2. Älä joudu yllätetyksi
Istuin vieläkin kadun reunalla katsomassa asunnostani - tai siis entisestä asunnostani leviävää tulipaloa, kun poliisit ja ambulanssit alkoivat saapua paikalle. Kaksi partioautoa kaahasi kadulle valot vilkkuen ja kolme poliisia astui niistä esiin. Keskustelu poliisien ja radiopuhelimien välillä kulki vilkkaana, mutta minä keskityin vain korvissani kuuluvaan vinkunaan, joka ei ollut poistunut vielä räjähdyksen jälkeen.
Saattoi olla, ettei pommin laukeamisesta ollut kulunut kuin enintään kymmenen minuuttia. En ollut ihan varma, sillä aika tuntui liikkuvan madellen. Olin etäisesti tietoinen siitä, että paikalle oli alkanut kertyä sivustakatsojia ja muita uhreja.
"Oletko kunnossa, tyttö? Oletko loukkaantunut?" eteeni oli pysähtynyt sinipukuinen poliisi ja käännyin katsomaan häntä. Nyökkäsin hitaasti. Samalla ajattelin kuitenkin, että onneksi olin jättänyt suurimman osan tarvikkeista Hiljaisten päämajaan. En ollut varma, mitä räjähdyksestä oli jäänyt jäljelle, mutta erilaisten aseiden jäännökset olisivat saattaneet herättää lisäkysymyksiä.
Olet shokissa, jokin viileä ääni sanoi pääni sisällä. Erehdyin luulemaan sitä poliiksi ja tokaisin: "Enkä ole, kyllä minä tästä tokenen." Poliisi vilkaisi minua kummissaan ja lähti takaisin partioautolle. Pian hän palasi takaisin ja harteilleni laskettiin lämmin, tupakanhajuinen huopa. Paikalle saapui lisää autoja ja kuulin lähestyvien paloautojen sireenit.
Yhdestä paikalle saapuneista autoista astui esiin mies, joka ensiksi katseli arvioivasti ympärilleen ja asteli sitten päättäväisesti luokseni. Hän oli joitakin vuosia minua vanhempi, enintään kolmenkymmenen, keskimittainen ja vahvarakenteinen. Iho pari astetta tummempi, jotta hänet olisi voinut luokitella valkoiseksi, mutta silti täysiveristä mustaa vaaleampi. Musta, kiharainen tukka ja siistit, joskin aavistuksen kuluneet vaatteet. Hänellä ei ollut kuitenkaan univormua, joten päättelin hänen olevan kenties etsivä. Päättelykykyni ei ollut ilmeisesti kärsinyt räjähdyksestä melkein laisinkaan, sillä heti kun hän oli puhe-etäisyydellä, povitaskusta oli jo ilmestynyt virkamerkki.
"Mike Rhodes, New York Cityn Poliisilaitos, etsivä," hän kyykistyi kadulle eteeni ja esitteli itsensä virallisesti. Sitä seurasi hetken vaivautunut hiljaisuus, sillä hän ilmeisesti oletti minun kertovan oman nimeni, mutta kun en pukahtanut sanaakaan, hän tokeni pian. "Olitko paikalla räjähdyksen aikaan? Näitkö mitä tapahtui?" hän alkoi kuulustella.
Hänet keskeytti kuitenkin konstaapeli, joka oli tuonut minulle huovan. En ollut edes huomannut, että hän oli jäänyt vierelleni. "Etsivä Rhodes, antakaa hänelle hetki tokenemisaikaa. Hän on juuri äsken kokenut järkyttäviä tapahtumia, eikö siinä ole tarpeeksi?"
Vilkaisin etsivä Rhodesia, joka kiinnitti tuiman katseensa vierelläni seisovaan konstaapeliin. Hänen silmänsä olivat syvää tummasuklaan sävyä. "Ja minun pitäisi tehdä työtäni. Asuntopommi keskellä Manhattania ei ole mikään pikku juttu. Nyt puhutaan terrorismista tai jengisodasta, ei tavallisesta tulipalosta."
Konstaapeli tuhahti, mutta vetäytyi kuitenkin sivuun.
"Jäikö ketään muita henkiin?" kysyin, kun Rhodesin katse kääntyi taas minuun. Ääneni oli yllättävän heikko, mutta se ei haitannut. Poliisien kanssa on aina pidettävä tukevasti kulissit yllä.
Rhodes vilkaisi kohti savuavia raunioita kohti. Pari naapuritaloakin oli joutunut osittain räjähdyksen nielemäksi, joten kyseessä ei ollut mikään pikkupommi. Surmaajani ei ollut jättänyt mitään tuurin varaan. Hän ei vain ollut osannut arvata, että minä keksisin pommin olemassaolon.
"Kadun useimmissa taloissa kävi vain pieniä haavoja ja mustelmia paineaallosta ja lennelleestä tavarasta. Palolaitos tutkii räjähdysaluetta yhä, mutta tällä hetkellä sieltä ei ole löytynyt ketään... elossa," Etsivä Rhodesin kulmakarvat painuivat yhteen ja näin, ettei hänkään pitänyt asiasta. "Ilmeisesti kenelläkään ei ollut aavistustakaan pommin olemassaolosta. Paitsi sinulla."
"Pommi oli piilotettu minun asuntooni," sanoin vakavasti. Rhodes ei näyttänyt yllättyneeltä. "Huomasin sen juuri ennen kuin se räjähti, eikä minulla ollut aikaa varoittaa ketään muuta," jatkoin. En tuntenut naapureitani kovin hyvin, mutta minusta tuntui pahalta, että niin monen oli täytynyt kuolla turhaan.
"Tule," Etsivä Rhodes nousi ja ojensi kätensä auttaakseen minut pystyyn. Tartuin siihen ja annoin hänen vetää minut ylös. "Voin viedä sinut autollani poliisiasemalle, jossa voit antaa lausuntosi. Mitä pikemmin nämä muodollisuudet ovat ohi, sitä parempi sinulle." Panin merkille, että Rhodes oli vaihtanut virallisesta asenteesta lempeämpään. Kummastelin hiukan miksi, mutta ohitin sen sitten yhdentekevänä. Minun oli keksittävä hyvä ja helposti muistettava tarina, saada nopeasti suoritettua kaikki muodollisuudet ja lähdettävä sitten jahtaamaan sitä idioottia, joka oli kuvitellut pystyvänsä hoitelemaan minut pommilla. POMMILLA, haloo hei. Niin kuin ei helpompia tapoja olisi keksitty.
Kävimme ensiksi ambulanssien luona varmistamassa, ettei minulla ollut mitään pintahaavoja ja mustelmia pahempaa - ambulanssikuskien antama tutkimus oli varsin pikainen, mikä oli ymmärrettävää sillä moni muu ei ollut ollut yhtä onnekas kuin minä. Sitten kuljin huopa yhä harteillani Rhodesin autolle ja istuuduin pelkääjän paikalle. Auto oli melko uusi ja tuoksui hyvälle, niin kuin uudet autot yleensä tuoksuvat, ja suunnitelmien keksimisen sijaan ajatukseni lähtivät harhailemaan, kun Rhodes lähti ajamaan kohti poliisiasemaa.
En voinut olla miettimättä, oliko Rhodes yksi pimeistä poliiseista, jos hänellä oli varaa uuteen partioautoon, varsinkin noin nuorena etsivänä. NYCPD:n ja kaikkien muidenkín suurten kaupunkien poliisilaitos kuhisee yhtä pahoja rikollisia telkien kummallakin puolella. Monet konstaapeleista tienaavatkin hiukan lisätienestejä muun muassa huumekaupalla ja lahjonnalla, eikä se ole mitään uutta. Kaikki haluavat osansa korruptiosta.
En voinut olla kuitenkaan tuntematta lievää inhoa ajatellessani, että istuin mahdollisesti samassa autossa miehen kanssa, joka tienasi rahansa epäoikeudenmukaisuudella, vaikka olikin 'oikeuden puolustaja'. Sitten muistin oman ammattini ja päätin pitää kaikki nuo ajatukset ominani. En ole mikään paras ihminen puhumaan oikeuden- ja epäoikeudenmukaisuudesta.
