1. Älä ajaudu ikinä ansaan
Se päivä, jolloin jouduin Tuomittujen listalle ja pommi-iskun kohteeksi, oli elämäni alamäen varsinainen merkkipaalu. Se on kyllä ymmärrettävää; kertoo jonkinasteisesta epävakaisuudesta elinolosuhteissa, jos päätyy New Yorkin kylmimpien ja tottuneimpien tappajien vapaaksi riistaksi.
Mutta vielä monimutkaisempaa on, jos itse sattuu olemaan yksi niistä tappajista.
Se päivä, jota tulin muistelemaan vielä kauan myöhemmin katkerasti hymähtäen, oli kulunut iltapäivään asti aivan tavallisena - työvuoroni Metropolitanin taidemuseossa oli venähtänyt yliajalle (kuten tavallista), ja astelin 90th streetillä kohti kenkälaatikon kokoista kaupunkiasuntoani. Vaikka kello oli vasta siinä kuuden maissa, pysyttelin koko ajan aavistuksen valppaana yllätysten varalta - se, että olin yksin kulkeva, hyvätuloiselta vaikuttava nuori nainen, oli varsinainen ikävyysmagneetti, eikä olisi ollut ensimmäinen kerta, kun joku olisi kuvitellut minun lompakkoni helpoksi saaliiksi.
Vaikka pieni osa mielestäni keskittyi tarkkailemaan kadunkulmia ja varjoja ja vaikka oikean käteni sormet olivatkin tottuneesti käsilaukun kahvaan kätketyssä nyrkkiraudassa, suurin osa ajatuksistani oli vielä työpaikalla. Tiesin olevani onnekas, sillä minulla oli vakituinen ja hyväpalkkainen työ alalla, josta nautin. (Itseasiassa sama tavallaan päti kumpaankin työhöni.) Edesmennyt mentorini Maestro ei olisi hyväksynyt valintaani historiallisten aseitten osastolla, mutta koska hän oli mennyt kuolemaan juuri kun olin päässyt yliopistossa, en ollut vaivautunut kysymään hänen mielipidettään. Silti kuulin vieläkin Maestron äänen joka päivä mielessäni, eikä hän suostunut lopettamaan, vaikka kuinka yritin. Mielikuvitus-Maestro löysi jopa vielä enemmän arvostelunaiheita elämästäni, kuin elävä oli ehtinyt löytää.
Joka tapauksessa työ Metropolitanissa oli suunnilleen ainoa asia, josta päiväelämässäni pidin. Vaikka öisin käsittelin aseita aivan eri tavalla, päivisin sain hoitaa, entisöidä ja helliä sekä kauniita että tappavia aseita sieluni syvyyksistä. Juuri sinä päivänä mieleni täyttivät upeat mongoliaseet, joita oli saapunut lastillinen lahjoituksena jonkun varakkaan mongoliaintoilijan perikunnalta. Kihisin siis - syystäkin - innostuksesta päästä tekemään niille kuntotarkastuksia ja miettimään sopivaa esittelytilaa. Nautin näistä iltapäiväkävelyistä asunnolleni, sillä sain silloin upputua vielä hetkeksi johonkin arkiseen. Sain hetken kuvitella, miltä kenties tuntuisi olla normaali. Miltä tuntuisi asunnolle päästyäni vain jäädä sinne; kenties kokata, tai hakea ruokaa jostakin. Lähteä illalla ulos, pienessä ja mukavassa ystäväporukassa.
Sen sijaan asunnolleni päästyä vilkaisin ensimmäisenä kelloa ja tarkistin ajan. Kolme varttia, ennen kuin minun pitäisi kiiruhtaa citybussiin ja suoraan öiseen elämääni.
Rutiininomaisesti ja tehokkaasti lämmitin edellisen päivän ruoantähteet, vaihdoin työvaatteet rennompiin joogahousuihin ja neuleeseen, ja pakkasin urheilukassiini illalla tarvitsemani tavarat. Säilytin osaa salamurhaajan välineistäni asunnossani, jossa olin kätkenyt ne huolellisesti seinäpaneelin taakse. Samalla kun pakkasin tavaroita, kävin niitten kunnon systemaattisesti läpi, sillä jos jotakin, Maestron opit olivat iskostuneet selkäytimeeni. Älä ikinä anna varusteittesi pettää sinua. Muuten sinua voi odottaa kiinnijääminen ja kuolema. Maestro päätti usein neuvonsa sillä tavalla: kiinnijääminen ja kuolema. Sillä kiinnijäänyt salamurhaaja on yhtä kuin kuollut, riippumatta siitä kenen kynsiin jäi ja lauloiko mitään. Killan mainetta ei saanut tahrata.
Viimeisenä ennen asunnosta poistumistani sujautin takkini taskuun varisnaamion. Tuntui helpottavalta tuntea sen paino kehoa vasten ja kuten monesti aiemminkin, tunsin itseni yhtä innostuneeksi kuin ensimmäisellä kerralla. Muistan vieläkin sen päivän kuin se olisi tapahtunut vain hetki sitten. Kun Maestro ojensi minulle päivällisellä silkkipaperiin käärityn paketin ja sanoi, että sinä iltana, viimeinkin, saisin lähteä hänen kanssaan. Hänen mukaansa en ollut laisinkaan valmis, kolmesta pitkästä oppivuodestani huolimatta, mutta olin tullut kuulemma siihen pisteeseen, että enemmän oppisin vain näkemällä ja tekemällä.
Olin silloin yhdentoista. Vanhempieni kuolemasta oli kulunut jo kolme vuotta.
Koko loppuillan ennen lähtöä olinkin siis ollut kuin kissa pistoksissa ja häirinnyt Maestron rauhaa jatkuvilla kysymyksillä ja käyskentelemällä rauhattomasti pitkin poikin taloa. Mutta heti, kun olimme istuutuneet Maestron autoon ja syöksyneet kohti Manhattania, kaikki jännitys oli äkkiä tipotiessään ja tunsin itseni rauhalliseksi, valppaaksi, oikeaksi. Tämä oli juuri se tehtävä, johon minut oli luotu.
Nyt jälkeenpäin tunnen itseni jotenkin etäisen kauhistuneeksi. Maestro oli aivopessyt minut todella hyvin, kenties liiankin hyvin. Ehkä hän tajusi sen ja juuri siksi otti minut mukaansa - antaakseen minulle vielä viimeisen tilaisuuden tajuta totuus ja perääntyä. Mutta minä olin oikeassa jo silloin, yksitoistavuotiaana pikku tytönhuitukkana, jonka ei sen ikäisenä olisi kuulunut tietää edes puoliakaan niistä asioista joita Maestro oli minulle opettanut. Minut oli luotu tappamaan, ei verenhimosta eikä kunnian tähden, vaan kuoleman instrumentiksi. Sillä tikarikin on taottu viiltämään, huolimatta siitä kuinka kauniiksi se on koristeltu ja käytetäänkö sitä edes ikinä. Jo silloin minä olin tikari, vaikkakin kenties hiomaton.
Kaikkien näitten vuosien jälkeen tuo rauhan ja varmuuden tunne ei ollut muuttunut laisinkaan. En enää kulkenut Maestron uljaalla mustalla autolla vaan julkisella, mutta silti joka kerta matkatessani kohti Hiljaisten maanalaista tukikohtaa jokin sisälläni tuntui heräävän eloon. Sitäpaitsi pidän julkisella kulkemisesta, sillä ihmisten sekaan on niin helppo sulautua. Kukaan ei kiinnitä kovin suurta huomiota nuoreen naiseen, joka kanaa treenikassia ja kuuntelee samalla kuulokkeista musiikkia. "Taas noita fitnessihmisiä," joku saattaisi laittaa merkille, mutta todellinen päämääräni ja kassini sisältö jäisi kanssamatkustajilleni ikuiseksi mysteeriksi.
Jäin bussista hiukan ennen Jerome-Anderson Avenuesia ja kuljin loppumatkan jalan. Hiljaisten killan päämaja oli suljetulla maanalaisen asemalla, eikä sitä oltu tehty helposti löydettäväksi. Ensimmäisellä kerralla olimme tulleet aivan eri kautta, sillä Maestro ei noin vain voinut jättää hienoa autoaan kadun varteen. Ajoimme silloin siis killan omaan autotalliin, jossa säilytettiin muitten kiltalaisten menopelejä ja killan omistamia kulkuvälineitä.
Kulkiessamme paksun tiiliseinän sisään tehtyä käytävää pitkin, jännitys pistelee taas muutaman kerran vatsanpohjaani. Pakotan itseni kuitenkin rauhoittumaan ja putkahdamme salaovesta tyhjälle asemalle. Asema on autio ja melkein täysin pimeä, mutta ikkunoitten eteen naulattujen lankkujen välistä siivilöityvän himmeän valon ansiosta näen roskaiset lattiat ja tyhjät seinät. Hetken mielessäni käväisee, että olemme tulleet väärälle asemalle, mutta Maestro näyttää olevan varma siitä minne on menossa. Hän kulkee laiturin yli ja painaa seinässä olevaa tiiltä. Toinen salaovi aukenee ja astumme hämärästi valaistuun huoneeseen, josta kuuluu vaimeaa puheensorinaa.
Palasin muistoistani hetkeksi takaisin nykypäivään, kun pysähdyin metroaseman siniseksi maalatun julkisivun luo. Maali oli rapistunut ja seinä graffitien peittämä. Vilkaisin pikaisesti ja näin kadun olevan melkein täysin autio muutamaa toimettoman näköistä pultsaria lukuunottamatta, mutta tiesin ettei heistä tarvinnut välittää. Kaduilla ei selvinnyt kovin kauan hengissä, ellei välittänyt vain omista asioistaan. Laitoin treenikassin selkääni, otin muutaman vauhtiaskeleen ja kiipesin seinää pitkin ylös. Tarrasin kiinni katolle laitetusta metallliaidasta, kiepautin itseni pikaisesti sen yli ja laskeuduin kyykkyyn sen takana olevaan pieneen pusikkoon. Kaivoin taskustani naamion ja kiinnitin sen huolellisesti kasvoilleni.
'Laita naamio yllesi,' Maestro kuiskaa minulle matalasti, kun olen jo astumaisillani huoneeseen. 'Älä paljasta todellisia kasvojasi edes työtovereillesi. Näin he eivät voi päästä ihosi alle. Ja sinähän tiedät, mitä liiasta läheisyydestä seuraa.' Maestrolla on jo mustavalkoinen naamionsa kasvoillaan, vaikken tiedä missä vaiheessa hän laittoi sen ylleen. Tottelen pikaisesti ja kiinnitän lintunaamion kasvoilleni. Sen jälkeen seuraan Maestroa himmeään huoneeseen.
Huone on karusti sisustettu, sillä siellä on vain puinen pöytä, himmennetty lamppu ja seinällä oleva korkkitaulu täynnä lappuja ja kuvia. Nurkissa ja pöydän ympärillä on muutama tuoli ja niillä istuu tummiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Joillakin on naamio, kuten meillä, jotkut taas ovat vain maalanneet kasvonsa tai silmiensä ympärykset mustiksi. Toisten asuihin on panostettu kunnolla ja sen näkee, jotkut taas ovat ilmeisesti ottaneet vain mitä tahansa mustaa, mitä vaatekaapista löytyy. Me kuulumme Maestron kanssa ilmeisesti siihen väliin, sillä vaikka Maestrolla onkin pitkä musta trenssi, sarkahousut ja kävelykeppi, minulla on vain musta nahkatakki, joustavat farkut ja juoksukengät. Tunnen kuitenkin, ettei tässä joukossa pukeutumisella ole niin suurta merkitystä.
'Maestro! Pitkästä aikaa!' seinän vierestä nousee iloisen keltaiseen naamioon pukeutunut, melko nuorelta vaikuttava mies. 'Toit näköjään oppilaasikin mukanasi,' Keltanaamioinen kävelee rennosti luoksemme. Naamioon on maalattu hymynaama ja mietin, millainen salamurhaaja valitsee naamiokseen jotakin noin räikeää.
Nyt tiedän, että vastaus tuohon kysymykseen on: ihmisten tappamisesta sairaalla tavalla nauttiva psykopaatti. Smiley saattoi vaikuttaa normaaleissa olosuhteissa jopa siedettävältä jos niin tahtoi, mutta hän kuului ehdottomasti kiltamme kajahtaneimpaan joukkoon.
