Epilogi: Älä pelkää kulkea eteenpäin
Olin nauttimassa viimeisistä syksyisistä auringonsäteistä Maestron talon solariumissa, kun huppupäinen tarkkailijani laskeutui yhtäkkiä talon katolta eteeni.
Minulta kesti hetki saada vieressäni levänneen aseeni osoittamaan häntä, pelkästään jo siitä järkytyksestä, etten ollut saanut hänen tulostaan minkäänlaista yliluonnollista varoitusta. Tosin kaikki tunteeni olivat olleet viimeisimmän vuorokauden aikana aivan sekaisin, joten ehkä varoitusjärjestelmäni oli ottanut pienen tauon.
Viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia olivatkin olleet varsinainen tunteiden voristorata. Olin siirtynyt väsymyksestä raivoon, hämmästykseen ja siihen versioon katharsiksesta, joka ei tuntunut miltään, mutta silti kertoi, että tarina oli loppu. Minun oli täytynyt sisäistää, että Lawrence oli kuollut, paeta paikalta ennen kuin poliisit olivat saapuneet ja löytäneet kaikki jälkeen jättämäni ruumiit. Pitkän aikaa olin kieriskellyt epätietoisuudessa siitä, mitä he olivat asioista päätelleet ja odotin Rhodesin soittoa kuin kuuta nousevaa.
Lopulta Rhodes oli soittanut ja kertonut minulle, että Lawrence oli joko tehnyt itsemurhan tai heitetty ikkunasta sen jälkeen, kun lukumäärältään tuntematon joukko kiltasalamurhaajia oli iskenyt yhteen hänen omien henkivartijoidensa kanssa. Hän selosti minulle, että nyt minun olisi paljon helpompi viedä asia oikeuteen ja vaatia Lawrencen kuolinpesältä esimerkiksi korvauksia menettämästäni omaisuudesta niinä vuosina, jolloin minun olisi kuulunut kerätä tuloja yhtiön osuuksistani, mutta hän ei uskonut, että saisin kuitenkaan itselleni asemaa yhtiön johdossa. Lawrencella oli joitakin sukulaisia, jotka varmasti himoitsivat myös hänen rahojaan, mutta joilla ei varsinaisesti ollut läheistä perintöoikeutta niihin, kun taas Lawrence & Grayn muut osakkaat eivät varmasti antaisi jalansijaa tyhjästä ilmestyneelle perintöprinsessalle.
Kylmänväreet olivat kulkeneet selkäpiitäni pitkin, kun Rhodes oli selittänyt, että jos vaatisin osuuksiani, muut osakkaat saattaisivat jopa mennä niin pitkälle, että haastaisivat puolestaan minut oikeuteen salamurhan tilaamisesta. Todisteet olivat vähäiset, mutta he voisivat myös kiistanalaistaa henkilöllisyyteni ja riskeerata koko mahdollisuuteni jonkinlaiseen oikeudenmukaisuuteen.
Olin epäröimättä sanonut, ettei minulla kiinostanut koskea vanhempieni aiemmin omistamaan yhtiöön.
Olin ehtinyt päivän aikana jo alkaa tottua ajatukseen, että edessä olisi enää jonkinlainen oikeussalitaistelu, joten senkin tähden huppuhyypiön äkillinen ilmestyminen oli yllätys.
"Laitahan tuo ase pois, en tullut tappamaan sinua," tarkkailijani sanoi. En laskenut asetta, mutta rentouduin hieman, ennen kuin tajusin, ettei minulla ollut naamiota. Tarkkailijani tunsi minut siis sekä Variksena, että Sage Grayna, mikä oli hyvin huolestuttavaa - ja paljasti myös sen, että minua oli tarkkailtu monesti useamminkin, kuin olin ehtinyt huomaamaan.
"Minä kun luulin, että sinun tehtävänäsi oli vain stalkata minua," sanoin yhteen puristettujen hampaideni välistä.
Huppuhyypiö sivuutti lausahdukseni ja sanoi: "Olen tullut ilmoittamaan, että Osasto 5 on tehnyt päätöksen lakauttaa tämänkertaisen seurantajaksosi," hän sanoi. Minulla ärsytti, etten kyennyt näkemään hänen kasvojaan, ainoastaan kellertävät silmät jostakin hupun ja kasvojen alaosan peittävän mustan kankaan välistä. Koetin päätellä niistä jotakin, mutta muuta en huomannut kuin sen, että henkilö oli aasialaistaustainen, tai mahdollisesti puoliksi aasialainen, muttei ainakaan täysin musta tai valkoinen.
