11. Älä ole kenenkään sätkynukke
Vielä samana yönä makasin kovalla sairaalavuoteella reisi siteissä ja katselin Rhodesia tekemässä tuttua vaellusmatkaansa huoneen ympäri.
"Istu alas, teet minutkin levottomaksi," sanoin hänelle, mutta hän ei ollut kuulevinaan.
Olin huolissani siitä, mitä paikalle menneet poliisit penkoisivat esiin Maestron talosta, mutta vaistoni sanoivat, että olin hyvin luultavasti turvassa. Minua ei epäilty murhasta, sillä Kultakäsien tunnusomainen veitsi reidessäni riitti jo todisteeksi siitä, että minä olin ollut salamurhayrityksen kohteena, ja keittiöveitsi hyökkääjäni kurkussa vahvisti tarinani itsepuolustuksesta. Kun olin lopettanut puheluni Rhodesin kanssa, olin siinä vähässä ajassa, joka Rhodesilla kesti soittaa hätänumeroon ja ambulanssilla tulla minun luokseni, solminut reiteni yläosaan kiristyssiteen Maestron vanhalla silkkihuivilla, joka oli pudonnut lattialle, vetänyt boilerihuoneen ovesta perhosveitseni, käärinyt sen, naamion, peruukin ja muut salamurhaajan tunnusmerkkini takkini sisään ja piilottanut koko nyytin syvälle pyykkihuoneessa olevaan tuuletuskanavaan, jonka ritilä lähti irti. Sitten olin ottanut pyykkikorista valkean lakanan ja tyrehdyttänyt sillä verenvuotoani selityksenä sille, että olin käynyt pyykkituvan puolella sillä aikaa, kun ensihoitajat jo naputtelivat Rhodesille kertomaani oven tunnuskoodia ulko-oveen. (En todellakaan aikonut antaa heille lupaa murtaa piilopaikkani ovea.)
"En vain voi lakata ajattelemasta, miten läheltä tämä liippasi," Rhodes huokaisi ja hieroi kasvojaan väsyneen näköisenä.
Ymmärsin, mitä Rhodes tarkoitti, vaikka hän ajattelikin minun olleen suuremmassa vaarassa kuin missä olin oikeasti ollut. Minut oli kiikutettu pikaisesti ensiapuun ja veitsi oli leikattu minusta ulos ja olin saanut verta korvaamaan menettämäni. Sitten minut oli tyrkätty heräilemään yhteen sairaalan syrjäisimmistä huoneista, koska olin salamurhausyrityksen kohde ja a) olin siellä paremmassa piilossa ja b) jos joku tulisi uudestaan yrittämään, vähemmän sivullisia toivon mukaan kuolisi kanssani. Sydäntäni oikein lämmitti tällainen kohtelu, mutta ymmärsin hyvin henkilökunnan tunteet. En itsekään halunnut enää yhtään syyttömiä kuolemia tunnolleni.
"Ja sinäkin ajoit vielä asiaa eteenpäin," Rhodes mulkaisi minua väsyneen ja pettyneen näköisenä, mutta kohautin vain olkiani. Kun ensihoitajat olivat ilmoittaneet minulle, että veitsi tuli leikata pois nukutuksen alaisena, olin ruvennut tappelemaan vastaan kuin villieläin ja kieltäytynyt ehdottomasti menemästä leikkaussaliin ennen kuin Rhodes olisi paikalla. Kyseessä oli luultavasti vain taistelun jälkeinen ylimääräinen energia, mutta en voinut kamppailla vainoharhaisuutta vastaan, enkä todellakaan aikonut menettää tajuani ilman, että paikalla oli edes joku, jonka tunsin ja johon luotin. Sekin ajatus pelotti minua.
Olin vasta herännyt ja vielä aivan tokkurassa, mutta silti Rhodes oli ollut huoneessani ilmeisesti koko ajan, mikä sai oloni tuntumaan hyvin lämpimältä häntä kohtaan. Kello näytti yön pikkutunteja ja yöpöydällä oli monta tyhjää kupillista sairaalakahvia, mutta silti Rhodes seisoi (tai rahjusti edes takaisin) siinä vierelläni. Tuntui hyvältä nähdä hänet siinä, sillä olin jo ehtinyt tottua hänen selkeisiin piirteisiinsä, tummiin silmiinsä ja kiharaan tukkaan, jota teki mieli silittää ja olin kaivannut niiden näkemistä.
Mutta Rhodes puolestaan ei ollut täällä vain, koska halusi nähdä minut, vaan hänellä oli oikeastikin tärkeää asiaa, sillä Lawrence oli ilmiannettu. Tänä iltana Rhodesin työpisteelle oli toimitettu kansiollinen todisteita, dokumentteja ja valokuvia siitä, että Hector Lawrence oli tahtonut tappaa minut keinolla tai millä hyvänsä. Mukana oli ollut myös minun salamurhasopimukseni, jota en ollut ehtinyt vielä edes etsiä. Jahti oli hyvin luultavasti ohitse, Lawrence oli pidätetty ja toimitettu kuulusteltavaksi, poliisin näkökulmasta kyseessä oli läpihuutojuttu ja asia oli selvä.
Minä en kuitenkaan nähnyt asiaa niin, sillä Lawrence ei ollut toimittanut itse todisteita perille. Ja vaikka olinkin toimittanut juuri uhkaukseni Lawrencelle, en siltikään ollut odottanut asian päättyvän näin... helposti. Juttu ei ollut ollut minulle missään vaiheessa millään tavoin siisti, joten tuntui nurinkuriselta päästä näin äkilliseen lopputulokseen.
Rhodes rojahti vuoteen viereiseen nojatuoliin, oikoi jalkansa ja risti kätensä hetkeksi rinnalleen ennen kuin katsoi minuun. "Oletko ehtinyt vielä miettiä, mitä teet... sitten kun tämä on ohitse?" hän kysyi.
Pudistin päätäni. "Minusta tuntuu, ettei tämä ole vielä läheskään ohitse. Onhan vielä edessä oikeusprosessi ja... hänellä on varmaan varaakin palkata hyvä asianajaja, kuka tietää, miten tässä vielä käy," huokaisin. En halunnut ajatella vielä huomista. Salamurhayrityksiä saattaisi tulla vielä, jos joku ei ollut sattunut pysymään kärryillä viimeisimmistä uutisista. Ja jos poliisi vuotaisi tietoja minun loukkaantumisestani, kävisi ilmi, että olin onnistunut jotenkin tappamaan yhden kultakäsistä. Killat eivät yleensäkään ottaen suhtautuneet ystävällisesti siihen, että joku tappoi heidän jäseniään - minun selvittämisestäni saattaisi tulla heille kunnia-asia.
"Rhodes, sinun pitää ehdottomasti salata minun tapaukseni tiedot, tuhota jopa, jos voit," katsoin häntä. Rhodes nousi sohvaltaan ja jatkoi taas kulkuaan.
"Se ei ole helppoa, mutta ehkä... katsotaan. Niitä tarvitaan varmasti oikeudenkäynnissä, mutta... Niin. Äh. Hmm," hän hieroi taas silmiään väsyneesti ja halusin pyytää häneltä anteeksi sitä, että vaadin häneltä liikaa. Olin kaiketi vaatinut alusta asti.
"Minulla on muitakin todisteita," sanoin. "Ne ovat tällä hetkellä hyvässä piilossa siinä talossa, mutta voin tuoda ne sinulle, kunhan minut päästetään täältä."
Rhodes kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi, mutta ei kuitenkaan tehnyt lisäkysymyksiä. "Katsotaan sitten," hän kohautti olkiaan.
................
Heti kun suuntasimme Bay Ridgen puolelle ja tien verellä ohi menevät talot rupesivat kasvamaan suuremmiksi ja ylevämmiksi, tajusin, että oli luultavasti ollut virhe antaa Rhodesin kuskata minut sairaalasta Maestron talolle. Rhodes piti ilmeensä neutraalina, mutta näin silmäkulmastani, miten hänen täytyi työskennellä sen eteen ja auton ilmapiiri tuntui hyvin epämukavalta.
Jalkani oli yhä siteissä ja kipeänä, mutta olin jo aamulla saanut kuulla, että minut päästettäisiin pois paikalta. Hoitaja, joka oli lähetetty kertomaan minulle tämä viesti, koetti käyttää sieviä sanoja, mutta ymmärsin, että jos olisin aikonut kuolla haavoihini, olisin sen tehnyt jo, joten minun täytyi lähteä sairaalan katon alta, ennen kuin saisin mahdollisesti uusia haavoja itseeni. Sairaalat pelkäsivät erilaisia vainottuja kuin ruttoa: jengisotien osapuolia, kilpatappelijoita, lihatorilta paenneita ja erityisesti minunlaisiani.
