta kuin sitä, että hän haluaa leveillä omilla ideoillaan ja odottaa minun olevan äimistynyt hänen joka ikisestä typerästä aivoituksestaan.
Maestro istuu työpöytänsä ääressä, jalat rennosti pöydälle nostettuna näppäillen syliinsä nostettua kosketusnäppäimistöä. Hänen edessään pöydällä on kolme erillistä näyttöä, aivan kuin vähempi ei riittäisi, ja hän plarailee samaan aikaan kahta eri piirrustuslistaa.
"Niin?" kysyn.
"Mitä sinä haluaisit kokeilla seuraavaksi? En osaa päättää, mitä seuraavaksi rakentaisin. Haluaisin kokeilla tätä pitkän kantaman lasersädettä, joka aiheuttaa tappavan aivovaurion jopa kahdensadan metrin päästä. Yllättävä, äänetön, mahdoton jäljittää. Isoveli voisi innostua siitä, mutta toisaalta se on aika tylsä. Aina pitäisi olla tekemässä pyssyjä, pyssyjä, lisää pyssyjä!" Maestro heilautta käsiään väheksyvästi ilmassa.
"Sitten on tämä myrkkygeeli, jonka voi laittaa käynnistymään ainoastaan kosketuksesta uhrin DNA:han. Kaikille muille näkymätön ja harmiton, mutta Sille Ainoalle - selittämätön verenmyrkytys ja parissa päivässä nirri pois!" Maestro hehkuttaa. "Tiedän, tiedän, viime epidemian jälkeen pistit minut vannomaan, etten enää leikkisi bakteereilla, mutta tämä ei sisälläkkään bakteereja. Eikä viruksia, pelkää puhdasta kemiaa. Eikä aiheuta syöpääkään, luulisin. Toisin kuin ilmeisesti näytät ajattelevan, minulla ei ole mitään kiinnostusta aiheuttaa maailmanloppua. Se viimeinen oli vain vahinko, ja sekin saatiin pian asioihin. Eikä päätynyt kuin paikallisuutisiin."
"Vielä viimeiseksi on tämä," Maestro napauttaa esiin kolmannen piirrustuksen ja katsoo minua sitten odottavasti. Tuijotan näytöllä näkyviä sinisellä pohjalla leijuvia valkeita viivoja. "No? Ei reaktiota? Etkö tunnista sitä? Tämähän on..."
"Kyllä minä näen, mikä se on," keskeytän Maestron. "Malli siivenmuotoisille liitimille. Kävikö sinulla mielessäkään, että minä vain vitsailin, kun sanoin, että variksella pitäisi olla siivetkin?"
Maestro näyttää hetken siltä, että hän ei tullut todellakaan ajatelleeksi sitä. Tunnen myötähäpeää ja ärtymystä opettajani puolesta. Hän on oikeasti välillä kuin lapsi, aina niin innoissaan omista ideoistaan. Hän leikkii keksintöjensä kimpussa kuin pikkupoika legolaatikollaan, hypellen projektista toiseen kesken kaiken. Jokaista loppuun vietyä projektia kohden on ainakin viisi puolivalmiiksi jäänyttä laitetta, koska hänen mielenkiintonsa niitä kohtaan ei ole riittänytkään.
Hänen lapsellisuutensa ei kuitenkaan ärsytä minua eniten. Minua häiritsee eniten se, että hän keksii erilaisia tappovälineitä ja keinoja tappaa ihmisiä samaa tahtia kuin toiset bingettävät tv-sarjoja. Ja hän suhtautuu siihen täsmälleen savalla tavoin. Niin kevyesti, että se saa minut melkein vihaamaan häntä.
En kestä enää katsoa Maestron kasvoja, joten kohautan olkiani ja käännyn menemään. "Aivan sama, tee vaikka kaikki," huikkaan vielä olkani ylitse samalla, kun suuntaan kohti portaita ja yläkertaa. Vaikka Maestroa onkin välillä vaikea sietää, jokin osa minusta on silti yllättynyt siitä, että Maestro jaksoi ottaa todesta jonkun minun typerän ideani ja teki siitä totta, ainakin puoliksi.
Samaan aikaan suurin osa minusta valittaa, ettei hänen tarvitsisi minua koettaa lelliä. Minä en ole hänen lapsensa, pelkkä oppilas. Eikä hän ikinä voisi kuitata kaikkia velkojaan, vaikka kehittelisi mitä. Silmiäni kirvelee ärsyttävästi samalla, kun hyppelen portaat ylös kaksi kerrallaan.
Menneiden muisteleminen saa minut äkkiä taas synkemmälle mielelle. Vuodet ennen yliopistoon menoa olivat todella vaikeita. Kaikki alkoi tietenkin siitä, kun salamurhaajana olemisen todellisuus alkoi avautua minulle ja aloin nähdä opettajani Maestron paljon selkeämmin. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä vähemmän Maestro alkoi näyttää lapsuuteni supersankarilta, joka osasi vaikka mitä hienoa ja tiesi vaikka mitä coolia. Me emme enää ymmärtäneet toisiamme ja meidän opettaja/oppilas -suhteemme kulki katastrofista toiseen, kunnes meidän välillemme oli kasvanut lähes ylipääsemätön kuilu.
Lopulta menin yliopistoon ja kaikki muuttui. Maestro lähetti minut pois ehkä enimmäkseen saadakseen minut pois talosta, ja minä lähdin ilomielin etsimään omaa tietäni. Kulttuurishokki tavallisen yliopistoteinielämän ja siihen asti elämäni raskaan opiskelun välillä iski aika nopeasti ja ei kauaa kestänyt, ennen kuin aloin jo kaivata sitä elämää, johon olin tottunut. Välitkin Maestron kanssa paranivat, kun emme joutuneet koko ajan viettämään aikaa toistemme kanssa.
En kuitenkaan enää ikinä nähnyt Maestroa samalla tavalla kuin lapsena. Tavallaan kaipasin sitä.
Huokaisin palatessani vanhoista katkeransuloisista muistoista juuri samalla hetkellä, kun kassamurtimen näyttöön syttyi punainen valo (Maestro ei ollut ikinä vihreän värin ystävä) joka tarkoitti, että kassakaappi oli avattu. Vedin murtimesta ja toden totta, kaappi liukui auki. Saattaisin kiistellä itseni kanssa koko loppuelämän siitä, kuinka paha tai hyvä Maestro oli, mutta yhtä asiaa en voisi kiistää. Maestro oli nero.
Kassakaapissa oli enimmäkseen rahatukkoja, jotka eivät minua kiinnostaneet. Kaapin pohjalla oli kuitenkin kasa papereita, ja vetäisin ne äkkiä ulos kaapista. Selasin niitä, kunnes äkkiä silmiini osui tutunnäköinen fontti.
SOPIMUS, oli ainoa sana, joka oli kirjoitettu paperin yläosaan. Olisin kuitenkin tunnistanut tekstityylin missä tahansa, sillä Bébé muotoili kaikki asiakirjansa aina samalla tavoin, ilmeisesti jo yli kuudentoista vuoden ajan.
Paperissa luki pienellä präntillä kaikki sopimuksen ehdot, jotka vilkaisin pikaisesti läpi. Uhrien koko nimiä ei oltu kirjoitettu ylös, turvallisuuden vuoksi, mutta sopimuksen päiväys oli kahdeskymmenes toukokuuta, kaksi päivää ennen vanhempieni kuolemaa. Sopimuksen ensimmäinen osapuoli lupautuu hoitelemaan henkilöt: Mr, Mrs & Ms. G. Sopimuksen toinen osapuoli maksaa tästä palkkiona summan: 950 000 USD, josta 15% menee välittäjälle.
