4. Älä epäröi tehdä sitä mikä täytyy
Palatessani takaisin Maestron talolle olin kuin transsissa. En voinut uskoa, miten olin ajautunut tällaiseen tilanteeseen, saatika miksi. Kaikki mahdolliset killat olivat minun jäljilläni. Kaikki.
Haluaisin väittää, etten siinä tilanteessa tuntenut halua paeta. Mutta tiesin, että se olisi mahdollista, että se olisi jopa kannattavaa. Voisin muuttaa maailman toiselle puolelle, lavastaa kuolemani ja elää loppuelämäni Variksena. Sage Gray oli uhrattavissa, minä selviäisin. Mutta joku halusi minut hyvin kovasti hengiltä, eikä halunnut itseään yhdistettävän siihen.
Mielessäni pyöri erilaisia etenemismahdollisuuksia. Voisin koettaa selvittää, kuka oli järjestänyt tähänasiset tappamisyritykseni ja lähteä sitä kautta. Voisin jopa lavastaa kuolemani ja kerätä omasta päästäni vaaditut rahat. Mutta toimeksiantajien jäljittäminen oli tehty salamurhaajapiireissä lähes mahdottomaksi ja minun kuolemani tarkoittaisi vain sitä, että saisin rahat joltakin alaiselta ja toimeksiantaja jatkaisi onnellisena elämäänsä yhä varjoissa. Kaikkein järkevintä olisi etsiä kielijä. Tai pikemminkin yksi tietty kielijä, eli Sasch, joka oli oikein ehdottanut minulle itseni tappamista ja puhunut kovin rakastavasti "toimeksiantajastaan". Hän jos joku tietäisi, kuka kaiken takana oli. Minun pitäisi vain löytää hänet.
Minulla oli kuitenkin muitakin velvollisuuksia. Vaikka Sagea metsästettiin, Variksella oli siltikin kädet täynnä työtä. Töitä, joitten loppuun saattamisella oli kiire. Minun täytyisi saada siis Damonin tapaus käsistäni, mitä pikemmin, sitä parempi. Joten päätin siis omistaa vielä yhden yön hänen kiinnisaamisekseen.
Olin aiemmin tehnyt yllättävän hyvää työtä järjestellessäni Damoniin liittyviä tietoja, sillä jo ennen kuin olin alkanut setviä tietoja taas, alkoi mielessäni välkkyä mahdollisuuksia ja kuvioita, jotka voisivat johtaa jonnekin. Tai ehkä kaiken takana oli se, että minulla oli nyt omakohtaista kokemusta pakenemisesta ja jahdattuna olemisesta.
Damon halusi selvitä hengissä. Hän oli kahden killan välissä puristuksissa, epäilemättä hankalassa tilanteessa. Hänellä oli rahaa, mutta ei mahdollisuutta käyttää niitä, sillä jos hän olisi marssinut jonnekin polttamaan rahaansa, jengit olisivat saaneet alta viiden sekunnin vihiä siitä. Hänellä ei ollut läheisiä omaisia, eikä ketään, joka olisi halunnut leimautua hänen ystäväkseen. Damon tarvitsi siis turvaa... turvaa jota hän saisi vain kolmannen osapuolen käsistä.
Maestro oli aina ollut hyvin perillä katujengien ja huumekartellien liikkeistä. Olin opiskellut ulkoa eri huumejärjestöjen nimiä ja senhetkisiä liittolaisuuksia jo silloin, kun muut ikäiseni tytöt olivat vasta setvineet ensi-ihastuksiensa epäilemättä hyvin mielenkiintoisia mutkia. Yönkotkat ja Allianssi olivat kaksi Brooklynin suurimmista jengeistä, mutten uskonut, että Damonin tukija oli enää samalla tasolla tai alalla heidän kanssaan. Jos BACA oli Damonin tukijana - mikä tosin oli hyvin epätodennäköistä, sillä BACA:lla oli omat toimintatapansa - kaikki olisivat saaneet siitä jo vihiä, sillä Bureau Against Criminal Activity ilmoitti aina kirkkaasti ja selkeästi, ketkä olivat heidän suojeluksessaan ja ketkä eivät. BACA:n varpaille ei astuttu, oli syyllinen tehnyt mitä tahansa tai tappanut kenet tahansa.
Todennäköisin mahdollisuus Damonin tukemiseen tuli ulkopuolelta. Bratva, yakuza, etelä-Amerikan kartellit, kenties Syndikaatti... mutta mikä taho olisi erityisesti kiinnostunut Damonista, Yönkotkista tai Allianssista? Damon tiesi jotakin tärkeää, siksi hän oli säilynyt hengissä näin kauan.
Katselin Damonin asunnosta ja tavaroista ottamiani kuvia toivoen, että keksisin jonkin vastauksen. Toivoin, ettei Damon ollut yrittänyt kiristää ketään itseään suurempaa järjestöä tiedoillaan, sillä silloin hänen katoamisensa merkitsi, että hän mätäni jo kenties tällä hetkellä jossakin tuntemattomassa paikassa, suu tukittuna ikuisiksi ajoiksi. Ja silloin Hiljaiset ja minä jäsimme ilman maksua - ei tappoa, ei tuottoa.
Äkkiä huomioni kiinnittyi Damonin lompakkoon, jonka vähäisen sisällön olin kiinnittänyt muistitaululle nuppineuloin. Pari kuittia, muutamia hyödyttömiä kuvia, pari puhelinnumeroa... ja SIINÄ. Tunsin vatsanpohjassani iloisen nytkähdyksen, kun repäisin muistitaululta yhden numeroista. Numero ei ollut aktiivinen, olin jo kokeillut sitä, mutta sen viereen oli sutattu jostakin syystä musta pallo. Olin luullut sitä vain sattumaksi, mutta ehkä se ei ollutkaan.
Alta minuutin olin löytänyt BACA:n listoilta järjestön, joka käytti merkkinään mustaa ympyrää - ja olin yllättynyt. Musta Opaali, jona järjestö tunnettiin, ei ollut mikään järjestöistä suurin, mutta sitäkin hämäräperäisempi. Se ei ylläpitänyt toimintaansa pääosin huumeilla tai aseilla, vaan sen erityisalana olivat järjestetyt terrori-iskut. Sen toiminta oli levittäytynyt hyvin laajalle, mikä tarkoitti siis, että ainakin New Yorkin alueella sillä olisi muutama tiedossa oleva toimipaikka.
Damonin oli täytynyt tietää jotakin hyvin mielenkiintoista, jos Musta Opaali oli päättänyt ottaa hänet huomaansa. Ja Musta Opaali oli toimittanut Damonin suoraan minun syliini.
..............
Damon oli ollut paossa ja piileskelyssään hyvin huolellinen - mutta ei aivan tarpeeksi. Kyykin katolla Damonin piilopaikkaa vastapäätä ja kelasin naamiollani vastapäisen talon valvontakameran syötettä, jonka olin kyennyt lainaamaan naamiolinssiini Maestron keksintöjen ansiosta. Olin oikeassa: kukaan ei ollut saapunut tai poistunut asunnosta viikkoon, mutta aina välillä verhon raosta kurkattiin ulos kadulle. Damon oli piileskellyt huolella neljän seinän sisällä, mutta hän oli levoton. Hänelle oli luultavasti luvattu turvallinen kuljetus ulkomaille, mutta Musta Opaali toimi hänen mielestään hitaammin, kuin oli hänen mielestään tarpeen.
Oli kuitenkin minun onneni, että Musta Opaali ei ollut vaivautunut hankkimaan itselleen salaisia asuntoja kovin kaukaa toimintapisteestään. Ja oli minun onneni, että Musta Opaali ei pitänyt Damonia sentään niin tärkeänä, että hänen suojelemisensa olisi ollut ykkösenä toimintalistalla. Ilta oli vielä nuori, sillä Damonin sijainnin kartoittamisessa ei ollut kestänyt kauaa. Olin ollut valmis vaikka murtautumaan Opaalin omistamaan varastorakennukseen saadakseni tietoja Damonista, mikä olisi ollut äärimmäisen typerää. Maestro oli aina varoittanut minua sotkeutumasta millään tavoin jengielämään ja ymmärsin hyvin miksi. Salamurhaajana oleminen on eri asia kuin muuhun rikollisuuteen osallistuminen. Jengit ovat kuin lihamylly - vaikka sieltä puskee ulos jauhelihaa meillekin asti, se ei tarkoita, etteikö meidän pitäisi varoa tunkemasta sormiamme sen sisään.
Mutta onni oli edelleenkin minun puolellani, sillä aavistusteni mukaan Damon löytyi jo samasta korttelista, kuin Musta Opaalikin. Pieni, kämäinen asunto, jonka kaikki ikkunat oli peitetty verhoilla, mutta jonka sisältä näkyi siltikin infrapunakameralla yhden ihmisen levotonta liikehdintää. Vaistoni sanoivat minulle, että olisin voinut vaikka syöksyä suin päin sisään ja kaikki olisi mennyt hyvin - ja tässä asiassa luotin vaistoihini paremmin kuin mihinkään muuhun. Sillä minusta ei ollut tullut yhtä New Yorkin taitavimmista salamurhaajista vain siksi, että osasin taistella ja hoitaa työni. Salamurhaaja, joka osasi löytää asuntoihinsa piilotetut kamerat ja pommit, sekä ennakoi itseensä kohdistuvat tappoyritykset jo pelkkien vaistojensa avulla, oli pakostakin matkalla menestykseen.
