5. Älä aliarvioi vastustajaasi
"Mistä sinä sitten sen kutsun sait?" Etsivä Rhodes asteli edestakaisin edessäni, kuin ajatustyö olisi edellyttänyt jatkuvaa liikettä. Minä huokaisin turhautuneena ja kaivauduin vain syvemmälle sohvan pohjalle.
"En tiedä. Se tuli postissa ja joku oli kirjoittanut siihen alle että tilaisuus saattaisi olla minusta mielenkiintoinen. Tässä," kaivoin cocktail-laukustani kutsun ja ojensin sen Rhodesille. Kutsun lähettäjä ei ollut liioitellut, sillä en ollut osannut ajatella kohtaavani mitään tällaista. Olin jopa ensimmäistä kertaa saanut kuulla, että toinen nimeni oli Aria - ennen vanhempieni kuolemaa sellainen ei ollut ilmeisesti ollut niin merkityksellistä, mutta nyt sekin tuntui järisyttävältä.
Puheluni Rhodesille oli kestänyt vain pari minuuttia, sillä kun Rhodesille oli selvinnyt, minkä suuruusluokan vihjeestä nyt oli kyse, hän oli välittömästi kutsunut minut luokseen, jotta voisimme keskustella kaikesta tapahtuneesta kasvotusten. Olin yllättynyt siitä ja varsinkin, koska olin itse suostunut siihen. Miten ihmeessä olin päätynyt tähän tilanteeseen; suunnilleen ikäiseni miehen asuntoon - vieläpä poliisin - pohtimaan sitä, kuka oli murhannut vanhempani ja oli nyt kenties minun perässäni. Mutta jo kutsu yksistään osoitti, että tarvitsisin ulkopuolista näkökulmaa, ulkopuolista turvaa.
"Joku siis tietää, missä sinä asut," Rhodes jatkoi samalla logiikan raiteilla, joilla olin jo itsekin kulkenut. "Oletko varma, että turvapaikkasi on yhä varma?"
"En. Mutta toisaalta se taho, joka kutsun minulle laittoi, olisi voinut tehdä vaikka mitä muutakin," kumarruin irrottamaan korkokengät jaloistani ja nostin sitten jalat alleni sohvalle. Peruukki kutitti päätäni ja halusin jo ulos ahdistavasta mekostani, mutta nyt piti tyytyä siihen, mitä oli. "Sen sijaan että he olisivat luovuttaneet tiedon niille, jotka haluavat minut elävältä, he antoivat meille avaimen, jotta pääsisimme eteenpäin. Jos en olisi mennyt noihin juhliin, hakkaisimme kenties päätämme seinään vielä vaikka kuinka kauan, ennen kuin löytäisimme jotakin hyödyllistä."
Rhodes vilkaisi minua alta kulmain, mutta jatkoi sitten asteluaan. Hänen pienessä asunnossaan siihen ei kyllä erityisemmin ollut tilaa - se toi minulle heti kotoisesti mieleen vanhan asuntoni - mutta Rhodes teki silti parhaansa. Hän kulki oven vieressä olevalta sängyltä ruokapöydän viereen, sitten minun sohvani ja ikkunan välistä tupakeittiöön, mistä hän taas kääntyi takaisin. Vaikka Rhodes teki sen luultavasti tiedostamattaan, arvostin silti, ettei hän kiertänyt selkäni takaa - salamurhaajat tuppaavat kai olemaan sätkyjä selän takana olevien asioiden kanssa.
"Tarvitsetko sinä uuden piilopaikan? Voisin katsoa...kenties jostain kaupungin ulkopuolelta?" Rhodes pysähtyi eteeni.
"Minä en lähde kaupungista, ennen kuin tämä on selvitetty," katsoin Rhodesia tiukasti. Sitten rentouduin hieman: "Mutta tarvitsen kaiken varalta paikan, jota ei voi mitenkään yhdistää minuun - siltä varalta, että en tunne enää oloani turvalliseksi. Minulla on rahaa, käteistäkin, joten jos hankit minulle jonkin paikan kuukaudeksi tai pariksi... mutta varmista, että sitä ei yhdistetä heti sinuunkaan."
"Niin," Rhodes nyökkäsi ja osa hänen jykevien hartioidensa jännityksestä hellitti. Yllätyin, sillä olin odottanut vastalauseita tai vaatimuksia siitä, että hän saisi toimia pelastavana ritarinani. "Poliisissa tiedetään, että minä hoidin sinun kuulustelusi ja täytyy sanoa, että tällä hetkellä luottamukseni poliisiin ei ole aivan paras mahdollinen. Ja ehdotan samaa sinullekin - älä luota kehenkään muuhun kuin minuun. NYPD:n leivissä on niitäkin, jotka eivät pelkää käyttää asemaansa väärin."
Kohautin olkapäitäni: "Tuo nyt ei ole mikään uutinen. Onko sinulla jotain pankkiyhteyttä, joka ei ole sinun nimissäsi?"
"Olen hoitanut joitakin nanan pankkiasioita, voin käyttää hänen tilitietojaan. Nana on ollut nyt jo vuoden Haitilla muun suvun luona, joten sinun jahtaajasi tuskin osaavat ajatella häntä."
Nyökkäsin tyytyväisenä - mitäpä muuta olisinkaan voinut. Rhodes ei pistänyt likoon minun auttamisekseni pelkästään itseään, vaan jo perheensäkin. Tarkastelin etsivän kasvoja kuin löytääkseni sieltä jonkin syyn hänen uhrautuvalle käytökselleen. Hänessä näkyi selkeästi sekä eurooppalainen että afroamerikkalainen perintö: se oli hänen leukansa jykevässä linjassa ja syvänruskeissa silmissä, joita kehystivät paksut ja pitkät silmäripset. Pehmeämuotoisessa nenässä ja siihen yllättävästi sopivissa korkeissa poskipäissä. Muodokkaissa huulissa ja mustissa kiharoissa, jotka kähertyivät tiukkoina kierteinä hänen päänahkaansa vasten.
Kun tajusin, että olin jäänyt tuijottamaan, käänsin äkkiä katseeni ikkunaan ja rypistin kulmakarvojani kuin olisin miettinyt jotain tärkeää. "Mitä me sitten teemme Lawrencen kanssa? Miten me saamme todistetusti selville, mitä hän on tehnyt?" Olin kertonut Rhodesille lyhennetyn version vanhempieni kuolemasta - muut salamurhaajat olin jättänyt, mutta en ollut kertonut Mestrosta. Tunsin olevani heikoilla jäillä, koskaan ennen en ollut näin paljon menneisyydestäni kertonut.
"Tavallisia poliisikanavia en voi kai käyttää ilman erityistoimenpiteitä. Mutta ehkä..." Rhodes jatkoi taas edestakaisin astelua.
"Rhodes, meidän pitää mennä paikan päälle. Lawrence & Grayhin. Huomenna," sanoin.
"Liian riskialtista. Ja tässä vaiheessa voit kai sanoa minua Mikeksi," Rhodes väläytti minulle toispuoleisen hymyn, mutta se ei ulottunut aivan silmiin asti.
"Se on riski, mutta meidän täytyy ottaa riskejä. Ja kuka osaisi odottaa, että me menisimme sinne, paikan päälle? Jos sinä et voi käyttää tavallisia keinojasi, niin mitä muuta sitten me voimme tehdä?" Katsoin Rhodesia intensiivisesti ja vasta kun Rhodes oli avannut suunsa vastatakseen, tajusin, että olin käyttänyt aivan luontevasti sanaa "me". Mietin, olikohan Maestro tarkoittanut tätä sanoessaan, että poliiseista oli parempi pysyä erossa. Jotenkin epäilin sitä, mutta ehkä juuri siksi tämä tilanne oli niin uhkaava.
Rhodes huokaisi syvään. "Tiedätkö sinä miten toimia?" Hämmästyin taas siitä, ettei hän väittänyt minulle vastaan. Olin kai niin tottunut siihen, että Maestro oli ainoa, joka hyväksyi hulluimmatkin suunnitelmani. En ollut osannut kuvitellakaan, että joku muukin pystyisi mukisematta nielemään kaiken, mitä heitä päin heittäisin.
"Minä pistän päälle blondin peruukin tai jotain. Kyllä minä nyt sen verran osaan, kuten näet," tokaisin. Rhodes kallisti päätään ja katsoi minua mietteliäästi. Liian tarkasti. "Teatteria. Harrastin sitä yliopistossa. Osaan minä esittää," selittelin Rhodesille. Toivoin, että punastuin, sillä se saisi ehkä Rhodesin uskomaan, että kyseessä oli koko totuus. Onnekseni Rhodes vain nyökkäsi ja seisahtui suljettujen sälekaihtimien eteen.
"Minähän en ole tarjonnut sinulle edes kahvia vielä. Vai juotko sinä teetä?" Rhodes kysyi minulta äkkiä. "Jos todellakin aiot, että meidän pitää hiippailla suoraan Lawrencen luolaan, niin suunnitelmat on kai parasta pistää kasaan äkkiä. Ja samalla voin kai tarjota sinulle jotakin hiukopalaa," hän viittasi keittiötä kohti.
"Teetä, kiitos," sain vain vastatuksi.
.................
Kun saavuin Jerome-Anderson Avenuesille, tiesin olevani todennäköisesti myöhässä, jos halusin yhyttää Smileyn, jos hän edes oli pistäytynyt tänä iltana Killassa. Rhodesin luona oli kuitenkin mennyt yllättävän myöhään ja aikaa oli vielä mennyt siihen, että vaihdoin ylleni jotakin sopivampaa ja hain naamioni.
Metroasema oli tyhjä, mutta kun livahdin sisään salaovesta, olohuoneessa oli vielä muutama kiltalainen jäljellä. Vilkaisin nurkassa olevaa vihreää ovea, mutta tunsin, ettei Isoveli ollut enää tavattavissa. Huomasin kuitenkin, että Viikinki oli istahtanut kuluneelle nojatuolille - sama sohva, joka oli ollut paikalla jo ensimmäisellä käynnilläni - ja astelin hänen luokseen.
Nimestään huolimatta Viikingissä ei ollut kovin muuta erikoista kuin tavallista suurempi kokonsa. Tavallisesti hän käytti joustavia mustia vaatteita ja peitti kasvojensa yläpuoliskon mustalla kankalla, johon oli leikannut kaksi silmäreikää. Hänellä ei ollut edes partaa - mutta vaikka hän olikin hieman antikliimaktinen, pidin hänestä silti. Sen verran kuin toisesta salamurhaajasta saattoi ikinä pitää.
"Luulisi, että kaikkien näiden vuosien jälkeen meilläkin olisi varaa hankkia uusi sohva," Viikinki avasi keskustelun ja taputti yhden kerran nojatuolin kädensijaa, jonka kankaista pöllähti epäilyttävä pölypilvi.
"Isoveli varmaankin luottaa siihen, että meillä on sen verran kiire täyttää sopimuksia, ettemme pahemmin jouda istuksimaan," seisahduin Viikingin vierelle ja ristin kädet rinnalleni osoittaakseni, etten tullut vihamielisissä aikeissa. Salamurhaajien kesken oli aika iso etikettivirhe pitää kädet sivuilla tavallisessa keskustelussa - se viittasi nimittäin siihen, ettei toiseen luottanut sen vertaa, että olisi uskaltanut päästää valmiutensa hieman herpaantumaan. Jos taas piti kädet jossakin muualla, kumpikin keskustelun osapuoli saattoi luottaa hieman enemmän siihen, ettei pian oltaisi veitsitappelussa. "Oletko nähnyt Smileytä tänään?" kysyin ilman sen suurempia jaaritteluita.