Monelle tuo luku ei olisi kertonut muuta, kuin sen suuruden. Minulle se kertoi kuitenkin ainakin sen, että mestaritason salamurhaaja oli palkattu hoitamaan homma. Hiljaisissa systeemi oli, että oppilaiden palkkioista puolet meni suoraan Isoveljelle, kisällitasoiset taas saivat pitää 70% koko tuotosta, kun taas mestaritason murhaajat savat pitää melkein koko kakun. Systeemi toimi, sillä se innosti alempana asteikossa olevia työskentelemään paremmin ja piti mestaritason murhaajat kiinni killassa, koska heiltä ei otettu liikaa. Sitä paitsi usein pelkkä viidentoista prosentin pala mestaritason sopimuksesta oli paljon enemmän kuin kymmenkunta oppilastason sopimusta. Jokaisella osapuolella oli syy pysyä tyytyväisenä.
Lisäksi jos oletti, että sopimusten hinnat olivat nousseet vain jonkin verran kuudentoista vuoden aikana, hinta saattoi koostua kolmesta suhteellisen julkisesta henkilöstä, joiden oli kuoltava onnettomuudelta vaikuttavissa olosuhteissa. Kolmesataa tonttua kahdesta aikuisesta, viisikymmentä ekstraa, jos yksi sattui olemaan lapsi. Kaikki sopi kuvioon.
Taittelin paperin takkini taskuun, sillä se oli arvokas todiste. Jos olisin ollut Lawrence, olisin polttanut sopimuksen heti sen täytyttyä, mutta ehkä paperilla oli ollut Lawrencelle sentimentaalista arvoa.
Aioin selata paperit äkkiä loppuun ja pistää ne takaisin, kun äkkiä sormiini osui paksulle ja kalliintuntuiselle paperille kirjoitettu testamentti. Paperin alareunassa näkyi Lawrencen allekirjoitus ja kaksi muuta puumerkkiä, jotka herättivät minussa ikivanhoja muistoja aurinkoisista päivistä ja pölyisistä toimistoista. Äiti ja isi. Tämä oli heidän testamenttinsa. He olivat valmistautuneet kuolemansa varalle.
Luin testamentin pikaisesti läpi ja vaikka olinkin epäillyt jotain tällaista, veri tuntui hyytyvän suoniini mitä enemmän luin. Eläessään vanhempani olivat kumpikin omistaneet kolmekymmentä prosenttia yhtiöstä, samoin Lawrence. Minun oli ollut tarkoitus periä molempien osuus ja nousta aikanaan yhtiön enemmistöosakkaaksi. Ja tietenkin, jos sellainen onnettomuus tapahtuisi että molemmat vanhempani kuolisivat ennen minun täysi-ikäistymistäni, Lawrence olisi kaikkien osuuksien hallitsija siihen asti, että olisin kasvanut tarpeeksi vanhaksi.
Lawrence oli epäilemättä käyttänyt tätä paperia hyväkseen, jotta saisi meidän kaikkien kolmen kuoleman jälkeen koko yhtiön omaan käyttöönsä. Oikein sievä suunnitelma.
Olin pistämässä ylijäämäpapereita takaisin kassakaappiin, kun äkillinen nytkähdys kulki läpi kehoni ja ponkaisin pystyyn. Hallista kuului hissin kilahdus ja manasin hiljaa. En ehtinyt muuten reagoida ennen kuin toimiston ovi ponnahti auki ja sisään astui kaksi henkivartijaa pyssyt paukkuen. Lawrencen huippusuojattu kassakaappi osoittautui pelastuksekseni, sillä se oli täydellinen luodinkestävä suoja, jonka taakse piiloutua.
Ehkä tämä oli syy siihen, miksi ihmiset eivät useammin hankkineet lattiasta kohoavia kassakaappeja. Minä en kuitenkaan valittanut.
Kaivoin vyöstäni valopommin ja silmät kiinni heitin sen kassakaapin yli. Maestron valopommit kykenivät sokaisemaan minuuteiksi, todella huonolla tuurilla pysyvästikin. Peitin silmät kämmenilläni välttääkseni valon mahdollisimman hyvin ja sen jälkeen ponnahdin välittömästi esiin, perhosmiekat esillä. Syöksyin päin pöllämystyneitä henkivartijoita.
Yksi, kaksi tehokasta sivallusta pitkäveitsilläni ja henkivartijat olivat poissa pelistä. Käsivarteni tärähtivät, kun veitsenterät sivalsivat läpi henkitorven ja kurkun ja pysähtyivät sitten niskanikamiin. Kun vetäisin taas irti, katkenneista kaulavaltimoista purskahti kaarena verta.
Aseet yhä esillä juoksin halliin ja lähdin kohti yläkertaan vieviä portaita, mutta kohtasin heti ongelmia. Itse Sasch ja kaksi muuta vuorenkokoista henkivartijaa nimittäin rynnivät äkkiä alakerran portaista ja pysähtyivät nähdessään minut.
"Minähän sanoin, ettei tämä ollut väärä hälytys!" Sasch huudahti ja osoitti minua. "Tuo on yksi niistä salamurhaajista!"
Saadattelin mielessäni vielä lisää. Ilta oli äkkiä vaihtanut vuoristoratamaisesti suuntaa. Jos kyseessä olisi ollut mikä tahansa tavallinen työkeikka, olisin hommat hoidettuani vain paennut paikalta. Minulla olisi ollut alunperinkin täydellinen kymmenvaiheinen suunnitelma kaikkien vartijoiden lamauttamiseksi ja homman hoitamiseksi. Olisin tiennyt kaikki reitit sisään ja ulos ja kaikki yllätykset mitä siinä välillä saattaisi tulla. Mutta nyt nopeus oli ollut paljon tärkeämpää ja olin kaikista valmisteluista huolimatta onnistunut laukaisemaan jonkin hälytyksen. Olisin pitänyt itselleni kunnon haukuntatuokion jos minulla olisi ollut siihen aikaa.
Kaikki salamurhaajat oppivat aika pian ammattiin ryhdyttyään, että henkivartijoita on kahdenlaisia. Toiset henkivartijat ovat eksperttejä - heidän ensimmäinen ja ainoa tavoitteensa on pitää päämies kaukana vaaroista. Jos heidän täytyy vetää aseet esiin tai käyttää nyrkkejään, he ovat jo epäonnistuneet tehtävässään huolimatta siitä, kuinka hyviä tappelijoita ovat. Tällaiset henkivartijat tekevät sopimusten täyttämisestä varsinaista metsästystä; he ovat niitä, jotka suunnittelevat jo etukäteen kaikkein turvallisimmat reitit ja hyppäävät tarvittaessa luotien eteen. Salamurhaajan täytyy olla älykkäämpi ja nopeampi kuin henkivartija, muuten hommasta ei tule mitään.
Eksperttien vastakohta on sitten ammattilainen. Nuanssi saattaa kuulostaa siviilin korvaan mitättömältä, mutta salamurhaajalle tuo ero on usein elämän ja kuoleman kysymys. Siinä missä eksperttien vahvuus on strategiassa, heidät voi yllättää taistelussa ja voittaa suhteellisen vaivattomasti. Ammattilaiset ovat kuitenkin ammattitappelijoita. Entisiä sotilaita, jengiläisiä, katutappelijoita, nyrkkeilijöitä. Ammattilaisia, jotka lähetetään sisään silloin, kun ihmisiä pitää pistää matalaksi. Jotka tulevat paikalle silloin, kun pitää mennä selvittämään kuka murtautui keskellä yötä toimistoon tutkimaan huippusalaisia papereita.