Ja nyt vaistoni kertoivat, että Roderick Damon oli jo yhtä kuin kuollut mies.
Minun teki mieli syöksyä asuntoon tyylillä: murtaa ovia selälleen pyssyt samalla paukkuen tai hyökätä lasin läpi kuin koston enkeli, mutta minä olin ennen kaikkea Hiljainen. Varovaisena miehenä Damon oli varautunut kuumiin tilanteisiin tekemällä makuuhuoneeseensa pakoaukon, joka oli ulkopuolelta peitetty pahvilla ja roskalaatikoilla. Hänen huonoksi onnekseen linssikamerani kuitenkin paljasti sen heti, joten minun täytyi vain luikkia siitä sisään ja makuuhuoneen pimeyteen odottamaan sopivaa hetkeä. Damonilla ja minulla ei olisi kiire mihinkään, varsinkaan siksi, koska hän oli tehnyt asiat näin helpoksi.
Seisoin valppaana pimeässä huoneessa, odottaen. Ja kuten usein aiemminkin, juuri ennen kuin syöksyin täyttämään sopimusta ja päättämään jonkun elämän, mieleeni palasi kaikkein ensimmäinen kerta. Ei ensimmäinen tapponi - mutta ensimmäinen, josta sain maksun.
"Maestro..." Kyyneleet valuvat poskiani pitkin ja pysähtyvät naamion alareunaan, joka hiertää äkkiä poskiani ärsyttävästi. Haluan repiä sen pois, heittää sen nurkkaan, mutta käteni ovat täynnä. Toisessa on veitsi, toisen olen painanut uhrini rinnalle. Sopimukseni. Ensimmäisen tosikoetukseni.
"Maestro, minä en pysty tähän," yritän hillitä ääntäni tärisemästä, mutta en kykene piilottamaan sitä. En kykene piilottamaan mitään Maestrolta. Ja nyt haluan erityisesti, että hän tietää, mitä tunnen.
En katso Maestroa, kun hän kyykistyy viereeni. Kuulen, miten hänen pitkän sarkatakkinsa helma osuu lattiaan ja hän kääntää sauvansa poikittain polviensa päälle lepäämään. Maestro on hetken hiljaa ja minä annan kyyneleitteni valua.
"Tässä," Maestro ojentaa hansikoidun kätensä omani päälle, sen jonka olen asettanut tajuttoman tapettavan rintakehälle. "Tunnetko pulssin? Hengityksen? Jos jättäisit hänet tähän, hän epäilemättä selviäisi hengissä. Ainakin jonkin aikaa. Kuka hänet lopulta kuolemaan toimittaisikaan, niin se et olisi kuitenkaan sinä."
"Mutta tämä mies tulee kuolemaan, tavalla tai toisella. Sen jälkeen hänellä ei ole enää mitään merkitystä, ei mitään sanottavaa tai tehtävää. Hän on kuollut. Mutta sinä, sinä jäät henkiin, maksamaan tekojesi seurauksista. Ja jos nyt pysähdyt ja käännyt, jos nyt heität hukkaan kaiken koulutuksen, jonka minä olen sinulle antanut - sinä heität hukkaan oman elämäsi, sillä olet nyt ase, eikä aseella ole tarkoitusta, jos sitä ei käytetä."
"Enkö minä sitten voisi enää palata? Vaikka... olenkin jo tappanut, eikö ole mitään mahdollisuutta, että voisin palata? Mennä oikeaan kouluun, hankkia ystäviä, elää tavallista elämää?" Kysymykset tulevat suustani hätäisinä ja epätoivoisina, sillä melkein tiedän jo vastauksen. Haluan silti, että Maestro sanoo sen minulle. Että voin olla varma.
"Palaamista ei ole, pieni varikseni, olet jo liian syvällä palataksesi. Sinä elät New Yorkissa, joka ei kuitenkaan ole New York. USAssa, joka ei kuitenkaan ole USA. Maailmassa, joka ei ole lähelläkään entistä elämääsi." Maestron ääni on syvä ja lopullinen. "Tämä maailma, jossa elät on piilossa tavallisen maailman alla: tässä maailmassa sinä joko häviät tai voitat. Joko alistut tai olet niskan päällä. Joko pelkäät että jonakin kauniina päivänä menetät kaiken, mitä sinulla on, tai sitten raivaat kaikki esteet elämäsi tieltä keinolla millä hyvänsä. Tässä maailmassa armo merkitsee yhtä paljon, kuin roska ojan pohjalla. Tämän maailman sydän on jäässä, ja veri on kylmää ja mustaa kuin kuolema."
"Minä en halua, että elämäni rakentuu verirahojen varaan," vilkaisen arasti Maestroon päin, ojentaen hänelle viimeisen vastustukseni. Maestro huokaisee, mutten näe hänen silmiensä ilmettä naamion takaa.
"Se on sitä jo, varikseni. Nyt, tee se," hän komentaa.
Ja minä isken veitseni alas.
Vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen kaikkein häiritsevintä on se, että olisin halunnut nähdä Maestron ilmeen. Ilmeen, silloin kun hän käski minun tappaa ensimmäisen kerran. Kun hän tuomitsi sieluni, jos minulla sellainen on, loputtomaan pimeyteen. Mutta en nähnyt sitä. En tiedä, katuiko hän hetkeäkään, että veti minut mukanaan kaikkien mahdollisten rajojen yli. Mutta minun täytyi vain jatkaa elämääni saamatta kaikkiin kysymyksiini vastauksia.
Vaikka ensimmäinen varsinainen palkkamurha oli tuntunut ahdistavalta viisitoistavuotiaalle minulle, sen jälkeen oli seurannut jotakin tavallaan pahempaa - turtumus. Kun lukumäärät ylittivät kymmenen eivätkä senkään jälkeen lakanneet kasvamasta, alkoi olla joka kerta helpompaa päästää hengestään sellainen ihminen, joka ei itse ollut hyökännyt minun kimppuuni tai halunnut tappaa minua. Mestarisalapoliisi Hercule Poirotin sanoin: "Murha on tapa", ja minulle tuo tapa oli karun tuttu ja todellinen.
Damon oli tyhjistä olutpulloista päätellen jo kevyessä pikkuhiprakassa, kun hän astui makuuhuoneeseensa ja paiskasin oven kiinni hänen jälkeensä. Tyyppi ei edes välittänyt esittää kunniakasta, vaan heti minut nähdessään märkä läntti alkoi leivitä pitkin hänen housunlahjettaan. Minä niin inhosin sitä, kun uhrit matelivat edessäni.
"Roderick Damon, minä olen tullut noutamaan sinua," sanoin synkästi, koska jokainen tyttö ansaitsee edes hieman dramatiikkaa elämäänsä, enkä minä ollut poikkeus.
"Ei, ei, ei... älä, minä, minä pyydän..." Damon pudotti oluttölkin kädestään ja perääntyi kohti sotkuista vuodettaan. En välittänyt hänen aneluistaan, vaan potkaisin häntä rajusti rintakehään niin, että hän kaatui vuoteellen, joka nitkahti hänen painonsa alla. Damon ei ilmeisesti ollut yksi niistä kielijoistä, jotka antoivat ammattinsa vaikuttaa ruokahaluunsa.
Toisessa kädessäni oli ollut ruoska siltä varalta, että Damon rupeaisi jänikseksi, mutta nyt vetäisin kylkikotelostani veitsen. Tämä veitsi oli yksi lempiaseistani - titaania, hieman kämmentäni pidempi ja kevyesti ylöspäin kaareutuva - täydellinen kylkiluiden alle pistettäväksi. Lähestyin Damonia, odottaen vielä hieman lisää änkytettyä anelua, kun hän yhtäkkiä laski kätensä ja katsoi minua tarkkaan.
"Sinä olet Varis, etkö vain? Näin sinusta merkinnän Maestron kansiossa," Damonin sanat eivät olisi voineet hämmästyttää minua yhtään enempää, vaikka hän olisikin äkkiä alkanut puhua vaaleanpunaisista virtahevoista.
"Mistä sinä tiedät Maestron?" Äsähdin ja painoin veitsen Damonin kurkulle merkiksi, että hänen olisi parempi puhua äkkiä, sillä hänen henkensä oli kokonaan minun käsissäni.
Yllätyksekseni Damon alkoi nauraa. "Sinä et tiedä hänestä, ethän?" Hän jatkoi nauramista kuin olisi juuri törmännyt elämänsä parhaimpaan vitsiin. Aloin huolestua, sillä yleensä kun sopimukset alkoivat käyttäytyä tällä tavalla juuri ennen kuolemaansa, jotain epäilyttävää oli tekeillä. Koetin tarkistaa aistieni viestejä, mutta ainoa tunne sisälläni oli, että mitä tahansa Damonilla oli mielessään, se oli hyvin tärkeää minun kannaltani.
"Minä en tiedä mitä hänestä?" tivasin ja viilsin äkkiä veitselläni solisluun läheltä. "Puhu ja äkkiä!" Damon irvisti veren alkaessa valua haavasta eloisana norona.
"Sitä, että hän oli erityisempi kuin ehkä luuletkaan. Monet tahot olivat hänestä kiinnostuneita, eivätkä pelkät rikolliset. Mutta hän oli taitava paskiainen, käytti kykyjään ahkerasti ja oli ehkä ensimmäinen, joka kykeni pakenemaan..." Damon sulki suunsa äkkiä.