"Sinun luokituksestasi ei ole vielä tullut tulosta, sillä vielä ei olla saatu yksimielistä tulosta siitä, ovatko motiivisi enimmäkseen hyviä vai pahoja. Sinulla on Osasto Viidessä tukijoita, jotka haluavat nähdä sinun menestyvän varsin sinnikkäästi, mutta nyt meillä on tärkeämpääkin tehtävää, kuin tuhlata resursseja sinun ongelmasi selvittämiseen."
"Kiitoksia," tuhahdin, mutta tarkkailijan sanat herättivät taas sisälläni saman levottomuuden, jonka Hector Lawrencen sanat olivat synnyttäneet. Minun ja Lawrencen yhteenotossa ei ollutkaan ollut yksinkertaisesti kyse kostosta ja menneiden selvittelystä, vaan olin jotenkin päätynyt verhojen takana toimivien tuntemattomien tahojen tarkkailtavaksi ja pelinappulaksi. Äkillinen tunne siitä, että olin uinut liian syvälle liian nopeasti herätti sisälläni taas polttavan suuttumuksen, mutta se oli vain peitettä pelolle ja epävarmuudelle. En jäljestä päin tiennyt laisinkaan mitä oli tapahtunut saatikka miksi.
Hupputarkkailija esitti taas olevansa täysin kuuro minun sanoilleni. "Sinuna käyttäisin saamasi lisäajan hyödyksi. Vaikka emme aio tarkkailla sinua aktiivisesti, pidämme sinua kuitenkin silmällä. Älä enää toiste kuvittele pääseväsi seurauksitta läpi jostakin tällaisesta, ja sinun kannattaisi myös miettiä vakavasti alan vaihtamista. Etkä missään tapauksessa saa koettaa etsiä yhteyttä Lawrencen mainitsemiin tukijoihin."
"Mitä sinä oikein-" aloitin, mutta ennen kuin ehdin pidemmälle, huppuhyypiö nousi ilman näennäisiä apuvälineitä ilmaan ja katosi takaisin Maestron talon katolle. Juoksin taaemmas pihalle ja koetin tirkistellä katolle nähdäkseni hänet uudestaan, mutta arvasin oikein, että hän oli jo kadonnut näkyvistä.
Manasin hiljaa ja tunteella. Sitten suuntasin sisälle kohti viinikellaria, sillä ei ollut ihmekään, ettei Maestro ollut selvinnyt tällaisesta elämästä ilman ajoittaista lasillista. Hulluksihan tässä tuli, eikä itse saanut päättää edes, että millä tavalla.
...................
Kun Rhodes asteli ensimmäisen kerran sisään Maestron talon ovesta ja jäi tuijottamaan avaran aulan marmorilattioita ja pylväitä, arvasin vierailun olevan myös hänen viimeisensä.
Luultavasti adrenaliininjämistä johtuen olin saanut jonkinlaisen hulluuskohtauksen, ja olin hetken mielijohteesta kutsunut Rhodesin teelle luokseni merkataksemme metaforisesti yhteisen tiemme päätä. Sitä paitsi olin Rhodesille yhden teetarjoilun velkaa.
Olin siistinyt paikkoja sen verran, mitä haavoiltani olin kyennyt (mikä ei ollut kovin paljon, en aikonut repiä enää yhtään tikkiä, varsinkaan parin villakoiran tähden), mutta suurin osa huonekaluista oli silti yhä valkeiden lakanoiden alla ja kaikkialla muualla paitsi pääväylillä näkyi paksu pölymatto.
Tunsin itseni hyvin haavoittuvaiseksi, kun avasin tällä tavoin lapsuudenkotini ja osan todellisesta minästäni henkilölle, joka ei tiennyt menneisyydestäni mitään. Tuntui kummalta nähdä Mike Rhodes seisomassa eteisaulassa, jossa pikku Sage oli juossut Maestron asioita toimittamassa, liukunut porraskaidetta alas ja harjoitellut veitsenheittoa täytetyllä karhulla. Muistoja liukui mieleni läpi, mutta niistä yksikään ei noussut selkeänä pinnalle - eteisaulassa seisova Rhodes tuntui paljon todellisemmalta ja elävämmältä, kuin mikään eilisen aave, joista olin tehnyt seuralaisiani pitkäksi aikaa.