Vaikka Saschia ei laskettaisi tappeluun mukaan, olin silti kaksi yhtä vastaan ja tilanne näytti pahalta. Minulla oli perhosveitseni, mutta kun vartijat vetivät esiin omat veitsensä, sekin etu oli menetetty. "Mikäs pikku lintunen tänne lennähti?" yksi vartijoista virnisti, ja saman tien toinen vartijoista syöksyi jo minun kimppuuni veitsi kohotettuna.
Väistin vartijan iskun ja vastasin heti perään omallani, mutta en päässyt kunnolla perille. Vartija oli nopea kokonsa lisäksi, mutta en minäkään täysin hyödytön ollut. Pienestä koostani huolimatta ja osittain sen ansiosta olin nopea ja ketterä ja kestävä, ja kaiken lisäksi intuitioni auttoi taistelussa valtavasti. Ylinopeiden vaistojeni ansiosta kehoni liikkui usein jo ennen kuin näin vastustajan seuraavan liikkeen. Sekään ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, jos vastassa oli kaksi minua puolet suurempaa ihmisvuorta. Heti ensimmäisen iskuni jälkeen vartijan kaveri oli jo toisella puolellani ja he painoivat päälle kummastakin suunnasta.
En halua mitenkään vähätellä yliluonnollisia vaistojani. Ilman niitä olisin kenties kuollut jo vartijan ensimmäisestä iskusta. Vaistoni toimivat mahtavasti - olin niin syvällä taistelussa, etten edes ehtinyt ajatella mitään. Käteni, jalkani ja muu kehoni liikkui kuin automaattiohjauksessa. Väistin, iskin, sivalsin, hyppäsin ja väistin uudelleen jo ennen kuin olin ehtinyt tehdä minkäänlaista tietoista päätöstä. Vastustajieni iskut kilpistyivät veitsieni kahvoihin tai osuivat vain sinne, missä olin hetken aikaa sitten ollut. Mutta joskus liika on vain liikaa. Vaikka vastustajan iskun saisikin käännettyä muualle, jos sen takana on tarpeeksi voimaa se siltikin täräyttää kipeästi. Vaikka saakin nopean iskun perille, se on yhtä tyhjän kanssa, jos vastustaja on yksinkertaisesti niin isokokoinen, ettei se ole hänelle muuta kuin pikku naarmu. Vartijoita oli sitä paitsi kaksi ja minua vain yksi - minä väsyisin pian, kun taas vartijat saattoivat toimia yhteistyössä.
En taistellut voittaakseni, taistelin lähinnä viivyttääkseni häviötäni.
Äkkiä tappelu kuitenkin kääntyi, niin kuin usein voi tapahtua, kun tasapainotellaan elämän ja kuoleman rajalla. Näin aukon toisen henkivartijan suojauksessa ja iskin kaikin voimin sitä kohti. Oikeanpuoleinen perhosveitseni meni suoraan miehen silmästä läpi ja upposi kymmenen senttiä kallon sisään ja aivoihin. Isku kuitenkin jätti minut itseni suojattomaksi ja samalla hetkellä tunsin jo piston selkäpuolellani. Punahehkuinen kivun piikki iski lävitseni ja parahdin samalla kun punamustia täpliä vilisi silmissäni, mutta siitä huolimatta käännyin ja iskin toisen veitseni vastustajani kurkkuun. Kivun läpi tunsin, miten lämmin verisuihku ropisi kasvoilleni. Pakottauduin hengittämään syvään, vaikka se sattui ja koko kehoni tärisi taistelun aiheuttamasta jännityksestä, uupumuksesta ja kivusta.
Sasch seisoi käytävässä paikoilleen jähmettyneenä, puhelin kädessään. Hän ei ollut odottanut minun voittavan. Kun kiskaisin toisen perhosveitseni irti vartijan verisestä naamasta, hän sai äkkiä liikettä kinttuihinsa ja alkoi perääntyä kohti portaita, vapisevat sormet puhelinnumeroa tavoitellen.
Tunsin jo aavistuksen siitä raskaasta uupumuksesta, joka vyöryi aina ylle heti taistelun jälkeen. Taistelu ei kuitenkaan ollut vielä ohi, joten juoksin Saschin perään. Hän ei saisi päästä karkuun, hän ei saisi soittaa kenellekään. Hän ei saisi kertoa kellekään, että tunkeutuja oli minä, Varis Hiljaisten killasta. Olin tehnyt aivan liikaa työtä maineeni eteen päästääkseni sen romahtamaan näin pienestä seikasta.
Sasch ei päässyt kauas. Hän koetti juosta portaita alas turvaan, mutta hänen pakoyrityksensä oli aivan yhtä hyödytön kuin hiirellä, jonka yli on juuri pyyhkäissyt pöllön varjo. Minä juoksin portaiden yläpäähän ja hyppäsin, kädet ja jalat edellä suoraan kohti Saschin loittonevaa selkää. Törmäsimme ja Sasch kaatui suoraan päin portaita. Minä taas sain Saschin selästä sopivan kimmokkeen, jotta saatoin kierähtää ilmassa ja päätyä jaloilleni porrastasanteelle.
Saschin kasvoista valui verta useasta kohtaa ja hänen toinen ranteensa sojotti kummallisessa kulmassa, mutta silti hän koetti nousta pystyyn ja tavoitella puhelintaan. Murskasin sen kuitenkin kenkäni alla ja sitten, vielä yksi sivallus molemmilla pitkäveitsilläni ja illan viimeinenkin ylimääräinen todistaja oli hoideltu. Tarkistin vielä, että kameranjumitin oli ollut päällä koko taistelun ajan - en olisi jaksanut illan päätteeksi lähteä vielä tuhoamaan vaarallisia videotallenteita.
Ennen kuin lähdin kävelemään takaisin katolle, vilkaisin vielä kerran epäonnista kielijää. Saschin silmissä kimmelsi vielä pieni elämän kipinä, mutta se pulppusi nopeana purona ulos hänen kurkustaan ja norui tummana hänen huuliensa välistä. "Työskentelit väärälle miehelle," totesin, ja lähdin pois samalla kun hänen katseensa siirtyi tästä elämästä sinne, minne en vielä tänään halunnut häntä seurata.
................
Kun saavuin katolle, jälkiuupumus oli saamassa minua jo hyvää vauhtia kiinni. Toinen vartijoista oli iskenyt minua veitsellään ja vaikka suojaliivi olikin pelastanut minut pahemmilta vahingoilta, iskussa oli ollut sen verran voimaa, että se oli läpäissyt liivinkin. Olin tukkinut selkähaavani mahdollisimman hyvin ja verenvuoto ei ollut onneksi liian runsasta, mutta tunsin oloni uupuneeksi ja minua heikotti hieman. Minusta tuntui, että luu saattoi olla ainakin murtunut, ellei poikkikin ja vuosin myös verta. Väsymyksen takia liikuin tuskastuttavan hitaasti ja kivusta täristen, mutta itseäni patistaen onnistuin ampumaan iskuhaan kadun toiselle puolelle. En luottanut omiin voimiini, joten sidoin itseni varmuuden vuoksi köydellä kiinni kahvaan ja roikuin puoliksi sen varassa ilman halki takaisin vastapäiselle katolle.