"Kykeni pakenemaan mitä? Mitkä kyvyt? Ketkä olivat kiinnostuneita Maestrosta? Kerro tai viillän uudestaan!" Huusin Damonille. Se hiljaisuudesta.
"Tiedätkö mitä, typy? Sinä tapat minut kuitenkin," Damon katsoi minua ja hänen selkeästi juopuneista, mutta vakaista silmistään näin, että hän oli tosissaan. "Mutta sinä olet typerä, jos et huomannut hänen kykyjään. Sinun Maestrosi, hän oli oikea kummajainen, kaikki Osasto Viidestä Opaaliin asti tajusivat sen. Minä itse seurasin hänen etenemistään läpi tiedemaailman, ennen kun hän onnistui keplottelemaan Osasto Viiden kannoiltaan ja sain potkut. Ja sitten..." Damon alkoi puhua kuin tulppa olisi irrotettu hänen huuliltaan. Laskin veitseni, jotta hän jatkaisi puhumista.
"Maestro, niin, kuvittelitko että hän on aivan normaali? Vaikka olitkin hänen oppilaansa ja näit kaiken mitä hän teki? Se tyyppi olisi voinut saada helposti kasaan vaikka kymmenkunta Nobel-palkintoa jos olisi halunnut, mutta hän heitti kaiken hukkaan ryhtymällä salamurhaajaksi. Salamurhaajaksi! Mitä tuhlausta! Mutta hän olikin kummajainen, eikä yhteenkään kummajaiseen voi luottaa," Damon vaahtosi. Tajusin, että Roderick Damon oli viihdyttänyt itseään piileskellessään juomalla itsensä umpihumalaan mahdollisimman usein ja pitkiksi ajoiksi, eikä nytkään ollut kaikkein parhaimmissa hengen ja ruumiin voimissa.
En ehtinyt edes kunnolla käsitellä vaistojeni viestiä, ennen kuin kehoni jo reagoi. Nostin veistäni ja käänsin sen Damonia kohti, joka oli äkkiä nähnyt viimeisen epätoivoisen tilaisuuden paeta minun tarkkaavaisuuteni herpaannuttua. Hän oli noussut ja ilmeisesti aikeissa iskeä minua pullolla, joka oli lojunut petivaatteitten seassa, mutta koska veitseni oli jo asemissa, hän käytännössä iski itsensä veitseni terään.
Olin kaatua Damonin painosta taaksepäin, mutta onneksi seisoin tukevasti. Veitsi oli tökännyt ilkeästi ilmeisesti kylkiluuhun tai selkärankaan - rukoilin mielessäni, ettei se ollut katkennut iskun voimasta.
Damonin silmät laajenivat kivusta ja hän haukkoi henkeään suoraan minun kasvojeni vieressä. Irvistin, vedin puukon ulos haavasta ja iskin sen uudestaan sisään, tällä kertaa paremmasta kulmasta. Nyt meni paremmin, sillä Damonin silmät lasittuivat ja hän kaatui takaisin sänkynsä päälle, kun päästin irti puukosta.
Käteni ja takkini etumus tuntuivat lämpimiltä ja märiltä - en tarvinnut lisää valoa tietääkseni, että ne olivat veren peitossa. Huoneessa lemusi metallinen veri ja pistävä virtsa, jotka sekoittuivat huoneessa leijailevan väljähtäneen alkoholin hajun kanssa. Nyrpistin nenääni inhosta ottaessani Damonin ruumiista kuvan todistusaineistoksi. Salamurhaajan työ ei ikinä ollut erityisen siistiä ja olin helpottunut siitä, ettei minun tällä kertaa tarvinnut irrottaa yhtäkään ruumiinosaa todistuskappaleeksi.
Siistin paikat huolellisesti ja käytin mututuntumaani varmistamaan, että kaikki oli kunnossa. En osaa tarkasti selittää, miten sen tein, mutta jos jotain oli pielessä, tiesin sen aina. Jos jossakin oli hius, kengän- tai sormenjälki, tai jos jokin ei ollut täsmälleen juuri kuten aiemmin, tunsin sen vatsanpohjassani. Kun pääsin salatien kautta takaisin ulos, hengitin raikasta yöilmaa kuin se olisi ollut ensimmäinen kerta elämässäni. Sitten palasin takaisin katolle josta olin aloittanut ja pysähdyin lähettämään Isoveljelle kuvan Damonin ruumiista ja osoitteen, josta olin hänet löytänyt. Yönkotkat ja Allianssi saisivat huolehtia ruumiista, paikan muusta siistimisestä ja tiedosta, että hän oli saanut suojapaikan Mustalta Opaalilta. Minä olin hyvän työni tehnyt.
Kun käännyin lähteäkseni, tuttu tunne valtasi minut ja vilkaisin vastapäiselle katolle. Siellä, huoltokopin varjossa seisoi sama, huppupäinen ja keltasilmäinen hahmo. "Hei!" huusin hahmolle ja lähdin juoksemaan sitä kohti, vaikka hyppy kadun yli olikin aivan liian pitkä. Mutta ennen kuin ehdin edes oman kattoni puoliväliin, hahmo katosi. Pysähdyin paikoilleni hämmentyneenä ja seisoin siinä hetken, tarkkaillen yötä ympärilläni, odottaen yllätyshyökkäystä varjoista. Mutta kun minuutit lipuivat ohitse, eikä hahmosta enää näkynyt mitään, huokaisin ja lähdin juoksemaan takaisin kohti Maestron taloa.
Itsepäinen paskiainen, ajattelin samalla, kun syöksyin omaa näkymätöntä tietäni pimeyteen.
...............
Seuraavana aamuna päästin itseni helpolla ja nukuin myöhään. Edellisenä iltana olin valvonut pikkutunneille asti Alakerrassa tehden suunnitelmia Maestron talon suojaamiseksi ja puolustamiseksi. Keskittymistäni oli häirinnyt huppuhahmon toinen ilmestyminen ja Roderick Damonin kryptiset viimeiset sanat. Olin aina tiennyt, että Maestro oli eksentrinen, mutta Damon oli kutsunut häntä kummajaiseksi. Damon oli myös oikeassa sanoessaan, että Maestro olisi kyennyt voittamaan vaikka Nobel-palkinnon, jos olisi keskittänyt ajatuksensa pelkkiin tieteisiin. Mutta sellainen Maestro oli, ei siinä ollut mitään erikoista. Eihän?
Herätessäni kuitenkin pakotin itseni hautaamaan kaikki häiritsevät ajatukset ja nauttimaan ensimmäisestä lomapäivästäni. Kaksoiselämän eläminen oli unen- ja levonsaannin kannalta raskasta, joten tiesin, että piileskely ja sen kautta saamani pakkolepo oli minulle enemmän kuin tarpeen. Kuitenkin, jo silloin kun nousin portaita ylös aamiaiselle, seinät tuntuivat kaatuvan päälleni ja kaipasin toimintaa. Vihasin toimettomana seisoskelemista.
Söin aamiaiseni hitaasti, yöpaitaan pukeutuneena ja aamutohveleissa, ihan vain jotta minun ei tarvitsisi vielä keksiä muuta tekemistä. Vilkuilin koko ajan puhelintani odottavasti - miksei Rhodesilta ollut vieläkään kuulunut mitään? Rapsutin hammastikulla kynsieni alle kuivunutta verta ja pyöritin hajamielisesti pöydällä kahta Alakerrasta tuomaani Glockia samalla kun pistelin alas purkkiruokaa ja appelsiinimehua. Yritin välttää kelloon katsomista, sillä tiesin tulevani hulluksi kahta nopeammin, jos rupeaisin mittaamaan aikaa.
Minut oli käytännössä mahdoton yllättää. Jos jokin oli pielessä, vaistoni ehtivät varoittaa siitä yleensä sen verran ajoissa, että ehdin reagoida, mutta kun eteisestä kuului postiluukun kalahdus, säpsähdin pystyyn vasta äänen kuullessani. Olin tietenkin heti valmis: pistooli oli kädessäni ja viritettynä salamannopeasti, mutta ihmettelin, kuka saattoi hiippailla etuovelleni minun huomaamattani.
Hiivin eteiseen, pitäen Glockia vakaasti kummallakin kädellä ja liipaisin jo puoliksi alas painettuna. Kuka tahansa oveni takana oli, hän saisi tuta seuraukset. Eteisessä oli kuitenkin tyhjää. Hiivin ovelle ja ehdin ovisilmästä nähdä, miten postiauto peruutti pois talon viereltä. Koska olin valmistautunut vastaanottamaan autolastillisen armeijatason varusteisiin pukeuneita kommandoja, postin saapuminen oli viimeinen asia, jota olin odottanut.
Ovimatolle oli ilmestynyt yksi ainokainen, valkea kirjekuori. Kumarruin sen ylle varovasti, kuin olisin epäillyt sen sisältävän vähintäänkin uuden pommin tai vaikka myrkkykaasua. Kirje oli kuitenkin ohut ja kun sain peräännyttyä yhä ovelle tähdäten keittiöön, avasin sen jännittyneenä ja peloissani.
Kirjeestä ilmestyi esiin kutsu, hienolle ja paksulle kermanväriselle paperille painettuna. Siinä luki:
Teillä on täten kunnia olla kutsuttu Lawrence & Gray Co.:n 30- vuotis syntymäpäivätilaisuuteen kutsun toisella puolella ilmoitettuna ajankohtana.