'SmileyFace, tässä on oppilaani Varis. Varis, SmileyFace on yksi Hiljaisista kuten minäkin. Pysy kaukana hänestä.' Maestro sanoo. Kuulen Maestron äänessä viileyttä, enkä ihmettele sitä, sillä hän ei voi oikein sietää ylettömän rennoilta ja ystävällisiltä vaikuttavia ihmisiä.
'Noh, ei aina tarvitse olla noin kylmäkiskoinen!' SmileyFace nauraa huumorittomasti. 'Mutta totta puhuen, Maestro, Isoveli haluaa tavata sinut. Somersenin tapauksessa on ilmeisesti tapahtunut jokin käänne. Ukkopaha on alkanut yhtäkkiä pohtia maastamuuton hyviä puolia. Vanha äijänkäppyrä,' Smiley tuhahtaa ivallisesti.
Maestro vilkaisee minua pikaisesti. 'Varis, jää tänne. Älä puhu kenellekkään, älä lähesty ketään. Istu tuolla nurkassa,' hän viittaa lähinnä ovea olevaan tuoliin. SmileyFace, jos vilkaisetkaan häneen päin, kaivan silmäsi ulos,' hän katsoo Smileytä, ja vaikken näe hänen silmiään, hänen asentonsa on uhkaava.
'Äläs nyt! Mitä minä muka tekisin pikku Varikselle! Katkoisin hänen siipensä? Pois se minusta!' Smiley puolustautuu, mutta ottaa askeleen kauemmas.
'Pidäkin sitten lupauksesi,' Maestro nojautuu uhkaavasti Smileytä kohti ja painelee sitten huoneen yhdellä laidalla olevalle vihreälle ovelle ja menee siitä sisään.
Käännyn katsomaan Smileytä. Hän katsoo poispäin minusta ja tajuan, että rennosta käyttäytymisestään huolimatta hän ilmiselvästi pelkää ja kunnioittaa Maestroa. Ihmettelen sitä, sillä en ole nähnyt Maestrossa koskaan mitään todella pelottavaa. Tottakai hän on salamurhaaja ja vieläpä hyvä sellainen, mutta kaikki tuntuvat kunnioittavan häntä kohtuuttoman paljon. Ehkä minä en vain kykene kohtaamaan Maestroa sillä tavalla kuin muut, sillä olen nähnyt hänet useammin vaeltelemassa pitkin taloa aamutakissa ja kahvikuppi kädessä kuin tappamassa ihmisiä.
'Kuinka iso kilta tämä on?' kysyn Smileyltä. Smiley ei vastaa, vaan katsoo saappaankärkiään hyvin kiinnostuneena. Oikeasti, pelkääkö hän Maestroa NOIN paljon?
'Älä edes yritä puhua hänelle,' kuuluu käheä naisenääni jostakin takaani. 'Smiley on todellinen pelkuri, eikä mikään hyvä keskustelukumppanikaan.'
Käännyn katsomaan äänen suuntaan ja näen ilmeisesti afroamerikkalaisen naisen, jolla on kasvojen yläosan peittävä tummansininen naamio, joka esittää tuttua öistä maisemaa Van Goghin Tähtiyöstä. Naisella on pitkät mustat rastat, runsaasti koruja ja mustat nahkavaatteet. 'Minä olen Alma.' Katson naista hetken mietteliäänä, sillä Alma ei ole mielestäni nimi, joka sopisi hänelle parhaiten. Mutta ei kai se pahakaan ole.
'Onko sinusta sitten keskustelukumppaniksi?' kysyn osin retorisesti.
'Jaa, enpä tiedä. Mutta jos halusit tietää, niin ei tämä mikään kovin suuri kilta ole. Minun tietojeni mukaan ainakin viisitoista aktiivista jäsentä ja muutama satunnainen kävijä. Kiltojen keskuudessa olemme kuitenkin yksi laadukkaimmista, joten jos aiot tämän killan riveihin, sinun kannattaa työskennellä kovasti,' Alma selittää.
Olen vastaamassa jotakin, kun Maestro tulee kiireisen näköisenä ulos samasta vihreästä ovesta. Hän nyökkää pikaisesti Almalle ja tarttuu minua olkapäästä. 'Lähdetään, Varis. Somersen on siirretty huolellisista kiireisten listalle. Ei ole aikaa jäädä rupattelemaan.'
Ja niin me menemme.
Muistot ensimmäisestä kerrasta pyörivät vielä mielessäni, kun astuin sisään salaovesta joka vei metroasemalle. Paljon oli tapahtunut sen jälkeen. Minun oli pitänyt raivata oma paikkani Hiljaisten keskuudessa, Maestro ja Alma olivat molemmat kuolleet ja muutenkin porukka oli osittain vaihtunut. Smiley oli yhä kuvioissa mukana, ikävä kyllä. Olin ajan kanssa oppinut inhoamaan häntä, sillä hän oli rasittava eikä hänessä ollut kovin paljon mitään mistä pitää.
Vilkaisin ohimennen valvontakameraa, jonka avulla tunnelin sisempi ovi avautui ja kuljin eteenpäin. Maanalainen tukikohta oli minulle ehkä jopa tutumpi paikka kuin pieni huoneistoni 90th Streetillä, jossa kävin usein vain nukkumassa ja pikaisesti päivätyön ja yötyön välillä. Kuljin siis tottuneesti laiturin poikki ja pian astuinkin tuttuun himmeään huoneeseen. Huone oli vielä melko tyhjä, sillä kello hipoi vasta puoli kahdeksaa. Monilla muillakin kiltalaisilla oli minun laillani toinen työ, eivätkä he olleet vielä kaikki ehtineet paikalle. Smiley oli ikävä kyllä siellä.
"Päivää Varis! Näytät hienolta noissa housuissa," Smileyllä oli naamio kasvoillaan, mutta saatoin arvata, että hänen katseensa mittaili vartaloani inhottavasti.
"Pää kiinni SmileyFace," tyydyin tuhahtamaan kylmästi samalla, kun kuljin siniselle ovelle joka vei kiltalaisten pukutiloihin. Tietenkään en päässyt Smileystä eroon niin helpolla, vaan hän seurasi minua kenties siinä toivossa, että näkisi jotain enemmänkin. Käännyin kuitenkin salamannopeasti ja potkaisin häntä kantapäälläni palleaan. Kuului puhahdus, kun happi lähti pois Smileyn keuhkoista ja hän lyyhistyi lattialle kontalleen. "Älä edes yritä," sanoin varoittavasti ja menin pukuhuoneeseen. Oven takaa kuului heikkoa pihinää, kun Smiley yritti nauraa.
Pidin kiirettä vaihtaessani ylleni työvaatteet, mutta väistämättä siinä kului aina ainakin vartti. Asettelin huolellisesti köydet ja ruoskan, veitset ja pistoolit ja kaikki muut tavarat koteloihin ja pieneen, kätevään reppuun, jota kuljetin aina mukanani. Olin pitkään miettinyt, käyttäisinkö mitään luoti- tai suojaliiviä takin alla, mutta kerran kun olin ollut vähällä saada puukon vatsaani, olin päättänyt että vaikka se hidastaisi minua hieman, ei pienestä lisäturvallisuudesta ollut mitään haittaa. Lopulta olimme kehittäneet Maestron kanssa yllättävän kevyen ja vaatteiden alle sopivan mallin, joka ei kylläkään suojannut luodeilta, mutta toimi ainakin pienimmistä teräaseista saatavien vammojen ehkäisemisessä. Lisäksi laitoin vielä peruukin päähäni ja värillisen erikoispiilolinssin toiseen silmään.
Vilkaisin itseäni vielä peilistä varmistaakseni, että kaikki oli kunnossa. Muutos Sage Graysta Varikseksi oli aina niin täydellinen, kuin viidessätoissa minuutissa saattoi tavoittaa. Sage oli keskipituinen, solakka ja naapurintyttömäisen sievä. Huomaamaton meikki, siistit vaatteet, pixie-kampaukseksi leikatut, lainehtivat, keskiruskeat hiukset. Silmiä miellyttävä, mutta vakavanpuoleinen. Täydellinen ulkoasu sellaiselle, joka ei halua herättää erityistä huomiota.
Variksen ulkonäkö oli yhtä harkittu kokonäköisyys, mutta aivan eri tavalla. Pituutta saattoi lisätä vain hieman paksupohjaisemmilla kengillä ja vaatteet saattoivat muuttaa kehonmuotoja hieman, mutta tärkeintä oli, että Variksen olemuksessa oli aina jotain itsevarmempaa ja vaarallisempaa. Tukevampi haara-asento ja aina pistoolinperän ja veitsenkahvojen lähellä pysyvät valppaat kädet osoittivat ainaisesta taisteluvalmiudesta. Peruukki ja kirkkaasti eriväriset silmät loivat kontrastia Sagen ulkomuotoon. Vielä lisätäkseni eroa meikkasin aina varalta silmieni ympäryksen mustaksi ja punasin huulet kirkkaasti rajaten ne hiukan huulten aidosta muodosta poiketen.
Olin niin tottunut vaihtelemaan ulkonäköäni Sagen ja Variksen välillä, etten tarkalleen enää tiennyt, kumpi oli rooliasu ja kumpi aito minä. Variksena käytin kyllä fyysisiä keinoja naamioituakseni, mutta elämä Sagena oli yhtä lailla näyttelemistä.
Lopulta, kun tulin ulos pukuhuoneesta, oleskelutilassa oli jo hieman enemmän kiltalaisia. Näin Smileyn nurkassa juttelemassa jonkun ikävännäköisen tyypin kanssa, jota en ollut ennen nähnyt. Kun hän huomasi minut, arvasin hänen virnistävän naamionsa alla. Hän nyhjäisi rasvatukkaista kaveriaan ja osoitti minua. Tyyppi kääntyi minua kohti ja näin viirusilmät, pakenevan hiusrajan, kellertävät hampaat ja muutaman mauttoman kultakorvarenkaan. Miehellä ei ollut naamiota, joten hän oli joko asiakas tai mahdollisesti jonkun toisen killan jäsen. Joka tapauksessa lakkasin kiinnittämästä huomiota häneen ja kuljin huoneen poikki seinällä olevan korkkitaulun luo.
Taulu oli ainoa huoneen seinällä oleva esine. Sen yläreunassa luki puukolla veistetyin kirjaimin TUOMITUT. Tauluun oli kiinnitetty muutamia pieniä kuvia ihmisistä ja kuvien alle oli kirjattu tapausten yksityiskohtia. Tämä oli Tuomittujen lista ja sille kiinnitettiin tapaukset, joita kuka tahansa saattoi kokeilla. Yleensä kaikki toimeksiannot kulkivat Isoveljen käsien kautta ja hän päätti, mikä toimeksianto sopi kenellekin parhaiten, mutta joskus kun toimeksiantaja halusi asioitten tapahtuvan nopeasti ja kilpailutti siksi eri kiltoja ja palkkamurhaajia. Tuomittujen listalle päätyvät olivat siis avoimen jahdin kohteena. Sen tuomitummaksi on aika vaikea päästä.
En ollut ehtinyt edes vielä kunnolla vilkaista tululla olevia ilmoituksia, kuin tunsin kosketuksen olkapäässäni. Oletin sen olevan taas Smiley, joten tartuin minuun koskeneesta kädestä ja kieräytin minut yllättäneen henkilön kurkkulukkoon. Henkilö ei kuitenkaan ollut Smiley, vaan hänen kanssaan jutellut rasvatukkainen nilkki.
"Mitä haluat?" tivasin häneltä hölläsin otteeni. Tulijan silmät olivat laajenneet ja hän näytti hiukan pelästyneeltä.
"Kuulin toveriltani SmileyFacelta, että sinä olet tämän killan pätevin palkkamurhaaja," miehellä oli nariseva ääni joka sai nyrkkini kihelmöimään halusta vetää häntä turpaan. En pitänyt tästä tyypistä ollenkaan, sillä hän näytti joko huumediileriltä, parittajalta, kielijältä tai kaikilta niiltä yhtä aikaa. Mulkaisin kohti nurkkaa, jossa Smiley oli ollut, mutta pelkuri oli kadonnut huoneesta. Niin Smileyn tapaista aiheuttaa minulle epämukaavuuksia vain koska.
"Niin?" tivasin, sillä halusin saada tämän keskustelun päättymään mahdollisimman pian.
"Olen Henry Sasch," mies ojensi kätensä tervehdykseen, mutta jätin sen huomiota.
"Asiaan," tokaisin ja nojasin seinään taulun vierellä. Pysyin kuitenkin varuillani.
