3. Älä päästä poliiseja liian lähelle
Aamulla kello oli jo kaksitoista, kun vihdoin ja viimein heräsin. Kuten aina, olin hetken paikoillani ja yritin saada selville, oliko heräämiselleni jokin erityinen syy, mutta kun mikään sisäisistä hälytyskelloistani ei soinut, avasin silmäni ja nousin istumaan. Oloni oli raukea, kuin olisin juuri herännyt kahden vuoden koomasta. Mutta edellisillan ja -yön tapahtumia ajatellen en olisi ihmetellyt, vaikka olisin vaipunutkin koomaan.
Aamutoimet tehtyäni paneuduin tutkimaan minua tarkkailleen kameran jäännöksiä. Se oli suhteellisen vaikeaa, sillä ennen ilmeisesti niin hienosta laitteesta oli tullut nyt kaatopaikkakelpoista muovi- ja johtosälää. Sain kuitenkin selville, ettei kuoressa näkynyt minkäänlaisia logoja ja malli oli varsin kehittynyt. Tarkkailijani olivat siis ilmeisen vaikutusvaltaisia ja varakkait, ja mieleeni muistui edellisenä iltana kimppuuni käynyt huppupäinen kummajainen. Me tarkkailemme sinua, tyyppi oli varoittanut. Oliko hupparihiippari ollut Maestron talon lähellä juuri valvontakameran takia?
Kävin läpi myös loputkin Alakerrasta etsien epäilyttäviä asoita ja sabotaasin merkkejä. Joku oli kyennyt livahtamaan sisään Alakertaan ja kiinnittämään laitteen tietokoneen nurkkaan. En ollut edes varma siitä, kuinka kauan laite oli ollut siinä. Muutaman tunnin? Viikkoja? Maestron kuolemasta asti? Oliko hupparihiippari tuonut sen eilen illalla minun lähtöni jälkeen? Mitään muuta merkkiä tunkeutujista ei kuitenkaan näkynyt, joten annoin itseni rauhoittua hieman. Sitä paitsi minusta tuntui, ettei valvontakamera ollut yhteydessä ainakaan Tuomittuna olemiseen. Kenties toinen pommi olisi ollut pikemminkin palkkatappajien tyyliä.
Koska päivänvalolla asiat eivät enää vaikuttaneet niin uhkaavilta kuin yöllä, päätin pistäytyä talon puolella. Huoneet olivat hiljaisia ja autoita, kuten olin odottanutkin, mutta eivät suinkaan pelottavia. Kaikki kolmikerroksisen talon huonekalut oli peitetty valkein lakanoin ja ohut pölykerros oli ehtinyt kertyä marmorilattioille ja mahonkipöydille. Ajattelin soittaa siivousfirmalle, joka siistisi paikat heti tänään, mutta totesin ettei se ollut tällä hetkellä läheskään tärkeintä ja päädyinkin selailemaan Maestron levykokoelmaa, joka peitti lähes kaikki kellarin perhehuoneen seinät. Klassista, hiukan surumielistä bluesia, lisää klassista. Maestron musiikkimaku oli samanlainen kuin hänen taidesuuntautumuksensakin.
Valikoin summanmutikassa levyn hyllyltä ja asetin sen stereoihin. Vasily Kalinnikovin sinfonian ensimmäiset sävelet astuivat taloon hiljaa, kuin epäröiden oliko se enää näin pitkän ajan kuluttua tervetullut. Lisäsin volyymiä ja musiikki vyöryi sisään, täytti käytävät, keittiöt, makuuhuoneet, kirjaston, joka sopukan ja kolon, sekä talosta että minusta. Musiikki pauhasi kuin huuto, jota minä en itse uskaltanut päästää ilmoille ja tunsin, miten silmiäni kirveli ja poltti, melkein yhtä paljon kuin sydäntäni. Mutta kun kyyneleet eivät ottaneet tullakseen, tyydyin puremaan huultani niin, että metallinen veren maku korvasi vuotamattomat kyyneleeni.
Kaipasin Maestroa niin paljon. Hän ei ollut ollut täydellinen malliesimerkki elämässäni, sillä hän oli valehdellut, tappanut, kiristänyt ja pettänyt - ja minäkin olin saanut osuuteni. Mutta hän oli ollut minulle tärkeä. Hän oli tärkeä osa elämääni yhäkin. Olisin voinut maksaa mitä vain, jotta hän olisi ollut tässä, astellut huolettomasti vierelleni kädet sarkahousujen taskussa ja käskenyt minua lempeästi mutta voimakkaasti ryhdistäytymään ja keskittymään.
Mutta minulla ei ollut muuta kuin muistoja ja musiikkia - joka toi muistot elämään niin kipeästi. Maestro ei ollut tässä, sillä hän oli kuollut. Enkä voinut olla varma oliko hän koskaan oikeasti ollut siinä. Mitä minä olin hänelle merkinnyt? En ilmeisesti niin paljon, että olisi jäänyt elämään minun vuokseni.
Istuin olohuoneen pölyisellä lattialla, selkä levyhyllyjä vasten ja muistelin. En huomannut, missä välissä kappale loppui, mutta kun toisen, hilpeämmän kappaleen ensimmäiset tahdit nostivat päätään, nousin ja laskin volyymin taas tavalliselle tasolleen. Siistin itseäni hiukan peilin avulla ja vilkaisin kelloa. Melkein kaksi iltapäivällä.
Jos lähtisin piakkoin, saattaisin vielä ehtiä työvuorooni Metropolitaniin. Samalla kun kampasin lyhyet, ruskeat hiukseni sileiksi ja kiinnitin ne otsalta vasemmalle puolelle violettikukkaisella pinnillä, yritin selkeyttää mielessäni toimintasuunnitelmaa.
Melkein heti kun lähtisin pois Maestron talosta, minua jahtaavat saisivat siitä vihiä. Maestro oli linnoittanut talon hyvin, joten tämä oli melkeinpä aiona turvapaikkani. Moni muu ajattelisi paremmin ja pysyisi aloillaan. Minä en kuitenkaan ollut mikään tavallinen pulliainen enkä pitänyt jahdattuna olosta. Mieleni teki pelkästään ärsytyksen vuoksi lähteä ja oikein esitellä itseäni kaikkien näkyvillä. Tiesin, että se mitä todennäköisimmin maksaisi henkeni, mutta halusin käytökselläni osoittaa, etten välittänyt enkä pelännyt.
Maestro olisi haukkunut minua typeräksi ja sanonut, että vaaransin oman henkeni lisäksi monen sivullisenkin hengen. Ja eikö se oltu jo todistettu, kun pommi oli räjähtänyt. Maestro ei hyväksyisi melkein lapsellista käytöstäni, mutten antanut sen häiritä sen enempää. Mitä hän itse olisi samassa tilanteessa tehnyt? Joko varustautunut parhaimpaan mittatilauspukuunsa ja lähtenyt iltapäiväkävelylle Times Squarelle esittelemään itseään, tai pukenut mitä pikimmiten Maestron puvun ylleen ja etsinyt käsiinsä sen henkilön, joka tahtoi hänelle pahaa ja nitistänyt hänet. Ja niin aioin minäkin tehdä. Mutten aikonut kadota noin vain maan päältä. Työkaverini saattaisivat alkaa epäillä tai vaarantaa itsensä alkaessaan kyselemään olinpaikastani. Ja työ Metropolitanissa oli liian hyvä peitetarina heitettäväksi menemään noin vain. Ja minähän aioin palata takaisin elämääni, kun olisin vain saanut kaikki viholliseni pois päiviltä.
Eli uhmaisisin siis kaikkia mahdollisia vaaroja ja lähtisin töihin. Siellä keksisin pomolleni jonkin vahvan peitetarinan, jonka verukkeella voisin kadota tutkasta pariksi viikoksi. Joko siinä ajassa selvittäisin tapauksen tai kuolisin. Ja... noh, jos en olisi enää hengissä, ei olisi mitään väliä sillä, säilyikö peitetarinani ehyenä vaiko ei. Sitten, kun olisin saanut asiani jästimaailmassa hoidettua, olisi aika muuntautua tappajaksi ja lähteä jahtiin. Ensiksi minun olisi päästävä Isoveljen puheille. Jos joku pystyisi kertomaan jotakin henkilöstä joka oli tuominnut minut, niin hän. Sitten voisin käväistä räjähdyspaikalla, jos haluaisin.
Kuka minut haluaisi tappaa niin kovasti, että kääntyi kiltojen puoleen ja asetti nimeni Tuomittujen listalle? Kun asiaa pohti rahamäärien kannalta, puhuttiin hyvinkin miljoonista - aivan suhteeton summa siihen nähden, etten ollut tärkeä poliittinen henkilö, korkea-arvoinen sotilas tai jengipomo. Yhteiskunnan silmissä Sage Gray oli yhtä kuin arvoton, mutta silti jollakin oli raudanluja tahto ja yhtä paksu kukkaro saada minut pois päiviltä ja heti.
Kaikkein luultavasti kyseessä oli joku 'edellisestä elämästäni', sillä kukaan muu kuin Maestro ei ollut tiennyt minun kaksoiselämästäni ja siitä olin vuorenvarma. Siis joku vanha äitini ja isäni kilpakumppani tai ystävä, oli jostain syystä päättänyt minun olevan vaaraksi heidän omalle toiminnalleen. Lisäsin siis menneiden penkomisen mielessäni olevaan listaan. Sen ehtisin luultavasti tehdä jossakin välissä. Mutta nyt piti keskittyä eloonjäämiseen.
...................
