2.5.2019
Kun tajusin, mihin kaikkeen kykyni pystyivätkään, aloin heti tehdä suunnitelmia. Mietin, mikä olisi helpoin tapa kadota jättämättä jälkiä ja epäilyksiä. Oman kuolemani lavastaminen vaikutti parhaimmalta ajatukselta, mutta vaikeuksia aiheutti tekotavan miettiminen. Liian monessa vaihtoehdossa vaadittiin edes jonkinlainen ruumis haudattavaksi, ja ilman ruumista olisi aina tilaisuus epäilykselle. Älykkäin ideani oli lopulta lavastaa itselleni vaellustapaturma, mikä oli kenties aika itsestään selvä, asuinhan aika lähellä laajoja metsäalueita, jonne aina silloin tällöin joku onneton meni päättämään päivänsä joko eksyksissä tai villieläinten hampaissa tai molempia.
Etsin hyvän paikan metsästä, revin telttani ja kaikki tavarani levälleen, avasin ruokapurkkeja ja valutin omaa vertani pitkin poikin. Minulla oli itse asiassa ihan hauskaa sitä tehdessä. Kuka tahansa, joka löytäisi "leiripaikkani" ymmärtäisi, että kalutut luuni olisivat varmaan jo levällään pitkin poikin aarniometsiä.
Sitten vain kävelin pois ja jätin edellisen elämäni taakseni.
Olin jo pari viikkoa aiemmin käynyt naapurini kasvoilla teetättämässä itselleni uuden henkilöllisyyden. Henkilöllisyystodistusten väärentäjä oli hämmästynyt hieman, kun olin sanonut, että hän saisi itse päättää millaisen kuvan halusi laittaa papereihin. Hän oli kuitenkin tehnyt työtä käskettyä ja poistuin maasta pukeutuneena nuoreksi japanilaiseksi opiskelijapojaksi.
Minulla oli taskussani muistikirja täynnä nimiä. Oma Death Noteni, jos sitä sellaiseksi voisi sanoa. Mutta toisin kuin oikealla Death Notella, minulla piti tehdä asiat hieman sotkuisemmin. Mutta olin valmis sotkemaan käteni vereen, jos saisin puhdistettua tätä maailmaa edes hieman.
Sillä kukaan muu ei pystyisi samaan kuin minä - soluttautumaan terroristien pesään, jengijohtajien salapaikkoihin, Valkoiseen Taloon ja vaikka minne muualle ja ulos täysin huomaamatta, yhtenä joukkoon kuuluvista.
Minun oli aika jättää oma jälkeni maailmaan.
Etsin hyvän paikan metsästä, revin telttani ja kaikki tavarani levälleen, avasin ruokapurkkeja ja valutin omaa vertani pitkin poikin. Minulla oli itse asiassa ihan hauskaa sitä tehdessä. Kuka tahansa, joka löytäisi "leiripaikkani" ymmärtäisi, että kalutut luuni olisivat varmaan jo levällään pitkin poikin aarniometsiä.
Sitten vain kävelin pois ja jätin edellisen elämäni taakseni.
Olin jo pari viikkoa aiemmin käynyt naapurini kasvoilla teetättämässä itselleni uuden henkilöllisyyden. Henkilöllisyystodistusten väärentäjä oli hämmästynyt hieman, kun olin sanonut, että hän saisi itse päättää millaisen kuvan halusi laittaa papereihin. Hän oli kuitenkin tehnyt työtä käskettyä ja poistuin maasta pukeutuneena nuoreksi japanilaiseksi opiskelijapojaksi.
Minulla oli taskussani muistikirja täynnä nimiä. Oma Death Noteni, jos sitä sellaiseksi voisi sanoa. Mutta toisin kuin oikealla Death Notella, minulla piti tehdä asiat hieman sotkuisemmin. Mutta olin valmis sotkemaan käteni vereen, jos saisin puhdistettua tätä maailmaa edes hieman.
Sillä kukaan muu ei pystyisi samaan kuin minä - soluttautumaan terroristien pesään, jengijohtajien salapaikkoihin, Valkoiseen Taloon ja vaikka minne muualle ja ulos täysin huomaamatta, yhtenä joukkoon kuuluvista.
Minun oli aika jättää oma jälkeni maailmaan.
4.5.2019
Vaviskaa kurjat
paetkaa nyt, jos voitte;
rakkaus tulee,
kietoo teidät itseensä
ikiajoiksi.
paetkaa nyt, jos voitte;
rakkaus tulee,
kietoo teidät itseensä
ikiajoiksi.
6.5.2019
Elämäni on toisaalta todella käteävää ja toisaalta todella kamalaa, ja siihen on useita syitä.
Aina, kun olen tylsistynyt, kuten esimerkiksi koulussa, kellon viisarit alkavat äkkiä hilautua eteenpäin nopeammin ja nopeammin. Se on aika kätevää siinä mielessä, että pääsen tunnilta pois äkemmin, mutta toisaalta minun pitää käydä tunnilla kerratut aiheet itse myöhemmin läpi (ja sillonkin pitää pysyä kiinnostuneena, tai aika nopeutuu taas ja olen vain syvemmällä tässä suossa).
Silloin, kun teen jotakin, josta pidän, aika hidastuu ja sen sijaan että lukisin kirjaa ainoastaan tunnin, saatankin istua kirjan ääressä tuntikaupalla. Voin valvoa yömyöhään, sillä saan kahdeksan tunnin unet likistettyä yhteen tuntiin.
Mutta myöskin silloin kun pelkään, aika alkaa madella kuin toukka puun lehdellä. Kun istun kokeessa pää tyhjänä, sen sijaan että pääsisin kokeesta edes ajoissa pois, minun pitää istua tuntikausia penkkiin liimautuneena, kykenemättä liikahtamaankaan minnekkään. Kun kadulla joku tuntematon mies alkaa seuraamaan minua, askeleeni hidastuvat enkä pääse pakenemaan, kykenen vain kulkemaan eteenpäin ja kaikki ympärilläni on hidasta. Sillä toisin kuin sillon, kun teen jotakin mukavaa ja aika tuntuu taittuvan kokoon - kun adrenaliini virtaa suonissani, aika venyy ja venyy ja lopulta minä olen kuin kärpänen hunajassa, ajan vankina, hidastettuna ja päättymättömän tuntuisessa ansassa.