"Tulin tänne toimeksiantajani puolesta toimittamaan ilmoituksen Tuomittujen listalle. Hän ei nimittäin halua tulla nähdyksi tällaisten paikkojen lähelläkään, mahdollisten skandaalien takia, tiedättehän. Toimeksiantajallani on kiire, sillä hän tahtoo asioiden etenevän niin pian kuin mahdollista, ellei jopa sitäkin ennen," Sasch naurahti huonolle vitsilleen ja minun teki mieli läimäyttää häntä. Kielijä siis, tai jotakin sen tapaista. Perseennuolija.
"Tunnen SmileyFacen entuudestaan ja hänet nähtyäni jäin jutustelemaan. Ikävä kyllä hän ei voinut auttaa, mutta suositteli ystävällisesti sinua. Olet kuulemma Maestron oppilas." Smiley, senkin kusipää. En tahtonut tulla leimatuksi Maestron oppilaana, en edes nyt hänen kuoltuaan. Sasch osoitti taululla olevaa kuvaa ja jo ennen kuin näin kuvan, tunsin sisimmässäni tunteen, jota pienempänä olin kutsunut nytkähdykseksi. Se tarkoitti yleensä, että jotakin oli tapahtumassa ja yleensä vasta myöhemmin huomasin kuinka merkittävä tuo tapahtuma oli ollut ja miten oma toimintani oli vaikuttanut asioiden etenemiseen. "Tuossa on etsimämme henkilö."
Katsoin rakeista kuvaa, joka oli suurennettu jostakin suuremmasta kuvasta. Siinä oli nuori lyhyt- ja tummatukkainen nainen, joka käveli kadulla punaisessa takissa, legginseissä ja Piuman ballerinoissa.
Tiesin kenkien merkin, sillä ne olivat omani. Nuori nainen olin minä. Olin juuri eilen pitänyt tuota räikeän väristä takkia ihan sen takia, ettei sitä tullut kovin usein käytettyä. Tunsin kylmänväreiden kulkevan selkääni pitkin. Kuvan alla oli lappu, jossa luki: "Sage Gray, 22, työpaikka Metropolitan Museum of Art, asuu Upper East Sidessa, tuntomerkkeinä lyhyet ruskeat hiukset, vihreät silmät. KIIREELLINEN, palkkiotietoja varten ota yhteyttä H. Sasch". Alla oli vielä Saschin sähköpostiosoite ja puhelinumero.
Tunsin jalkojeni alkavan täristä, mutta pakotin itseni pysymään kasassa. Olin kenties liian pitkään vaiti, sillä Sasch kysäisi ehkä hiukan turhautuneena: "No? Mitäs sanot?"
"Ei," käytin parasta välinpitämätöntä ääntäni, vaikka se tärisikin hiukan reunoilta. "Ei kiinnosta. Käske toimeksiantajasi hoitaa itse likaiset työnsä ja häivy silmistäni."
"Mutta palkk-" Sasch yritti vastustella.
"Sanoin, että häivy silmistäni, tai tapan sinut," tiuskaisin vihaisesti ja huitaisin nopeasti ja uhkaavasti kädelläni hänen suuntaansa. Se sai Saschiin liikettä ja hän perääntyi pois päämajasta häntä koipiensa välissä. Vedin pari kertaa syvään henkeä ja yritin rauhoittua hetkeksi. Mielessäni pyöri kuitenkin vain pörräämällä kysymyksiä, joihin minulla ei ollut yhtäkään vastausta. Kuka haluaa minut kuoliaaksi? Kuka haluaa SAGEN kuoliaaksi? Tietääkö joku minusta? Kuka voisi olla Sagen vihollinen?
"Mitä tuo oli olevinaan? Yrittikö hän käpälöidä?" kuulin Viikingin raskaat askeleet, kun hän kulki huoneen poikki luokseni. En oikein ymmärtänyt, mitä Viikinki teki Hiljaisissa, sillä hän oli suurikokoinen, raskasrakenteinen, kaikkea muuta kuin huomaamaton ja KAIKKEA muuta kuin hiljainen. Kukaan hänen uhreistaan ei ollut ilmeisesti kuitenkaan jäänyt henkiin valittaakseen siitä ettei hän ollut oikeassa killassa, joten ei ollut mitään syytä häntä potkia poiskaan.
"En pidä tuollaisista tyypeistä," tuhahdin. "Enkä ikinä alentuisi siivoamaan heidän sotkujaan." Se ilmeisesti riitti Viikingille. "Onko Isoveli vapaana?" kysyin, sillä hän oli tullut vihreältä ovelta päin, jonka takana oli Isoveljen toimisto.
"Ei koko yönä. Hänellä oli jotain kiireellisiä asioita toimitettavana. Mutta eikö sinulla ole vielä paljon tekemistä Damonin tapauksen kanssa?" Nyökkäsin möyntyvästi peittäen samalla turhautumiseni mahdollisimman huolella ja lähdin pikaisesti ulos huoneesta takaisin autiolle metroasemalle.
Minua huolestutti kuva ja se mitä se tarkoitti. Isoveli kykenisi ehkä tekemään asialle jotakin, jos viesti oli lähetetty muihinkin kiltoihin, mutta jos hän ei ollut tänä yönä käytettävissä... Minun pitäisi vain pärjätä itsekseni siihen asti. Se ei tuntunut mukavalta. Tiesin olevani taitava, ehkä taitavin koko killassa, mutta entä muut killat? En tiennyt muiden kiltojen toimintatavoista kuin yleisesti. Lopulta päätin jättää asian pohtimisen sikseen, keskittyä olennaiseen ja olemaan valppaana. Muuta en voinut. Minun täytyi siis keskittyä käsillä olevaan tehtävään.
...............
Roderick Damon oli kielijä, mikä periaatteessa tarkoitti sitä, että hän kulki ympäriinsä alamaailmassa jonkun isomman pomon suojattina ja aiheutti kaikkialla ympärillään vaikeuksia. Kielijöitä siis inhottiin antaumuksella joka taholla - mutta heillä oli kuitenkin oma tarkoituksensa. Jos oli rikollispomo ja halusi alaistensa toimivan toimintakaavojen mukaisesti, mikään ei toiminut yhtä hyvin kuin kielijä. Jos taas oli rikollispomo ja halusi selkeää informaatiota toisten rikollisliigojen liikkeistä, kielijä oli vastaus siihenkin pulmaan. Kielijä on kuitenkin ymmärrettävistä syistä sellainen ammatti, jonka harjoittajien elinajanodote ei ole kovin korkea.
Roderick Damon oli saattanut itsensä oikein mukavaan pinteeseen. Pinteeseen, josta minun oli tarkoitus auttaa hänet takaoven kautta ulos. Hän oli toiminut ensiksi Yönkotkien päällikön ja oikean käden välisenä kielijänä, laverrellen kummallekin taholle toisesta tarpeellista informaatiota, joskus toisen kehoituksesta, joskus muuten vain. Tämä oli tuiki tavallista ja olisi lopulta hoidettu jengin sisällä kuntoon, mutta Damon olikin toiminut myös Allianssin talutushihnasta käsin - ja niine hyvineen pettänyt molemmat osapuolet, huijannut kummastakin jengistä rutkasti rahaa ja kadonnut kuin pieru Saharaan. Kun Yönkotkat ja Allianssi olivat ensiksi syytelleet tarpeeksi kauan toisiaan, käyneet muutaman katutappelun ja tehneet pari iskua toistensa alueille, he olivat viimeinkin lyöneet viisaat päänsä yhteen ja tulleet siihen tulokseen, etteivät he löytäisi Damonia räiskimällä toisiaan. Ja Damon täytyi löytää, mahdollisimman pian, ennen kuin hän ehtisi tuhlata kummankin jengin omaisuuden.
Siksi he olivatkin tulleet järkevimpään mahdollisimpaan lopputulokseen ja hankkineet kolmannen osapuolen, eli tässä tapauksessa Hiljaiset, hoitamaan ikävän asian puolestaan. Ja Isoveli oli valinnut Hiljaisista parhaimman vaihdoehdon, eli luonnollisestikin minut. Olin tarttunut uuteen haasteeseen innolla, mutta nyt yli viikon jälkeen aloin turhautua. Damon oli ollut ilmeisesti kielijänä luonnonlahjakkuus, mikä ei tarkoittanut hyvää kellekään muulle kuin hänelle itselleen. Hän oli onnistunut pyyhkimään jälkensä taitavasti, niin taitavasti että melkein hämäsi minuakin, mutta minä olin kuitenkin tottunut näkemään myös, milloin jäljet oli peitetty erityisen huolellisesti.
Minulla siis riittäisi tänäkin yönä paljon tutkittavaa. Olin käynyt jo läpi Damonin asunnon (tai mitä siitä oli Allianssin ja Yönkotkien jälkeen jäljellä), jutellut hänet tunteneiden jengiläisten kanssa ja nuuskinut kaikki muutkin paikat, joissa hän oli joskus ollut. Tässä vaiheessa oli siis vuorossa minun eniten inhoamani työvaihe - johtolankojen, todisteiden, papereitten ja tiedostojen lajittelu, analysointi ja johtopäätösten tekeminen. Mikä siis tarkoitti, että jumittuisin tietokoneen ääreen koko loppuillaksi. En siis pitänyt kiirettä ajaessani killan autolla kohti Brooklyniä ja Maestron taloa, josta käsin toimin.
Brooklynin talo oli minun elämässäni tärkein vastine kodille, joka minulla oli ikinä ollut. Minulla oli joitakin muistoja vanhempieni talosta ennen kuin Maestro otti minut haltuunsa, mutta menneisyyttä ennen Brooklyniä ja Maestroa oli aina jostakin syystä vaikea ajatella. Sen sijaan Brooklynissä viettämäni aika oli kirkkaana ja selkeänä mielessäni - Maestron oppitunnit, loputtomalta tuntunut fyysinen harjoittelu, lyhyet rentoutumishetket kirjojen ja musiikin äärellä... Ja kaiken keskellä Maestro, elävimpänä kaikesta, hyörien ja pyörien omien, näkymättömien tuuliensa ajamana. Siksi en ollut jäänyt Brooklyniin Maestron kuoleman jälkeen. En ollut kyennyt karistamaan itsestäni sitä tunnetta, että jokin oli rikki, että kaikki ei ollut enää kohdallaan (eikä tietenkään ollut, sillä Maestro oli jättänyt minut yksin).
Mutta en silti voinut hylätä taloa kokonaan, sillä toista yhtä hyvää paikkaa salamurhaajan toimiin oli vaikea löytää. Maestrolla oli ollut tarpeeksi rahaa ja vaikutusvaltaa, jotta hän oli saattanut törsätä sen salaiseen kellariin. Talon alaimmasta kerroksesta, viinikellarista lähti piilotettu portaikko, joka kulki satakolmekymmentäkaksi porrasta (olin laskenut) alaspäin ja päätyi avaraan maanalaiseen tilaan, jossa oli tilaa niin harjoittelulle, kuin aseitten kehittelylle ja säilytykselle sekä kaikelle muullekin, mitä salamurhaaja ikinä saattoikaan tehdä. Yhdessä nurkassa oli jopa pieni vuode ja suihku, jotka oli tarkoitettu niitä öitä varten, jolloin Maestro oli niin tiiviisti työnsä kimpussa, ettei viitsinyt tulla talon puolelle nukkumaan.
Kun siis livahdin Alakerran toisesta piilosisäänkäynnistä, joka lähti autotallin varastosta, astelin suoraan työpöydän ääreen. Ilmoitustaululle olin kiinnittänyt kaikki mahdolliset tiedot Damonin kontakteista, mahdollisista sijainneista, johtolangoista ja kaikesta muustakin, mikä auttoi minua muodostamaan kuvaa kohteestani ja hänen mielenliikkeistään. Minulla alkoi olla jo joitakin aavistuksia, mutta kaikki kaipasi kiihkeästi järjestelyä ja jäsentelyä. Tätä vaihetta ei usein elokuvissa näe - niitä pitkiä tunteja, jotka vietetään epätoivoisesti kahvikuppi kädessä tietokoneen ruutua, korkkitaulua ja tyhjyyttä vuorotellen tuijotellen. Sitten välillä jokin idea käynnistää lisää tutkimusta, netin selaamista, johtolankojen yhteen sovittelua, kunnes useimmiten idea osoittautuu vääräksi tai vajavaiseksi, minkä jälkeen mietiskely jatkuu, entistä turhautuneempana. Jos se olisi helppoa, kuka tahansa osaisi olla salapoliisi/palkkamurhaaja.