Automatkani Manhattanille oli yllättävän rauhallinen. Ei tarkka-ampujia, ei räjähtäviä autoja, ei kolareita. En kuitenkaan antanut hyvän onneni tuudittaa minua valheelliseen rauhallisuuteen. En jättänyt autoani museon ulkopuolelle, vaan ajoin sen sisään rahtiautojen vastaanottohalliin, vaikkei se tarkalleen ottaen sallittua ollutkaan. Sisään asteltuani käväisin viemässä tavarani työpöydän ääreen ja painelin heti sen jälkeen johtajan huoneeseen. Laskettelin hänelle valkeita valheita sairastuneesta isotädistäni, joka tarvitsi pari viikkoa tarkkaa silmälläpitoa ennen kuin luotettava hoitaja saataisiin palkatuksi. Johtaja nieli tarinani yllättävän helposti, ehkä siksi että olin itse paikalla ja vaikutin rauhalliselta. Oli tavattoman yleistä, että työntekijöitä katosi 'lomille' ilman muuta johtolankaa kuin sähköpostiviesti, jossa työntekijä ilmoitti erostaan ja mahdollisesti muutostaan toiselle paikkakunnalle. Yleensä heidän pahoinpidellyt ruumiinsa löydettiin joesta, sillä kaiken takana oli yleensä maksamattomia huumevelkoja tai jotain muuta pimeämmän puolen touhua.
Mutta minähän olin puhdas kuin pulmunen.
"Isotäti?" Työtoveriini Cindyyn juttu ei mennyt ihan yhtä täydestä. Saatoin melkein nähdä, miten hän penkoi aivojaan yhtä kuumeisesti kuin lajitteli värillisiä post-it-lappupinoja riviin pöydälle. Mitään mainintaa isotädistäni ei löytynyt.
"No, hän ei ole kovin läheinen," kerroin Cindylle. "Asuu kyllä Brooklynissä, mutten ole käynyt hänen luonaan sen jälkeen kun vanhempani kuolivat." Toivoin, ettei Cindy huomaisi minun valehtelevan. Hän haistoi valheet yhtä hyvin kuin vihikoira veren. Hän tiesi, etten kertonut elämästäni läheskään kaikkea, muttei ollut tähän mennessä ryhtynyt urkkimaan mitään. Eikä toivottavasti vieläkään.
"Mikä hänellä on?" Fred Ginger, toinen työtoverini historiallisten aseitten osastolta kysyi. Hänen työpöytänsä oli minun omaani vastapäätä, mutta olin linnoittanut pöytiemme välin niin, että hänellä oli parempi näköyhteys Cindyn työpöydälle kuin minun. En nimittäin harrastanut sen vertaa itsepetosta, että olisin jättänyt huomioimatta Fredin mitä ilmeisen ihastuksen minua kohtaan. Ja Cindyn siitä johtuvaa ajoittaista kitkeryyttä.
"En ole varma, puhelimessa ollut hoitaja käytti aika paljon ammattitermejä, mutta olettaisin vaivojen liittyvän jotenkin verenpaineeseen." Sanoin katse tiukasti kiinni päivän työtehtävälistassa kiinni, jottei Cindy huomaisi valhetta katseestani. "Mutta jutellaan lisää ruokatunnilla. Ajattelin käydä läpi miekkavitriinin, jos sinne mahtuisi vielä jotakin." Cindy huokaisi ja hymyili hiukan toispuoleista hymyään. Työtoverini olivat jo kauan sitten oppineet, että suhtauduin vastuualueeseeni suorastaan intohimoisesti.
En voinut itse asialle mitään - vanhoissa aseissa oli jotakin, joka kykeni lumoamaan minut joka kerta. Käydessäni vitriinissä olevia miekkoja läpi en voinut olla ihastelematta esineitä ties kuinka monetta kertaa. Suojahanskojenkin läpi saatoin tuntea kylmän metallin kosketuksen ja kuljetin mietteliäänä sormeani kuluneilla kultakoristeluilla, kaiverruksilla ja kahvoilla. Terät saattoivat olla tylsempiä kuin aikanaan ja puu ajan hiomaa, mutta silti joku oli pitänyt näitä aseita minua ennen ja kylvänyt niillä kipua ja kuolemaa. En saisi koskaan vastausta kysymyksiini: Kuka näitä aseita oli käyttänyt, mitä hän oli niillä tehnyt. Oliko hän hyökännyt vai kenties puolustanut jotain omaansa? Oliko hän tehnyt aseen itse vai oliko hän saanut sen lahjaksi? Kuinka monta ihmistä oli kuollut juuri tämän aseen takia, tai kuinka monta henkeä oli pelastettu?
Olin uppoutunut hiukan liiankin tiiviisti ihailemaan aseitani, sillä en huomannut kuin hetkeä ennen kuin minun olkapäähäni tartuttiin rajusti. Refleksinomaisesti tartuin käteen, käännyin ja sulavalla liikkeellä olin jo hyökkääjäni takana, miekka tiiviisti hänen kurkulleen painettuna.
"Sage?" hyökkääjäni nosti kätensä hitaasti, antautumisen merkkinä. En kuitenkaan tunnistanut ääntä heti, joten en laskenut asettani. Henkäistessäni kuitenkin syvään sieraimiini tulvahti kahvin ja shampoon yhdistelmä, jonka olin haistanut ennenkin.
"Etsivä Rhodes?" irrotin niskalukkoni ja laskin kallisarvoisen miekan varovasti takaisin telineeseensä. En voinut uskoa, että olin melkein käyttänyt sitä. Suoranainen pyhäinhäväistys.
"Mistä sinä olet tuon oppinut?" Etsivä Rhodes kysyi tasoitellen hivenen hämmentyneenä hiuksiaan. Hän ei ollut tosiaankaan osannut odottaa äkillistä puolustautumistani.
Pyöräytin silmiäni ja hymyilin liioitellun vähättelevästi. "Itsepuolustuskurssi," sanoin heittäessäni suojahanskat lähimpään roskikseen. "Parempi katsoa kuin katua, vai mitä?"
"Siksikö sinä olet täällä tänään? Katsomassa?" Rhodesin hämmästys oli laantumassa ja nyt hän näytti selkeästi ärtyneeltä. "Sinua mitä ilmeisimmin jahdataan ja sinä tulet TÖIHIN?" Hänen volyyminsa noustessa näin sivusilmällä, miten pari museokävijää oli pysähtynyt katselemaan yhteenottoamme kauempaa.
"Etsivä Rhodes, ehkä olet samaa mieltä kanssani siitä, ettei näistä asioista kannata keskustella julkisella paikalla. Tässä lähellä on kahvila, mennään sinne. Odota takaoven luona, niin minä käyn ilmoittamassa työkavereilleni, että lähden aikaisemmin."
Rhodes ei kuitenkaan suostunut jättämään minua rauhaan, vaan seurasi itsepintaisesti kannoillani. Aivan kuin hän luulisi, että yrittäisin livetä paikalta hänen huomaamattaan? Uskomatonta. Se olisi jotain, mitä Varis saattaisi tehdä, mutta Sage Gray? Ei ikinä.
Cindy kohotti kysyvästi kulmakarvojaan, kun astelimme Rhodesin kanssa toimistoon, mutta kohautin vain vähättelevästi olkiani ja kasasin tavarani pikaisesti.
"Eihän kukaan käynyt työpöytäni luona kun olin poissa?" kysyin ohimennen, ihan vain varmistaakseni.
Saatuani kieltävän vastauksen Frediltä, rentouduin hieman ja painelimme takaoven kautta kadulle. En uskaltanut mennä enää autoni luo, sillä jos Rhodes oli löytänyt minut näin helposti, mikä esti salamurhaajiakin pääsemästä jäljilleni?
"Selitä," Rhodes oli taas kimpussani heti, kun olimme astuneet ulos museosta.
"Rauhoitu," viitoin häntä kulkemaan rauhallisemmin. "Olen yhä hengissä, ei ole syytä kiihkoilla."
"Miten sinä oikein luulet, että saan pidettyä sinut turvassa, jos säntäilet ihmisten ilmoilla kuin mitään ei olisi tapahtunut. HALUATKO sinä kuolla?" Rhodes ei näköjään aikonut jättää asiaa keskustelematta perusteellisesti.
"Minä halusin järjestellä elämäni ennen kun katoan," selitin. "Minulla on turvapaikka johon luotan ja josta minua ei helposti löydetä, mutta minä en tahdo vain kadota. En halua luovuttaa!" Taas totuuden kanssa pelailua, kuten ennen vanhaan, kun tapasin pelata Maestron kanssa valhepeliä.
Nuorempana kasvoni olivat olleet ilmeikkäät ja samalla, kun suuni oli kertonut yhtä, kasvoni olivat puhuneet toista tarinaa. Maestro oli saanut minut kiinni valheesta joka ikinen kerta ja yleensä se oli merkinnyt ylimmääräisiä treenikierroksia - tai pahempaakin. Mutta minä olin ottanut kasvoi haltuun: ne olivat minun ja minä hallitsin niitä.
En ole varma, ehtivätkö yliherkät vaistoni varoittaa minua, vai olinko vain tavallista valppaampi. Mutta tarrasin Rhodesia kaikin voimin käsivarresta ja tyrkkäsin häntä sivullepäin. Hän ei ollut osannut odottaa sitä, joten kaaduimme molemmat päistikkaa kohti pensasaitaa - mutta se oli tarpeeksi. Äkillisesti suoraan meitä päin kääntynyt kaupunkimaasturi vyöryi niin läheltä, että tunsin sen aiheuttamat tuulenvireet tukassani; jos olisimme jääneet vielä hetkeksikin paikoillemme, olisimme joutuneet suoraan auton puskuriin.
Rhodes ei jäänyt ihmettelemään: hän kierähti altani ja vetäisi kotelostaan pistoolin. Melkein yhtä nopeaa kuin minä.
En suinkaan ollut lähtenyt niin suojaamattomana kuin olin antanut luulla.
Mutta kun pääsimme pystyyn ja yritimme katsoa maasturin perään, oli jo liian myöhäistä. Yliajajani eivät olleet kääntyneet takaisin, vaikka varmasti tiesivät epäonnistuneensa.