Joskus yöllä, kun odottamattomat ajatukset hiipivät kimppuuni joka puolelta, mietin, tuleeko joskus vastaan vielä niin pelottava tilanne, että aika pysähtyy kokonaan. Tuleeko minusta hyönteinen meripihkapalan sisässä, aina säilyvänä mutta silti kaiken menettäneenä?
Aina, kun olen tylsistynyt, kuten esimerkiksi koulussa, kellon viisarit alkavat äkkiä hilautua eteenpäin nopeammin ja nopeammin. Se on aika kätevää siinä mielessä, että pääsen tunnilta pois äkemmin, mutta toisaalta minun pitää käydä tunnilla kerratut aiheet itse myöhemmin läpi (ja sillonkin pitää pysyä kiinnostuneena, tai aika nopeutuu taas ja olen vain syvemmällä tässä suossa).
Silloin, kun teen jotakin, josta pidän, aika hidastuu ja sen sijaan että lukisin kirjaa ainoastaan tunnin, saatankin istua kirjan ääressä tuntikaupalla. Voin valvoa yömyöhään, sillä saan kahdeksan tunnin unet likistettyä yhteen tuntiin.
Mutta myöskin silloin kun pelkään, aika alkaa madella kuin toukka puun lehdellä. Kun istun kokeessa pää tyhjänä, sen sijaan että pääsisin kokeesta edes ajoissa pois, minun pitää istua tuntikausia penkkiin liimautuneena, kykenemättä liikahtamaankaan minnekkään. Kun kadulla joku tuntematon mies alkaa seuraamaan minua, askeleeni hidastuvat enkä pääse pakenemaan, kykenen vain kulkemaan eteenpäin ja kaikki ympärilläni on hidasta. Sillä toisin kuin sillon, kun teen jotakin mukavaa ja aika tuntuu taittuvan kokoon - kun adrenaliini virtaa suonissani, aika venyy ja venyy ja lopulta minä olen kuin kärpänen hunajassa, ajan vankina, hidastettuna ja päättymättömän tuntuisessa ansassa.
Joskus yöllä, kun odottamattomat ajatukset hiipivät kimppuuni joka puolelta, mietin, tuleeko joskus vastaan vielä niin pelottava tilanne, että aika pysähtyy kokonaan. Tuleeko minusta hyönteinen meripihkapalan sisässä, aina säilyvänä mutta silti kaiken menettäneenä?
8.5.2019
(Sisältää hieman epämiellyttäviä kuvauksia)
Kävelin sairaalan käytävillä, takin huppu syvällä päässä ja mahdollisimman huomiota herättämättömänä. Minulla oli reppu selässä, jonne olin tunkenut sairaalavaatteeni ja tavarat, jotka Alex oli minulle salakuljettanut.
Minun teki mieli juosta, mutta maltoin mieleni ja käveleskelin rauhassa. Olisin halunnut vilkuilla koko ajan ympärilleni siltä varalta, että huomaisin ajoissa, jos joku oli huomannut minut. Odotin, että millä hetkellä hyvänsä jonkinlainen hälytys käynnistyisi ja kaikki saisivat tietää, että yksi potilas oli karannut karanteenipuolelta. Mutta tämä riski oli otettava, sillä enempää yhtään enempää en voisi aikaa viettää karanteenissa.
Minut oli alun perin laitettu sairaalaan, jotta kykyjäni voitaisi järjestelmällisesti tutkia. Sen jälkeen, mitä harjoittelusalissa olin tehnyt Felicitylle olin valmis itsekin saamaan kaikesta selvää. En halunnut vahingoittaa ympärilläni olevia ihmisiä yhtään enempää. Mutta kun viikot matelivat eteenpäin ja tutkimuksista ei saatu mitään järkevää tulosta, aloin turhautua. Lääkärit eivät kuunnelleet pyyntöjäni siitä, että saisin liikkua hieman vapaammin tai edes saisin jotakin viihdykettä huoneeseeni. En tainnut olla heille enää ihminen, pelkkä koekaniini vain.
Alex oli ainoa, jonka sallittiin kulkea minua katsomassa. Häntä tietenkin monitoroitiin kovin tarkasti ja joka kerta kun hän kävi luonani, hänet tutkittiin läpikotaisin. Kukaan ei kuitenkaan tajunnut, että hän välitti minulle tavaroita ruokapakettien mukana. Kaikki päivän ruoat nimittäin kuljetettiin joka aamu kärryillä sisään ja illalla vietiin taas pois. Kukaan ei huomannut mitään, jos paketteja oli pari ylimääräistä.
Ilman Alexia olisin mennyt hulluksi jo päiväkausia sitten. En tiedä, mistä hän sai suostuteltua itselleen kulkuluvan, mutta Alexilla onkin huomattavat suostuttelukyvyt. Hänellä oli kyky kietoa kenet tahansa pikkurillinsä ympärille.
Se oli Alex, joka oli ensiksi ehdottanut minulle pakenemista. Olin ensiksi järkyttynyt hieman, mutta melkein heti sen jälkeen olin suostunut mielelläni suunnitelmaan. Hyvä alkutarkoitus tai ei, olin saanut tarpeekseni sairaalahuoneeni seinien tuijottelusta. Ja tässä siis nyt olin, matkalla sairaalan takapihalle, jossa Alex oli luvannut tavat minut ennen kuin lähtisimme yhdessä jonnekin hänen löytäämäänsa turvalliseen paikkaan, jossa odottaisin siihen asti, kunnes Alex saisi suostuteltua sairaalan henkilökunnan ja opettajani siitä, että minut pitäisi päästää takaisin koulutusohjelmaan ja että olisi oltava jokin muu vaihtoehto hyödyntää minua kuin loputtomat tutkimukset.