Hetken aikaa sisintäni väänsi katkeruuden pisto. Mikä oikeus Maestrolla oli ollut ottaa minut itselleen? Hän oli ollut vanhempieni nuoruudenystävä, mutta eikö hän olisi voinut viedä minut vaikka orpokotiin? Ei. Sen sijaan hän oli päättänyt riisua minusta kaiken inhimillisyyden ja tehdä minusta aseen. Tappajan.
Yritin muistaa, kuinka monta ihmistä olin tappanut. Se oli ja on kuitenkin mahdotonta. Tapoin ensimmäisen ihmiseni kun olin kolmetoista, eli kaksi vuotta sen jälkeen kun Maestro oli alkanut kuljettaa minua kentällä mukana. En muista enää miltä hän näytti, mutta sen muistan, että hän oli vain varsinaisen uhrin henkivartija tai palvelija. Olin vahtinut ovea kun Maestro oli ollut sisällä talossa ja tämä henkilö oli eksynyt väärään paikkaan väärään aikaan. Olin hiipinyt hänen taakseen, hypännyt hänen selkäänsä, kietonut ruoskani hänen kurkkunsa ympärille ja vetänyt ja vetänyt, kunnes mies oli kaatunut eikä varmasti enää liikkunut.
Muistin enää vain avonaisen suun ja silmät, joiden verisuonet olivat katkenneet. Myöhemmin hänen ja kaikkien muidenkin tappamieni miesten ja naisten kasvot ovat sulautuneet vain yhdeksi kauhun ja yllätyksen naamioksi, joka laskeutuu ihmisen kasvoille kun kuolema noutaa heidät ennen aikojaan.
Oli oikein, että tunsin asiasta joskus katkeruutta. Mutta tekemällä minusta pedon Maestro oli varmistanut, etten itse jäisi saaliiksi. Sillä tässä maailmassa tulee osata metsästää. Mitä heikompi olet, sitä helpommin tulee joku, joka voittaa sinut. Olin siis säästynyt kohtalaisen turvassa. Tähän päivään asti.
Hätkähdin ylös ajatuksistani, kun Rhodes pysäytti autonsa. Katsoin ulos ja huomasin, että olimme jo poliisiaseman takana.
"Tule, vien sinut sisään takaovesta," Rhodes nousi autosta ja minä hänen perässään kuin uskollinen lammas. Kuljimme sisään tummuneesta metalliovesta ja kuljimme autioita, laitosmaisia käytäviä pitkin, kunnes tulimme avonaiselle kuulusteluhuoneen ovelle.
"Voit mennä tuonne istumaan ja ottaa hetken itsellesi. Käyn hakemassa nauhurin ja hiukan muistiinpanovälineitä," Rhodes ohjeisti ja häipyi sitten käytävää pitkin omaan toimistoonsa. Istuuduin huokaisten kuulusteluhuoneen penkille ja huomasin, että minulla oli vieläkin nuutunut vanha huopa harteillani. Otin sen pois ja laskostin sen kuulusteluhuoneen pöydälle.
Katselin peilikuvaani peililasi-ikkunasta ja kohensin hiukan hiuksiani ja silottelin vaatteitani. Näytin aivan... räjähtäneeltä, mutta kunhan tämä olisi ohi, pääsisin hetkeksi lepäämään. Ja huomenna olisi taas työpäivä. En aikonut suoda itselleni yhtään enemmän joutilasta aikaa kuin oli tarpeen.
Jos aivoilla ei ollut tekemistä, saattoi alkaa ajatella asioita liikaa. Ja jos ajatteli asioita liikaa, saattoi alkaa pelätä. Eikä pelko hyödyttänyt mitään.
Rhodes palasi pian takaisin ja oli ilmeisesti taas palannut etsivän rooliinsa. Hän kysyi minulta peruskysymyksiä ja selitin hänelle illan tapahtumat, jättäen vain muutamia seikkoja pois tarinastani. Hänen ei ollut tosiaankaan tarpeen tietää, etten ollut viettänyt iltaani kuntosalilla vaan salamurhaajapuuhissa.
Yksi kysymys yllätti minut, vaikka Maestro oli kouluttanut minut varsin hyvin kuulusteluihin poliisin kanssa. "Asensitko sinä pommin itse?" Kun Rhodes lausui kysymyksen suustaan, hänen tummanruskeat silmänsä porautuivat omiini, tarkkaillen reaktiotani tiiviisti.
"Minä?" Suorastaan typerryin kysymyksestä ja epäuskosta. "Kuvitteletko sinä... kuvitteletko että minä... miksi minä..." kurtistin kulmiani ja hieroin ohimoitani saadakseni aivoihini edes yhden järkevän, kokonaisen lauseen. "Tämä koko tilanne on niin sekava. Minulla ei ole aavistustakaan, oliko pommi tarkoitettu koko talolle vai ainoastaan minulle, enkä ole varma haluanko kuulla totuutta. Mutta yksi asia on varma; minä en ikinä, IKINÄ räjäyttänyt sitä pommia itse. Ja jos olisin tehnyt niin, en varmasti istuisi tässä," selitin Rhodesille.
Vaikka puolet lausunnostani olikin täyttä puppua, Rhodesin katse pehmeni ja hänen hartioittensa jännitys rentoutui, kun olin saanut sanani sanottua. Kiedo aina valheesi totuuden ympärille, sillä totuus ei petä. Kun valheissa on mausteena rutkasti totuutta, ne on helpompi niellä. Taas Maestron rajattomaan viisauteen saattoi tukeutua.
Kun kysymykset lakkasivat, Rhodes sammutti nauhurin, mutta kun olin jo nousemassa, hän pysäytti minut tarttumalla minua lempeästi ranteesta.
"Minä teen parhaani," hän sanoi. "Tämä pommi-isku vaikuttaa järjestäytyneen rikollisuuden toimelta eikä miltään yksittäiseltä pikkuiskulta. Siitä huolimatta poliisilaitos ei aio hukata resursseja sinun ympärivuorokautiseen suojeluusi, mutta minä en aio jättää sinua noin vain oman onnesi nojaan."
"Kiitos," sanoin hiljaa, välttäen hänen katsettaan. Rhodesissa oli jotakin, joka sai minut varuilleni. Joko hän halusi pysyä minua lähellä, koska hän toimi yhteistyössä salamurhaajien kanssa, tai sitten hän oikeasti välitti minun hengestäni. "Saisiko jostakin vettä? Kurkkuni on kuiva kuin Sahara," hymyilin vaivautuneesti, mutta tarvitsin vielä vähän aikaa saadakseni itseni kokoon.
Rhodes ei kuitenkaan enää jättänyt minua kuulusteluhuoneeseen. "Seuraa minua," hän sanoi ja johdatti minut ilmeisesti omaan työhuoneeseensa, joka näytti melkein yhtä räjähtäneeltä kuin asuntoni, niin paljon paperia siellä oli. Kun Rhodes penkoi lipaston laatikosta minulle puhdasta muovimukia, katselin Rhodesin seinälle kiinnittämiä papereita saadakseni itselleni jotakin tehtävää.
Tunsin lies kuinka monennen kerran tuona samana päivänä nytkähdyksen vatsanpohjassani, kun katseeni liukui karkeasti piirretyn kasvoluonnoksen yli. Astuin lähemmäs kuvaa, sillä en halunnut uskoa silmiäni, mutta en voinut jättää totuutta sivuuttamatta. Seinällä oli pari yhteen liitettyä kuvaa, joista kaksi oli valvontakameralta tallennettuja ja yksi piirretty luonnos.
Tilanne oli kuin nurinkurinen, mustalla tavalla koominen toisinto Hiljaisten päämajassa tapahtuneesta. Valvontakamerakuvissa esiintyi hämärä, mustaan pukeutunut ja mustatukkainen hahmo. Piirroksessa olevalla naisella oli mustat hiukset, punaiset huulet ja naamio, joka muistutti hämärästi korppia - tai kenties Varista. Minun ei tarvinnut paljon arvella, ketä se esitti.
