Uns. sec. Marzo -78
Tähtivaloa, Vida,
Siitä onkin jo jonkun aikaa, kun viimeksi pääsin sulle kirjottamaan… Mitä kuuluu? Nauroin ääneen sille, mitä kirjotit viime kirjeessä (luin sen äsken toisen kerran muistin virkistämiseksi) ja olisinpa saanut olla kärpäsenä katossa! Minä arvasin, ettet sietäisi Hagokin jurnutusta enää kovin kauaa, joten toivottavasti asiat ovat rauhoittuneet siellä sen jälkeenkin. Ja toivottavasti ne reunalaatoilta tulleet viestit, joista myös kerroit, olivat vaan yksittäistapauksia. Minulla ainakin on kädet niin täynnä työtä korjausten kanssa - kyllä, vieläkin, unionit eivät olleet tehneet asioita minulle helpoksi - etten jaksaisi kerätä taas joukkoja gargoileja vastaan. Mutta jos tosiaan tarvitset apua, tiedät kyllä että voit aina kysyä, kyllä minä jotakin keksin.
Ja sitten omiin kuulumisiini - Faro ja Mera lähettävät terveisiä, Meran nuorimman taikuus puhkesi viimeinkin ja hän päätyi onnellisesti kouluun, tosin kesken lukukauden. Minun täytyi hieman pehmitellä vanhaa Saleanaa, sillä Pianan taikuus oli -räjähtelevää- sorttia ja se on viimeinen asia, joita muutenkin jo sortumaisillaan olevissa tunneleissa tarvitaan. Muuten meillä on tietenkin jatkuvaa kiirettä, mutta samalla ajat ovat silti aivan mielenkiintoisia. Tunneleiden tarkistuksen myötä olemme tehneet varsinaisia löytöjä vanhoista kaivoksista ja hyljätyistä tunneleista ja vaikka kaikki eivät olekaan olleet positiivisia, jotkin niistä ovat aika uskomattomia. Kerron niistä paremmin myöhemmin, koska minulla ei ole nyt niin paljon aikaa ja minulla on vielä paljon kirjoitettavaa jäljellä.
Minulla oli itse asiassa syykin, miksi keksin kirjoittaa sinulle (ja tämän kirjeen perään kirjotan myös Elille ja Samille), sillä järjestelin paikkoja omassa huoneistossani (kyllä, shokeeraavaa se oli minustakin, mutta muistin, että olin säilönyt jonnekkin tänne ne jalokivet, jotka olin saanut Tuliruhtinaalta ja niiden hinta korvaisi mukavan summan pois korjauskustannuksista ja nopeuttaisi asioita niin, ettei niiden tarvitse käydä tuhannen ja yhden komitean läpi, joista jokaisella on jotakin kommentoitavaa siitä, missä suhteessa budjetti on liian vaativa/optimistinen) ja löysin tämän kirjoituspöytähirviön syvyyksistä kasan vanhoja päiväkirjojani ja vielä enemmän tiedän ja muiden kirjoittamia kirjeitä ja lappuja kouluajoilta. Siellä oli myös aivan ensimmäinen päiväkirjani, joka oli oikeasti vain kasa nippuun sidottuja papereita ja päädyin koko loppupäiväksi lukemaan niitä ja itkemään ja nauramaan menneelle itselleni.
Muistatko sen, kun Azi neuvoi meitä kirjoittamaan kaiken muistiin, jotta meidänkin tekstimme voitaisiin joskus liittää suuriin arkistoihin? Idea ei tietenkään silloin oikein innostanut, eikä kyllä nytkään, mutta kun selasin kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä, tajusin oikeasti, kuinka paljon me olemmekaan ehtineet kokea ja nähdä. Jos kaikista niistä teksteistä laittaisi parhaat palat yhteen, niistä saattaisi tulla oikeasti mielenkiintoinen tarina.
Vaikka kaikkien näiden vuosien läpikäyminen olisi varmasti aivan turhaa, mietin, että voisimme järjestellä ainakin ensimmäisten vuosien kirjoitukset kokoon ja katsoa, miltä ne yhdessä näyttävät. Jos siis ehdit, katsoppa löytyykö sinulta joitakin vanhoja lappuja jostakin nurkasta pölyttymästä ja mielelläni haluaisin nähdä uudestaan ainakin omat kirjeeni tai kopiot niistä. Jos olet ehtinyt jo polttaa kaikki vanhat päiväkirjasi, niin minä kyllä… en sitten tiedä, mitä sinun kanssasi pitäisi tehdä. Toivottavasti et siis ole taas langennut historian hävittämiseen - ja jos lähetät jotakin, älä pliis myöskään sensuroi raskaalla kädellä. Aivan kaikkea ei tarvitse kertoa, mutta ne ovat kuitenkin vuosientakaisia juttuja ja me olimme vielä niin nuoria. Koko homman tarkoitus on, että kaikki ne jutut vaikuttavat noloilta näin jälkeenpäin katsottuna. Emme me muuten edes tajuaisi, että jotain on muuttunut…
Rohkaisuksi laitoin tähän mukaan kopiot parista ensimmäisestä päiväkirjamerkinnästä, jotka kirjoitin aivan ensimmäiseksi, kun tulin Chalineaan. Minähän en ole teidän tulonne jälkeen puhunut niistä kovin paljon, joten ajattelin että teistä voi olla mielenkiintoista lukea niitä. Ja pääsette omin silmin näkemään, miltä 16-vuotiaan Minnien pään sisällä näytti. Toivottavasti olen teidän mielestänne edes hieman kasvanut niistä ajoista, koska niistä ei kovin hyvää vaikutelmaa saa :D
Nyt minulla on vielä kaksi muuta samanlaista kirjettä kirjotettavana, joten kirjoitan pian ihan oikean kirjeen jossa kerron paremmin nykyhetken asioista. Mutta odottelen vastausta tähän pian ja kertokaa jos tuli jotakin mieleen minun vanhoista jutuistani!
Hänen ylhäisyytensä, Tulen Valtiatar, 3.tason varjoterä, Chal. Vap., Luol. Avj., etc. etc.
eli Minnie!
- - - -
Katoamispäivänä
Mitä kuuluu tehdä silloin, kun koko maailma kääntyy ylösalaisin, eikä vain ylösalaisin, vaan sivulle ja peilikuvaksi ja ympäri ja ämpäri kunnes ei ole enää selvää edes mikä maa, mikä valuutta, mikä planeetta? Pelkästään oman uteliaisuuteni takia onnistuin jotenkin ajamaan intergalagtisesta todellisuuden aukosta läpi haaksirikkoutumaan toiselle planeetalle yksin ja hämilläni.