"Taisin unohtaa kysyä, oletko pölyallergikko, sillä täällä sitä kyllä riittää," hymähdin arasti ja viitoin Rhodesia peremmälle. "Keittiö on täällä päin, siellä on sentään hieman siistimpää." Olin vihdoinkin ehtiytynyt peseytyä ja pestä hiukseni ja olin kerrankin ehtinyt laittaa päälleni jotakin muutakin, kuin Alakerrassa säilyttämiäni mustia ja harmaita yksinkertaisia paitoja ja housuja. Vaatteet olivat tosin yläkerran vaatekaapista ja sellaisia, joista yliopistoikäinen Sagekaan ei ollut pitänyt erityisen paljon, mutta ne olivat silti vieläkin siistejä ja sopivan kokoisia. Itse asiassa olin tainnut laihtua viime päivien aikana, mikä ei näin jälkeen päin ajatellen ollut ihmekään.
Kävelin edeltä keittiöön, jonne olin asetellut kaksi kuppia asetteineen ja teekannullisen höyryävää teetä, joka oli säilynyt niiden vuosien yli, jolloin en ollut varsinaisesti käyttänyt talon julkisia osia. Asettauduin toisen tuolin taakse ja vilkaisin sitten odottavasti Rhodesia, joka laahasi jäljessä yhä katsellen taloa ympärillämme.
Tunsin pienoisen ärtymyksen pistoksen sisälläni, sillä en kyennyt ymmärtämään, miksi minun sosiaalinen asemani ja elinolosuhteeni vaikuttivat olevan Rhodesille niin tärkeitä. Ensiyllätys oli sentään ollut ymmärrettävää, mutta tämä alkoi olla jo naurettavaa. Ajattelematta sen enempää tokaisin: "Vai haluatko kenties esittelykierroksen ensiksi? Nähdä tahran kellarin komeron lattiassa, jota rikospaikkasiistijät eivät saaneet puhdistettua? Tai huoneen, jossa kummisetäni hirtti itsensä? Tämä on kyllä hieno talo, mutta jos saisin valita, asuisin kyllä mieluummin missä tahansa muualla kuin täällä."
Vihdoinkin Rhodes kiinnitti huomionsa minuun ja rykäisi hieman katuvasti. "Ei tarvitse. Ja olen pahoillani, Sage. Tarkoitan sitä," hän katsoi minua lämpimän surullisesti ruskeilla silmillään istuessaan alas tuolille ja vatsanpohjaani kouraisi. Koetin peittää tuntemuksen olkienkohautuksella.
"Ei ole mitään, mistä sinun pitäisi olla pahoillasi. Ainakin voin nykyään puhua paljon vapaammin kummisetäni itsemurhasta. Nyt kun sen jälkeenkin on tapahtunut jotakin merkittävää. Mutta ei siitä sen enempää," otin teekannun ja kävelin pöydän toiselle puolelle kaatamaan hänelle teetä. "Olisin tarjonnut teen kanssa korppuja, mutta pussi olikin aukaistu ja ne olivat kaikki homeessa. Vaihtoehtona on siis säilykepersikoita tai purkkimakrillia näkkärillä," selostin keventääkseni synkkiä alkutunnelmia.
Rhodes nappasi auliisti syötin ja onnistuimme keskustelemaan niitä näitä teenjuonnin ajan. Kaikki ei kuitenkaan ollut kuten edellisellä kerralla viettäessämme aikaa tällä tavoin yhdessä. Edellisellä kerralla olimme olleet salaliittolaisia ja tehneet enemmän yhteistyötä. Nyt kuitenkin epäilimme paljon enemmän toisiamme kuin maailmaa ympärillämme - minä en ollut ollenkaan varma siitä, kuinka paljon Rhodes jo tiesi tai arvasi minun ja Variksen ja Lawrencen kuoleman yhteydestä, kun taas Rhodesilla oli varmasti epäilyksiä, ja minä olin kehittynyt avuntarpeisesta uhrista tuntemattoman kokoiseksi kysymysmerkiksi. Se naiivi osa minusta, joka oli uskonut siihen, että vanhan tiemme päättyessä saattaisimme aloittaa jotakin uutta ja vielä tuntematonta, kuihtui nopeasti karun todellisuuden tieltä.
Oli katkeransuloista muistella sitä, että olin ottanut Rhodesin yhteistyökumppanikseni, koska olin halunnut pysyä selvillä siitä, mitä hän tiesi alter egostani ja poliisin liikkeistä, mutta olinkin päätynyt antamaan Rhodesille vain lisää vihjeitä ja jopa ilmestynyt fyysisesti hänelle. Jos sellaiseksi saattoi kutsua syrjäkujalle kolkkaamista. Jos nyt koittaisin puolellakaan sanalla udella jotakin Variksesta, Rhodes saattaisi viimeinkin löytää sen puuttuvan palasen tästä monimutkaisesta kuviosta, jonka keskelle hän oli yllättäen joutunut. Maestro oli haudan takaakin osoittanut olevansa aina oikeassa varoituksissaan; olin käyttäytynyt uhmakkaasti ja typerästi pelkkien sievien kasvojen ja ymmärtäviltä näyttävien silmien tähden.