Vielä pari käytävää ja olisin sairaalan takaovella, muistelin mielessäni Alexin minulle livauttamia sairaalan pohjapiirrustuksia. Puristin taskussani olevaa pulssipyssyä, jonka Alex oli antanut minulle siltä varalta, että tulisi joitakin ongelmia. Hän oli sanonut säätäneensä sen tasolle, jossa aiheuttaisin ainoastaan parin minuutin taintumisia. Hän sanoi luottavansa minun kykyihini käsitellä sitä ja se lohdutti minua aika tavalla.
"Hetkinen, nuori neiti," kuulin äkkiä takaani hoitajan äänen. Se ei kuulostanut tutulta, mutta jatkoin eteenpäin äänestä välittämättä. "Neiti! Pysähdy!" hoitaja huusi tällä kertaa kovempaa ja pysähdyin. Hoitaja tarttui minuun lujasti olkapäästä ja koetti kääntää minut niin, että näkisi kasvoni. Minä olin kuitenkin valmiina ja ammuin häntä pulssipyssyllä suoraan kasvoihin.
En ollut koskaan nähnyt mitään niin karmeaa niin läheltä, enkä varmaan ikinä tule enää näkemäänkään. Pulssipistooli sulatti naisen kasvot pois aivan kuin ne olisivat olleet pala voita tulikuumassa uunissa. Ihon alta paljastui kalpeaa luuta ja silmien lasiaisnesteet valuivat poskilla kiehuvan veren ja mustuvan lihan seassa. Haju... en halua edes ajatella sitä, mutta sanotaan vain, etten enää ikinä halua osallistua grillijuhliin.
Nainen päästi minusta irti ja kaatui lattialle ja minä pitelin pulssipistoolia jähmettyneenä kädessäni. Päässäni ainoa ajatus oli, että kyseessä ei ollut todellakaan "tainnutustaso".
Käytävällä oli puhjennut täysi paniikki, kun sairaalan asiakkaat koettivat päästä paikalta mahdollisimman äkkiä ja henkilökunta koetti päästä paikalle katsomaan, mitä oli tapahtunut. Lähdin juoksemaan paikalta, mutta heti kun ohitseni singahti pulssipistoolin säde, minä käännyin ja ammuin vastatulta. Kyse oli pikemminkin refleksistä kuin tietoisesta päätöksestä. Minä ammuin ja ammuin, kunnes sain taas tilaisuuden juosta ja pääsin ovelle juuri ennen kuin sairaalan hälytysjärjestelmä pärähti käyntiin ja kaikki ovet menivät lukkoon. Täydellinen ajoitus.
Takapihalla seisoi tuttu hahmo ja juoksin hänen luokseen. "Alex!" huusin hänelle. "Sinä todellakin feilasit tuon pulssipistoolin sää-" puheeni keskeytyi, kun minuun tartuttiin äkkiä takaapäin ja pulssipistooli irrotettiin käsistäni. Toiset kädet pitivät minusta kiinni ja ympärilleni kiedottiin lukkopanta, joka esti käsieni käytön totaalisesti. "Alex!" huusin uudestaan, tällä kertaa todella hädissän. Hän ei kuitenkaan tehnyt elettäkään tullakseen avukseni ja äkkiä huomasin, että hänen kasvonsa oli peitetty mustalla pipomaskilla. Hahmo oli Alex ja olisin tuntenut hänet unissanikin, mutta jotakin todella väärää oli tekeillä.
Pääni ylle vedettiin huppu ja kaikki, Alex mukaan lukien katosi näköpiiristäni. "Alex!" koetin vielä epätoivoisesti, mutta huppu tukahdutti huutoni. Vieraat kädet nostivat minut maasta ja vaikka tempoilin vastaan, tiesin käyväni hävittyä taistelua. Minua kannettiin jonkin matkaa ja sitten heitettiin jollekin, joka tuntui pakettiauton takaosalta. Sitten kuulin ovien kiinniläimäisyn ja moottori käynnistyi.
"Alex..." Kaikki oli mennyt aivan väärin. Kaikki.
Kävelin sairaalan käytävillä, takin huppu syvällä päässä ja mahdollisimman huomiota herättämättömänä. Minulla oli reppu selässä, jonne olin tunkenut sairaalavaatteeni ja tavarat, jotka Alex oli minulle salakuljettanut.
Minun teki mieli juosta, mutta maltoin mieleni ja käveleskelin rauhassa. Olisin halunnut vilkuilla koko ajan ympärilleni siltä varalta, että huomaisin ajoissa, jos joku oli huomannut minut. Odotin, että millä hetkellä hyvänsä jonkinlainen hälytys käynnistyisi ja kaikki saisivat tietää, että yksi potilas oli karannut karanteenipuolelta. Mutta tämä riski oli otettava, sillä enempää yhtään enempää en voisi aikaa viettää karanteenissa.
Minut oli alun perin laitettu sairaalaan, jotta kykyjäni voitaisi järjestelmällisesti tutkia. Sen jälkeen, mitä harjoittelusalissa olin tehnyt Felicitylle olin valmis itsekin saamaan kaikesta selvää. En halunnut vahingoittaa ympärilläni olevia ihmisiä yhtään enempää. Mutta kun viikot matelivat eteenpäin ja tutkimuksista ei saatu mitään järkevää tulosta, aloin turhautua. Lääkärit eivät kuunnelleet pyyntöjäni siitä, että saisin liikkua hieman vapaammin tai edes saisin jotakin viihdykettä huoneeseeni. En tainnut olla heille enää ihminen, pelkkä koekaniini vain.
Alex oli ainoa, jonka sallittiin kulkea minua katsomassa. Häntä tietenkin monitoroitiin kovin tarkasti ja joka kerta kun hän kävi luonani, hänet tutkittiin läpikotaisin. Kukaan ei kuitenkaan tajunnut, että hän välitti minulle tavaroita ruokapakettien mukana. Kaikki päivän ruoat nimittäin kuljetettiin joka aamu kärryillä sisään ja illalla vietiin taas pois. Kukaan ei huomannut mitään, jos paketteja oli pari ylimääräistä.