Aivoihini sattuu, sillä kaikkea uutta on muutenkin niin paljon ja olen stressaantunut, mutta kaiken lisäksi joka puolella on niin paljon kirkkaita värejä vaikka ilta hämärtyykin jo (tosin minusta tuntuu, että se lakkasi tekemästä sitä jo jonkin aikaa eikä tämän pimeämpää ole tulossa). Vähemmästäkin päätä alkaa särkemään ja kaikkein pahin on luultavasti taivas, sillä se on niin erinlainen kuin kotona ja sen katsomista on vaikea välttää. Koitan silti parhaani, joten olen laittanut huoneen verhot kiinni ja kirjotan tätä peiton alle käpertyneenä. En ole koskaan aiemmin käyttänyt tällaista vanhanaikaista mustekynää, joten pahoittelen mustetahroista paperissa ja lakanoissa.*
*Kopioijan huomautus: Alkuperäinen paperi oli kieltämättä aika vaikealukuinen, lakanat eivät tainneet kovin paljon sen paremmilta näyttää. Saikohan Livia tai palatsin pyykkärit niitä enää koskaan puhtaaksi?)
Hyppäsin aikaisesta aamusta keskelle päivää, joten minua ei juuri nukuta. Siksi sainkin taas yhden iltaideoistani ja keksin, että voin koittaa kirjoittaa kaiken muistiin ja purkaa pois päästäni jonkinlaiseen selvempään ja helpomminymmärrettävään muotoon. En ole tainnut onnistua siinä tähän mennessä kovin hyvin, mutta en olekaan aloittanut vielä kunnolla, ehkä pitäisi.
Olin menossa aamulla kouluun, kuten tavallisesti. Olin myöhässä, mikä ei ollut tavallista. Olin laittanut herätyskellon kuudeksi, koska halusin parantaa elämäntapojani käymällä aamulenkillä tai kokeilemalla jotakin aamujoogaa, mutta vaikka se toimikin ihan hyvin eilen ja toissapäivänä, tänä aamuna aivoni ilmeisesti irtisanoutuivat tästä sopimuksesta ja heti kun olin sammuttanut hälytyksen, nukahdin ilmeisesti uudestaan. Kukaan ei tullut herättämään minua, koska kaikki luulivat varmaan, että olin jo herännyt ja menossa jossakin. No, kun lopulta heräsin ja tajusin, miten myöhässä olin, kukaan ei ollut enää talossa, joten päästäkseni ajoissa kouluun lainasin omin luvin Hanilta hänen ruostelootaansa, jonka hän oli jättänyt pihalle, koska oli taas keksinyt siitä jotakin korjattavaa.
Olin siis ajamassa Vanhaa Romua kohti koulua, kun risteyksessä näin vihreäihoisen naisen. Ensiksi nipistin itseäni, koska olin varmasti vielä unessa, mutta kun käteen sattui enkä herännytkään, minun oli pakko tunnustaa, että edessäni istuvassa autossa istui rehellinen, aidonnäköinen, todellinen alien. Joka kieltämättä näytti melko tavalliselta ihmiseltä sen perusteella mitä näin. Tosin ihmisillä ei ruukaa olla vihreää ihoa, ellei maalaustelineillä ole sattunut jonkinlaista vahinkoa. Nainen istui avoautossa ja näin hänestä vain tummanvihreät hiukset ja paljaat kädet ja hartiat.
Ennen kuin ehdin katsoa lisää ja määritellä, kuinka aidonnäköinen naisen maskeeraus oli, värit vaihtuivat ja nainen lähti ajamaan perässä. Ja minun oli tietenkin aivan pakko seurata häntä. Muistin ajatelleeni, ettei minulla ei ollut vielä tältä lukukaudelta yhtään myöhästymistä ja ei sitä joka päivät tällaista sattunut. Olisinpa vain ajanut suoraan koululle, niin olisin päässyt kertomaan siitä Vidalle ja Elille ja olisimme jatkaneet arkea, kuten tavallista.
Sen sijaan minun piti kerätä itselleni vaikeuksia.
Kuljin auton perässä joitakin maileja ja se suuntasi pois keskustasta ja takaisin kohti rannikkoa. Kun hän ei näyttänyt pysähtyvän minnekkään, olin jo kääntyä takaisinpäin, mutta toisaalta olin seurannut häntä jo niin kauan, etten halunnut heittää kaikkea sitä vaivaa hukkaan. Romuloota ei tietenkään pitänyt ylämäistä, vaan kitkutti ne valittaen ja yskien ylöspäin, kuten tavallista ja pelkäsin koko ajan, että jos hellittäisin jalkaani vähänkään kaasupolkimelta, alkaisin liukua mäessä taaksepäin, mutta alamäissä sain aina sen verran lisää vauhtia, etten jäänyt jälkeen.
Kun Vanha Romu oli saanut kiskottua itsensä erään erityisen korkean mäennyppylän harjalle, nainen oli kuitenkin kadonnut. Turhauduin, mutta tajusin ettei minulla auttanut muu, kuin etsiä kääntymispaikka ja palata koululle, joten kiihdytin siis vauhtia ja lähdin laskettelemaan alas mäkeä ja syöksyin kiihtyvällä vauhdilla kohti mullistusta.
Ensiksi tie oli tyhjä ja yhtäkkiä vihreä nainen seisoikin siinä, keskellä minun kaistaani. Minä tietenkin väistin, mutta… sitä on vaikea kuvailla. Tien toinen puoli ei ollutkaan ennallaan, vaan valo vääristyi siinä, sillä tavoin kuin kuvittelen kangastusten heijastuvan aavikolla, ja koetin jarruttaa kaikin voimin, mutta tietenkin jarrujen piti olla juuri ne, joita Han oli ollut kunnostamassa ja ne pettivät juuri, kun olisin tarvinnut niitä kaikkein eniten.
Kuulin jostakin kimeää huutoa - luultavasti se olin minä itse ja sitten osuin siihen kohtaan, jossa kangastus oli ja maailma repesi kahtia. Yhtäkkiä kaikki oli mustaa kuin mustin musta ja minä puristin tärisevää rattia käsissäni kuin se olisi auttanut mitään ja auton vauhti kiihtyi yhä vain, kunnes pimeyskin tuntui muuttuvan ilmasta nesteeksi ja kaikki välähti taas niin kirkkaasti, että minun oli pakko irrottaa otteeni ratista ja peittää silmät käsilläni.
Ehkä tuo hetki oli se, jolloin minä kuolin, koska olin ajaa Vanhalla Romulla ensiksi jonkun ihmisen päälle ja sen sijaan päädyin ajamaan ojaan tai kohti vastaantulevaa autoa. Ehkä kaikki sitä ennen oli vain jonkinlaisia näkyjä, joita ihminen näkee juuri ennen kuolemaansa, mutta se tosiseikka, että kyyhötän nyt tässä ja kirjoitan ja minusta tuntuu varsin todelliselta ja nipistäminen sattuu vieläkin, varsinkin jos nipistän niin kovaa, että ihoon jää kynnenjäljet ja melkein vuodatan verta.
Kun valo viimeinkin hellitti ja avasin silmäni, olin jossakin aivan muualla kuin aiemmin. Pimeyden tai tien sijasta edessäni oli vihreää maata ja sinistä vettä ja olin ilmeisesti korkealla taivaalla ja alapuolellani levittäytyi meren rannalla oleva kaupunki. Ihmettelin, millainen törmäys oikein oli lennättänyt minut näin korkealle Seattlen taivaalle, kunnes maankamara lähestyi ja muistin sen epäonnekkaan valaan Linnunradan käsikirjasta liftareille ja tajusin, että ei ollut väliä sillä, mikä kaupunki oli kyseessä, sillä minä ja tuo epäonnekas valas olisimme pian kohtalotovereita.