Tämänkertainen laskeutumiseni oli pikemminkin puoliksi mätkähdys ja puoliksi kompurointia sulavan kierähdyksen sijaan. Vapisevin sormin irrotin itseni ja keräsin tavarani. Ennen kuin lähdin alas kohti hissiä, joka veisi minut maan tasolle ja moottoripyöräni luo, olin näkevinäni parin katon päässä tutun huppupäisen hahmon. Jos minulla olisi ollut enemmän voimia, olisin huutanut hahmolle ja kenties puinut nyrkkiä. No niin, katso siellä vain. Tarkkaile oikein kunnolla kun koetan haavoittuneena kömpiä eteenpäin, toivottavasti sinulla on popcornit mukana.
Minulla ei ollut kuitenkaan aikaa sellaiseen. Olin yksin; minulla ei ollut turvanani Maestroa, joka kantaisi minut takaisin kotiin, ompelisi haavani, pistäisi varmistukseksi tiputukseen ja sättisi minua koko ajan varomattomuudesta. Minulla ei ollut myöskään Rhodesia, joka ei edes tiennyt tämän illan suunnitelmasta, saatika minun todellisia värejäni.
Olin yksin; minun piti hoitaa itseni hengissä kotiin. Taistelin oman kehoni kanssa, joka askeleen eteenpäin kohti kotia yhä uudestaan ja uudestaan, sillä toinen vaihtoehto oli luovuttaa. Ja sitä minä en ikinä tekisi.
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Ilta oli kirpeä ja tuuli riepotteli peruukkiani. Katselin rakennusta kadun toisella puolella olevan katon reunalla istuen, jalat tyhjän yllä heiluen ja valmistauduin henkisesti tulevaa yötä varten. Maestro olisi pettynyt siihen, miten vähillä suunnitelmilla olin menossa eteenpäin, mutta minulla ei ollut kovin paljon vaihtoehtoja - eikä aikaa.
Olin tänä iltana varustautunut raskaammin kuin tavallisesti. Minulla oli tavalliset veitset, ruoska, veitsiliivi, myrkyt, räjähteet ja pistoolit, mutta sen lisäksi olin kiinnittänyt alaselkääni kaksi itämaisia perhosveitsiä jäljittelevää pidempää veistä, jotka olin teetättänyt Maestrolla. Ne olivat kyynärän pituiset, leveäteräiset ja hieman kaarevat, ja niiden sormisuojukset oli muotoiltu piikikkäiksi nyrkkiraudoiksi. Ne olivat kyllä hienostelevat ja hieman epäkäytännöllisetkin, mutta jos piti taistella suhteellisen pienessä tilassa ja ilman pyssyjä, otin mieluummin mukaani pitkäveitseni kuin pelkät heittoveitset ja nyrkit. Minun mielestäni oli ihan järkevää kompensoida pientä kokoani pienellä lisäterällä.
Lisäksi minulla oli repussani useita Maestron kehittämiä laitteita, joiden avulla aioin murtautua Lawrencen toimistoon ja päästä sieltä pois. Ehkä tein itsestäni hieman heikon turvautumalla niin paljon Maestron laitteisiin, mutta en uskonut osaavani murtaa kassakaappeja ja purkaa huippuvarmoja hälytysjärestelmiä omin avuin.
(Naamiota en edes laskenut varusteisiini. Se oli osa minua. Se oli Varis.)
Kädessäni oli toinen Maestron kehittämä vaijerilaite, joka oli onneksi hieman hallittavempi ja rauhallisempi kuin vaijeripyssy. Se koostui kahdesta iskuhaasta ja rullaavasta, koukkukahvaisesta keskiosasta, ja sen toimi varsin yksinkertaisesti. Ensiksi kiinnitin sen toisen pään katonreunaan jalkojeni välissä. Sitten tähtäsin, hengitin pari kertaa syvään ja ammuin toisen pään kohti Lawrence Co:n kattoa. Koetin kuulostella alhaalla humisevan liikenteen yli vastapäiseltä katolta pientä 'kling' ääntä, joka kertoisi iskuhaan kiinnittymisestä, mutta en ollut varma, kuulinko sitä. Nykäisin vaijeria pari kertaa kokeillakseni, lähtisikö se liikkeelle, eikä se pettänyt ainakaan vielä. Jos se oli kiinnittynyt toisesta päästä huonosti, syöksyisin kohta kuolemaani. Mutta, lohdutin itseäni, sitten ei ainakaan tarvitsisi huolehtia muusta kuin siitä, mihin kohtaan ajotietä lätsähtäisin. Ennen kuin ehdin alkaa jahkailla sen pidempään, tartuin vaijerikiikun kahvasta kiinni ja kiepahdin tyhjyyteen.
Tuuli kohisi korvissani, tarttui peruukkiini ja vihmoi kasvojani. Jos olisin katsonut alas, olisin nähnyt kaukana, kaukana alapuolellani kulkevat ihmiset ja autot, mutta ajattelin paremmaksi olla kurkkaamatta. Vaikka jalkojeni alla oli aivan liian paljon silkkaa pimeää yötä, en vonut estää hullua hymyä leviämästä kasvoilleni. Vastoin tervettä järkeäni tunsin pientä houkutusta päästää irti kahvasta ja katsoa, osaisiko tämä Varis lentää oikeasti. Onneksi en kuitenkaan päästänyt irti enkä päätynyt märäksi läiskäksi Lawrence & Grayn pilvenpiirtäjän kylkeen, vaan laskeuduin oikein sievästi kierähtäen tyhjälle katolle.
Vilkaisin äkkiä naamiolinsseilläni, oliko katolla toimivia kameroita. Näin yhden, jota olin odottanutkin, ja juuri suunnitelmieni mukaan olin laskeutunut sen kentän ulkopuolelle. Irrotin äkkiä vaijerikeinun ja heitin sen reppuuni. Sitten otin vyöstäni kameranjumittimen, joka nappia painamalla lähetti signaalin kaikkiin lähietäisyydellä oleviin kameroihin ja pysäytti ne näyttämään vain yhtä kuvaa. Heti kun jumitin poistuisi taas etäisyydeltä, kamera palaisi normaaliksi - huomaamaton ja idioottivarma keksintö, joka oli pelastanut minut useita kertoja huomatuksi tulemiselta.
Hiivin katolla olevalle ovelle ja kokeilin sitä, varmistettuani ensiksi senkin ansojen varalta. Lukko oli helppo tiirikoida ja sitten olinkin jo sisällä. Hiivin portaat alas kuulostellen ja aina välillä kameranjumitinta napsutellen. Olin niin keskittynyt siihen, että melkein kävelin suoraan kohti käytävän kattolamppujen liiketunnistinta. Pelastuin ainoastaan sisäisen hälytysjärjestelmäni ansiosta ja pysähdyin juuri ennen kuin olisin herättänyt automaattisen valojen liiketunnistimen huomion.
Mietin pienen hetken, mitä tehdä. Joidenkin liiketunnistinten hämäämiseen riitti, että kulki tarpeeksi matalana (harmitonta lemmikkieläintä esittäen), mutta en uskonut Lawrencen päätyneen sellaiseen ratkaisuun.Tätä varten Maestro ei ollut ehtinyt vielä kehittää mitään erityistä laitetta, mutta vanha kunnon heittoveitsi hoiti asian joskaan ei täysin huomaamattomasti, mutta silti tehokkaasti. Eikä toivon mukaan rikkinäisiä liiketunnistimia huomattaisi ennen kuin olisin jo kaukana poissa.