Rhodes oli ohjannut minut automaattisesti autolleen enkä ollut kieltäytynyt, sillä aikomuksenani oli antaa vanhempieni salamurhasopimus hänelle. Mitä pikemmin se otettiin laskettavien todisteiden joukkoon, sitä parempi.
Mutta en ollut ottanut huomioon, millaisen käsityksen minusta ulkoinen elämäni ja elinolosuhteeni antaisivat Rhodesille. "Sano, sitten kun oikea talo osuu kohdalle," Rhodes sanoi, mutta sanat tulivat jäykkinä ulos hänen suustaan. Hän piti katseensa tiukasti tiessä ja vältti visusti katsomasta kaksi- ja kolmikerroksisia yksityistaloja, jotka toinen toisensa perään koettivat peitota itsensä. Kadun päässä odotti lukaaleista suurin ja siihen meidän oli pysähdyttävä.
"Pysähdy tähän," sanoin portin edessä ja kinkkasin kainalosauvan kanssa painelemaan koodin portin lukitukseen. Kasvojentunnistuskin olisi ollut, mutta en halunnut leveillä.
"Odota hetki täällä ulkona, niin minä käyn äkkiä hakemassa ne paperit piilosta," sanoin ja sitten muistin sekä kellarin että Alakerran portaat ja senhetkisen vaivaisuuteni. "Siinä saattaa tosin kestää useampikin kuin yksi hetki, joten nautiskele puutarhasta, vaikka," hymähdin ja lähdin ovelle päin. Rhodes ei taaskaan vastannut, vaan keskittyi katselemaan talon vaaleankellertäviä, rapattuja seiniä, lukuisia ikkunoita ja muita koristuksia.
Saatoin melkein kuulla hänen ajatuksensa, tai sitten tein vain hyvin paljon oletuksia sen perusteella, mitä jo hänestä tiesin. Hänen asuntonsa New Yorkissa oli vaatimaton, joka tosin oli ollut minunkin kohtaloni silloin, kun minulla oli vielä ollut asunto. Minulla olisi ollut varaa parempaankin, mutta Rhodesin asunnon kuluneista huonekaluista ja säröisistä kupeista saattoi päätellä, että hänellä oli ollut ne siitä asti, kun hän oli muuttanut Haitilta opiskelemaan poliisiopistossa. Hän oli tietenkin saattanut jo päätellä, että jos vanhempani olivat olleet Lawrencen kanssa yhtiön toimitusjohtajina, he olivat varmasti varakkaita, mutta hän ei luultavasti ollut ajatellut, että minullakin olisi jotakin omaa varallisuutta. Joskus tosin ehdin unohtaa sen melkein itsekin.
Kun olin kertonut Rhodesille, että minulla oli piilopaikka jo valmiina, hän oli luultavasti kuvitellut jotakin autiota tehdasrakennusta rottineen ja rikkinäisine ikkunoineen tai rähjäistä motellia sellaisella kaupugin laidalla, josta edes jengit eivät viitsineet tapella. Sellaisista paikoista minä ainakin useimmiten löysin piileskelijäni. Alakerrassa ja Maestron talossa asuminen oli tavallaan huijausta.
Koko jalkani oli jo syykivä kipupiste, kun pääsin Alakertaan ja nilkutin työpöydille keräämään paperit, jotka olin levitellyt sille tutkiakseni niitä. Tarkastin pikaisesti, oliko valvontakameroissa havaittu muuta liikennettä kuin ambulanssikuskit ja poliisit, mutta vaistoni eivät jaksaneet nyt välittää mistään kameralla näkyneestä.
Rhodes seisoi vieläkin talon portaiden edessä, kun lopulta kinkkasin takaisin ylös ja ojensin ratkaisevan todistekansioni hänelle. Hän oli kuitenkin kuljeskellut edes takaisin ja seisoi juuri selin minuun, katsellen puutarhaa ja tyhjää uima-allasta kohti, mietteliäs katse kasvoillaan.
"Tässä," ojensin kansioni hänelle. "Siinä on kopio vanhempieni testamentista, jossa näkyy, että olisin perinyt heidän molempien osuuden heidän kuolemansa jälkeen, mutta että Lawrence olisi hoitanut osuuksiani jos olisin alaikäinen. Sekä alkuperäinen sopimus vanhempieni... eliminoinnista."
Rhodes avasi kansion ja tutkaili papereita hetken. Sitten hän katsoi takaisin minuun, kiperä kysymys jo huulillaan. "Mistä sinä oikein olet nämä saanut?" hän kysyi.
Pidin ilmeeni rentona. "Vaikka olenkin piileskellyt, olen kuitenkin ehtinyt hoitaa asioita. Minulla on kontakteja," kohautin olkiani.
Rhodes kurtisti kulmiaan, eikä vastaukseni selkeästi miellyttänyt häntä. "Sage... jos olet tehnyt jotakin laitonta..."
"Kyse ei ole nyt siitä," keskeytin hänet. "Olen kykenevä hoitamaan omia asioitani, ja nyt tärkeintä on se, että vanhempieni murhaaja saadaan vastuuseen teoistaan."
Rhodes onnistui jotenkin sekä kurtistamaan kulmiaan, että nostamaan toista kulmakarvaansa yhtä aikaa. "Tarkoitat kai myös, että haluat vastuuseen sen, joka koettaa tappaa sinut?"
"Tietenkin," puuskahdin. "Eikö se ollut hieman itsestään selvää?"
Rhodes kohautti olkiaan. "En minä muuten epäile sitä, ettetkö osaisi huolehtia itsestäsi," hän sanoi. "Tuntuu siltä, että onnistut yllättämään minut joka ikinen kerta, kun kohtaamme," hän silmäili takanani kohoavaa taloa merkitsevästi.
"Rhodes..." aloitin, mutta en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt selittää. Anteeksi, että minulla on isompi talo kuin sinulla? En minä edes pidä tästä paikasta, koska se muistuttaa minua joka kerta lapsuudestani ja kasvattajani kuolemasta? "Tämä on kummisetäni talo," tyydyin esittelemään hänelle. "Perin sen pari vuotta sitten, kun hän... menehtyi, mutta minulla ei ollut tarvetta näin isolle paikalle, varsinkaan siksi, koska työni oli Manhattanilla. Se on kuitenkin osoittautunut tarpeeksi hyväksi piilopaikaksi... ainakin tähän asti."
Rhodes katsoi minua ja olin erottavinani hänen katseestaan... nolostumista? "Ikävä kuulla kummisedästäsi, en osannut arvata mitään sellaista," hän sanoi. "Minulla on vain jostakin syystä ennakkoluuloja tämän maailman varakkaita kohtaan, sillä tuntuu siltä, ettei kukaan heistä ole voinut ansaita varojaan käyttämättä toisia ihmisiä jotenkin hyväkseen. Mutta ei se sinun vikasi ole, yllätyin vain hieman."
Hänen onnahteleva anteeksipyyntönsä sai suupieleni nousemaan surumielisesti ja taputin häntä olkapäälle. "Eipä mitään," lohdutin häntä. "Mistä sinä tiedät, ehkä minä olin itse se, joka tapoin kummisetäni päästäkseni kähmimään hänen perintönsä," naurahdin, mutta äänessä ei ollut kovin paljon huumoria, nykytilanne huomioon ottaen.
Rhodes hymyili mustan huumorin yritykselleni, mutta kun hän käänsi katseensa minuun, hänen silmissään oli myötätuntoa ja jotakin muutakin. Katsoimme toisiamme liikkumatta, ennen kuin Rhodesin rohkeus petti ja hän käänsi katseensa pois ja yskäisi epävarmasti. "Minun pitäisi sitten kai lähteä, kun sain nämäkin ja kaikkea," hän nosti kansiota.
"Niinpä," nousin taas portaat ylös etuovelle, nojauduin etuovea vasten ja ristin käteni jääden katselemaan, miten Rhodes asteli autolleen. "Hyvää työpäivää," huikkasin tuntien itseni täysin typeräksi, mutta Rhodes vain heilautti kättään takaisin.
"Saa nähdä, sain viime yönä unta ehkä jopa kokonaiset puoli tuntia," hän kommentoi, ennen kuin istuutui autoonsa ja peruutti pois pihatieltä. Käännyin menemään sisälle, taas kerran yksin - ainoina seuralaisinani vatsassani lepattelevat perhoset.
..............
Heräsin siihen, kun jokin tärisi selkärankani vieressä. Kamppailin itseni unesta valveeseen ja tajusin tärisevän esineen olevan puhelimeni, jonka olin laskenut sängylle vierelleni. Olin Alakerrassa, kello oli kahdeksan illalla ja olin nukkunut melkein kellon ympäri. Muistin hämärästi, että tarkoituksenani oli ollut miettiä, mitä tekisin tulevaisuudellani, nyt kun minulla luultavasti oli sellainen, mutta ilmeisesti se oli ollut väsyttävää puuhaa, tai aivoni olivat vaatineet erätaukoa, jotta ruumiini saisi edes hieman aikaa parantua ja palautua saamistani haavereista.