Viikinki tuhahti. "Olisin ilomielin ollut näkemättä. Lähti jo jonkin aikaa sitten, mutta sitä ennen pyöri täällä ympäriinsä ja rasitti meitä kaikkia. Oli kai aloittanut juhlimisen jo ennen hommien alkua, kaikesta siitä leveilystä päätellen. Ihme, ettei kukaan kuristanut häntä tälläkään kertaa - lähellä se tosin oli. Varjopuoli olisi ollut jo vetelemässä vietsiä esiin, kun Isoveli rauhoitti tilanteen ja lähetti Smileyn matkoihinsa."
En voinut estää itseäni tuntemasta pettymystä - ilta oli sentään alkanut niin lupaavasti. "Saiko Varjopuoli varoituksen?" jatkoin, kuin minulla ei olisi ollut mitään sen suurempaa asiaa.
Killan päämajassa oli elefantinkokoinen rike vetää aseita esiin. Kun pieni huone oli usein ääriään myöten täynnä refleksinomaisia tappajia, vahingossakin tapahtunut veitsienvälkyttely saattoi päättyä hillittömään verilöylyyn. Sellaista ei sentään ollut tapahtunut Hiljaisissa vielä koskaan, mutta juttuja olin kuullut. Juttuja killoista, joissa pieni tappelu kahden salamurhaajan välillä oli paisunut siihen, että yhdessä tasaväkisessä tappelussa oli saattanut tuhoutua jopa yli puolet killan senhetkisistä työntekijöistä. Kova isku kelle tahansa.
"Isoveli antoi hänelle viikon pakkolomaa, ei sen pahempaa. Ja SmileyFacelle hän ehdotti, että olisi järkevää pysyä poissa päämajasta mahdollisimman paljon lähiaikoina. Eli jos etsit häntä, niin..." Viikinki kohautti olkiaan.
"Jaa, no ei sitten mitään. Halusin vain kysyä häntä yhdestä asiasta, jonka hän sanoi minulle toissapäivänä," valehtelin.
"No, jos näet häntä niin kysy minunkin puolestani, että milloin hän aikoo viimeinkin vetää päänsä pois perseestään," Viikinki irvisti ja hymähdin. Kuitenkin, kun avasin suuni vastatakseni Viikingille, vatsanpohjassani tuntui pahaenteinen värähdys. Katsoin Viikinkiä tarkemmin, etsien jotakin vihjettä siitä, mikä saattoi olla pielessä, mutta sitten tunne katosi taas kuin ei olisi koskaan ollutkaan.
...............
Seuraavalle aamulle olin asettanut herätyksen ja sängystä ylös nouseminen oli tuskaa. Parempien ideoiden puuttuessa olin nimittäin kärrännyt itseni Maestron talolle - en osannut vieläkään ajatella sitä omanani - ja viettänyt loppuyön pikkutunneille saakka treenaten. Damonia lukuun ottamatta olin nähnyt viime päivinä aivan liikaa toimintaa saamatta itse toimia, joten kertynyttä adrenaliinia oli pakko purkaa. Ja aamullisista jomotuksista päätellen yö- ja päivätyön välillä tasapainottelu oli päästänyt kuntoni hieman liian helpolla.
Maestro oli iskostanut minuun, että jatkuva harjoittelu oli etevän salamurhaajan a ja o. Joillekin saattoi riittää, että oppi ampumaan tai heiluttelemaan veitsiä tarpeeksi hyvin, mutta ei silloin, jos halusi todella pärjätä. Oikeassa taistelussa, kun usein isompi ja vahvempi vastustaja painoi päälle, kaikki oli lopulta kiinnni reflekseistä. Harjoittelusta ei ollut mitään hyötyä, ellei kaikki oppi ollut painunut tiiviisti lihasmuistiin. Jos taistelussa pysähtyi, epäröi tai antoi keskittymisen herpaantua, ei tappelusta päässyt elävänä. Tunne kehosi, varikseni, anna sen ohjata sinua silloinkin, kun et itse ole sen hallinnassa. Iskosta joka lihakseesi, mitä on olla salamurhaaja. Ota kaikki kipu, kaikki vastoinkäymiset, kaikki haasteet ja anna niiden opettaa sinua. Ikävä kyllä tässä tapauksessa haasteena olikin, että vaikka keho muistikin mitä tuli tehdä, se oli ehtinyt tottua liiaksi siistin toimistopöydän takana istumiseen.
Olimme sopineet Rhodesin kanssa tapaamisen kymmeneksi, joten minulla oli aikaa syödä aamiainen, tarkistaa viime yön valvontakameratallenteet ja inventoida asevarastoni. Lopulta lähdin asunnosta ja suuntasin kohti Rhodesin asuntoa, pitäen taas erityistä huolta eksyttääkseni mahdolliset takaa-ajajat.
Kun Rhodes astui ulos asuintalostaan minua odottamaan, hän ei heti tunnistanut minua. Kun kävelin hänen vierelleen ja taputin häntä olkapäälle, hän hätkähti ja meinasi sanoa jotakin, mutta pysähtyi tuijottamaan kasvojani. Väläytin hänelle hymyn ja nyhjäisin häntä tulemaan kanssani.
Kävelimme yhdessä Rhodesin autolle, jossa riisuin päältäni aurinkolasit, ylisuuret collarit, kulahtaneen huopatakin ja villamyssyn. Alta paljastui hienostunut mustavalkoinen housupuku ja kun sain kammattua vaalean peruukkini siistiksi, näytin taas oikein hyväksyttävältä.
"Näytit oikein vaikuttavalta kodittomalta," Rhodes kommentoi, kun lähdimme ajamaan ja heitin hampparinasuni mustaan treenikassiin takapenkille. Virnistin hänelle uudestaan sanomatta mitään, ennen kuin aukaisin meikkipakettini ja ryhdyin luomaan kasvoilleni itsevarman bisnesnaisen meikkiä.
"Onko Lawrencelle tästä pitkä matka?" kysyin Rhodesilta aivan kuin en olisi tarkistanut asiaa jo.
"Jonkin verran. Se aivan ydinkeskustassa, hienolla paikalla. Olet muuten epäilyttävän hyvä tällaisessa," Rhodes heitti puoliksi vitsillä. Kuulin kuitenkin toteamuksen alla kysymyksen, jota hän ei osannut muodostaa eikä kehdannut esittää, ja vereni hyytyi hieman.
Kohautin olkiani, kuin kyseessä ei olisi mikään sen suurempi asia. "Ei tämä paljon teatterista eroa. Pidin aina eniten siitä, miten hahmosta toiseen piti vaihtaa joskus hyvinkin äkkiä. Ja minusta on aina ollut hauskaa tutkia muiden eleitä ja käyttäytymistä ja koettaa matkia sitä. Oletko ikinä huomannut, miten eri tavoin ihmiset voivat kävellä?" Koetin harhauttaa Rhodesia siinä toivossa, että harhautuisimme keskustelemaan jostakin muusta kuin minun epäilyttävyydestäni. Onneksi hän nappasi syötin ja vietimme loppumatkan juttelemalla kevyesti teatterista ja näyttelemisestä. Olin tietenkin puhunut totta, kuten tavallisest; yliopistoaikanani olin osa teatteriseuruetta. Olin itseasiassa valinnut sen, jotta se vahvistaisi kykyjäni vaihtaa roolista toiseen salamurhaajana, mutta sitä Rhodesin ei tarvinnut tietää.
Rhodes parkkeerasi auton sopivan matkan päähän ja kävelimme siitä Lawrence & Graylle. Muiden pilvenpiirtäjienkin keskellä Lawrence & Gray Co. erottui joukosta, sillä arkkitehtuurin huippunäytöksenä se kohosi taivaita kohti kiertyen itsessään kuin ylisuuri kierremakaroni ja jo pelkästään sen katsominen katutasolta sai huimaamaan. Rakennus näytti modernin arkkitehtuurin ihmenäytökseltä, mutta edellisiltaisen stalkkaamiseni seurauksena tiesin, että se oli rakennettu jo pari vuotta syntymäni jälkeen. Oli hyvin mahdollista, että tämä ei ollut edes minun ensimmäinen kertani rakennuksessa.
Emme menneet sisään näyttävistä etuovista, vaan kiersimme toimistorakennuksen sivulle, jossa oli hieman huomaamattomampi ovi. Sen ulkopuolella seisoskeli levottomana Rhodesin kaveri Daniel, jonka tehtävänä oli päästää meidä soluttautumaan sisälle. En tuntenut itseäni mukavaksi luottaessani ulkopuolisten apuun, mutta tässä vaiheessa pikaisten vastauksien saaminen meni huolellisen suunnittelun edelle.
Daniel oli punatukkainen, lyhyt, brittiaksentilla puhuva silmälasipäinen mies, joka tervehti Rhodesia pikaisella halauksella ja hymyili minulle hermostuneesti. Hän oli ilmiselvästi hyvää pataa Rhodesin kanssa, joskin en voinut olla miettimättä, missä kaksi näin erilaiselta vaikuttavaa miestä oli ystävystynyt. "Mike, minä en sitten halua tästä mitään takapakkia, okei? En halua tietää, mitä asiaa sinulla on täällä, kunhan et vain aiheuta mitään suuria vaikeuksia. Ja jos jäät kiinni jostakin, jossa sinun pitäisi olla, et ole ikinä nähnytkään minua. Ja sama koskee... ystävääsi," Daniel vilkaisi minua ja katsoi sitten Rhodesia punertavat kulmakarvat silmälasien reunan alla kurtussa.
"Okei, okei, Danny. Eiköhän sinun pitäisi jo tässä vaiheessa luottaa minuun," Rhodes taputti Danielia rohkaisevasti selkään ja hymyili hänelle luottavasti. En ollut aiemmin nähnyt Rhodesia iloisena, mikä järkytti minua hieman. Hänen hymynsä tuntui muuttavan kaikki hänen kasvonpiirteensä suhteellisen komeasta täydelliseksi hurmuriksi. Hänen suunsa oli kuin luotu väläyttämään rivi valkeita hampaita ja hänen silmänsä välkkyivät leikkisästi. Toisessa poskessa oli jopa pieni hymykuoppa. Jalkojani meinasi heikottaa ja tunsin siitä syystä itseni niin typeräksi, että halusin iskeä pääni seinään.
Kuitenkin, ennen kuin ehdin tehdä aikomuksistani totta, Daniel avasi henkilökunnan oven ja me astuimme sisään.
Lawrence & Gray oli sisältä yhtä hienostunut kuin ulkopuoleltakin. Kuljimme pitkin käytäviä Danielin ohjeiden mukaan, sulautuen muiden kiireisen näköisten työntekijöiden sekaan ja katselimme ympärillemme. Rakennusta oli ilmiselvästi kunnostettu viimeisen viiden vuoden aikana, sillä joissakin osissa sitä oli modernisoitu rankasti, mutta joissakin syrjäisemmissä käytävissä näkyi vieläkin rakennuksen alkuperäinen ilme.