Jos liikennetunnistin oli säädetty havaitsemaan pelkkiä infrapunasäteilyjä, ei olisi mikään ongelma heittää sitä veitsellä ja päästä pälkähästä. Veikkasin kuitenkin, että Lawrece oli hankkinut yhdistelmätunnistimen, joka havaitsi liikettä muillakin tavoin. Siinä tapauksessa minun pitäisi vain toivoa, etteivät ne olisi niin herkkiä, että pieni ja nopea liike herättäisi niiden huomion. Varsinkin jos tämä liiketunnistin oli kytketty sarjaan muiden lamppujen kanssa, niiden laukaiseminen olisi sama kuin jos ampuisin hätäraketin talon katolta.
Hengitin syvään ja sinkosin veitsen kädestäni kohti tunnistinta. Siisti heitto osui suoraan keskelle tunnistinta ja lukuun ottamatta pientä 'kriks'-ääntä tunnistimen rikkoutuessa, mitään ei tapahtunut. Liikuin hitaasti ja valppaasti tunnistimen luo, irrotin veitseni siitä ja jatkoin matkaani. Kuulostelin, josko nytkähdys varoittaisi minulle äkkiä taas jostakin, mutta ilmeisesti yhden tunnistimen särkeminen oli riittänyt lamauttamaan kaikki muutkin, eikä sen kummempia komplikaatioita tullut.
Lawrencen toimisto oli lähellä ja pysäytettyäni hallin kamerat kaappasin niistä yhden ja kelasin sen kohtaan, jolloin Lawrence oli viimeksi avannut sen. Vaikka ovi oli ollut päivällä auki, olin huomannut jo silloin oven vieressä olevan näppäinkoodin. Lawrence oli varsin luottavainen, videolla hän ei edes peittänyt lukon näppäimistöä ennen koodin näppäilyä. Naputtelin koodin lukkoon ja astuin sisään. Kaikki vaikutti aivan liian helpolta ollakseen totta, joten pidin kaikki aistit tarkkana samalla, kun tarkastin Lawrencen toimiston tuplavarmasti erilaisten liiketunnistinten ja ansojen varalta. Ei mitään.
Jatkoin siitä, mihin olin päivällä jäänyt, eli ryhdyin etsimään Lawrencen piilotettua kassakaappia. Seinät olivat klassista ja modernia tyyliä yhdistellen vaaleanharmaita tiiliä, eikä niissä tietenkään näkynyt merkkiäkään minkäänlaisista avausmekanismeista. Minulla oli silti olo, että jossakin täytyi olla jotakin. Sivelin kevyesti sormilla seinää, tunnustellen pikemminkin vaistoillani kuin käsilläni, kunnes kosketin yhtä tiiltä ja se aiheutti sisälläni erilaisen tunteen kuin muut. Painoin sitä lujasti, ja se painui hieman seinän sisään. Oikealta puoleltani kuului klaksahdus ja lattiasta nousi tumma metallikuutio. Olin vaikuttunut, sillä lattiaa en ollut osannut aavistellakaan.
Lawrence oli pelannut varman päälle ja laitattanut itselleen yhden kalleimmista kassakaapeista, mitä markkinoilla tällä hetkellä oli. Sen seinistä oli käytännössä mahdoton murtautua läpi, sitä ei voinut mitenkään liikuttaa ja sen avaamiseen tarvittiin peräti kymmennumeroinen koodi. Ylipääsemätön haaste - kaikille muille kuin minulle. Minulla oli kuitenki omat ässät hihassani, tai oikeastaan repussani. Kenelläkään muulla murtovarkaalla nimittäin ei tainnut olla opettajaa, joka kehitti kassamurtokoneen "ihan vain koska tällä viikolla oli niin vähän hommia ja tylsistyin".
Otin kassamurtimen repusta ja kiinnitin sen imukupeilla kassakaapin näppäimistön päälle. Minulla oli vain etäinen käsitys siitä, että murrin käytti erilaisten infrapuna-, röntgen- ja muiden säteitten ja aaltojen yhdistelmää selvittääkseen koneen sisäisiä mekanismeja ja siihen näppäiltyjä koodeja. En ollut ikinä ollut yhtä innostunut Maestron laitteista kuin hän itse, mutta Maestron teorian mukaan ei voinut olla olemassa arvoitusta, jonka sisään ei olisi piilotettu sen vastausta.
En voinut olla hymyilemättä surumielisesti muistellessani Maestron tiedeobsessiota. Eläessään hän oli aina ollut aivan mahdoton, niin monella tapaa.
"Oletko opetellut jo käyttämään verkkopyssyä?" Maestro kysyy, kun olen irrottamassa nuolia maalitaulusta. Olen harjoitellut jo kaksi tuntia jousiammuntaa ja sormeni ovat jo tunnottomuuden ja kivun toisella puolella. Maestro on kuitenkin kieltänyt minua lopettamasta harjoittelua ennen kuin hän antaa luvan.
Maestro varmasti nautti noista harjoitushetkistä. Hän pakotti minut harjoittelemaan tarkkuutta eri heitto- ja ampuma-aseilla asettamalla maalitaulun aivan huoneen toiselle laidalle ja työskennellen itse keskellä ampumarataa. Hänen mukaansa se nosti riskit todellisemman tuntuisiksi ja että tulevaisuudessa hyötyisin näistä harjoituksista. Häntä ei todellakaan haitannut myöskäään se, että jos osuin johonkin hänen tavaraansa, olin tiskaus- ja siivousvuorossa koko seuraavan viikon. En ikinä uskaltanut kysyä mitä tapahtuisi, jos osuisinkin häneen.
"Joo, ei se niin vaikeaa ollut," kohautan olkiani ja nyin nuolia taulusta äkäisesti. Minulla ärsyttää Maestron jatkuva komentelu ja se, miten hän koko ajan vahtaa edistymistäni, aivan kuin ei olisi itse koko ajan seuraamassa sitä ja hengittämässä niskaani.
Ehkä ärsytystäni saattoi lisätä myös pahimmoillaan oleva murrosikä, enpä tiedä.
"Tuleppa sitten tänne. Ja laita ensiksi jousi pois. Tarvitsen sinun konsultaatiotasi."
Huokaisen ja vien jousen seinälle roikkumaan, liikkuen mielenosoituksellisen hitaasti. Maestron "konsultointi" ei tarkoita ikinä muuta kuin sitä, että hän haluaa leveillä omilla ideoillaan ja odottaa minun olevan äimistynyt hänen joka ikisestä typerästä aivoituksestaan.
Maestro istuu työpöytänsä ääressä, jalat rennosti pöydälle nostettuna näppäillen syliinsä nostettua kosketusnäppäimistöä. Hänen edessään pöydällä on kolme erillistä näyttöä, aivan kuin vähempi ei riittäisi, ja hän plarailee samaan aikaan kahta eri piirrustuslistaa.
"Niin?" kysyn.
"Mitä sinä haluaisit kokeilla seuraavaksi? En osaa päättää, mitä seuraavaksi rakentaisin. Haluaisin kokeilla tätä pitkän kantaman lasersädettä, joka aiheuttaa tappavan aivovaurion jopa kahdensadan metrin päästä. Yllättävä, äänetön, mahdoton jäljittää. Isoveli voisi innostua siitä, mutta toisaalta se on aika tylsä. Aina pitäisi olla tekemässä pyssyjä, pyssyjä, lisää pyssyjä!" Maestro heilautta käsiään väheksyvästi ilmassa.