Kaivoin puhelimen esiin ja vilkaisin näytöllä olevaa nimeä. Rhodes. "Haloo?" kähisin puhelimeen unenkarhealla äänelläni.
Rhodes oli kuitenkin aivan hereillä, ja vakavissaan. "Sage," hän aloitti. "Lawrence on päästetty pois pidätyksestä."
"Mitä?!" ponnahdin istumaan sängylläni pidellen puhelinta kaksin käsin, ettei vain sanakaan Rhodesin puheista menisi ohitseni.
"Kaikki oli menossa hyvin, kunnes hänen asianajajansa laskeutuivat paikalle korppikotkalaumana, ja vakuuttivat kaikki siitä, ettemme voineet pidätellä Lawrencea sen enempää. He sivuuttivat kaikki todisteemme sen perusteella, ettei Lawrencen koko nimeä mainittu niistä yhdessäkään, ja väittivät, ettei meillä ollut konkreettisia todisteita siitä, että Lawrence oli salamurhayritystesi takana. Heille ei riittänyt se, että sinä melkein jouduit tapetuksi viime yönä, sillä kuulemma kuka tahansa olisi voinut palkata heidät. He epäilivät jopa sinun todellista henkilöllisyyttäsi, ja ehdottivat, että saattaisit olla jonkinlainen valehtelija, jonka tarkoituksena oli saattaa Hector Lawrence huonoon valoon ja päästä käsiksi yhtiöön," Turhautuminen kuului Rhodesin äänestä. "Olisivat odottaneet edes oikeussaliin, ennen kuin vetävät esiin joukkotuhoaseensa." Rhodes olikin vaikuttanut koko ajan sellaiselta suorasukaiselta mieheltä, joka inhosi oikeustoimenpiteiden tuhatta harmaan sävyä. Minun asenteeni oli myös anti-oikeuslaitoksellinen, mutta minä tienasinkin suurimman osan tuloistani harmaassa taloudessa tappamalla ihmisiä.
Raivo kiehui sisimmässäni, sillä pienen hetken olin saanut tottua ajatukseen, että kaikki oli ohi, että kenties edessä odottaisi uusi normaali, mutta nyt Lawrence oli livahtanut sormieni lävitse. Vieläpä näin helposti. Jos häntä ei saatu pysymään edes poliisilaitoksen putkassa, oikeuslaitos ei kykenisi tekemään mitään hyväkseni.
"Sage..?" Rhodes kysyi, odottaen ilmiselvästi minun mielipidettäni asioista. Mutta minulla ei ollut muuta mielessäni, kuin murha.
"Kiitos tiedosta," sanoin Rhodesille, ennen kuin painoin punaista luuria. Sitten sammutin puhelimeni. Nyt ei ollut aikaa keskustella. Nyt oli aika toteuttaa aiemmat suunnitelmani.
..............
Kun ajoin moottoripyöräni Lawrence & Gray Companyn eteen, en ajatellut kovin mitään. Tiesin, että Lawrence oli paikalla, sillä vaikka hän oli kieroilija, tyhmä ja petturi, hän ei ollut mikään pelkuri. Hän tiesi, että tulisin taistelemaan häntä vastaan tänä iltana, joten hän pitäisi tätä tilaisuutena saattaa minut kiikkiin ja nitistää minut. Mutta hän ei tiennyt, ketä vastaan oli asettunut.
Menin tällä kertaa kainostelematta sisään samasta sivuovesta, josta Rhodesin ystävä oli meidät päästänyt ensimmäisellä kerrallani. Napsautin heti kameralamautinta, jotta kuka tahansa, joka seurasi kameroilta rakennuksen tapahtumia, näkisi minua. Varmasti joku pian huomaisi, että kameroiden kuvat olivat jähmettyneet, varsinkin, jos sillä hetkellä kameran ohitse oli kävellyt joku ihminen, mutta tärkeintä oli, etteivät he tietäisi minun tarkkaa sijaintiani.
Ala-aulassa oli kolme asemiestä odottamassa, joten hoitelin heistä ensimmäiseksi sen, joka oli lähinnä sivuovea. Hän oli lähtenyt kiertämään eräänlaista partiokierrosta, joten hiivin hänen askeltensa tahdissa hänen taakseen, tartuin häntä päälaelta ja viilsin takaapäin hänen kurkkunsa korvasta korvaan. Hänen jälkeensä aloitin järjestelmällisen teurastuksen, joka sulautui mielessäni yhtenäiseksi kokonaisuudeksi verta, kuolinkorahduksia, välkähtäviä veitsiä ja punaisena leimuavaa vihaa. Kuljin ylöspäin, kerros kerrokselta, kuulostellen ylempää tulevia askeleita tai uudessa kerroksessa jo valmiina odottavia vartijoita. Jo kolmannessa kerroksessa hissistä syöksähti kaksi vartijaa tutkimaan tilannetta, mutta ehdin piiloutua toimistopöydän taa ja heidätkin oli lopulta helppo hoidella. Viidennentoista kerroksen kohdalla vartijat tuntuivat äkkiä katoavan kokonaan - Lawrence oli vihdoinkin tajunnut, että vartijoiden lähettäminen perääni tarkoitti sitä, etteivät he palanneet takaisin. Hän halusi kuitenkin pitää edes joitakin kätyreitä lähellään, vaikka tappiot olivat varmasti olleet jo suuret.
Kun aloin päästä ylimmäisiin kerroksiin, alkoi kulunut ilta ja edelliset päivät tuntua jo kehossani. Useimmat vartijoista olin saanut lamautettua ryhtymättä lähitaisteluun tai yllättämällä, mutta kun kätyreitä oli tullut useamman kuin yhden porukoissa, olin joutunut turvautumaan perhosveitsiini ja ruoskaani.
Lawrencen nykyiset vartijat eivät kuitenkaan olleet enää samaa A-laatua, jotka olin kohdannut murtautuessani torniin ensimmäistä kertaa. Osa oli koulutettuja vartijoita, jotka olivat kuitenkin tottumattomia taistelutilanteisiin, kun taas loput olivat sekalaista helposti rahan perässä kulkevaa vapaajoukkoa, joiden taidot vaihtelivat katutappelusta taistelurinkiin ja armeijatasolle. Selkähaavani oli sentään jo parempi, mutta reisihaavani oli revennyt ainakin osittain auki. Eräs vartijoista oli päässyt potkaisemaan oikein kunnolla vatsaani, joten hengittäminen oli ainakin väliaikaisesti epämukavaa tehtävää, tosin tiesin jo, että kiroaisin huomenaamulla olotilaani entistä pahemmin. Käsissäni oli joitakin viiltoja ja olin menettänyt veitsistäni joitakin, mutta olin pärjännyt ainakin tähän asti hyvin perhosveitsilläni ja pistooleillani.
Skannasin aina alemmasta kerroksesta piilolinssini lämpötunnistimella, mitä oli odotettavissa, mutta yllätyin, kun näin kaikkein ylimmässä kerroksessa, Lawrencen työhuoneen ulkopuolella olevassa aulassa odottelemassa ainakin jopa seitsemän vartijaa, jotka ilmeisesti vain odottivat, että koettaisin mennä heidän lävitseen. Lawrence oli varautunut hyvin, en ollut enää edes varma siitä, kuinka monta vartijaa rakennuksessa oli ollut, mutta heitä oli nyt yhteensä ainakin parisenkymmentä. Mutta tosi oli, etten pääsisi heidän lävitseen taistelemalla.
Hiivin hiljaa takaisin alempaan kerrokseen etsien jotakin apukeinoa, kunnes käteni osuivat yhteen Maestron myrkkykaasuhämpeistä. Se oli yksi Maestron viimeisistä kehityksistä, jonka olin vienyt vielä seuraavalle asteelle. Hämähäkki oli sininen, joten se sisälsi ainoastaan unikaasua, joka vei tajun kankaalle useiksi tunneiksi, mutta jo se riitti minun tarkoituksiini. Minulla ei ollut kykyjä kehitellä kaasun koostumusta pidemmälle, mutta olin erään Maestron toisen laitteen pohjalta kehittänyt kaasuampullille pienen hämähäkkimäisen vartalon, jonka saatoin yhdistää naamiooni ja ohjata pääni liikkeillä.
Laskin hämähäkin vapauteen ja ohjasin sen kiipeämään seinää pitkin kohti ylintä kerrosta, kunnes hämähäkki roikkui katosta, ja saatoin nähdä alapuolellani vartijat, jotka odottivat aseet käsissä, että saisivat tulittaa minut alas, heti kun astuisin esiin portaikosta, hissistä tai ikkunoista.
Painoin naamiooni piilotettua kontrollinappia, joka antoi kaasun levitä ilmaan...