Vanha Romu alkoi taas natista ja ulvoa, mitä lähemmäs tulimme kaupungin kattoja ja minä istuin ratin ja penkin välissä kuin alas syöksyvän lentokoneen kapteeni, joka ei voinut muuta kuin hyväksyä kohtalonsa. Minä en edes voinut ohjata omaa konettani mitenkään. Romu ei ilmeisesti ollut kuitenkaan hajoamassa käsiin, vaan tajusin, että äänet johtuivat siitä, että vauhtimme oli hidastumassa, vähitellen mutta vääjäämättömästi ja minä koetin epätoivoisesti laskeskella, ehtisikö vauhti hidastua niin paljon, etten minä kuolisi ennen maahan osumista, mutta en ole koskaan ollut kovin hyvä pikalaskennossa, varsinkaan paineen alaisena.
Ja sitten TÖMPS, olimme jo maassa. Vanhan Romun moottori ulvahti vielä kuin hyvästiksi ja sitten se sammui kuin taikaiskusta (enkä ole sitä enää sen jälkeen päälle saanut, raukka parka).
Minä en tietenkään päässyt heti liikkeelle, vaan istuin siinä pienen ikuisuuden verran suu auki, silmät kauhusta ammollaan ja sydän pamppaillen kuin sillä olisi ollut kiire paeta minun ruumiistani. Lopulta aivoni kuitenkin alkoivat rekisteröidä ympäristöäni ja minun oli poimittava leukani lattialta, koska näytin varmasti tarpeeksi tyhmältä muutenkin.
Jonkun epäonnekkaan katolle laskeutumisen sijaan olin onnistunut laskeutumaan jonkinlaiseen puistoon tai puutarhaan. Ympärilläni avautui laajoja ruohokenttiä, joille oli aseteltuna runsaasti muotoiltuja pensaita, solisevia suihkulähteitä ja symmetrisesti aseteltuja kukkapenkkejä. Pakotin kangistuneisiin sormiini eloa ja irrotin ne ratin ympäriltä ja haparoin oven auki, jotta pääsisin tuosta turmion laatikosta ulos ja haukkaamaan raitista ilmaa.
Sää oli kirkas ja luulin sen johtuvan siitä, että aurinko oli ilmestynyt esiin pilvien takaa. Sitten näin taivaan ja leukani loksahti uudestaan auki. Tajusin eksyneeni jonnekkin hyvin hyvin kauas kotoa. Aurinkoa ei ollut olemassa, mutta kuita oli. Useita. Niiden takana taivas taas oli täynnä kirkkaita tähtiä, jotka eivät olleet läheskään auringon kokoisia, mutta ne olivat silti monta kertaa suurempia kuin niiden olisi kuulunut olla. Ja taivas oli niitä täynnä. Melkein suoraan yläpuolellani oli valtava tähtisikermä, joka toi luultavasti suurimman osan valosta, mutta joka suuntaan taivaankannella tähdet loistivat paljon paljon kirkkaammin kuin olin koskaan osannut edes kuvitella.
Kun sain laskettua katseeni alas taivaalta, näin seuraavaksi linnan. Tai palatsin. Valtavan rakennuksen, joka oli koristeellinen kuin suoraan Tuhannen ja Yhden Yön tarinoista mutta onnistui samalla näyttämään roomalaiselta temppeliltä ja haltia-asumukselta. Palatsin luona näkyi paljon liikettä ja ihmisiä, ja joukko vartijoiden näköisiä aseistautuneita miehiä ja naisia lähestyi minua. Kaikki näyttivät samanlaisilta kuin nainen, jota olin ajanut takaa, vaikka he eivät olleet kaikki vihreitä, vaan jokainen näytti olevan jotakin omaa väriä. Kun he tulivat lähemmäs, saatoin nähdä että osalla oli myös hieman erivärisiä raitoja, kiehkuroita tai täpliä ihossaan. Kaikilla oli myös häntä, tuima ilme ja mainitsinko jo, että he olivat aseistautuneita?
(jatkoa, seuraavana aamuna)
Minua alkoi nukuttaa juuri kaikkein tarinan jännittävimmässä kohdassa (jep, sen jännittävämmäksi tämä ei mene), varmaankin kun päivän jännitys viimeinkin vaati veronsa. Livia toi juuri aamupalaa ja pyysin, että saisin jatkaa kirjoittamista, joten tässä sitä ollaan.
Niin, minua kohti oli siis kiirehtimässä joukko vartijoita, jotka eivät näyttäneet pitävän siitä, että olin rysähtänyt keskelle jonkun valtavan palatsin puutarhan kukkaistutuksia Hanin ruosteisella lava-autolla. Yllättävää. Pakoreaktio oli siis minulta täysin luonnollinen, joten lähdin juoksemaan vartijoista poispäin kauemmas puutarhaan, vaikka vartijoilla olikin kotikenttäetu ja minä en ole kaikkein parhaimmassa juoksukunnossa (olin vasta aloittelija sen aamulenkkeilyn kanssa, antakaa armoa). Silti tunsin oloni yllättävän kevyeksi ja saatoin loikkia helpommin paljon pidempiä askeleita kuin mitä olin tottunut pätkillä jaloillani juoksemaan ja järkytyin, kun alkoi tuntua siltä, että oikeasti kykenisin karistamaan takaa-ajajat kannoiltani.
Juoksin jonkinlaisen fantasiametsän läpi, ohi lumotun näköisten käkkyräisten puiden ja värikkäiden kukkapensaiden ohitse. Puisto tuntui jatkuvan loputtomiin, sillä aina kun luulin sen päättyvän, olenkin vain tullut seuraavalle aukealle, jolla näkyi aina joku pelikenttä tai lampi tai kävelypolku kukka-asetelmien keskellä. Joka paikassa oli myös lisää värikkäitä hännällisiä ihmisiä, jotka olivat pelaamassa tai uimassa tai poimimassa hedelmiä tai jotakin muuta, mutta jotka näyttivät onneksi vain yllättyneiltä eivätkä koettaneet pysäyttää minua tai lähteä perääni. Puutarha oli oikeasti valtava, mutta juuri kun ehdin toivoa, että oikeasti pääsisin pakenemaan ja piiloutumaan jonnekin ennen kuin selvittäisin, mitä oli tapahtumassa ja minne olin päätynyt, niin sitten se tietenkin loppui. Äkkiä edessäni olikin kaaripylväiköistä rakennettu muurintapainen ja sen luona oli lisää samanlaisiin univormuihin pukeutuneita vartijoita, jotka minut nähdessään näyttivät yllättyneiltä, mutta huomattuaan omat toverinsa lähtivät myös juoksemaan minua kohti.