"Sitten on tämä myrkkygeeli, jonka voi laittaa käynnistymään ainoastaan kosketuksesta uhrin DNA:han. Kaikille muille näkymätön ja harmiton, mutta Sille Ainoalle - selittämätön verenmyrkytys ja parissa päivässä nirri pois!" Maestro hehkuttaa. "Tiedän, tiedän, viime epidemian jälkeen pistit minut vannomaan, etten enää leikkisi bakteereilla, mutta tämä ei sisälläkkään bakteereja. Eikä viruksia, pelkää puhdasta kemiaa. Eikä aiheuta syöpääkään, luulisin. Toisin kuin ilmeisesti näytät ajattelevan, minulla ei ole mitään kiinnostusta aiheuttaa maailmanloppua. Se viimeinen oli vain vahinko, ja sekin saatiin pian asioihin. Eikä päätynyt kuin paikallisuutisiin."
"Vielä viimeiseksi on tämä," Maestro napauttaa esiin kolmannen piirrustuksen ja katsoo minua sitten odottavasti. Tuijotan näytöllä näkyviä sinisellä pohjalla leijuvia valkeita viivoja. "No? Ei reaktiota? Etkö tunnista sitä? Tämähän on..."
"Kyllä minä näen, mikä se on," keskeytän Maestron. "Malli siivenmuotoisille liitimille. Kävikö sinulla mielessäkään, että minä vain vitsailin, kun sanoin, että variksella pitäisi olla siivetkin?"
Maestro näyttää hetken siltä, että hän ei tullut todellakaan ajatelleeksi sitä. Tunnen myötähäpeää ja ärtymystä opettajani puolesta. Hän on oikeasti välillä kuin lapsi, aina niin innoissaan omista ideoistaan. Hän leikkii keksintöjensä kimpussa kuin pikkupoika legolaatikollaan, hypellen projektista toiseen kesken kaiken. Jokaista loppuun vietyä projektia kohden on ainakin viisi puolivalmiiksi jäänyttä laitetta, koska hänen mielenkiintonsa niitä kohtaan ei ole riittänytkään.
Hänen lapsellisuutensa ei kuitenkaan ärsytä minua eniten. Minua häiritsee eniten se, että hän keksii erilaisia tappovälineitä ja keinoja tappaa ihmisiä samaa tahtia kuin toiset bingettävät tv-sarjoja. Ja hän suhtautuu siihen täsmälleen savalla tavoin. Niin kevyesti, että se saa minut melkein vihaamaan häntä.
En kestä enää katsoa Maestron kasvoja, joten kohautan olkiani ja käännyn menemään. "Aivan sama, tee vaikka kaikki," huikkaan vielä olkani ylitse samalla, kun suuntaan kohti portaita ja yläkertaa. Vaikka Maestroa onkin välillä vaikea sietää, jokin osa minusta on silti yllättynyt siitä, että Maestro jaksoi ottaa todesta jonkun minun typerän ideani ja teki siitä totta, ainakin puoliksi.
Samaan aikaan suurin osa minusta valittaa, ettei hänen tarvitsisi minua koettaa lelliä. Minä en ole hänen lapsensa, pelkkä oppilas. Eikä hän ikinä voisi kuitata kaikkia velkojaan, vaikka kehittelisi mitä. Silmiäni kirvelee ärsyttävästi samalla, kun hyppelen portaat ylös kaksi kerrallaan.
Menneiden muisteleminen saa minut äkkiä taas synkemmälle mielelle. Vuodet ennen yliopistoon menoa olivat todella vaikeita. Kaikki alkoi tietenkin siitä, kun salamurhaajana olemisen todellisuus alkoi avautua minulle ja aloin nähdä opettajani Maestron paljon selkeämmin. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä vähemmän Maestro alkoi näyttää lapsuuteni supersankarilta, joka osasi vaikka mitä hienoa ja tiesi vaikka mitä coolia. Me emme enää ymmärtäneet toisiamme ja meidän opettaja/oppilas -suhteemme kulki katastrofista toiseen, kunnes meidän välillemme oli kasvanut lähes ylipääsemätön kuilu.
Lopulta menin yliopistoon ja kaikki muuttui. Maestro lähetti minut pois ehkä enimmäkseen saadakseen minut pois talosta, ja minä lähdin ilomielin etsimään omaa tietäni. Kulttuurishokki tavallisen yliopistoteinielämän ja siihen asti elämäni raskaan opiskelun välillä iski aika nopeasti ja ei kauaa kestänyt, ennen kuin aloin jo kaivata sitä elämää, johon olin tottunut. Välitkin Maestron kanssa paranivat, kun emme joutuneet koko ajan viettämään aikaa toistemme kanssa.
En kuitenkaan enää ikinä nähnyt Maestroa samalla tavalla kuin lapsena. Tavallaan kaipasin sitä.
Huokaisin palatessani vanhoista katkeransuloisista muistoista juuri samalla hetkellä, kun kassamurtimen näyttöön syttyi punainen valo (Maestro ei ollut ikinä vihreän värin ystävä) joka tarkoitti, että kassakaappi oli avattu. Vedin murtimesta ja toden totta, kaappi liukui auki. Saattaisin kiistellä itseni kanssa koko loppuelämän siitä, kuinka paha tai hyvä Maestro oli, mutta yhtä asiaa en voisi kiistää. Maestro oli nero.
Kassakaapissa oli enimmäkseen rahatukkoja, jotka eivät minua kiinnostaneet. Kaapin pohjalla oli kuitenkin kasa papereita, ja vetäisin ne äkkiä ulos kaapista. Selasin niitä, kunnes äkkiä silmiini osui tutunnäköinen fontti.
SOPIMUS, oli ainoa sana, joka oli kirjoitettu paperin yläosaan. Olisin kuitenkin tunnistanut tekstityylin missä tahansa, sillä Bébé muotoili kaikki asiakirjansa aina samalla tavoin, ilmeisesti jo yli kuudentoista vuoden ajan.
Paperissa luki pienellä präntillä kaikki sopimuksen ehdot, jotka vilkaisin pikaisesti läpi. Uhrien koko nimiä ei oltu kirjoitettu ylös, turvallisuuden vuoksi, mutta sopimuksen päiväys oli kahdeskymmenes toukokuuta, kaksi päivää ennen vanhempieni kuolemaa. Sopimuksen ensimmäinen osapuoli lupautuu hoitelemaan henkilöt: Mr, Mrs & Ms. G. Sopimuksen toinen osapuoli maksaa tästä palkkiona summan: 950 000 USD, josta 15% menee välittäjälle.
Monelle tuo luku ei olisi kertonut muuta, kuin sen suuruden. Minulle se kertoi kuitenkin ainakin sen, että mestaritason salamurhaaja oli palkattu hoitamaan homma. Hiljaisissa systeemi oli, että oppilaiden palkkioista puolet meni suoraan Isoveljelle, kisällitasoiset taas saivat pitää 70% koko tuotosta, kun taas mestaritason murhaajat savat pitää melkein koko kakun. Systeemi toimi, sillä se innosti alempana asteikossa olevia työskentelemään paremmin ja piti mestaritason murhaajat kiinni killassa, koska heiltä ei otettu liikaa. Sitä paitsi usein pelkkä viidentoista prosentin pala mestaritason sopimuksesta oli paljon enemmän kuin kymmenkunta oppilastason sopimusta. Jokaisella osapuolella oli syy pysyä tyytyväisenä.
Lisäksi jos oletti, että sopimusten hinnat olivat nousseet vain jonkin verran kuudentoista vuoden aikana, hinta saattoi koostua kolmesta suhteellisen julkisesta henkilöstä, joiden oli kuoltava onnettomuudelta vaikuttavissa olosuhteissa. Kolmesataa tonttua kahdesta aikuisesta, viisikymmentä ekstraa, jos yksi sattui olemaan lapsi. Kaikki sopi kuvioon.