Kadulla vallitsi täysi kaaos. Vaikka me olimme pelastuneet, auto oli töytäissyt keski-ikäistä rouvashenkilöä ja nuori äiti oli ilmeisesi murtanut olkapäänsä suojatessaan lastenvaunujaan.
Oli epäammattimaista jäätyä tällaisella hetkellä. Mutta en voinut sille mitään; seisoin kadulla sormet viritetyn pistoolin liipasimella enkä voinut muuta kuin tuijottaa järkyttyneenä minun takiani tapahtunutta kauhunäytelmää.
Rhodes ei tunnollisen poliisin perikuvana jäätynyt. Hän otti tilanteen haltuunsa, ohjasi ihmisiä sivuun, komensi ambulanssia soitettavaksi ja arvioi tilanteen vakavuutta.
"Rhodes!" yritin kiinnittää komisarion huomion, mutta onnistuin siinä vasta, kun huusin kolmannen kerran ja tartuin häntä käsivarresta. Hän soi minulle pikaisen katsen, komensi jotakuta muuta auttamaan vanhempaa naista ja kääntyi sitten minun puoleeni.
"Niin?" hän kysyi, kun olimme astelleet pari askelta sivummalle.
"Minun täytyy lähteä täältä," sanoin, ja tajusin etten ollut vieläkään päästänyt irti pistoolista. Poistin virityksen, mutta jätin patruunat paikoilleen samalla, kun selitin Rhodesille tilannetta: "Olet oikeassa. Minun ei olisi pitänyt lähteä turvatalostani. Mutten halua kuitenkaan alistua taistelutta."
Pistin pistoolin takaisin kainalokoteloon, josta olin sen vetänytkin ja sen sijaan kaivoin käsilaukustani kynän. Lupaa kysymättä tartuin Rhodesin käteen ja kirjoitin siihen kiireesti numerosarjan. "Tuossa on puhelinnumeroni. Tahdon, että kerrot minulle kaiken, mikä koskee tapaustani: kuka tahtoo minut hengiltä, onko perässäni ammattilaisia tai mitä vain, mitä paljastuu. Haluan mieluummin tietää ja olla varovainen, kuin pelätä varjoanikin. Onko selvä?"
"Luulen, että se rikkoo ainakin paria poliisin ohjesääntöä, mutta pahempiinkin rikoksiin on syyllistytty," yllätyksekseni Rhodes suostui mukisematta. En tiennyt, oliko se hyvä asia vai ei. Maestro olisi varmasti repinyt hiuksiaan minun impulsiivisen käytökseni takia, sillä yksi hänen vankkumattomista ohjesäännöistään oli ollut neutraalien välien pitäminen poliisivoimien kanssa. Mutta vihollisiaan ei voinut valita - eikä aina ystäviäänsäkään. Vielä en ollut kuitenkaan varma, kumpaan joukkoon Rhodes kuului.
Olin jo juoksemassa pois, kun pysähdyin äkkiä, sillä olin muistanut Rhodesin toimiston seinällä olevat kuvat. Minun täytyisi saada selville juurta jaksain, kuinka paljon hän tiesi Variksesta ja mistä hän oli tietonsa saanut. Ei olisi tarpeeksi, että hän päivittäisi minua minun tapauksesani - minun pitäisi päästä vielä lähemmäs. Huolimatta pääni sisällä huutavasta ja tukkaansa repivästä muisto-Maestrosta minä käännyin, juoksin takaisin Rhodesin luo, tartuin häntä virkatakin rinnuksista ja suutelin suoraan suulle.
Tietenkin Rhodes sysäsi minut pois - viivyteltyään hetken verran liian pitkään, kenties silkasta hämmästyksestä. "Ei, Sage. Ei. Meidän pitää olla ammattimaisia." Hänen silmänsä olivat niin ruskeat näin läheltä katsottuna; paksut ja pitkät silmäripset kehystivät niitä kuin kauniit raamit taideteosta. Olin näkevinäni niissä epäuskoa ja epätoivoa, sillä hänen sanansa oli epäilemättä tarkoitettu yhtä paljon hänelle itselleen, kuin minullekin.
Irrotin otteeni hänestä, vetäen kasvoilleni hieman hämmentyneen ilmeen, kuin en olisi aivan täysin hallinnut tekojani. "Kiitos," sanoin vain, kun käännyin pois ja lähdin. Olin epäilemättä nauttinut tilanteesta aavistuksen liian paljon, mutta en enää kyennyt pitämään hymyä poissa kasvoiltani.
Ainakin hän oli nyt verkossani.
.................
Olin tuplasti varovaisempi palatessani takaisin Maestron talolle. Käytin läpi melkein kaikki Maestron minulle opettamat harhautustekniikat: hylkäsin ensimmäisen autoni ja varastin tarpeen tullen uuden, ajelin bussien kyydissä edestakaisin, vaihdoin vaatteita ja hiustyyliä. Tiesin, että tämä kaikki saattoi olla turhaa, jos joku oli edellisiltana nähnyt minun menevän Maestron talolle, mutten uskonut sen tuovan kovin suurta uhkaa.
Sala- ja palkkamurhaajilla on usein yksi heikkous, jota ei aina edes ajattele - kiltojen olemassaolosta huolimatta olemme usein yksin. Poikkeuksia tietenkin oli joskus; oppipoikia ja muita kaikensorttisia kumppanuuksia saattoi joskus syntyä, mutta yleensä ne päättyivät yhtä lyhyeen kuin olivat alkaneetkin.
Jos joku siis tiesi asuinpaikkani, hän ei menisi huutelemaan siitä aivan varmasti kenellekään. Uhka siitä, että joku muu saattaisi tulla ja kaapata päästäni luvatun palkkion nenän edestä olisi liian suuri. Ja jos joku päättäisi harhailla Maestron talon alueelle yksin, hänet minä pystyisin hoitelemaan - vaivatta.
Päivä oli taittunut iltapuolelle jo kauan ennen kuin saavuin takaisin Maestron talon piilopaikkaan. Ryösteltyäni hätävaraksi tarkoitetuilla ruokalaatikoilla, katsastin läpi päivän valvontakameroiden tulokset samalla kun vedin naamaani purkkipapuja ja kuivaleipää. Muistutin itseäni, että minun täytyisi saada ruokapuoli kuntoon, jos aioin todella linnoittautua taloni sisään ainakin joksikin aikaa.
Penkoessani asevaraston viereistä vaatekaappia en kuitenkaan ollut erityisen toiveikkaalla mielialalla. Aioin vaatia audienssia Isoveljen kanssa, mutta en uskaltanut luottaa muuhun kuin siihen, että hän kykenisi antamaan minulle lisää informaatiota asiasta. Isoveli operoi kyllä yhtä arvostetuimmista salamurhaajien killoista, mutta hän ei siltikään kyennyt ihmeisiin.
Pengottuani kaapin ja asetelineitten sisältöä hyvän aikaa päädyin lopulta ottamaan vanhan siipinaamioni ja parhaiten säilyneimmät vaatekerrat, joita löysin. Peruukkia jonka valitsin, olin käyttänyt viimeksi viisitoistavuotiaana ja se oli epämukavan lyhyt. Minulla ei kuitenkaan ollut paljon valinnan varaa, sillä Maestron talossa oli varusteita vain ajalta ennen hänen kuolemaansa.
Aseistauduin raskaammin kuin tavallisesti: ruoska, vasemman reiden koteloon kolme heittoveistä, oikeaan yksi lähitaistelua varten, kainalokoteloihin pistoolit, selkäkoteloon myrkkynuolipuhallin ja setti värikoodein merkattuja myrkkynuolia. Lisäksi pieneen ja kätevään selkäreppuun sulloin joukon savupommeja, köyttä, pimeänäkölinssejä ja kaikkea muuta mukavaa. Tuomittuna oleminen ei ollut erityisen hienoa, sillä jopa Varis osasi olla hermostunut - kykenin vain vaivoin jättämään kaasunaamarin matkastani.
Tällä kertaa en kulkenut Sagena tavallisten ihmisten joukossa; se ei varmastikaan ollut enää turvallista. Sen sijaan kuljin katolta katolle, liftaten aika ajoin ohi kulkevan bussin katolla. Se oli varsin typerää, todella vaarallista - ja äärimmäisen nautinnollista. Sillä mikään ei saa minua tuntemaan itseäni elävämmäksi kuin adrenaliini, joka jyskyttää suonissa.
Lopulta pääsin yhdelle Hiljaisten killan sisäänkäynneistä ja sujahdin sisään. Tämä sisäänkäynti oli kauempana päämajasta, joten kuljin hetken aikaa melkein sokkona pimeitä käytäviä pitkin. Ei ollut mitään syytä kaivaa esiin pimeänäkölinssejä: olin kulkenut näitä käytäviä lukemattomia kertoja ja värillisen piilolinssini ansiosta kykenin näkemään kaiken elävän ennen kuin se näkisi minut.
Käytävässä kulkiessani mieleeni ponnahti yhtäkkiä muisto - Maestrosta tietenkin. Olin ajatellut häntä viime päivinä useammin kuin aiemmin, mutta se ei ollut yllättävää. Elämäntilanteeni oli muuttunut niin äkisti, että kaipasin automaattisesti jotakuta kertomaan, mitä minun tulisi tehdä tai tukemaan kanssani taakkaani. Ehkä siksi olin hyväksynyt Rhodesinkin avun.
"Tässä," Maestro laskee eteeni pöydälle mustan laatikon. Nostan hämmästyneenä katseeni muistiinpanoistani: Maestro on antanut minulle kaksi tuntia aikaa laatia listan eri asemetallien ominaisuuksista ja mihin tarkoitukseen niitä käyttäisin.
"Mutta en minä ole pyytänyt mitään," sanon hämmentyneenä. Maestro ei anna minulle melkein ikinä mitään, mitä en olisi tarkoituksella ansainnut.
"Ota se nyt vain." Olen näkevinäni Maestron silmissä välkähdyksen; voisiko se olla odotusta? Hivutan laatikkoa lähemmäs epäileväisenä. Voisiko se olla uusi tikari? Mutta miksi?