"Sinun ei pitäisi katsella niitä, ne ovat tavallaan yksityisiä," Rhodes puhui äkkiä selkäni takaa ja hätkähdin. Rhodes hymyili säikähdykselleni ja ojensi minulle vesilasia. En voinut kuitenkaan peittää sitä, miten sormeni tärisivät, kun otin lasin itselleni. Toivoin, että Rhodes pistäisi sen väistyvän shokin piikkiin.
"Miten niin yksityisiä?" kysyin kevyesti, kuin yrittäisin pelkästään ylläpitää kohteliasta keskustelua. Kuin edessäni olisi taas tilanne, joka epäilemättä oli yhtä vaarallinen kuin pommi aiemmin.
"No, keskeneräinen tutkimus ja sitä rataa," Rhodes kohautti olkiaan. "Oikeastaan tämä tapaus on pelkkä harrastus, sillä kukaan muu ei usko tosissaan, että kykenisin ratkaisemaan sen. Todisteita ei ole kuin raapaleeksi asti, eikä mitään varsinaista tapaustakaan, jota tutkia. Siksi se ehkä minua kiinnostaakin: hän on varsinainen aave. Häivähdys siellä, toinen tuolla... ei mitään konkreettista. Yksi etevimmistä salamurhaajista kaupungissa, epäilemättä."
"Salamurhaajista?" esitin yllättynyttä. "Kieltämättä tuo naamio... varsin näyttävää. Se minun huomioni ensiksi kiinnittikin."
"Niin. Salamurhaajien erikoisuus. Erilaiset erikoiset asusteet, siis. Nimittäin heidän asunsa on usein viimeinen asia, jonka uhrit näkevät. Parempi siis säväyttää." Rhodes vilkaisi minua ja näytin ehkä hieman jäykältä, sillä hän jatkoi: "Mutta minun ei kenties pitäisi pelotella sinua. Olet kenties jo vaarassa, mutta häntä tuskin sinun tarvitsee pelätä."
Oi ironiaa.
"Tiedäthän sinä, mitä tehdä? Siis nyt kun lähdet täältä," Rhodes vaihtoi aihetta. "Hanki mahdollisimman suojaisa turvapaikka. Pysyttele matalana. Raportoi minulle päivittäin ja aina jos jotain uutta tapahtuu. Minä aion pitää sinut hengissä, Sage," hänen sanansa kuulostivat epäilyttävästi lupaukselta.
Kykenin vain nyökkäämään vastaukseksi. En ihmetellyt, mistä hän tiesi nimeni. En harmitellut sitä, että nyt minussa roikkui joku poliisin pikku nappula, joka oli kiinnostunut minun toisesta minästäni. Ajattelin ainoastaan, että kenties tällä poliisilaitoksella oli ainakin yksi heppu, joka ei ollut läpimätä.
.................
Maestron talo kohosi pimeänä ja uhkaavana edessäni, kun ajoin killan auton autotalliin ja kävelin etuovelle. Pysähdyin siihen kuitenkin hetkeksi, kokoamaan ajatuksiani.
Oli kulunut vuosia siitä, kun olin viimeksi varsinaisesti asunut Maestron talossa. Kyllä, käytin sitä vielä asekehittelykeskuksena ja muihin rikollisempiin puuhiini, mutta silloin ei tarvinnut muuta kuin livahtaa autotallin salaluukusta portaikkoon ja Alakertaan.
En ollut varma, kestäisinkö nähdä taas nuo tutut huoneet ja huonekalut, tällä kertaa pölyn peittäminä. Nyt kun Maestro oli kuollut... niin oli minusta talokin. Kotonaan Maestro oli ollut talonsa henki, aina hyörimässä ympäri taloa, keittämässä kahvia, ihastelemassa taidemaalauksiaan tai patsaitaan viinilasi kädessä, soittamassa flyygeliä tai laittamassa suussasulavaa ruokaa isommassa keittiössä. Klassinen musiikki oli kuulunut öisinkin taitavasti piilotetuista kaiuttimista ja talo oli hehkunut valoa ja lämpöä. Päivisin Maestro oli ollut todellinen aristokraatti, eikä hänen olemuksessaan ollut mitään... salamurhaajamaista.
Mutta se vain oli niin. Maestro oli Maestro ja minä olin mahdollisesti ainoana ihmisenä päässyt näkemään, kuinka hänen kaksi luonnettaan olivat sekoittuneet sulavasti yhteen.
Mutta nyt, katsoessani pimeää kartanoa näin vain aaveita, kuolleita muistoja, henkäyksiä eilisestä päivästä. Ajoista, jotka eivät enää koskaan tulisi takaisin. Kun aloin näppäillä oven lukon koodia, mieleeni tuli äkkiä päivä, jolloin Maestro kuoli.
Kuuluu repeämisen ääni, kun paperinen ostoskassini hajoaa, ja kaikki tavarat leviävät pitkin kuistia. Manaan itsekseni ja potkaisen ovea turhautuneena.
"Maestro!" huudan ja painan ovikelloa vielä viisi kertaa. "Taasko sinä olet vaihtanut avainkoodia!"
Sisältä talosta ei kuulu vastausta. Puhisen äkämystyneenä ja kumarrun keräämään portaille levinneitä ruokatarvikkeita. Kuulen lukon naksahduksen ja nousen ylös samalla hetkellä, kun ovi avautuu. Oven raossa on Maestro, juuri heränneen näköisenä, ruskea tukka pystyssä ja viiden päivän sänki leuassa. "Olisi pitänyt arvata jo reippaasta ovikellon käytöstä, kuka sieltä on tulossa," Maestro toteaa ja haukottelee.
"Olisit tullut avaamaan nopeammin," totean vain vakavana ja kuljen hänen ohitseen sisälle.
"Minä luulin, että sinulla on vielä kaksi viikkoa yliopistoa jäljellä," Maestro kummastelee astellessaan sisään perässäni.
"Suoritin viimeiset kurssit etuajassa," kohautan olkiani.
"Niin sitä pitää," Maestro pörröttää tukkaani aivan kuin silloin, kun olin vielä pikkutyttö. Jokin hänen olemuksessaan, äänensävyssään tai asennossaan saa kuitenkin pienen rypyn ilmestymään kulmakarvojeni väliin. "Minä ilmoitin siitä sinulle jo muuten viikko sitten," mainitsen.
Maestro vilkaisee minua hämmästyneenä keittiön ovelta. "Ai. Olen ilmeisesti taas unohtanut noutaa postin."
Huokaisen ja alan latoa tavaroita jääkaappiin. "Sinä ja sinun postisi. Oletko taas juonut vai miksi olet tavallista enemmän sekaisin?" kysyn suoraan.
"Eijeijei, ei mitään sellaista!" Maestro huitoo käsiään ilmassa kuin haluaisi karkottaa häiritsevän kärpäsparven ympäriltään. "Olin vain vielä eilen tai ehkä toissapäivänä intensiivisesti kiinni sen myrkkykaasuprojektin parissa. Vaikea tapaus, myönnän sen, mutta sain vihdoin ja viimein valmiit malllikappaleet viidestätoista erilaisesta myrkkykaasusta ja olen vain nukkunut sen jälkeen. Siksi voin vaikuttaa hiukan pöllähtäneeltä," Maestro selittää ja huoleni hänestä leppyvät hetkeksi.
"Minä ostin tortillatarpeita tullessani," kerron Maestrolle. "Miltä kuulostaisi?"
Maestro hymyilee ja pörröttää tukkaani taas. Hän ei ilmeisesti koskaan aio luopua siitä tavasta, vaikka olen jo hyvinkin täysikasvuinen nainen, en enää pikkutyttö. "Mainiota, Sage. Mainiota," hän julistaa ennen kuin kääntyy kulkemaan kohti olohuonetta.
Kaikki oli vaikuttanut niin normaalilta. Niin tavalliselta... Mutta keskellä yötä olin herännyt tunteeseen, että kaikki oli pielessä ja juossut täyttä päätä Maestron työhuoneeseen.
Poliisi oli väittänyt, että kyseessä oli itsemurha. Heillä oli vaikka millä mitalla todisteita siitä, että hän oli hirttänyt itse itsensä, mutta minä en voinut uskoa sitä. Kieltäydyin uskomasta sitä. En ollut halunnut menettää häntä.