Kahden ja puolen tunnin aktiivisen pohdiskelun jälkeen olin aivan poikki. Pelkän ajattelun ei luulisi voivan rasittaa fyysisesti, mutta jos joku niin sanoo, hän ei varmasti ole ikinä käyttänyt älyään varttia kauempaa yhden asian kimpussa. Pääni tuntui siis aivan tyhjältä ja aavesärkyiseltä, kun viimeinkin nousin tuoliltani ja venyttelin antoisasti. Olin hyvin ärtynyt, sillä edistystä oli tapahtunut hyvin vähän - ei mitään suurta oivallusta, ei vielä - mutta tiesin, että nyt minun täytyi vain napauttaa ajatukset pois päältä ja tehdä jotakin muuta. Vastaukset odottaisivat valmiina sitten, kun olisin ensiksi levännyt ja antanut niille aikaa.
Tiesin, että minun pitäisi käyttää hyväkseni Alakerran treenausmahdollisuuksia useammin, jotta taistelutekniikkani säilyisivät hyvinä, mutta en halunnut viettää siellä enää yhtään hetkeä pidempään. Halusin juosta ulkona yössä, joten valmistauduin kattokävelyä varten notkealla ruoskalla, pehmeäpohjaisilla kengillä ja hyvintarttuvilla hanskoilla. Kattokävely oli Maestron kehittämä laji, jossa tarkoituksena oli jahdata toisia pitkin kaupunkia - ja maahan koskeminen oli automaattinen häviö. Harjoitus oli tietenkin haastava ja jännittävä, eikä hengenlähtökään ollut ollut lähellä kuin lähes parikymmentä kertaa. Silloin kun roikkuu yhden käden varassa viisitoistakerroksisen katon räystäästä, oppii yhtä jos toista elämästä.
Taitamattomampi oppilas olisi kuitenkin kuollut Maestron ohjauksessa jo kauan sitten, ja olin sitä paitsi osoittautunut lajissa suoranaiseksi luonnonlahjakkuudeksi.
Nousin ylös Alakerrasta ja ulkona kiipesin tikkaita ylös katolle, missä varmistin vielä, että köydet, hakaset ja kaikki muu tarpeellinen oli käsillä. Äkkiä kuitenkin pysähdyin, sillä tunsin yllättäen sisimmässäni taas tuon nytkähtävän tunteen, joka varoitti jostakin. Vilkaisin ympärilleni pikaisesti valppaana ja kaikki aistit terävinä. Nousin hieman ja mittailin öistä naapurustoa jännittyneenä. Jossain haukkui koira ja kauempana käynnistettiin auto. Tämä oli hiljaista ja rikasta naapurustoa, täällä mentiin nukkumaan ajoissa ja roistoista ei yleensä ollut huolta. Useimmat taloja omistavista ihmisistä olivat niin rikkaita, että olivat maksaneet BACA:lle suuret lahjukset, jotta heitä ei häirittäisi. BACA, eli Bureau Against Criminal Activity oli mukamas yksityisyritys, joka valtion tukemana kukisti rikollisuutta ja toimitti rikollisia telkien taa. Melkein kuka tahansa aivot omistava ihminen kuitenkin tiesi, että BACA oli itse järjestäytyneen rikollisuuden selkäranka, joka määritteli missä myytiin huumeita ja missä ryösteltiin ja missä ei. Telkien taa toimitettiin vain sellaiset rikolliset, jotka eivät suostuneet olemaan BACA:n tossun alla. Mutta se oli vain asioiden järjestys, eikä pieni ihminen olisi voinut sille mitään vaikka olisi halunnutkin. Rikollisuus vain sattui yleensä ottaen olemaan järjestäytyneempää kuin oikeus ja lainmukaisuus.
Näin silmäkulmastani liikettä naapuritalon katolla, kun jokin tumma vilahti savupiipun taa. Annoin itseni rentoutua ja esitin, etten ollut huomannut mitään. Kävelin katolla hiukan poispäin ja sitten, odottamatta, otin muutaman pikaisen juoksuaskeleen katolla, hyppäsin savupiipun päälle ja näin, miten mustaan huppariin pukeutunut hahmo loikkasi epäinhimillisen pitkän matkan seuraavan talon katolle. En jäänyt ihmettelemään sitä, vaan kaivoin vyöstäni vaijeripyssyn ja laukaisin sen seuraavan talon katolle. Varmistin pikaisesti, että vaijerin toinen pää oli kunnolla kiinni ja painoin irvistäen pyssyn 'Vedä' nappia. Tämä saattoi käydä likaiseksi.
Pyssy nykäisi ilkeästi kättäni ja samassa lensin päätä pahkaa kohti seuraavaa taloa. Ehdin juuri ja juuri suojautua ennen törmäystä kattoon ja pehmensin iskua jatkamalla liikettä kuperkeikalla. Kun vauhti pysähtyi, painoin pyssyn toista nappia joka irrotti vaijerin toisen pään ja arvioin samalla, olinko loukkaantunut. Muutamaa naarmua ja tulevaa mustelmaa lukuunottamatta olin kuitenkin kunnossa. Tällä kertaa oli lykästänyt. Vaijeripyssy oli ollut Maestron prototyyppi ja olin löytänyt sen hänen salakerroksestaan hiljattain hänen kuolemansa jälkeen, kuten monta muutakin hyödyllistä mutta vielä hiukan epävarmaa laitetta. Olin kehitellyt sitä vielä hiukan pidemmälle, mutten vieläkään tiennyt, miten saisin estettyä kaikki kolhut ja muut, joita tuli kun vaijeri veti minut äkkiä pisteestä A pisteeseen B. (Nimittäin useimmiten kohtaaminen pisteen B kanssa oli aika raju)
Vilkuilin ympärilleni, mutta mustahuppuinen henkilö oli kadonnut. Manasin itsekseni. Samassa minuun tartuttiin takaapäin ja joku tönäisi minua kohti katon reunaa. Tartuin kuitenkin hyökkääjääni ranteista ja samalla koukkaisin toisella jalallani hyökkääjän jalkoja kohti. Kun tunsin jalan, onnistuin potkaisemaan sitä tarpeeksi voimalla, jotta hyökkääjäni menetti tasapainonsa, kaatui taaksepäin ja minä hänen päälleen. Kierähdin äkkiä, painoin toisen kyynärvarteni hyökkääjän kurkulle ja toiseen vedin reisikotelosta veitsen.
Hyökkääjä oli tietenkin hupparihiippari. Hän lakkasi taistelemasta kun huomasi veitseni, mikä osoitti, että hänellä oli ainakin jonkin verran järkeä. "Kuka olet ja mitä tahdot!" tivasin huppupäiseltä hahmolta. Hän oli peittänyt kasvojensa alaosan mustalla kankaalla, joten näin hänen huppunsa alta vain omituisen kellertävät silmät. Ne näyttivät hohtavilta yössä. (Piilolinssit kuten minulla?)
Hyökkääjä tuhahti ja samassa tapahtui jotakin odottamatonta. Voimakas tuulenvire puhalsi yllättäen katolle ja minä lensin hyökkääjän päältä selälleni kattotillille. Ennen kuin ehdin edes tajuta mitä oli tapahtunut, huppariin pukeutunut hahmo oli taas pystyssä. "Me tarkkailemme sinua," hahmo sanoi ja samalla hetkellä hän oli kadonnut kuin taikaiskusta. Nousin seisomaan ja katselin hämmentyneenä ympärilleni. Kaukana, jo monen katon takana näin hetken aikaa vilahduksen jostakin tummasta. Miten ihmeessä...
Jätin pohdinnan kuitenkin myöhempään. Tarkistin pikaisesti vammani, jotka eivät olleet vakavat. Kattojuoksuhaluni olivat kuitenkin hiipuneet, joten päätin ajella suoraan asunnolleni poikkeamatta hakemassa tavaroitani päämajasta, siltä varalta, että Smiley tai hänen kaverinsa olisivat siellä vieläkin.
Sitten muistin Tuomittujen listan ja omat kasvoni sillä. Kirosin hiljaa. Jos joku halusi minusta eroon, niin saisi yrittää. Pieni asuntoni 90th streetillä oli nyt mahdollisesti maailman vaarallisin paikka minulle, mutta niin helposti minua ei nitistettäisi.
Noin tuntia myöhemmin napsautin asuntoni valot päälle ja riisuin takin yltäni. Olin jättänyt treenikassini päämajaan, mutta Maestrolla ja minulla oli sälilytystiloja ja turvapaikkoja ympäri New Yorkia, jollaiseen olin nytkin jättänyt killan auton ja salamurhaaja-asuni. Vilkaisin kelloa, joka sanoi, että minulla oli vielä noin tunti, ennen kuin voisin painua hyvillä mielin pehkuihin.
Kävin pikaisessa suihkussa ja vedin naamaani matkalta hakemani noutoruoan. Siltikin, kun olin syönyt, oli aikaa vielä vaikka kuinka paljon jäljellä. Istuin sängylläni enkä tiennyt mitä tehdä. Ainoastaan feikki-vintagekellon ja kaukaisen liikenteen äänet häiritsivät hiljaisuutta.
En ollut jaksanut vaivautua asuntoni sisustamisessa ja sisustusta olisi voinut kuvailla lähinnä masentuneeksi minimalismiksi. Seinät olivat paljaat, lattiat matottomat. Keittiössä oli perustarvikkeet ja pesuhuoneessa tarvittavat shampoot, mutta olohuoneessa oli vain sänky ja pieni ruokapöytänä toimiva sohvapöytä. Tyhjää tilaa tuntui olevan riittämiin, mutta silti luukussa oleminen toi minulle aina lievästi klaustrofobisen olon.
Ehkä voisin kuitenkin mennä tänään aikaisemmin nukkumaan, olin juuri ajattelemassa, kun nytkähdys tuli. Se oli raju ja voimakas, voimakkaampi kuin ehkä koskaan ennen. Kun se iski ensimmäisen kerran, hypähdin tahtomattani pystyyn.
Tarkista uuni.
Tottelin tunnettani, mutta se olisi vienyt minut keittiöön ilmankin, tiesin sen enkä siis vastustellut. Eihän uunissa voinut mitään olla, en edes koskaan käyttänyt sitä. Vanha rämä tuskin edes toimi enää.
Joku oli kuitenkin avannut sen ja hiljattain. Lattialla uunin edessä oli muutama ruostehippunen, joita lähti aina uuniluukun saranoista kun sen avasi. Äänekkään kirskunan kera.
Kylmä tunne leimahti sisälläni ja iski suoraan vatsanpohjaani. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ja jalat tuntuivat heikoilta. Kesti hetken, ennen kuin tajusin pelkääväni. Tunne oli vieras, en ollut pelännyt näin paljon kuin joskus pienenä. Ja sen jälkeen, kun Maestro oli kuollut, en ollut tuntenut kovin paljon mitään kovin pitkään aikaan.
Äidin huuto alakerrasta. Isä, joka sulkee minut suureen mahonkiseen vaatekaappiin. Hänen kätensä ovat hikiset, hän pelkää. 'Isä?' ääneni vapisee. 'Mitä tapahtuu?'
'Älä pelkää, Sage. Me tulemme takaisin.' Isän hengitys on nopeaa, hätäistä. Kuulen, kuinka hänen täytyy yrittää monta kertaa, ennen kuin avain menee lukkoon. Sitten kuuluu loksahdus, isän kiireiset askelet jotka juoksevat pois makuuhuoneesta. Avaimenreiästä tuleva valo on ainoa, jonka näen. Kurkin siitä ulos, yritän nähdä mitä talossa tapahtuu. Raskaat takit painautuvat selkääni ja minulla on kuuma. 'Isä!' kiljun. En halua enää leikkiä tätä leikkiä. On ahdasta, tahdon ulos.
Alhaalta kuuluu laukaus.
Huudan.
Pakotin vanhat muistot ja hyödyttömän pelkoni takaisin tavallisille paikoilleen mieleni taka alalle, ja vetäisin luukun auki.
Uunin pohjalle oli sijoitettu laite. Johdoista ja ajastimesta päätellen pommi. Maestro valisti minua kyllä aikoinaan erilaisista pommeista, mutta kaikki pommityypit olivat kadonneet suin päin mielestäni. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä. Ainoastaan ajastimella oli. Digitaalisessa näytössä hehkui numerot 00:10.
00:09
Jähmetykseni vaihtui hetkessä toiminnaksi. Parilla askeleella olin ikkunan luona.
00:08
Vedin ikkunan auki, hyppäsin ulos ja saman tien kaiteen yli. Heilautin itseni alemmalle parvekkeelle.