Ilman Alexia olisin mennyt hulluksi jo päiväkausia sitten. En tiedä, mistä hän sai suostuteltua itselleen kulkuluvan, mutta Alexilla onkin huomattavat suostuttelukyvyt. Hänellä oli kyky kietoa kenet tahansa pikkurillinsä ympärille.
Se oli Alex, joka oli ensiksi ehdottanut minulle pakenemista. Olin ensiksi järkyttynyt hieman, mutta melkein heti sen jälkeen olin suostunut mielelläni suunnitelmaan. Hyvä alkutarkoitus tai ei, olin saanut tarpeekseni sairaalahuoneeni seinien tuijottelusta. Ja tässä siis nyt olin, matkalla sairaalan takapihalle, jossa Alex oli luvannut tavat minut ennen kuin lähtisimme yhdessä jonnekin hänen löytäämäänsa turvalliseen paikkaan, jossa odottaisin siihen asti, kunnes Alex saisi suostuteltua sairaalan henkilökunnan ja opettajani siitä, että minut pitäisi päästää takaisin koulutusohjelmaan ja että olisi oltava jokin muu vaihtoehto hyödyntää minua kuin loputtomat tutkimukset.
Vielä pari käytävää ja olisin sairaalan takaovella, muistelin mielessäni Alexin minulle livauttamia sairaalan pohjapiirrustuksia. Puristin taskussani olevaa pulssipyssyä, jonka Alex oli antanut minulle siltä varalta, että tulisi joitakin ongelmia. Hän oli sanonut säätäneensä sen tasolle, jossa aiheuttaisin ainoastaan parin minuutin taintumisia. Hän sanoi luottavansa minun kykyihini käsitellä sitä ja se lohdutti minua aika tavalla.
"Hetkinen, nuori neiti," kuulin äkkiä takaani hoitajan äänen. Se ei kuulostanut tutulta, mutta jatkoin eteenpäin äänestä välittämättä. "Neiti! Pysähdy!" hoitaja huusi tällä kertaa kovempaa ja pysähdyin. Hoitaja tarttui minuun lujasti olkapäästä ja koetti kääntää minut niin, että näkisi kasvoni. Minä olin kuitenkin valmiina ja ammuin häntä pulssipyssyllä suoraan kasvoihin.
En ollut koskaan nähnyt mitään niin karmeaa niin läheltä, enkä varmaan ikinä tule enää näkemäänkään. Pulssipistooli sulatti naisen kasvot pois aivan kuin ne olisivat olleet pala voita tulikuumassa uunissa. Ihon alta paljastui kalpeaa luuta ja silmien lasiaisnesteet valuivat poskilla kiehuvan veren ja mustuvan lihan seassa. Haju... en halua edes ajatella sitä, mutta sanotaan vain, etten enää ikinä halua osallistua grillijuhliin.
Nainen päästi minusta irti ja kaatui lattialle ja minä pitelin pulssipistoolia jähmettyneenä kädessäni. Päässäni ainoa ajatus oli, että kyseessä ei ollut todellakaan "tainnutustaso".
Käytävällä oli puhjennut täysi paniikki, kun sairaalan asiakkaat koettivat päästä paikalta mahdollisimman äkkiä ja henkilökunta koetti päästä paikalle katsomaan, mitä oli tapahtunut. Lähdin juoksemaan paikalta, mutta heti kun ohitseni singahti pulssipistoolin säde, minä käännyin ja ammuin vastatulta. Kyse oli pikemminkin refleksistä kuin tietoisesta päätöksestä. Minä ammuin ja ammuin, kunnes sain taas tilaisuuden juosta ja pääsin ovelle juuri ennen kuin sairaalan hälytysjärjestelmä pärähti käyntiin ja kaikki ovet menivät lukkoon. Täydellinen ajoitus.
Takapihalla seisoi tuttu hahmo ja juoksin hänen luokseen. "Alex!" huusin hänelle. "Sinä todellakin feilasit tuon pulssipistoolin sää-" puheeni keskeytyi, kun minuun tartuttiin äkkiä takaapäin ja pulssipistooli irrotettiin käsistäni. Toiset kädet pitivät minusta kiinni ja ympärilleni kiedottiin lukkopanta, joka esti käsieni käytön totaalisesti. "Alex!" huusin uudestaan, tällä kertaa todella hädissän. Hän ei kuitenkaan tehnyt elettäkään tullakseen avukseni ja äkkiä huomasin, että hänen kasvonsa oli peitetty mustalla pipomaskilla. Hahmo oli Alex ja olisin tuntenut hänet unissanikin, mutta jotakin todella väärää oli tekeillä.
Pääni ylle vedettiin huppu ja kaikki, Alex mukaan lukien katosi näköpiiristäni. "Alex!" koetin vielä epätoivoisesti, mutta huppu tukahdutti huutoni. Vieraat kädet nostivat minut maasta ja vaikka tempoilin vastaan, tiesin käyväni hävittyä taistelua. Minua kannettiin jonkin matkaa ja sitten heitettiin jollekin, joka tuntui pakettiauton takaosalta. Sitten kuulin ovien kiinniläimäisyn ja moottori käynnistyi.
"Alex..." Kaikki oli mennyt aivan väärin. Kaikki.
8.5.2019
Taivas on täynnä jumalia ja sankareita,
hirviöitä ja päättymättömiä taisteluja.
Kaukana kulkevia planeettoja, joiden tarinaa kukaan ei tiedä.
Salaisia merkityksiä, ikuisia arvoituksia.
Kuollutta valoa ja ikuista uudelleensyntymistä.
Haluan elää elämäni niin,
että vielä joskus
kun kaikki täällä alhaalla on tehty,
minut kannetaan tuonne ylös ja
saan jatkaa elämääni,
ikuisesti siellä loistaen.
hirviöitä ja päättymättömiä taisteluja.