Olette lämpimästi tervetullut juhlistamaan yhtiömme arvokasta menneisyyttä ja loistavaa tulevaisuutta!
Kortin toisella puolella luki päivämäärä, kellonaika, osoite ja vaadittu pukukoodi. Näiden tietojen alle oli joku kirjoittanut mustekynällä: Tämä tilaisuus saattaa osoittautua teille hyvin mielenkiintoiseksi. Katsoin korttia epäluuloisesti. Lawrence & Gray... saattoiko se olla sattumaa? Maailmassa oli varmasti kuinka paljon Gray-sukunimisiä henkilöitä, mutta entä jos sittenkin...
Oliko kutsun tarkoituksena vain huijata minut ulos kolostani? Jos oli, se oli jo onnistunut. Päivämäärä oli osoitettu tälle samalle päivälle ja juhlat alkaisivat kuudelta illalla. Nyt minulla olisi edes jotakin muuta odotettavaa kuin loputtoman pitkä ja tylsä piileskelypäivä.
...............
Ajoin juhliin yhdellä Maestron paremmista autoista. Olin pukeutunut tummanharmaaseen ja pitkähihaiseen pukuun, jonka alle oli helppo piilottaa aseita ja jossa kykenisin liikkumaan tarvittaessa helposti - olin valmistautunut siihen, että minut koetettaisiin surmata tänä iltana. Leukapituisella, blondilla peruukilla ja erilaisella meikillä olin vaikeuttanut tunnistamistani, mutta jos joku tietäisi minun tulevan paikalle, se ei olisi tarpeeksi.
Lawrence & Gray Co.:n juhlatilaksi valitsema rakennus oli vaikuttava lasipalatsi, joka paljastui sisälle päästyäni jonkinlaiseksi taidegalleriaksi. Taiteen sijasta seinillä oli kuitenkin kuvia rakennuksista ja henkilöistä, jotka ilmeisesti olivat jotenkin merkittäviä yhtiön menneisyydelle. En kiinnittänyt niihin aluksi kuin pintapuolista huomiota, sillä odotin kimppuuni hyökättävän millä hetkellä tahansa. Katselin ympärilläni pyöriviä hienosti pukeutuneita ihmisiä peitellyn epäluuloisesti ja kiertelin salissa muina naisina samalla varmistaen kaikkien pakoreittien sijainnin ja käytettävyyden.
Olin jännittynyt ja valmis toimintaan, mutta kun mitään ei tapahtunut ensimmäisen tunnin sisällä, annoin itseni rentoutua hieman. Vaistoni varoittaisivat minua tälläkin kertaa, jos jotakin olisi tulossa ja minä pääsisin pakoon. Ainoa, mikä minua huolestutti, olivat sivulliset, jotka saattaisivat jäädä ristituleen. En halunnut tietenkään muiden kärsivän, mutta oma henkeni oli loppujen lopuksi minulle tärkeämpi. Paikalle tulemisessa oli riskinsä, mutta minun täytyi ottaa ne, jotta saisin selville mitä kutsu oli tarkoittanut "mielenkiintoisella".
Kun ihmiset rupesivat hitaasti pakkautumaan gallerian suurimpaan esitystilaan, siirryin joukon mukana. Esitin tutkivani kuvia ja otin läheiseltä tarjottimelta juoman, jota sitten kanniskelin ympäriinsä. Aloin jo miettiä, mikä oli kaiken tarkoitus, kun esitystilaan pystytetylle lavalle asteli keski-ikäinen, valkoinen, pyöreähkö mies, jonka nelikulmaisia kasvot teki vielä nelikulmaisemmiksi päältä suhteellisen tasaiseksi leikattu harmaantunut tukka. Taputin käsiäni kohteliaasti muiden mukana, kun hän hymyili ja kumarteli yleisölle mielistelevästi. Hänen hymynsä oli leveä ja sydämellinen, mutta jokin pilke hänen silmissään muistutti minua alamaailmasta.
"Tervetuloa, naiset ja herrat, kunnioitetut vieraat," mies levitti käsivartensa tervehtivään eleeseen ja sai sen jotenkin näyttämään siltä, kuin hän olisi ollut armelias kuningas ja me hänen nöyriä alamaisiaan. "Minä, jos esittelyjä kaipaan, olen Hector Lawrence, Lawrence & Grayn pääjohtaja. Edessä on tämän illan kiistämättä tylsin osuus, eli yhtiömme hienon historian kertaaminen," Lawrence naurahti sanomisilleen ja yleisö hymisi näennäisen huvittuneena. "Mutta pysytelkäähän mukana, sillä ellei Lawrence & Grayta olisi olemassa, ei meillä olisi tänään syytä juhlaan! Joten tästä se kaikki alkoi..."
Valkokankaalle välkähti seinänkokoinen kuva vanhemmistani ja hätkähdin niin, että kädessä pitelemäni lasi läikkyi yli pukuni etumukselle. Olin kuitenkin liimaantunut sijoilleni - minun vanhempani olivat sittenkin kaiken tämän keskellä.
Kuva oli vanha, sillä isäni ja äitini näyttivät hyvin nuorilta ja onnellisilta. Oli kummallista nähdä heistä kuva näiden kaikkien vuosien jälkeen, kun olin yrittänyt parhaimpani mukaan vain unohtaa heidän joskus olleen elossa. Ainoat kuvat, mitä minulla heistä oli ollut, olivat muistikuvia lapsuudestani. Tunsin ikävän palan kurkussani katsellessani äitini kirkasta hymyä ja isän lempeitä silmiä. He näyttivät samaan aikaan niin tutuilta, mutta myös täysin vierailta.
Kuvassa oli myös kolmas henkilö, joka seisoi äidin toisella puolella - oletin kyseistä henkillöä nuoreksi Hector Lawrenceksi. Kuvassakin Lawrencesta huokui samanlainen aavistus kahdesta persoonallisuudesta, joita en osannut selittää sanoin. Laitoin sen intuitioni piikkiin ja keskityin katsomaan esitystä. "Kolme vastavalmistunutta tutkijaa," Lawrence selosti. "Kolme loistavaa mieltä, joilla ei ollut mitään hävittävää, mutta miljoona mahdollisuutta." Lawrencen sanoista minulle tuli yllättäen mieleeni Maestro. Ei mitään hävittävää, mutta kaikki mahdollisuudet. Niinpä tietysti.
Lawrence jatkoi selostustaan ja kuvat vaihtuivat. Välillä niissä näkyivät vanhempani ja Lawrence eri merkkihetkinä elämässään - vastaanottamassa palkintoja, tervehtimässä tärkeitä ihmisiä, tekemässä läpimurtoja. Yhdessä kuvassa olin jopa minä, äitini käsivarsilla ehkä kaksivuotiaana, kun äiti oli pitänyt historiaan jääneen puheen naistutkijoiden asemasta luonnontieteissä, jossakin kansainvälisessä kokouksessa. Minulla ei ollut tapahtumasta mitään omaa muistikuvaa, mutta äitini näytti kuvissa kauniilta ja älykkäältä ja minun ruskeitten pikkulapsenkiharoitteni ympärille oli solmittu vaaleanpunainen rusetti.
Sitten valkokankaalle ilmestyi kuva täysin muodottomaksi romuttuneesta autosta. Hämmennyin ja odotin kärsimättömänä, kun Lawrence piti dramaattisen tauon. "Sitten... juuri nousukiitomme korkeimmassa kohdassa, sanoinkuvaamaton tragedia. Louisa ja Matthias Gray, sekä heidän kahdeksanvuotiaaksi elänyt tyttärensä Sage Aria kuolivat kohtalokkaassa autokolarissa. Kova isku yhtiölle, mutta vielä kovempi isku heidän ystävilleen ja työtovereilleen." Hector Lawrence piti taas tauon, kaivaakseen taskustaan nenäliinan ja pyyhkiäkseen näkymättömiä kyyneleitä kuin osoittaakseen, että hän oli kuulunut noiden ystävien joukkoon.
Yleisöstäkin kuului niiskutusta. Minä taas puristin cocktail-lasin jalkaa niin tiukasti, että tunsin hansikkaan läpi sen napsahtavan kahtia. Olin raivoissani.
En tiennyt, mitä peliä Hector Lawrence oikein pelasi. Minun vanhempani eivät olleet kuolleet missään typerässä autokolarissa. He olivat kuolleet meidän omassa asunnossamme, salamurhaajien mestaamina, eivätkä minkään ikävän onnettomuuden seurauksena. Ja minä olin elossa siitä todistamassa.
Lawrence siirtyi seuraavaan kuvaan, jotka olivat epäilemättä hautajaisista. En voinut olla ajattelematta, oliko kolmas ja pienin arkku tyhjä, vai kuka sinne oli kenties minun sijastani laitettu. Hivuttauduin ulos esityssalista, heitin cocktail-lasin jäänteet roskikseen ja painelin etsimään uloskäyntiä.
Mielenkiintoinen ilta, tosiaankin.
Jalkani tärisivät, kun kävelin ulos juhlapaikalta ja sivummalle odottamaan, että autoni ajettaisiin gallerian eteen. Pengoin puhelimen esiin pikkulaukustani ja valitsin Rhodesin numeron. Puhelin ehti tuutata viisi kertaa, ennen kuin siihen vastattiin. "Mike Rhodes," Rhodesin ääni kuulosti käheältä puhelimen mikrofonissa, kuin hän olisi juuri herännyt.