Kun napsautin oven avainkoodin viimeisen numeron ja kuulin lukon loksahtavan auki, kylmänväreet kulkivat yhtäkkiä pitkin selkäpiitäni ja vapisin kauttaaltani. Kyseessä saattoi olla vetäytyvä shokki tai jokin muu, mutta yllättäen en kyennytkään enää astumaan askeltakaan eteenpäin.
Maestron ja vanhempien kuolemat olivat elämässäni ne kuolemat, joilla oli eniten merkitystä - ja vanhempieni kuolemaa olin muistellut ja toistanut mielessäni niin monta kertaa, etten ollut enää täysin varma, mitä oli tapahtunut ja mitä ei. Olin nähnyt kuolleita monestikin, mutta nyt mieleeni iskostui mielikuvia vanhemmistani, jotka lojuivat lattialla raajat levällään keskellä yhä kasvavaa verilammikkoa, sekä Maestrosta, joka hiljalleen keinuen riippui kattoon kiinnitetystä köydestä. Mieleeni putkahti täysin järjenvastainen ajatus. Entä jos Maestro on yhä siellä? Entä jos poliisit unohtivat ottaa hänet alas? Entä jos hänen haiseva ruumiinsa olisi yhä hänen työhuoneessaan?
Tiesin ettei niin voinut olla. Mutta jalkani olivat kuin liimautuneet etuportaiden kivilaattoihin.
Kyseessä ei ollut mikään vaisto, joka olisi kertonut minulle asioita tavalla, jota en koskaan ollut kyennyt selittämään muille ihmisille.
Kyseessä oli pelkkä puhdas, tuore pelko.
Laitoin oven takaisin lukkoon ja pingoin autotallin kautta sisään kuin mikäkin pelkuri.
.......................
Hailakanvalkoiset loisteputkilamput räpsähtivät automaattisesti päälle, kun astelin vielä viimeiset betoniaskelmat alas Alakertaan.
Huokaisin. Täällä oli kaikki tuttua ja tavallista.
Maanalainen kerros oli pinta-alaltaan jopa melkein laajempi, kuin yläpuolella oleva talo. En tiennyt, miten Maestro oli saanut rakennutettua näin valtavan paikan kenenkään huomaamatta, mutta tiesin että tällainen saattoi olla mahdollista vain Maestrolle. Laaja tila oli suuri kuin parkkihalli ja lähes neljä metriä korkea. Parkkihallina sitä käytettiinkin, sillä yhteen nurkkaan oli sijoitettu kokoelma Maestron autoja, ja niiden vierestä lähti tunneli, jota pitkin saattoi ajaa hiukan kauemmas talosta.
Toisen nurkan valtasi kuntosali, joka oli isompi ja laajempi kuin ylempänä olevan kellarin pieni kuntosali. Alakerran kuntosali oli tarkoitettu erityisesti salamurhaajan taitojen ylläpitämiseen. Paikalla oli kieltämättä hyvät puitteet, joiden perään kuka tahansa fitness-fani kuolaisi, mutta minulle paikka oli jo pienestä pitäen ollut täynnä Maestron säälimätöntä kidutusta. Kaksikymmentä kykkyhyppyä, viisikymmentä vatsalihasta, sata hyppyä hyppynarulla, viisikymmentä haaraperushyppyä, älä unohda painoja, taas kaksikymmentä kyykkyhyppyä... Ei siis ihme, että suhtauduin paikkaan hiukan viileästi, vaikka tiesinkin, että Maestro oli tehnyt vain sen, mitä oli täytynyt.
Keskellä oli paljon pöytiä täynnä tietokoneita, mikroskooppeja, polttimia, keittimiä ja vaikka mitä muuta tavaraa. Tämä oli ollut hänen operointi- ja tuotekehittelypisteensä, jossa hän oli suunnitellut esimerkiksi vaijeripyssyn. En tiennyt vieläkään, mitä kaikkea pöytien lukuisat laatikot sisältivät, mutta olin tutustellut pikkuhiljaa tähän 'aarrekammioon'.
Yhdessä nurkassa oli vielä asevarasto, jossa säilytettiin sekä perusaseita- ja vaatteita, myös Maestron tekemiä aseita. Suuntasin sitä kohti, jotta voisin uudelleenvarustautua ja lähteä takaisin räjähdyspaikalle etsimään johtolankoja, mutta jo ennen kuin pääsin sen luo, tiesin, etten kykenisi enää paljon muuhun tänä yönä. Olin rähjäinen ja savunhajuinen ja verillä; minun täytyisi ensiksi käydä ainakin pikaisessa suihkussa ja katsoa vasta sitten, mitä loppuyönä tekisin.
Suihkussaolo kuitenkin venyi, sillä kuuman vesisuihkun alla hajosin lopultakin ja kaaduin polvilleni lattialle. En kyennyt itkemään, en ollut kyennyt vuosiin. Itku olisi kenties saattanut tuoda helpotusta, mutta jokin pato oli tukittu sisälläni lujasti kiinni, enkä tiennyt miten avata se. Tyydyin siis tärisemään lattialla kuin horkassa, kunnes sain vihdoinkin tarpeeksi voimia nousta pystyyn.
Kuivasin itseni, vedin ylleni puhtaat alusvaatteet ja kaaduin suoraan vuoteeseen. Hetken aikaa mielessäni käväisi, että Maestro olisi saattanut pitää tällaista käytöstä heikkoutena. Minun pitäisi olla ulkona tuolla metsästämässä jahtaajiani. Järjen ääni päässäni sanoi kuitenkin, ettei siinä ollut mitään järkeä. Poliisit olivat kuitenkin yhä tapahtumapaikalla ja minulla oli ollut pitkä ilta. Eikä Maestrokaan olisi kieltänyt minulta hetkellistä heikkoutta sen jälkeen, kun olin melkein kuollut.
Huomenna, ajattelin. Huomenna sinä heräät ja kaikki on päällisin puolin kuin normaalisti. Huomenna sinä nouset ylös, käyt töissä, syöt, ja revit kaikki vihollisesi palasiksi.
Ne olivat viimeiset ajatukseni, ennen kuin unen mustuus sakeutti tajuntani ja kaikki pimeni.
.................
Näin unta.
Tiesin aina, milloin kyseessä oli uni ja milloin ei. En tiedä mistä sen olin oppinut, ehkä olin osannut sen aina. Tiesin kuitenkin heti, etten ollut valveilla.
Olin ahtaassa, hämärässä huoneessa. Edessäni oli pöytä, jonka päällä oli useita näyttöpäätteitä. Niistä näkyi montaa eri kuvaa, kuin useista valvontakameroista.
Monet valvontakameroista olivat tyhjiä ja niissä kuvattiin vain autiota katua tai tyhjää huonetta. Joissakin kuvissa näkyi kuitenkin liikettä. Yhdessä, sellinnäköisessä tilassa kulki mies levottomana ympyrää, välillä lyöden seinää tai potkaisten lattiaa turhautuneena. Toisessa kuvassa nuori tyttö istui sängyllään ja selasi puhelintaan.
Tunsin mahassani kevyen nykäisyn ja tajusin, että tämän unen näkeminen oli minulle jostakin syystä tärkeää. Niin oli tapahtunut ennenkin, aika harvoin, mutta kuitenkin. Esimerkiksi sinä yönä, kun Maestro...
Katseeni osui yhden näytön nurkassa näkyvään pieneen kuvaan. Se oli melko suuresta tilasta, jossa oli paljon pöytiä täynnä tavaraa ja yhdessä nurkassa sänky. Sängyssä oli kerällä pieni hahmo, joka oli kenties unessa.
Tajusin yhdessä väläyksessä, kuka hahmo oli, ja heräsin pelkästä järkytyksestä.
Hahmo oli minä.
Nousin ylös sängyltäni kuin jonkin ulkoisen voiman valtaamaana ja juoksin pöytien luo. Yhdellä pöydällä oli tietokone, ja sen nurkkaan oli kiinnitetty pienen pieni, vieras pallo, jossa oli imukupit ja pieni linssi.