Kaukana kulkevia planeettoja, joiden tarinaa kukaan ei tiedä.
Salaisia merkityksiä, ikuisia arvoituksia.
Kuollutta valoa ja ikuista uudelleensyntymistä.
Haluan elää elämäni niin,
että vielä joskus
kun kaikki täällä alhaalla on tehty,
minut kannetaan tuonne ylös ja
saan jatkaa elämääni,
ikuisesti siellä loistaen.
9.5.2019
Minne katoavat kaikki kynät ja pinnit ja pompulat? Mistä avaruuden madonrei'istä kulkevat pikkurahat, kadoten vain löytyäkseen taas viiden vuoden kuluttua, kun sohvan tyynyjä kerrankin imuroidaan? Millainen on noiden kaikkien pienten ja ihmisille huomaamattomien esineiden salainen elämä?
Muodostavatko talveksi pihalle unohdetut lasten lelut omat kommuuninsa lumikasojen alle? Onko hukkaan menneillä pinneillä salainen tehtävä, jonka tavoitteena on karata ja pyhiinvaeltaa Kaikkien Hiuspinnien Pyhään Paikkaan, jossa he käyvät loputonta taistelua siitä, kuuluuko paikka todella klipsuille, napsautettaville pinneille vai perinteisille metallisille?
Missä asuvat kadonneet postimerkit ja teippirullat? Millä vuosituhannella sinitarrat onnistuvat viimeinkin kokoontumaan yhteen Suureksi Sinitarrapalloksi, joka on viimeinkin tuova apokalypsin ihmiskunnalle? Onko kynien planeetalle viimeinkin valittu uusi presidentti, tällä kertaa joku, joka ei vaadi rakennettavaksi muuria kiinnkkeellisten ja kiinnikkeettömien mustekynien välille? Mitä kuuluu kaikille niille elämäni aikana kadottamilleni napeille?
Ihmisillä on kenties hieman ylimielinen tapa olettaa, että kun he jonkin asian jättävät taakseen, sitä ei lähestulkoon ole enää olemassa ennen kuin he kohtaavat asian taas. Mutta ihmisten maailmankatsomus onkin välillä sillä tavoin hieman yksinkertainen.
Muodostavatko talveksi pihalle unohdetut lasten lelut omat kommuuninsa lumikasojen alle? Onko hukkaan menneillä pinneillä salainen tehtävä, jonka tavoitteena on karata ja pyhiinvaeltaa Kaikkien Hiuspinnien Pyhään Paikkaan, jossa he käyvät loputonta taistelua siitä, kuuluuko paikka todella klipsuille, napsautettaville pinneille vai perinteisille metallisille?
Missä asuvat kadonneet postimerkit ja teippirullat? Millä vuosituhannella sinitarrat onnistuvat viimeinkin kokoontumaan yhteen Suureksi Sinitarrapalloksi, joka on viimeinkin tuova apokalypsin ihmiskunnalle? Onko kynien planeetalle viimeinkin valittu uusi presidentti, tällä kertaa joku, joka ei vaadi rakennettavaksi muuria kiinnkkeellisten ja kiinnikkeettömien mustekynien välille? Mitä kuuluu kaikille niille elämäni aikana kadottamilleni napeille?
Ihmisillä on kenties hieman ylimielinen tapa olettaa, että kun he jonkin asian jättävät taakseen, sitä ei lähestulkoon ole enää olemassa ennen kuin he kohtaavat asian taas. Mutta ihmisten maailmankatsomus onkin välillä sillä tavoin hieman yksinkertainen.
10.5.2019
Selailen kirjaa ja sivu sivulta totuus paljastuu minulle yhä selkeämmin. Kaikki ne sanat, joita minusta on sanottu selkäni takana. Miltä minä näytän, kun olen väsynyt. Miten minä kohtelen lähelläni olevia ihmisiä. Mitä muut ajattelevat minusta. Jokainen sivu on täynnä uusia asioita ja totuuksia, joita en halua tietää, mutta samaan aikaan en voi lopettaa lukemasta.
Kirja on niin paksu, että se painaa melkein yhtä paljon kuin kaikki sydämelläni olevat synnit. Nekin on kirjoitettu tähän kirjaan, jokainen julma yksityiskohta on paljastettu. Joidenkin kohtien lukeminen keventää taakkaani ja voin viimeinkin päästää irti, kun tiedän totuuden. Joidenkin kohdalla taas syyllisyys ja tuska iskee aivan tuoreena takaisin, kun näen ne näin, alusta loppuun uudelleenelettynä.
Saan tietää niin paljon asioita, joita en aiemmin tiennyt. Kirjaan on kirjoitettu minusta niin monta asiaa, joita en itsekään tiennyt, mutta nyt kun ne olen saanut nähdä, tajuan ne tosiksi. Ihminen voi olla oikeasti niin sokea - vaikka luulinkin tuntevani itseni hyvin. Ehkä kyse on itsesuojeluvaistosta. Jos tietäisimme kaiken itsestämme, objektiivisesti ja totuudenmukaisesti, emme ehkä voisi sietää itseämme enää. Ja ehkä elämän tarkoitus onkin kulkea eteenpäin etsimässä itseään. Onkohan minun elämäni tarkoitus nyt täyttynyt?
Saan tietää myös asioita muista, joita en muuten ikinä saisi ehkä tietää. En tiedä, miten tästä eteenpäin voin katsoa äitiäni silmiin, tietäen, että hän vihasi äitiään aivan samalla tavoin kuin minä häntä. Löytäisinkö minä nyt isän, koska tiedän minne hän karkasi, mutta haluaisinko edes etsiä häntä, koska tiedän nyt miksi hän karkasi elämästäni? Tiedän nyt asioita, jotka voivat pelastaa tai tuhota maailman. Tiedän asioita, joilla voisin tuhota viholliseni totaalisesti. Tiedän asioita, joiden vuoksi minut voitaisiin tappaa.