Päätän antaa turhien kysymysten olla ja avaan laatikon salvan. Kansi aukeaa kitkattomasti ja paljastaa mustan samettinaamion. Se on silmätpeittävä ja reunustettu ohuella mustalla pitsillä. Oikealle puolelle on kiinnitetty samettikukka ja mustaa nauhaa ruusukkeeksi.
Henkäisen ihastuksesta. Mieleni tekisi tivata, miksi Maestro on antanut minulle jotakin näin tyttömäistä, mutta sanat eivät tule. Ja miksi valittaisin? Maestro on antanut minulle naamion. Ihka. Oikean. Naamion. Tämä tarkoittaa niin monta asiaa: hän hyväksyy minut oppilaanaan ja lupaa kouluttaa minusta joskus oikean salamurhaajan. Ei enää pelkkää kuntoilua ja miljoonan eri asian pänttäämistä - hän aikoo tehdä minusta yhden aseistaan.
Olin tietenkin niin väärässä silloin: pänttääminen ja opiskelu eivät todellakaan loppuneet siihen, pikemminkin vain pahenivat. Mutta en siltikään valittanut, ainakaan kovin usein.
Nostan naamion laatikosta ja yllätyn, sillä se on painavempi kuin oletin. Ja hiukan odotettua paksumpikin. "Oletko sinä tehnyt tämän?" Kysyn.
Maestro kohauttaa olkapäitään kuin vähättelisi. En kuitenkaan mene lankaan, Maestro on nero mitä keksimiseen tulee ja hän tietää sen itsekin. "Kokeile sitä." Hän silottelee hiuksiaan, mutta näen odotuksen nyt selvästi hänen silmistään.
Nostan naamion silmilleni ja henkäisen uudestaan. Huone edessäni avautuu aivan erilaisena kuin tavallisesti. Näen Maestrosta hehkuvan lämmön kirkkaan punaisena; jopa seinien sisällä olevat lämminvesiputket rekisteröityvät naamion linsseihin.
"Ruusukkeen alla on nappi," Maestro ohjeistaa. "Lämpökameran lisäksi voit vaihtaa informaatiovaihteelle. Otin vapaudekseni ladata naamion sisällä olevaan muistikorttiin kaikkien New Yorkin rakennusten piirrustukset, mutta tilaa on vielä.
Ja totta - kun painan nappia, kestää hetki ja valkeat viivat täyttävät ruudun. Ne myötäilevät seiniä, ovien raameja ja ikkunoita. Linssien alareunaan ilmestyy liukuvaa tekstiä: Sijainti: Koti, 3. kerros, työhuone, mahdolliset ulospääsytiet: ovi, toimiston ikkuna, parveke...
"Minä en tajua," ihmettelen samalla, kun lasken naamion taas takaisin laatikkoonsa. "Miten sinä oikein pystyt tähän? Sinä pystyt ratkaisemaan minkä tahansa ongelman mitäänsanomattomassa ajassa ja luomaan jotain... tällaista. Edes valtiolla ei varmasti ole hallussaan tälle tasolla kehittynyttä teknologiaa!"
Maestro kohauttaa olkiaan. "Saattaa ollakin, en tiedä. Mutta mitä ajat takaa, lintu?"
"Miksi et sitten tienaa rahaa näillä? Tai siis, olethan sinä varakas; taidekauppa, osakkeet ja tappaminen tuottavat kyllä hyvin. Mutta silti, sinä voisit olla rikas kuin mikä! Eikä sinun tarvisi edes tappaa ketään - ainakaan suoranaisesti."
Maestron katse synkkenee. "Minä olen yrittänyt sitä joskus, kun olin nuori ja typerä. Mutta tiedän nyt, että ihmiset eivät ansaitse tätä. He eivät tee mitään töitteni eteen, he haluavat vain lisää aseita, teknologiaa, keksintöjä, jotta voisivat itse päästä mahdolisimman helpolla. Minusta on vain oikein, että saan käyttää omia keksintöjäni heitä vastaan." En ole varma, mikä on saanut Maestron niin katkeraksi ihmiskuntaa kohtaan, mutten ajattele kysyä lisää. Liika kysely ei johda Maestron kanssa mihinkään, sen olen oppinut jo kauan sitten.
"Ja lintu, ihmiset osaavat kyllä tappaa toisiaan aivan tarpeeksi ilman minun suurempaa apuanikin."
En silloinkaan oikein uskonut täysin Maestron selitykseen, mutta ajan kanssa totuin siihen, että Maestro oli oman menneisyydensä kanssa hyvin välttelevä ja salaileva. Ilmeisesti häntä ei haitannut ollenkaan, että hän tiesi lähes kaiken minun menneisyydestäni.
Muistojentäyteisen kävelyn jälkeen putkahdin hyljätylle laiturille ja siitä hiivin tuttuun piilohuoneeseen.
Kello oli jo lähempänä puoltayötä, joten pieni huone oli melkein täysin tyhjä. Suurin osa kiltalaisista oli jo tullut ja sitten lähtenyt omille asioilleen. Isoveli oli siis mitä luultavimmin vapaana.
Vihreä ovi avautui heti, kun koputin siihen. Bébé seisoi oven takana ja päästi minut sisään kasvoillaan hymy, joka ei näyttänyt ulottuvan silmiin asti. Mutta Bébé oli aina sellainen: kasvot luonnottoman valkeiksi puuteroituina ja huulet tuoreen verenpunasena hän näytti jotenkin... karmivalta. Mutta tietynlaista karmivuutta varmasti vaadittiin, jos halusi toimia salamurhaajien killan sihteerinä.
"Käy peremmälle, Varis," Isoveljen pehmeä ääni tuli työpöydän takana istuvan hahmon suusta. Isoveljestä ei näkynyt muuta kuin kädet ja hartiat; alavartalo oli suuren mahonkisen työpöydän takana piilossa ja kaikki hartioista ylöspäin oli raskaan, vihreän samettiverhon takana. Isoveljen henkilöllisyys oli yksi Hiljaisten killan varjeltuimpia salaisuuksia - kukaan ei ollut nähnyt hänen kasvojaan, vaikka teorioita hänen henkilöllisyydestään liikkui.
"Kyselit minua eilen," Isoveli totesi. Käsi viittoi minua istumaan työpöydän eteen asetetulle tuolille. Bébé oli vetäytynyt oman työpöytänsä taa ja naputteli tietokoneensa näppäimistöä näennäisen keskittyneenä.
"Haluaisin lisää tietoja eräästä Tuomittujen listalla olevasta henkilöstä," kävin suoraan asiaan, vaikken oikeasti tiennyt, miten edetä paljastamatta todellista henkilöllisyyttäni Isoveljelle. Vaikka mistä minä saatoin arvata, ehkä Isoveli tiesi jo, kuka päiväminäni oli.
"Mitä tahdot tietää?" Isoveljen suurikokoiset kädet järjestelivät papereita pöydällä. Tuoli oli tarkoituksella niin kaukana, etten paljaalla silmällä kyennyt näkemään mitä niissä luki. "En voi sanoa tuntevani kaikkia yksityiskohtia ja jos oletat, että auttaisin sinua saamaan käsiisi jonkun tietyn tuomitun... ei. Sinä olet sellaisen yläpuolella Varis, etkö vain?"
"Tottakai olen," en voinut olla tuntematta salamurhaajan kunniaani hivenen loukatuksi. "Minä osaan tehdä omat taustoitukseni itsekseni, sitä on turha epäillä. Mutta oikeasti haluaisin tietää, onko sinun vallassasi päättää, keitä Tuomittujen listalle laitetaan ja keitä ei?"
Isoveljen käsien liike pysähtyi. Hetken tauon jälkeen hän puhui: "Ei, minä en voi vaikuttaa siihen. Voin toki kieltäytyä, jos joku tarjoaa killallemme Tuomittavaa, mutta se on turhaa ja typerää, sillä aina löytyy toisia kiltoja jotka ottavat tehtävän mieluummin vastaan. Varsinkin näin arvostetussa killassa hinnat ovat korkealla, joten meillä ei ole aina varaa kieltäytyä asiakkaitten tarjouksista, sillä läheskään aina työn laadulla ei ole väliä."
"Kiitos." Tein kaikkeni taistellakseni hermostusta ja pettymystä vastaan. En nielaissut, en hieronut nihkeitä käsiäni toisiaan vasten, hengitin mahdollisimman normaalisti. En halunnut näyttää heikolta - varsinkaan Isoveljen edessä. Hänen kiltaansa ei mahtunut heikkoja.
Olin jo nousemassa tuoliltani kun Isoveli keskeytti liikkeeni. "Kenet sinä olisit tahtonut pelastaa?"
"Sage Gray. Joku Smileyn inhottavanpuoleinen tuttava lähestyi minua eilen ja kehotti minua erityisesti paneutumaan hänen tapaukseensa. Kieltäydyin, mutten voinut olla kiinnostumatta siitä, miksi joku haluaisi Grayn hengiltä. Tavallisestihan Tuomittuina on jengipomoja, liian uteliaita poliiseja ja sellaisia, jotka ovat nähneet ja kuulleet enemmän asioita, kuin mikä on heille tervettä. Koetin Googlettaa häntä, mutta Gray ei vaikuttanut kuuluvan mihinkään noista kategorioista."
Taas totuuksiin perustuvia valheita. Taas hetken hiljaisuutta Isoveljeltä. Sitten Bébé ilmestyi jostakin takaani, avonainen mappi käsissään. Hän laski mapin pöydälle eteeni.
Kun tuijotin edessäni avautuvia paperiarkkeja, tiesin ettei vatsassani kihemöivä tunne ollut nytkähdys. Katselin pitkää listaa: kiltoja kiltojen perään, joukossa yksityisiä palkkamurhaajia, sitten lisää kiltoja. Ja tunsin silkkaa kauhua.