Emme menneet heti kerrokseen, jossa Hector Lawrencen toimisto sijaitsi, vaan pohjustimme ensiksi maaperää ja etenimme kaikessa rauhassa. Kuuntelin korvat höröllä keskustelunpätkiä ja talletin mieleeni kaiken mahdollisen tiedon, jota voisin hyödyntää. Rhodes vierelläni vaikutti hieman hermostuneemmalta, pälyillen ympärilleen hieman liian usein ja liikutellen sormiaan levottomana pukutakkinsa napeilla. Laskin käteni hänen kätensä päälle, jotta hän rauhoittuisi edes hieman, mutta heti kun tajusin mitä olin tehnyt, otin käteni taas pois. "Rauhoitu, Rhodes, hermostutat minuakin," sanoin hänelle matalasti samalla kun astuimme hissiin ja nousimme taas pari kerrosta ylöspäin.
"Minähän sanoin, että voit kutsua minua Mikeksi," Rhodes sanoi, ja tajusin lipsahdukseni. Mumisin jotakin anteeksipyynnön tapaista ja katsoin hissin nappeja. "R... Mike, ylempiin kerroksiin tarvitaan kulkukortti, katso," näytin hänelle nappeja, joiden väri vaihtui punaiseksi viiden suurimman kohdalla.
"Meidän pitää sitten keksiä jokin vaihtoehtoinen keino sinne pääsemiseksi," Rhodes pohti ääneen.
"Tai sitten voimme koettaa varastaa kulkukortin. Vai rikkooko se sinun poliisinetikkaasi?" Vilkaisin häntä kysyvästi.
"Jaa, jos muuta vaihtoehtoa ei ole, niin sitten muuta vaihtoehtoa ei ole. Mutta mietitään ensiksi."
"Uskomatonta, onnistuinko minä tosissaankin törmäämään New Yorkin ainoaan rehelliseen poliisiin!" En voinut olla nauramatta ääneen Rhodesin jossitteluille. "En tosiaankaan ole tottunut tällaiseen."
"Vietätkö sitten paljonkin aikaa poliisien kanssa?" Rhodesin kysymys herätti minut taas siihen, kuinka heikoilla jäillä olin.
"En. Mutta ainahan kuulee juttuja. Lehdissä näkyy uutisia. Ja sitten on niitäkin juttuja, joita lehdet eivät uskalla painaa."
"Niin." Rhodes näytti hyvin synkältä töksäyttäessään tuon lyhyen sanan. Tunsin myötätunnon hävähdyksen häntä kohtaan. Miltähän tunutui kokeilla tehdä hyvää työtä ympäristössä, joka oli niin ilmiselvästi saastunut? Tuntui nurinkuriselta, että jopa minun alallani työskentelevät panostivat enemmän työhönsä kuin ne, joiden olisi pitänyt valvoa lakia ja oikeutta.
Hissin ovi kilahti auki ja tulimme ulos jonkinlaiseen assistenteille varattuun kerrokseen. Rhodes näytti minulle pikaisesti selkänsä takana peukkua ja asteli sitten huolettomana lähimmän toimistopöydän ääreen sijoittuneen assistentin luo ja käynnisti kohteliaan keskustelun. Minun teki mieli tuhahtaa, kun näin miten hän väläytteli nuorelle naiselle hymykuoppaansa kuin olisi omistanut koko paikan. Minulla oli ollut epäilykseni, mutta näköjään Rhodeskin osasi esittää osaansa tosipaikan tullen. Lipevä kuin rasvattu saippuapala, tuli jostakin mieleen Maestron usein käyttämä ilmaisu.
Äkkiä vatsanpohjassani värähti ja keskityin kuuntelemaan kahta seinäikkunoiden vierellä työskentelevää sihteeriä. He keskustelivat jostakin arkipäiväisestä ja lounaalle lähdöstä, mutta huomasin juuri ajoissa, kun toinen heistä sujautti työpöytänsä laatikkoon merkitsevän muoviläpyskän. Naiset poistuivat hissiin ja samalla kun Rhodes jatkoi assistenttitytön lumoamista, minä liikahtelin ikkunan luo kuin katselemaan maisemia. Samalla kuitenkin raotin työpöydän laatikkoa ja nappasin sieltä läpyskän itselleni. Vilkaisin sitä sivusilmällä ja näin siinä kirjoitettuna "Rajoittamaton kulkulupa".
Helppoa kuin heinänteko.
Palasin Rhodesin luo ja nyhjäisin häntä mukaani. Hän hyvästeli assistenttitytön pikaisesti, joka jäi sitten tuijottelemaan ilmiselvästi ihastuneena Rhodesin perään. "Hillitse itsesi, gigolo, minä sain sen," tönäisin Rhodesia kyynäspäähän ja pikemminkin tunsin kuin näin hänen punastumisensa.
"Tuo ei olisi ollut tarpeellista," Rhodes vastasi, kun pääsimme hissiin ja vilautin lainattua korttiani. "Vielä pari minuuttia, niin Candance olisi johdattanut meidät itse ylimpään kerrokseen."
"Vai Candance?" Kohotin toista kulmakarvaani.
Rhodes kohautti olkiaan ja risti kätensä selkänsä taakse, kun hissi humisteli ylöspäin. Kun saavuimme ylimpään kerrokseen, paikka oli autio lukuun ottamatta käytävän päässä yksinäisen työpöydän ääressä työskentelvää miesassistenttia. "Saanko minä nyt kokeilla vai riittääkö sinulla charmia häneenkin?" en voinut olla kiusoittelematta. Rhodes tuhahti ja viittasi minua edelle.
Otin puhelimeni housupuvun liivien taskusta ja astelin assistentin luo itsevarmuutta uhkuen. Pidin katseeni puhelimessa, kuin minulla ei olisi aikaa keskittyä ympärilläni pyörivään maailmaan, ja vilkaisin ylös vasta kun pysähdyin aivan toimistopyödän eteen. Katsoin pöydän takana istuvaa miestä aavistuksen hämmentyneen näköisenä, aivan kuin hän olisi päässyt yllättämään minut silkalla olemassaolollaan. "Minulla on tapaaminen Hector Lawrencen kanssa. Ohjaatteko minut sisään?" käskytin miestä ja odottamatta hänen vastaustaan kiinnitin taas huomioni puhelimeeni.
Assistentin hoiteleminen oli helppoa. Käytin ylimielisyyden ja itsevarmuuden yhdistelmää, joka iski assistenttiin kuin veitsi voihin. Kanavoin sisäistä Kareniani ja väitin, että minulla aika varattuna Lawrencen kanssa ja kun assistentti koetti änkyttää minulle toisin, käskin hänen painua etsimään oikeita tietoja joltakulta, joka oikeasti tiesi, missä mentiin, sillä jos minulla oli tapaaminen Lawrencen kanssa, niin sitten minullahan oli. Olin yliopistoaikoina oppinut tuntemaan liikaakin tämän assistentin tyyppisiä ihmisiä - lattiamattoja, jotka olivat kenties onnistuneet kohoamaan muita lattiamattoja ylemmäs, mutta silti olivat aina valmiita vaikka nuolemaan ylempiensä kengänpohjia.
Kun assistentti oli poistunut näyttämöltä, sysäsin puhelimeni takaisin taskuun ja vilkaisin Rhodesia. Hän seisoi hieman taaempana kasvoillaan ilme, joka kieli hämmästyksestä ja vastentahtoisesta ihailusta. Hän pudisti päätään, mutta ei voinut pysäyttää hymyn reunoja hiipimästä ylöspäin. Minun piti itsekin hillitä virnistykseni ja tunsin siitä itseni tyhmäksi.
Astelimme assistentin pöydän takana olevalle ovelle ja kokeilin sen kahvaa. Olin odottanut, että se olisi lukossa, mutta ovi avautuikin kevyesti ja äänettömästi. Astuimme sisään valtavan avaraan toimistoon, jossa kaksi neljästä seinästä oli pelkkää ikkunaa ja josta näki alas Manhattanille. Siellä oli yksi suurempi toimistopöytä, pari tuolia ja yhdellä seinällä oli useita suuria arkistokaappeja. Huoneessa ei ollut meidän lisäksemme ketään.
Kuin sanattomasta sopimuksesta pidimme suumme kiinni ja ryhdyimme välittömästi tutkimaan huonetta. Rhodes meni availemaan arkistokaappeja ja minä syöksyin Lawrencen työpöydän ääreen. Vedin housujeni taskusta käteeni ohuet hanskat ja ryhdyin nopeasti mutta tarkasti käymään läpi hänen työpöytänsä sisältöä. Mitään meille tärkeää ei kuitenkaan löytänyt ja minun piti hillitä haluni paiskoa laatikot kiinni.
Olin juuri kokeillut toimistopöytää salaluukkujen varalta ja olin aikeissa mennä tutkimaan seiniä kätkettyjen kassakaappien toivossa, kun mututuntumani heräsi äkkiä villisti. Kävelin Rhodesin luokse varoittaakseni häntä olemaan tarkkana, kun kuulin äkkiä käytävästä jonkun kutsuvan assistentin nimeä.
Rhodes näytti hätääntyneeltä ja adrenaliini syöksähti minunkin suoniini. Olin olettanut, että vaistoni varoittaisivat minua edes hieman aiemmin, mutta nyt ei ollut sen suuremmin aikaa itsetutkiskeluihin. Kaapissa, jota Rhodes oli juuri tutkinut, oli juuri sen verran tilaa, että kaksi ihmistä saattaisi nipin napin mahtua sinne seisomaan, joten tyrkkäsin Rhodesia menemään sen sisään, kömmin hänen perässään ja suljin kaapin oven perässäni.
Kaappi sulkeutui juuri ajoissa, sillä välittömästi äänet siirtyivät aulasta toimiston puolelle. Kaappi vaimensi ääntä hieman, mutta saatoin silti erottaa keskustelun. Äänessä oleva mies oli selkeästi Lawrence ja hän puhui joillekuille muille kanssaan tulleille. "...viimeinen kerta, kun siedän tuollaista käytöstä häneltä. Uskomatonta!" Oletin Lawrencen valittavan assistenttinsa katoamistempusta.
"Niin, kuvittelisi, että näin hulppeassa paikassa saisi kunnon palvelua," seuraava ääni sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Se oli nariseva ja ärsyttävä ja tunnistin sen liiankin hyvin. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Henry Sasch, kielijä joka oli tietämättään ehdottanut että salamurhaisin itseni pari iltaa sitten. Ennen asuntopommia. Nyt ainakin tiesin, kenen leivissä hän puuhaili, ja hädin tuskin oli tarvinnut hikoillakaan sen tiedon eteen.
"Sinun ei todellakaan pitäisi näyttäytyä täällä näin usein. Ihmiset alkavat epäillä jotakin," Lawrence sanoi Saschille. "Toivottavasti tulit sanomaan, että kaikki on kunnossa. Onko Grayn tyttö jo hoideltu?" Aivan lähellä korvaani Rhodes henkäisi sisään hämmästyneenä ja pistin äkkiä käteni hänen suunsa päälle, jotta emme vahingossakaan paljastuisi. Huoneessa saattoi olla tuntematon määrä muitakin kuulijoita, kenties piilopaikkammekin lähellä.
"Tuota... itseasiassa ei, hän on osoittautumassa vaikeammaksi tapaukseksi kuin osasimme odottaa," Sasch kuulosti hermostuneelta. "Olen ilmoittanut asiasta nyt jo kaikille varteenotettaville killoille ja asiasta ollaan oltu kiinnostuneita. Joitakin komplikaatioita on ilmennyt, mutta eiköhän asia saada pois päiväjärjestyksestä piakkoin." Epäonnekseen Sasch kuulosti siltä, että halusi vakuuttaa sanoillaan itseäänkin. Ei siis mikään erityisen taitava kielijä.