Yritin vaihtaa suuntaa, mutta olin hidastanut vauhtiani liikaa ja minut saarrettiin pian. Sydämeni tykytti ja valmistauduin huutamaan ja taistelemaan hengestäni kynsin hampain, mutta vartijat eivät käyneetkään minuun kiinni vaan seisoivat väljässä ringissä ympärilläni, odottaen luultavasti että rauhoittuisin. Tajusin, että kukkapenkkiin parkkeeraaminen ei välttämättä ollutkaan majesteettirikos jonka takia menettäisin pääni, vaan ehkä jos olin tämänkokoisen palatsin vartija tai mikään vartija ikinä, ehkä toimenkuvaani kuuluisi tutkia asiaa, jos taivaalta syöksyisi omalle pihalle ufo, josta kömpisi esiin vieraalta planeetalta saapunut vierailija.
“Viekää minut johtajanne luo,” en voinut olla piipittämättä feikki-marsilaisella murteella koska tajusin tilanteen ironian. Sitten tajusin, että tuskin puhuimme samaa kieltä. “Ai, sori,” sanoin vieläkin englanniksi (koska en vielä muutakaan osannut) ja nostin käteni antautumisen merkiksi.
Vartijat näyttivät rentoutuvan ja jotkut hymyilivät toisilleen näyttäen hämmästyneiltä ja kiihtyneiltä, mutta en saanut heidän puheistaan selvää muuta kuin innostuneen äänensävyn, sillä se oli niin nopeaa ja sulavaa, eikä muistuttanut mitään kieltä, jota osasin. Se kuitenkin kuulosti joltain italian tai itämaisen kielen toiselle planeetalle eksyneeltä kaukaiselta sukulaiselta.
Vartijoiden joukosta astui esiin heidän johtajansa - päätellen komeannäköisestä tiarasta, jota muilla ei ollut. Hän näytti häntää lukuun ottamatta sellaiselta, mikä Maan kamaralla luokiteltaisiin pelkän ulkonäön perusteella mieheksi, tosin hänellä oli tietenkin tummanoranssi iho, joka vaihtui käsien kohdalla oranssihtavan ruskeaksi. Miehellä oli kyllä pitkä ja terävän näköinen keihäs selässään, mutta se oli parempi kuin kädessä, jotka hän oli sen sijaan molemmat ojentanut avoinna eteen kuten minäkin. Hän kosketti omia kämmeniään minun kämmeniäni vasten ilmeisesti tervehdykseksi. Sitten hän sanoi jotakin minulle omalla kielellään, viittasi kädellään takaisin kohti palatsia, joka oli kadonnut melkein kokonaan puiden taakse ja lähti sitten kävelemään, katsoen minua odottavasti. Päättelin, että meidän oli mentävä takaisin palatsiin ja kun lähdin seuraamaan vartijoiden kapteenia, muutkin seurasivat perässä.
Pääsin takaisin linnalle vartijoiden muodostaman kunniasaattueen ympäröimänä ja vaikka minua jännittikin ihan pikkiriikkisen, en enää kuitenkaan koettanut jänistää ja livistää uudestaan. Linna oli vielä suurempi ja hienompi kuin miltä se oli kaukaa katsoen näyttänyt ja värit ja yksityiskohdat melkein räjähtivät kasvoilleni, mikä taitaa olla Chalineassa tai ainakin Aicalinessa aivan tavallista. Elonit eivät taida pitää melkein mistään muusta yhtä paljon kuin kauniista asioista. Ja sisältä palatsi oli tietenkin yhtä upea kuin ulkoa, vaikken ehtinytkään paneutua ihastelemaan seinämosaikkeja ja maalauksia ja kankaita, vaan suurimman osan huomiokyvystäni vei se, kun koitin olla välittämättä katseista, joita vedin puoleeni. Ulkona olin ehtinyt jo juosta ohi ennen kuin elonit olivat edes tajunneet, mikä minä olin, mutta nyt pääsin näkemään oikein kunnolla, miten he pysähtyivät kesken tehtäviensä tai puheen ja jäivät tuijottamaan minua suu auki. Ei ollut kovin vaikea unohtaa sitä, kuinka erilaiselta heihin verrattuna varmasti näytin ja kokemus oli ehdottomasti pahempi kuin yksikään ensimmäinen koulupäivä uudessa koulussa.
Samaan aikaan liian pitkän ja liian lyhyen hetken kuluttua astuimme valtaistuinsaliin. Itämaiselta maistuva tyyli jatkui avarassa, virallisesti katottomassa huoneessa/salissa/sisäpihassa, jota suojasi säiden armoilta vain jostakin kasvavat puiden oksat, jotka kaartuivat holvimaisesti ja päästivät aurinkojen ja tähtien valot vihertävänä lävitseen. Sinne oli jo kertynyt sadoittain odottavan näköisiä eloneita ja tulostani oli näköjään jo varoitettu. Salin päässä istui kangaskatoksen alla tyynyihin leväten solakka, sini-ihoinen nainen. Hänellä oli yllään kevyt, valkoinen tunika, joka näytti roomalaisen toogan haute couture -versiolta ja korosti hänen ihonsa taivaansinistä sävyä kauniisti. Nainen oli muutenkin intergalaktisella tavalla kaunis, sirokasvoinen ja suurisilmäinen, ja hänen asentonsa huokui arvovaltaa. Kun pääsin kunnolla lähelle, erotin sinisellä iholla myös siellä täällä kulkevat keltaiset juovat.
Olin tainnut jäädä tuijottamaan kuin joku toope, sillä nainen hymyili ja viittoi sitten sivussa seisonutta palvelijatarta astumaan lähemmäs. Hän lausui muutaman sanan palvelijalle, joka kumarsi ja poistui tuli hännän alla. Sitten hän nousi sulavasti ja asteli minun luokseni.
Koko hovi näytti pidättelevän henkeään, kun kuningatar kulki minun luokseni kämmenet samalla tavalla kohotettuna kuin vartijalla puutarhassa. Kun kohotin käteni samalla tavalla ja kosketin kevyesti hänen avoimia kämmeniään, hänen hymynsä levisi entisestään ja jostakin hänen poskeensa pomppasi hymykuoppa. Kuningatar Azi on kyllä niin kaunis, ettei kukaan muu samassa huoneessa oleva voi tuntea itseään edes hieman söpöksi häneen verrattuna.
Kun kuningatar oli tervehtinyt minua parilla sanalla, jota en tietenkään ymmärtänyt, hän jäi katsomaan minua odottavan näköisenä. Tajusin, että minun olisi pitänyt tehdä jotakin ja kallistin päätäni hämmentyneenä. Azi vain naurahti ja esitteli nimensä uudestaan elehtien niin selvästi, ettei minulla ollut enää mahdollisuutta olla ymmärtämättä, että hän halusi minun kertovan oman nimeni. Kerroin olevani Minnie ja Azi toisti nimen kuin maistellen sitä ja korjaten omaa lausuntaansa.
Sitten palvelija palasikin takaisin mukanaan koristeellinen korulipas. Hän ojensi sen Azille kumartaen ja perääntyi sitten taas taustalle.