00:05
Kierähdin kadulle ja juoksin niin, että jalkoja poltteli ja henki salpautui kurkkuun.
00:01
Takanani taivas leimahti ja paineaalto paiskasi minut päin katua.
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Mutta vielä monimutkaisempaa on, jos itse sattuu olemaan yksi niistä tappajista.
Se päivä, jota tulin muistelemaan vielä kauan myöhemmin katkerasti hymähtäen, oli kulunut iltapäivään asti aivan tavallisena - työvuoroni Metropolitanin taidemuseossa oli venähtänyt yliajalle (kuten tavallista), ja astelin 90th streetillä kohti kenkälaatikon kokoista kaupunkiasuntoani. Vaikka kello oli vasta siinä kuuden maissa, pysyttelin koko ajan aavistuksen valppaana yllätysten varalta - se, että olin yksin kulkeva, hyvätuloiselta vaikuttava nuori nainen, oli varsinainen ikävyysmagneetti, eikä olisi ollut ensimmäinen kerta, kun joku olisi kuvitellut minun lompakkoni helpoksi saaliiksi.
Vaikka pieni osa mielestäni keskittyi tarkkailemaan kadunkulmia ja varjoja ja vaikka oikean käteni sormet olivatkin tottuneesti käsilaukun kahvaan kätketyssä nyrkkiraudassa, suurin osa ajatuksistani oli vielä työpaikalla. Tiesin olevani onnekas, sillä minulla oli vakituinen ja hyväpalkkainen työ alalla, josta nautin. (Itseasiassa sama tavallaan päti kumpaankin työhöni.) Edesmennyt mentorini Maestro ei olisi hyväksynyt valintaani historiallisten aseitten osastolla, mutta koska hän oli mennyt kuolemaan juuri kun olin päässyt yliopistossa, en ollut vaivautunut kysymään hänen mielipidettään. Silti kuulin vieläkin Maestron äänen joka päivä mielessäni, eikä hän suostunut lopettamaan, vaikka kuinka yritin. Mielikuvitus-Maestro löysi jopa vielä enemmän arvostelunaiheita elämästäni, kuin elävä oli ehtinyt löytää.
Joka tapauksessa työ Metropolitanissa oli suunnilleen ainoa asia, josta päiväelämässäni pidin. Vaikka öisin käsittelin aseita aivan eri tavalla, päivisin sain hoitaa, entisöidä ja helliä sekä kauniita että tappavia aseita sieluni syvyyksistä. Juuri sinä päivänä mieleni täyttivät upeat mongoliaseet, joita oli saapunut lastillinen lahjoituksena jonkun varakkaan mongoliaintoilijan perikunnalta. Kihisin siis - syystäkin - innostuksesta päästä tekemään niille kuntotarkastuksia ja miettimään sopivaa esittelytilaa. Nautin näistä iltapäiväkävelyistä asunnolleni, sillä sain silloin upputua vielä hetkeksi johonkin arkiseen. Sain hetken kuvitella, miltä kenties tuntuisi olla normaali. Miltä tuntuisi asunnolle päästyäni vain jäädä sinne; kenties kokata, tai hakea ruokaa jostakin. Lähteä illalla ulos, pienessä ja mukavassa ystäväporukassa.
Sen sijaan asunnolleni päästyä vilkaisin ensimmäisenä kelloa ja tarkistin ajan. Kolme varttia, ennen kuin minun pitäisi kiiruhtaa citybussiin ja suoraan öiseen elämääni.
Rutiininomaisesti ja tehokkaasti lämmitin edellisen päivän ruoantähteet, vaihdoin työvaatteet rennompiin joogahousuihin ja neuleeseen, ja pakkasin urheilukassiini illalla tarvitsemani tavarat. Säilytin osaa salamurhaajan välineistäni asunnossani, jossa olin kätkenyt ne huolellisesti seinäpaneelin taakse. Samalla kun pakkasin tavaroita, kävin niitten kunnon systemaattisesti läpi, sillä jos jotakin, Maestron opit olivat iskostuneet selkäytimeeni. Älä ikinä anna varusteittesi pettää sinua. Muuten sinua voi odottaa kiinnijääminen ja kuolema. Maestro päätti usein neuvonsa sillä tavalla: kiinnijääminen ja kuolema. Sillä kiinnijäänyt salamurhaaja on yhtä kuin kuollut, riippumatta siitä kenen kynsiin jäi ja lauloiko mitään. Killan mainetta ei saanut tahrata.
Viimeisenä ennen asunnosta poistumistani sujautin takkini taskuun varisnaamion. Tuntui helpottavalta tuntea sen paino kehoa vasten ja kuten monesti aiemminkin, tunsin itseni yhtä innostuneeksi kuin ensimmäisellä kerralla. Muistan vieläkin sen päivän kuin se olisi tapahtunut vain hetki sitten. Kun Maestro ojensi minulle päivällisellä silkkipaperiin käärityn paketin ja sanoi, että sinä iltana, viimeinkin, saisin lähteä hänen kanssaan. Hänen mukaansa en ollut laisinkaan valmis, kolmesta pitkästä oppivuodestani huolimatta, mutta olin tullut kuulemma siihen pisteeseen, että enemmän oppisin vain näkemällä ja tekemällä.
Olin silloin yhdentoista. Vanhempieni kuolemasta oli kulunut jo kolme vuotta.
Koko loppuillan ennen lähtöä olinkin siis ollut kuin kissa pistoksissa ja häirinnyt Maestron rauhaa jatkuvilla kysymyksillä ja käyskentelemällä rauhattomasti pitkin poikin taloa. Mutta heti, kun olimme istuutuneet Maestron autoon ja syöksyneet kohti Manhattania, kaikki jännitys oli äkkiä tipotiessään ja tunsin itseni rauhalliseksi, valppaaksi, oikeaksi. Tämä oli juuri se tehtävä, johon minut oli luotu.
Nyt jälkeenpäin tunnen itseni jotenkin etäisen kauhistuneeksi. Maestro oli aivopessyt minut todella hyvin, kenties liiankin hyvin. Ehkä hän tajusi sen ja juuri siksi otti minut mukaansa - antaakseen minulle vielä viimeisen tilaisuuden tajuta totuus ja perääntyä. Mutta minä olin oikeassa jo silloin, yksitoistavuotiaana pikku tytönhuitukkana, jonka ei sen ikäisenä olisi kuulunut tietää edes puoliakaan niistä asioista joita Maestro oli minulle opettanut. Minut oli luotu tappamaan, ei verenhimosta eikä kunnian tähden, vaan kuoleman instrumentiksi. Sillä tikarikin on taottu viiltämään, huolimatta siitä kuinka kauniiksi se on koristeltu ja käytetäänkö sitä edes ikinä. Jo silloin minä olin tikari, vaikkakin kenties hiomaton.
Kaikkien näitten vuosien jälkeen tuo rauhan ja varmuuden tunne ei ollut muuttunut laisinkaan. En enää kulkenut Maestron uljaalla mustalla autolla vaan julkisella, mutta silti joka kerta matkatessani kohti Hiljaisten maanalaista tukikohtaa jokin sisälläni tuntui heräävän eloon. Sitäpaitsi pidän julkisella kulkemisesta, sillä ihmisten sekaan on niin helppo sulautua. Kukaan ei kiinnitä kovin suurta huomiota nuoreen naiseen, joka kanaa treenikassia ja kuuntelee samalla kuulokkeista musiikkia. "Taas noita fitnessihmisiä," joku saattaisi laittaa merkille, mutta todellinen päämääräni ja kassini sisältö jäisi kanssamatkustajilleni ikuiseksi mysteeriksi.
Jäin bussista hiukan ennen Jerome-Anderson Avenuesia ja kuljin loppumatkan jalan. Hiljaisten killan päämaja oli suljetulla maanalaisen asemalla, eikä sitä oltu tehty helposti löydettäväksi. Ensimmäisellä kerralla olimme tulleet aivan eri kautta, sillä Maestro ei noin vain voinut jättää hienoa autoaan kadun varteen. Ajoimme silloin siis killan omaan autotalliin, jossa säilytettiin muitten kiltalaisten menopelejä ja killan omistamia kulkuvälineitä.
Kulkiessamme paksun tiiliseinän sisään tehtyä käytävää pitkin, jännitys pistelee taas muutaman kerran vatsanpohjaani. Pakotan itseni kuitenkin rauhoittumaan ja putkahdamme salaovesta tyhjälle asemalle. Asema on autio ja melkein täysin pimeä, mutta ikkunoitten eteen naulattujen lankkujen välistä siivilöityvän himmeän valon ansiosta näen roskaiset lattiat ja tyhjät seinät. Hetken mielessäni käväisee, että olemme tulleet väärälle asemalle, mutta Maestro näyttää olevan varma siitä minne on menossa. Hän kulkee laiturin yli ja painaa seinässä olevaa tiiltä. Toinen salaovi aukenee ja astumme hämärästi valaistuun huoneeseen, josta kuuluu vaimeaa puheensorinaa.
Palasin muistoistani hetkeksi takaisin nykypäivään, kun pysähdyin metroaseman siniseksi maalatun julkisivun luo. Maali oli rapistunut ja seinä graffitien peittämä. Vilkaisin pikaisesti ja näin kadun olevan melkein täysin autio muutamaa toimettoman näköistä pultsaria lukuunottamatta, mutta tiesin ettei heistä tarvinnut välittää. Kaduilla ei selvinnyt kovin kauan hengissä, ellei välittänyt vain omista asioistaan. Laitoin treenikassin selkääni, otin muutaman vauhtiaskeleen ja kiipesin seinää pitkin ylös. Tarrasin kiinni katolle laitetusta metallliaidasta, kiepautin itseni pikaisesti sen yli ja laskeuduin kyykkyyn sen takana olevaan pieneen pusikkoon. Kaivoin taskustani naamion ja kiinnitin sen huolellisesti kasvoilleni.
'Laita naamio yllesi,' Maestro kuiskaa minulle matalasti, kun olen jo astumaisillani huoneeseen. 'Älä paljasta todellisia kasvojasi edes työtovereillesi. Näin he eivät voi päästä ihosi alle. Ja sinähän tiedät, mitä liiasta läheisyydestä seuraa.' Maestrolla on jo mustavalkoinen naamionsa kasvoillaan, vaikken tiedä missä vaiheessa hän laittoi sen ylleen. Tottelen pikaisesti ja kiinnitän lintunaamion kasvoilleni. Sen jälkeen seuraan Maestroa himmeään huoneeseen.
Huone on karusti sisustettu, sillä siellä on vain puinen pöytä, himmennetty lamppu ja seinällä oleva korkkitaulu täynnä lappuja ja kuvia. Nurkissa ja pöydän ympärillä on muutama tuoli ja niillä istuu tummiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Joillakin on naamio, kuten meillä, jotkut taas ovat vain maalanneet kasvonsa tai silmiensä ympärykset mustiksi. Toisten asuihin on panostettu kunnolla ja sen näkee, jotkut taas ovat ilmeisesti ottaneet vain mitä tahansa mustaa, mitä vaatekaapista löytyy. Me kuulumme Maestron kanssa ilmeisesti siihen väliin, sillä vaikka Maestrolla onkin pitkä musta trenssi, sarkahousut ja kävelykeppi, minulla on vain musta nahkatakki, joustavat farkut ja juoksukengät. Tunnen kuitenkin, ettei tässä joukossa pukeutumisella ole niin suurta merkitystä.
'Maestro! Pitkästä aikaa!' seinän vierestä nousee iloisen keltaiseen naamioon pukeutunut, melko nuorelta vaikuttava mies. 'Toit näköjään oppilaasikin mukanasi,' Keltanaamioinen kävelee rennosti luoksemme. Naamioon on maalattu hymynaama ja mietin, millainen salamurhaaja valitsee naamiokseen jotakin noin räikeää.
Nyt tiedän, että vastaus tuohon kysymykseen on: ihmisten tappamisesta sairaalla tavalla nauttiva psykopaatti. Smiley saattoi vaikuttaa normaaleissa olosuhteissa jopa siedettävältä jos niin tahtoi, mutta hän kuului ehdottomasti kiltamme kajahtaneimpaan joukkoon.
'SmileyFace, tässä on oppilaani Varis. Varis, SmileyFace on yksi Hiljaisista kuten minäkin. Pysy kaukana hänestä.' Maestro sanoo. Kuulen Maestron äänessä viileyttä, enkä ihmettele sitä, sillä hän ei voi oikein sietää ylettömän rennoilta ja ystävällisiltä vaikuttavia ihmisiä.