Kun astelin aulan lävitse ja lattialle valahtaneiden vartijoiden ylitse, joukosta erottui pitkänhuiskea, päivettyneen näköinen mies, jolla oli pukinparta. Rinnukseen kiinnitetystä nimikyltistä erotin nimen "Isaiah", ja vaikken ollutkaan koskaan keskustellut tai taistellut miehen kanssa, olin tavallaan tyytyväinen siihen, ettei minun tarvinnut tappaa häntä. Hän olisi tehnyt sen vaikeaksi, ainakin.
Lawrence seisoi valmiina työpöytänsä takana, kun minä räjäytin hänen toimistonsa oven sisään ja astelin huoneeseen kuin siivekäs koston jumala. Huone oli häntä lukuunottamatta tyhjä, ja hämärä, sillä ainoa valo tuli seinäikkunoista. Se ikkuna, josta olin viime yönä tehnyt pakoreittini, oli vielä korjaamatta ja sen tukkeeksi oli pingotettu vaaleaa muovia, jossa luki rakennustarvikeliikkeen nimi yhä uudestaan toistettuna.
En kuitenkaan ehtinyt kiinnittää enempää huomiota sen mitättömämpiin yleisiin seikkoihin, sillä kaikkein tärkein asia vaikutti olevan pistooli, jota Lawrence piteli vapisevassa kädessään.
"Älä astu askeltakaan lähemmäs," Lawrence huusi, ja hänen äänestään ja mielipuolisesta ilmeestään näin, että hän oli lähellä kaiken malttinsa menettämistä. Hän ei kuitenkaan ollut kauhuissaan ja sen huomaaminen sai raivon kuohumaan taas sisimmässäni. Halusin hänet edessäni polvillaan, itkevänä ja armoa anelevana. Mutta näköjään hän ei aikonut antaa minulle sitä helpolla.
Hidastin vauhtiani pysähdykseen ja kohotin omia aseitani, kehonkieleni rentona ja itsevarmana. Emme seisoneet tässä tasapuolisina vastustajina, minulla ei ollut mitään pelättävää. Mutta aioin saada sen mitä tahdoin, eikä Lawrencen pikainen tappaminen toisi minulle sitä tyydytystä, jota janosin.
Kun seisoin siinä, Lawrence katsoi minuun ensiksi hetken ja alkoi yllätyksekseni nauraa. Nauru oli hengästynyttä ja piilotteli allaan paniikkia ja hulluutta enemmän kuin normaalin annoksen verran, mutta silti Lawrencen ryppyisestä suusta tuleva hohotus oli ilmiselvästi naurua. "Tiesitkö, että teet tämän kaiken täysin turhaan?" Hän huohotti ja piti visusti pistoolinsa piipun minuun kohdistettuna. "En aio astua alas korkeasta asemastani sinun pelotteluidesi tähden. En todellakaan aio paljastaa toimiani poliisille vain, koska sinä sitä kysyt. Ehei, senkin haaskalintu, minulla ei ole koskaan ollut tapana noudattaa muiden ihmisten neuvoja, sillä minä osaan hoitaa omat asiani aivan hyvin. Ja sinä olet myöhässä," hänen katseensa porautui minuun, ja se oli täynnä synkkää mielihyvää. Jostakin syystä hän kuvitteli voittaneensa minut, enkä voinut tajuta, mistä se johtui.
"Miten niin myöhässä?" Kallistin päätäni rauhallisena, vaikka olinkin hyvin utelias kuulemaan, mitä hänellä oli sanottavanaan.
"Minut pidätettiin tänään, mutta liittolaiseni auttoivat minut jo pois pinteestä, enkä sinne aio enää toista kertaa mennä. Mennessään, he antoivat todisteita siitä, että se, jonka tähden olet mennyt näin pitkälle, on hoideltu pois päiviltä. Sage Gray on kuollut," hän sanoi, ja hänen naurunsa alkoi uudestaan, äänekkäämmin ja villimmin kuin edellisellä kerralla.
Sekavat tunteet möyrysivät sisälläni, enkä tiennyt mitä ajatella. Joku oli valehdellut Lawrencelle puolestani, ja Hector Lawrence luuli jo voittaneensa tämän kamppailun. Kylmä hymy levisi hitaasti minunkin huulilleni, ja nostin vapaan käteni kasvoilleni. Lawrencen nauru lakkasi kuin seinään ja kauan odottamani epäuskon ja kauhun ilme levisi hänen kasvoilleen, kun vedin pois naamion niin, että hän saattoi katsella kaikkia kasvonpiirteitäni koko komeudessaan.
"Sinä... ei... et... SINÄ!" Lawrence alkoi kakoa epäselvästi ja perääntyi niin, että melkein kompuroi takanaan olevaan työpöydän tuoliin. Pistooli kirposi hänen otteestaan, joka oli äkkiä löystynyt, eikä hän välittänyt edes syöksyä sen perään.
"Minua... minua on huijattu!" hän sopersi, yhä perääntyen ja vavisten kuin haavanlehti. "Sinua on huijattu!"
En nauttinutkaan Lawrencen pelosta niin paljon kuin olin odottanut. Hän oli nyt peloissaan ja sekaisin, mutta se ei tuntunut omalta ansioltani, sillä joku toinen oli saanut aikaan tämän äkillisen järkytyksen, enkä minä ilmeisesti tiennytkään kaikkia osasia, jotka kuuluivat tähän peliin, jota hengestäni oli käyty.
"He pettivät minut," Lawrence jatkoi selostustaan. "He valitsivat sinut nyt, mutta he pettävät sinutkin, he eivät ole sinun puolellasi, vaikka niin luuletkin. He eivät ole kenekään muun puolella, kuin omallaan, eikä tästäkään hyödy kukaan muukaan kuin he."
"Kestä heistä sinä oikein puhut?!" Astuin askeleen lähemmäksi aikomuksenani kovistella vastaus hänestä ulos, jos muu ei auttaisi. Liikahtaessani Lawrence näytti kuitenkin näköjään taas muistavan, että minä olin tullut tappamaan hänet ja että hän olikin äkkiä aseeton.
"Älä astu askeltakaan lähemmäksi!" Hän karjaisi ja vetäisi puvuntakkinsa alta veitsen. En ymmärtänyt, mitä hän sillä aikoi tehdä, jos minä olin kerran se, jolla oli pyssy kädessä, joten en välittänyt hänen vastaväitteistään.
"Kerro minulle kenestä heistä sinä puhut," murahdin käskevästi ja lähestyin lisää.
Lawrence oli perääntynyt niin, että alkoi olla jo muovilla peitetyn ikkuna-aukon kohdalla. En tiennyt, mitä hän aikoi tehdä, mutta hän ei luultavasti tiennyt sitä itsekään. "Pysy poissa! Sillä ei ole väliä, kaikki on kuitenkin ohi. Tämä on ohi..." hän läähätti silmät vaarallisesti välkähdellen.
"Kaikki ei ole vielä ohi, Lawrence," hidastin etenemistäni odottaen, mitä hän tekisi seuraavaksi. Hän oli ilmiselvästi täysin arvaamattomassa tilassa, joten kova painostus ei ilmeisesti auttaisi. "Kaiken ei tarvitse päättyä näin, sinä voit kertoa sinulle mitä tiedät, jotta voin vastustaa niitä, jotka pettivät sinut." Sanat kuulostivat korviini kummallisilta, sillä puhuttelin Lawrencea kuin olisin halunnut olla hänen puolellaan. Se ei ollut tietenkään totta, mutta en ollut koskaan edes ajatellut, että suustani tulisi ulos jotakin tällaista.
"Kaikki on päätöksessä..." Lawrence henkäisi, nyt hitaammin ja päättäväisemmin. "Minä olen tullut tieni päähän." Hän katsoi minuun päättäväisesti, mutta vaistoni kirkuivat, ettei hänen tekemänsä päätös ollut ollenkaan hyvä. Loikkasin hänen kimppuunsa, aikomuksenani riistää hänet aseista ja vetää tieto hänestä ulos vaikka väkisin, mutta olin liian kaukana.
Liian kaukana tavoittamaan hänet, kun hän kääntyi samalla hetkellä kun lähdin liikkeelle. Liian kaukana tekemään mitään, kun hän viilsi veitsellään suojamuoviin pitkän, varman viillon. Liian kaukana tarttumaan häneen, kun hän kallistui syntyneestä aukosta ja katosi ulkona väijyvään pimeyteen.
Ehdin kuitenkin näkemään, miten hän putosi ja putosi, raajat heiluen kuin lentoa tavoitellen, yhä pienenevänä pisteenä, mitättömänä, kunnes hänen ruumiinsa kohtasi väkivaltaisesti alhaalla odottavan asfaltin. Hänen toimistonsa oli niin ylhäällä katutasosta, ettei hänen laskeutumisensa ääni kantautunut niin ylös asti.