Kuningatar Azi avasi lippaan ja näytti minulle sen sisältöä, eli neljää valkeaa sormusta jotka oli aseteltu tummien tyynyjen päälle näytille. Azi poimi niistä yhden käteensä ja ojensi sitä minulle. Hän sanoi jotakin, joka kuulosti käskyltä ja otin sen kehotuksena laittaa sormus sormeeni.
Sormus on tälläkin hetkellä sormessani ja se on taas yksi uusi uskomattoman kaunis esine, vaikka sen muotoilu onkin hyvin yksinkertainen. Se näyttää valkealta, koristelemattomanta renkaalta, mutta varsinkin nyt hämärässä näen, miten sen helmiäismäisessä pinnassa hajoaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat värispektrin värit. Samaan aikaan se tuntuu melkein lasiselta, mutta ei ole kyllä mitään tuntemaani materiaalia. Tulin juuri ajatelleeksi, että ehkä se on radioaktiivinen, sillä se hohtaa himmeästi, mutta… mitäpä minä sille sitten voin.
Kun olin laittanut sormuksen sormeeni, hetken aikaa minulla oli todella kummallinen olo, kuin kupla olisi poksahtanut korvissani ja keuhkoissani, mutta heti kun huomasin sen, se oli jo ohitse.
“Juuri noin, Minnie,” Azi sanoi tyytyväisenä ja tajusin, että hän oli puhunut juuri englantia. Näytin niin hämmentyneeltä että Azi kertoi, että olin juuri laittanut sormeeni yhden Chalinean harvinaisista translaatiosormuksista. Sen avulla saatoin ymmärtää nyt kaikkia Chalinean puhuttuja ja kirjoitettuja kieliä ja samoin kaikki ymmärtäisivät minua. Joten kyllä, aika vaikea ilman sitä olisi pärjätä, vaikka se sairastuttaisikin minut syöpään.
Azi ehdotti, että jatkaisimme keskustelua jossain yksityisemmässä paikassa ja-
Sori, Livia tuli ja hänellä oli mukana vieraita, pitää taas jättää kesken. Käteenkin sattuu.
- Minnie -
- - - -
Katoamista seuraava päivä, illalla
Oli ikävä jättää kirjottaminen taas tuollaiseen kohtaan, mutta Livia, eli kuningatar Azin minulle määräämä huonepalvelija tuli juuri silloin sisään ja kertoi, että minulla oli kaksi vierasta. Tapasin ensimmäistä kertaa kuningatar Azin pikkuveljen ja hänen ystävänsä, Megaeran, jotka olivat molemmat todella mukavia. En ole tottunut kirjoittamaan ihmisten ulkonäöstä, ja eihän sillä maan pinnalla olisi mitään väliä, tai ei ainakaan pitäisi olla, mutta elonit näyttävät minusta niin mielenkiintoisilta, että parasta kirjottaa ylös vain.
Zach (lausutaan Z-a-ch, ei kuten englanniksi), eli Azin pikkuveli jota ei saa kutsua prinssiksi, koska ilmeisesti kuninkaallisuus ei kulje täällä suvussa on Azin tavoin sininen, tosin hieman tummempi, kuten ovat hänen raitansakin. Hänellä on pitkä, tummansininen letti, joten hän näyttää aavistuksen Avatarin kirppariversiolta (ei huonolla tavalla? Huomasin vain enkä saa sitä enää pois mielestäni xD) Hänen suojelijansa on vuorisusi Cuon, joka on todella suloinen ja jonka kanssa oli hauska leikkiä. Tosin hieman pelottava, sillä Cuon on kuitenkin susi, vaikkakin kesy. Tosin se tekee siitä vain entistä jännittävämpää.
Megaera taas hänen ystävänsä, joka on ilmeisesti menossa pian samaan elementaalikouluun kuin Zach ja he tapasivat koulun tutustumispäivänä ja tulivat keskenään niin hyvin toimeen, että Zach kutsui Megaeran muutamaksi viikoksi kylään, jotta he ehtisivät tutustua paremmin ennen koulua. En rehellisesti osaa sanoa onko kyse pitämisestä vai “pitämisestä” koska minulla ei ole aavistustakaan, kuuluuko elonien tapoihin yksinkertaisesti olla todella vieraanvarainen, sillä he ainakin ottivat minut mukaansa kuin olisin ollut heidän ystävänsä vaikka kuinka kauan. Tosin he olivat todella huomaavaisia ja esittelivät kaikki paikat ja asiat minulle ja silloin, jos minä näytin kärryiltä tipahtaneelta, eli melkein koko ajan. Ainakin heillä riitti kärsivällisyyttä.
Mutta niin, Megaera siis on taasen tummanvioletti, mutta hänellä on vaaleammanvioletteja läiskiä kasvoissa ja kaulassa. Ja hänellä on oikeassa jalassaan metallinen proteesi. Hän kertoi asuvansa perheensä kanssa kauempana idässä sijaitsevien vuorien alla kulkevissa luolissa ja ilmeisesti elämä ei ole siellä aina niin turvallista. Puhe luolista oli minusta todella kiinnostavaa ja kaiken lisäksi Zach ja Megaera kertoivat, että Aicalinen eteläpuolella taas oli leijuvia ilmalaattoja joilla asui lisää eloneja, sekä merenlahdessa oli kokonainen vedenalainen valtakunta. Tunsin itseni tyhmäksi, kun kysyin, miten veden alla saattoi asua, sillä he kertoivat, että merivettä saattoi hengittää aivan kuin se olisi ollut aivan tavallista. Mutta mikäpä ei saisi minua tuntemaan tyhmäksi näin viime päivinä.
Megaeran suojelija on musta kani nimeltä Fai, joka haluaa koko ajan kulkea omia reittejään ja joutuu sen takia jatkuvasti kaikenlaisiin vaikeuksiin, joista Megaeran pitää hänet pelastaa.
Vietin heidän kahden kanssa koko päivän ja he kertoivat minulle kaikenlaista mielenkiintoista, mitä Azi ei ollut vielä ehtinyt selostaa. Ilmeisesti minut viedään huomenna hakemaan itselleni oma suojelija, sillä minulla ei kai ole tällä hetkellä minkäänlaista ulospääsyä tai portaalia takaisin Maapallolle, joten on parempi, etten kulje kovin kauan ympäriinsä ilman suojelijan antamaa turvaa. En tiedä, miksi suojelijat ovat niin iso juttu, sillä minusta ne näyttävät vain lepakonsiipisiltä eläimiltä, jotka näyttävät lentokykyä lukuunottamatta enemmän tai vähemmän samanlaisilta kuin vastaavat otukset Maapallolla. Mutta ilmeisesti suojelijoillakin on omanlaista taikuuttaan, mielenkiintoista.