Kuului kova ääni, joka tuli kenties siitä, kun Lawrence iski kätensä työpäydän kanteen. "Vai PIAKKOIN," hän karjaisi. Hänellä oli kyllä oikein kantava ääni. "Mistä minä niille hiippareille maksan, ellen pikaisista toimista?! Se Grayn tyttö on piileskellyt nenäni alla ties kuinka kauan, juonien ties mitä! Hän on uhka tälle yhtiölle. Hän on uhka MINUN yhtiölleni. Minulla ei ole aikaa komplikaatioihin."
"Kyllä... kyllä sir, tiedän sen," Sasch änkytti. "Minä menen heti tänä iltana takaisin ja painotan, kuinka tärkeää on saada nopeita tuloksia. Ja kenties voisin ilmoittaa asiasta muillekin mahdollisille tahoille..?"
"Tuplaa palkkio," Lawrence julisti synkästi. "Ja levitä ilmoitusta kelle tahansa, jolla on edes puolikas mahdollisuus saada homma hoidettua. Mutta muista - jos tytöstä ei päästä piakkoin eroon, päitä alkaa putoilla. Todd, Cain, tavataan autotallissa. Sasch, voit poistua."
Vastaukseksi Lawrence sai kaksi myöntävää murahdusta, jotka kuulostivat siltä, että tulivat epäilemättä kahdelta vuorenkokoiselta henkivartijalta. Kun on elämänsä aikana tarpeeksi montaa vartijaa vastaan taistellut, oppii tunnistamaan äänenpainon vaikka unissaankin. Kolmet askeleet suuntasivat pois huoneesta ja sitten ainoa ääni, jonka kuulin oli minun ja Rhodesin hiljaiset hengitykset.
Jos olisin ollut yksin, olisin käyttänyt tilaisuuden hyväkseni. Lawrence oli huoneessa, vartijoitta ja helposti ulottuvillani. Homma olisi ollut helposti purkissa. Mutta Rhodesin ollessa paikalla en voinut tehdä mitään ja turhautuminen jäyti jäseniäni. Tai ehkä olin vain seissyt liian pitkään yhdessä asennossa ahtaassa tilassa.
Rhodes kosketti varovaisesti vasenta kättäni ja tajusin äkkiä, että olin jättänyt sen hänen suunsa päälle. Laskin sen alas, mutta ahtaassa tilassa ei ollut kovin montaa paikkaa, jonne laittaa se. Olin äkkiä liiankin tietoinen siitä, kuinka lähekkäin minä ja Rhodes olimme ja kuinka monesta kohtaa kosketimme toisiamme. Olisin voinut helposti painaa pääni hänen kaulakuoppaansa ja hengittää syvään hänen kahvintuoksuaan. En voinut olla miettimättä, miten kauan oli siitä, kun olin viimeksi ollut näin lähellä miestä muussa kuin tappamistarkoituksessa - lukuunottamatta joitakin Fredin epätoivoisia juopuneita lähestymisyrityksiä METin pikkujouluissa, edellinen kerta oli varmaankin ollut ennen yliopiston loppumista. Ikuisuuksia sitten.
Muistin, miten olin toissapäivänä hetken mielijohteesta suudellut häntä. Saadakseni hänet ansaan, olin sanonut. Mutta kuka tässä oli nyt ansassa ja miten sinne oli päädytty, vaikea sanoa. Vilkaisin Rhodesia ja hänen ilmeestään päättelin, että hänen ajatuksensa kulkivat luultavasti suunnilleen samoilla poluilla kuin minunkin. Hän seisoi jäykkänä paikoillaan, mahdollisimman kaukana minusta ja välttäen visusti katsomasta minuun päinkään; mutta hänen silmänsä olivat puoliksi kiinni ja hän hengitti kevyesti, aivan kuin hän olisi tuntenut olonsa samaan aikaan hyväksi ja epämukavaksi. Käänsin katseeni pois ja olin kiitollinen siitä, että kaapissa oli hämärää, sillä kasvojani kuumotti epäilyttävästi.
Seisoimme siinä, jäykkinä kuin kaksi ihmispatsasta, kunnes kuulimme Lawrencen poistuvat askeleet ja sulkeutuvan oven äänen. Aikaa oli kulunut kenties vain pari minuuttia, mutta se tuntui tunneilta. Kuulostelmme hetken, sitten raotimme ovea ja lopulta pullahdimme ulos kaapista. Raajani tuntuivat puisilta ja kihelmöiviltä kaiken tuon jännittyneen paikoillaanolon jälkeen.
"Mennään äkkiä," Rhodes sanoi matalasti, eikä minua tarvinnut kahta kertaa kehottaa. Onni oli taas meidän kanssamme, sillä pääsimme alas ja ulos ilman sen suurempia ongelmia. Matkalla emme kertaakaan puhuneet mitään, emme katsoneet toisiamme emmekä kommunikoineet mitenkään muutenkaan. Minä itse koetin kiireisesti järjestellä tietoja päässäni ja suunnitella seuraavaa askelta. Vasta kun pääsimme Rhodesin autolle ja lysähdimme kumpikin omille istuimillemme, tajusin, että Rhodes näki asian hyvin eri kulmasta.
"Olen pahoillani," Rhodes sanoi minulle vaimeasti hetken hiljaisuuden jälkeen. Vilkaisin häntä hämmästyneenä ja muistin sitten, ettei minun kuulunut vielä tietää perässäni olevista salamurhaajista.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Ei tämä sinun vikasi ole, etkä sinä tälle kovin paljon mitään voi tehdä. Nyt ainakin tiedämme mitä on tekeillä ja miksi," huokaisin vastaukseksi.
"Mutta se ei ole siltikään oikein. Et sinä ansainnut tätä. Ja minä teen kyllä kaiken voitavani sinun hyväksesi."
"Maailmassa tapahtuu niin monta asiaa, jotka eivät ole ollenkaan oikein, että maailmankaikkeuden valitusosaston täytyy olla aivan täyteen tukittu. Joillekin asioille ei vain voi mitään, olivat ne sitten reiluja tai eivät," kohautin olkiani.
"Tilanne on pahempi kuin kuvittelin. Sinun perässäsi on kymmeniä, kenties satoja ammattitappajia. Ei riitä, että poistut New Yorkista. Sinun täytyy lähteä maasta, mahdollisesti niin kauas, ettei sinua ikinä enää löydetä. Jotkut tappajat voivat olla hyvin sitkeitä," Rhodes katsoi minua anovasti tummilla silmillään. En kuitenkaan voinut antaa hänelle periksi.
"Minä en pakene," pudistin päätäni. "Sitä Lawrence juuri haluaa, minut pois tieltään. Tässä minulla on täydellinen tilaisuus käydä puolestani hänen kimppuunsa ja ajaa hänet alas."
"Se on silkkaa itsemurhaa, Sage, tiedäthän sen?"
"Siltikin. Mutta sinua minä en halua tähän enää vetää. Jos minut saadaan kiinni, en halua, että sinua yhdistetään minuun mitenkään."
"Mutta minä haluan auttaa sinua! En minä voi sinua yksin jättää!" Rhodes katsoi minua epäuskoisena, silmissään sellaista hätää, etten ollut tuntenut itseäni koskaan aiemmin yhtä likaiseksi ja surkeaksi. Tässä istui mies, joka oikeasti välitti minun surkeasta hengestäni. Tässä istui mies, joka ei tuntenut minua, mutta oli silti valmis vaarantamaan henkensä minun puolestani, koska se oli hänen mielestään oikea teko. Halusin perääntyä ja paeta autosta tai hajota siihen paikkaan. Sillä minusta tuntui, että sisimmässäni piilottelin vain varjoja, kuivunutta verta ja jotain märkää, mustaa ja limaista. Saaton melkein tuntea, miten ihoni alla piileskeli sadoittain mustia ja harmaita sulkia kuin nimikkolinnullani konsanaan - sulkia, jotka ansaitakseni olin vuodattanut lukemattomiean viattomien verta.
"Ei, se on liian vaarallista. Etkö pelkää ollenkaan? Sinun pitäisi," heitin hänelle.
"Niin pitäisi sinunkin."
Tätä seurasi pitkä tuijotuskilpailu, jonka aikana kumpikin meistä koetti saada toisen murtumaan. Rhodes, tuo typerä, itsepäinen, liian kiltti poliisi ei teitenkään perääntynyt senttiäkään.
"Okei," luovutin lopulta. "Saat auttaa minua. Mutta vain jos teet juuri niin kuin minä sanon."
Sitten listasin hänelle: "Sinun pitää lakata tutkimasta minun tapaustani poliisin puolella. Et saa mennä enää yksin Lawrence & Grayhin, etkä saa tehdä enää mitään omia tutkimuksiasi, jotka saattaisivat heräättää epäilystä. Poistat numeroni kännykästäsi ja sen sijaan käytät tätä prepaid-puhelinta." Kaivoin takapenkin kassista mustan näppäinpuhelimen ja heitin sen Rhodesin syliin. "Kunhan olen keksinyt suunnitelman, ilmoitan sinulle tekstiviestillä, mitä sinun tulee tehdä. Jos sinulla on ideoita, hyväksytät ne minulla, ennen kuin teet yhtään mitään. Emmekä me saa nähdä kasvotusten, ellei ole aivan pakko."
"Selvä, mutta mistä minä tiedän, että olet vielä elossa, jos kommunikoimme pelkkien viestien välityksellä? Meidän pitää sopia joitakin aikoja, jolloin näemme toisemme elossa ja hengissä."
Rhodesilla oli pointti, mutta en halunnut myöntää sitä. Tunsin turhautumista, sillä nyt kun aika oli tullut, en saanutkaan enää Rhodesia niin helposti karistetuksi. Aloin miettiä, oliko se suudelma ollut sittenkin aivan typerä idea. Rhodesista ei saisi helppoa tietolähdettä, pelkän lisävaikeuden vain. Lisävaikeuden, josta olin ärsyttävän haluton luopumaan.
"Hyvä on. Minä soitan sinulle hälärin joka päivä tasan puoli kahdelta, jolloin tiedät varmasti, että kaikki on yhä okei. Ja tavataan kahden päivän päästä Tea Heavenissa, kahdeltatoista. Siihen mennessä minulla pitäisi olla jo jotain suunnitelmia kerrottavaksi."
"Eikö meidän pitäisi tavata jossain yksityisemmässä paikassa? Ja kaksi päivää on aika pitkä aika."
"Parempi tavata julkisesti. Helpompi eksyttää mahdolliset tarkkailijat, eikä sinun käyttäytymiseesi tule mitään epäilyttävää. Istu sitten lähimpään pöytään, älä samaan minun kanssani. Onko selvä?"
Rhodes nyökkäsi hitaasti. Hän ei varmastikaan pitänyt ehdoistani, mutta en aikonut antaa hänelle muita vaihtoehtoja. "Poliisi muuten katkaisi minun tutkimukseni jo," Rhodes tunnusti. "Heidän puoleltaan ei apua heru, sillä tällä hetkellä lähes kaikki resurssit menevät Sugar Hillin Demoniveljeskunnan ja Harlemin Hirttomiesten jengisodan selvittelemiseen - sinun pommisikin ujutettiin jengisodan sivutuotteeksi, sillä kapteeni halusi paremmat kuukausitilastot."
Huokaisin syvään. Poliisiin en ollut luottanut hetkeäkään, mutta silti Rhodes oli tässä itse. Mitä olin tehnyt ansaitakseni hänet?
Rhodes käynnisti auton ja ajoimme pois. Olin saanut kaksi päivää aikaa valmistaa omia suunnitelmiani. Tiesin jo, mitä tänä iltana tekisin: kävisin uudestaan vierailemassa Lawrencen toimistossa - mutta tällä kertaa omilla säännöilläni.