<-edellinen/takaisin/seuraava->
"Istu alas, teet minutkin levottomaksi," sanoin hänelle, mutta hän ei ollut kuulevinaan.
Olin huolissani siitä, mitä paikalle menneet poliisit penkoisivat esiin Maestron talosta, mutta vaistoni sanoivat, että olin hyvin luultavasti turvassa. Minua ei epäilty murhasta, sillä Kultakäsien tunnusomainen veitsi reidessäni riitti jo todisteeksi siitä, että minä olin ollut salamurhayrityksen kohteena, ja keittiöveitsi hyökkääjäni kurkussa vahvisti tarinani itsepuolustuksesta. Kun olin lopettanut puheluni Rhodesin kanssa, olin siinä vähässä ajassa, joka Rhodesilla kesti soittaa hätänumeroon ja ambulanssilla tulla minun luokseni, solminut reiteni yläosaan kiristyssiteen Maestron vanhalla silkkihuivilla, joka oli pudonnut lattialle, vetänyt boilerihuoneen ovesta perhosveitseni, käärinyt sen, naamion, peruukin ja muut salamurhaajan tunnusmerkkini takkini sisään ja piilottanut koko nyytin syvälle pyykkihuoneessa olevaan tuuletuskanavaan, jonka ritilä lähti irti. Sitten olin ottanut pyykkikorista valkean lakanan ja tyrehdyttänyt sillä verenvuotoani selityksenä sille, että olin käynyt pyykkituvan puolella sillä aikaa, kun ensihoitajat jo naputtelivat Rhodesille kertomaani oven tunnuskoodia ulko-oveen. (En todellakaan aikonut antaa heille lupaa murtaa piilopaikkani ovea.)
"En vain voi lakata ajattelemasta, miten läheltä tämä liippasi," Rhodes huokaisi ja hieroi kasvojaan väsyneen näköisenä.
Ymmärsin, mitä Rhodes tarkoitti, vaikka hän ajattelikin minun olleen suuremmassa vaarassa kuin missä olin oikeasti ollut. Minut oli kiikutettu pikaisesti ensiapuun ja veitsi oli leikattu minusta ulos ja olin saanut verta korvaamaan menettämäni. Sitten minut oli tyrkätty heräilemään yhteen sairaalan syrjäisimmistä huoneista, koska olin salamurhausyrityksen kohde ja a) olin siellä paremmassa piilossa ja b) jos joku tulisi uudestaan yrittämään, vähemmän sivullisia toivon mukaan kuolisi kanssani. Sydäntäni oikein lämmitti tällainen kohtelu, mutta ymmärsin hyvin henkilökunnan tunteet. En itsekään halunnut enää yhtään syyttömiä kuolemia tunnolleni.
"Ja sinäkin ajoit vielä asiaa eteenpäin," Rhodes mulkaisi minua väsyneen ja pettyneen näköisenä, mutta kohautin vain olkiani. Kun ensihoitajat olivat ilmoittaneet minulle, että veitsi tuli leikata pois nukutuksen alaisena, olin ruvennut tappelemaan vastaan kuin villieläin ja kieltäytynyt ehdottomasti menemästä leikkaussaliin ennen kuin Rhodes olisi paikalla. Kyseessä oli luultavasti vain taistelun jälkeinen ylimääräinen energia, mutta en voinut kamppailla vainoharhaisuutta vastaan, enkä todellakaan aikonut menettää tajuani ilman, että paikalla oli edes joku, jonka tunsin ja johon luotin. Sekin ajatus pelotti minua.
Olin vasta herännyt ja vielä aivan tokkurassa, mutta silti Rhodes oli ollut huoneessani ilmeisesti koko ajan, mikä sai oloni tuntumaan hyvin lämpimältä häntä kohtaan. Kello näytti yön pikkutunteja ja yöpöydällä oli monta tyhjää kupillista sairaalakahvia, mutta silti Rhodes seisoi (tai rahjusti edes takaisin) siinä vierelläni. Tuntui hyvältä nähdä hänet siinä, sillä olin jo ehtinyt tottua hänen selkeisiin piirteisiinsä, tummiin silmiinsä ja kiharaan tukkaan, jota teki mieli silittää ja olin kaivannut niiden näkemistä.
Mutta Rhodes puolestaan ei ollut täällä vain, koska halusi nähdä minut, vaan hänellä oli oikeastikin tärkeää asiaa, sillä Lawrence oli ilmiannettu. Tänä iltana Rhodesin työpisteelle oli toimitettu kansiollinen todisteita, dokumentteja ja valokuvia siitä, että Hector Lawrence oli tahtonut tappaa minut keinolla tai millä hyvänsä. Mukana oli ollut myös minun salamurhasopimukseni, jota en ollut ehtinyt vielä edes etsiä. Jahti oli hyvin luultavasti ohitse, Lawrence oli pidätetty ja toimitettu kuulusteltavaksi, poliisin näkökulmasta kyseessä oli läpihuutojuttu ja asia oli selvä.
Minä en kuitenkaan nähnyt asiaa niin, sillä Lawrence ei ollut toimittanut itse todisteita perille. Ja vaikka olinkin toimittanut juuri uhkaukseni Lawrencelle, en siltikään ollut odottanut asian päättyvän näin... helposti. Juttu ei ollut ollut minulle missään vaiheessa millään tavoin siisti, joten tuntui nurinkuriselta päästä näin äkilliseen lopputulokseen.
Rhodes rojahti vuoteen viereiseen nojatuoliin, oikoi jalkansa ja risti kätensä hetkeksi rinnalleen ennen kuin katsoi minuun. "Oletko ehtinyt vielä miettiä, mitä teet... sitten kun tämä on ohitse?" hän kysyi.
Pudistin päätäni. "Minusta tuntuu, ettei tämä ole vielä läheskään ohitse. Onhan vielä edessä oikeusprosessi ja... hänellä on varmaan varaakin palkata hyvä asianajaja, kuka tietää, miten tässä vielä käy," huokaisin. En halunnut ajatella vielä huomista. Salamurhayrityksiä saattaisi tulla vielä, jos joku ei ollut sattunut pysymään kärryillä viimeisimmistä uutisista. Ja jos poliisi vuotaisi tietoja minun loukkaantumisestani, kävisi ilmi, että olin onnistunut jotenkin tappamaan yhden kultakäsistä. Killat eivät yleensäkään ottaen suhtautuneet ystävällisesti siihen, että joku tappoi heidän jäseniään - minun selvittämisestäni saattaisi tulla heille kunnia-asia.
"Rhodes, sinun pitää ehdottomasti salata minun tapaukseni tiedot, tuhota jopa, jos voit," katsoin häntä. Rhodes nousi sohvaltaan ja jatkoi taas kulkuaan.
"Se ei ole helppoa, mutta ehkä... katsotaan. Niitä tarvitaan varmasti oikeudenkäynnissä, mutta... Niin. Äh. Hmm," hän hieroi taas silmiään väsyneesti ja halusin pyytää häneltä anteeksi sitä, että vaadin häneltä liikaa. Olin kaiketi vaatinut alusta asti.
"Minulla on muitakin todisteita," sanoin. "Ne ovat tällä hetkellä hyvässä piilossa siinä talossa, mutta voin tuoda ne sinulle, kunhan minut päästetään täältä."
Rhodes kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi, mutta ei kuitenkaan tehnyt lisäkysymyksiä. "Katsotaan sitten," hän kohautti olkiaan.
................
Heti kun suuntasimme Bay Ridgen puolelle ja tien verellä ohi menevät talot rupesivat kasvamaan suuremmiksi ja ylevämmiksi, tajusin, että oli luultavasti ollut virhe antaa Rhodesin kuskata minut sairaalasta Maestron talolle. Rhodes piti ilmeensä neutraalina, mutta näin silmäkulmastani, miten hänen täytyi työskennellä sen eteen ja auton ilmapiiri tuntui hyvin epämukavalta.
Jalkani oli yhä siteissä ja kipeänä, mutta olin jo aamulla saanut kuulla, että minut päästettäisiin pois paikalta. Hoitaja, joka oli lähetetty kertomaan minulle tämä viesti, koetti käyttää sieviä sanoja, mutta ymmärsin, että jos olisin aikonut kuolla haavoihini, olisin sen tehnyt jo, joten minun täytyi lähteä sairaalan katon alta, ennen kuin saisin mahdollisesti uusia haavoja itseeni. Sairaalat pelkäsivät erilaisia vainottuja kuin ruttoa: jengisotien osapuolia, kilpatappelijoita, lihatorilta paenneita ja erityisesti minunlaisiani.
Rhodes oli ohjannut minut automaattisesti autolleen enkä ollut kieltäytynyt, sillä aikomuksenani oli antaa vanhempieni salamurhasopimus hänelle. Mitä pikemmin se otettiin laskettavien todisteiden joukkoon, sitä parempi.