Huomaamattani olenkin jo kääntämässä kirjan viimeistä lehteä ja luen kirjailijan lopputekstejä. Kylmä hiki valuu selkääni pitkin, kun luen sanoja, joita en olisi ikinä kuvitellut lukevani. Tosiaankin, nyt minä tiedän asoita, joiden vuoksi minut voitaisiin hävittää. Nyt minä tiedän totuuden.
Minulla haluttaisi nauraa, sillä totuuden paljastumisen jälkeen kaikki muut vaikuttavat typeriltä. Kaikista uskontokunnista, kaikista ihmisistä, kaikista valtaapitävistä juuri minun piti saada selville jumalan nimi.
Ja minä aion käyttää sitä.
Kirja on niin paksu, että se painaa melkein yhtä paljon kuin kaikki sydämelläni olevat synnit. Nekin on kirjoitettu tähän kirjaan, jokainen julma yksityiskohta on paljastettu. Joidenkin kohtien lukeminen keventää taakkaani ja voin viimeinkin päästää irti, kun tiedän totuuden. Joidenkin kohdalla taas syyllisyys ja tuska iskee aivan tuoreena takaisin, kun näen ne näin, alusta loppuun uudelleenelettynä.
Saan tietää niin paljon asioita, joita en aiemmin tiennyt. Kirjaan on kirjoitettu minusta niin monta asiaa, joita en itsekään tiennyt, mutta nyt kun ne olen saanut nähdä, tajuan ne tosiksi. Ihminen voi olla oikeasti niin sokea - vaikka luulinkin tuntevani itseni hyvin. Ehkä kyse on itsesuojeluvaistosta. Jos tietäisimme kaiken itsestämme, objektiivisesti ja totuudenmukaisesti, emme ehkä voisi sietää itseämme enää. Ja ehkä elämän tarkoitus onkin kulkea eteenpäin etsimässä itseään. Onkohan minun elämäni tarkoitus nyt täyttynyt?
Saan tietää myös asioita muista, joita en muuten ikinä saisi ehkä tietää. En tiedä, miten tästä eteenpäin voin katsoa äitiäni silmiin, tietäen, että hän vihasi äitiään aivan samalla tavoin kuin minä häntä. Löytäisinkö minä nyt isän, koska tiedän minne hän karkasi, mutta haluaisinko edes etsiä häntä, koska tiedän nyt miksi hän karkasi elämästäni? Tiedän nyt asioita, jotka voivat pelastaa tai tuhota maailman. Tiedän asioita, joilla voisin tuhota viholliseni totaalisesti. Tiedän asioita, joiden vuoksi minut voitaisiin tappaa.
Huomaamattani olenkin jo kääntämässä kirjan viimeistä lehteä ja luen kirjailijan lopputekstejä. Kylmä hiki valuu selkääni pitkin, kun luen sanoja, joita en olisi ikinä kuvitellut lukevani. Tosiaankin, nyt minä tiedän asoita, joiden vuoksi minut voitaisiin hävittää. Nyt minä tiedän totuuden.
Minulla haluttaisi nauraa, sillä totuuden paljastumisen jälkeen kaikki muut vaikuttavat typeriltä. Kaikista uskontokunnista, kaikista ihmisistä, kaikista valtaapitävistä juuri minun piti saada selville jumalan nimi.
Ja minä aion käyttää sitä.
10.5.2019
Joskus haaveilin -
sitten isä lähtikin,
pakkasi laukun,
kääntyi ja vei haaveetkin,
vei lapsuuteni.
sitten isä lähtikin,
pakkasi laukun,
kääntyi ja vei haaveetkin,
vei lapsuuteni.
11.5.2019
Minussa on niin monta eri puolta, että joskus on vaikea pysyä kärryillä. Joitakin luonteenpiirteitä käytän useammin, joten olen täysin tottunut niihin; mutta joskus, joissakin tilanteissa, kun näen oman heijastukseni peilistä tai ikkunasta ihmettelen äkkiä, että olenko minä tällainenkin.
Esimerkiksi koulussa minä olen näkymätön. En ole yksinäinen, enkä mitenkään huono. Itse asiassa minä teen kaiken mitä käsketään, saan kokeista tarpeeksi hyviä numeroita, en valita, en aiheuta vaikeuksia. Samaan aikaan kuljen kaveriporukasta toiseen kuin aave, kukaan ei huomaa jos en ole paikalla, mutta myöskään paikallaolooni ei erityisemmin kiinitetä huomiota. Vastaan kysymyksiin, olen ystävällinen, käyttäydyn tavallisesti. En koeta olla liian hyvä, en keskeytä ihmisiä, en koeta päästä valokeilaan, mutta en siltä pakenekaan.
Luultavasti jo kolme vuotta sen jälkeen, kun olen pyyhkinyt koulun tomut jaloistani yli puolet luokkakavereistani on jo unohtanut olemassaoloni. Itseasiassa pidän tuosta ajatuksesta.
Töissä olen paljon aktiivisemmassa roolissa, koska tanssijana olemisen koko tarkoitus onkin herättää huomiota. Minulla on pari kaveria, joiden kanssa olen tiiviimmin, meillä on sisäpiirin vitsejä ja kaikkea, mutta kuin sanattomasta sopimuksesta me emme vietä aikaa salin ja lavan ulkopuolella. Jotenkin minä päädyin ryhmän vitsiniekan rooliin, mutta minun tehtäväni on myös sanoa managereille ja tilaajille vastaan, jos he vaativat meiltä tanssijoilta jotakin kohtuutonta. Kaikki muut tanssijat tietävät, että jos haluaa jonkin asian saada vaikka läpi harmaan kiven, siitä kannattaa tulla puhumaan minulle. Minä osaan pistää pyörät liikkeelle.