Kun olimme juoneet teen ja siirtyneet takaisin eteiseen juttelemaan ennen kuin Rhodes vääjäämättä lähtisi elämästäni, hän viimeinkin kysyi, mitä aioin tehdä tästä eteenpäin. Vaikken varsinaisesti tiennyt todenmukaista vastausta kysymykseen, koetin vastata, ihan vain selkeyttääkseni omia ajatuksianikin.
"En ole kovin varma, mutta aion pitää jonkinlaista taukoa töistä ainakin siihen asti, kunnes oikeus on tehnyt päätöksensä tilanteesta, " sanoin ja töistä puhuessani tarkoitin sekä päivä- että yötyötäni. Koska olin kerrankin uskaltautunut kysymään Isoveljeltä taukoa Osasto Viiden tekosyyn alla, aioin käyttää nyt kaiken mahdollisen ajan tulevaisuuteni ja vaihtoehtojeni miettimiseen. En pitänyt tarkkailijastani tai Osasto Viidestä ollenkaan, mutta hänen sanoissaan oli ollut todellisuuden siemen. Olin jo joutunut kahden tuntemattoman tahon väliseksi pelinappulaksi, enkä edes tiennyt kumman puolelle pelasin. Sitä paitsi olin alkanut tajuamaan, että jos aikoisin jatkaa salamurhaajan ammatissa toimimista kuolemaani saakka, kuolemani ei välttämättä olisikaan niin kovin kaukana. En halunnut päättää päiviäni jahdattuna eläimenä, toisen salamurhaajan veitsestä tai kuten Maestro. "Otan kai rauhallisesti, ehkä jopa matkustelen hieman," hymähdin. "Tulevaisuus on tuntematon, mutta ainakin minulla on sitä jonkin verran vielä jäljellä, kiitos sinullekin."
Rhodes nyökkäsi ja yllättäen hän laski kätensä kasvojeni sivulle ja ennen kuin ennätin reagoida, hän kumartui ja painoi kevyesti huulensa huulilleni niin lyhyesti hetkeksi, etten ehtinyt vastata suudelmaan tai työntää häntä pois. "Vaikken voi ottaa kunniaa kovin paljosta, tulevaisuus on kuitenkin kaikkein vähäisin niistä asioista, jotka sinä ansaitset," hän sanoi kasvot yhä lähellä omiani ja suoristi sitten selkänsä vieden mukanaan vatsanpohjani ja ilmeisesti myös kaiken tunnon jaloistani.
"Suosittelisin kuitenkin myös terapiassa käymistä," Rhodes sanoi, ikään kuin ei juuri olisi ottanut ensimmäistä ja viimeistä askelta kohti minua. "Sinulla on varmasti paljon asioita, joista puhuminen helpottaisi varmasti paljon."
En voinut vastata tuohon ehdotukseen muulla kuin kirahtavalla naurahduksella, sillä en voinut kuvitellakaan hukuttavani jotakin rassukkaa terapeuttia kaikella emotionaalisella lastilla, jota olin vuosien aikana kerännyt itselleni. Sitä paitsi olin aika varma, että salassapitosopimuksesta huolimatta psykologit saattoivat silti ilmoittaa eteenpäin sellaisista laittomuuksista, joista olin tehnyt elämäntapani. "Laitetaan mietintään," valehtelin.
Mutta kun Rhodes lopulta lähti ja hänen autojensa pyörien ratina pihakiveyksellä oli kadonnut kuuluvista, jäin eteisen sohvalle istumaan selittämätön tunne sisälläni. Se oli sekoitus surua, epätietoisuutta ja pelkoa tulevaisuudesta, mutta kaikkein tärkeintä siinä oli toivo. Maestro oli antanut minulle elämänsä aikana sen tuhat ja yksi elämänohjetta, mutta tärkein niistä oli, että aina tuli katsoa eteenpäin. Olin käynyt lävitse varsinaisen pelon ja selviytymistahdon vuoristoradan, mutta sillä hetkellä tulevaisuus tuntui tasaiselta tieltä. Sitä se todellakaan tullut olemaan, mutta juuri silloin minulle oli tärkeää kyetä näkemään siellä jotakin hyvää. Sillä takana päin ei ainakaan ollut mitään kaipaamisen arvoista.
Niinpä minä lopulta nousin istumapaikaltani ja lähdin jatkamaan talon siistimistä. Ajattelin, että ehkä huomenna lähtisin tosissaankin matkalle. Ehkä soittaisin Fengmianille. Ehkä kohtaisin huomisen valmiina ja pystyssä päin.