'Noh, ei aina tarvitse olla noin kylmäkiskoinen!' SmileyFace nauraa huumorittomasti. 'Mutta totta puhuen, Maestro, Isoveli haluaa tavata sinut. Somersenin tapauksessa on ilmeisesti tapahtunut jokin käänne. Ukkopaha on alkanut yhtäkkiä pohtia maastamuuton hyviä puolia. Vanha äijänkäppyrä,' Smiley tuhahtaa ivallisesti.
Maestro vilkaisee minua pikaisesti. 'Varis, jää tänne. Älä puhu kenellekkään, älä lähesty ketään. Istu tuolla nurkassa,' hän viittaa lähinnä ovea olevaan tuoliin. SmileyFace, jos vilkaisetkaan häneen päin, kaivan silmäsi ulos,' hän katsoo Smileytä, ja vaikken näe hänen silmiään, hänen asentonsa on uhkaava.
'Äläs nyt! Mitä minä muka tekisin pikku Varikselle! Katkoisin hänen siipensä? Pois se minusta!' Smiley puolustautuu, mutta ottaa askeleen kauemmas.
'Pidäkin sitten lupauksesi,' Maestro nojautuu uhkaavasti Smileytä kohti ja painelee sitten huoneen yhdellä laidalla olevalle vihreälle ovelle ja menee siitä sisään.
Käännyn katsomaan Smileytä. Hän katsoo poispäin minusta ja tajuan, että rennosta käyttäytymisestään huolimatta hän ilmiselvästi pelkää ja kunnioittaa Maestroa. Ihmettelen sitä, sillä en ole nähnyt Maestrossa koskaan mitään todella pelottavaa. Tottakai hän on salamurhaaja ja vieläpä hyvä sellainen, mutta kaikki tuntuvat kunnioittavan häntä kohtuuttoman paljon. Ehkä minä en vain kykene kohtaamaan Maestroa sillä tavalla kuin muut, sillä olen nähnyt hänet useammin vaeltelemassa pitkin taloa aamutakissa ja kahvikuppi kädessä kuin tappamassa ihmisiä.
'Kuinka iso kilta tämä on?' kysyn Smileyltä. Smiley ei vastaa, vaan katsoo saappaankärkiään hyvin kiinnostuneena. Oikeasti, pelkääkö hän Maestroa NOIN paljon?
'Älä edes yritä puhua hänelle,' kuuluu käheä naisenääni jostakin takaani. 'Smiley on todellinen pelkuri, eikä mikään hyvä keskustelukumppanikaan.'
Käännyn katsomaan äänen suuntaan ja näen ilmeisesti afroamerikkalaisen naisen, jolla on kasvojen yläosan peittävä tummansininen naamio, joka esittää tuttua öistä maisemaa Van Goghin Tähtiyöstä. Naisella on pitkät mustat rastat, runsaasti koruja ja mustat nahkavaatteet. 'Minä olen Alma.' Katson naista hetken mietteliäänä, sillä Alma ei ole mielestäni nimi, joka sopisi hänelle parhaiten. Mutta ei kai se pahakaan ole.
'Onko sinusta sitten keskustelukumppaniksi?' kysyn osin retorisesti.
'Jaa, enpä tiedä. Mutta jos halusit tietää, niin ei tämä mikään kovin suuri kilta ole. Minun tietojeni mukaan ainakin viisitoista aktiivista jäsentä ja muutama satunnainen kävijä. Kiltojen keskuudessa olemme kuitenkin yksi laadukkaimmista, joten jos aiot tämän killan riveihin, sinun kannattaa työskennellä kovasti,' Alma selittää.
Olen vastaamassa jotakin, kun Maestro tulee kiireisen näköisenä ulos samasta vihreästä ovesta. Hän nyökkää pikaisesti Almalle ja tarttuu minua olkapäästä. 'Lähdetään, Varis. Somersen on siirretty huolellisista kiireisten listalle. Ei ole aikaa jäädä rupattelemaan.'
Ja niin me menemme.
Muistot ensimmäisestä kerrasta pyörivät vielä mielessäni, kun astuin sisään salaovesta joka vei metroasemalle. Paljon oli tapahtunut sen jälkeen. Minun oli pitänyt raivata oma paikkani Hiljaisten keskuudessa, Maestro ja Alma olivat molemmat kuolleet ja muutenkin porukka oli osittain vaihtunut. Smiley oli yhä kuvioissa mukana, ikävä kyllä. Olin ajan kanssa oppinut inhoamaan häntä, sillä hän oli rasittava eikä hänessä ollut kovin paljon mitään mistä pitää.
Vilkaisin ohimennen valvontakameraa, jonka avulla tunnelin sisempi ovi avautui ja kuljin eteenpäin. Maanalainen tukikohta oli minulle ehkä jopa tutumpi paikka kuin pieni huoneistoni 90th Streetillä, jossa kävin usein vain nukkumassa ja pikaisesti päivätyön ja yötyön välillä. Kuljin siis tottuneesti laiturin poikki ja pian astuinkin tuttuun himmeään huoneeseen. Huone oli vielä melko tyhjä, sillä kello hipoi vasta puoli kahdeksaa. Monilla muillakin kiltalaisilla oli minun laillani toinen työ, eivätkä he olleet vielä kaikki ehtineet paikalle. Smiley oli ikävä kyllä siellä.
"Päivää Varis! Näytät hienolta noissa housuissa," Smileyllä oli naamio kasvoillaan, mutta saatoin arvata, että hänen katseensa mittaili vartaloani inhottavasti.
"Pää kiinni SmileyFace," tyydyin tuhahtamaan kylmästi samalla, kun kuljin siniselle ovelle joka vei kiltalaisten pukutiloihin. Tietenkään en päässyt Smileystä eroon niin helpolla, vaan hän seurasi minua kenties siinä toivossa, että näkisi jotain enemmänkin. Käännyin kuitenkin salamannopeasti ja potkaisin häntä kantapäälläni palleaan. Kuului puhahdus, kun happi lähti pois Smileyn keuhkoista ja hän lyyhistyi lattialle kontalleen. "Älä edes yritä," sanoin varoittavasti ja menin pukuhuoneeseen. Oven takaa kuului heikkoa pihinää, kun Smiley yritti nauraa.
Pidin kiirettä vaihtaessani ylleni työvaatteet, mutta väistämättä siinä kului aina ainakin vartti. Asettelin huolellisesti köydet ja ruoskan, veitset ja pistoolit ja kaikki muut tavarat koteloihin ja pieneen, kätevään reppuun, jota kuljetin aina mukanani. Olin pitkään miettinyt, käyttäisinkö mitään luoti- tai suojaliiviä takin alla, mutta kerran kun olin ollut vähällä saada puukon vatsaani, olin päättänyt että vaikka se hidastaisi minua hieman, ei pienestä lisäturvallisuudesta ollut mitään haittaa. Lopulta olimme kehittäneet Maestron kanssa yllättävän kevyen ja vaatteiden alle sopivan mallin, joka ei kylläkään suojannut luodeilta, mutta toimi ainakin pienimmistä teräaseista saatavien vammojen ehkäisemisessä. Lisäksi laitoin vielä peruukin päähäni ja värillisen erikoispiilolinssin toiseen silmään.
Vilkaisin itseäni vielä peilistä varmistaakseni, että kaikki oli kunnossa. Muutos Sage Graysta Varikseksi oli aina niin täydellinen, kuin viidessätoissa minuutissa saattoi tavoittaa. Sage oli keskipituinen, solakka ja naapurintyttömäisen sievä. Huomaamaton meikki, siistit vaatteet, pixie-kampaukseksi leikatut, lainehtivat, keskiruskeat hiukset. Silmiä miellyttävä, mutta vakavanpuoleinen. Täydellinen ulkoasu sellaiselle, joka ei halua herättää erityistä huomiota.
Variksen ulkonäkö oli yhtä harkittu kokonäköisyys, mutta aivan eri tavalla. Pituutta saattoi lisätä vain hieman paksupohjaisemmilla kengillä ja vaatteet saattoivat muuttaa kehonmuotoja hieman, mutta tärkeintä oli, että Variksen olemuksessa oli aina jotain itsevarmempaa ja vaarallisempaa. Tukevampi haara-asento ja aina pistoolinperän ja veitsenkahvojen lähellä pysyvät valppaat kädet osoittivat ainaisesta taisteluvalmiudesta. Peruukki ja kirkkaasti eriväriset silmät loivat kontrastia Sagen ulkomuotoon. Vielä lisätäkseni eroa meikkasin aina varalta silmieni ympäryksen mustaksi ja punasin huulet kirkkaasti rajaten ne hiukan huulten aidosta muodosta poiketen.
Olin niin tottunut vaihtelemaan ulkonäköäni Sagen ja Variksen välillä, etten tarkalleen enää tiennyt, kumpi oli rooliasu ja kumpi aito minä. Variksena käytin kyllä fyysisiä keinoja naamioituakseni, mutta elämä Sagena oli yhtä lailla näyttelemistä.
Lopulta, kun tulin ulos pukuhuoneesta, oleskelutilassa oli jo hieman enemmän kiltalaisia. Näin Smileyn nurkassa juttelemassa jonkun ikävännäköisen tyypin kanssa, jota en ollut ennen nähnyt. Kun hän huomasi minut, arvasin hänen virnistävän naamionsa alla. Hän nyhjäisi rasvatukkaista kaveriaan ja osoitti minua. Tyyppi kääntyi minua kohti ja näin viirusilmät, pakenevan hiusrajan, kellertävät hampaat ja muutaman mauttoman kultakorvarenkaan. Miehellä ei ollut naamiota, joten hän oli joko asiakas tai mahdollisesti jonkun toisen killan jäsen. Joka tapauksessa lakkasin kiinnittämästä huomiota häneen ja kuljin huoneen poikki seinällä olevan korkkitaulun luo.
Taulu oli ainoa huoneen seinällä oleva esine. Sen yläreunassa luki puukolla veistetyin kirjaimin TUOMITUT. Tauluun oli kiinnitetty muutamia pieniä kuvia ihmisistä ja kuvien alle oli kirjattu tapausten yksityiskohtia. Tämä oli Tuomittujen lista ja sille kiinnitettiin tapaukset, joita kuka tahansa saattoi kokeilla. Yleensä kaikki toimeksiannot kulkivat Isoveljen käsien kautta ja hän päätti, mikä toimeksianto sopi kenellekin parhaiten, mutta joskus kun toimeksiantaja halusi asioitten tapahtuvan nopeasti ja kilpailutti siksi eri kiltoja ja palkkamurhaajia. Tuomittujen listalle päätyvät olivat siis avoimen jahdin kohteena. Sen tuomitummaksi on aika vaikea päästä.
En ollut ehtinyt edes vielä kunnolla vilkaista tululla olevia ilmoituksia, kuin tunsin kosketuksen olkapäässäni. Oletin sen olevan taas Smiley, joten tartuin minuun koskeneesta kädestä ja kieräytin minut yllättäneen henkilön kurkkulukkoon. Henkilö ei kuitenkaan ollut Smiley, vaan hänen kanssaan jutellut rasvatukkainen nilkki.
"Mitä haluat?" tivasin häneltä hölläsin otteeni. Tulijan silmät olivat laajenneet ja hän näytti hiukan pelästyneeltä.
"Kuulin toveriltani SmileyFacelta, että sinä olet tämän killan pätevin palkkamurhaaja," miehellä oli nariseva ääni joka sai nyrkkini kihelmöimään halusta vetää häntä turpaan. En pitänyt tästä tyypistä ollenkaan, sillä hän näytti joko huumediileriltä, parittajalta, kielijältä tai kaikilta niiltä yhtä aikaa. Mulkaisin kohti nurkkaa, jossa Smiley oli ollut, mutta pelkuri oli kadonnut huoneesta. Niin Smileyn tapaista aiheuttaa minulle epämukaavuuksia vain koska.
"Niin?" tivasin, sillä halusin saada tämän keskustelun päättymään mahdollisimman pian.
"Olen Henry Sasch," mies ojensi kätensä tervehdykseen, mutta jätin sen huomiota.
"Asiaan," tokaisin ja nojasin seinään taulun vierellä. Pysyin kuitenkin varuillani.
"Tulin tänne toimeksiantajani puolesta toimittamaan ilmoituksen Tuomittujen listalle. Hän ei nimittäin halua tulla nähdyksi tällaisten paikkojen lähelläkään, mahdollisten skandaalien takia, tiedättehän. Toimeksiantajallani on kiire, sillä hän tahtoo asioiden etenevän niin pian kuin mahdollista, ellei jopa sitäkin ennen," Sasch naurahti huonolle vitsilleen ja minun teki mieli läimäyttää häntä. Kielijä siis, tai jotakin sen tapaista. Perseennuolija.