Otin laitteen käteeni ja tuijotin linssiin murhaavasti. "Kuka tahansa minua tarkkailee, varoitan teitä. Ette tiedä minkä kanssa olette tekemisissä." Sitten murskasin koko laitoksen pöydänkulmaan manaten mielessäni.
Joku tiesi mikä minä olin. Joku tiesi kuka olin. Ja sen jonkun oli kuoltava.
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Saattoi olla, ettei pommin laukeamisesta ollut kulunut kuin enintään kymmenen minuuttia. En ollut ihan varma, sillä aika tuntui liikkuvan madellen. Olin etäisesti tietoinen siitä, että paikalle oli alkanut kertyä sivustakatsojia ja muita uhreja.
"Oletko kunnossa, tyttö? Oletko loukkaantunut?" eteeni oli pysähtynyt sinipukuinen poliisi ja käännyin katsomaan häntä. Nyökkäsin hitaasti. Samalla ajattelin kuitenkin, että onneksi olin jättänyt suurimman osan tarvikkeista Hiljaisten päämajaan. En ollut varma, mitä räjähdyksestä oli jäänyt jäljelle, mutta erilaisten aseiden jäännökset olisivat saattaneet herättää lisäkysymyksiä.
Olet shokissa, jokin viileä ääni sanoi pääni sisällä. Erehdyin luulemaan sitä poliiksi ja tokaisin: "Enkä ole, kyllä minä tästä tokenen." Poliisi vilkaisi minua kummissaan ja lähti takaisin partioautolle. Pian hän palasi takaisin ja harteilleni laskettiin lämmin, tupakanhajuinen huopa. Paikalle saapui lisää autoja ja kuulin lähestyvien paloautojen sireenit.
Yhdestä paikalle saapuneista autoista astui esiin mies, joka ensiksi katseli arvioivasti ympärilleen ja asteli sitten päättäväisesti luokseni. Hän oli joitakin vuosia minua vanhempi, enintään kolmenkymmenen, keskimittainen ja vahvarakenteinen. Iho pari astetta tummempi, jotta hänet olisi voinut luokitella valkoiseksi, mutta silti täysiveristä mustaa vaaleampi. Musta, kiharainen tukka ja siistit, joskin aavistuksen kuluneet vaatteet. Hänellä ei ollut kuitenkaan univormua, joten päättelin hänen olevan kenties etsivä. Päättelykykyni ei ollut ilmeisesti kärsinyt räjähdyksestä melkein laisinkaan, sillä heti kun hän oli puhe-etäisyydellä, povitaskusta oli jo ilmestynyt virkamerkki.
"Mike Rhodes, New York Cityn Poliisilaitos, etsivä," hän kyykistyi kadulle eteeni ja esitteli itsensä virallisesti. Sitä seurasi hetken vaivautunut hiljaisuus, sillä hän ilmeisesti oletti minun kertovan oman nimeni, mutta kun en pukahtanut sanaakaan, hän tokeni pian. "Olitko paikalla räjähdyksen aikaan? Näitkö mitä tapahtui?" hän alkoi kuulustella.
Hänet keskeytti kuitenkin konstaapeli, joka oli tuonut minulle huovan. En ollut edes huomannut, että hän oli jäänyt vierelleni. "Etsivä Rhodes, antakaa hänelle hetki tokenemisaikaa. Hän on juuri äsken kokenut järkyttäviä tapahtumia, eikö siinä ole tarpeeksi?"
Vilkaisin etsivä Rhodesia, joka kiinnitti tuiman katseensa vierelläni seisovaan konstaapeliin. Hänen silmänsä olivat syvää tummasuklaan sävyä. "Ja minun pitäisi tehdä työtäni. Asuntopommi keskellä Manhattania ei ole mikään pikku juttu. Nyt puhutaan terrorismista tai jengisodasta, ei tavallisesta tulipalosta."
Konstaapeli tuhahti, mutta vetäytyi kuitenkin sivuun.
"Jäikö ketään muita henkiin?" kysyin, kun Rhodesin katse kääntyi taas minuun. Ääneni oli yllättävän heikko, mutta se ei haitannut. Poliisien kanssa on aina pidettävä tukevasti kulissit yllä.
Rhodes vilkaisi kohti savuavia raunioita kohti. Pari naapuritaloakin oli joutunut osittain räjähdyksen nielemäksi, joten kyseessä ei ollut mikään pikkupommi. Surmaajani ei ollut jättänyt mitään tuurin varaan. Hän ei vain ollut osannut arvata, että minä keksisin pommin olemassaolon.
"Kadun useimmissa taloissa kävi vain pieniä haavoja ja mustelmia paineaallosta ja lennelleestä tavarasta. Palolaitos tutkii räjähdysaluetta yhä, mutta tällä hetkellä sieltä ei ole löytynyt ketään... elossa," Etsivä Rhodesin kulmakarvat painuivat yhteen ja näin, ettei hänkään pitänyt asiasta. "Ilmeisesti kenelläkään ei ollut aavistustakaan pommin olemassaolosta. Paitsi sinulla."
"Pommi oli piilotettu minun asuntooni," sanoin vakavasti. Rhodes ei näyttänyt yllättyneeltä. "Huomasin sen juuri ennen kuin se räjähti, eikä minulla ollut aikaa varoittaa ketään muuta," jatkoin. En tuntenut naapureitani kovin hyvin, mutta minusta tuntui pahalta, että niin monen oli täytynyt kuolla turhaan.
"Tule," Etsivä Rhodes nousi ja ojensi kätensä auttaakseen minut pystyyn. Tartuin siihen ja annoin hänen vetää minut ylös. "Voin viedä sinut autollani poliisiasemalle, jossa voit antaa lausuntosi. Mitä pikemmin nämä muodollisuudet ovat ohi, sitä parempi sinulle." Panin merkille, että Rhodes oli vaihtanut virallisesta asenteesta lempeämpään. Kummastelin hiukan miksi, mutta ohitin sen sitten yhdentekevänä. Minun oli keksittävä hyvä ja helposti muistettava tarina, saada nopeasti suoritettua kaikki muodollisuudet ja lähdettävä sitten jahtaamaan sitä idioottia, joka oli kuvitellut pystyvänsä hoitelemaan minut pommilla. POMMILLA, haloo hei. Niin kuin ei helpompia tapoja olisi keksitty.
Kävimme ensiksi ambulanssien luona varmistamassa, ettei minulla ollut mitään pintahaavoja ja mustelmia pahempaa - ambulanssikuskien antama tutkimus oli varsin pikainen, mikä oli ymmärrettävää sillä moni muu ei ollut ollut yhtä onnekas kuin minä. Sitten kuljin huopa yhä harteillani Rhodesin autolle ja istuuduin pelkääjän paikalle. Auto oli melko uusi ja tuoksui hyvälle, niin kuin uudet autot yleensä tuoksuvat, ja suunnitelmien keksimisen sijaan ajatukseni lähtivät harhailemaan, kun Rhodes lähti ajamaan kohti poliisiasemaa.
En voinut olla miettimättä, oliko Rhodes yksi pimeistä poliiseista, jos hänellä oli varaa uuteen partioautoon, varsinkin noin nuorena etsivänä. NYCPD:n ja kaikkien muidenkín suurten kaupunkien poliisilaitos kuhisee yhtä pahoja rikollisia telkien kummallakin puolella. Monet konstaapeleista tienaavatkin hiukan lisätienestejä muun muassa huumekaupalla ja lahjonnalla, eikä se ole mitään uutta. Kaikki haluavat osansa korruptiosta.
En voinut olla kuitenkaan tuntematta lievää inhoa ajatellessani, että istuin mahdollisesti samassa autossa miehen kanssa, joka tienasi rahansa epäoikeudenmukaisuudella, vaikka olikin 'oikeuden puolustaja'. Sitten muistin oman ammattini ja päätin pitää kaikki nuo ajatukset ominani. En ole mikään paras ihminen puhumaan oikeuden- ja epäoikeudenmukaisuudesta.
Hetken aikaa sisintäni väänsi katkeruuden pisto. Mikä oikeus Maestrolla oli ollut ottaa minut itselleen? Hän oli ollut vanhempieni nuoruudenystävä, mutta eikö hän olisi voinut viedä minut vaikka orpokotiin? Ei. Sen sijaan hän oli päättänyt riisua minusta kaiken inhimillisyyden ja tehdä minusta aseen. Tappajan.