"Sage ei ilmiselvästi kuulu tavalliseen profiiliimme," Isoveli totesi. "Mutta hänenä minä rukoilisin ihmettä. Sillä joku haluaa hänet hengiltä; ja on valmis tehdäkseen mitä tahansa saadakseen tahtonsa läpi."
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Aamutoimet tehtyäni paneuduin tutkimaan minua tarkkailleen kameran jäännöksiä. Se oli suhteellisen vaikeaa, sillä ennen ilmeisesti niin hienosta laitteesta oli tullut nyt kaatopaikkakelpoista muovi- ja johtosälää. Sain kuitenkin selville, ettei kuoressa näkynyt minkäänlaisia logoja ja malli oli varsin kehittynyt. Tarkkailijani olivat siis ilmeisen vaikutusvaltaisia ja varakkait, ja mieleeni muistui edellisenä iltana kimppuuni käynyt huppupäinen kummajainen. Me tarkkailemme sinua, tyyppi oli varoittanut. Oliko hupparihiippari ollut Maestron talon lähellä juuri valvontakameran takia?
Kävin läpi myös loputkin Alakerrasta etsien epäilyttäviä asoita ja sabotaasin merkkejä. Joku oli kyennyt livahtamaan sisään Alakertaan ja kiinnittämään laitteen tietokoneen nurkkaan. En ollut edes varma siitä, kuinka kauan laite oli ollut siinä. Muutaman tunnin? Viikkoja? Maestron kuolemasta asti? Oliko hupparihiippari tuonut sen eilen illalla minun lähtöni jälkeen? Mitään muuta merkkiä tunkeutujista ei kuitenkaan näkynyt, joten annoin itseni rauhoittua hieman. Sitä paitsi minusta tuntui, ettei valvontakamera ollut yhteydessä ainakaan Tuomittuna olemiseen. Kenties toinen pommi olisi ollut pikemminkin palkkatappajien tyyliä.
Koska päivänvalolla asiat eivät enää vaikuttaneet niin uhkaavilta kuin yöllä, päätin pistäytyä talon puolella. Huoneet olivat hiljaisia ja autoita, kuten olin odottanutkin, mutta eivät suinkaan pelottavia. Kaikki kolmikerroksisen talon huonekalut oli peitetty valkein lakanoin ja ohut pölykerros oli ehtinyt kertyä marmorilattioille ja mahonkipöydille. Ajattelin soittaa siivousfirmalle, joka siistisi paikat heti tänään, mutta totesin ettei se ollut tällä hetkellä läheskään tärkeintä ja päädyinkin selailemaan Maestron levykokoelmaa, joka peitti lähes kaikki kellarin perhehuoneen seinät. Klassista, hiukan surumielistä bluesia, lisää klassista. Maestron musiikkimaku oli samanlainen kuin hänen taidesuuntautumuksensakin.
Valikoin summanmutikassa levyn hyllyltä ja asetin sen stereoihin. Vasily Kalinnikovin sinfonian ensimmäiset sävelet astuivat taloon hiljaa, kuin epäröiden oliko se enää näin pitkän ajan kuluttua tervetullut. Lisäsin volyymiä ja musiikki vyöryi sisään, täytti käytävät, keittiöt, makuuhuoneet, kirjaston, joka sopukan ja kolon, sekä talosta että minusta. Musiikki pauhasi kuin huuto, jota minä en itse uskaltanut päästää ilmoille ja tunsin, miten silmiäni kirveli ja poltti, melkein yhtä paljon kuin sydäntäni. Mutta kun kyyneleet eivät ottaneet tullakseen, tyydyin puremaan huultani niin, että metallinen veren maku korvasi vuotamattomat kyyneleeni.
Kaipasin Maestroa niin paljon. Hän ei ollut ollut täydellinen malliesimerkki elämässäni, sillä hän oli valehdellut, tappanut, kiristänyt ja pettänyt - ja minäkin olin saanut osuuteni. Mutta hän oli ollut minulle tärkeä. Hän oli tärkeä osa elämääni yhäkin. Olisin voinut maksaa mitä vain, jotta hän olisi ollut tässä, astellut huolettomasti vierelleni kädet sarkahousujen taskussa ja käskenyt minua lempeästi mutta voimakkaasti ryhdistäytymään ja keskittymään.
Mutta minulla ei ollut muuta kuin muistoja ja musiikkia - joka toi muistot elämään niin kipeästi. Maestro ei ollut tässä, sillä hän oli kuollut. Enkä voinut olla varma oliko hän koskaan oikeasti ollut siinä. Mitä minä olin hänelle merkinnyt? En ilmeisesti niin paljon, että olisi jäänyt elämään minun vuokseni.
Istuin olohuoneen pölyisellä lattialla, selkä levyhyllyjä vasten ja muistelin. En huomannut, missä välissä kappale loppui, mutta kun toisen, hilpeämmän kappaleen ensimmäiset tahdit nostivat päätään, nousin ja laskin volyymin taas tavalliselle tasolleen. Siistin itseäni hiukan peilin avulla ja vilkaisin kelloa. Melkein kaksi iltapäivällä.
Jos lähtisin piakkoin, saattaisin vielä ehtiä työvuorooni Metropolitaniin. Samalla kun kampasin lyhyet, ruskeat hiukseni sileiksi ja kiinnitin ne otsalta vasemmalle puolelle violettikukkaisella pinnillä, yritin selkeyttää mielessäni toimintasuunnitelmaa.
Melkein heti kun lähtisin pois Maestron talosta, minua jahtaavat saisivat siitä vihiä. Maestro oli linnoittanut talon hyvin, joten tämä oli melkeinpä aiona turvapaikkani. Moni muu ajattelisi paremmin ja pysyisi aloillaan. Minä en kuitenkaan ollut mikään tavallinen pulliainen enkä pitänyt jahdattuna olosta. Mieleni teki pelkästään ärsytyksen vuoksi lähteä ja oikein esitellä itseäni kaikkien näkyvillä. Tiesin, että se mitä todennäköisimmin maksaisi henkeni, mutta halusin käytökselläni osoittaa, etten välittänyt enkä pelännyt.
Maestro olisi haukkunut minua typeräksi ja sanonut, että vaaransin oman henkeni lisäksi monen sivullisenkin hengen. Ja eikö se oltu jo todistettu, kun pommi oli räjähtänyt. Maestro ei hyväksyisi melkein lapsellista käytöstäni, mutten antanut sen häiritä sen enempää. Mitä hän itse olisi samassa tilanteessa tehnyt? Joko varustautunut parhaimpaan mittatilauspukuunsa ja lähtenyt iltapäiväkävelylle Times Squarelle esittelemään itseään, tai pukenut mitä pikimmiten Maestron puvun ylleen ja etsinyt käsiinsä sen henkilön, joka tahtoi hänelle pahaa ja nitistänyt hänet. Ja niin aioin minäkin tehdä. Mutten aikonut kadota noin vain maan päältä. Työkaverini saattaisivat alkaa epäillä tai vaarantaa itsensä alkaessaan kyselemään olinpaikastani. Ja työ Metropolitanissa oli liian hyvä peitetarina heitettäväksi menemään noin vain. Ja minähän aioin palata takaisin elämääni, kun olisin vain saanut kaikki viholliseni pois päiviltä.
Eli uhmaisisin siis kaikkia mahdollisia vaaroja ja lähtisin töihin. Siellä keksisin pomolleni jonkin vahvan peitetarinan, jonka verukkeella voisin kadota tutkasta pariksi viikoksi. Joko siinä ajassa selvittäisin tapauksen tai kuolisin. Ja... noh, jos en olisi enää hengissä, ei olisi mitään väliä sillä, säilyikö peitetarinani ehyenä vaiko ei. Sitten, kun olisin saanut asiani jästimaailmassa hoidettua, olisi aika muuntautua tappajaksi ja lähteä jahtiin. Ensiksi minun olisi päästävä Isoveljen puheille. Jos joku pystyisi kertomaan jotakin henkilöstä joka oli tuominnut minut, niin hän. Sitten voisin käväistä räjähdyspaikalla, jos haluaisin.
Kuka minut haluaisi tappaa niin kovasti, että kääntyi kiltojen puoleen ja asetti nimeni Tuomittujen listalle? Kun asiaa pohti rahamäärien kannalta, puhuttiin hyvinkin miljoonista - aivan suhteeton summa siihen nähden, etten ollut tärkeä poliittinen henkilö, korkea-arvoinen sotilas tai jengipomo. Yhteiskunnan silmissä Sage Gray oli yhtä kuin arvoton, mutta silti jollakin oli raudanluja tahto ja yhtä paksu kukkaro saada minut pois päiviltä ja heti.
Kaikkein luultavasti kyseessä oli joku 'edellisestä elämästäni', sillä kukaan muu kuin Maestro ei ollut tiennyt minun kaksoiselämästäni ja siitä olin vuorenvarma. Siis joku vanha äitini ja isäni kilpakumppani tai ystävä, oli jostain syystä päättänyt minun olevan vaaraksi heidän omalle toiminnalleen. Lisäsin siis menneiden penkomisen mielessäni olevaan listaan. Sen ehtisin luultavasti tehdä jossakin välissä. Mutta nyt piti keskittyä eloonjäämiseen.
...................
Automatkani Manhattanille oli yllättävän rauhallinen. Ei tarkka-ampujia, ei räjähtäviä autoja, ei kolareita. En kuitenkaan antanut hyvän onneni tuudittaa minua valheelliseen rauhallisuuteen. En jättänyt autoani museon ulkopuolelle, vaan ajoin sen sisään rahtiautojen vastaanottohalliin, vaikkei se tarkalleen ottaen sallittua ollutkaan. Sisään asteltuani käväisin viemässä tavarani työpöydän ääreen ja painelin heti sen jälkeen johtajan huoneeseen. Laskettelin hänelle valkeita valheita sairastuneesta isotädistäni, joka tarvitsi pari viikkoa tarkkaa silmälläpitoa ennen kuin luotettava hoitaja saataisiin palkatuksi. Johtaja nieli tarinani yllättävän helposti, ehkä siksi että olin itse paikalla ja vaikutin rauhalliselta. Oli tavattoman yleistä, että työntekijöitä katosi 'lomille' ilman muuta johtolankaa kuin sähköpostiviesti, jossa työntekijä ilmoitti erostaan ja mahdollisesti muutostaan toiselle paikkakunnalle. Yleensä heidän pahoinpidellyt ruumiinsa löydettiin joesta, sillä kaiken takana oli yleensä maksamattomia huumevelkoja tai jotain muuta pimeämmän puolen touhua.