"Tunnen SmileyFacen entuudestaan ja hänet nähtyäni jäin jutustelemaan. Ikävä kyllä hän ei voinut auttaa, mutta suositteli ystävällisesti sinua. Olet kuulemma Maestron oppilas." Smiley, senkin kusipää. En tahtonut tulla leimatuksi Maestron oppilaana, en edes nyt hänen kuoltuaan. Sasch osoitti taululla olevaa kuvaa ja jo ennen kuin näin kuvan, tunsin sisimmässäni tunteen, jota pienempänä olin kutsunut nytkähdykseksi. Se tarkoitti yleensä, että jotakin oli tapahtumassa ja yleensä vasta myöhemmin huomasin kuinka merkittävä tuo tapahtuma oli ollut ja miten oma toimintani oli vaikuttanut asioiden etenemiseen. "Tuossa on etsimämme henkilö."
Katsoin rakeista kuvaa, joka oli suurennettu jostakin suuremmasta kuvasta. Siinä oli nuori lyhyt- ja tummatukkainen nainen, joka käveli kadulla punaisessa takissa, legginseissä ja Piuman ballerinoissa.
Tiesin kenkien merkin, sillä ne olivat omani. Nuori nainen olin minä. Olin juuri eilen pitänyt tuota räikeän väristä takkia ihan sen takia, ettei sitä tullut kovin usein käytettyä. Tunsin kylmänväreiden kulkevan selkääni pitkin. Kuvan alla oli lappu, jossa luki: "Sage Gray, 22, työpaikka Metropolitan Museum of Art, asuu Upper East Sidessa, tuntomerkkeinä lyhyet ruskeat hiukset, vihreät silmät. KIIREELLINEN, palkkiotietoja varten ota yhteyttä H. Sasch". Alla oli vielä Saschin sähköpostiosoite ja puhelinumero.
Tunsin jalkojeni alkavan täristä, mutta pakotin itseni pysymään kasassa. Olin kenties liian pitkään vaiti, sillä Sasch kysäisi ehkä hiukan turhautuneena: "No? Mitäs sanot?"
"Ei," käytin parasta välinpitämätöntä ääntäni, vaikka se tärisikin hiukan reunoilta. "Ei kiinnosta. Käske toimeksiantajasi hoitaa itse likaiset työnsä ja häivy silmistäni."
"Mutta palkk-" Sasch yritti vastustella.
"Sanoin, että häivy silmistäni, tai tapan sinut," tiuskaisin vihaisesti ja huitaisin nopeasti ja uhkaavasti kädelläni hänen suuntaansa. Se sai Saschiin liikettä ja hän perääntyi pois päämajasta häntä koipiensa välissä. Vedin pari kertaa syvään henkeä ja yritin rauhoittua hetkeksi. Mielessäni pyöri kuitenkin vain pörräämällä kysymyksiä, joihin minulla ei ollut yhtäkään vastausta. Kuka haluaa minut kuoliaaksi? Kuka haluaa SAGEN kuoliaaksi? Tietääkö joku minusta? Kuka voisi olla Sagen vihollinen?
"Mitä tuo oli olevinaan? Yrittikö hän käpälöidä?" kuulin Viikingin raskaat askeleet, kun hän kulki huoneen poikki luokseni. En oikein ymmärtänyt, mitä Viikinki teki Hiljaisissa, sillä hän oli suurikokoinen, raskasrakenteinen, kaikkea muuta kuin huomaamaton ja KAIKKEA muuta kuin hiljainen. Kukaan hänen uhreistaan ei ollut ilmeisesti kuitenkaan jäänyt henkiin valittaakseen siitä ettei hän ollut oikeassa killassa, joten ei ollut mitään syytä häntä potkia poiskaan.
"En pidä tuollaisista tyypeistä," tuhahdin. "Enkä ikinä alentuisi siivoamaan heidän sotkujaan." Se ilmeisesti riitti Viikingille. "Onko Isoveli vapaana?" kysyin, sillä hän oli tullut vihreältä ovelta päin, jonka takana oli Isoveljen toimisto.
"Ei koko yönä. Hänellä oli jotain kiireellisiä asioita toimitettavana. Mutta eikö sinulla ole vielä paljon tekemistä Damonin tapauksen kanssa?" Nyökkäsin möyntyvästi peittäen samalla turhautumiseni mahdollisimman huolella ja lähdin pikaisesti ulos huoneesta takaisin autiolle metroasemalle.
Minua huolestutti kuva ja se mitä se tarkoitti. Isoveli kykenisi ehkä tekemään asialle jotakin, jos viesti oli lähetetty muihinkin kiltoihin, mutta jos hän ei ollut tänä yönä käytettävissä... Minun pitäisi vain pärjätä itsekseni siihen asti. Se ei tuntunut mukavalta. Tiesin olevani taitava, ehkä taitavin koko killassa, mutta entä muut killat? En tiennyt muiden kiltojen toimintatavoista kuin yleisesti. Lopulta päätin jättää asian pohtimisen sikseen, keskittyä olennaiseen ja olemaan valppaana. Muuta en voinut. Minun täytyi siis keskittyä käsillä olevaan tehtävään.
...............
Roderick Damon oli kielijä, mikä periaatteessa tarkoitti sitä, että hän kulki ympäriinsä alamaailmassa jonkun isomman pomon suojattina ja aiheutti kaikkialla ympärillään vaikeuksia. Kielijöitä siis inhottiin antaumuksella joka taholla - mutta heillä oli kuitenkin oma tarkoituksensa. Jos oli rikollispomo ja halusi alaistensa toimivan toimintakaavojen mukaisesti, mikään ei toiminut yhtä hyvin kuin kielijä. Jos taas oli rikollispomo ja halusi selkeää informaatiota toisten rikollisliigojen liikkeistä, kielijä oli vastaus siihenkin pulmaan. Kielijä on kuitenkin ymmärrettävistä syistä sellainen ammatti, jonka harjoittajien elinajanodote ei ole kovin korkea.
Roderick Damon oli saattanut itsensä oikein mukavaan pinteeseen. Pinteeseen, josta minun oli tarkoitus auttaa hänet takaoven kautta ulos. Hän oli toiminut ensiksi Yönkotkien päällikön ja oikean käden välisenä kielijänä, laverrellen kummallekin taholle toisesta tarpeellista informaatiota, joskus toisen kehoituksesta, joskus muuten vain. Tämä oli tuiki tavallista ja olisi lopulta hoidettu jengin sisällä kuntoon, mutta Damon olikin toiminut myös Allianssin talutushihnasta käsin - ja niine hyvineen pettänyt molemmat osapuolet, huijannut kummastakin jengistä rutkasti rahaa ja kadonnut kuin pieru Saharaan. Kun Yönkotkat ja Allianssi olivat ensiksi syytelleet tarpeeksi kauan toisiaan, käyneet muutaman katutappelun ja tehneet pari iskua toistensa alueille, he olivat viimeinkin lyöneet viisaat päänsä yhteen ja tulleet siihen tulokseen, etteivät he löytäisi Damonia räiskimällä toisiaan. Ja Damon täytyi löytää, mahdollisimman pian, ennen kuin hän ehtisi tuhlata kummankin jengin omaisuuden.
Siksi he olivatkin tulleet järkevimpään mahdollisimpaan lopputulokseen ja hankkineet kolmannen osapuolen, eli tässä tapauksessa Hiljaiset, hoitamaan ikävän asian puolestaan. Ja Isoveli oli valinnut Hiljaisista parhaimman vaihdoehdon, eli luonnollisestikin minut. Olin tarttunut uuteen haasteeseen innolla, mutta nyt yli viikon jälkeen aloin turhautua. Damon oli ollut ilmeisesti kielijänä luonnonlahjakkuus, mikä ei tarkoittanut hyvää kellekään muulle kuin hänelle itselleen. Hän oli onnistunut pyyhkimään jälkensä taitavasti, niin taitavasti että melkein hämäsi minuakin, mutta minä olin kuitenkin tottunut näkemään myös, milloin jäljet oli peitetty erityisen huolellisesti.
Minulla siis riittäisi tänäkin yönä paljon tutkittavaa. Olin käynyt jo läpi Damonin asunnon (tai mitä siitä oli Allianssin ja Yönkotkien jälkeen jäljellä), jutellut hänet tunteneiden jengiläisten kanssa ja nuuskinut kaikki muutkin paikat, joissa hän oli joskus ollut. Tässä vaiheessa oli siis vuorossa minun eniten inhoamani työvaihe - johtolankojen, todisteiden, papereitten ja tiedostojen lajittelu, analysointi ja johtopäätösten tekeminen. Mikä siis tarkoitti, että jumittuisin tietokoneen ääreen koko loppuillaksi. En siis pitänyt kiirettä ajaessani killan autolla kohti Brooklyniä ja Maestron taloa, josta käsin toimin.
Brooklynin talo oli minun elämässäni tärkein vastine kodille, joka minulla oli ikinä ollut. Minulla oli joitakin muistoja vanhempieni talosta ennen kuin Maestro otti minut haltuunsa, mutta menneisyyttä ennen Brooklyniä ja Maestroa oli aina jostakin syystä vaikea ajatella. Sen sijaan Brooklynissä viettämäni aika oli kirkkaana ja selkeänä mielessäni - Maestron oppitunnit, loputtomalta tuntunut fyysinen harjoittelu, lyhyet rentoutumishetket kirjojen ja musiikin äärellä... Ja kaiken keskellä Maestro, elävimpänä kaikesta, hyörien ja pyörien omien, näkymättömien tuuliensa ajamana. Siksi en ollut jäänyt Brooklyniin Maestron kuoleman jälkeen. En ollut kyennyt karistamaan itsestäni sitä tunnetta, että jokin oli rikki, että kaikki ei ollut enää kohdallaan (eikä tietenkään ollut, sillä Maestro oli jättänyt minut yksin).
Mutta en silti voinut hylätä taloa kokonaan, sillä toista yhtä hyvää paikkaa salamurhaajan toimiin oli vaikea löytää. Maestrolla oli ollut tarpeeksi rahaa ja vaikutusvaltaa, jotta hän oli saattanut törsätä sen salaiseen kellariin. Talon alaimmasta kerroksesta, viinikellarista lähti piilotettu portaikko, joka kulki satakolmekymmentäkaksi porrasta (olin laskenut) alaspäin ja päätyi avaraan maanalaiseen tilaan, jossa oli tilaa niin harjoittelulle, kuin aseitten kehittelylle ja säilytykselle sekä kaikelle muullekin, mitä salamurhaaja ikinä saattoikaan tehdä. Yhdessä nurkassa oli jopa pieni vuode ja suihku, jotka oli tarkoitettu niitä öitä varten, jolloin Maestro oli niin tiiviisti työnsä kimpussa, ettei viitsinyt tulla talon puolelle nukkumaan.
Kun siis livahdin Alakerran toisesta piilosisäänkäynnistä, joka lähti autotallin varastosta, astelin suoraan työpöydän ääreen. Ilmoitustaululle olin kiinnittänyt kaikki mahdolliset tiedot Damonin kontakteista, mahdollisista sijainneista, johtolangoista ja kaikesta muustakin, mikä auttoi minua muodostamaan kuvaa kohteestani ja hänen mielenliikkeistään. Minulla alkoi olla jo joitakin aavistuksia, mutta kaikki kaipasi kiihkeästi järjestelyä ja jäsentelyä. Tätä vaihetta ei usein elokuvissa näe - niitä pitkiä tunteja, jotka vietetään epätoivoisesti kahvikuppi kädessä tietokoneen ruutua, korkkitaulua ja tyhjyyttä vuorotellen tuijotellen. Sitten välillä jokin idea käynnistää lisää tutkimusta, netin selaamista, johtolankojen yhteen sovittelua, kunnes useimmiten idea osoittautuu vääräksi tai vajavaiseksi, minkä jälkeen mietiskely jatkuu, entistä turhautuneempana. Jos se olisi helppoa, kuka tahansa osaisi olla salapoliisi/palkkamurhaaja.