<-edellinen/takaisin/seuraava->
"En tiedä. Se tuli postissa ja joku oli kirjoittanut siihen alle että tilaisuus saattaisi olla minusta mielenkiintoinen. Tässä," kaivoin cocktail-laukustani kutsun ja ojensin sen Rhodesille. Kutsun lähettäjä ei ollut liioitellut, sillä en ollut osannut ajatella kohtaavani mitään tällaista. Olin jopa ensimmäistä kertaa saanut kuulla, että toinen nimeni oli Aria - ennen vanhempieni kuolemaa sellainen ei ollut ilmeisesti ollut niin merkityksellistä, mutta nyt sekin tuntui järisyttävältä.
Puheluni Rhodesille oli kestänyt vain pari minuuttia, sillä kun Rhodesille oli selvinnyt, minkä suuruusluokan vihjeestä nyt oli kyse, hän oli välittömästi kutsunut minut luokseen, jotta voisimme keskustella kaikesta tapahtuneesta kasvotusten. Olin yllättynyt siitä ja varsinkin, koska olin itse suostunut siihen. Miten ihmeessä olin päätynyt tähän tilanteeseen; suunnilleen ikäiseni miehen asuntoon - vieläpä poliisin - pohtimaan sitä, kuka oli murhannut vanhempani ja oli nyt kenties minun perässäni. Mutta jo kutsu yksistään osoitti, että tarvitsisin ulkopuolista näkökulmaa, ulkopuolista turvaa.
"Joku siis tietää, missä sinä asut," Rhodes jatkoi samalla logiikan raiteilla, joilla olin jo itsekin kulkenut. "Oletko varma, että turvapaikkasi on yhä varma?"
"En. Mutta toisaalta se taho, joka kutsun minulle laittoi, olisi voinut tehdä vaikka mitä muutakin," kumarruin irrottamaan korkokengät jaloistani ja nostin sitten jalat alleni sohvalle. Peruukki kutitti päätäni ja halusin jo ulos ahdistavasta mekostani, mutta nyt piti tyytyä siihen, mitä oli. "Sen sijaan että he olisivat luovuttaneet tiedon niille, jotka haluavat minut elävältä, he antoivat meille avaimen, jotta pääsisimme eteenpäin. Jos en olisi mennyt noihin juhliin, hakkaisimme kenties päätämme seinään vielä vaikka kuinka kauan, ennen kuin löytäisimme jotakin hyödyllistä."
Rhodes vilkaisi minua alta kulmain, mutta jatkoi sitten asteluaan. Hänen pienessä asunnossaan siihen ei kyllä erityisemmin ollut tilaa - se toi minulle heti kotoisesti mieleen vanhan asuntoni - mutta Rhodes teki silti parhaansa. Hän kulki oven vieressä olevalta sängyltä ruokapöydän viereen, sitten minun sohvani ja ikkunan välistä tupakeittiöön, mistä hän taas kääntyi takaisin. Vaikka Rhodes teki sen luultavasti tiedostamattaan, arvostin silti, ettei hän kiertänyt selkäni takaa - salamurhaajat tuppaavat kai olemaan sätkyjä selän takana olevien asioiden kanssa.
"Tarvitsetko sinä uuden piilopaikan? Voisin katsoa...kenties jostain kaupungin ulkopuolelta?" Rhodes pysähtyi eteeni.
"Minä en lähde kaupungista, ennen kuin tämä on selvitetty," katsoin Rhodesia tiukasti. Sitten rentouduin hieman: "Mutta tarvitsen kaiken varalta paikan, jota ei voi mitenkään yhdistää minuun - siltä varalta, että en tunne enää oloani turvalliseksi. Minulla on rahaa, käteistäkin, joten jos hankit minulle jonkin paikan kuukaudeksi tai pariksi... mutta varmista, että sitä ei yhdistetä heti sinuunkaan."
"Niin," Rhodes nyökkäsi ja osa hänen jykevien hartioidensa jännityksestä hellitti. Yllätyin, sillä olin odottanut vastalauseita tai vaatimuksia siitä, että hän saisi toimia pelastavana ritarinani. "Poliisissa tiedetään, että minä hoidin sinun kuulustelusi ja täytyy sanoa, että tällä hetkellä luottamukseni poliisiin ei ole aivan paras mahdollinen. Ja ehdotan samaa sinullekin - älä luota kehenkään muuhun kuin minuun. NYPD:n leivissä on niitäkin, jotka eivät pelkää käyttää asemaansa väärin."
Kohautin olkapäitäni: "Tuo nyt ei ole mikään uutinen. Onko sinulla jotain pankkiyhteyttä, joka ei ole sinun nimissäsi?"
"Olen hoitanut joitakin nanan pankkiasioita, voin käyttää hänen tilitietojaan. Nana on ollut nyt jo vuoden Haitilla muun suvun luona, joten sinun jahtaajasi tuskin osaavat ajatella häntä."
Nyökkäsin tyytyväisenä - mitäpä muuta olisinkaan voinut. Rhodes ei pistänyt likoon minun auttamisekseni pelkästään itseään, vaan jo perheensäkin. Tarkastelin etsivän kasvoja kuin löytääkseni sieltä jonkin syyn hänen uhrautuvalle käytökselleen. Hänessä näkyi selkeästi sekä eurooppalainen että afroamerikkalainen perintö: se oli hänen leukansa jykevässä linjassa ja syvänruskeissa silmissä, joita kehystivät paksut ja pitkät silmäripset. Pehmeämuotoisessa nenässä ja siihen yllättävästi sopivissa korkeissa poskipäissä. Muodokkaissa huulissa ja mustissa kiharoissa, jotka kähertyivät tiukkoina kierteinä hänen päänahkaansa vasten.
Kun tajusin, että olin jäänyt tuijottamaan, käänsin äkkiä katseeni ikkunaan ja rypistin kulmakarvojani kuin olisin miettinyt jotain tärkeää. "Mitä me sitten teemme Lawrencen kanssa? Miten me saamme todistetusti selville, mitä hän on tehnyt?" Olin kertonut Rhodesille lyhennetyn version vanhempieni kuolemasta - muut salamurhaajat olin jättänyt, mutta en ollut kertonut Mestrosta. Tunsin olevani heikoilla jäillä, koskaan ennen en ollut näin paljon menneisyydestäni kertonut.
"Tavallisia poliisikanavia en voi kai käyttää ilman erityistoimenpiteitä. Mutta ehkä..." Rhodes jatkoi taas edestakaisin astelua.
"Rhodes, meidän pitää mennä paikan päälle. Lawrence & Grayhin. Huomenna," sanoin.
"Liian riskialtista. Ja tässä vaiheessa voit kai sanoa minua Mikeksi," Rhodes väläytti minulle toispuoleisen hymyn, mutta se ei ulottunut aivan silmiin asti.
"Se on riski, mutta meidän täytyy ottaa riskejä. Ja kuka osaisi odottaa, että me menisimme sinne, paikan päälle? Jos sinä et voi käyttää tavallisia keinojasi, niin mitä muuta sitten me voimme tehdä?" Katsoin Rhodesia intensiivisesti ja vasta kun Rhodes oli avannut suunsa vastatakseen, tajusin, että olin käyttänyt aivan luontevasti sanaa "me". Mietin, olikohan Maestro tarkoittanut tätä sanoessaan, että poliiseista oli parempi pysyä erossa. Jotenkin epäilin sitä, mutta ehkä juuri siksi tämä tilanne oli niin uhkaava.
Rhodes huokaisi syvään. "Tiedätkö sinä miten toimia?" Hämmästyin taas siitä, ettei hän väittänyt minulle vastaan. Olin kai niin tottunut siihen, että Maestro oli ainoa, joka hyväksyi hulluimmatkin suunnitelmani. En ollut osannut kuvitellakaan, että joku muukin pystyisi mukisematta nielemään kaiken, mitä heitä päin heittäisin.
"Minä pistän päälle blondin peruukin tai jotain. Kyllä minä nyt sen verran osaan, kuten näet," tokaisin. Rhodes kallisti päätään ja katsoi minua mietteliäästi. Liian tarkasti. "Teatteria. Harrastin sitä yliopistossa. Osaan minä esittää," selittelin Rhodesille. Toivoin, että punastuin, sillä se saisi ehkä Rhodesin uskomaan, että kyseessä oli koko totuus. Onnekseni Rhodes vain nyökkäsi ja seisahtui suljettujen sälekaihtimien eteen.
"Minähän en ole tarjonnut sinulle edes kahvia vielä. Vai juotko sinä teetä?" Rhodes kysyi minulta äkkiä. "Jos todellakin aiot, että meidän pitää hiippailla suoraan Lawrencen luolaan, niin suunnitelmat on kai parasta pistää kasaan äkkiä. Ja samalla voin kai tarjota sinulle jotakin hiukopalaa," hän viittasi keittiötä kohti.
"Teetä, kiitos," sain vain vastatuksi.
.................
Kun saavuin Jerome-Anderson Avenuesille, tiesin olevani todennäköisesti myöhässä, jos halusin yhyttää Smileyn, jos hän edes oli pistäytynyt tänä iltana Killassa. Rhodesin luona oli kuitenkin mennyt yllättävän myöhään ja aikaa oli vielä mennyt siihen, että vaihdoin ylleni jotakin sopivampaa ja hain naamioni.
Metroasema oli tyhjä, mutta kun livahdin sisään salaovesta, olohuoneessa oli vielä muutama kiltalainen jäljellä. Vilkaisin nurkassa olevaa vihreää ovea, mutta tunsin, ettei Isoveli ollut enää tavattavissa. Huomasin kuitenkin, että Viikinki oli istahtanut kuluneelle nojatuolille - sama sohva, joka oli ollut paikalla jo ensimmäisellä käynnilläni - ja astelin hänen luokseen.
Nimestään huolimatta Viikingissä ei ollut kovin muuta erikoista kuin tavallista suurempi kokonsa. Tavallisesti hän käytti joustavia mustia vaatteita ja peitti kasvojensa yläpuoliskon mustalla kankalla, johon oli leikannut kaksi silmäreikää. Hänellä ei ollut edes partaa - mutta vaikka hän olikin hieman antikliimaktinen, pidin hänestä silti. Sen verran kuin toisesta salamurhaajasta saattoi ikinä pitää.
"Luulisi, että kaikkien näiden vuosien jälkeen meilläkin olisi varaa hankkia uusi sohva," Viikinki avasi keskustelun ja taputti yhden kerran nojatuolin kädensijaa, jonka kankaista pöllähti epäilyttävä pölypilvi.
"Isoveli varmaankin luottaa siihen, että meillä on sen verran kiire täyttää sopimuksia, ettemme pahemmin jouda istuksimaan," seisahduin Viikingin vierelle ja ristin kädet rinnalleni osoittaakseni, etten tullut vihamielisissä aikeissa. Salamurhaajien kesken oli aika iso etikettivirhe pitää kädet sivuilla tavallisessa keskustelussa - se viittasi nimittäin siihen, ettei toiseen luottanut sen vertaa, että olisi uskaltanut päästää valmiutensa hieman herpaantumaan. Jos taas piti kädet jossakin muualla, kumpikin keskustelun osapuoli saattoi luottaa hieman enemmän siihen, ettei pian oltaisi veitsitappelussa. "Oletko nähnyt Smileytä tänään?" kysyin ilman sen suurempia jaaritteluita.
