Näin tämän pitkän unen heti samana yönä sen jälkeen kun olin tutustunut Patricia Garfieldin Luovaan unennäköön-kirjassa kohtaan, jossa kerrottiin siitä, kuinka painajaisia voi kehittää/oppia hallitsemaan. Kirjassa neuvottiin melko syvällisesti ja yksityiskohtaisesti senoi-alkuperäiskansan uniennäköperinteestä, mutta kaksi tärkeintä sääntöä olivat 1) kohtaa ja voita vaara (taistele vaikka "kuolemaan" saakka) ja 2) kun olet voittanut univihollisesi, vaadi siltä lahja.
Kun menin nukkumaan nämä ajatukset tuoreena mielessäni, alitajuntani innostui aiheesta ja lahjoitti minulle yhden mieleenpainuvimmista zombiunistani koskaan, ja pääsin heti kokemaan miltä tuntuu kun onnistuu kohtaamaan omat unihirviöt. Loppupuolella uni meni niin ahdistavaksi ja pelottavaksi, että heräsin ennen kuin ehdin vaatimaan keneltäkään mitään lahjaa, mutta koin tämän unen silti tavallaan käännekohtana. Yksi uni auttoi minua huomaamaan sen, että voin tehdä aktiivisesti päätöksiä ja kyetä hallitsemaan unissani tapahtuvia asioita, ainakin jossakin määrin.
Pyrin muokkaamaan unesta lyhyen novellin lähinnä keksimällä unen tapahtumille taustan/tarkan ympäristön ja kehittelemällä jokseenkin loogisia päättelyketjuja asioille, jotka tavallaan "tiesin", mutten tiedostanut, esim. kuka olen, miksi olin siellä, mitä paikassa oli tapahtunut aiemmin. Päätapahtumat ovat kuitenkin täsmälleen samat kuin ne, jotka kirjoitin ylös unipäiväkirjaani heti seuraavana aamuna. Samoin jätin ennalleen ne monet epäjohdonmukaisuudet, jotka ovat tyypillisiä unille.
Kun menin nukkumaan nämä ajatukset tuoreena mielessäni, alitajuntani innostui aiheesta ja lahjoitti minulle yhden mieleenpainuvimmista zombiunistani koskaan, ja pääsin heti kokemaan miltä tuntuu kun onnistuu kohtaamaan omat unihirviöt. Loppupuolella uni meni niin ahdistavaksi ja pelottavaksi, että heräsin ennen kuin ehdin vaatimaan keneltäkään mitään lahjaa, mutta koin tämän unen silti tavallaan käännekohtana. Yksi uni auttoi minua huomaamaan sen, että voin tehdä aktiivisesti päätöksiä ja kyetä hallitsemaan unissani tapahtuvia asioita, ainakin jossakin määrin.
Pyrin muokkaamaan unesta lyhyen novellin lähinnä keksimällä unen tapahtumille taustan/tarkan ympäristön ja kehittelemällä jokseenkin loogisia päättelyketjuja asioille, jotka tavallaan "tiesin", mutten tiedostanut, esim. kuka olen, miksi olin siellä, mitä paikassa oli tapahtunut aiemmin. Päätapahtumat ovat kuitenkin täsmälleen samat kuin ne, jotka kirjoitin ylös unipäiväkirjaani heti seuraavana aamuna. Samoin jätin ennalleen ne monet epäjohdonmukaisuudet, jotka ovat tyypillisiä unille.
Aurinko porottaa siniseltä taivaalta ja saa minut siristelemään silmiäni. Kuljen eteenpäin, vaikken tiedä minne; määränpäällä ei ole yhtä paljon väliä kuin sillä, etten jää mihinkään liian pitkäksi aikaa paikoilleni. Pieni majatalo tien vierellä, lähellä varjoisaa havumetsää oli ollut turvallinen taukopaikka ja olin hetken aikaa tuntenut houkutusta jäädä ja viimeinkin lopettaa tämä loputon pakomatka. Majatalon emäntä olisi mielellään ottanut minut tyttärekseen, heidän omansa oli kuollut siviilissä ollessaan joitakin vuosia sitten. Joukko raivokkaita zombeja oli murtautunut rintaman läpi ja ehtinyt aiheuttamaan laajaa tuhoa pienessä kaupungissa, jota ei oltu evakoitu ajoissa. Eturintama oli siirtynyt taas askelen taaksepäin.