<-edellinen/takaisin/seuraava->
Minulta kesti hetki saada vieressäni levänneen aseeni osoittamaan häntä, pelkästään jo siitä järkytyksestä, etten ollut saanut hänen tulostaan minkäänlaista yliluonnollista varoitusta. Tosin kaikki tunteeni olivat olleet viimeisimmän vuorokauden aikana aivan sekaisin, joten ehkä varoitusjärjestelmäni oli ottanut pienen tauon.
Viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia olivatkin olleet varsinainen tunteiden voristorata. Olin siirtynyt väsymyksestä raivoon, hämmästykseen ja siihen versioon katharsiksesta, joka ei tuntunut miltään, mutta silti kertoi, että tarina oli loppu. Minun oli täytynyt sisäistää, että Lawrence oli kuollut, paeta paikalta ennen kuin poliisit olivat saapuneet ja löytäneet kaikki jälkeen jättämäni ruumiit. Pitkän aikaa olin kieriskellyt epätietoisuudessa siitä, mitä he olivat asioista päätelleet ja odotin Rhodesin soittoa kuin kuuta nousevaa.
Lopulta Rhodes oli soittanut ja kertonut minulle, että Lawrence oli joko tehnyt itsemurhan tai heitetty ikkunasta sen jälkeen, kun lukumäärältään tuntematon joukko kiltasalamurhaajia oli iskenyt yhteen hänen omien henkivartijoidensa kanssa. Hän selosti minulle, että nyt minun olisi paljon helpompi viedä asia oikeuteen ja vaatia Lawrencen kuolinpesältä esimerkiksi korvauksia menettämästäni omaisuudesta niinä vuosina, jolloin minun olisi kuulunut kerätä tuloja yhtiön osuuksistani, mutta hän ei uskonut, että saisin kuitenkaan itselleni asemaa yhtiön johdossa. Lawrencella oli joitakin sukulaisia, jotka varmasti himoitsivat myös hänen rahojaan, mutta joilla ei varsinaisesti ollut läheistä perintöoikeutta niihin, kun taas Lawrence & Grayn muut osakkaat eivät varmasti antaisi jalansijaa tyhjästä ilmestyneelle perintöprinsessalle.
Kylmänväreet olivat kulkeneet selkäpiitäni pitkin, kun Rhodes oli selittänyt, että jos vaatisin osuuksiani, muut osakkaat saattaisivat jopa mennä niin pitkälle, että haastaisivat puolestaan minut oikeuteen salamurhan tilaamisesta. Todisteet olivat vähäiset, mutta he voisivat myös kiistanalaistaa henkilöllisyyteni ja riskeerata koko mahdollisuuteni jonkinlaiseen oikeudenmukaisuuteen.
Olin epäröimättä sanonut, ettei minulla kiinostanut koskea vanhempieni aiemmin omistamaan yhtiöön.
Olin ehtinyt päivän aikana jo alkaa tottua ajatukseen, että edessä olisi enää jonkinlainen oikeussalitaistelu, joten senkin tähden huppuhyypiön äkillinen ilmestyminen oli yllätys.
"Laitahan tuo ase pois, en tullut tappamaan sinua," tarkkailijani sanoi. En laskenut asetta, mutta rentouduin hieman, ennen kuin tajusin, ettei minulla ollut naamiota. Tarkkailijani tunsi minut siis sekä Variksena, että Sage Grayna, mikä oli hyvin huolestuttavaa - ja paljasti myös sen, että minua oli tarkkailtu monesti useamminkin, kuin olin ehtinyt huomaamaan.
"Minä kun luulin, että sinun tehtävänäsi oli vain stalkata minua," sanoin yhteen puristettujen hampaideni välistä.
Huppuhyypiö sivuutti lausahdukseni ja sanoi: "Olen tullut ilmoittamaan, että Osasto 5 on tehnyt päätöksen lakauttaa tämänkertaisen seurantajaksosi," hän sanoi. Minulla ärsytti, etten kyennyt näkemään hänen kasvojaan, ainoastaan kellertävät silmät jostakin hupun ja kasvojen alaosan peittävän mustan kankaan välistä. Koetin päätellä niistä jotakin, mutta muuta en huomannut kuin sen, että henkilö oli aasialaistaustainen, tai mahdollisesti puoliksi aasialainen, muttei ainakaan täysin musta tai valkoinen.