Viikinki tuhahti. "Olisin ilomielin ollut näkemättä. Lähti jo jonkin aikaa sitten, mutta sitä ennen pyöri täällä ympäriinsä ja rasitti meitä kaikkia. Oli kai aloittanut juhlimisen jo ennen hommien alkua, kaikesta siitä leveilystä päätellen. Ihme, ettei kukaan kuristanut häntä tälläkään kertaa - lähellä se tosin oli. Varjopuoli olisi ollut jo vetelemässä vietsiä esiin, kun Isoveli rauhoitti tilanteen ja lähetti Smileyn matkoihinsa."
En voinut estää itseäni tuntemasta pettymystä - ilta oli sentään alkanut niin lupaavasti. "Saiko Varjopuoli varoituksen?" jatkoin, kuin minulla ei olisi ollut mitään sen suurempaa asiaa.
Killan päämajassa oli elefantinkokoinen rike vetää aseita esiin. Kun pieni huone oli usein ääriään myöten täynnä refleksinomaisia tappajia, vahingossakin tapahtunut veitsienvälkyttely saattoi päättyä hillittömään verilöylyyn. Sellaista ei sentään ollut tapahtunut Hiljaisissa vielä koskaan, mutta juttuja olin kuullut. Juttuja killoista, joissa pieni tappelu kahden salamurhaajan välillä oli paisunut siihen, että yhdessä tasaväkisessä tappelussa oli saattanut tuhoutua jopa yli puolet killan senhetkisistä työntekijöistä. Kova isku kelle tahansa.
"Isoveli antoi hänelle viikon pakkolomaa, ei sen pahempaa. Ja SmileyFacelle hän ehdotti, että olisi järkevää pysyä poissa päämajasta mahdollisimman paljon lähiaikoina. Eli jos etsit häntä, niin..." Viikinki kohautti olkiaan.
"Jaa, no ei sitten mitään. Halusin vain kysyä häntä yhdestä asiasta, jonka hän sanoi minulle toissapäivänä," valehtelin.
"No, jos näet häntä niin kysy minunkin puolestani, että milloin hän aikoo viimeinkin vetää päänsä pois perseestään," Viikinki irvisti ja hymähdin. Kuitenkin, kun avasin suuni vastatakseni Viikingille, vatsanpohjassani tuntui pahaenteinen värähdys. Katsoin Viikinkiä tarkemmin, etsien jotakin vihjettä siitä, mikä saattoi olla pielessä, mutta sitten tunne katosi taas kuin ei olisi koskaan ollutkaan.
...............
Seuraavalle aamulle olin asettanut herätyksen ja sängystä ylös nouseminen oli tuskaa. Parempien ideoiden puuttuessa olin nimittäin kärrännyt itseni Maestron talolle - en osannut vieläkään ajatella sitä omanani - ja viettänyt loppuyön pikkutunneille saakka treenaten. Damonia lukuun ottamatta olin nähnyt viime päivinä aivan liikaa toimintaa saamatta itse toimia, joten kertynyttä adrenaliinia oli pakko purkaa. Ja aamullisista jomotuksista päätellen yö- ja päivätyön välillä tasapainottelu oli päästänyt kuntoni hieman liian helpolla.
Maestro oli iskostanut minuun, että jatkuva harjoittelu oli etevän salamurhaajan a ja o. Joillekin saattoi riittää, että oppi ampumaan tai heiluttelemaan veitsiä tarpeeksi hyvin, mutta ei silloin, jos halusi todella pärjätä. Oikeassa taistelussa, kun usein isompi ja vahvempi vastustaja painoi päälle, kaikki oli lopulta kiinnni reflekseistä. Harjoittelusta ei ollut mitään hyötyä, ellei kaikki oppi ollut painunut tiiviisti lihasmuistiin. Jos taistelussa pysähtyi, epäröi tai antoi keskittymisen herpaantua, ei tappelusta päässyt elävänä. Tunne kehosi, varikseni, anna sen ohjata sinua silloinkin, kun et itse ole sen hallinnassa. Iskosta joka lihakseesi, mitä on olla salamurhaaja. Ota kaikki kipu, kaikki vastoinkäymiset, kaikki haasteet ja anna niiden opettaa sinua. Ikävä kyllä tässä tapauksessa haasteena olikin, että vaikka keho muistikin mitä tuli tehdä, se oli ehtinyt tottua liiaksi siistin toimistopöydän takana istumiseen.
Olimme sopineet Rhodesin kanssa tapaamisen kymmeneksi, joten minulla oli aikaa syödä aamiainen, tarkistaa viime yön valvontakameratallenteet ja inventoida asevarastoni. Lopulta lähdin asunnosta ja suuntasin kohti Rhodesin asuntoa, pitäen taas erityistä huolta eksyttääkseni mahdolliset takaa-ajajat.
Kun Rhodes astui ulos asuintalostaan minua odottamaan, hän ei heti tunnistanut minua. Kun kävelin hänen vierelleen ja taputin häntä olkapäälle, hän hätkähti ja meinasi sanoa jotakin, mutta pysähtyi tuijottamaan kasvojani. Väläytin hänelle hymyn ja nyhjäisin häntä tulemaan kanssani.
Kävelimme yhdessä Rhodesin autolle, jossa riisuin päältäni aurinkolasit, ylisuuret collarit, kulahtaneen huopatakin ja villamyssyn. Alta paljastui hienostunut mustavalkoinen housupuku ja kun sain kammattua vaalean peruukkini siistiksi, näytin taas oikein hyväksyttävältä.
"Näytit oikein vaikuttavalta kodittomalta," Rhodes kommentoi, kun lähdimme ajamaan ja heitin hampparinasuni mustaan treenikassiin takapenkille. Virnistin hänelle uudestaan sanomatta mitään, ennen kuin aukaisin meikkipakettini ja ryhdyin luomaan kasvoilleni itsevarman bisnesnaisen meikkiä.
"Onko Lawrencelle tästä pitkä matka?" kysyin Rhodesilta aivan kuin en olisi tarkistanut asiaa jo.
"Jonkin verran. Se aivan ydinkeskustassa, hienolla paikalla. Olet muuten epäilyttävän hyvä tällaisessa," Rhodes heitti puoliksi vitsillä. Kuulin kuitenkin toteamuksen alla kysymyksen, jota hän ei osannut muodostaa eikä kehdannut esittää, ja vereni hyytyi hieman.
Kohautin olkiani, kuin kyseessä ei olisi mikään sen suurempi asia. "Ei tämä paljon teatterista eroa. Pidin aina eniten siitä, miten hahmosta toiseen piti vaihtaa joskus hyvinkin äkkiä. Ja minusta on aina ollut hauskaa tutkia muiden eleitä ja käyttäytymistä ja koettaa matkia sitä. Oletko ikinä huomannut, miten eri tavoin ihmiset voivat kävellä?" Koetin harhauttaa Rhodesia siinä toivossa, että harhautuisimme keskustelemaan jostakin muusta kuin minun epäilyttävyydestäni. Onneksi hän nappasi syötin ja vietimme loppumatkan juttelemalla kevyesti teatterista ja näyttelemisestä. Olin tietenkin puhunut totta, kuten tavallisest; yliopistoaikanani olin osa teatteriseuruetta. Olin itseasiassa valinnut sen, jotta se vahvistaisi kykyjäni vaihtaa roolista toiseen salamurhaajana, mutta sitä Rhodesin ei tarvinnut tietää.
Rhodes parkkeerasi auton sopivan matkan päähän ja kävelimme siitä Lawrence & Graylle. Muiden pilvenpiirtäjienkin keskellä Lawrence & Gray Co. erottui joukosta, sillä arkkitehtuurin huippunäytöksenä se kohosi taivaita kohti kiertyen itsessään kuin ylisuuri kierremakaroni ja jo pelkästään sen katsominen katutasolta sai huimaamaan. Rakennus näytti modernin arkkitehtuurin ihmenäytökseltä, mutta edellisiltaisen stalkkaamiseni seurauksena tiesin, että se oli rakennettu jo pari vuotta syntymäni jälkeen. Oli hyvin mahdollista, että tämä ei ollut edes minun ensimmäinen kertani rakennuksessa.
Emme menneet sisään näyttävistä etuovista, vaan kiersimme toimistorakennuksen sivulle, jossa oli hieman huomaamattomampi ovi. Sen ulkopuolella seisoskeli levottomana Rhodesin kaveri Daniel, jonka tehtävänä oli päästää meidä soluttautumaan sisälle. En tuntenut itseäni mukavaksi luottaessani ulkopuolisten apuun, mutta tässä vaiheessa pikaisten vastauksien saaminen meni huolellisen suunnittelun edelle.
Daniel oli punatukkainen, lyhyt, brittiaksentilla puhuva silmälasipäinen mies, joka tervehti Rhodesia pikaisella halauksella ja hymyili minulle hermostuneesti. Hän oli ilmiselvästi hyvää pataa Rhodesin kanssa, joskin en voinut olla miettimättä, missä kaksi näin erilaiselta vaikuttavaa miestä oli ystävystynyt. "Mike, minä en sitten halua tästä mitään takapakkia, okei? En halua tietää, mitä asiaa sinulla on täällä, kunhan et vain aiheuta mitään suuria vaikeuksia. Ja jos jäät kiinni jostakin, jossa sinun pitäisi olla, et ole ikinä nähnytkään minua. Ja sama koskee... ystävääsi," Daniel vilkaisi minua ja katsoi sitten Rhodesia punertavat kulmakarvat silmälasien reunan alla kurtussa.
"Okei, okei, Danny. Eiköhän sinun pitäisi jo tässä vaiheessa luottaa minuun," Rhodes taputti Danielia rohkaisevasti selkään ja hymyili hänelle luottavasti. En ollut aiemmin nähnyt Rhodesia iloisena, mikä järkytti minua hieman. Hänen hymynsä tuntui muuttavan kaikki hänen kasvonpiirteensä suhteellisen komeasta täydelliseksi hurmuriksi. Hänen suunsa oli kuin luotu väläyttämään rivi valkeita hampaita ja hänen silmänsä välkkyivät leikkisästi. Toisessa poskessa oli jopa pieni hymykuoppa. Jalkojani meinasi heikottaa ja tunsin siitä syystä itseni niin typeräksi, että halusin iskeä pääni seinään.
Kuitenkin, ennen kuin ehdin tehdä aikomuksistani totta, Daniel avasi henkilökunnan oven ja me astuimme sisään.
Lawrence & Gray oli sisältä yhtä hienostunut kuin ulkopuoleltakin. Kuljimme pitkin käytäviä Danielin ohjeiden mukaan, sulautuen muiden kiireisen näköisten työntekijöiden sekaan ja katselimme ympärillemme. Rakennusta oli ilmiselvästi kunnostettu viimeisen viiden vuoden aikana, sillä joissakin osissa sitä oli modernisoitu rankasti, mutta joissakin syrjäisemmissä käytävissä näkyi vieläkin rakennuksen alkuperäinen ilme.
Emme menneet heti kerrokseen, jossa Hector Lawrencen toimisto sijaitsi, vaan pohjustimme ensiksi maaperää ja etenimme kaikessa rauhassa. Kuuntelin korvat höröllä keskustelunpätkiä ja talletin mieleeni kaiken mahdollisen tiedon, jota voisin hyödyntää. Rhodes vierelläni vaikutti hieman hermostuneemmalta, pälyillen ympärilleen hieman liian usein ja liikutellen sormiaan levottomana pukutakkinsa napeilla. Laskin käteni hänen kätensä päälle, jotta hän rauhoittuisi edes hieman, mutta heti kun tajusin mitä olin tehnyt, otin käteni taas pois. "Rauhoitu, Rhodes, hermostutat minuakin," sanoin hänelle matalasti samalla kun astuimme hissiin ja nousimme taas pari kerrosta ylöspäin.