"Täällä Sage. Sage Gray," Tarkensin. "Ja minulla on johtolanka."
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Haluaisin väittää, etten siinä tilanteessa tuntenut halua paeta. Mutta tiesin, että se olisi mahdollista, että se olisi jopa kannattavaa. Voisin muuttaa maailman toiselle puolelle, lavastaa kuolemani ja elää loppuelämäni Variksena. Sage Gray oli uhrattavissa, minä selviäisin. Mutta joku halusi minut hyvin kovasti hengiltä, eikä halunnut itseään yhdistettävän siihen.
Mielessäni pyöri erilaisia etenemismahdollisuuksia. Voisin koettaa selvittää, kuka oli järjestänyt tähänasiset tappamisyritykseni ja lähteä sitä kautta. Voisin jopa lavastaa kuolemani ja kerätä omasta päästäni vaaditut rahat. Mutta toimeksiantajien jäljittäminen oli tehty salamurhaajapiireissä lähes mahdottomaksi ja minun kuolemani tarkoittaisi vain sitä, että saisin rahat joltakin alaiselta ja toimeksiantaja jatkaisi onnellisena elämäänsä yhä varjoissa. Kaikkein järkevintä olisi etsiä kielijä. Tai pikemminkin yksi tietty kielijä, eli Sasch, joka oli oikein ehdottanut minulle itseni tappamista ja puhunut kovin rakastavasti "toimeksiantajastaan". Hän jos joku tietäisi, kuka kaiken takana oli. Minun pitäisi vain löytää hänet.
Minulla oli kuitenkin muitakin velvollisuuksia. Vaikka Sagea metsästettiin, Variksella oli siltikin kädet täynnä työtä. Töitä, joitten loppuun saattamisella oli kiire. Minun täytyisi saada siis Damonin tapaus käsistäni, mitä pikemmin, sitä parempi. Joten päätin siis omistaa vielä yhden yön hänen kiinnisaamisekseen.
Olin aiemmin tehnyt yllättävän hyvää työtä järjestellessäni Damoniin liittyviä tietoja, sillä jo ennen kuin olin alkanut setviä tietoja taas, alkoi mielessäni välkkyä mahdollisuuksia ja kuvioita, jotka voisivat johtaa jonnekin. Tai ehkä kaiken takana oli se, että minulla oli nyt omakohtaista kokemusta pakenemisesta ja jahdattuna olemisesta.
Damon halusi selvitä hengissä. Hän oli kahden killan välissä puristuksissa, epäilemättä hankalassa tilanteessa. Hänellä oli rahaa, mutta ei mahdollisuutta käyttää niitä, sillä jos hän olisi marssinut jonnekin polttamaan rahaansa, jengit olisivat saaneet alta viiden sekunnin vihiä siitä. Hänellä ei ollut läheisiä omaisia, eikä ketään, joka olisi halunnut leimautua hänen ystäväkseen. Damon tarvitsi siis turvaa... turvaa jota hän saisi vain kolmannen osapuolen käsistä.
Maestro oli aina ollut hyvin perillä katujengien ja huumekartellien liikkeistä. Olin opiskellut ulkoa eri huumejärjestöjen nimiä ja senhetkisiä liittolaisuuksia jo silloin, kun muut ikäiseni tytöt olivat vasta setvineet ensi-ihastuksiensa epäilemättä hyvin mielenkiintoisia mutkia. Yönkotkat ja Allianssi olivat kaksi Brooklynin suurimmista jengeistä, mutten uskonut, että Damonin tukija oli enää samalla tasolla tai alalla heidän kanssaan. Jos BACA oli Damonin tukijana - mikä tosin oli hyvin epätodennäköistä, sillä BACA:lla oli omat toimintatapansa - kaikki olisivat saaneet siitä jo vihiä, sillä Bureau Against Criminal Activity ilmoitti aina kirkkaasti ja selkeästi, ketkä olivat heidän suojeluksessaan ja ketkä eivät. BACA:n varpaille ei astuttu, oli syyllinen tehnyt mitä tahansa tai tappanut kenet tahansa.
Todennäköisin mahdollisuus Damonin tukemiseen tuli ulkopuolelta. Bratva, yakuza, etelä-Amerikan kartellit, kenties Syndikaatti... mutta mikä taho olisi erityisesti kiinnostunut Damonista, Yönkotkista tai Allianssista? Damon tiesi jotakin tärkeää, siksi hän oli säilynyt hengissä näin kauan.
Katselin Damonin asunnosta ja tavaroista ottamiani kuvia toivoen, että keksisin jonkin vastauksen. Toivoin, ettei Damon ollut yrittänyt kiristää ketään itseään suurempaa järjestöä tiedoillaan, sillä silloin hänen katoamisensa merkitsi, että hän mätäni jo kenties tällä hetkellä jossakin tuntemattomassa paikassa, suu tukittuna ikuisiksi ajoiksi. Ja silloin Hiljaiset ja minä jäsimme ilman maksua - ei tappoa, ei tuottoa.
Äkkiä huomioni kiinnittyi Damonin lompakkoon, jonka vähäisen sisällön olin kiinnittänyt muistitaululle nuppineuloin. Pari kuittia, muutamia hyödyttömiä kuvia, pari puhelinnumeroa... ja SIINÄ. Tunsin vatsanpohjassani iloisen nytkähdyksen, kun repäisin muistitaululta yhden numeroista. Numero ei ollut aktiivinen, olin jo kokeillut sitä, mutta sen viereen oli sutattu jostakin syystä musta pallo. Olin luullut sitä vain sattumaksi, mutta ehkä se ei ollutkaan.
Alta minuutin olin löytänyt BACA:n listoilta järjestön, joka käytti merkkinään mustaa ympyrää - ja olin yllättynyt. Musta Opaali, jona järjestö tunnettiin, ei ollut mikään järjestöistä suurin, mutta sitäkin hämäräperäisempi. Se ei ylläpitänyt toimintaansa pääosin huumeilla tai aseilla, vaan sen erityisalana olivat järjestetyt terrori-iskut. Sen toiminta oli levittäytynyt hyvin laajalle, mikä tarkoitti siis, että ainakin New Yorkin alueella sillä olisi muutama tiedossa oleva toimipaikka.
Damonin oli täytynyt tietää jotakin hyvin mielenkiintoista, jos Musta Opaali oli päättänyt ottaa hänet huomaansa. Ja Musta Opaali oli toimittanut Damonin suoraan minun syliini.
..............
Damon oli ollut paossa ja piileskelyssään hyvin huolellinen - mutta ei aivan tarpeeksi. Kyykin katolla Damonin piilopaikkaa vastapäätä ja kelasin naamiollani vastapäisen talon valvontakameran syötettä, jonka olin kyennyt lainaamaan naamiolinssiini Maestron keksintöjen ansiosta. Olin oikeassa: kukaan ei ollut saapunut tai poistunut asunnosta viikkoon, mutta aina välillä verhon raosta kurkattiin ulos kadulle. Damon oli piileskellyt huolella neljän seinän sisällä, mutta hän oli levoton. Hänelle oli luultavasti luvattu turvallinen kuljetus ulkomaille, mutta Musta Opaali toimi hänen mielestään hitaammin, kuin oli hänen mielestään tarpeen.
Oli kuitenkin minun onneni, että Musta Opaali ei ollut vaivautunut hankkimaan itselleen salaisia asuntoja kovin kaukaa toimintapisteestään. Ja oli minun onneni, että Musta Opaali ei pitänyt Damonia sentään niin tärkeänä, että hänen suojelemisensa olisi ollut ykkösenä toimintalistalla. Ilta oli vielä nuori, sillä Damonin sijainnin kartoittamisessa ei ollut kestänyt kauaa. Olin ollut valmis vaikka murtautumaan Opaalin omistamaan varastorakennukseen saadakseni tietoja Damonista, mikä olisi ollut äärimmäisen typerää. Maestro oli aina varoittanut minua sotkeutumasta millään tavoin jengielämään ja ymmärsin hyvin miksi. Salamurhaajana oleminen on eri asia kuin muuhun rikollisuuteen osallistuminen. Jengit ovat kuin lihamylly - vaikka sieltä puskee ulos jauhelihaa meillekin asti, se ei tarkoita, etteikö meidän pitäisi varoa tunkemasta sormiamme sen sisään.
Mutta onni oli edelleenkin minun puolellani, sillä aavistusteni mukaan Damon löytyi jo samasta korttelista, kuin Musta Opaalikin. Pieni, kämäinen asunto, jonka kaikki ikkunat oli peitetty verhoilla, mutta jonka sisältä näkyi siltikin infrapunakameralla yhden ihmisen levotonta liikehdintää. Vaistoni sanoivat minulle, että olisin voinut vaikka syöksyä suin päin sisään ja kaikki olisi mennyt hyvin - ja tässä asiassa luotin vaistoihini paremmin kuin mihinkään muuhun. Sillä minusta ei ollut tullut yhtä New Yorkin taitavimmista salamurhaajista vain siksi, että osasin taistella ja hoitaa työni. Salamurhaaja, joka osasi löytää asuntoihinsa piilotetut kamerat ja pommit, sekä ennakoi itseensä kohdistuvat tappoyritykset jo pelkkien vaistojensa avulla, oli pakostakin matkalla menestykseen.
Ja nyt vaistoni kertoivat, että Roderick Damon oli jo yhtä kuin kuollut mies.