Täällä rauhallisella maaseudulla, vehreinä kumpuilevien niittyjen ja loistavan auringon alla tuntuu mahdottomalta, että jossakin kaukana takanani ihmiset taistelevat elämän ja koko olemassaolomme puolesta. Minä tiedän kuitenkin, että häviö on ainoa mahdollinen lopputulos, ja ainoa muuttuja johon kykenemme vaikuttamaan on se, kuinka kauan siinä kestää. Majatalon emännän ja isännän surullisista ja kaikkeen väsyneistä katseista olin päätellyt, että he tiesivät saman kuin minäkin. Jos olisin jäänyt heidän luokseen, olisimme edes hetken voineet nauttia yhdessäolosta, turvallisuudesta ja onnesta. Edes lyhyen, helpostikatoavan hetken.
Mutta ei. Minun on jatkettava matkaani, aina vain kauemmas taistelusta. Zombiapokalypsi ei ole ainoa ongelmani, olisipa ollutkin. Silloin voisin olla samanlainen kuin muutkin, eikä minun olisi tarvinnut kantaa vielä omaakin taakkaa kaiken lisäksi.
Kukkuloiden keskellä mutkitteleva soratie nousee loivasti ylös ja kun pääsen mäen päälle, nostan käteni suojaamaan liialta auringonvalolta ja katson alas laakeaan laaksoon, jonka läpi tie jatkaa kulkuaan. Alhaalla, juuri tarkan näönkantaman ulkopuolella näkyy pölypilvi ja pysähdyn katsomaan sitä. Pilvi kulkee minua kohti, kiireettä mutta varmasti ja kiroan häikäisevää aurinkoa, sillä en näe kunnolla keitä on tulossa vastaan, vihollisiako vai vaarattomia. Joka tapauksessa on luultavasti turvallisinta poiketa tieltä ja etsiä piilopaikka. Jos täältä ruohon ja matalien pensaiden peittämiltä kukkuloilta edes sellaista löytyy.
Olen jo päättänyt kääntyä takaisin ja jatkaa matkaani tien sijaan metsän suojassa, kun huomaan, että tiellä kulkevassa joukossa on jotakin erikoista. Ne kulkevat eteenpäin hitaasti, mutta päättäväisesti, kuin marssien. Kukaan ei puhu, kukaan ei kääntele päätään katsellakseen maisemia, joukolla on vain yksi päämäärä, eteenpäin.
Jokainen ihminen, joka on selviytynyt apokalypsistä näin kauan, tietää miten zombit kävelevät. Kunpa vain tietäisin, miksi ne ovat juuri täällä ja miksi ne tulevat väärästä suunnasta, edestäpäin.
Pakorefleksi on automaattinen, en voi jäädä tähän. Koetan hillitä sydämeni pamppailua, hengittää rauhallisesti ja liikkua hitaasti, sillä ne eivät selvästi ole vielä huomanneet minua, eivätkä kuule yksittäisen sydämeni sykettä. Joukko on levoton ja kykenevä liikkumaan, mutta ne eivät ole vielä haistaneet verta. Ne kuitenkin aistivat jo, missä lähistöllä on elämää, asutusta, useampia ihmisiä. Sydämeni valahtaa jonnekin vatsanpohjan tienoille, sillä jos ne ovat tulossa tähän suuntaan, ne ovat menossa suoraan kohti majataloa ja pientä kylää metsän reunassa. Kylää, jota suojelee vain yksi vartiotorni; he eivät ole varautuneet.
Eturintama lähenee, mutta se on vielä kaukana, he luulevat olevansa vielä turvassa, vaikka sellaista ei ole koskaan, ei missään, tämä on apokalypsi ! He kaikki tulevat kuolemaan.
Tajuan, että edessäni on valinta. Voisin juosta takaisin kylään ja varoittaa heitä lähestyvistä zombeista, tai voin koettaa kiertää ne ja päästä eteenpäin - sinne mistä zombit ovat tulossa. Ensimmäinen vaihtoehto on huono siksi, että zombit saattaisivat saada minut kiinni ennen kuin ehtisin kylään. Toinen vaihtoehto on huono siksi, että, no. Sieltä ne zombit ovat tulossa, suunnasta jonka luulin turvalliseksi.