Kävimme Zachin ja Megaeran kanssa puistossa kävelemässä ja pelaamassa jotakin elonien pallopeliä, joka oli itse asiassa ihan kivaa, vaikken mikään urheiluhullu olekaan. Koska päivä oli todella kuuma (paljon kuumempi kuin mitä kotopuolessa olen tottunut kokemaan, ymmärrän kyllä kaikki ne katottomat ratkaisut ja suuret ikkunat ja kiviseinät, joita kuningatar Azin palatsissa on) kävimme myös uimassa yhdellä palatsin uima-altaista ja se oli kaikkein luksusmaisin asia, jota olen koskaan tehnyt, sillä allas oli sellainen joka jollakin antiikin rooman keisarilla varmaan on ollut, paitsi parempi ja meille tarjoiltiin virvokkeita altaan reunalle ja kaikkea. Zachin ja Megaeran tehtäväksi oli ilmeisesti laitettu minun viihdyttämiseni niin, etten ehtisi ikävöidä takaisin kotiin ainakaan ennen kuin muut elementalistit tulevat ja he olivat siinä kyllä aika hyviä.
Minä halusinkin miettiä koko ajan jotain muuta kuin kotia ja sitä, että olen täällä yksin eikä minulla ole mitään keinoa palata. En halua myöskään ajatella, mitä minun katoamisestani ajatellaan kotona. Sehän on varmasti jo huomattu, eikö? En halua ajatella, mitä Vida ja El luulevat minulle tapahtuneen ja ovatko he jo kertoneet Samille, joka ei ole edes kotona. Ja Han on varmasti jo huomannut ainakin autonsa katoamisen, etsivätköhän poliisit jo minua? Heistä on varmasti vaikea löytää jotakuta, joka on kuin taikaiskusta.
(Kopij. Huom. Koko sivu on mustetahrojen lisäksi myös ryppyinen sille vuodatetuista kyynelistä, osa sanoista on kopioitu ja arvattu enimmäkseen muistin varassa, sillä kyyneleet ovat sutanneet mustettakin.)
Juuri tästä syystä koitan koko ajan keksiä jotakin muuta ja haluan kirjottaa kaiken tämänkin muistiin mahdollisimman tarkasti. Jos keskityn vain ajattelemaan sitä, miten yksin ja eksyksissä olen, jään luultavasti vain jonnekin itkemään enkä halua muuta tehdä. Mutta äiti ei opettanut minua sellaiseksi.
Jäin ilmeisesti siihen, kun Azi päätti salissa olleen vastaanoton ja johdatti minut johonkin pieneen salonkiin jonne palvelijat tarjoilivat viileää juomaa, hedelmiä ja pieniä herkkuja, Järkytyksestä huolimatta ne menivät nopeasti alas, enimmäkseen siksi, että tajusin niiden olevan todella herkullisia. En kuitenkaan osaa sanoa, onko chalinealainen ruoka ylipäätään todella hyvää vai johtuuko se vain siitä, että sain ensiksi maistella juuri niitä ruokia, jotka on tarkoitettu koko planeetan kuningattaren ruoaksi, mutta epäilen ehkä jälkimmäistä.
Sillä aikaa kun minä söin ja join, Azi kertoi minulle Tärkeitä Asioita. Hän kertoi, että olin tullut planeetalle nimeltä Chalinea, joka sijaitsee todella todella kaukana Maapallosta, jota he kutsuvat Tellukseksi. Hän kertoi, että kaikki ihmiset, jotka olin nähnyt, olivat Chalinean asukkaita, eli eloneita. Minä en ollut kuitenkaan ensimmäinen Telluksen asukas, joka koskaan oli tullut Chalineaan, vaan heidän planeettaansa historiaan kuului, että Tellukselta tuli säännöllisesti käymään vieraita. Heidän mielestään Chalinea ja Tellus ovat jotenkin maagisesti yhteydessä toisiinsa ja ilmeisesti tuon yhteyden säilyttämiseksi Chalineaan ilmestyy aina joskus ereleitä, joksi he meitä kutsuvat erottaakseen ihmislajit toisistaan.
Ennen kuin Azi saattoi kertoa, miksi juuri minä olin tullut Chalineaan, hän kertoi elonien taikuudesta (en ole vielä ihan sulatellut ideaa taikuuden olemassaolosta, mutta uskon sitten kun näen. Ja kaipa jos Maapallo ja Chalinea ovat ikään kuin peilikuvia toisistaan, niin ehkä käy järkeen, että taikuus on Maapallolla mahdotonta ja Chalineassa taas aivan tavallista?). Osalla eloneista on ilmeisesti kyky hallita neljää luonnon peruselementtiä, eli ilmaa, vettä, maata ja tulta, ja heitä kutsutaan elementalisteiksi. Heidän taikuutensa puhkeaa nuoruusiässä ja sen jälkeen heidän on mentävä elementaalikouluun opiskelemaan sen käyttämistä, minkä jälkeen he joko jatkavat opiskelua tai menevät työskentelemään alalle, jossa heidän taikuudestaan on hyötyä.
Nuoret elementalistit voivat usein taikoa kaikilla neljällä elementillä, mutta pian he alkavat luonnostaan käyttämään niistä vain yhtä ja heidän kykynsä muiden elementtien hallitsemisessa heikkenee, kunnes se ei enää onnistu. Oikeita elementalisteja on siis myös neljänlaisia, joka elementille. Nelijakoisuus on ilmeisesti Chalineassa aika tärkeä asia.
Ereleitäkin tulee olemaan aina neljä. Minä olen ilmeisesti ensimmäinen, sillä ketään muuta ei ole vielä kuulunut. Kaikkein jännittävintä, mitä Azi kertoi oli se, että meillä neljällä tulee olemaan jonkinlainen tarkoitus täällä. Ensinnäkin, koska meitä on neljä, meistä jokainen saa jonkinlaisia taikavoimia ja jokainen saa yhden neljästä eri elementistä niin, että jokaisella on oma. Ja meistä pitäisi ilmeisesti tulla todella hyviä elementalisteja, vieläpä. Niin hyviä, että kun valmistumme elementaalikoulusta, meistä tehdään jokaisen yksittäisen elementin jonkinlaisia hallitsijoita ja eräänlaisia elementalistien johtajia (en kyllä tiedä, haluanko mitään sellaista, mutta JOS taikavoimat todella ovat totta, niin supervahvat taikavoimat kuulostavat kyllä todella siistiltä!)
Chalineassa oli ilmeisesti viimeksi elementinhallitsijoita 32 vuotta sitten. Azi kertoi, että erelit ilmestyvät aina samalta aikakaudelta ja parin päivän sisällä toisistaan, sillä joillakuilla kestää saapua kauemmin kuin toisilla. Joskus elementinhallitsijat ovat tunteneet toisensa Maapallolla, kun taas joskus he ovat olleet toisilleen muuten vieraita, mutta aina heillä on ollut jokin yhdistävä tekijä. Kerran kaksi ereliä olivat kuulemma jopa sisaruksia; sisko ja veli. Silloin muistin Hanin ja minua alkoi itkettää, sillä vaikka hän onkin minun ärsyttävä veljeni, olisin halunnut tänne edes hänet jos en pääsisi takaisin. Mutta toisaalta en kyllä toivo sitä, sillä äiti ja isi eivät ansaitse yhtään pahempaa, eikä Hankaan.