"Minähän sanoin, että voit kutsua minua Mikeksi," Rhodes sanoi, ja tajusin lipsahdukseni. Mumisin jotakin anteeksipyynnön tapaista ja katsoin hissin nappeja. "R... Mike, ylempiin kerroksiin tarvitaan kulkukortti, katso," näytin hänelle nappeja, joiden väri vaihtui punaiseksi viiden suurimman kohdalla.
"Meidän pitää sitten keksiä jokin vaihtoehtoinen keino sinne pääsemiseksi," Rhodes pohti ääneen.
"Tai sitten voimme koettaa varastaa kulkukortin. Vai rikkooko se sinun poliisinetikkaasi?" Vilkaisin häntä kysyvästi.
"Jaa, jos muuta vaihtoehtoa ei ole, niin sitten muuta vaihtoehtoa ei ole. Mutta mietitään ensiksi."
"Uskomatonta, onnistuinko minä tosissaankin törmäämään New Yorkin ainoaan rehelliseen poliisiin!" En voinut olla nauramatta ääneen Rhodesin jossitteluille. "En tosiaankaan ole tottunut tällaiseen."
"Vietätkö sitten paljonkin aikaa poliisien kanssa?" Rhodesin kysymys herätti minut taas siihen, kuinka heikoilla jäillä olin.
"En. Mutta ainahan kuulee juttuja. Lehdissä näkyy uutisia. Ja sitten on niitäkin juttuja, joita lehdet eivät uskalla painaa."
"Niin." Rhodes näytti hyvin synkältä töksäyttäessään tuon lyhyen sanan. Tunsin myötätunnon hävähdyksen häntä kohtaan. Miltähän tunutui kokeilla tehdä hyvää työtä ympäristössä, joka oli niin ilmiselvästi saastunut? Tuntui nurinkuriselta, että jopa minun alallani työskentelevät panostivat enemmän työhönsä kuin ne, joiden olisi pitänyt valvoa lakia ja oikeutta.
Hissin ovi kilahti auki ja tulimme ulos jonkinlaiseen assistenteille varattuun kerrokseen. Rhodes näytti minulle pikaisesti selkänsä takana peukkua ja asteli sitten huolettomana lähimmän toimistopöydän ääreen sijoittuneen assistentin luo ja käynnisti kohteliaan keskustelun. Minun teki mieli tuhahtaa, kun näin miten hän väläytteli nuorelle naiselle hymykuoppaansa kuin olisi omistanut koko paikan. Minulla oli ollut epäilykseni, mutta näköjään Rhodeskin osasi esittää osaansa tosipaikan tullen. Lipevä kuin rasvattu saippuapala, tuli jostakin mieleen Maestron usein käyttämä ilmaisu.
Äkkiä vatsanpohjassani värähti ja keskityin kuuntelemaan kahta seinäikkunoiden vierellä työskentelevää sihteeriä. He keskustelivat jostakin arkipäiväisestä ja lounaalle lähdöstä, mutta huomasin juuri ajoissa, kun toinen heistä sujautti työpöytänsä laatikkoon merkitsevän muoviläpyskän. Naiset poistuivat hissiin ja samalla kun Rhodes jatkoi assistenttitytön lumoamista, minä liikahtelin ikkunan luo kuin katselemaan maisemia. Samalla kuitenkin raotin työpöydän laatikkoa ja nappasin sieltä läpyskän itselleni. Vilkaisin sitä sivusilmällä ja näin siinä kirjoitettuna "Rajoittamaton kulkulupa".
Helppoa kuin heinänteko.
Palasin Rhodesin luo ja nyhjäisin häntä mukaani. Hän hyvästeli assistenttitytön pikaisesti, joka jäi sitten tuijottelemaan ilmiselvästi ihastuneena Rhodesin perään. "Hillitse itsesi, gigolo, minä sain sen," tönäisin Rhodesia kyynäspäähän ja pikemminkin tunsin kuin näin hänen punastumisensa.
"Tuo ei olisi ollut tarpeellista," Rhodes vastasi, kun pääsimme hissiin ja vilautin lainattua korttiani. "Vielä pari minuuttia, niin Candance olisi johdattanut meidät itse ylimpään kerrokseen."
"Vai Candance?" Kohotin toista kulmakarvaani.
Rhodes kohautti olkiaan ja risti kätensä selkänsä taakse, kun hissi humisteli ylöspäin. Kun saavuimme ylimpään kerrokseen, paikka oli autio lukuun ottamatta käytävän päässä yksinäisen työpöydän ääressä työskentelvää miesassistenttia. "Saanko minä nyt kokeilla vai riittääkö sinulla charmia häneenkin?" en voinut olla kiusoittelematta. Rhodes tuhahti ja viittasi minua edelle.
Otin puhelimeni housupuvun liivien taskusta ja astelin assistentin luo itsevarmuutta uhkuen. Pidin katseeni puhelimessa, kuin minulla ei olisi aikaa keskittyä ympärilläni pyörivään maailmaan, ja vilkaisin ylös vasta kun pysähdyin aivan toimistopyödän eteen. Katsoin pöydän takana istuvaa miestä aavistuksen hämmentyneen näköisenä, aivan kuin hän olisi päässyt yllättämään minut silkalla olemassaolollaan. "Minulla on tapaaminen Hector Lawrencen kanssa. Ohjaatteko minut sisään?" käskytin miestä ja odottamatta hänen vastaustaan kiinnitin taas huomioni puhelimeeni.
Assistentin hoiteleminen oli helppoa. Käytin ylimielisyyden ja itsevarmuuden yhdistelmää, joka iski assistenttiin kuin veitsi voihin. Kanavoin sisäistä Kareniani ja väitin, että minulla aika varattuna Lawrencen kanssa ja kun assistentti koetti änkyttää minulle toisin, käskin hänen painua etsimään oikeita tietoja joltakulta, joka oikeasti tiesi, missä mentiin, sillä jos minulla oli tapaaminen Lawrencen kanssa, niin sitten minullahan oli. Olin yliopistoaikoina oppinut tuntemaan liikaakin tämän assistentin tyyppisiä ihmisiä - lattiamattoja, jotka olivat kenties onnistuneet kohoamaan muita lattiamattoja ylemmäs, mutta silti olivat aina valmiita vaikka nuolemaan ylempiensä kengänpohjia.
Kun assistentti oli poistunut näyttämöltä, sysäsin puhelimeni takaisin taskuun ja vilkaisin Rhodesia. Hän seisoi hieman taaempana kasvoillaan ilme, joka kieli hämmästyksestä ja vastentahtoisesta ihailusta. Hän pudisti päätään, mutta ei voinut pysäyttää hymyn reunoja hiipimästä ylöspäin. Minun piti itsekin hillitä virnistykseni ja tunsin siitä itseni tyhmäksi.
Astelimme assistentin pöydän takana olevalle ovelle ja kokeilin sen kahvaa. Olin odottanut, että se olisi lukossa, mutta ovi avautuikin kevyesti ja äänettömästi. Astuimme sisään valtavan avaraan toimistoon, jossa kaksi neljästä seinästä oli pelkkää ikkunaa ja josta näki alas Manhattanille. Siellä oli yksi suurempi toimistopöytä, pari tuolia ja yhdellä seinällä oli useita suuria arkistokaappeja. Huoneessa ei ollut meidän lisäksemme ketään.
Kuin sanattomasta sopimuksesta pidimme suumme kiinni ja ryhdyimme välittömästi tutkimaan huonetta. Rhodes meni availemaan arkistokaappeja ja minä syöksyin Lawrencen työpöydän ääreen. Vedin housujeni taskusta käteeni ohuet hanskat ja ryhdyin nopeasti mutta tarkasti käymään läpi hänen työpöytänsä sisältöä. Mitään meille tärkeää ei kuitenkaan löytänyt ja minun piti hillitä haluni paiskoa laatikot kiinni.
Olin juuri kokeillut toimistopöytää salaluukkujen varalta ja olin aikeissa mennä tutkimaan seiniä kätkettyjen kassakaappien toivossa, kun mututuntumani heräsi äkkiä villisti. Kävelin Rhodesin luokse varoittaakseni häntä olemaan tarkkana, kun kuulin äkkiä käytävästä jonkun kutsuvan assistentin nimeä.
Rhodes näytti hätääntyneeltä ja adrenaliini syöksähti minunkin suoniini. Olin olettanut, että vaistoni varoittaisivat minua edes hieman aiemmin, mutta nyt ei ollut sen suuremmin aikaa itsetutkiskeluihin. Kaapissa, jota Rhodes oli juuri tutkinut, oli juuri sen verran tilaa, että kaksi ihmistä saattaisi nipin napin mahtua sinne seisomaan, joten tyrkkäsin Rhodesia menemään sen sisään, kömmin hänen perässään ja suljin kaapin oven perässäni.
Kaappi sulkeutui juuri ajoissa, sillä välittömästi äänet siirtyivät aulasta toimiston puolelle. Kaappi vaimensi ääntä hieman, mutta saatoin silti erottaa keskustelun. Äänessä oleva mies oli selkeästi Lawrence ja hän puhui joillekuille muille kanssaan tulleille. "...viimeinen kerta, kun siedän tuollaista käytöstä häneltä. Uskomatonta!" Oletin Lawrencen valittavan assistenttinsa katoamistempusta.
"Niin, kuvittelisi, että näin hulppeassa paikassa saisi kunnon palvelua," seuraava ääni sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Se oli nariseva ja ärsyttävä ja tunnistin sen liiankin hyvin. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Henry Sasch, kielijä joka oli tietämättään ehdottanut että salamurhaisin itseni pari iltaa sitten. Ennen asuntopommia. Nyt ainakin tiesin, kenen leivissä hän puuhaili, ja hädin tuskin oli tarvinnut hikoillakaan sen tiedon eteen.
"Sinun ei todellakaan pitäisi näyttäytyä täällä näin usein. Ihmiset alkavat epäillä jotakin," Lawrence sanoi Saschille. "Toivottavasti tulit sanomaan, että kaikki on kunnossa. Onko Grayn tyttö jo hoideltu?" Aivan lähellä korvaani Rhodes henkäisi sisään hämmästyneenä ja pistin äkkiä käteni hänen suunsa päälle, jotta emme vahingossakaan paljastuisi. Huoneessa saattoi olla tuntematon määrä muitakin kuulijoita, kenties piilopaikkammekin lähellä.
"Tuota... itseasiassa ei, hän on osoittautumassa vaikeammaksi tapaukseksi kuin osasimme odottaa," Sasch kuulosti hermostuneelta. "Olen ilmoittanut asiasta nyt jo kaikille varteenotettaville killoille ja asiasta ollaan oltu kiinnostuneita. Joitakin komplikaatioita on ilmennyt, mutta eiköhän asia saada pois päiväjärjestyksestä piakkoin." Epäonnekseen Sasch kuulosti siltä, että halusi vakuuttaa sanoillaan itseäänkin. Ei siis mikään erityisen taitava kielijä.
Kuului kova ääni, joka tuli kenties siitä, kun Lawrence iski kätensä työpäydän kanteen. "Vai PIAKKOIN," hän karjaisi. Hänellä oli kyllä oikein kantava ääni. "Mistä minä niille hiippareille maksan, ellen pikaisista toimista?! Se Grayn tyttö on piileskellyt nenäni alla ties kuinka kauan, juonien ties mitä! Hän on uhka tälle yhtiölle. Hän on uhka MINUN yhtiölleni. Minulla ei ole aikaa komplikaatioihin."