"Sinun luokituksestasi ei ole vielä tullut tulosta, sillä vielä ei olla saatu yksimielistä tulosta siitä, ovatko motiivisi enimmäkseen hyviä vai pahoja. Sinulla on Osasto Viidessä tukijoita, jotka haluavat nähdä sinun menestyvän varsin sinnikkäästi, mutta nyt meillä on tärkeämpääkin tehtävää, kuin tuhlata resursseja sinun ongelmasi selvittämiseen."
"Kiitoksia," tuhahdin, mutta tarkkailijan sanat herättivät taas sisälläni saman levottomuuden, jonka Hector Lawrencen sanat olivat synnyttäneet. Minun ja Lawrencen yhteenotossa ei ollutkaan ollut yksinkertaisesti kyse kostosta ja menneiden selvittelystä, vaan olin jotenkin päätynyt verhojen takana toimivien tuntemattomien tahojen tarkkailtavaksi ja pelinappulaksi. Äkillinen tunne siitä, että olin uinut liian syvälle liian nopeasti herätti sisälläni taas polttavan suuttumuksen, mutta se oli vain peitettä pelolle ja epävarmuudelle. En jäljestä päin tiennyt laisinkaan mitä oli tapahtunut saatikka miksi.
Hupputarkkailija esitti taas olevansa täysin kuuro minun sanoilleni. "Sinuna käyttäisin saamasi lisäajan hyödyksi. Vaikka emme aio tarkkailla sinua aktiivisesti, pidämme sinua kuitenkin silmällä. Älä enää toiste kuvittele pääseväsi seurauksitta läpi jostakin tällaisesta, ja sinun kannattaisi myös miettiä vakavasti alan vaihtamista. Etkä missään tapauksessa saa koettaa etsiä yhteyttä Lawrencen mainitsemiin tukijoihin."
"Mitä sinä oikein-" aloitin, mutta ennen kuin ehdin pidemmälle, huppuhyypiö nousi ilman näennäisiä apuvälineitä ilmaan ja katosi takaisin Maestron talon katolle. Juoksin taaemmas pihalle ja koetin tirkistellä katolle nähdäkseni hänet uudestaan, mutta arvasin oikein, että hän oli jo kadonnut näkyvistä.
Manasin hiljaa ja tunteella. Sitten suuntasin sisälle kohti viinikellaria, sillä ei ollut ihmekään, ettei Maestro ollut selvinnyt tällaisesta elämästä ilman ajoittaista lasillista. Hulluksihan tässä tuli, eikä itse saanut päättää edes, että millä tavalla.
...................
Kun Rhodes asteli ensimmäisen kerran sisään Maestron talon ovesta ja jäi tuijottamaan avaran aulan marmorilattioita ja pylväitä, arvasin vierailun olevan myös hänen viimeisensä.
Luultavasti adrenaliininjämistä johtuen olin saanut jonkinlaisen hulluuskohtauksen, ja olin hetken mielijohteesta kutsunut Rhodesin teelle luokseni merkataksemme metaforisesti yhteisen tiemme päätä. Sitä paitsi olin Rhodesille yhden teetarjoilun velkaa.
Olin siistinyt paikkoja sen verran, mitä haavoiltani olin kyennyt (mikä ei ollut kovin paljon, en aikonut repiä enää yhtään tikkiä, varsinkaan parin villakoiran tähden), mutta suurin osa huonekaluista oli silti yhä valkeiden lakanoiden alla ja kaikkialla muualla paitsi pääväylillä näkyi paksu pölymatto.
Tunsin itseni hyvin haavoittuvaiseksi, kun avasin tällä tavoin lapsuudenkotini ja osan todellisesta minästäni henkilölle, joka ei tiennyt menneisyydestäni mitään. Tuntui kummalta nähdä Mike Rhodes seisomassa eteisaulassa, jossa pikku Sage oli juossut Maestron asioita toimittamassa, liukunut porraskaidetta alas ja harjoitellut veitsenheittoa täytetyllä karhulla. Muistoja liukui mieleni läpi, mutta niistä yksikään ei noussut selkeänä pinnalle - eteisaulassa seisova Rhodes tuntui paljon todellisemmalta ja elävämmältä, kuin mikään eilisen aave, joista olin tehnyt seuralaisiani pitkäksi aikaa.
"Taisin unohtaa kysyä, oletko pölyallergikko, sillä täällä sitä kyllä riittää," hymähdin arasti ja viitoin Rhodesia peremmälle. "Keittiö on täällä päin, siellä on sentään hieman siistimpää." Olin vihdoinkin ehtiytynyt peseytyä ja pestä hiukseni ja olin kerrankin ehtinyt laittaa päälleni jotakin muutakin, kuin Alakerrassa säilyttämiäni mustia ja harmaita yksinkertaisia paitoja ja housuja. Vaatteet olivat tosin yläkerran vaatekaapista ja sellaisia, joista yliopistoikäinen Sagekaan ei ollut pitänyt erityisen paljon, mutta ne olivat silti vieläkin siistejä ja sopivan kokoisia. Itse asiassa olin tainnut laihtua viime päivien aikana, mikä ei näin jälkeen päin ajatellen ollut ihmekään.