Mutta en ollut ottanut huomioon, millaisen käsityksen minusta ulkoinen elämäni ja elinolosuhteeni antaisivat Rhodesille. "Sano, sitten kun oikea talo osuu kohdalle," Rhodes sanoi, mutta sanat tulivat jäykkinä ulos hänen suustaan. Hän piti katseensa tiukasti tiessä ja vältti visusti katsomasta kaksi- ja kolmikerroksisia yksityistaloja, jotka toinen toisensa perään koettivat peitota itsensä. Kadun päässä odotti lukaaleista suurin ja siihen meidän oli pysähdyttävä.
"Pysähdy tähän," sanoin portin edessä ja kinkkasin kainalosauvan kanssa painelemaan koodin portin lukitukseen. Kasvojentunnistuskin olisi ollut, mutta en halunnut leveillä.
"Odota hetki täällä ulkona, niin minä käyn äkkiä hakemassa ne paperit piilosta," sanoin ja sitten muistin sekä kellarin että Alakerran portaat ja senhetkisen vaivaisuuteni. "Siinä saattaa tosin kestää useampikin kuin yksi hetki, joten nautiskele puutarhasta, vaikka," hymähdin ja lähdin ovelle päin. Rhodes ei taaskaan vastannut, vaan keskittyi katselemaan talon vaaleankellertäviä, rapattuja seiniä, lukuisia ikkunoita ja muita koristuksia.
Saatoin melkein kuulla hänen ajatuksensa, tai sitten tein vain hyvin paljon oletuksia sen perusteella, mitä jo hänestä tiesin. Hänen asuntonsa New Yorkissa oli vaatimaton, joka tosin oli ollut minunkin kohtaloni silloin, kun minulla oli vielä ollut asunto. Minulla olisi ollut varaa parempaankin, mutta Rhodesin asunnon kuluneista huonekaluista ja säröisistä kupeista saattoi päätellä, että hänellä oli ollut ne siitä asti, kun hän oli muuttanut Haitilta opiskelemaan poliisiopistossa. Hän oli tietenkin saattanut jo päätellä, että jos vanhempani olivat olleet Lawrencen kanssa yhtiön toimitusjohtajina, he olivat varmasti varakkaita, mutta hän ei luultavasti ollut ajatellut, että minullakin olisi jotakin omaa varallisuutta. Joskus tosin ehdin unohtaa sen melkein itsekin.
Kun olin kertonut Rhodesille, että minulla oli piilopaikka jo valmiina, hän oli luultavasti kuvitellut jotakin autiota tehdasrakennusta rottineen ja rikkinäisine ikkunoineen tai rähjäistä motellia sellaisella kaupugin laidalla, josta edes jengit eivät viitsineet tapella. Sellaisista paikoista minä ainakin useimmiten löysin piileskelijäni. Alakerrassa ja Maestron talossa asuminen oli tavallaan huijausta.
Koko jalkani oli jo syykivä kipupiste, kun pääsin Alakertaan ja nilkutin työpöydille keräämään paperit, jotka olin levitellyt sille tutkiakseni niitä. Tarkastin pikaisesti, oliko valvontakameroissa havaittu muuta liikennettä kuin ambulanssikuskit ja poliisit, mutta vaistoni eivät jaksaneet nyt välittää mistään kameralla näkyneestä.
Rhodes seisoi vieläkin talon portaiden edessä, kun lopulta kinkkasin takaisin ylös ja ojensin ratkaisevan todistekansioni hänelle. Hän oli kuitenkin kuljeskellut edes takaisin ja seisoi juuri selin minuun, katsellen puutarhaa ja tyhjää uima-allasta kohti, mietteliäs katse kasvoillaan.
"Tässä," ojensin kansioni hänelle. "Siinä on kopio vanhempieni testamentista, jossa näkyy, että olisin perinyt heidän molempien osuuden heidän kuolemansa jälkeen, mutta että Lawrence olisi hoitanut osuuksiani jos olisin alaikäinen. Sekä alkuperäinen sopimus vanhempieni... eliminoinnista."
Rhodes avasi kansion ja tutkaili papereita hetken. Sitten hän katsoi takaisin minuun, kiperä kysymys jo huulillaan. "Mistä sinä oikein olet nämä saanut?" hän kysyi.
Pidin ilmeeni rentona. "Vaikka olenkin piileskellyt, olen kuitenkin ehtinyt hoitaa asioita. Minulla on kontakteja," kohautin olkiani.
Rhodes kurtisti kulmiaan, eikä vastaukseni selkeästi miellyttänyt häntä. "Sage... jos olet tehnyt jotakin laitonta..."
"Kyse ei ole nyt siitä," keskeytin hänet. "Olen kykenevä hoitamaan omia asioitani, ja nyt tärkeintä on se, että vanhempieni murhaaja saadaan vastuuseen teoistaan."
Rhodes onnistui jotenkin sekä kurtistamaan kulmiaan, että nostamaan toista kulmakarvaansa yhtä aikaa. "Tarkoitat kai myös, että haluat vastuuseen sen, joka koettaa tappaa sinut?"
"Tietenkin," puuskahdin. "Eikö se ollut hieman itsestään selvää?"
Rhodes kohautti olkiaan. "En minä muuten epäile sitä, ettetkö osaisi huolehtia itsestäsi," hän sanoi. "Tuntuu siltä, että onnistut yllättämään minut joka ikinen kerta, kun kohtaamme," hän silmäili takanani kohoavaa taloa merkitsevästi.
"Rhodes..." aloitin, mutta en tiennyt, mitä minun olisi pitänyt selittää. Anteeksi, että minulla on isompi talo kuin sinulla? En minä edes pidä tästä paikasta, koska se muistuttaa minua joka kerta lapsuudestani ja kasvattajani kuolemasta? "Tämä on kummisetäni talo," tyydyin esittelemään hänelle. "Perin sen pari vuotta sitten, kun hän... menehtyi, mutta minulla ei ollut tarvetta näin isolle paikalle, varsinkaan siksi, koska työni oli Manhattanilla. Se on kuitenkin osoittautunut tarpeeksi hyväksi piilopaikaksi... ainakin tähän asti."
Rhodes katsoi minua ja olin erottavinani hänen katseestaan... nolostumista? "Ikävä kuulla kummisedästäsi, en osannut arvata mitään sellaista," hän sanoi. "Minulla on vain jostakin syystä ennakkoluuloja tämän maailman varakkaita kohtaan, sillä tuntuu siltä, ettei kukaan heistä ole voinut ansaita varojaan käyttämättä toisia ihmisiä jotenkin hyväkseen. Mutta ei se sinun vikasi ole, yllätyin vain hieman."
Hänen onnahteleva anteeksipyyntönsä sai suupieleni nousemaan surumielisesti ja taputin häntä olkapäälle. "Eipä mitään," lohdutin häntä. "Mistä sinä tiedät, ehkä minä olin itse se, joka tapoin kummisetäni päästäkseni kähmimään hänen perintönsä," naurahdin, mutta äänessä ei ollut kovin paljon huumoria, nykytilanne huomioon ottaen.
Rhodes hymyili mustan huumorin yritykselleni, mutta kun hän käänsi katseensa minuun, hänen silmissään oli myötätuntoa ja jotakin muutakin. Katsoimme toisiamme liikkumatta, ennen kuin Rhodesin rohkeus petti ja hän käänsi katseensa pois ja yskäisi epävarmasti. "Minun pitäisi sitten kai lähteä, kun sain nämäkin ja kaikkea," hän nosti kansiota.
"Niinpä," nousin taas portaat ylös etuovelle, nojauduin etuovea vasten ja ristin käteni jääden katselemaan, miten Rhodes asteli autolleen. "Hyvää työpäivää," huikkasin tuntien itseni täysin typeräksi, mutta Rhodes vain heilautti kättään takaisin.
"Saa nähdä, sain viime yönä unta ehkä jopa kokonaiset puoli tuntia," hän kommentoi, ennen kuin istuutui autoonsa ja peruutti pois pihatieltä. Käännyin menemään sisälle, taas kerran yksin - ainoina seuralaisinani vatsassani lepattelevat perhoset.
..............
Heräsin siihen, kun jokin tärisi selkärankani vieressä. Kamppailin itseni unesta valveeseen ja tajusin tärisevän esineen olevan puhelimeni, jonka olin laskenut sängylle vierelleni. Olin Alakerrassa, kello oli kahdeksan illalla ja olin nukkunut melkein kellon ympäri. Muistin hämärästi, että tarkoituksenani oli ollut miettiä, mitä tekisin tulevaisuudellani, nyt kun minulla luultavasti oli sellainen, mutta ilmeisesti se oli ollut väsyttävää puuhaa, tai aivoni olivat vaatineet erätaukoa, jotta ruumiini saisi edes hieman aikaa parantua ja palautua saamistani haavereista.