Minun teki mieli syöksyä asuntoon tyylillä: murtaa ovia selälleen pyssyt samalla paukkuen tai hyökätä lasin läpi kuin koston enkeli, mutta minä olin ennen kaikkea Hiljainen. Varovaisena miehenä Damon oli varautunut kuumiin tilanteisiin tekemällä makuuhuoneeseensa pakoaukon, joka oli ulkopuolelta peitetty pahvilla ja roskalaatikoilla. Hänen huonoksi onnekseen linssikamerani kuitenkin paljasti sen heti, joten minun täytyi vain luikkia siitä sisään ja makuuhuoneen pimeyteen odottamaan sopivaa hetkeä. Damonilla ja minulla ei olisi kiire mihinkään, varsinkaan siksi, koska hän oli tehnyt asiat näin helpoksi.
Seisoin valppaana pimeässä huoneessa, odottaen. Ja kuten usein aiemminkin, juuri ennen kuin syöksyin täyttämään sopimusta ja päättämään jonkun elämän, mieleeni palasi kaikkein ensimmäinen kerta. Ei ensimmäinen tapponi - mutta ensimmäinen, josta sain maksun.
"Maestro..." Kyyneleet valuvat poskiani pitkin ja pysähtyvät naamion alareunaan, joka hiertää äkkiä poskiani ärsyttävästi. Haluan repiä sen pois, heittää sen nurkkaan, mutta käteni ovat täynnä. Toisessa on veitsi, toisen olen painanut uhrini rinnalle. Sopimukseni. Ensimmäisen tosikoetukseni.
"Maestro, minä en pysty tähän," yritän hillitä ääntäni tärisemästä, mutta en kykene piilottamaan sitä. En kykene piilottamaan mitään Maestrolta. Ja nyt haluan erityisesti, että hän tietää, mitä tunnen.
En katso Maestroa, kun hän kyykistyy viereeni. Kuulen, miten hänen pitkän sarkatakkinsa helma osuu lattiaan ja hän kääntää sauvansa poikittain polviensa päälle lepäämään. Maestro on hetken hiljaa ja minä annan kyyneleitteni valua.
"Tässä," Maestro ojentaa hansikoidun kätensä omani päälle, sen jonka olen asettanut tajuttoman tapettavan rintakehälle. "Tunnetko pulssin? Hengityksen? Jos jättäisit hänet tähän, hän epäilemättä selviäisi hengissä. Ainakin jonkin aikaa. Kuka hänet lopulta kuolemaan toimittaisikaan, niin se et olisi kuitenkaan sinä."
"Mutta tämä mies tulee kuolemaan, tavalla tai toisella. Sen jälkeen hänellä ei ole enää mitään merkitystä, ei mitään sanottavaa tai tehtävää. Hän on kuollut. Mutta sinä, sinä jäät henkiin, maksamaan tekojesi seurauksista. Ja jos nyt pysähdyt ja käännyt, jos nyt heität hukkaan kaiken koulutuksen, jonka minä olen sinulle antanut - sinä heität hukkaan oman elämäsi, sillä olet nyt ase, eikä aseella ole tarkoitusta, jos sitä ei käytetä."
"Enkö minä sitten voisi enää palata? Vaikka... olenkin jo tappanut, eikö ole mitään mahdollisuutta, että voisin palata? Mennä oikeaan kouluun, hankkia ystäviä, elää tavallista elämää?" Kysymykset tulevat suustani hätäisinä ja epätoivoisina, sillä melkein tiedän jo vastauksen. Haluan silti, että Maestro sanoo sen minulle. Että voin olla varma.
"Palaamista ei ole, pieni varikseni, olet jo liian syvällä palataksesi. Sinä elät New Yorkissa, joka ei kuitenkaan ole New York. USAssa, joka ei kuitenkaan ole USA. Maailmassa, joka ei ole lähelläkään entistä elämääsi." Maestron ääni on syvä ja lopullinen. "Tämä maailma, jossa elät on piilossa tavallisen maailman alla: tässä maailmassa sinä joko häviät tai voitat. Joko alistut tai olet niskan päällä. Joko pelkäät että jonakin kauniina päivänä menetät kaiken, mitä sinulla on, tai sitten raivaat kaikki esteet elämäsi tieltä keinolla millä hyvänsä. Tässä maailmassa armo merkitsee yhtä paljon, kuin roska ojan pohjalla. Tämän maailman sydän on jäässä, ja veri on kylmää ja mustaa kuin kuolema."
"Minä en halua, että elämäni rakentuu verirahojen varaan," vilkaisen arasti Maestroon päin, ojentaen hänelle viimeisen vastustukseni. Maestro huokaisee, mutten näe hänen silmiensä ilmettä naamion takaa.
"Se on sitä jo, varikseni. Nyt, tee se," hän komentaa.
Ja minä isken veitseni alas.
Vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen kaikkein häiritsevintä on se, että olisin halunnut nähdä Maestron ilmeen. Ilmeen, silloin kun hän käski minun tappaa ensimmäisen kerran. Kun hän tuomitsi sieluni, jos minulla sellainen on, loputtomaan pimeyteen. Mutta en nähnyt sitä. En tiedä, katuiko hän hetkeäkään, että veti minut mukanaan kaikkien mahdollisten rajojen yli. Mutta minun täytyi vain jatkaa elämääni saamatta kaikkiin kysymyksiini vastauksia.
Vaikka ensimmäinen varsinainen palkkamurha oli tuntunut ahdistavalta viisitoistavuotiaalle minulle, sen jälkeen oli seurannut jotakin tavallaan pahempaa - turtumus. Kun lukumäärät ylittivät kymmenen eivätkä senkään jälkeen lakanneet kasvamasta, alkoi olla joka kerta helpompaa päästää hengestään sellainen ihminen, joka ei itse ollut hyökännyt minun kimppuuni tai halunnut tappaa minua. Mestarisalapoliisi Hercule Poirotin sanoin: "Murha on tapa", ja minulle tuo tapa oli karun tuttu ja todellinen.
Damon oli tyhjistä olutpulloista päätellen jo kevyessä pikkuhiprakassa, kun hän astui makuuhuoneeseensa ja paiskasin oven kiinni hänen jälkeensä. Tyyppi ei edes välittänyt esittää kunniakasta, vaan heti minut nähdessään märkä läntti alkoi leivitä pitkin hänen housunlahjettaan. Minä niin inhosin sitä, kun uhrit matelivat edessäni.
"Roderick Damon, minä olen tullut noutamaan sinua," sanoin synkästi, koska jokainen tyttö ansaitsee edes hieman dramatiikkaa elämäänsä, enkä minä ollut poikkeus.
"Ei, ei, ei... älä, minä, minä pyydän..." Damon pudotti oluttölkin kädestään ja perääntyi kohti sotkuista vuodettaan. En välittänyt hänen aneluistaan, vaan potkaisin häntä rajusti rintakehään niin, että hän kaatui vuoteellen, joka nitkahti hänen painonsa alla. Damon ei ilmeisesti ollut yksi niistä kielijoistä, jotka antoivat ammattinsa vaikuttaa ruokahaluunsa.
Toisessa kädessäni oli ollut ruoska siltä varalta, että Damon rupeaisi jänikseksi, mutta nyt vetäisin kylkikotelostani veitsen. Tämä veitsi oli yksi lempiaseistani - titaania, hieman kämmentäni pidempi ja kevyesti ylöspäin kaareutuva - täydellinen kylkiluiden alle pistettäväksi. Lähestyin Damonia, odottaen vielä hieman lisää änkytettyä anelua, kun hän yhtäkkiä laski kätensä ja katsoi minua tarkkaan.
"Sinä olet Varis, etkö vain? Näin sinusta merkinnän Maestron kansiossa," Damonin sanat eivät olisi voineet hämmästyttää minua yhtään enempää, vaikka hän olisikin äkkiä alkanut puhua vaaleanpunaisista virtahevoista.
"Mistä sinä tiedät Maestron?" Äsähdin ja painoin veitsen Damonin kurkulle merkiksi, että hänen olisi parempi puhua äkkiä, sillä hänen henkensä oli kokonaan minun käsissäni.
Yllätyksekseni Damon alkoi nauraa. "Sinä et tiedä hänestä, ethän?" Hän jatkoi nauramista kuin olisi juuri törmännyt elämänsä parhaimpaan vitsiin. Aloin huolestua, sillä yleensä kun sopimukset alkoivat käyttäytyä tällä tavalla juuri ennen kuolemaansa, jotain epäilyttävää oli tekeillä. Koetin tarkistaa aistieni viestejä, mutta ainoa tunne sisälläni oli, että mitä tahansa Damonilla oli mielessään, se oli hyvin tärkeää minun kannaltani.
"Minä en tiedä mitä hänestä?" tivasin ja viilsin äkkiä veitselläni solisluun läheltä. "Puhu ja äkkiä!" Damon irvisti veren alkaessa valua haavasta eloisana norona.
"Sitä, että hän oli erityisempi kuin ehkä luuletkaan. Monet tahot olivat hänestä kiinnostuneita, eivätkä pelkät rikolliset. Mutta hän oli taitava paskiainen, käytti kykyjään ahkerasti ja oli ehkä ensimmäinen, joka kykeni pakenemaan..." Damon sulki suunsa äkkiä.
"Kykeni pakenemaan mitä? Mitkä kyvyt? Ketkä olivat kiinnostuneita Maestrosta? Kerro tai viillän uudestaan!" Huusin Damonille. Se hiljaisuudesta.