Yritin muistaa, kuinka monta ihmistä olin tappanut. Se oli ja on kuitenkin mahdotonta. Tapoin ensimmäisen ihmiseni kun olin kolmetoista, eli kaksi vuotta sen jälkeen kun Maestro oli alkanut kuljettaa minua kentällä mukana. En muista enää miltä hän näytti, mutta sen muistan, että hän oli vain varsinaisen uhrin henkivartija tai palvelija. Olin vahtinut ovea kun Maestro oli ollut sisällä talossa ja tämä henkilö oli eksynyt väärään paikkaan väärään aikaan. Olin hiipinyt hänen taakseen, hypännyt hänen selkäänsä, kietonut ruoskani hänen kurkkunsa ympärille ja vetänyt ja vetänyt, kunnes mies oli kaatunut eikä varmasti enää liikkunut.
Muistin enää vain avonaisen suun ja silmät, joiden verisuonet olivat katkenneet. Myöhemmin hänen ja kaikkien muidenkin tappamieni miesten ja naisten kasvot ovat sulautuneet vain yhdeksi kauhun ja yllätyksen naamioksi, joka laskeutuu ihmisen kasvoille kun kuolema noutaa heidät ennen aikojaan.
Oli oikein, että tunsin asiasta joskus katkeruutta. Mutta tekemällä minusta pedon Maestro oli varmistanut, etten itse jäisi saaliiksi. Sillä tässä maailmassa tulee osata metsästää. Mitä heikompi olet, sitä helpommin tulee joku, joka voittaa sinut. Olin siis säästynyt kohtalaisen turvassa. Tähän päivään asti.
Hätkähdin ylös ajatuksistani, kun Rhodes pysäytti autonsa. Katsoin ulos ja huomasin, että olimme jo poliisiaseman takana.
"Tule, vien sinut sisään takaovesta," Rhodes nousi autosta ja minä hänen perässään kuin uskollinen lammas. Kuljimme sisään tummuneesta metalliovesta ja kuljimme autioita, laitosmaisia käytäviä pitkin, kunnes tulimme avonaiselle kuulusteluhuoneen ovelle.
"Voit mennä tuonne istumaan ja ottaa hetken itsellesi. Käyn hakemassa nauhurin ja hiukan muistiinpanovälineitä," Rhodes ohjeisti ja häipyi sitten käytävää pitkin omaan toimistoonsa. Istuuduin huokaisten kuulusteluhuoneen penkille ja huomasin, että minulla oli vieläkin nuutunut vanha huopa harteillani. Otin sen pois ja laskostin sen kuulusteluhuoneen pöydälle.
Katselin peilikuvaani peililasi-ikkunasta ja kohensin hiukan hiuksiani ja silottelin vaatteitani. Näytin aivan... räjähtäneeltä, mutta kunhan tämä olisi ohi, pääsisin hetkeksi lepäämään. Ja huomenna olisi taas työpäivä. En aikonut suoda itselleni yhtään enemmän joutilasta aikaa kuin oli tarpeen.
Jos aivoilla ei ollut tekemistä, saattoi alkaa ajatella asioita liikaa. Ja jos ajatteli asioita liikaa, saattoi alkaa pelätä. Eikä pelko hyödyttänyt mitään.
Rhodes palasi pian takaisin ja oli ilmeisesti taas palannut etsivän rooliinsa. Hän kysyi minulta peruskysymyksiä ja selitin hänelle illan tapahtumat, jättäen vain muutamia seikkoja pois tarinastani. Hänen ei ollut tosiaankaan tarpeen tietää, etten ollut viettänyt iltaani kuntosalilla vaan salamurhaajapuuhissa.
Yksi kysymys yllätti minut, vaikka Maestro oli kouluttanut minut varsin hyvin kuulusteluihin poliisin kanssa. "Asensitko sinä pommin itse?" Kun Rhodes lausui kysymyksen suustaan, hänen tummanruskeat silmänsä porautuivat omiini, tarkkaillen reaktiotani tiiviisti.
"Minä?" Suorastaan typerryin kysymyksestä ja epäuskosta. "Kuvitteletko sinä... kuvitteletko että minä... miksi minä..." kurtistin kulmiani ja hieroin ohimoitani saadakseni aivoihini edes yhden järkevän, kokonaisen lauseen. "Tämä koko tilanne on niin sekava. Minulla ei ole aavistustakaan, oliko pommi tarkoitettu koko talolle vai ainoastaan minulle, enkä ole varma haluanko kuulla totuutta. Mutta yksi asia on varma; minä en ikinä, IKINÄ räjäyttänyt sitä pommia itse. Ja jos olisin tehnyt niin, en varmasti istuisi tässä," selitin Rhodesille.
Vaikka puolet lausunnostani olikin täyttä puppua, Rhodesin katse pehmeni ja hänen hartioittensa jännitys rentoutui, kun olin saanut sanani sanottua. Kiedo aina valheesi totuuden ympärille, sillä totuus ei petä. Kun valheissa on mausteena rutkasti totuutta, ne on helpompi niellä. Taas Maestron rajattomaan viisauteen saattoi tukeutua.
Kun kysymykset lakkasivat, Rhodes sammutti nauhurin, mutta kun olin jo nousemassa, hän pysäytti minut tarttumalla minua lempeästi ranteesta.
"Minä teen parhaani," hän sanoi. "Tämä pommi-isku vaikuttaa järjestäytyneen rikollisuuden toimelta eikä miltään yksittäiseltä pikkuiskulta. Siitä huolimatta poliisilaitos ei aio hukata resursseja sinun ympärivuorokautiseen suojeluusi, mutta minä en aio jättää sinua noin vain oman onnesi nojaan."
"Kiitos," sanoin hiljaa, välttäen hänen katsettaan. Rhodesissa oli jotakin, joka sai minut varuilleni. Joko hän halusi pysyä minua lähellä, koska hän toimi yhteistyössä salamurhaajien kanssa, tai sitten hän oikeasti välitti minun hengestäni. "Saisiko jostakin vettä? Kurkkuni on kuiva kuin Sahara," hymyilin vaivautuneesti, mutta tarvitsin vielä vähän aikaa saadakseni itseni kokoon.
Rhodes ei kuitenkaan enää jättänyt minua kuulusteluhuoneeseen. "Seuraa minua," hän sanoi ja johdatti minut ilmeisesti omaan työhuoneeseensa, joka näytti melkein yhtä räjähtäneeltä kuin asuntoni, niin paljon paperia siellä oli. Kun Rhodes penkoi lipaston laatikosta minulle puhdasta muovimukia, katselin Rhodesin seinälle kiinnittämiä papereita saadakseni itselleni jotakin tehtävää.
Tunsin lies kuinka monennen kerran tuona samana päivänä nytkähdyksen vatsanpohjassani, kun katseeni liukui karkeasti piirretyn kasvoluonnoksen yli. Astuin lähemmäs kuvaa, sillä en halunnut uskoa silmiäni, mutta en voinut jättää totuutta sivuuttamatta. Seinällä oli pari yhteen liitettyä kuvaa, joista kaksi oli valvontakameralta tallennettuja ja yksi piirretty luonnos.
Tilanne oli kuin nurinkurinen, mustalla tavalla koominen toisinto Hiljaisten päämajassa tapahtuneesta. Valvontakamerakuvissa esiintyi hämärä, mustaan pukeutunut ja mustatukkainen hahmo. Piirroksessa olevalla naisella oli mustat hiukset, punaiset huulet ja naamio, joka muistutti hämärästi korppia - tai kenties Varista. Minun ei tarvinnut paljon arvella, ketä se esitti.
"Sinun ei pitäisi katsella niitä, ne ovat tavallaan yksityisiä," Rhodes puhui äkkiä selkäni takaa ja hätkähdin. Rhodes hymyili säikähdykselleni ja ojensi minulle vesilasia. En voinut kuitenkaan peittää sitä, miten sormeni tärisivät, kun otin lasin itselleni. Toivoin, että Rhodes pistäisi sen väistyvän shokin piikkiin.