Kun käyn isoäidin ja isoisän luona, olen aina heidän pikku tyttösensä. Annan heidän helliä minua ja hymyilen paljon, joskus saatan jopa hyräillä samalla, kun keittelen jotakin keittiössä. Se tulee kai automaattisesti, kaikkien niiden lapsuusvuosien jälkeen, jotka vietin mummun ja papan luona. Heidän kanssaan voin olla onnellinen ja huoleton, tai ainakin esittää sellaista. Aina kun astun heidän tutuun kotiinsa, jo pelkästä tuoksusta teidän, että olen astunut takaisin valoisiin lapsuuden päiviini. Mutta samalla tiedän, että mummun ja papan luona on niin helppo olla, koska heidän suosikkilapsenlapsensa rooli oli ensimmäinen, jonka otin ylleni.
Minulla on luonne joka tilanteeseen, jonka kohtaan, ja joka ihmiselle, joka tulee vastaan. Jotkut luonteet ovat todella lähellä toisiaan, jotkut ovat täysiä vastakohtia. Joskus ihmiset eri puolelta minun elämääni kohtaavat, mutta olen oppinut taitavaksi välttämään sellaisia tilanteita.
Jos totta puhutaan, minä en tarkalleen tiedä, kuka minä olen. Silloin kun olen yksin asunnossani, kun kastelen kukkia ja silitän kissaani. Kun luen kirjoja ja kudon lies monennetta villasukkaani... joskus silloinkin mieleeni tulee, että onko tämä sitten se rooli, jota esitän itselleni.
Esimerkiksi koulussa minä olen näkymätön. En ole yksinäinen, enkä mitenkään huono. Itse asiassa minä teen kaiken mitä käsketään, saan kokeista tarpeeksi hyviä numeroita, en valita, en aiheuta vaikeuksia. Samaan aikaan kuljen kaveriporukasta toiseen kuin aave, kukaan ei huomaa jos en ole paikalla, mutta myöskään paikallaolooni ei erityisemmin kiinitetä huomiota. Vastaan kysymyksiin, olen ystävällinen, käyttäydyn tavallisesti. En koeta olla liian hyvä, en keskeytä ihmisiä, en koeta päästä valokeilaan, mutta en siltä pakenekaan.
Luultavasti jo kolme vuotta sen jälkeen, kun olen pyyhkinyt koulun tomut jaloistani yli puolet luokkakavereistani on jo unohtanut olemassaoloni. Itseasiassa pidän tuosta ajatuksesta.
Töissä olen paljon aktiivisemmassa roolissa, koska tanssijana olemisen koko tarkoitus onkin herättää huomiota. Minulla on pari kaveria, joiden kanssa olen tiiviimmin, meillä on sisäpiirin vitsejä ja kaikkea, mutta kuin sanattomasta sopimuksesta me emme vietä aikaa salin ja lavan ulkopuolella. Jotenkin minä päädyin ryhmän vitsiniekan rooliin, mutta minun tehtäväni on myös sanoa managereille ja tilaajille vastaan, jos he vaativat meiltä tanssijoilta jotakin kohtuutonta. Kaikki muut tanssijat tietävät, että jos haluaa jonkin asian saada vaikka läpi harmaan kiven, siitä kannattaa tulla puhumaan minulle. Minä osaan pistää pyörät liikkeelle.
Kun käyn isoäidin ja isoisän luona, olen aina heidän pikku tyttösensä. Annan heidän helliä minua ja hymyilen paljon, joskus saatan jopa hyräillä samalla, kun keittelen jotakin keittiössä. Se tulee kai automaattisesti, kaikkien niiden lapsuusvuosien jälkeen, jotka vietin mummun ja papan luona. Heidän kanssaan voin olla onnellinen ja huoleton, tai ainakin esittää sellaista. Aina kun astun heidän tutuun kotiinsa, jo pelkästä tuoksusta teidän, että olen astunut takaisin valoisiin lapsuuden päiviini. Mutta samalla tiedän, että mummun ja papan luona on niin helppo olla, koska heidän suosikkilapsenlapsensa rooli oli ensimmäinen, jonka otin ylleni.
Minulla on luonne joka tilanteeseen, jonka kohtaan, ja joka ihmiselle, joka tulee vastaan. Jotkut luonteet ovat todella lähellä toisiaan, jotkut ovat täysiä vastakohtia. Joskus ihmiset eri puolelta minun elämääni kohtaavat, mutta olen oppinut taitavaksi välttämään sellaisia tilanteita.
Jos totta puhutaan, minä en tarkalleen tiedä, kuka minä olen. Silloin kun olen yksin asunnossani, kun kastelen kukkia ja silitän kissaani. Kun luen kirjoja ja kudon lies monennetta villasukkaani... joskus silloinkin mieleeni tulee, että onko tämä sitten se rooli, jota esitän itselleni.
11.5.2019
Kaiken täytyi alkaa siitä, kun joskus menin nukkumaan. Muistan, että joskus tein niinkin, ja sen täytyy kaiken logiikan mukaan olla mahdollista, mutta se tuntuu jo niin etäiseltä asialta, että oikeastaan en osaa sanoa olevani varma siitä, mistä kaikki alkoi.
Tiedän kyllä, missä kaikki on nyt. Istun kahvilassa ennen maailman alkua ja syön pullaa yhdessä Obaman kanssa. Kahvilan pihalle laskeutuu avaruusalus ja vihreät hyytelöoliot lyllertävät sisään. Ehkä hekin haluavat pullaa.
Herään siihen, kun Obama lähtee olioilta karkuun ja kaataa vahingossa kahvilan pöydän. Siitä lähtevä kolahdus hätkähdyttää minut ja kun nousen istumaan sängylläni, huomaan, että ääni tulikin kissastani, joka kaatoi yöpöydän lampun. Nousen peittojen alta, aikomuksenani läksyttää kissaani pöydillä hyppimisestä, mutta jalkani eivätkään kosketa lattiaan. Minä leijun huoneen läpi ja kosketan jaloillani kattoa. Koetan sanoa kissalleni, että hänenkin pitäisi kokeilla leijumista, mutta hän ei ymmärrä, mitä sanon, vaan katsoo vain minua ymmällään. Leijun hänen luokseen ja kannan hänet kattoon. Kissa ei kuitenkaan pidä siitä, vaan rimpuilee niin, että otteeni lipeää. Äkkiä kissa tippuu lattialle ja minäkin tipun, syöksyn kohti lattiaa.