Tiedän ainakin teoriassa, keitä minun lisäksi löytyisi kolme, mutta vaikka mikään muu kuin kotiinpaluu ja/tai tästä unesta herääminen ei olisi yhtä hauskaa kuin se, että saisin Vidan, Samin ja Elin tänne, niin… en usko että niin tulee tapahtumaan. Ensinnäkin Sam on lomalla Kanariansaarilla ja olisi muutenkin aikamoinen sattuma.
Azi kertoi minulle kaikkea muutakin, mutta imin itseeni vain niin paljon tietoa kuin saatoin ilman, että pääni räjähti. Selostin kai tässä ne tärkeimmät. Kun suurimmat auringot alkoivat laskea horisontin taakse ja himmeämmät yötähdet tulivat näkyviin, Azi pyysi palvelijoita laittamaan minulle oman huoneen. Hän kertoi, että olin palatsin ja Azin itsensä kunniavieras kunnes muutkin elementinhallitsijat tulisivat ja voisimme mennä elementaalikouluun. Minulla on vapaa pääsy palatsin puistoon ja saan käydä myös ympäröivässä Aicalinen kaupungissa ja kauempana, mutta hän ei suositellut minun menevän minnekään kauemmas ilman seuraa, etten eksyisi.
Palvelijat laittoivat minulle ruusunvärisen hemmottelukylvyn, jotta saatoin peseytyä ja rentoutua, ja punertavaihoinen Livia-niminen palvelijatar laittoi minulle jopa hiukset ja kaikki. Normaalisti minun kiharani ovat niin ärsyttävän takkuiset ja kurittomat, että paras taktiikka niiden selvittämiseen ja letittämiseen on luovuttaminen, mutta jotenkin hän onnistui solmimaan ne kiinni kieputtelemalla näppärästi erivärisiä nauhoja hiusteni sekaan ja solmimalla ne ja ainakin peilissä onnistuin näyttämään itse asiassa ihan sievältä.
Huoneeni on kunnon kuninkaallinen sviitti, jonka kylpyhuoneessakin voi ottaa vaaleanpunaisen värisiä kylpyjä, jonka pinnalla kelluu terälehtiä ja jossa vesikin tuntuu hienommalta kuin mikään muu, jota olen koskaan kokeillut. Ikkunoita peittävät kirjavat verhot ja lattialla on niin pehmeitä, kuviollisia mattoja, että varpaat uppoavat niiden sisään. Seinillä on maalauksia, hienoja ja varmasti arvokkaita, ja lipasto on kaiverrettu täyteen kiehkuroita ja hienouksia ja siinä monta pientä luukkua, jonne voi kätkeä kaikkea jännää, tosin kun pengoin ne läpi, ne olivat kaikki tyhjiä :( Sänky on vain hieman lattian yläpuolella ja se on ympyrän muotoinen kehikko, joka on upottavan pehmeä ja täynnä tyynyjä ja ohuita peittoja. Olin siihen eilen illalla niin ihastunut, mutta lopulta se tuntui liiankin pehmeältä, kun en saanut unen päästä kiinni ja koti-ikävä iski täysiä.
Siksi pyysinkin Livialta paperia ja kynää, jotta voisin alkaa kirjoittaa ajatuksiani selkeämmin ylös ja tässä sitä ollaan. Ilta on taas todella myöhäinen, mutta nyt minua jopa väsyttää, joten menen taas nukkumaan. Kirjoitan pian taas lisää ja minusta tuntuu, että seuraavalla kerralla on taas paljon uutta kerrottavaa.
- Minnie -
2 päivä katoamisesta
Tänäkin aamuna aloitin päiväni, kun Livia toi minulle aamiaistarjottimen sänkyyn ja auttoi minua sitten laittamaan hiukseni ja tarjoamalla sitten valikoiman elonivaatteita, joista sain valita mieleiseni. Tähän voisi tottua.
Ilmeisesti elonien ruokavalio koostuu enimmäkseen hedelmistä, kasviksista, leivästä ja muista samanlaisista ruoista. Ei mitään rasvaista ja lihaisaa, mikä voi olla mahdollisesti pidemmän päälle ongelma, mutta toisaalta en olekaan tähän mennessä nähnyt kuin solakoita ja hyväkuntoisen näköisiä eloneja, eli kaipa se on kansanterveyden puolesta hyvä. Ehkä sillä on jotain tekemistä suojelijoiden kanssa, sillä ainakin jos minun suojelijani olisi lehmä (hmmm), paksun pihvin syöminen ei välttämättä innostaisi minua yhtä lailla. Eikä ylipäätään välttämättä voisi olla koskaan täysin varma, ettei lautaselle päätynyt lihapala osannut puhua ollessaan vielä elossa.
Kun olin melkein jo valmis, Livia tuli kertomaan, että Zach ja Megaera odottivat minua käytävässä ja kun muistin, minne olimme menossa, minulle tuli aika kiire viimeistellä aamupalani. Kun tulin käytävään, Megaera syöksyi halaamaan minua tervehdykseksi, kuin olisimme olleet parhaat ystävät jo vuosikausia ja vuosia olisi kulunut viime näkemästämmekin, ja Zach seurasi hänen esimerkkiään. Lievästi sanottuna olin hämmentynyt, sillä ainakin minun läheisyysmittapuuni ylittyi ja reilusti, mutta ajattelin, että maassa maan tavalla ja niin edelleen. El vihaisi täällä oloa, hän ei voi sietää halauksia.
Suuntasimme kaksikon ja heidän suojelijoittensa kanssa ensiksi palatsin puutarhaan, mutta sitten puistotielle ajoivat avoimet ajovaunut, joita veti vahvannäköinen, hieman vuohta muistuttava olento, jolla oli ikävännäköinen punertava patti niskassa (Zach kertoi, että eläin oli satyreg ja että elonit käyttävät niitä usein juhtina, tosin ne saattavat joskus käydä agressiivisiksi). Me hyppäsimme vaunujen kyytiin, Zach otti ohjat ja huristelimme ulos avaraan maailmaan.
Aluksi minua jännitti sekä kärryajelu että kaikki uusi, mikä minulla oli edessä, mutta kun pääsimme Aicalineen, en voinut kuin nauttia maisemista. Aicaline oli kuin satukaupunki olisi kohdannut ne venetsialaiset postikorttikuvat, joissa talot ovat vierivieressä ja kaikki ovat suloisen värikkäitä. En ymmärtänyt, miten jotkut talot oli edes rakennettu, sillä jotkut näyttivät kirjaimellisesti lapsen kokoamilta palikkataloilta, kun taas heti seuraavan aukion valtasi kokonaan valtavankokoinen puu, joka oli rakennettu ja koverrettu täyteen taloja, joiden portaikot kiertelivät puun runkoa pitkin ylöspäin.
Kuljimme koko kaupungin läpi kiemurtelevilla ja värikkäillä kaduilla, kunnes talot alkoivat harveta ja äkkiä olimmekin jo Chalinean pääkaupunkia ympäröivällä maaseudulla ja ympärillämme oli vain laajoja, kumpuilevia viljelysmaita, joilla työskenteli yhdessä elonijoukkoja ja siellä täällä törrötti suloisesti pieniä, erikoisia koteja ja muita rakennuksia.