"Miten niin yksityisiä?" kysyin kevyesti, kuin yrittäisin pelkästään ylläpitää kohteliasta keskustelua. Kuin edessäni olisi taas tilanne, joka epäilemättä oli yhtä vaarallinen kuin pommi aiemmin.
"No, keskeneräinen tutkimus ja sitä rataa," Rhodes kohautti olkiaan. "Oikeastaan tämä tapaus on pelkkä harrastus, sillä kukaan muu ei usko tosissaan, että kykenisin ratkaisemaan sen. Todisteita ei ole kuin raapaleeksi asti, eikä mitään varsinaista tapaustakaan, jota tutkia. Siksi se ehkä minua kiinnostaakin: hän on varsinainen aave. Häivähdys siellä, toinen tuolla... ei mitään konkreettista. Yksi etevimmistä salamurhaajista kaupungissa, epäilemättä."
"Salamurhaajista?" esitin yllättynyttä. "Kieltämättä tuo naamio... varsin näyttävää. Se minun huomioni ensiksi kiinnittikin."
"Niin. Salamurhaajien erikoisuus. Erilaiset erikoiset asusteet, siis. Nimittäin heidän asunsa on usein viimeinen asia, jonka uhrit näkevät. Parempi siis säväyttää." Rhodes vilkaisi minua ja näytin ehkä hieman jäykältä, sillä hän jatkoi: "Mutta minun ei kenties pitäisi pelotella sinua. Olet kenties jo vaarassa, mutta häntä tuskin sinun tarvitsee pelätä."
Oi ironiaa.
"Tiedäthän sinä, mitä tehdä? Siis nyt kun lähdet täältä," Rhodes vaihtoi aihetta. "Hanki mahdollisimman suojaisa turvapaikka. Pysyttele matalana. Raportoi minulle päivittäin ja aina jos jotain uutta tapahtuu. Minä aion pitää sinut hengissä, Sage," hänen sanansa kuulostivat epäilyttävästi lupaukselta.
Kykenin vain nyökkäämään vastaukseksi. En ihmetellyt, mistä hän tiesi nimeni. En harmitellut sitä, että nyt minussa roikkui joku poliisin pikku nappula, joka oli kiinnostunut minun toisesta minästäni. Ajattelin ainoastaan, että kenties tällä poliisilaitoksella oli ainakin yksi heppu, joka ei ollut läpimätä.
.................
Maestron talo kohosi pimeänä ja uhkaavana edessäni, kun ajoin killan auton autotalliin ja kävelin etuovelle. Pysähdyin siihen kuitenkin hetkeksi, kokoamaan ajatuksiani.
Oli kulunut vuosia siitä, kun olin viimeksi varsinaisesti asunut Maestron talossa. Kyllä, käytin sitä vielä asekehittelykeskuksena ja muihin rikollisempiin puuhiini, mutta silloin ei tarvinnut muuta kuin livahtaa autotallin salaluukusta portaikkoon ja Alakertaan.
En ollut varma, kestäisinkö nähdä taas nuo tutut huoneet ja huonekalut, tällä kertaa pölyn peittäminä. Nyt kun Maestro oli kuollut... niin oli minusta talokin. Kotonaan Maestro oli ollut talonsa henki, aina hyörimässä ympäri taloa, keittämässä kahvia, ihastelemassa taidemaalauksiaan tai patsaitaan viinilasi kädessä, soittamassa flyygeliä tai laittamassa suussasulavaa ruokaa isommassa keittiössä. Klassinen musiikki oli kuulunut öisinkin taitavasti piilotetuista kaiuttimista ja talo oli hehkunut valoa ja lämpöä. Päivisin Maestro oli ollut todellinen aristokraatti, eikä hänen olemuksessaan ollut mitään... salamurhaajamaista.
Mutta se vain oli niin. Maestro oli Maestro ja minä olin mahdollisesti ainoana ihmisenä päässyt näkemään, kuinka hänen kaksi luonnettaan olivat sekoittuneet sulavasti yhteen.
Mutta nyt, katsoessani pimeää kartanoa näin vain aaveita, kuolleita muistoja, henkäyksiä eilisestä päivästä. Ajoista, jotka eivät enää koskaan tulisi takaisin. Kun aloin näppäillä oven lukon koodia, mieleeni tuli äkkiä päivä, jolloin Maestro kuoli.
Kuuluu repeämisen ääni, kun paperinen ostoskassini hajoaa, ja kaikki tavarat leviävät pitkin kuistia. Manaan itsekseni ja potkaisen ovea turhautuneena.
"Maestro!" huudan ja painan ovikelloa vielä viisi kertaa. "Taasko sinä olet vaihtanut avainkoodia!"
Sisältä talosta ei kuulu vastausta. Puhisen äkämystyneenä ja kumarrun keräämään portaille levinneitä ruokatarvikkeita. Kuulen lukon naksahduksen ja nousen ylös samalla hetkellä, kun ovi avautuu. Oven raossa on Maestro, juuri heränneen näköisenä, ruskea tukka pystyssä ja viiden päivän sänki leuassa. "Olisi pitänyt arvata jo reippaasta ovikellon käytöstä, kuka sieltä on tulossa," Maestro toteaa ja haukottelee.
"Olisit tullut avaamaan nopeammin," totean vain vakavana ja kuljen hänen ohitseen sisälle.
"Minä luulin, että sinulla on vielä kaksi viikkoa yliopistoa jäljellä," Maestro kummastelee astellessaan sisään perässäni.
"Suoritin viimeiset kurssit etuajassa," kohautan olkiani.
"Niin sitä pitää," Maestro pörröttää tukkaani aivan kuin silloin, kun olin vielä pikkutyttö. Jokin hänen olemuksessaan, äänensävyssään tai asennossaan saa kuitenkin pienen rypyn ilmestymään kulmakarvojeni väliin. "Minä ilmoitin siitä sinulle jo muuten viikko sitten," mainitsen.
Maestro vilkaisee minua hämmästyneenä keittiön ovelta. "Ai. Olen ilmeisesti taas unohtanut noutaa postin."
Huokaisen ja alan latoa tavaroita jääkaappiin. "Sinä ja sinun postisi. Oletko taas juonut vai miksi olet tavallista enemmän sekaisin?" kysyn suoraan.
"Eijeijei, ei mitään sellaista!" Maestro huitoo käsiään ilmassa kuin haluaisi karkottaa häiritsevän kärpäsparven ympäriltään. "Olin vain vielä eilen tai ehkä toissapäivänä intensiivisesti kiinni sen myrkkykaasuprojektin parissa. Vaikea tapaus, myönnän sen, mutta sain vihdoin ja viimein valmiit malllikappaleet viidestätoista erilaisesta myrkkykaasusta ja olen vain nukkunut sen jälkeen. Siksi voin vaikuttaa hiukan pöllähtäneeltä," Maestro selittää ja huoleni hänestä leppyvät hetkeksi.
"Minä ostin tortillatarpeita tullessani," kerron Maestrolle. "Miltä kuulostaisi?"
Maestro hymyilee ja pörröttää tukkaani taas. Hän ei ilmeisesti koskaan aio luopua siitä tavasta, vaikka olen jo hyvinkin täysikasvuinen nainen, en enää pikkutyttö. "Mainiota, Sage. Mainiota," hän julistaa ennen kuin kääntyy kulkemaan kohti olohuonetta.
Kaikki oli vaikuttanut niin normaalilta. Niin tavalliselta... Mutta keskellä yötä olin herännyt tunteeseen, että kaikki oli pielessä ja juossut täyttä päätä Maestron työhuoneeseen.
Poliisi oli väittänyt, että kyseessä oli itsemurha. Heillä oli vaikka millä mitalla todisteita siitä, että hän oli hirttänyt itse itsensä, mutta minä en voinut uskoa sitä. Kieltäydyin uskomasta sitä. En ollut halunnut menettää häntä.
Kun napsautin oven avainkoodin viimeisen numeron ja kuulin lukon loksahtavan auki, kylmänväreet kulkivat yhtäkkiä pitkin selkäpiitäni ja vapisin kauttaaltani. Kyseessä saattoi olla vetäytyvä shokki tai jokin muu, mutta yllättäen en kyennytkään enää astumaan askeltakaan eteenpäin.