Sillä hetkellä, kun minun pitäisi osua lattiaan, hätkähdänkin hereille ja katselen ympärilleni koettaen ymmärtää, missä olen. Makaan ruohikolla ja yläpuolellani on violetinpunertava taivas. Jotenkin minusta tuntuu, että siinä on jotakin vialla. Ympärilläni kulkee ihmisiä, mutta kukaan ei huomaa minua ja kukaan ei puhu mitään. He vain kävelevät päämäärättömästi ja minä koetan saada heidän huomionsa kiinnitettyä. Sitten tajuan, etteivät he huomioi minua, koska minulla on väärän väriset vaatteet.
Tällä kertaa herätessäni ajattelen ärtyneenä, että taas näin yhden ärsyttävän unen. Minulla harmittaa, sillä olen väsynyt ja aamu on vielä aikainen. Koetan nousta, mutta minut onkin sidottu sänkyyn kiinni. Koetan huutaa ja rimpuilla, mutta tiedän, että en pääse sängystä mitenkään ylös. Tiedän, että kohta joku tulee, istuu rintani päälle ja tukehduttaa minut kuoliaaksi. Siksi minut on sidottu kiinni. Huudan niin kauan, kunnes huoneen ikkunat särkyvät ja vaihdan taas paikkaa.
Jokin osa minusta sanoo, että asioissa on jokin vialla. Välillä minusta tuntuu siltä, kuin putoaisin, läpi tuhansien unien ja yhä vain syvemmälle. Jos saisin ajatukseni koottua, saattaisin ymmärtää, mitä on tekeillä. Mutta minä en voi keskittyä, en ole oman kehoni ohjaimissa. Minut on lukittu aivojeni syvimpään osaan ja minulla ei ole mitään keinoa päästä täältä ulos. Kaikki järkevä, mitä minä välillä ajattelen, sekoittuu unen sekavaan hölynpölyyn. Minä putoan, mutta nousen myös ylöspäin, kuljen sivuttain, käännyn ympäri ja siirrähdän hieman jonnekin sellaiseen suuntaan, jota ei ole olemassa.
Kaikkein helpointa on vain antaa mennä. Aivan kuin minulla olisi siinä pättämisen varaa.
Tiedän kyllä, missä kaikki on nyt. Istun kahvilassa ennen maailman alkua ja syön pullaa yhdessä Obaman kanssa. Kahvilan pihalle laskeutuu avaruusalus ja vihreät hyytelöoliot lyllertävät sisään. Ehkä hekin haluavat pullaa.
Herään siihen, kun Obama lähtee olioilta karkuun ja kaataa vahingossa kahvilan pöydän. Siitä lähtevä kolahdus hätkähdyttää minut ja kun nousen istumaan sängylläni, huomaan, että ääni tulikin kissastani, joka kaatoi yöpöydän lampun. Nousen peittojen alta, aikomuksenani läksyttää kissaani pöydillä hyppimisestä, mutta jalkani eivätkään kosketa lattiaan. Minä leijun huoneen läpi ja kosketan jaloillani kattoa. Koetan sanoa kissalleni, että hänenkin pitäisi kokeilla leijumista, mutta hän ei ymmärrä, mitä sanon, vaan katsoo vain minua ymmällään. Leijun hänen luokseen ja kannan hänet kattoon. Kissa ei kuitenkaan pidä siitä, vaan rimpuilee niin, että otteeni lipeää. Äkkiä kissa tippuu lattialle ja minäkin tipun, syöksyn kohti lattiaa.
Sillä hetkellä, kun minun pitäisi osua lattiaan, hätkähdänkin hereille ja katselen ympärilleni koettaen ymmärtää, missä olen. Makaan ruohikolla ja yläpuolellani on violetinpunertava taivas. Jotenkin minusta tuntuu, että siinä on jotakin vialla. Ympärilläni kulkee ihmisiä, mutta kukaan ei huomaa minua ja kukaan ei puhu mitään. He vain kävelevät päämäärättömästi ja minä koetan saada heidän huomionsa kiinnitettyä. Sitten tajuan, etteivät he huomioi minua, koska minulla on väärän väriset vaatteet.
Tällä kertaa herätessäni ajattelen ärtyneenä, että taas näin yhden ärsyttävän unen. Minulla harmittaa, sillä olen väsynyt ja aamu on vielä aikainen. Koetan nousta, mutta minut onkin sidottu sänkyyn kiinni. Koetan huutaa ja rimpuilla, mutta tiedän, että en pääse sängystä mitenkään ylös. Tiedän, että kohta joku tulee, istuu rintani päälle ja tukehduttaa minut kuoliaaksi. Siksi minut on sidottu kiinni. Huudan niin kauan, kunnes huoneen ikkunat särkyvät ja vaihdan taas paikkaa.
Jokin osa minusta sanoo, että asioissa on jokin vialla. Välillä minusta tuntuu siltä, kuin putoaisin, läpi tuhansien unien ja yhä vain syvemmälle. Jos saisin ajatukseni koottua, saattaisin ymmärtää, mitä on tekeillä. Mutta minä en voi keskittyä, en ole oman kehoni ohjaimissa. Minut on lukittu aivojeni syvimpään osaan ja minulla ei ole mitään keinoa päästä täältä ulos. Kaikki järkevä, mitä minä välillä ajattelen, sekoittuu unen sekavaan hölynpölyyn. Minä putoan, mutta nousen myös ylöspäin, kuljen sivuttain, käännyn ympäri ja siirrähdän hieman jonnekin sellaiseen suuntaan, jota ei ole olemassa.
Kaikkein helpointa on vain antaa mennä. Aivan kuin minulla olisi siinä pättämisen varaa.