Taittelin paperin takkini taskuun, sillä se oli arvokas todiste. Jos olisin ollut Lawrence, olisin polttanut sopimuksen heti sen täytyttyä, mutta ehkä paperilla oli ollut Lawrencelle sentimentaalista arvoa.
Aioin selata paperit äkkiä loppuun ja pistää ne takaisin, kun äkkiä sormiini osui paksulle ja kalliintuntuiselle paperille kirjoitettu testamentti. Paperin alareunassa näkyi Lawrencen allekirjoitus ja kaksi muuta puumerkkiä, jotka herättivät minussa ikivanhoja muistoja aurinkoisista päivistä ja pölyisistä toimistoista. Äiti ja isi. Tämä oli heidän testamenttinsa. He olivat valmistautuneet kuolemansa varalle.
Luin testamentin pikaisesti läpi ja vaikka olinkin epäillyt jotain tällaista, veri tuntui hyytyvän suoniini mitä enemmän luin. Eläessään vanhempani olivat kumpikin omistaneet kolmekymmentä prosenttia yhtiöstä, samoin Lawrence. Minun oli ollut tarkoitus periä molempien osuus ja nousta aikanaan yhtiön enemmistöosakkaaksi. Ja tietenkin, jos sellainen onnettomuus tapahtuisi että molemmat vanhempani kuolisivat ennen minun täysi-ikäistymistäni, Lawrence olisi kaikkien osuuksien hallitsija siihen asti, että olisin kasvanut tarpeeksi vanhaksi.
Lawrence oli epäilemättä käyttänyt tätä paperia hyväkseen, jotta saisi meidän kaikkien kolmen kuoleman jälkeen koko yhtiön omaan käyttöönsä. Oikein sievä suunnitelma.
Olin pistämässä ylijäämäpapereita takaisin kassakaappiin, kun äkillinen nytkähdys kulki läpi kehoni ja ponkaisin pystyyn. Hallista kuului hissin kilahdus ja manasin hiljaa. En ehtinyt muuten reagoida ennen kuin toimiston ovi ponnahti auki ja sisään astui kaksi henkivartijaa pyssyt paukkuen. Lawrencen huippusuojattu kassakaappi osoittautui pelastuksekseni, sillä se oli täydellinen luodinkestävä suoja, jonka taakse piiloutua.
Ehkä tämä oli syy siihen, miksi ihmiset eivät useammin hankkineet lattiasta kohoavia kassakaappeja. Minä en kuitenkaan valittanut.
Kaivoin vyöstäni valopommin ja silmät kiinni heitin sen kassakaapin yli. Maestron valopommit kykenivät sokaisemaan minuuteiksi, todella huonolla tuurilla pysyvästikin. Peitin silmät kämmenilläni välttääkseni valon mahdollisimman hyvin ja sen jälkeen ponnahdin välittömästi esiin, perhosmiekat esillä. Syöksyin päin pöllämystyneitä henkivartijoita.
Yksi, kaksi tehokasta sivallusta pitkäveitsilläni ja henkivartijat olivat poissa pelistä. Käsivarteni tärähtivät, kun veitsenterät sivalsivat läpi henkitorven ja kurkun ja pysähtyivät sitten niskanikamiin. Kun vetäisin taas irti, katkenneista kaulavaltimoista purskahti kaarena verta.
Aseet yhä esillä juoksin halliin ja lähdin kohti yläkertaan vieviä portaita, mutta kohtasin heti ongelmia. Itse Sasch ja kaksi muuta vuorenkokoista henkivartijaa nimittäin rynnivät äkkiä alakerran portaista ja pysähtyivät nähdessään minut.
"Minähän sanoin, ettei tämä ollut väärä hälytys!" Sasch huudahti ja osoitti minua. "Tuo on yksi niistä salamurhaajista!"
Saadattelin mielessäni vielä lisää. Ilta oli äkkiä vaihtanut vuoristoratamaisesti suuntaa. Jos kyseessä olisi ollut mikä tahansa tavallinen työkeikka, olisin hommat hoidettuani vain paennut paikalta. Minulla olisi ollut alunperinkin täydellinen kymmenvaiheinen suunnitelma kaikkien vartijoiden lamauttamiseksi ja homman hoitamiseksi. Olisin tiennyt kaikki reitit sisään ja ulos ja kaikki yllätykset mitä siinä välillä saattaisi tulla. Mutta nyt nopeus oli ollut paljon tärkeämpää ja olin kaikista valmisteluista huolimatta onnistunut laukaisemaan jonkin hälytyksen. Olisin pitänyt itselleni kunnon haukuntatuokion jos minulla olisi ollut siihen aikaa.
Kaikki salamurhaajat oppivat aika pian ammattiin ryhdyttyään, että henkivartijoita on kahdenlaisia. Toiset henkivartijat ovat eksperttejä - heidän ensimmäinen ja ainoa tavoitteensa on pitää päämies kaukana vaaroista. Jos heidän täytyy vetää aseet esiin tai käyttää nyrkkejään, he ovat jo epäonnistuneet tehtävässään huolimatta siitä, kuinka hyviä tappelijoita ovat. Tällaiset henkivartijat tekevät sopimusten täyttämisestä varsinaista metsästystä; he ovat niitä, jotka suunnittelevat jo etukäteen kaikkein turvallisimmat reitit ja hyppäävät tarvittaessa luotien eteen. Salamurhaajan täytyy olla älykkäämpi ja nopeampi kuin henkivartija, muuten hommasta ei tule mitään.
Eksperttien vastakohta on sitten ammattilainen. Nuanssi saattaa kuulostaa siviilin korvaan mitättömältä, mutta salamurhaajalle tuo ero on usein elämän ja kuoleman kysymys. Siinä missä eksperttien vahvuus on strategiassa, heidät voi yllättää taistelussa ja voittaa suhteellisen vaivattomasti. Ammattilaiset ovat kuitenkin ammattitappelijoita. Entisiä sotilaita, jengiläisiä, katutappelijoita, nyrkkeilijöitä. Ammattilaisia, jotka lähetetään sisään silloin, kun ihmisiä pitää pistää matalaksi. Jotka tulevat paikalle silloin, kun pitää mennä selvittämään kuka murtautui keskellä yötä toimistoon tutkimaan huippusalaisia papereita.
Vaikka Saschia ei laskettaisi tappeluun mukaan, olin silti kaksi yhtä vastaan ja tilanne näytti pahalta. Minulla oli perhosveitseni, mutta kun vartijat vetivät esiin omat veitsensä, sekin etu oli menetetty. "Mikäs pikku lintunen tänne lennähti?" yksi vartijoista virnisti, ja saman tien toinen vartijoista syöksyi jo minun kimppuuni veitsi kohotettuna.
Väistin vartijan iskun ja vastasin heti perään omallani, mutta en päässyt kunnolla perille. Vartija oli nopea kokonsa lisäksi, mutta en minäkään täysin hyödytön ollut. Pienestä koostani huolimatta ja osittain sen ansiosta olin nopea ja ketterä ja kestävä, ja kaiken lisäksi intuitioni auttoi taistelussa valtavasti. Ylinopeiden vaistojeni ansiosta kehoni liikkui usein jo ennen kuin näin vastustajan seuraavan liikkeen. Sekään ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, jos vastassa oli kaksi minua puolet suurempaa ihmisvuorta. Heti ensimmäisen iskuni jälkeen vartijan kaveri oli jo toisella puolellani ja he painoivat päälle kummastakin suunnasta.