"Tiedätkö mitä, typy? Sinä tapat minut kuitenkin," Damon katsoi minua ja hänen selkeästi juopuneista, mutta vakaista silmistään näin, että hän oli tosissaan. "Mutta sinä olet typerä, jos et huomannut hänen kykyjään. Sinun Maestrosi, hän oli oikea kummajainen, kaikki Osasto Viidestä Opaaliin asti tajusivat sen. Minä itse seurasin hänen etenemistään läpi tiedemaailman, ennen kun hän onnistui keplottelemaan Osasto Viiden kannoiltaan ja sain potkut. Ja sitten..." Damon alkoi puhua kuin tulppa olisi irrotettu hänen huuliltaan. Laskin veitseni, jotta hän jatkaisi puhumista.
"Maestro, niin, kuvittelitko että hän on aivan normaali? Vaikka olitkin hänen oppilaansa ja näit kaiken mitä hän teki? Se tyyppi olisi voinut saada helposti kasaan vaikka kymmenkunta Nobel-palkintoa jos olisi halunnut, mutta hän heitti kaiken hukkaan ryhtymällä salamurhaajaksi. Salamurhaajaksi! Mitä tuhlausta! Mutta hän olikin kummajainen, eikä yhteenkään kummajaiseen voi luottaa," Damon vaahtosi. Tajusin, että Roderick Damon oli viihdyttänyt itseään piileskellessään juomalla itsensä umpihumalaan mahdollisimman usein ja pitkiksi ajoiksi, eikä nytkään ollut kaikkein parhaimmissa hengen ja ruumiin voimissa.
En ehtinyt edes kunnolla käsitellä vaistojeni viestiä, ennen kuin kehoni jo reagoi. Nostin veistäni ja käänsin sen Damonia kohti, joka oli äkkiä nähnyt viimeisen epätoivoisen tilaisuuden paeta minun tarkkaavaisuuteni herpaannuttua. Hän oli noussut ja ilmeisesti aikeissa iskeä minua pullolla, joka oli lojunut petivaatteitten seassa, mutta koska veitseni oli jo asemissa, hän käytännössä iski itsensä veitseni terään.
Olin kaatua Damonin painosta taaksepäin, mutta onneksi seisoin tukevasti. Veitsi oli tökännyt ilkeästi ilmeisesti kylkiluuhun tai selkärankaan - rukoilin mielessäni, ettei se ollut katkennut iskun voimasta.
Damonin silmät laajenivat kivusta ja hän haukkoi henkeään suoraan minun kasvojeni vieressä. Irvistin, vedin puukon ulos haavasta ja iskin sen uudestaan sisään, tällä kertaa paremmasta kulmasta. Nyt meni paremmin, sillä Damonin silmät lasittuivat ja hän kaatui takaisin sänkynsä päälle, kun päästin irti puukosta.
Käteni ja takkini etumus tuntuivat lämpimiltä ja märiltä - en tarvinnut lisää valoa tietääkseni, että ne olivat veren peitossa. Huoneessa lemusi metallinen veri ja pistävä virtsa, jotka sekoittuivat huoneessa leijailevan väljähtäneen alkoholin hajun kanssa. Nyrpistin nenääni inhosta ottaessani Damonin ruumiista kuvan todistusaineistoksi. Salamurhaajan työ ei ikinä ollut erityisen siistiä ja olin helpottunut siitä, ettei minun tällä kertaa tarvinnut irrottaa yhtäkään ruumiinosaa todistuskappaleeksi.
Siistin paikat huolellisesti ja käytin mututuntumaani varmistamaan, että kaikki oli kunnossa. En osaa tarkasti selittää, miten sen tein, mutta jos jotain oli pielessä, tiesin sen aina. Jos jossakin oli hius, kengän- tai sormenjälki, tai jos jokin ei ollut täsmälleen juuri kuten aiemmin, tunsin sen vatsanpohjassani. Kun pääsin salatien kautta takaisin ulos, hengitin raikasta yöilmaa kuin se olisi ollut ensimmäinen kerta elämässäni. Sitten palasin takaisin katolle josta olin aloittanut ja pysähdyin lähettämään Isoveljelle kuvan Damonin ruumiista ja osoitteen, josta olin hänet löytänyt. Yönkotkat ja Allianssi saisivat huolehtia ruumiista, paikan muusta siistimisestä ja tiedosta, että hän oli saanut suojapaikan Mustalta Opaalilta. Minä olin hyvän työni tehnyt.
Kun käännyin lähteäkseni, tuttu tunne valtasi minut ja vilkaisin vastapäiselle katolle. Siellä, huoltokopin varjossa seisoi sama, huppupäinen ja keltasilmäinen hahmo. "Hei!" huusin hahmolle ja lähdin juoksemaan sitä kohti, vaikka hyppy kadun yli olikin aivan liian pitkä. Mutta ennen kuin ehdin edes oman kattoni puoliväliin, hahmo katosi. Pysähdyin paikoilleni hämmentyneenä ja seisoin siinä hetken, tarkkaillen yötä ympärilläni, odottaen yllätyshyökkäystä varjoista. Mutta kun minuutit lipuivat ohitse, eikä hahmosta enää näkynyt mitään, huokaisin ja lähdin juoksemaan takaisin kohti Maestron taloa.
Itsepäinen paskiainen, ajattelin samalla, kun syöksyin omaa näkymätöntä tietäni pimeyteen.
...............
Seuraavana aamuna päästin itseni helpolla ja nukuin myöhään. Edellisenä iltana olin valvonut pikkutunneille asti Alakerrassa tehden suunnitelmia Maestron talon suojaamiseksi ja puolustamiseksi. Keskittymistäni oli häirinnyt huppuhahmon toinen ilmestyminen ja Roderick Damonin kryptiset viimeiset sanat. Olin aina tiennyt, että Maestro oli eksentrinen, mutta Damon oli kutsunut häntä kummajaiseksi. Damon oli myös oikeassa sanoessaan, että Maestro olisi kyennyt voittamaan vaikka Nobel-palkinnon, jos olisi keskittänyt ajatuksensa pelkkiin tieteisiin. Mutta sellainen Maestro oli, ei siinä ollut mitään erikoista. Eihän?
Herätessäni kuitenkin pakotin itseni hautaamaan kaikki häiritsevät ajatukset ja nauttimaan ensimmäisestä lomapäivästäni. Kaksoiselämän eläminen oli unen- ja levonsaannin kannalta raskasta, joten tiesin, että piileskely ja sen kautta saamani pakkolepo oli minulle enemmän kuin tarpeen. Kuitenkin, jo silloin kun nousin portaita ylös aamiaiselle, seinät tuntuivat kaatuvan päälleni ja kaipasin toimintaa. Vihasin toimettomana seisoskelemista.
Söin aamiaiseni hitaasti, yöpaitaan pukeutuneena ja aamutohveleissa, ihan vain jotta minun ei tarvitsisi vielä keksiä muuta tekemistä. Vilkuilin koko ajan puhelintani odottavasti - miksei Rhodesilta ollut vieläkään kuulunut mitään? Rapsutin hammastikulla kynsieni alle kuivunutta verta ja pyöritin hajamielisesti pöydällä kahta Alakerrasta tuomaani Glockia samalla kun pistelin alas purkkiruokaa ja appelsiinimehua. Yritin välttää kelloon katsomista, sillä tiesin tulevani hulluksi kahta nopeammin, jos rupeaisin mittaamaan aikaa.
Minut oli käytännössä mahdoton yllättää. Jos jokin oli pielessä, vaistoni ehtivät varoittaa siitä yleensä sen verran ajoissa, että ehdin reagoida, mutta kun eteisestä kuului postiluukun kalahdus, säpsähdin pystyyn vasta äänen kuullessani. Olin tietenkin heti valmis: pistooli oli kädessäni ja viritettynä salamannopeasti, mutta ihmettelin, kuka saattoi hiippailla etuovelleni minun huomaamattani.
Hiivin eteiseen, pitäen Glockia vakaasti kummallakin kädellä ja liipaisin jo puoliksi alas painettuna. Kuka tahansa oveni takana oli, hän saisi tuta seuraukset. Eteisessä oli kuitenkin tyhjää. Hiivin ovelle ja ehdin ovisilmästä nähdä, miten postiauto peruutti pois talon viereltä. Koska olin valmistautunut vastaanottamaan autolastillisen armeijatason varusteisiin pukeuneita kommandoja, postin saapuminen oli viimeinen asia, jota olin odottanut.
Ovimatolle oli ilmestynyt yksi ainokainen, valkea kirjekuori. Kumarruin sen ylle varovasti, kuin olisin epäillyt sen sisältävän vähintäänkin uuden pommin tai vaikka myrkkykaasua. Kirje oli kuitenkin ohut ja kun sain peräännyttyä yhä ovelle tähdäten keittiöön, avasin sen jännittyneenä ja peloissani.
Kirjeestä ilmestyi esiin kutsu, hienolle ja paksulle kermanväriselle paperille painettuna. Siinä luki:
Teillä on täten kunnia olla kutsuttu Lawrence & Gray Co.:n 30- vuotis syntymäpäivätilaisuuteen kutsun toisella puolella ilmoitettuna ajankohtana.
Olette lämpimästi tervetullut juhlistamaan yhtiömme arvokasta menneisyyttä ja loistavaa tulevaisuutta!