Zombit ovat jo niin lähellä, että näen niitä olevan vain kolme. Tiedän myös, ettei zombeja voi olla vain kolmea, ei näin kaukana eturintamasta, missä on vain vähän sotilaita ja puolustuksia, ja paljon siviiliasutusta. Muut joukot ovat todennäköisesti siis tulossa muista ilmansuunnista ja kylä on saarrettu, käytännössä jo menetetty.
Sen sijaan että vaipuisin kauhuun ja epätoivoon, tajuan yhtäkkiä että minun on taisteltava. Tilanne on toivoton mutta kuitenkin, tai ehkä juuri siksi, saan jostakin rohkeutta ja syöksyn eteenpäin, alas mäkeä nyrkit tanassa.
Käyn zombien kimppuun paljain käsin ja vaikka ensimmäisissä iskuissani on enemmän yritystä kuin voimaa, olen päässyt yllättämään ne heikossa tilassa. Raivo valtaa mieleni ja kun seuraavan kerran tajuan mitä on tekeillä, olen juoksemassa takaisin majataloa kohti, en paetakseni vaan varoittaakseni kyläläisiä muista zombeista, jotka ovat varmasti tulossa.
Edessä näkyy jo metsän reuna, ja tie kaartaa sen ohitse takaisin kylää kohti. Mietin, pitäisikö minun mennä pidempi matka tietä pitkin, joka on turvallisempi, vai suorinta reittiä metsän poikki, jossa saattaa olla lisää zombeja piilossa. Suuntaan suoraan metsää kohti.
…
Leijailen jossakin ruumiini yläpuolella, joka makaa verisillä sammaleilla. Suuret kuusipuut peittävät auringon, mutta varjossakin näen raadellun ruumiini ja lasittuneen katseen, ja tiedän epäonnistuneeni. Jossakin näkökenttäni laidalla näen miten tappajani jatkavat matkaa, tuoreen veren voimistamina. Nyt niitä ei pysäytä mikään.
…
Siirryn taaksepäin, paljon taaksepäin… Ajassa vai paikassa, en tiedä tarkalleen, mutta bunkkerin seinät ovat tutut, liiankin tutut, mutta siitä on kauan kun olen nähnyt ne viimeksi. Seison hämärässä betonitunnelissa, ja näen seinillä keltaisia numeroita, jotka aikoinaan erottivat asuinsiivet toisistaan ja toimivat tienviittoina tässä maanalaisessa labyrintissä, jossa elimme ja taistelimme niin kauan sitten. Nyt joka puolella on zombeja ja tiedän jotenkin päätyneeni kauas, kauas linjojen väärälle puolelle.
Käytävällä edessäni on kaksiosainen rautaverkko-ovi, jonka laisia käytettiin tunneleissa ensisijaisina keinoina hyökkäysten pysäyttämiseksi ja joilla yritettiin estää viruksen leviämistä. Nyt toinen ovi on auki, ja siitä virtaa yhä lisää ja lisää tyhjäkatseisia zombeja, jotka eivät tunnu näkevän minua eivätkä toisiaan ja kulkevat vain eteenpäin kuin jonkin näkymättömän vaiston tai voiman ohjaamina. Kaikki kulkevat hiljaa ohitseni ja osa jopa töykkii minua eteenpäin kulkiessaan, sillä olen niiden kulkureitillä. Kukaan ei kuitenkaan huomaa minua, ikään kuin olisin näkymätön.
Jokaisen yllä on mustat vaatteet ja paitojen etuosassa lukee kirkkaanvihreällä “CONTAMINATED”, jonka yläpuolella näkyy vielä samalla värillä viruksen olemassaolosta varoittava symboli. Nämä zombit ovat todella vanhoja, niiltä ajoilta jolloin me vielä välitimme siitä, kuka kuoli välittömästi ja ketkä sairastuivat hitaasti. Niiltä ajoilta, jolloin elättelimme vielä toivoa siitä, että joku päivä keksisimme keinon pysäyttää virus ja pelastaa ne, jotka taistelivat yhä viruksen vaikutuksia vastaan.
Kaikki oli ollut hyödyntöntä, tietenkin. Kaikki viruksen saastuttamat muuttuivat itsekin verenhimoisiksi, tyhjiksi, käveleviksi kuolleiksi. Kaikki he lisääntyivät, teurastivat, levittyivät ja ajoivat meidät ulos turvasta, joka olikin muuttunut vankilaksi.