Maestron ja vanhempien kuolemat olivat elämässäni ne kuolemat, joilla oli eniten merkitystä - ja vanhempieni kuolemaa olin muistellut ja toistanut mielessäni niin monta kertaa, etten ollut enää täysin varma, mitä oli tapahtunut ja mitä ei. Olin nähnyt kuolleita monestikin, mutta nyt mieleeni iskostui mielikuvia vanhemmistani, jotka lojuivat lattialla raajat levällään keskellä yhä kasvavaa verilammikkoa, sekä Maestrosta, joka hiljalleen keinuen riippui kattoon kiinnitetystä köydestä. Mieleeni putkahti täysin järjenvastainen ajatus. Entä jos Maestro on yhä siellä? Entä jos poliisit unohtivat ottaa hänet alas? Entä jos hänen haiseva ruumiinsa olisi yhä hänen työhuoneessaan?
Tiesin ettei niin voinut olla. Mutta jalkani olivat kuin liimautuneet etuportaiden kivilaattoihin.
Kyseessä ei ollut mikään vaisto, joka olisi kertonut minulle asioita tavalla, jota en koskaan ollut kyennyt selittämään muille ihmisille.
Kyseessä oli pelkkä puhdas, tuore pelko.
Laitoin oven takaisin lukkoon ja pingoin autotallin kautta sisään kuin mikäkin pelkuri.
.......................
Hailakanvalkoiset loisteputkilamput räpsähtivät automaattisesti päälle, kun astelin vielä viimeiset betoniaskelmat alas Alakertaan.
Huokaisin. Täällä oli kaikki tuttua ja tavallista.
Maanalainen kerros oli pinta-alaltaan jopa melkein laajempi, kuin yläpuolella oleva talo. En tiennyt, miten Maestro oli saanut rakennutettua näin valtavan paikan kenenkään huomaamatta, mutta tiesin että tällainen saattoi olla mahdollista vain Maestrolle. Laaja tila oli suuri kuin parkkihalli ja lähes neljä metriä korkea. Parkkihallina sitä käytettiinkin, sillä yhteen nurkkaan oli sijoitettu kokoelma Maestron autoja, ja niiden vierestä lähti tunneli, jota pitkin saattoi ajaa hiukan kauemmas talosta.
Toisen nurkan valtasi kuntosali, joka oli isompi ja laajempi kuin ylempänä olevan kellarin pieni kuntosali. Alakerran kuntosali oli tarkoitettu erityisesti salamurhaajan taitojen ylläpitämiseen. Paikalla oli kieltämättä hyvät puitteet, joiden perään kuka tahansa fitness-fani kuolaisi, mutta minulle paikka oli jo pienestä pitäen ollut täynnä Maestron säälimätöntä kidutusta. Kaksikymmentä kykkyhyppyä, viisikymmentä vatsalihasta, sata hyppyä hyppynarulla, viisikymmentä haaraperushyppyä, älä unohda painoja, taas kaksikymmentä kyykkyhyppyä... Ei siis ihme, että suhtauduin paikkaan hiukan viileästi, vaikka tiesinkin, että Maestro oli tehnyt vain sen, mitä oli täytynyt.
Keskellä oli paljon pöytiä täynnä tietokoneita, mikroskooppeja, polttimia, keittimiä ja vaikka mitä muuta tavaraa. Tämä oli ollut hänen operointi- ja tuotekehittelypisteensä, jossa hän oli suunnitellut esimerkiksi vaijeripyssyn. En tiennyt vieläkään, mitä kaikkea pöytien lukuisat laatikot sisältivät, mutta olin tutustellut pikkuhiljaa tähän 'aarrekammioon'.
Yhdessä nurkassa oli vielä asevarasto, jossa säilytettiin sekä perusaseita- ja vaatteita, myös Maestron tekemiä aseita. Suuntasin sitä kohti, jotta voisin uudelleenvarustautua ja lähteä takaisin räjähdyspaikalle etsimään johtolankoja, mutta jo ennen kuin pääsin sen luo, tiesin, etten kykenisi enää paljon muuhun tänä yönä. Olin rähjäinen ja savunhajuinen ja verillä; minun täytyisi ensiksi käydä ainakin pikaisessa suihkussa ja katsoa vasta sitten, mitä loppuyönä tekisin.
Suihkussaolo kuitenkin venyi, sillä kuuman vesisuihkun alla hajosin lopultakin ja kaaduin polvilleni lattialle. En kyennyt itkemään, en ollut kyennyt vuosiin. Itku olisi kenties saattanut tuoda helpotusta, mutta jokin pato oli tukittu sisälläni lujasti kiinni, enkä tiennyt miten avata se. Tyydyin siis tärisemään lattialla kuin horkassa, kunnes sain vihdoinkin tarpeeksi voimia nousta pystyyn.
Kuivasin itseni, vedin ylleni puhtaat alusvaatteet ja kaaduin suoraan vuoteeseen. Hetken aikaa mielessäni käväisi, että Maestro olisi saattanut pitää tällaista käytöstä heikkoutena. Minun pitäisi olla ulkona tuolla metsästämässä jahtaajiani. Järjen ääni päässäni sanoi kuitenkin, ettei siinä ollut mitään järkeä. Poliisit olivat kuitenkin yhä tapahtumapaikalla ja minulla oli ollut pitkä ilta. Eikä Maestrokaan olisi kieltänyt minulta hetkellistä heikkoutta sen jälkeen, kun olin melkein kuollut.
Huomenna, ajattelin. Huomenna sinä heräät ja kaikki on päällisin puolin kuin normaalisti. Huomenna sinä nouset ylös, käyt töissä, syöt, ja revit kaikki vihollisesi palasiksi.
Ne olivat viimeiset ajatukseni, ennen kuin unen mustuus sakeutti tajuntani ja kaikki pimeni.
.................
Näin unta.
Tiesin aina, milloin kyseessä oli uni ja milloin ei. En tiedä mistä sen olin oppinut, ehkä olin osannut sen aina. Tiesin kuitenkin heti, etten ollut valveilla.
Olin ahtaassa, hämärässä huoneessa. Edessäni oli pöytä, jonka päällä oli useita näyttöpäätteitä. Niistä näkyi montaa eri kuvaa, kuin useista valvontakameroista.
Monet valvontakameroista olivat tyhjiä ja niissä kuvattiin vain autiota katua tai tyhjää huonetta. Joissakin kuvissa näkyi kuitenkin liikettä. Yhdessä, sellinnäköisessä tilassa kulki mies levottomana ympyrää, välillä lyöden seinää tai potkaisten lattiaa turhautuneena. Toisessa kuvassa nuori tyttö istui sängyllään ja selasi puhelintaan.
Tunsin mahassani kevyen nykäisyn ja tajusin, että tämän unen näkeminen oli minulle jostakin syystä tärkeää. Niin oli tapahtunut ennenkin, aika harvoin, mutta kuitenkin. Esimerkiksi sinä yönä, kun Maestro...
Katseeni osui yhden näytön nurkassa näkyvään pieneen kuvaan. Se oli melko suuresta tilasta, jossa oli paljon pöytiä täynnä tavaraa ja yhdessä nurkassa sänky. Sängyssä oli kerällä pieni hahmo, joka oli kenties unessa.
Tajusin yhdessä väläyksessä, kuka hahmo oli, ja heräsin pelkästä järkytyksestä.
Hahmo oli minä.
Nousin ylös sängyltäni kuin jonkin ulkoisen voiman valtaamaana ja juoksin pöytien luo. Yhdellä pöydällä oli tietokone, ja sen nurkkaan oli kiinnitetty pienen pieni, vieras pallo, jossa oli imukupit ja pieni linssi.
Otin laitteen käteeni ja tuijotin linssiin murhaavasti. "Kuka tahansa minua tarkkailee, varoitan teitä. Ette tiedä minkä kanssa olette tekemisissä." Sitten murskasin koko laitoksen pöydänkulmaan manaten mielessäni.
Joku tiesi mikä minä olin. Joku tiesi kuka olin. Ja sen jonkun oli kuoltava.
<-edellinen/takaisin/seuraava->