"Kyllä... kyllä sir, tiedän sen," Sasch änkytti. "Minä menen heti tänä iltana takaisin ja painotan, kuinka tärkeää on saada nopeita tuloksia. Ja kenties voisin ilmoittaa asiasta muillekin mahdollisille tahoille..?"
"Tuplaa palkkio," Lawrence julisti synkästi. "Ja levitä ilmoitusta kelle tahansa, jolla on edes puolikas mahdollisuus saada homma hoidettua. Mutta muista - jos tytöstä ei päästä piakkoin eroon, päitä alkaa putoilla. Todd, Cain, tavataan autotallissa. Sasch, voit poistua."
Vastaukseksi Lawrence sai kaksi myöntävää murahdusta, jotka kuulostivat siltä, että tulivat epäilemättä kahdelta vuorenkokoiselta henkivartijalta. Kun on elämänsä aikana tarpeeksi montaa vartijaa vastaan taistellut, oppii tunnistamaan äänenpainon vaikka unissaankin. Kolmet askeleet suuntasivat pois huoneesta ja sitten ainoa ääni, jonka kuulin oli minun ja Rhodesin hiljaiset hengitykset.
Jos olisin ollut yksin, olisin käyttänyt tilaisuuden hyväkseni. Lawrence oli huoneessa, vartijoitta ja helposti ulottuvillani. Homma olisi ollut helposti purkissa. Mutta Rhodesin ollessa paikalla en voinut tehdä mitään ja turhautuminen jäyti jäseniäni. Tai ehkä olin vain seissyt liian pitkään yhdessä asennossa ahtaassa tilassa.
Rhodes kosketti varovaisesti vasenta kättäni ja tajusin äkkiä, että olin jättänyt sen hänen suunsa päälle. Laskin sen alas, mutta ahtaassa tilassa ei ollut kovin montaa paikkaa, jonne laittaa se. Olin äkkiä liiankin tietoinen siitä, kuinka lähekkäin minä ja Rhodes olimme ja kuinka monesta kohtaa kosketimme toisiamme. Olisin voinut helposti painaa pääni hänen kaulakuoppaansa ja hengittää syvään hänen kahvintuoksuaan. En voinut olla miettimättä, miten kauan oli siitä, kun olin viimeksi ollut näin lähellä miestä muussa kuin tappamistarkoituksessa - lukuunottamatta joitakin Fredin epätoivoisia juopuneita lähestymisyrityksiä METin pikkujouluissa, edellinen kerta oli varmaankin ollut ennen yliopiston loppumista. Ikuisuuksia sitten.
Muistin, miten olin toissapäivänä hetken mielijohteesta suudellut häntä. Saadakseni hänet ansaan, olin sanonut. Mutta kuka tässä oli nyt ansassa ja miten sinne oli päädytty, vaikea sanoa. Vilkaisin Rhodesia ja hänen ilmeestään päättelin, että hänen ajatuksensa kulkivat luultavasti suunnilleen samoilla poluilla kuin minunkin. Hän seisoi jäykkänä paikoillaan, mahdollisimman kaukana minusta ja välttäen visusti katsomasta minuun päinkään; mutta hänen silmänsä olivat puoliksi kiinni ja hän hengitti kevyesti, aivan kuin hän olisi tuntenut olonsa samaan aikaan hyväksi ja epämukavaksi. Käänsin katseeni pois ja olin kiitollinen siitä, että kaapissa oli hämärää, sillä kasvojani kuumotti epäilyttävästi.
Seisoimme siinä, jäykkinä kuin kaksi ihmispatsasta, kunnes kuulimme Lawrencen poistuvat askeleet ja sulkeutuvan oven äänen. Aikaa oli kulunut kenties vain pari minuuttia, mutta se tuntui tunneilta. Kuulostelmme hetken, sitten raotimme ovea ja lopulta pullahdimme ulos kaapista. Raajani tuntuivat puisilta ja kihelmöiviltä kaiken tuon jännittyneen paikoillaanolon jälkeen.
"Mennään äkkiä," Rhodes sanoi matalasti, eikä minua tarvinnut kahta kertaa kehottaa. Onni oli taas meidän kanssamme, sillä pääsimme alas ja ulos ilman sen suurempia ongelmia. Matkalla emme kertaakaan puhuneet mitään, emme katsoneet toisiamme emmekä kommunikoineet mitenkään muutenkaan. Minä itse koetin kiireisesti järjestellä tietoja päässäni ja suunnitella seuraavaa askelta. Vasta kun pääsimme Rhodesin autolle ja lysähdimme kumpikin omille istuimillemme, tajusin, että Rhodes näki asian hyvin eri kulmasta.
"Olen pahoillani," Rhodes sanoi minulle vaimeasti hetken hiljaisuuden jälkeen. Vilkaisin häntä hämmästyneenä ja muistin sitten, ettei minun kuulunut vielä tietää perässäni olevista salamurhaajista.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Ei tämä sinun vikasi ole, etkä sinä tälle kovin paljon mitään voi tehdä. Nyt ainakin tiedämme mitä on tekeillä ja miksi," huokaisin vastaukseksi.
"Mutta se ei ole siltikään oikein. Et sinä ansainnut tätä. Ja minä teen kyllä kaiken voitavani sinun hyväksesi."
"Maailmassa tapahtuu niin monta asiaa, jotka eivät ole ollenkaan oikein, että maailmankaikkeuden valitusosaston täytyy olla aivan täyteen tukittu. Joillekin asioille ei vain voi mitään, olivat ne sitten reiluja tai eivät," kohautin olkiani.
"Tilanne on pahempi kuin kuvittelin. Sinun perässäsi on kymmeniä, kenties satoja ammattitappajia. Ei riitä, että poistut New Yorkista. Sinun täytyy lähteä maasta, mahdollisesti niin kauas, ettei sinua ikinä enää löydetä. Jotkut tappajat voivat olla hyvin sitkeitä," Rhodes katsoi minua anovasti tummilla silmillään. En kuitenkaan voinut antaa hänelle periksi.
"Minä en pakene," pudistin päätäni. "Sitä Lawrence juuri haluaa, minut pois tieltään. Tässä minulla on täydellinen tilaisuus käydä puolestani hänen kimppuunsa ja ajaa hänet alas."
"Se on silkkaa itsemurhaa, Sage, tiedäthän sen?"
"Siltikin. Mutta sinua minä en halua tähän enää vetää. Jos minut saadaan kiinni, en halua, että sinua yhdistetään minuun mitenkään."
"Mutta minä haluan auttaa sinua! En minä voi sinua yksin jättää!" Rhodes katsoi minua epäuskoisena, silmissään sellaista hätää, etten ollut tuntenut itseäni koskaan aiemmin yhtä likaiseksi ja surkeaksi. Tässä istui mies, joka oikeasti välitti minun surkeasta hengestäni. Tässä istui mies, joka ei tuntenut minua, mutta oli silti valmis vaarantamaan henkensä minun puolestani, koska se oli hänen mielestään oikea teko. Halusin perääntyä ja paeta autosta tai hajota siihen paikkaan. Sillä minusta tuntui, että sisimmässäni piilottelin vain varjoja, kuivunutta verta ja jotain märkää, mustaa ja limaista. Saaton melkein tuntea, miten ihoni alla piileskeli sadoittain mustia ja harmaita sulkia kuin nimikkolinnullani konsanaan - sulkia, jotka ansaitakseni olin vuodattanut lukemattomiean viattomien verta.
"Ei, se on liian vaarallista. Etkö pelkää ollenkaan? Sinun pitäisi," heitin hänelle.
"Niin pitäisi sinunkin."
Tätä seurasi pitkä tuijotuskilpailu, jonka aikana kumpikin meistä koetti saada toisen murtumaan. Rhodes, tuo typerä, itsepäinen, liian kiltti poliisi ei teitenkään perääntynyt senttiäkään.
"Okei," luovutin lopulta. "Saat auttaa minua. Mutta vain jos teet juuri niin kuin minä sanon."
Sitten listasin hänelle: "Sinun pitää lakata tutkimasta minun tapaustani poliisin puolella. Et saa mennä enää yksin Lawrence & Grayhin, etkä saa tehdä enää mitään omia tutkimuksiasi, jotka saattaisivat heräättää epäilystä. Poistat numeroni kännykästäsi ja sen sijaan käytät tätä prepaid-puhelinta." Kaivoin takapenkin kassista mustan näppäinpuhelimen ja heitin sen Rhodesin syliin. "Kunhan olen keksinyt suunnitelman, ilmoitan sinulle tekstiviestillä, mitä sinun tulee tehdä. Jos sinulla on ideoita, hyväksytät ne minulla, ennen kuin teet yhtään mitään. Emmekä me saa nähdä kasvotusten, ellei ole aivan pakko."
"Selvä, mutta mistä minä tiedän, että olet vielä elossa, jos kommunikoimme pelkkien viestien välityksellä? Meidän pitää sopia joitakin aikoja, jolloin näemme toisemme elossa ja hengissä."
Rhodesilla oli pointti, mutta en halunnut myöntää sitä. Tunsin turhautumista, sillä nyt kun aika oli tullut, en saanutkaan enää Rhodesia niin helposti karistetuksi. Aloin miettiä, oliko se suudelma ollut sittenkin aivan typerä idea. Rhodesista ei saisi helppoa tietolähdettä, pelkän lisävaikeuden vain. Lisävaikeuden, josta olin ärsyttävän haluton luopumaan.
"Hyvä on. Minä soitan sinulle hälärin joka päivä tasan puoli kahdelta, jolloin tiedät varmasti, että kaikki on yhä okei. Ja tavataan kahden päivän päästä Tea Heavenissa, kahdeltatoista. Siihen mennessä minulla pitäisi olla jo jotain suunnitelmia kerrottavaksi."
"Eikö meidän pitäisi tavata jossain yksityisemmässä paikassa? Ja kaksi päivää on aika pitkä aika."
"Parempi tavata julkisesti. Helpompi eksyttää mahdolliset tarkkailijat, eikä sinun käyttäytymiseesi tule mitään epäilyttävää. Istu sitten lähimpään pöytään, älä samaan minun kanssani. Onko selvä?"
Rhodes nyökkäsi hitaasti. Hän ei varmastikaan pitänyt ehdoistani, mutta en aikonut antaa hänelle muita vaihtoehtoja. "Poliisi muuten katkaisi minun tutkimukseni jo," Rhodes tunnusti. "Heidän puoleltaan ei apua heru, sillä tällä hetkellä lähes kaikki resurssit menevät Sugar Hillin Demoniveljeskunnan ja Harlemin Hirttomiesten jengisodan selvittelemiseen - sinun pommisikin ujutettiin jengisodan sivutuotteeksi, sillä kapteeni halusi paremmat kuukausitilastot."
Huokaisin syvään. Poliisiin en ollut luottanut hetkeäkään, mutta silti Rhodes oli tässä itse. Mitä olin tehnyt ansaitakseni hänet?
Rhodes käynnisti auton ja ajoimme pois. Olin saanut kaksi päivää aikaa valmistaa omia suunnitelmiani. Tiesin jo, mitä tänä iltana tekisin: kävisin uudestaan vierailemassa Lawrencen toimistossa - mutta tällä kertaa omilla säännöilläni.
<-edellinen/takaisin/seuraava->