Kaivoin puhelimen esiin ja vilkaisin näytöllä olevaa nimeä. Rhodes. "Haloo?" kähisin puhelimeen unenkarhealla äänelläni.
Rhodes oli kuitenkin aivan hereillä, ja vakavissaan. "Sage," hän aloitti. "Lawrence on päästetty pois pidätyksestä."
"Mitä?!" ponnahdin istumaan sängylläni pidellen puhelinta kaksin käsin, ettei vain sanakaan Rhodesin puheista menisi ohitseni.
"Kaikki oli menossa hyvin, kunnes hänen asianajajansa laskeutuivat paikalle korppikotkalaumana, ja vakuuttivat kaikki siitä, ettemme voineet pidätellä Lawrencea sen enempää. He sivuuttivat kaikki todisteemme sen perusteella, ettei Lawrencen koko nimeä mainittu niistä yhdessäkään, ja väittivät, ettei meillä ollut konkreettisia todisteita siitä, että Lawrence oli salamurhayritystesi takana. Heille ei riittänyt se, että sinä melkein jouduit tapetuksi viime yönä, sillä kuulemma kuka tahansa olisi voinut palkata heidät. He epäilivät jopa sinun todellista henkilöllisyyttäsi, ja ehdottivat, että saattaisit olla jonkinlainen valehtelija, jonka tarkoituksena oli saattaa Hector Lawrence huonoon valoon ja päästä käsiksi yhtiöön," Turhautuminen kuului Rhodesin äänestä. "Olisivat odottaneet edes oikeussaliin, ennen kuin vetävät esiin joukkotuhoaseensa." Rhodes olikin vaikuttanut koko ajan sellaiselta suorasukaiselta mieheltä, joka inhosi oikeustoimenpiteiden tuhatta harmaan sävyä. Minun asenteeni oli myös anti-oikeuslaitoksellinen, mutta minä tienasinkin suurimman osan tuloistani harmaassa taloudessa tappamalla ihmisiä.
Raivo kiehui sisimmässäni, sillä pienen hetken olin saanut tottua ajatukseen, että kaikki oli ohi, että kenties edessä odottaisi uusi normaali, mutta nyt Lawrence oli livahtanut sormieni lävitse. Vieläpä näin helposti. Jos häntä ei saatu pysymään edes poliisilaitoksen putkassa, oikeuslaitos ei kykenisi tekemään mitään hyväkseni.
"Sage..?" Rhodes kysyi, odottaen ilmiselvästi minun mielipidettäni asioista. Mutta minulla ei ollut muuta mielessäni, kuin murha.
"Kiitos tiedosta," sanoin Rhodesille, ennen kuin painoin punaista luuria. Sitten sammutin puhelimeni. Nyt ei ollut aikaa keskustella. Nyt oli aika toteuttaa aiemmat suunnitelmani.
..............
Kun ajoin moottoripyöräni Lawrence & Gray Companyn eteen, en ajatellut kovin mitään. Tiesin, että Lawrence oli paikalla, sillä vaikka hän oli kieroilija, tyhmä ja petturi, hän ei ollut mikään pelkuri. Hän tiesi, että tulisin taistelemaan häntä vastaan tänä iltana, joten hän pitäisi tätä tilaisuutena saattaa minut kiikkiin ja nitistää minut. Mutta hän ei tiennyt, ketä vastaan oli asettunut.
Menin tällä kertaa kainostelematta sisään samasta sivuovesta, josta Rhodesin ystävä oli meidät päästänyt ensimmäisellä kerrallani. Napsautin heti kameralamautinta, jotta kuka tahansa, joka seurasi kameroilta rakennuksen tapahtumia, näkisi minua. Varmasti joku pian huomaisi, että kameroiden kuvat olivat jähmettyneet, varsinkin, jos sillä hetkellä kameran ohitse oli kävellyt joku ihminen, mutta tärkeintä oli, etteivät he tietäisi minun tarkkaa sijaintiani.
Ala-aulassa oli kolme asemiestä odottamassa, joten hoitelin heistä ensimmäiseksi sen, joka oli lähinnä sivuovea. Hän oli lähtenyt kiertämään eräänlaista partiokierrosta, joten hiivin hänen askeltensa tahdissa hänen taakseen, tartuin häntä päälaelta ja viilsin takaapäin hänen kurkkunsa korvasta korvaan. Hänen jälkeensä aloitin järjestelmällisen teurastuksen, joka sulautui mielessäni yhtenäiseksi kokonaisuudeksi verta, kuolinkorahduksia, välkähtäviä veitsiä ja punaisena leimuavaa vihaa. Kuljin ylöspäin, kerros kerrokselta, kuulostellen ylempää tulevia askeleita tai uudessa kerroksessa jo valmiina odottavia vartijoita. Jo kolmannessa kerroksessa hissistä syöksähti kaksi vartijaa tutkimaan tilannetta, mutta ehdin piiloutua toimistopöydän taa ja heidätkin oli lopulta helppo hoidella. Viidennentoista kerroksen kohdalla vartijat tuntuivat äkkiä katoavan kokonaan - Lawrence oli vihdoinkin tajunnut, että vartijoiden lähettäminen perääni tarkoitti sitä, etteivät he palanneet takaisin. Hän halusi kuitenkin pitää edes joitakin kätyreitä lähellään, vaikka tappiot olivat varmasti olleet jo suuret.
Kun aloin päästä ylimmäisiin kerroksiin, alkoi kulunut ilta ja edelliset päivät tuntua jo kehossani. Useimmat vartijoista olin saanut lamautettua ryhtymättä lähitaisteluun tai yllättämällä, mutta kun kätyreitä oli tullut useamman kuin yhden porukoissa, olin joutunut turvautumaan perhosveitsiini ja ruoskaani.
Lawrencen nykyiset vartijat eivät kuitenkaan olleet enää samaa A-laatua, jotka olin kohdannut murtautuessani torniin ensimmäistä kertaa. Osa oli koulutettuja vartijoita, jotka olivat kuitenkin tottumattomia taistelutilanteisiin, kun taas loput olivat sekalaista helposti rahan perässä kulkevaa vapaajoukkoa, joiden taidot vaihtelivat katutappelusta taistelurinkiin ja armeijatasolle. Selkähaavani oli sentään jo parempi, mutta reisihaavani oli revennyt ainakin osittain auki. Eräs vartijoista oli päässyt potkaisemaan oikein kunnolla vatsaani, joten hengittäminen oli ainakin väliaikaisesti epämukavaa tehtävää, tosin tiesin jo, että kiroaisin huomenaamulla olotilaani entistä pahemmin. Käsissäni oli joitakin viiltoja ja olin menettänyt veitsistäni joitakin, mutta olin pärjännyt ainakin tähän asti hyvin perhosveitsilläni ja pistooleillani.
Skannasin aina alemmasta kerroksesta piilolinssini lämpötunnistimella, mitä oli odotettavissa, mutta yllätyin, kun näin kaikkein ylimmässä kerroksessa, Lawrencen työhuoneen ulkopuolella olevassa aulassa odottelemassa ainakin jopa seitsemän vartijaa, jotka ilmeisesti vain odottivat, että koettaisin mennä heidän lävitseen. Lawrence oli varautunut hyvin, en ollut enää edes varma siitä, kuinka monta vartijaa rakennuksessa oli ollut, mutta heitä oli nyt yhteensä ainakin parisenkymmentä. Mutta tosi oli, etten pääsisi heidän lävitseen taistelemalla.
Hiivin hiljaa takaisin alempaan kerrokseen etsien jotakin apukeinoa, kunnes käteni osuivat yhteen Maestron myrkkykaasuhämpeistä. Se oli yksi Maestron viimeisistä kehityksistä, jonka olin vienyt vielä seuraavalle asteelle. Hämähäkki oli sininen, joten se sisälsi ainoastaan unikaasua, joka vei tajun kankaalle useiksi tunneiksi, mutta jo se riitti minun tarkoituksiini. Minulla ei ollut kykyjä kehitellä kaasun koostumusta pidemmälle, mutta olin erään Maestron toisen laitteen pohjalta kehittänyt kaasuampullille pienen hämähäkkimäisen vartalon, jonka saatoin yhdistää naamiooni ja ohjata pääni liikkeillä.
Laskin hämähäkin vapauteen ja ohjasin sen kiipeämään seinää pitkin kohti ylintä kerrosta, kunnes hämähäkki roikkui katosta, ja saatoin nähdä alapuolellani vartijat, jotka odottivat aseet käsissä, että saisivat tulittaa minut alas, heti kun astuisin esiin portaikosta, hissistä tai ikkunoista.
Painoin naamiooni piilotettua kontrollinappia, joka antoi kaasun levitä ilmaan...