En halua mitenkään vähätellä yliluonnollisia vaistojani. Ilman niitä olisin kenties kuollut jo vartijan ensimmäisestä iskusta. Vaistoni toimivat mahtavasti - olin niin syvällä taistelussa, etten edes ehtinyt ajatella mitään. Käteni, jalkani ja muu kehoni liikkui kuin automaattiohjauksessa. Väistin, iskin, sivalsin, hyppäsin ja väistin uudelleen jo ennen kuin olin ehtinyt tehdä minkäänlaista tietoista päätöstä. Vastustajieni iskut kilpistyivät veitsieni kahvoihin tai osuivat vain sinne, missä olin hetken aikaa sitten ollut. Mutta joskus liika on vain liikaa. Vaikka vastustajan iskun saisikin käännettyä muualle, jos sen takana on tarpeeksi voimaa se siltikin täräyttää kipeästi. Vaikka saakin nopean iskun perille, se on yhtä tyhjän kanssa, jos vastustaja on yksinkertaisesti niin isokokoinen, ettei se ole hänelle muuta kuin pikku naarmu. Vartijoita oli sitä paitsi kaksi ja minua vain yksi - minä väsyisin pian, kun taas vartijat saattoivat toimia yhteistyössä.
En taistellut voittaakseni, taistelin lähinnä viivyttääkseni häviötäni.
Äkkiä tappelu kuitenkin kääntyi, niin kuin usein voi tapahtua, kun tasapainotellaan elämän ja kuoleman rajalla. Näin aukon toisen henkivartijan suojauksessa ja iskin kaikin voimin sitä kohti. Oikeanpuoleinen perhosveitseni meni suoraan miehen silmästä läpi ja upposi kymmenen senttiä kallon sisään ja aivoihin. Isku kuitenkin jätti minut itseni suojattomaksi ja samalla hetkellä tunsin jo piston selkäpuolellani. Punahehkuinen kivun piikki iski lävitseni ja parahdin samalla kun punamustia täpliä vilisi silmissäni, mutta siitä huolimatta käännyin ja iskin toisen veitseni vastustajani kurkkuun. Kivun läpi tunsin, miten lämmin verisuihku ropisi kasvoilleni. Pakottauduin hengittämään syvään, vaikka se sattui ja koko kehoni tärisi taistelun aiheuttamasta jännityksestä, uupumuksesta ja kivusta.
Sasch seisoi käytävässä paikoilleen jähmettyneenä, puhelin kädessään. Hän ei ollut odottanut minun voittavan. Kun kiskaisin toisen perhosveitseni irti vartijan verisestä naamasta, hän sai äkkiä liikettä kinttuihinsa ja alkoi perääntyä kohti portaita, vapisevat sormet puhelinnumeroa tavoitellen.
Tunsin jo aavistuksen siitä raskaasta uupumuksesta, joka vyöryi aina ylle heti taistelun jälkeen. Taistelu ei kuitenkaan ollut vielä ohi, joten juoksin Saschin perään. Hän ei saisi päästä karkuun, hän ei saisi soittaa kenellekään. Hän ei saisi kertoa kellekään, että tunkeutuja oli minä, Varis Hiljaisten killasta. Olin tehnyt aivan liikaa työtä maineeni eteen päästääkseni sen romahtamaan näin pienestä seikasta.
Sasch ei päässyt kauas. Hän koetti juosta portaita alas turvaan, mutta hänen pakoyrityksensä oli aivan yhtä hyödytön kuin hiirellä, jonka yli on juuri pyyhkäissyt pöllön varjo. Minä juoksin portaiden yläpäähän ja hyppäsin, kädet ja jalat edellä suoraan kohti Saschin loittonevaa selkää. Törmäsimme ja Sasch kaatui suoraan päin portaita. Minä taas sain Saschin selästä sopivan kimmokkeen, jotta saatoin kierähtää ilmassa ja päätyä jaloilleni porrastasanteelle.
Saschin kasvoista valui verta useasta kohtaa ja hänen toinen ranteensa sojotti kummallisessa kulmassa, mutta silti hän koetti nousta pystyyn ja tavoitella puhelintaan. Murskasin sen kuitenkin kenkäni alla ja sitten, vielä yksi sivallus molemmilla pitkäveitsilläni ja illan viimeinenkin ylimääräinen todistaja oli hoideltu. Tarkistin vielä, että kameranjumitin oli ollut päällä koko taistelun ajan - en olisi jaksanut illan päätteeksi lähteä vielä tuhoamaan vaarallisia videotallenteita.
Ennen kuin lähdin kävelemään takaisin katolle, vilkaisin vielä kerran epäonnista kielijää. Saschin silmissä kimmelsi vielä pieni elämän kipinä, mutta se pulppusi nopeana purona ulos hänen kurkustaan ja norui tummana hänen huuliensa välistä. "Työskentelit väärälle miehelle," totesin, ja lähdin pois samalla kun hänen katseensa siirtyi tästä elämästä sinne, minne en vielä tänään halunnut häntä seurata.
................
Kun saavuin katolle, jälkiuupumus oli saamassa minua jo hyvää vauhtia kiinni. Toinen vartijoista oli iskenyt minua veitsellään ja vaikka suojaliivi olikin pelastanut minut pahemmilta vahingoilta, iskussa oli ollut sen verran voimaa, että se oli läpäissyt liivinkin. Olin tukkinut selkähaavani mahdollisimman hyvin ja verenvuoto ei ollut onneksi liian runsasta, mutta tunsin oloni uupuneeksi ja minua heikotti hieman. Minusta tuntui, että luu saattoi olla ainakin murtunut, ellei poikkikin ja vuosin myös verta. Väsymyksen takia liikuin tuskastuttavan hitaasti ja kivusta täristen, mutta itseäni patistaen onnistuin ampumaan iskuhaan kadun toiselle puolelle. En luottanut omiin voimiini, joten sidoin itseni varmuuden vuoksi köydellä kiinni kahvaan ja roikuin puoliksi sen varassa ilman halki takaisin vastapäiselle katolle.
Tämänkertainen laskeutumiseni oli pikemminkin puoliksi mätkähdys ja puoliksi kompurointia sulavan kierähdyksen sijaan. Vapisevin sormin irrotin itseni ja keräsin tavarani. Ennen kuin lähdin alas kohti hissiä, joka veisi minut maan tasolle ja moottoripyöräni luo, olin näkevinäni parin katon päässä tutun huppupäisen hahmon. Jos minulla olisi ollut enemmän voimia, olisin huutanut hahmolle ja kenties puinut nyrkkiä. No niin, katso siellä vain. Tarkkaile oikein kunnolla kun koetan haavoittuneena kömpiä eteenpäin, toivottavasti sinulla on popcornit mukana.
Minulla ei ollut kuitenkaan aikaa sellaiseen. Olin yksin; minulla ei ollut turvanani Maestroa, joka kantaisi minut takaisin kotiin, ompelisi haavani, pistäisi varmistukseksi tiputukseen ja sättisi minua koko ajan varomattomuudesta. Minulla ei ollut myöskään Rhodesia, joka ei edes tiennyt tämän illan suunnitelmasta, saatika minun todellisia värejäni.
Olin yksin; minun piti hoitaa itseni hengissä kotiin. Taistelin oman kehoni kanssa, joka askeleen eteenpäin kohti kotia yhä uudestaan ja uudestaan, sillä toinen vaihtoehto oli luovuttaa. Ja sitä minä en ikinä tekisi.
<-edellinen/takaisin/seuraava->