Nyt nämä mustiin puetut ovat jo vanhoja zombeja eivätkä ne ole maistaneet ihmiselämää vuosiin. Niiden liikkeet ovat hidastuneet ja jäykistyneet, niiden verenhimo on piilossa jossakin pölyisen pinnan alla, tosin se ei katoa koskaan. Ei koskaan. Jos jokin on saanut näinkin vanhat zombit liikkeelle, pahoja asioita täytyy olla tapahtumassa muuallakin, hyvin pahoja.
Jos tilanne oli jo aiemmin toivoton, se on nyt entistä enemmän sitä. Tunnen sisimmässäni yhä pelkoa, mutta se on jäänyt toiseksi epätavalliselle rauhan tunteelle. Olen yksi ainoa ihminen satojen ja tuhansien epäkuolleiden keskellä. Ainoa asia, mitä saatan tehdä on taistella henkeni edestä. Vaikka tiedänkin lopulta häviäväni.
Isken täysin voimin päin seuraavaa zombia, joka kävelee minua kohti ja samalla kaadan sen takana tulleen. Zombit ovat lähes horroksessa ja täten heikkoja, joten minulla on ainakin hetki aikaa olla niskan päällä, ennen kuin muut huomaavat, että jotakin tavallisesta poikkeavaa on tekeillä.
Tunnen outoa riemua taistellessani kerrankin vastaan sitä pelkoa, jota olen niin kauan paennut ja joka on tuntunut hengittävän koko ajan niskaani. Sen sijaan että vain reagoisin, saan viimeinkin toimia.
Kun kylmä käsi tarttuu hiuksiini takaapäin, tiedän kuitenkin sen olevan ohitse. En kuitenkaan luovuta, vaan rimpuilen ja huudan, sillä en ole valmis antamaan pois tätä itsessäni herännyttä taistelutahtoa.
Riuhtaisen päätäni taaksepäin ja tunnen, kuinka onnistun iskemään takanani ollutta zombia kasvoihin, kovaa. En aio antaa periksi!
…
Herään ja nousen hitaasti istuma-asentoon. Äskeiseen tappelun ja omien huutojeni kontrastina minua nyt saartava hiljaisuus tuntuu sitäkin vahvemmalta ja vangitsevammalta. Käytävällä kulkeneet zombit ovat poissa ja hallissa, jossa nyt olen, vallitsee rauha. Pimeän kellarin rauha, kuolemanrauha. Paitsi sekin on valheellinen.
Katson ympärilleni, alas, ja näen himmeässä valaistuksessa leveät ja pitkät portaat. Joskus nämä portaat ovat kuhisseet elämää ja niiden läpi on kulkenut tuhansia - ei, kymmeniä tuhansia - ihmisiä päivässä. Nyt niillä lepää tuhansia kuolleita, ja minä ensimmäisellä paikalla ensimmäisellä portaalla.
Kuolleet on aseteltu portaille riveihin, kunnioittavasti. Joka portaalla on ainakin yli kymmenen ruumista, ne ovat niin leveät, enkä viitsi edes laskea montako sataa porrasta alaspäin ne täyttävät. Kaikkien silmät on suljettu ja kädet on aseteltu levollisesti vatsan päälle. Jokaisella on mustat vaatteet, ja paidan rinnassa näkyy tuttua neonvihreää. Vaatteet ovat samat kuin minullakin, huomaan nyt.
Olen nukkunut portaikossa, joka on täynnä horrokseen vaipuneita zombeja. Olen jotenkin palannut alkuun, paikkaan johon ensimmäiset sairastuneet laskettiin lepoon, jossa he eivät kauaa pysyneet. Portaikko, joka vei alas bunkkeriin sinetöitiin tiiviisti, mutta tietenkin zombit onnistuivat murtamaan sen, hulluina verenhimosta ja vaistoten vain tunneleihin sulkeutuneet, ah niin houkuttelevat, pelkäävät, elämää sykkivät ihmiset.
Olivatko ne lopulta palanneet takaisin tänne? Heikkouden ja horroksen houkuttelemina olivatko ne lopulta vaistonvaraisesti palanneet tähän paikkaan ja asettautuneet takaisin siihen, mihin heidät oli ensiksi laskettu?