Mutta minähän olin puhdas kuin pulmunen.
"Isotäti?" Työtoveriini Cindyyn juttu ei mennyt ihan yhtä täydestä. Saatoin melkein nähdä, miten hän penkoi aivojaan yhtä kuumeisesti kuin lajitteli värillisiä post-it-lappupinoja riviin pöydälle. Mitään mainintaa isotädistäni ei löytynyt.
"No, hän ei ole kovin läheinen," kerroin Cindylle. "Asuu kyllä Brooklynissä, mutten ole käynyt hänen luonaan sen jälkeen kun vanhempani kuolivat." Toivoin, ettei Cindy huomaisi minun valehtelevan. Hän haistoi valheet yhtä hyvin kuin vihikoira veren. Hän tiesi, etten kertonut elämästäni läheskään kaikkea, muttei ollut tähän mennessä ryhtynyt urkkimaan mitään. Eikä toivottavasti vieläkään.
"Mikä hänellä on?" Fred Ginger, toinen työtoverini historiallisten aseitten osastolta kysyi. Hänen työpöytänsä oli minun omaani vastapäätä, mutta olin linnoittanut pöytiemme välin niin, että hänellä oli parempi näköyhteys Cindyn työpöydälle kuin minun. En nimittäin harrastanut sen vertaa itsepetosta, että olisin jättänyt huomioimatta Fredin mitä ilmeisen ihastuksen minua kohtaan. Ja Cindyn siitä johtuvaa ajoittaista kitkeryyttä.
"En ole varma, puhelimessa ollut hoitaja käytti aika paljon ammattitermejä, mutta olettaisin vaivojen liittyvän jotenkin verenpaineeseen." Sanoin katse tiukasti kiinni päivän työtehtävälistassa kiinni, jottei Cindy huomaisi valhetta katseestani. "Mutta jutellaan lisää ruokatunnilla. Ajattelin käydä läpi miekkavitriinin, jos sinne mahtuisi vielä jotakin." Cindy huokaisi ja hymyili hiukan toispuoleista hymyään. Työtoverini olivat jo kauan sitten oppineet, että suhtauduin vastuualueeseeni suorastaan intohimoisesti.
En voinut itse asialle mitään - vanhoissa aseissa oli jotakin, joka kykeni lumoamaan minut joka kerta. Käydessäni vitriinissä olevia miekkoja läpi en voinut olla ihastelematta esineitä ties kuinka monetta kertaa. Suojahanskojenkin läpi saatoin tuntea kylmän metallin kosketuksen ja kuljetin mietteliäänä sormeani kuluneilla kultakoristeluilla, kaiverruksilla ja kahvoilla. Terät saattoivat olla tylsempiä kuin aikanaan ja puu ajan hiomaa, mutta silti joku oli pitänyt näitä aseita minua ennen ja kylvänyt niillä kipua ja kuolemaa. En saisi koskaan vastausta kysymyksiini: Kuka näitä aseita oli käyttänyt, mitä hän oli niillä tehnyt. Oliko hän hyökännyt vai kenties puolustanut jotain omaansa? Oliko hän tehnyt aseen itse vai oliko hän saanut sen lahjaksi? Kuinka monta ihmistä oli kuollut juuri tämän aseen takia, tai kuinka monta henkeä oli pelastettu?
Olin uppoutunut hiukan liiankin tiiviisti ihailemaan aseitani, sillä en huomannut kuin hetkeä ennen kuin minun olkapäähäni tartuttiin rajusti. Refleksinomaisesti tartuin käteen, käännyin ja sulavalla liikkeellä olin jo hyökkääjäni takana, miekka tiiviisti hänen kurkulleen painettuna.
"Sage?" hyökkääjäni nosti kätensä hitaasti, antautumisen merkkinä. En kuitenkaan tunnistanut ääntä heti, joten en laskenut asettani. Henkäistessäni kuitenkin syvään sieraimiini tulvahti kahvin ja shampoon yhdistelmä, jonka olin haistanut ennenkin.
"Etsivä Rhodes?" irrotin niskalukkoni ja laskin kallisarvoisen miekan varovasti takaisin telineeseensä. En voinut uskoa, että olin melkein käyttänyt sitä. Suoranainen pyhäinhäväistys.
"Mistä sinä olet tuon oppinut?" Etsivä Rhodes kysyi tasoitellen hivenen hämmentyneenä hiuksiaan. Hän ei ollut tosiaankaan osannut odottaa äkillistä puolustautumistani.
Pyöräytin silmiäni ja hymyilin liioitellun vähättelevästi. "Itsepuolustuskurssi," sanoin heittäessäni suojahanskat lähimpään roskikseen. "Parempi katsoa kuin katua, vai mitä?"
"Siksikö sinä olet täällä tänään? Katsomassa?" Rhodesin hämmästys oli laantumassa ja nyt hän näytti selkeästi ärtyneeltä. "Sinua mitä ilmeisimmin jahdataan ja sinä tulet TÖIHIN?" Hänen volyyminsa noustessa näin sivusilmällä, miten pari museokävijää oli pysähtynyt katselemaan yhteenottoamme kauempaa.
"Etsivä Rhodes, ehkä olet samaa mieltä kanssani siitä, ettei näistä asioista kannata keskustella julkisella paikalla. Tässä lähellä on kahvila, mennään sinne. Odota takaoven luona, niin minä käyn ilmoittamassa työkavereilleni, että lähden aikaisemmin."
Rhodes ei kuitenkaan suostunut jättämään minua rauhaan, vaan seurasi itsepintaisesti kannoillani. Aivan kuin hän luulisi, että yrittäisin livetä paikalta hänen huomaamattaan? Uskomatonta. Se olisi jotain, mitä Varis saattaisi tehdä, mutta Sage Gray? Ei ikinä.
Cindy kohotti kysyvästi kulmakarvojaan, kun astelimme Rhodesin kanssa toimistoon, mutta kohautin vain vähättelevästi olkiani ja kasasin tavarani pikaisesti.
"Eihän kukaan käynyt työpöytäni luona kun olin poissa?" kysyin ohimennen, ihan vain varmistaakseni.
Saatuani kieltävän vastauksen Frediltä, rentouduin hieman ja painelimme takaoven kautta kadulle. En uskaltanut mennä enää autoni luo, sillä jos Rhodes oli löytänyt minut näin helposti, mikä esti salamurhaajiakin pääsemästä jäljilleni?
"Selitä," Rhodes oli taas kimpussani heti, kun olimme astuneet ulos museosta.
"Rauhoitu," viitoin häntä kulkemaan rauhallisemmin. "Olen yhä hengissä, ei ole syytä kiihkoilla."
"Miten sinä oikein luulet, että saan pidettyä sinut turvassa, jos säntäilet ihmisten ilmoilla kuin mitään ei olisi tapahtunut. HALUATKO sinä kuolla?" Rhodes ei näköjään aikonut jättää asiaa keskustelematta perusteellisesti.
"Minä halusin järjestellä elämäni ennen kun katoan," selitin. "Minulla on turvapaikka johon luotan ja josta minua ei helposti löydetä, mutta minä en tahdo vain kadota. En halua luovuttaa!" Taas totuuden kanssa pelailua, kuten ennen vanhaan, kun tapasin pelata Maestron kanssa valhepeliä.
Nuorempana kasvoni olivat olleet ilmeikkäät ja samalla, kun suuni oli kertonut yhtä, kasvoni olivat puhuneet toista tarinaa. Maestro oli saanut minut kiinni valheesta joka ikinen kerta ja yleensä se oli merkinnyt ylimmääräisiä treenikierroksia - tai pahempaakin. Mutta minä olin ottanut kasvoi haltuun: ne olivat minun ja minä hallitsin niitä.
En ole varma, ehtivätkö yliherkät vaistoni varoittaa minua, vai olinko vain tavallista valppaampi. Mutta tarrasin Rhodesia kaikin voimin käsivarresta ja tyrkkäsin häntä sivullepäin. Hän ei ollut osannut odottaa sitä, joten kaaduimme molemmat päistikkaa kohti pensasaitaa - mutta se oli tarpeeksi. Äkillisesti suoraan meitä päin kääntynyt kaupunkimaasturi vyöryi niin läheltä, että tunsin sen aiheuttamat tuulenvireet tukassani; jos olisimme jääneet vielä hetkeksikin paikoillemme, olisimme joutuneet suoraan auton puskuriin.
Rhodes ei jäänyt ihmettelemään: hän kierähti altani ja vetäisi kotelostaan pistoolin. Melkein yhtä nopeaa kuin minä.
En suinkaan ollut lähtenyt niin suojaamattomana kuin olin antanut luulla.
Mutta kun pääsimme pystyyn ja yritimme katsoa maasturin perään, oli jo liian myöhäistä. Yliajajani eivät olleet kääntyneet takaisin, vaikka varmasti tiesivät epäonnistuneensa.
Kadulla vallitsi täysi kaaos. Vaikka me olimme pelastuneet, auto oli töytäissyt keski-ikäistä rouvashenkilöä ja nuori äiti oli ilmeisesi murtanut olkapäänsä suojatessaan lastenvaunujaan.
Oli epäammattimaista jäätyä tällaisella hetkellä. Mutta en voinut sille mitään; seisoin kadulla sormet viritetyn pistoolin liipasimella enkä voinut muuta kuin tuijottaa järkyttyneenä minun takiani tapahtunutta kauhunäytelmää.