Kävelin edeltä keittiöön, jonne olin asetellut kaksi kuppia asetteineen ja teekannullisen höyryävää teetä, joka oli säilynyt niiden vuosien yli, jolloin en ollut varsinaisesti käyttänyt talon julkisia osia. Asettauduin toisen tuolin taakse ja vilkaisin sitten odottavasti Rhodesia, joka laahasi jäljessä yhä katsellen taloa ympärillämme.
Tunsin pienoisen ärtymyksen pistoksen sisälläni, sillä en kyennyt ymmärtämään, miksi minun sosiaalinen asemani ja elinolosuhteeni vaikuttivat olevan Rhodesille niin tärkeitä. Ensiyllätys oli sentään ollut ymmärrettävää, mutta tämä alkoi olla jo naurettavaa. Ajattelematta sen enempää tokaisin: "Vai haluatko kenties esittelykierroksen ensiksi? Nähdä tahran kellarin komeron lattiassa, jota rikospaikkasiistijät eivät saaneet puhdistettua? Tai huoneen, jossa kummisetäni hirtti itsensä? Tämä on kyllä hieno talo, mutta jos saisin valita, asuisin kyllä mieluummin missä tahansa muualla kuin täällä."
Vihdoinkin Rhodes kiinnitti huomionsa minuun ja rykäisi hieman katuvasti. "Ei tarvitse. Ja olen pahoillani, Sage. Tarkoitan sitä," hän katsoi minua lämpimän surullisesti ruskeilla silmillään istuessaan alas tuolille ja vatsanpohjaani kouraisi. Koetin peittää tuntemuksen olkienkohautuksella.
"Ei ole mitään, mistä sinun pitäisi olla pahoillasi. Ainakin voin nykyään puhua paljon vapaammin kummisetäni itsemurhasta. Nyt kun sen jälkeenkin on tapahtunut jotakin merkittävää. Mutta ei siitä sen enempää," otin teekannun ja kävelin pöydän toiselle puolelle kaatamaan hänelle teetä. "Olisin tarjonnut teen kanssa korppuja, mutta pussi olikin aukaistu ja ne olivat kaikki homeessa. Vaihtoehtona on siis säilykepersikoita tai purkkimakrillia näkkärillä," selostin keventääkseni synkkiä alkutunnelmia.
Rhodes nappasi auliisti syötin ja onnistuimme keskustelemaan niitä näitä teenjuonnin ajan. Kaikki ei kuitenkaan ollut kuten edellisellä kerralla viettäessämme aikaa tällä tavoin yhdessä. Edellisellä kerralla olimme olleet salaliittolaisia ja tehneet enemmän yhteistyötä. Nyt kuitenkin epäilimme paljon enemmän toisiamme kuin maailmaa ympärillämme - minä en ollut ollenkaan varma siitä, kuinka paljon Rhodes jo tiesi tai arvasi minun ja Variksen ja Lawrencen kuoleman yhteydestä, kun taas Rhodesilla oli varmasti epäilyksiä, ja minä olin kehittynyt avuntarpeisesta uhrista tuntemattoman kokoiseksi kysymysmerkiksi. Se naiivi osa minusta, joka oli uskonut siihen, että vanhan tiemme päättyessä saattaisimme aloittaa jotakin uutta ja vielä tuntematonta, kuihtui nopeasti karun todellisuuden tieltä.
Oli katkeransuloista muistella sitä, että olin ottanut Rhodesin yhteistyökumppanikseni, koska olin halunnut pysyä selvillä siitä, mitä hän tiesi alter egostani ja poliisin liikkeistä, mutta olinkin päätynyt antamaan Rhodesille vain lisää vihjeitä ja jopa ilmestynyt fyysisesti hänelle. Jos sellaiseksi saattoi kutsua syrjäkujalle kolkkaamista. Jos nyt koittaisin puolellakaan sanalla udella jotakin Variksesta, Rhodes saattaisi viimeinkin löytää sen puuttuvan palasen tästä monimutkaisesta kuviosta, jonka keskelle hän oli yllättäen joutunut. Maestro oli haudan takaakin osoittanut olevansa aina oikeassa varoituksissaan; olin käyttäytynyt uhmakkaasti ja typerästi pelkkien sievien kasvojen ja ymmärtäviltä näyttävien silmien tähden.