Minä olen kuollut - kahdesti - ja olen palannut alkuun. Minä makaan täällä ylhäällä, samoilla portailla kuin zombit, samoissa vaatteissa kuin hekin. Tarkoittaako se… Olinko minä koko ajan… mitä se tarkoitti? Oliko kaikki aiemmin kokemani jotakin unta tai harhaa? Vihreät kukkulat, aurinko, majatalo ja bunkkeri? Olenko minä ollut koko tämän ajan oikeasti kuollut, vieläpä ensimmäisten joukossa?
Se ei voi olla totta, sillä jos olin kuollut, miksi olen yhtäkkiä herännyt? Tällä kaikella täytyy olla jokin tarkoitus, jokaisen kuolemani myötä olen jotenkin päätynyt yhä taaksepäin ja taaksepäin, lähemmäs zombi-invaasion alkua.
Toivo, jonka olen heittänyt menemään joskus pari elämää sitten herää entistä vahvempana. Entä jos tämä on jonkinlainen avain? Olen päätynyt lähes alkuun ja jos menisin vielä enemmän taaksepäin, kykenisinkö minä oikeasti pääsemään ulos, irti tästä jatkuvasta pelosta? Kenties ratkaisu olikin koko ajan se, ettei minun pitänyt paeta yhä kauemmas, vaan syöksyä täysiä päin pelkoani.
Tiedän, että minun pitäisi nyt nousta seisomaan, huutaa niin kovaa että kaikki portaikossa makaavat kuolleet heräävät, ja käydä taas taisteluun. Heränneen toivon mukana on kuitenkin nostanut päätään myös pelko, ja olen yksinkertaisesti liian väsynyt tappelemaan ja kuolemaan koko ajan uudestaan.
Tiedän kuitenkin nyt myös toisen keinon päästä ulos. Nousen hiljaa ja katson taakseni. Kyllä, siellä se on. Ylimmän portaan vieressä on ylätasanne, jonka minusta katsottuna vasemmassa laidassa on valtava, pyöreä metalliovi, kuin suuri kassaholvin ovi. Sen toisella puolella minua odottaa avaruusalus, jonka mukana virus aikoinaan tuli keskuuteemme, ja sen pimeät käytävät. Tuon oven takana ovat ne aivan ensimmäiset zombit, ja heidän takanaan… vapaus.
Näen jo mielessäni, miten avaan viimeisen oven, mutta en osaa kuvitella mitä sen takana tulee olemaan. Taas aurinkoa ja vihreää ruohoa ja rauhaa, vai vain lisää pimeyttä ja avaruutta, pelkkää tähtien välistä tyhjyyttä? Pelko värähtää taas sisälläni, mutta minun täytyy toimia jotenkin, en voi jäädä tähän.
Tasanteella on vielä yksi, seinään nojaava zombi, joka näiden säntillisesti aseteltujen ruumiiden joukossa näytti poikkeavalta. Se on kaiketi tuoreempi, sillä sen yllä ei ole mustia vaatteita, vaan harmaa pilottiunivormu - hän on ollut kaiketi sotilas.
En jää katselemaan pidemmäksi aikaa, vaan hiivin äkkiä sen ohitse ja katselen edessäni häämöttävää ovea. En ole koskaan käyttänyt tällaista ovea aiemmin, mutta koetan kuitenkin kääntää sen keskellä olevaa rengasta ja se ruuvautuu auki pienestä ruosteisuudesta huolimatta.
Vilkaisen olkani yli, ovatko oven avautumisen äänet aiheuttaneet minkäänlaisia reaktioita selkäni takana olevissa zombeissa ja helpotuksekseni kaikki ovat yhtä liikkumattomia kuin aiemminkin. Nyt rohkeampana vedän renkaasta ja ovi avautuu äänekkäämmin kirskuen ja irvistän sille, kuinka pahalta se tässä hiljaisuudessa kuulostaa, mutta sitä ei voi nyt peruuttaa.
Oven takana on vain pimeyttä, mutta mielessäni tiedän jo, mitä reittiä minun pitää suunnistaa. En ole enää ollenkaan kaukana. Menen ovesta, ja kun käännyn sulkemaan sen, katson vielä kerran tasanteella seisovaa zombia, joka on horroksessaan kumartunut eteenpäin niin, että sen - joka on joskus ollut hän, ja nainen - ruskeat hiukset valuvat ylitse kasvojen niin, etten näe niiden ilmettä.