Rhodes ei tunnollisen poliisin perikuvana jäätynyt. Hän otti tilanteen haltuunsa, ohjasi ihmisiä sivuun, komensi ambulanssia soitettavaksi ja arvioi tilanteen vakavuutta.
"Rhodes!" yritin kiinnittää komisarion huomion, mutta onnistuin siinä vasta, kun huusin kolmannen kerran ja tartuin häntä käsivarresta. Hän soi minulle pikaisen katsen, komensi jotakuta muuta auttamaan vanhempaa naista ja kääntyi sitten minun puoleeni.
"Niin?" hän kysyi, kun olimme astelleet pari askelta sivummalle.
"Minun täytyy lähteä täältä," sanoin, ja tajusin etten ollut vieläkään päästänyt irti pistoolista. Poistin virityksen, mutta jätin patruunat paikoilleen samalla, kun selitin Rhodesille tilannetta: "Olet oikeassa. Minun ei olisi pitänyt lähteä turvatalostani. Mutten halua kuitenkaan alistua taistelutta."
Pistin pistoolin takaisin kainalokoteloon, josta olin sen vetänytkin ja sen sijaan kaivoin käsilaukustani kynän. Lupaa kysymättä tartuin Rhodesin käteen ja kirjoitin siihen kiireesti numerosarjan. "Tuossa on puhelinnumeroni. Tahdon, että kerrot minulle kaiken, mikä koskee tapaustani: kuka tahtoo minut hengiltä, onko perässäni ammattilaisia tai mitä vain, mitä paljastuu. Haluan mieluummin tietää ja olla varovainen, kuin pelätä varjoanikin. Onko selvä?"
"Luulen, että se rikkoo ainakin paria poliisin ohjesääntöä, mutta pahempiinkin rikoksiin on syyllistytty," yllätyksekseni Rhodes suostui mukisematta. En tiennyt, oliko se hyvä asia vai ei. Maestro olisi varmasti repinyt hiuksiaan minun impulsiivisen käytökseni takia, sillä yksi hänen vankkumattomista ohjesäännöistään oli ollut neutraalien välien pitäminen poliisivoimien kanssa. Mutta vihollisiaan ei voinut valita - eikä aina ystäviäänsäkään. Vielä en ollut kuitenkaan varma, kumpaan joukkoon Rhodes kuului.
Olin jo juoksemassa pois, kun pysähdyin äkkiä, sillä olin muistanut Rhodesin toimiston seinällä olevat kuvat. Minun täytyisi saada selville juurta jaksain, kuinka paljon hän tiesi Variksesta ja mistä hän oli tietonsa saanut. Ei olisi tarpeeksi, että hän päivittäisi minua minun tapauksesani - minun pitäisi päästä vielä lähemmäs. Huolimatta pääni sisällä huutavasta ja tukkaansa repivästä muisto-Maestrosta minä käännyin, juoksin takaisin Rhodesin luo, tartuin häntä virkatakin rinnuksista ja suutelin suoraan suulle.
Tietenkin Rhodes sysäsi minut pois - viivyteltyään hetken verran liian pitkään, kenties silkasta hämmästyksestä. "Ei, Sage. Ei. Meidän pitää olla ammattimaisia." Hänen silmänsä olivat niin ruskeat näin läheltä katsottuna; paksut ja pitkät silmäripset kehystivät niitä kuin kauniit raamit taideteosta. Olin näkevinäni niissä epäuskoa ja epätoivoa, sillä hänen sanansa oli epäilemättä tarkoitettu yhtä paljon hänelle itselleen, kuin minullekin.
Irrotin otteeni hänestä, vetäen kasvoilleni hieman hämmentyneen ilmeen, kuin en olisi aivan täysin hallinnut tekojani. "Kiitos," sanoin vain, kun käännyin pois ja lähdin. Olin epäilemättä nauttinut tilanteesta aavistuksen liian paljon, mutta en enää kyennyt pitämään hymyä poissa kasvoiltani.
Ainakin hän oli nyt verkossani.
.................
Olin tuplasti varovaisempi palatessani takaisin Maestron talolle. Käytin läpi melkein kaikki Maestron minulle opettamat harhautustekniikat: hylkäsin ensimmäisen autoni ja varastin tarpeen tullen uuden, ajelin bussien kyydissä edestakaisin, vaihdoin vaatteita ja hiustyyliä. Tiesin, että tämä kaikki saattoi olla turhaa, jos joku oli edellisiltana nähnyt minun menevän Maestron talolle, mutten uskonut sen tuovan kovin suurta uhkaa.
Sala- ja palkkamurhaajilla on usein yksi heikkous, jota ei aina edes ajattele - kiltojen olemassaolosta huolimatta olemme usein yksin. Poikkeuksia tietenkin oli joskus; oppipoikia ja muita kaikensorttisia kumppanuuksia saattoi joskus syntyä, mutta yleensä ne päättyivät yhtä lyhyeen kuin olivat alkaneetkin.
Jos joku siis tiesi asuinpaikkani, hän ei menisi huutelemaan siitä aivan varmasti kenellekään. Uhka siitä, että joku muu saattaisi tulla ja kaapata päästäni luvatun palkkion nenän edestä olisi liian suuri. Ja jos joku päättäisi harhailla Maestron talon alueelle yksin, hänet minä pystyisin hoitelemaan - vaivatta.
Päivä oli taittunut iltapuolelle jo kauan ennen kuin saavuin takaisin Maestron talon piilopaikkaan. Ryösteltyäni hätävaraksi tarkoitetuilla ruokalaatikoilla, katsastin läpi päivän valvontakameroiden tulokset samalla kun vedin naamaani purkkipapuja ja kuivaleipää. Muistutin itseäni, että minun täytyisi saada ruokapuoli kuntoon, jos aioin todella linnoittautua taloni sisään ainakin joksikin aikaa.
Penkoessani asevaraston viereistä vaatekaappia en kuitenkaan ollut erityisen toiveikkaalla mielialalla. Aioin vaatia audienssia Isoveljen kanssa, mutta en uskaltanut luottaa muuhun kuin siihen, että hän kykenisi antamaan minulle lisää informaatiota asiasta. Isoveli operoi kyllä yhtä arvostetuimmista salamurhaajien killoista, mutta hän ei siltikään kyennyt ihmeisiin.
Pengottuani kaapin ja asetelineitten sisältöä hyvän aikaa päädyin lopulta ottamaan vanhan siipinaamioni ja parhaiten säilyneimmät vaatekerrat, joita löysin. Peruukkia jonka valitsin, olin käyttänyt viimeksi viisitoistavuotiaana ja se oli epämukavan lyhyt. Minulla ei kuitenkaan ollut paljon valinnan varaa, sillä Maestron talossa oli varusteita vain ajalta ennen hänen kuolemaansa.
Aseistauduin raskaammin kuin tavallisesti: ruoska, vasemman reiden koteloon kolme heittoveistä, oikeaan yksi lähitaistelua varten, kainalokoteloihin pistoolit, selkäkoteloon myrkkynuolipuhallin ja setti värikoodein merkattuja myrkkynuolia. Lisäksi pieneen ja kätevään selkäreppuun sulloin joukon savupommeja, köyttä, pimeänäkölinssejä ja kaikkea muuta mukavaa. Tuomittuna oleminen ei ollut erityisen hienoa, sillä jopa Varis osasi olla hermostunut - kykenin vain vaivoin jättämään kaasunaamarin matkastani.
Tällä kertaa en kulkenut Sagena tavallisten ihmisten joukossa; se ei varmastikaan ollut enää turvallista. Sen sijaan kuljin katolta katolle, liftaten aika ajoin ohi kulkevan bussin katolla. Se oli varsin typerää, todella vaarallista - ja äärimmäisen nautinnollista. Sillä mikään ei saa minua tuntemaan itseäni elävämmäksi kuin adrenaliini, joka jyskyttää suonissa.
Lopulta pääsin yhdelle Hiljaisten killan sisäänkäynneistä ja sujahdin sisään. Tämä sisäänkäynti oli kauempana päämajasta, joten kuljin hetken aikaa melkein sokkona pimeitä käytäviä pitkin. Ei ollut mitään syytä kaivaa esiin pimeänäkölinssejä: olin kulkenut näitä käytäviä lukemattomia kertoja ja värillisen piilolinssini ansiosta kykenin näkemään kaiken elävän ennen kuin se näkisi minut.
Käytävässä kulkiessani mieleeni ponnahti yhtäkkiä muisto - Maestrosta tietenkin. Olin ajatellut häntä viime päivinä useammin kuin aiemmin, mutta se ei ollut yllättävää. Elämäntilanteeni oli muuttunut niin äkisti, että kaipasin automaattisesti jotakuta kertomaan, mitä minun tulisi tehdä tai tukemaan kanssani taakkaani. Ehkä siksi olin hyväksynyt Rhodesinkin avun.
"Tässä," Maestro laskee eteeni pöydälle mustan laatikon. Nostan hämmästyneenä katseeni muistiinpanoistani: Maestro on antanut minulle kaksi tuntia aikaa laatia listan eri asemetallien ominaisuuksista ja mihin tarkoitukseen niitä käyttäisin.
"Mutta en minä ole pyytänyt mitään," sanon hämmentyneenä. Maestro ei anna minulle melkein ikinä mitään, mitä en olisi tarkoituksella ansainnut.
"Ota se nyt vain." Olen näkevinäni Maestron silmissä välkähdyksen; voisiko se olla odotusta? Hivutan laatikkoa lähemmäs epäileväisenä. Voisiko se olla uusi tikari? Mutta miksi?
Päätän antaa turhien kysymysten olla ja avaan laatikon salvan. Kansi aukeaa kitkattomasti ja paljastaa mustan samettinaamion. Se on silmätpeittävä ja reunustettu ohuella mustalla pitsillä. Oikealle puolelle on kiinnitetty samettikukka ja mustaa nauhaa ruusukkeeksi.