Kun astelin aulan lävitse ja lattialle valahtaneiden vartijoiden ylitse, joukosta erottui pitkänhuiskea, päivettyneen näköinen mies, jolla oli pukinparta. Rinnukseen kiinnitetystä nimikyltistä erotin nimen "Isaiah", ja vaikken ollutkaan koskaan keskustellut tai taistellut miehen kanssa, olin tavallaan tyytyväinen siihen, ettei minun tarvinnut tappaa häntä. Hän olisi tehnyt sen vaikeaksi, ainakin.
Lawrence seisoi valmiina työpöytänsä takana, kun minä räjäytin hänen toimistonsa oven sisään ja astelin huoneeseen kuin siivekäs koston jumala. Huone oli häntä lukuunottamatta tyhjä, ja hämärä, sillä ainoa valo tuli seinäikkunoista. Se ikkuna, josta olin viime yönä tehnyt pakoreittini, oli vielä korjaamatta ja sen tukkeeksi oli pingotettu vaaleaa muovia, jossa luki rakennustarvikeliikkeen nimi yhä uudestaan toistettuna.
En kuitenkaan ehtinyt kiinnittää enempää huomiota sen mitättömämpiin yleisiin seikkoihin, sillä kaikkein tärkein asia vaikutti olevan pistooli, jota Lawrence piteli vapisevassa kädessään.
"Älä astu askeltakaan lähemmäs," Lawrence huusi, ja hänen äänestään ja mielipuolisesta ilmeestään näin, että hän oli lähellä kaiken malttinsa menettämistä. Hän ei kuitenkaan ollut kauhuissaan ja sen huomaaminen sai raivon kuohumaan taas sisimmässäni. Halusin hänet edessäni polvillaan, itkevänä ja armoa anelevana. Mutta näköjään hän ei aikonut antaa minulle sitä helpolla.
Hidastin vauhtiani pysähdykseen ja kohotin omia aseitani, kehonkieleni rentona ja itsevarmana. Emme seisoneet tässä tasapuolisina vastustajina, minulla ei ollut mitään pelättävää. Mutta aioin saada sen mitä tahdoin, eikä Lawrencen pikainen tappaminen toisi minulle sitä tyydytystä, jota janosin.
Kun seisoin siinä, Lawrence katsoi minuun ensiksi hetken ja alkoi yllätyksekseni nauraa. Nauru oli hengästynyttä ja piilotteli allaan paniikkia ja hulluutta enemmän kuin normaalin annoksen verran, mutta silti Lawrencen ryppyisestä suusta tuleva hohotus oli ilmiselvästi naurua. "Tiesitkö, että teet tämän kaiken täysin turhaan?" Hän huohotti ja piti visusti pistoolinsa piipun minuun kohdistettuna. "En aio astua alas korkeasta asemastani sinun pelotteluidesi tähden. En todellakaan aio paljastaa toimiani poliisille vain, koska sinä sitä kysyt. Ehei, senkin haaskalintu, minulla ei ole koskaan ollut tapana noudattaa muiden ihmisten neuvoja, sillä minä osaan hoitaa omat asiani aivan hyvin. Ja sinä olet myöhässä," hänen katseensa porautui minuun, ja se oli täynnä synkkää mielihyvää. Jostakin syystä hän kuvitteli voittaneensa minut, enkä voinut tajuta, mistä se johtui.
"Miten niin myöhässä?" Kallistin päätäni rauhallisena, vaikka olinkin hyvin utelias kuulemaan, mitä hänellä oli sanottavanaan.
"Minut pidätettiin tänään, mutta liittolaiseni auttoivat minut jo pois pinteestä, enkä sinne aio enää toista kertaa mennä. Mennessään, he antoivat todisteita siitä, että se, jonka tähden olet mennyt näin pitkälle, on hoideltu pois päiviltä. Sage Gray on kuollut," hän sanoi, ja hänen naurunsa alkoi uudestaan, äänekkäämmin ja villimmin kuin edellisellä kerralla.
Sekavat tunteet möyrysivät sisälläni, enkä tiennyt mitä ajatella. Joku oli valehdellut Lawrencelle puolestani, ja Hector Lawrence luuli jo voittaneensa tämän kamppailun. Kylmä hymy levisi hitaasti minunkin huulilleni, ja nostin vapaan käteni kasvoilleni. Lawrencen nauru lakkasi kuin seinään ja kauan odottamani epäuskon ja kauhun ilme levisi hänen kasvoilleen, kun vedin pois naamion niin, että hän saattoi katsella kaikkia kasvonpiirteitäni koko komeudessaan.
"Sinä... ei... et... SINÄ!" Lawrence alkoi kakoa epäselvästi ja perääntyi niin, että melkein kompuroi takanaan olevaan työpöydän tuoliin. Pistooli kirposi hänen otteestaan, joka oli äkkiä löystynyt, eikä hän välittänyt edes syöksyä sen perään.
"Minua... minua on huijattu!" hän sopersi, yhä perääntyen ja vavisten kuin haavanlehti. "Sinua on huijattu!"
En nauttinutkaan Lawrencen pelosta niin paljon kuin olin odottanut. Hän oli nyt peloissaan ja sekaisin, mutta se ei tuntunut omalta ansioltani, sillä joku toinen oli saanut aikaan tämän äkillisen järkytyksen, enkä minä ilmeisesti tiennytkään kaikkia osasia, jotka kuuluivat tähän peliin, jota hengestäni oli käyty.
"He pettivät minut," Lawrence jatkoi selostustaan. "He valitsivat sinut nyt, mutta he pettävät sinutkin, he eivät ole sinun puolellasi, vaikka niin luuletkin. He eivät ole kenekään muun puolella, kuin omallaan, eikä tästäkään hyödy kukaan muukaan kuin he."
"Kestä heistä sinä oikein puhut?!" Astuin askeleen lähemmäksi aikomuksenani kovistella vastaus hänestä ulos, jos muu ei auttaisi. Liikahtaessani Lawrence näytti kuitenkin näköjään taas muistavan, että minä olin tullut tappamaan hänet ja että hän olikin äkkiä aseeton.
"Älä astu askeltakaan lähemmäksi!" Hän karjaisi ja vetäisi puvuntakkinsa alta veitsen. En ymmärtänyt, mitä hän sillä aikoi tehdä, jos minä olin kerran se, jolla oli pyssy kädessä, joten en välittänyt hänen vastaväitteistään.
"Kerro minulle kenestä heistä sinä puhut," murahdin käskevästi ja lähestyin lisää.
Lawrence oli perääntynyt niin, että alkoi olla jo muovilla peitetyn ikkuna-aukon kohdalla. En tiennyt, mitä hän aikoi tehdä, mutta hän ei luultavasti tiennyt sitä itsekään. "Pysy poissa! Sillä ei ole väliä, kaikki on kuitenkin ohi. Tämä on ohi..." hän läähätti silmät vaarallisesti välkähdellen.
"Kaikki ei ole vielä ohi, Lawrence," hidastin etenemistäni odottaen, mitä hän tekisi seuraavaksi. Hän oli ilmiselvästi täysin arvaamattomassa tilassa, joten kova painostus ei ilmeisesti auttaisi. "Kaiken ei tarvitse päättyä näin, sinä voit kertoa sinulle mitä tiedät, jotta voin vastustaa niitä, jotka pettivät sinut." Sanat kuulostivat korviini kummallisilta, sillä puhuttelin Lawrencea kuin olisin halunnut olla hänen puolellaan. Se ei ollut tietenkään totta, mutta en ollut koskaan edes ajatellut, että suustani tulisi ulos jotakin tällaista.
"Kaikki on päätöksessä..." Lawrence henkäisi, nyt hitaammin ja päättäväisemmin. "Minä olen tullut tieni päähän." Hän katsoi minuun päättäväisesti, mutta vaistoni kirkuivat, ettei hänen tekemänsä päätös ollut ollenkaan hyvä. Loikkasin hänen kimppuunsa, aikomuksenani riistää hänet aseista ja vetää tieto hänestä ulos vaikka väkisin, mutta olin liian kaukana.
Liian kaukana tavoittamaan hänet, kun hän kääntyi samalla hetkellä kun lähdin liikkeelle. Liian kaukana tekemään mitään, kun hän viilsi veitsellään suojamuoviin pitkän, varman viillon. Liian kaukana tarttumaan häneen, kun hän kallistui syntyneestä aukosta ja katosi ulkona väijyvään pimeyteen.
Ehdin kuitenkin näkemään, miten hän putosi ja putosi, raajat heiluen kuin lentoa tavoitellen, yhä pienenevänä pisteenä, mitättömänä, kunnes hänen ruumiinsa kohtasi väkivaltaisesti alhaalla odottavan asfaltin. Hänen toimistonsa oli niin ylhäällä katutasosta, ettei hänen laskeutumisensa ääni kantautunut niin ylös asti.
<-edellinen/takaisin/seuraava->