Sitä katsellessani näen, miten sen polvet yhtäkkiä nytkähtävät ja ikään kuin aistin, että paikassa monta vuotta vallinnut horros on murtunut. Aiemmin sisälläni värissyt pelko paisuu nyt paniikin hyökyaalloksi ja vedän oven kiinni nopeasti, ennen kuin mitään ehtii tapahtua.
Nyt ympärilläni on pelkkää pimeyttä.
Kestää hetki, ennen kuin silmäni tottuvat ja näen taas jotakin. Seison pienellä tasanteella ja nyt minun pitäisi vain laskeutua alas lyhyet tikkaat, kääntyä oikealle, sitten vasemmalle, sitten oikealle ja olen jo melkein avaruusaluksen uloskäynnillä, minne ikinä se viekin.
Näen kuitenkin nyt myös, että täälläkin on zombeja, jotka aikoinaan kuuluivat avaruusaluksen miehistöön ja jäivät sitä miehittämään kuolemansa jälkeenkin. Nyt ne seisovat hiljaa käytävien varjoisissa nurkissa ja ne tuntuvat odottavan minua. Holvioven avautuminen on varmasti herättänyt nekin, tosin ne ovat vielä liian väsyneitä liikkumaan.
Näen tasanteen alapuoleisessa nurkassa jo yhden ja tunnen, kuinka nopeasti sydämeni pamppailee. En näe zombin tarkkoja piirteitä, on niin pimeää, mutta sen hahmo tuntuu valtavalta ja uhkaavalta. Kun siirryn hieman eteenpäin, olen näkevinäni miten sen käsi liikahtaa ja…
-10-11.10.2021, nähty aamuyöllä
En ole mikään kauhugenren suurkuluttaja, mutta ehkä juuri tästä syystä zombit saavat mielikuvitukseni sukat pyörimään jaloissa. Useimmat näkemäni zombipainajaiset ovat juuri niitä kaikkein yksityiskohtaisimpia ja kirkkaimpia, ja muistan ne selkeästi pitkään - joskus voin myös spesifisti osoittaa kirjan, elokuvan tai muun lähteen, joka on toiminut usein lähes välittömänä inspiraationani.
Minulla ei ole tapana etsiä unistani minkäänlaista symboliikkaa, vaikka näenkin helposti, miten erilaisia asioita uneni kertovat minusta ja alitajunnastani. Usein unissani zombit ovat joko lasikatseisia, luonnottoman passiivisia käveleviä ruumiita, tai silmittömän verenhimoinen, tappava lauma, joka käy minun ja seuralaisteni kimppuun. Tämä kai kertoo jotakin siitä, kuinka kiehtovan pelottavaksi koen tällaisen luonnottoman käytöksen dikotomian.
Saatan usein herätä tällaisten painajaisten jälkeen kylmässä hiessä, mutta samalla ne ovat myös jännittäviä, kuin pääsisin itse jonkin elokuvan sisään. Tämä uni jäi mieleeni eräänlaisena zombiunieni huippukohtana, joka erottaa ne painajaiset, jotka olen nähnyt tätä unta ennen, ja sen jälkeen.
Minulla ei ole tapana etsiä unistani minkäänlaista symboliikkaa, vaikka näenkin helposti, miten erilaisia asioita uneni kertovat minusta ja alitajunnastani. Usein unissani zombit ovat joko lasikatseisia, luonnottoman passiivisia käveleviä ruumiita, tai silmittömän verenhimoinen, tappava lauma, joka käy minun ja seuralaisteni kimppuun. Tämä kai kertoo jotakin siitä, kuinka kiehtovan pelottavaksi koen tällaisen luonnottoman käytöksen dikotomian.
Saatan usein herätä tällaisten painajaisten jälkeen kylmässä hiessä, mutta samalla ne ovat myös jännittäviä, kuin pääsisin itse jonkin elokuvan sisään. Tämä uni jäi mieleeni eräänlaisena zombiunieni huippukohtana, joka erottaa ne painajaiset, jotka olen nähnyt tätä unta ennen, ja sen jälkeen.