Henkäisen ihastuksesta. Mieleni tekisi tivata, miksi Maestro on antanut minulle jotakin näin tyttömäistä, mutta sanat eivät tule. Ja miksi valittaisin? Maestro on antanut minulle naamion. Ihka. Oikean. Naamion. Tämä tarkoittaa niin monta asiaa: hän hyväksyy minut oppilaanaan ja lupaa kouluttaa minusta joskus oikean salamurhaajan. Ei enää pelkkää kuntoilua ja miljoonan eri asian pänttäämistä - hän aikoo tehdä minusta yhden aseistaan.
Olin tietenkin niin väärässä silloin: pänttääminen ja opiskelu eivät todellakaan loppuneet siihen, pikemminkin vain pahenivat. Mutta en siltikään valittanut, ainakaan kovin usein.
Nostan naamion laatikosta ja yllätyn, sillä se on painavempi kuin oletin. Ja hiukan odotettua paksumpikin. "Oletko sinä tehnyt tämän?" Kysyn.
Maestro kohauttaa olkapäitään kuin vähättelisi. En kuitenkaan mene lankaan, Maestro on nero mitä keksimiseen tulee ja hän tietää sen itsekin. "Kokeile sitä." Hän silottelee hiuksiaan, mutta näen odotuksen nyt selvästi hänen silmistään.
Nostan naamion silmilleni ja henkäisen uudestaan. Huone edessäni avautuu aivan erilaisena kuin tavallisesti. Näen Maestrosta hehkuvan lämmön kirkkaan punaisena; jopa seinien sisällä olevat lämminvesiputket rekisteröityvät naamion linsseihin.
"Ruusukkeen alla on nappi," Maestro ohjeistaa. "Lämpökameran lisäksi voit vaihtaa informaatiovaihteelle. Otin vapaudekseni ladata naamion sisällä olevaan muistikorttiin kaikkien New Yorkin rakennusten piirrustukset, mutta tilaa on vielä.
Ja totta - kun painan nappia, kestää hetki ja valkeat viivat täyttävät ruudun. Ne myötäilevät seiniä, ovien raameja ja ikkunoita. Linssien alareunaan ilmestyy liukuvaa tekstiä: Sijainti: Koti, 3. kerros, työhuone, mahdolliset ulospääsytiet: ovi, toimiston ikkuna, parveke...
"Minä en tajua," ihmettelen samalla, kun lasken naamion taas takaisin laatikkoonsa. "Miten sinä oikein pystyt tähän? Sinä pystyt ratkaisemaan minkä tahansa ongelman mitäänsanomattomassa ajassa ja luomaan jotain... tällaista. Edes valtiolla ei varmasti ole hallussaan tälle tasolla kehittynyttä teknologiaa!"
Maestro kohauttaa olkiaan. "Saattaa ollakin, en tiedä. Mutta mitä ajat takaa, lintu?"
"Miksi et sitten tienaa rahaa näillä? Tai siis, olethan sinä varakas; taidekauppa, osakkeet ja tappaminen tuottavat kyllä hyvin. Mutta silti, sinä voisit olla rikas kuin mikä! Eikä sinun tarvisi edes tappaa ketään - ainakaan suoranaisesti."
Maestron katse synkkenee. "Minä olen yrittänyt sitä joskus, kun olin nuori ja typerä. Mutta tiedän nyt, että ihmiset eivät ansaitse tätä. He eivät tee mitään töitteni eteen, he haluavat vain lisää aseita, teknologiaa, keksintöjä, jotta voisivat itse päästä mahdolisimman helpolla. Minusta on vain oikein, että saan käyttää omia keksintöjäni heitä vastaan." En ole varma, mikä on saanut Maestron niin katkeraksi ihmiskuntaa kohtaan, mutten ajattele kysyä lisää. Liika kysely ei johda Maestron kanssa mihinkään, sen olen oppinut jo kauan sitten.
"Ja lintu, ihmiset osaavat kyllä tappaa toisiaan aivan tarpeeksi ilman minun suurempaa apuanikin."
En silloinkaan oikein uskonut täysin Maestron selitykseen, mutta ajan kanssa totuin siihen, että Maestro oli oman menneisyydensä kanssa hyvin välttelevä ja salaileva. Ilmeisesti häntä ei haitannut ollenkaan, että hän tiesi lähes kaiken minun menneisyydestäni.
Muistojentäyteisen kävelyn jälkeen putkahdin hyljätylle laiturille ja siitä hiivin tuttuun piilohuoneeseen.
Kello oli jo lähempänä puoltayötä, joten pieni huone oli melkein täysin tyhjä. Suurin osa kiltalaisista oli jo tullut ja sitten lähtenyt omille asioilleen. Isoveli oli siis mitä luultavimmin vapaana.
Vihreä ovi avautui heti, kun koputin siihen. Bébé seisoi oven takana ja päästi minut sisään kasvoillaan hymy, joka ei näyttänyt ulottuvan silmiin asti. Mutta Bébé oli aina sellainen: kasvot luonnottoman valkeiksi puuteroituina ja huulet tuoreen verenpunasena hän näytti jotenkin... karmivalta. Mutta tietynlaista karmivuutta varmasti vaadittiin, jos halusi toimia salamurhaajien killan sihteerinä.
"Käy peremmälle, Varis," Isoveljen pehmeä ääni tuli työpöydän takana istuvan hahmon suusta. Isoveljestä ei näkynyt muuta kuin kädet ja hartiat; alavartalo oli suuren mahonkisen työpöydän takana piilossa ja kaikki hartioista ylöspäin oli raskaan, vihreän samettiverhon takana. Isoveljen henkilöllisyys oli yksi Hiljaisten killan varjeltuimpia salaisuuksia - kukaan ei ollut nähnyt hänen kasvojaan, vaikka teorioita hänen henkilöllisyydestään liikkui.
"Kyselit minua eilen," Isoveli totesi. Käsi viittoi minua istumaan työpöydän eteen asetetulle tuolille. Bébé oli vetäytynyt oman työpöytänsä taa ja naputteli tietokoneensa näppäimistöä näennäisen keskittyneenä.
"Haluaisin lisää tietoja eräästä Tuomittujen listalla olevasta henkilöstä," kävin suoraan asiaan, vaikken oikeasti tiennyt, miten edetä paljastamatta todellista henkilöllisyyttäni Isoveljelle. Vaikka mistä minä saatoin arvata, ehkä Isoveli tiesi jo, kuka päiväminäni oli.
"Mitä tahdot tietää?" Isoveljen suurikokoiset kädet järjestelivät papereita pöydällä. Tuoli oli tarkoituksella niin kaukana, etten paljaalla silmällä kyennyt näkemään mitä niissä luki. "En voi sanoa tuntevani kaikkia yksityiskohtia ja jos oletat, että auttaisin sinua saamaan käsiisi jonkun tietyn tuomitun... ei. Sinä olet sellaisen yläpuolella Varis, etkö vain?"
"Tottakai olen," en voinut olla tuntematta salamurhaajan kunniaani hivenen loukatuksi. "Minä osaan tehdä omat taustoitukseni itsekseni, sitä on turha epäillä. Mutta oikeasti haluaisin tietää, onko sinun vallassasi päättää, keitä Tuomittujen listalle laitetaan ja keitä ei?"
Isoveljen käsien liike pysähtyi. Hetken tauon jälkeen hän puhui: "Ei, minä en voi vaikuttaa siihen. Voin toki kieltäytyä, jos joku tarjoaa killallemme Tuomittavaa, mutta se on turhaa ja typerää, sillä aina löytyy toisia kiltoja jotka ottavat tehtävän mieluummin vastaan. Varsinkin näin arvostetussa killassa hinnat ovat korkealla, joten meillä ei ole aina varaa kieltäytyä asiakkaitten tarjouksista, sillä läheskään aina työn laadulla ei ole väliä."
"Kiitos." Tein kaikkeni taistellakseni hermostusta ja pettymystä vastaan. En nielaissut, en hieronut nihkeitä käsiäni toisiaan vasten, hengitin mahdollisimman normaalisti. En halunnut näyttää heikolta - varsinkaan Isoveljen edessä. Hänen kiltaansa ei mahtunut heikkoja.
Olin jo nousemassa tuoliltani kun Isoveli keskeytti liikkeeni. "Kenet sinä olisit tahtonut pelastaa?"
"Sage Gray. Joku Smileyn inhottavanpuoleinen tuttava lähestyi minua eilen ja kehotti minua erityisesti paneutumaan hänen tapaukseensa. Kieltäydyin, mutten voinut olla kiinnostumatta siitä, miksi joku haluaisi Grayn hengiltä. Tavallisestihan Tuomittuina on jengipomoja, liian uteliaita poliiseja ja sellaisia, jotka ovat nähneet ja kuulleet enemmän asioita, kuin mikä on heille tervettä. Koetin Googlettaa häntä, mutta Gray ei vaikuttanut kuuluvan mihinkään noista kategorioista."
Taas totuuksiin perustuvia valheita. Taas hetken hiljaisuutta Isoveljeltä. Sitten Bébé ilmestyi jostakin takaani, avonainen mappi käsissään. Hän laski mapin pöydälle eteeni.
Kun tuijotin edessäni avautuvia paperiarkkeja, tiesin ettei vatsassani kihemöivä tunne ollut nytkähdys. Katselin pitkää listaa: kiltoja kiltojen perään, joukossa yksityisiä palkkamurhaajia, sitten lisää kiltoja. Ja tunsin silkkaa kauhua.
"Sage ei ilmiselvästi kuulu tavalliseen profiiliimme," Isoveli totesi. "Mutta hänenä minä rukoilisin ihmettä. Sillä joku haluaa hänet hengiltä; ja on valmis tehdäkseen mitä tahansa saadakseen tahtonsa läpi."
<-edellinen/takaisin/seuraava->