Kahden ja puolen tunnin aktiivisen pohdiskelun jälkeen olin aivan poikki. Pelkän ajattelun ei luulisi voivan rasittaa fyysisesti, mutta jos joku niin sanoo, hän ei varmasti ole ikinä käyttänyt älyään varttia kauempaa yhden asian kimpussa. Pääni tuntui siis aivan tyhjältä ja aavesärkyiseltä, kun viimeinkin nousin tuoliltani ja venyttelin antoisasti. Olin hyvin ärtynyt, sillä edistystä oli tapahtunut hyvin vähän - ei mitään suurta oivallusta, ei vielä - mutta tiesin, että nyt minun täytyi vain napauttaa ajatukset pois päältä ja tehdä jotakin muuta. Vastaukset odottaisivat valmiina sitten, kun olisin ensiksi levännyt ja antanut niille aikaa.
Tiesin, että minun pitäisi käyttää hyväkseni Alakerran treenausmahdollisuuksia useammin, jotta taistelutekniikkani säilyisivät hyvinä, mutta en halunnut viettää siellä enää yhtään hetkeä pidempään. Halusin juosta ulkona yössä, joten valmistauduin kattokävelyä varten notkealla ruoskalla, pehmeäpohjaisilla kengillä ja hyvintarttuvilla hanskoilla. Kattokävely oli Maestron kehittämä laji, jossa tarkoituksena oli jahdata toisia pitkin kaupunkia - ja maahan koskeminen oli automaattinen häviö. Harjoitus oli tietenkin haastava ja jännittävä, eikä hengenlähtökään ollut ollut lähellä kuin lähes parikymmentä kertaa. Silloin kun roikkuu yhden käden varassa viisitoistakerroksisen katon räystäästä, oppii yhtä jos toista elämästä.
Taitamattomampi oppilas olisi kuitenkin kuollut Maestron ohjauksessa jo kauan sitten, ja olin sitä paitsi osoittautunut lajissa suoranaiseksi luonnonlahjakkuudeksi.
Nousin ylös Alakerrasta ja ulkona kiipesin tikkaita ylös katolle, missä varmistin vielä, että köydet, hakaset ja kaikki muu tarpeellinen oli käsillä. Äkkiä kuitenkin pysähdyin, sillä tunsin yllättäen sisimmässäni taas tuon nytkähtävän tunteen, joka varoitti jostakin. Vilkaisin ympärilleni pikaisesti valppaana ja kaikki aistit terävinä. Nousin hieman ja mittailin öistä naapurustoa jännittyneenä. Jossain haukkui koira ja kauempana käynnistettiin auto. Tämä oli hiljaista ja rikasta naapurustoa, täällä mentiin nukkumaan ajoissa ja roistoista ei yleensä ollut huolta. Useimmat taloja omistavista ihmisistä olivat niin rikkaita, että olivat maksaneet BACA:lle suuret lahjukset, jotta heitä ei häirittäisi. BACA, eli Bureau Against Criminal Activity oli mukamas yksityisyritys, joka valtion tukemana kukisti rikollisuutta ja toimitti rikollisia telkien taa. Melkein kuka tahansa aivot omistava ihminen kuitenkin tiesi, että BACA oli itse järjestäytyneen rikollisuuden selkäranka, joka määritteli missä myytiin huumeita ja missä ryösteltiin ja missä ei. Telkien taa toimitettiin vain sellaiset rikolliset, jotka eivät suostuneet olemaan BACA:n tossun alla. Mutta se oli vain asioiden järjestys, eikä pieni ihminen olisi voinut sille mitään vaikka olisi halunnutkin. Rikollisuus vain sattui yleensä ottaen olemaan järjestäytyneempää kuin oikeus ja lainmukaisuus.
Näin silmäkulmastani liikettä naapuritalon katolla, kun jokin tumma vilahti savupiipun taa. Annoin itseni rentoutua ja esitin, etten ollut huomannut mitään. Kävelin katolla hiukan poispäin ja sitten, odottamatta, otin muutaman pikaisen juoksuaskeleen katolla, hyppäsin savupiipun päälle ja näin, miten mustaan huppariin pukeutunut hahmo loikkasi epäinhimillisen pitkän matkan seuraavan talon katolle. En jäänyt ihmettelemään sitä, vaan kaivoin vyöstäni vaijeripyssyn ja laukaisin sen seuraavan talon katolle. Varmistin pikaisesti, että vaijerin toinen pää oli kunnolla kiinni ja painoin irvistäen pyssyn 'Vedä' nappia. Tämä saattoi käydä likaiseksi.
Pyssy nykäisi ilkeästi kättäni ja samassa lensin päätä pahkaa kohti seuraavaa taloa. Ehdin juuri ja juuri suojautua ennen törmäystä kattoon ja pehmensin iskua jatkamalla liikettä kuperkeikalla. Kun vauhti pysähtyi, painoin pyssyn toista nappia joka irrotti vaijerin toisen pään ja arvioin samalla, olinko loukkaantunut. Muutamaa naarmua ja tulevaa mustelmaa lukuunottamatta olin kuitenkin kunnossa. Tällä kertaa oli lykästänyt. Vaijeripyssy oli ollut Maestron prototyyppi ja olin löytänyt sen hänen salakerroksestaan hiljattain hänen kuolemansa jälkeen, kuten monta muutakin hyödyllistä mutta vielä hiukan epävarmaa laitetta. Olin kehitellyt sitä vielä hiukan pidemmälle, mutten vieläkään tiennyt, miten saisin estettyä kaikki kolhut ja muut, joita tuli kun vaijeri veti minut äkkiä pisteestä A pisteeseen B. (Nimittäin useimmiten kohtaaminen pisteen B kanssa oli aika raju)
Vilkuilin ympärilleni, mutta mustahuppuinen henkilö oli kadonnut. Manasin itsekseni. Samassa minuun tartuttiin takaapäin ja joku tönäisi minua kohti katon reunaa. Tartuin kuitenkin hyökkääjääni ranteista ja samalla koukkaisin toisella jalallani hyökkääjän jalkoja kohti. Kun tunsin jalan, onnistuin potkaisemaan sitä tarpeeksi voimalla, jotta hyökkääjäni menetti tasapainonsa, kaatui taaksepäin ja minä hänen päälleen. Kierähdin äkkiä, painoin toisen kyynärvarteni hyökkääjän kurkulle ja toiseen vedin reisikotelosta veitsen.
Hyökkääjä oli tietenkin hupparihiippari. Hän lakkasi taistelemasta kun huomasi veitseni, mikä osoitti, että hänellä oli ainakin jonkin verran järkeä. "Kuka olet ja mitä tahdot!" tivasin huppupäiseltä hahmolta. Hän oli peittänyt kasvojensa alaosan mustalla kankaalla, joten näin hänen huppunsa alta vain omituisen kellertävät silmät. Ne näyttivät hohtavilta yössä. (Piilolinssit kuten minulla?)
Hyökkääjä tuhahti ja samassa tapahtui jotakin odottamatonta. Voimakas tuulenvire puhalsi yllättäen katolle ja minä lensin hyökkääjän päältä selälleni kattotillille. Ennen kuin ehdin edes tajuta mitä oli tapahtunut, huppariin pukeutunut hahmo oli taas pystyssä. "Me tarkkailemme sinua," hahmo sanoi ja samalla hetkellä hän oli kadonnut kuin taikaiskusta. Nousin seisomaan ja katselin hämmentyneenä ympärilleni. Kaukana, jo monen katon takana näin hetken aikaa vilahduksen jostakin tummasta. Miten ihmeessä...
Jätin pohdinnan kuitenkin myöhempään. Tarkistin pikaisesti vammani, jotka eivät olleet vakavat. Kattojuoksuhaluni olivat kuitenkin hiipuneet, joten päätin ajella suoraan asunnolleni poikkeamatta hakemassa tavaroitani päämajasta, siltä varalta, että Smiley tai hänen kaverinsa olisivat siellä vieläkin.
Sitten muistin Tuomittujen listan ja omat kasvoni sillä. Kirosin hiljaa. Jos joku halusi minusta eroon, niin saisi yrittää. Pieni asuntoni 90th streetillä oli nyt mahdollisesti maailman vaarallisin paikka minulle, mutta niin helposti minua ei nitistettäisi.
Noin tuntia myöhemmin napsautin asuntoni valot päälle ja riisuin takin yltäni. Olin jättänyt treenikassini päämajaan, mutta Maestrolla ja minulla oli sälilytystiloja ja turvapaikkoja ympäri New Yorkia, jollaiseen olin nytkin jättänyt killan auton ja salamurhaaja-asuni. Vilkaisin kelloa, joka sanoi, että minulla oli vielä noin tunti, ennen kuin voisin painua hyvillä mielin pehkuihin.
Kävin pikaisessa suihkussa ja vedin naamaani matkalta hakemani noutoruoan. Siltikin, kun olin syönyt, oli aikaa vielä vaikka kuinka paljon jäljellä. Istuin sängylläni enkä tiennyt mitä tehdä. Ainoastaan feikki-vintagekellon ja kaukaisen liikenteen äänet häiritsivät hiljaisuutta.
En ollut jaksanut vaivautua asuntoni sisustamisessa ja sisustusta olisi voinut kuvailla lähinnä masentuneeksi minimalismiksi. Seinät olivat paljaat, lattiat matottomat. Keittiössä oli perustarvikkeet ja pesuhuoneessa tarvittavat shampoot, mutta olohuoneessa oli vain sänky ja pieni ruokapöytänä toimiva sohvapöytä. Tyhjää tilaa tuntui olevan riittämiin, mutta silti luukussa oleminen toi minulle aina lievästi klaustrofobisen olon.
Ehkä voisin kuitenkin mennä tänään aikaisemmin nukkumaan, olin juuri ajattelemassa, kun nytkähdys tuli. Se oli raju ja voimakas, voimakkaampi kuin ehkä koskaan ennen. Kun se iski ensimmäisen kerran, hypähdin tahtomattani pystyyn.
Tarkista uuni.
Tottelin tunnettani, mutta se olisi vienyt minut keittiöön ilmankin, tiesin sen enkä siis vastustellut. Eihän uunissa voinut mitään olla, en edes koskaan käyttänyt sitä. Vanha rämä tuskin edes toimi enää.
Joku oli kuitenkin avannut sen ja hiljattain. Lattialla uunin edessä oli muutama ruostehippunen, joita lähti aina uuniluukun saranoista kun sen avasi. Äänekkään kirskunan kera.
Kylmä tunne leimahti sisälläni ja iski suoraan vatsanpohjaani. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ja jalat tuntuivat heikoilta. Kesti hetken, ennen kuin tajusin pelkääväni. Tunne oli vieras, en ollut pelännyt näin paljon kuin joskus pienenä. Ja sen jälkeen, kun Maestro oli kuollut, en ollut tuntenut kovin paljon mitään kovin pitkään aikaan.
Äidin huuto alakerrasta. Isä, joka sulkee minut suureen mahonkiseen vaatekaappiin. Hänen kätensä ovat hikiset, hän pelkää. 'Isä?' ääneni vapisee. 'Mitä tapahtuu?'
'Älä pelkää, Sage. Me tulemme takaisin.' Isän hengitys on nopeaa, hätäistä. Kuulen, kuinka hänen täytyy yrittää monta kertaa, ennen kuin avain menee lukkoon. Sitten kuuluu loksahdus, isän kiireiset askelet jotka juoksevat pois makuuhuoneesta. Avaimenreiästä tuleva valo on ainoa, jonka näen. Kurkin siitä ulos, yritän nähdä mitä talossa tapahtuu. Raskaat takit painautuvat selkääni ja minulla on kuuma. 'Isä!' kiljun. En halua enää leikkiä tätä leikkiä. On ahdasta, tahdon ulos.
Alhaalta kuuluu laukaus.
Huudan.
Pakotin vanhat muistot ja hyödyttömän pelkoni takaisin tavallisille paikoilleen mieleni taka alalle, ja vetäisin luukun auki.
Uunin pohjalle oli sijoitettu laite. Johdoista ja ajastimesta päätellen pommi. Maestro valisti minua kyllä aikoinaan erilaisista pommeista, mutta kaikki pommityypit olivat kadonneet suin päin mielestäni. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä. Ainoastaan ajastimella oli. Digitaalisessa näytössä hehkui numerot 00:10.
00:09
Jähmetykseni vaihtui hetkessä toiminnaksi. Parilla askeleella olin ikkunan luona.
00:08
Vedin ikkunan auki, hyppäsin ulos ja saman tien kaiteen yli. Heilautin itseni alemmalle parvekkeelle.
00:05
Kierähdin kadulle ja juoksin niin, että jalkoja poltteli ja henki salpautui kurkkuun.
00:01
Takanani taivas leimahti ja paineaalto paiskasi minut päin katua.
<-edellinen/takaisin/seuraava->