Kortin toisella puolella luki päivämäärä, kellonaika, osoite ja vaadittu pukukoodi. Näiden tietojen alle oli joku kirjoittanut mustekynällä: Tämä tilaisuus saattaa osoittautua teille hyvin mielenkiintoiseksi. Katsoin korttia epäluuloisesti. Lawrence & Gray... saattoiko se olla sattumaa? Maailmassa oli varmasti kuinka paljon Gray-sukunimisiä henkilöitä, mutta entä jos sittenkin...
Oliko kutsun tarkoituksena vain huijata minut ulos kolostani? Jos oli, se oli jo onnistunut. Päivämäärä oli osoitettu tälle samalle päivälle ja juhlat alkaisivat kuudelta illalla. Nyt minulla olisi edes jotakin muuta odotettavaa kuin loputtoman pitkä ja tylsä piileskelypäivä.
...............
Ajoin juhliin yhdellä Maestron paremmista autoista. Olin pukeutunut tummanharmaaseen ja pitkähihaiseen pukuun, jonka alle oli helppo piilottaa aseita ja jossa kykenisin liikkumaan tarvittaessa helposti - olin valmistautunut siihen, että minut koetettaisiin surmata tänä iltana. Leukapituisella, blondilla peruukilla ja erilaisella meikillä olin vaikeuttanut tunnistamistani, mutta jos joku tietäisi minun tulevan paikalle, se ei olisi tarpeeksi.
Lawrence & Gray Co.:n juhlatilaksi valitsema rakennus oli vaikuttava lasipalatsi, joka paljastui sisälle päästyäni jonkinlaiseksi taidegalleriaksi. Taiteen sijasta seinillä oli kuitenkin kuvia rakennuksista ja henkilöistä, jotka ilmeisesti olivat jotenkin merkittäviä yhtiön menneisyydelle. En kiinnittänyt niihin aluksi kuin pintapuolista huomiota, sillä odotin kimppuuni hyökättävän millä hetkellä tahansa. Katselin ympärilläni pyöriviä hienosti pukeutuneita ihmisiä peitellyn epäluuloisesti ja kiertelin salissa muina naisina samalla varmistaen kaikkien pakoreittien sijainnin ja käytettävyyden.
Olin jännittynyt ja valmis toimintaan, mutta kun mitään ei tapahtunut ensimmäisen tunnin sisällä, annoin itseni rentoutua hieman. Vaistoni varoittaisivat minua tälläkin kertaa, jos jotakin olisi tulossa ja minä pääsisin pakoon. Ainoa, mikä minua huolestutti, olivat sivulliset, jotka saattaisivat jäädä ristituleen. En halunnut tietenkään muiden kärsivän, mutta oma henkeni oli loppujen lopuksi minulle tärkeämpi. Paikalle tulemisessa oli riskinsä, mutta minun täytyi ottaa ne, jotta saisin selville mitä kutsu oli tarkoittanut "mielenkiintoisella".
Kun ihmiset rupesivat hitaasti pakkautumaan gallerian suurimpaan esitystilaan, siirryin joukon mukana. Esitin tutkivani kuvia ja otin läheiseltä tarjottimelta juoman, jota sitten kanniskelin ympäriinsä. Aloin jo miettiä, mikä oli kaiken tarkoitus, kun esitystilaan pystytetylle lavalle asteli keski-ikäinen, valkoinen, pyöreähkö mies, jonka nelikulmaisia kasvot teki vielä nelikulmaisemmiksi päältä suhteellisen tasaiseksi leikattu harmaantunut tukka. Taputin käsiäni kohteliaasti muiden mukana, kun hän hymyili ja kumarteli yleisölle mielistelevästi. Hänen hymynsä oli leveä ja sydämellinen, mutta jokin pilke hänen silmissään muistutti minua alamaailmasta.
"Tervetuloa, naiset ja herrat, kunnioitetut vieraat," mies levitti käsivartensa tervehtivään eleeseen ja sai sen jotenkin näyttämään siltä, kuin hän olisi ollut armelias kuningas ja me hänen nöyriä alamaisiaan. "Minä, jos esittelyjä kaipaan, olen Hector Lawrence, Lawrence & Grayn pääjohtaja. Edessä on tämän illan kiistämättä tylsin osuus, eli yhtiömme hienon historian kertaaminen," Lawrence naurahti sanomisilleen ja yleisö hymisi näennäisen huvittuneena. "Mutta pysytelkäähän mukana, sillä ellei Lawrence & Grayta olisi olemassa, ei meillä olisi tänään syytä juhlaan! Joten tästä se kaikki alkoi..."
Valkokankaalle välkähti seinänkokoinen kuva vanhemmistani ja hätkähdin niin, että kädessä pitelemäni lasi läikkyi yli pukuni etumukselle. Olin kuitenkin liimaantunut sijoilleni - minun vanhempani olivat sittenkin kaiken tämän keskellä.
Kuva oli vanha, sillä isäni ja äitini näyttivät hyvin nuorilta ja onnellisilta. Oli kummallista nähdä heistä kuva näiden kaikkien vuosien jälkeen, kun olin yrittänyt parhaimpani mukaan vain unohtaa heidän joskus olleen elossa. Ainoat kuvat, mitä minulla heistä oli ollut, olivat muistikuvia lapsuudestani. Tunsin ikävän palan kurkussani katsellessani äitini kirkasta hymyä ja isän lempeitä silmiä. He näyttivät samaan aikaan niin tutuilta, mutta myös täysin vierailta.
Kuvassa oli myös kolmas henkilö, joka seisoi äidin toisella puolella - oletin kyseistä henkillöä nuoreksi Hector Lawrenceksi. Kuvassakin Lawrencesta huokui samanlainen aavistus kahdesta persoonallisuudesta, joita en osannut selittää sanoin. Laitoin sen intuitioni piikkiin ja keskityin katsomaan esitystä. "Kolme vastavalmistunutta tutkijaa," Lawrence selosti. "Kolme loistavaa mieltä, joilla ei ollut mitään hävittävää, mutta miljoona mahdollisuutta." Lawrencen sanoista minulle tuli yllättäen mieleeni Maestro. Ei mitään hävittävää, mutta kaikki mahdollisuudet. Niinpä tietysti.
Lawrence jatkoi selostustaan ja kuvat vaihtuivat. Välillä niissä näkyivät vanhempani ja Lawrence eri merkkihetkinä elämässään - vastaanottamassa palkintoja, tervehtimässä tärkeitä ihmisiä, tekemässä läpimurtoja. Yhdessä kuvassa olin jopa minä, äitini käsivarsilla ehkä kaksivuotiaana, kun äiti oli pitänyt historiaan jääneen puheen naistutkijoiden asemasta luonnontieteissä, jossakin kansainvälisessä kokouksessa. Minulla ei ollut tapahtumasta mitään omaa muistikuvaa, mutta äitini näytti kuvissa kauniilta ja älykkäältä ja minun ruskeitten pikkulapsenkiharoitteni ympärille oli solmittu vaaleanpunainen rusetti.
Sitten valkokankaalle ilmestyi kuva täysin muodottomaksi romuttuneesta autosta. Hämmennyin ja odotin kärsimättömänä, kun Lawrence piti dramaattisen tauon. "Sitten... juuri nousukiitomme korkeimmassa kohdassa, sanoinkuvaamaton tragedia. Louisa ja Matthias Gray, sekä heidän kahdeksanvuotiaaksi elänyt tyttärensä Sage Aria kuolivat kohtalokkaassa autokolarissa. Kova isku yhtiölle, mutta vielä kovempi isku heidän ystävilleen ja työtovereilleen." Hector Lawrence piti taas tauon, kaivaakseen taskustaan nenäliinan ja pyyhkiäkseen näkymättömiä kyyneleitä kuin osoittaakseen, että hän oli kuulunut noiden ystävien joukkoon.
Yleisöstäkin kuului niiskutusta. Minä taas puristin cocktail-lasin jalkaa niin tiukasti, että tunsin hansikkaan läpi sen napsahtavan kahtia. Olin raivoissani.
En tiennyt, mitä peliä Hector Lawrence oikein pelasi. Minun vanhempani eivät olleet kuolleet missään typerässä autokolarissa. He olivat kuolleet meidän omassa asunnossamme, salamurhaajien mestaamina, eivätkä minkään ikävän onnettomuuden seurauksena. Ja minä olin elossa siitä todistamassa.
Lawrence siirtyi seuraavaan kuvaan, jotka olivat epäilemättä hautajaisista. En voinut olla ajattelematta, oliko kolmas ja pienin arkku tyhjä, vai kuka sinne oli kenties minun sijastani laitettu. Hivuttauduin ulos esityssalista, heitin cocktail-lasin jäänteet roskikseen ja painelin etsimään uloskäyntiä.
Mielenkiintoinen ilta, tosiaankin.
Jalkani tärisivät, kun kävelin ulos juhlapaikalta ja sivummalle odottamaan, että autoni ajettaisiin gallerian eteen. Pengoin puhelimen esiin pikkulaukustani ja valitsin Rhodesin numeron. Puhelin ehti tuutata viisi kertaa, ennen kuin siihen vastattiin. "Mike Rhodes," Rhodesin ääni kuulosti käheältä puhelimen mikrofonissa, kuin hän olisi juuri herännyt.
"Täällä Sage. Sage Gray," Tarkensin. "Ja minulla on johtolanka."
<-edellinen/takaisin/seuraava->