Matka oli mukava huviajelu - Megaera ja Zach viihdyttivät molemmat minua parhaan kykynsä mukaan ja kertoivat asioista, joita olivat tehneet yhdessä ja omillaan. Molemmat harrastivat miekkailua ja yllättyivät, kun kerroin, etten ollut koskaan edes kokeillut. He myös vakuuttivat, että miekkailu oli yksi elementaalikoulussa opetettavista asioista, joten pääsisin kokeilemaan sitä ainakin sitten siellä. En ole varma, pidänkö ajatuksesta. Onkohan heillä alkeiskursseja toivottomille tapauksille? Pehmustettuja miekkoja?
Oli hauska huomata, että vaikka olemmekin virallisesti kahta eri lajia, elonit ja erelit, silti meillä on paljon yhteistä. Huumori, ilmeet ja eleet, kauneudentaju (joka tosin eloneilla on vielä entistä korostuneempi). Ja tietenkin eloneilla oli ystävällisyyttä niin paljon, että he olisivat voineet jakaa sitä hieman meillekin. (Olen tähän mennessä tullut siihen tulokseen, että elonit ovat ystävällisiä tai ainakin hyvin kunnioittavia toisilleenkin, eivätkä vain minulle, koska olen kunniavieras.)
Lopulta ajoimme aiemmin näkemiämme maataloja suuremman rakennuskompleksin luo. Sen ympärillä oli paljon eläinten aitoja ja häkkejä ja näin vilauksia niissä oleskelevista nahkasiipisistä hevosista ja muista eläimistä. Kaikkein isoimman tarhan sisältä käveli meitä vastaan suojelijatarhan hoitaja, joka kertoi, että voisimme kierrellä vapaamuotoisesti rakennuksilla ja seurustella eläinten kanssa, kunhan emme koettaisi mennä niiden häkkeihin tai aitauksiin tai häiritsisi eläimiä. Minulle hän kertoi, että parhaiten suojelija löytyisi, jos seuraisin vain intuitiotani avoimin mielin, sillä suojelijani tunnisti jo minut ja kutsui minua luokseen, minun täytyi vain kyetä kuuntelemaan.
Koetin tehdä työtä käskettyä tai ainakin esittää, että tein niin, mutta päädyin lopulta vain harhailemaan ympäriinsä tarkastellen kaikkia mahdollisia eläimiä, joilla oli kaikilla selässään nahkaiset siivet. Kaikki eläimet, jotka näin, olivat nisäkkäitä, mutta en usko, että kaikki nisäkäslajit saattoivat toimia suojelijoina, sillä delfiini suojelijana olisi kyllä ajatuksena hieno, mutta mihin se siipiä tarvitsisi? Ovatkohan kaikki lepakot automaattisesti suojelijoita vai onko Chalineassa sitten ollenkaan lepakoita? Täytyy kysyä sitä Megaeralta.
Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka pedot ja saaliseläimet viettivät aikaa samassa tilassa aivan rauhallisesti ja niiden pennut ja poikaset leikkivät yhdessä. Suurin osa eläimistä näytti melko samanlaisilta kuin maassa, mutta oli myös eläimiä, jotka muistuttivat ehkä etäisesti kissaa tai sutta tai hevosta, mutta mitään niiden kaltaista ei olisi Tellukselta löytynyt.
Kun olin kulkemassa toista kertaa kissa- ja koiraeläinten ladon ohitse ja mietin, pitäisikö minun kiertää ulkona olevien aitauksien ympäri kokonaan, että näkisin aivan kaikki isotkin eläimet, mutta yhtäkkiä kuulin, kun joku lausui nimeni. Luulin, että se oli joko Megaera tai Zach, mutta he olivat jääneet jälkeen eikä heitä näkynyt missään.
Kun kuulin kutsun uudestaan, tajusin ettei ääni ollut kuulunut mistään muualta kuin oman pääni sisältä, eikä se ollut tosiaankaan se sama ääni, joka tavallisesti kuuluu päässäni. Telepatia tuntuu kummallisemmalta, kuin olin koskaan ajatellut sen olevan, sillä sitä on niin tottunut olemaan yksin oman päänsä sisässä. Ja äkkiä siellä on jotakin vierasta - ei mitenkään vihamielistä, mutta kuitenkin jotakin ulkopuolelta tulevaa, joka tuntuu samalta kuin kenkään eksynyt puupala tai hiuksiin takertunut oksanpätkä.
Kun ääni kutsui minua vielä kerran ja houkutteli tulemaan luokseen yhä vain kärsimättömämmin, tajusin, että olin saamassa itselleni oikean, chalinealaisen suojelijan. Vaikka ääni kutsuikin minua luokseen, ei minulla ollut aavistustakaan, mihin suuntaan minun olisi pitänyt kääntyä, joten kokeilin käännellä ympäri perinteisellä kylmää/kuumaa-taktiikalla.
Jotenkin päädyin vastakkain matalaa aitausta, jossa makoili ilvesemo pentueensa ympäröimänä. Emo näytti olevan ylpeä pennuistaan ja katseli minua arvostelevasti ja sitten varjot emon takana liikahtivat ja esiin tassutteli vielä yksi pentu, jonka silmät olivat kiinnittyneet minuun. Pentu oli selvästi tupsukorvainen ilves isoine tassuineen, mutta sen kuviot olivat selvää chalinealaista variaatiota. Pennun ei edes tarvinnut sanoa mitään, sillä hänen… auransa? Tai jokin muu sellainen tuntui niin tutulta. “Minä kai olen sitten sinun suojelijasi,” pentu sanoi taas telepaattisesti ja kallisti päätään. “Minkä nimen sinä annat minulle?”
En ollut tajunnut, että minun pitäisi alkaa nimenantopuuhiin, joten olin änkyttämässä jotain vastaukseksi, kun pentu sanoi, ettei se halunnut mitään s-kirjaimella alkavaa, sillä hänen perheessään kaikki alkoivat s-kirjaimella. Se auttoi nimen keksimisessä kovasti.
Palailimme sitten takaisin palatsille Sfinx mukanamme ja söimme jotakin lounaaksi ennen kuin Zach ja Megaera lähtivät taas uimaan viilentääkseen itseään ja minä jäin huoneeseeni tutustelemaan Sfinxin kanssa ja kirjoittamaan tätä selostusta. Sfinx lähti jonkin aikaa sitten omille teilleen tutustumaan palatsiin, mikä on ilmeisesti ihan okei, koska Fai ja Cuonkin kulkevat missä huvittaa ja olen nähnyt muidenkin elonien suojelijoita kulkemassa itsekseen, mutta toivottavasti se ei vain eksy, sillä en minä kyllä osaa sitä etsiä tästä valtavasta paikasta.
Mutta taidan nyt mennä etsimään ainakin Megaeran ja Zachin, sillä ohuissa elonivaatteissakin tulee kyllä kuuma, kun päivä porottaa tällä tavoin.
Tämä on jo kolmas päiväni Chalineassa, mutta tämän enempää ei ole tapahtunut. Entä jos tällä kertaa ei tulekaan ketään muuta kuin minä?
- Minnie -