Kun olimme juoneet teen ja siirtyneet takaisin eteiseen juttelemaan ennen kuin Rhodes vääjäämättä lähtisi elämästäni, hän viimeinkin kysyi, mitä aioin tehdä tästä eteenpäin. Vaikken varsinaisesti tiennyt todenmukaista vastausta kysymykseen, koetin vastata, ihan vain selkeyttääkseni omia ajatuksianikin.
"En ole kovin varma, mutta aion pitää jonkinlaista taukoa töistä ainakin siihen asti, kunnes oikeus on tehnyt päätöksensä tilanteesta, " sanoin ja töistä puhuessani tarkoitin sekä päivä- että yötyötäni. Koska olin kerrankin uskaltautunut kysymään Isoveljeltä taukoa Osasto Viiden tekosyyn alla, aioin käyttää nyt kaiken mahdollisen ajan tulevaisuuteni ja vaihtoehtojeni miettimiseen. En pitänyt tarkkailijastani tai Osasto Viidestä ollenkaan, mutta hänen sanoissaan oli ollut todellisuuden siemen. Olin jo joutunut kahden tuntemattoman tahon väliseksi pelinappulaksi, enkä edes tiennyt kumman puolelle pelasin. Sitä paitsi olin alkanut tajuamaan, että jos aikoisin jatkaa salamurhaajan ammatissa toimimista kuolemaani saakka, kuolemani ei välttämättä olisikaan niin kovin kaukana. En halunnut päättää päiviäni jahdattuna eläimenä, toisen salamurhaajan veitsestä tai kuten Maestro. "Otan kai rauhallisesti, ehkä jopa matkustelen hieman," hymähdin. "Tulevaisuus on tuntematon, mutta ainakin minulla on sitä jonkin verran vielä jäljellä, kiitos sinullekin."
Rhodes nyökkäsi ja yllättäen hän laski kätensä kasvojeni sivulle ja ennen kuin ennätin reagoida, hän kumartui ja painoi kevyesti huulensa huulilleni niin lyhyesti hetkeksi, etten ehtinyt vastata suudelmaan tai työntää häntä pois. "Vaikken voi ottaa kunniaa kovin paljosta, tulevaisuus on kuitenkin kaikkein vähäisin niistä asioista, jotka sinä ansaitset," hän sanoi kasvot yhä lähellä omiani ja suoristi sitten selkänsä vieden mukanaan vatsanpohjani ja ilmeisesti myös kaiken tunnon jaloistani.
"Suosittelisin kuitenkin myös terapiassa käymistä," Rhodes sanoi, ikään kuin ei juuri olisi ottanut ensimmäistä ja viimeistä askelta kohti minua. "Sinulla on varmasti paljon asioita, joista puhuminen helpottaisi varmasti paljon."
En voinut vastata tuohon ehdotukseen muulla kuin kirahtavalla naurahduksella, sillä en voinut kuvitellakaan hukuttavani jotakin rassukkaa terapeuttia kaikella emotionaalisella lastilla, jota olin vuosien aikana kerännyt itselleni. Sitä paitsi olin aika varma, että salassapitosopimuksesta huolimatta psykologit saattoivat silti ilmoittaa eteenpäin sellaisista laittomuuksista, joista olin tehnyt elämäntapani. "Laitetaan mietintään," valehtelin.
Mutta kun Rhodes lopulta lähti ja hänen autojensa pyörien ratina pihakiveyksellä oli kadonnut kuuluvista, jäin eteisen sohvalle istumaan selittämätön tunne sisälläni. Se oli sekoitus surua, epätietoisuutta ja pelkoa tulevaisuudesta, mutta kaikkein tärkeintä siinä oli toivo. Maestro oli antanut minulle elämänsä aikana sen tuhat ja yksi elämänohjetta, mutta tärkein niistä oli, että aina tuli katsoa eteenpäin. Olin käynyt lävitse varsinaisen pelon ja selviytymistahdon vuoristoradan, mutta sillä hetkellä tulevaisuus tuntui tasaiselta tieltä. Sitä se todellakaan tullut olemaan, mutta juuri silloin minulle oli tärkeää kyetä näkemään siellä jotakin hyvää. Sillä takana päin ei ainakaan ollut mitään kaipaamisen arvoista.
Niinpä minä lopulta nousin istumapaikaltani ja lähdin jatkamaan talon siistimistä. Ajattelin, että ehkä huomenna lähtisin tosissaankin matkalle. Ehkä soittaisin Fengmianille. Ehkä kohtaisin huomisen valmiina ja pystyssä päin.
<-edellinen/takaisin/seuraava->