22.5.2018
Maapallo on hiljainen paikka. Kun astelen tyhjiä katuja pitkin, ainoa ääni jonka kuulen, on paljaiden jalkojeni kahina asfalttia peittävällä tomulla. Edes hengitykseni ääntä ei kuulu - en ole hengittänyt vuosiin - joten kaupungissa on vain minä ja hiljaisuus.
Olen kulkenut vuosia, tai se ainakin tuntuu siltä. Aikaa on voinut virrata kymmeniä vuosia tai vain kuukausia, sillä en enää yksin kykene näkemään päiviä, tunteja tai sekunteja. Ei ole yötä eikä päivää, sillä taivaalla aurinko ja kuu näkyvät yhtä himmeästi harmaitten pilvien yllä. On vain minä, ja minulle aika on lähes merkityksetöntä.
Eivät he kaikki voi olla poissa. Toistelin sitä ensimmäisessä osassani tätä ikuisuutta. Se oli epätoivon aikaa; yritin pitää kiinni ihmisyydestäni, sillä vain ihmiset saivat minut tuntemaan itseni joksikin. Sitten muistin, että minä en edes ole ihminen. Kun katson taaksepäin, näen vain itsepetosta ja yritystä unohtaa. Halusin olla ihminen, sulautua joukkoon - ja teinkin niin vuosituhansien ajan. Unohtaa, että olin jotakin ennen ja tulen olemaan jotakin jälkeen. Silti etsin yhä luolia, bunkkereita, maanalaisia suojia, kartalle merkitsemättömiä saaria ja syrjäseutuja. Ja odotan.
Tiedän, että vielä joskus maailma on taas täynnä ääniä. Maa ympärilläni on rikki ja raadeltu, mutta se hengittää yhä. Vielä on mahdollisuus, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun astelen näennäisessä tyhjyydessä. Uuteen aikaan valmistaudutaan aina pyyhkimällä pois entinen. Mutta tällä kertaa tiedän, mitä tulevaisuus pitää sisällään. Enää en jää katselemaan enkä oppimaan. Olen seurannut tarpeekseni sivusta, nyt on aika astua eteen ja hallita itseään kohtaloa. Olemassaolollani on syy, eikä se tule enää olemaan sivustakatsojan rooli.
Mutta vielä ei ole aika. Kaupunki ympärilläni ei ole vielä hajonnut tomuksi. Savupilvet eivät ole vielä rikkoontuneet, aurinko ei paista muun, kuin himmeän oranssina. Maapallolla ei ole muuta kuin minä ja hiljaisuus - ja paljaiden jalkojeni kahina asfalttia peittävällä menneisyydellä.
Olen kulkenut vuosia, tai se ainakin tuntuu siltä. Aikaa on voinut virrata kymmeniä vuosia tai vain kuukausia, sillä en enää yksin kykene näkemään päiviä, tunteja tai sekunteja. Ei ole yötä eikä päivää, sillä taivaalla aurinko ja kuu näkyvät yhtä himmeästi harmaitten pilvien yllä. On vain minä, ja minulle aika on lähes merkityksetöntä.
Eivät he kaikki voi olla poissa. Toistelin sitä ensimmäisessä osassani tätä ikuisuutta. Se oli epätoivon aikaa; yritin pitää kiinni ihmisyydestäni, sillä vain ihmiset saivat minut tuntemaan itseni joksikin. Sitten muistin, että minä en edes ole ihminen. Kun katson taaksepäin, näen vain itsepetosta ja yritystä unohtaa. Halusin olla ihminen, sulautua joukkoon - ja teinkin niin vuosituhansien ajan. Unohtaa, että olin jotakin ennen ja tulen olemaan jotakin jälkeen. Silti etsin yhä luolia, bunkkereita, maanalaisia suojia, kartalle merkitsemättömiä saaria ja syrjäseutuja. Ja odotan.
Tiedän, että vielä joskus maailma on taas täynnä ääniä. Maa ympärilläni on rikki ja raadeltu, mutta se hengittää yhä. Vielä on mahdollisuus, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun astelen näennäisessä tyhjyydessä. Uuteen aikaan valmistaudutaan aina pyyhkimällä pois entinen. Mutta tällä kertaa tiedän, mitä tulevaisuus pitää sisällään. Enää en jää katselemaan enkä oppimaan. Olen seurannut tarpeekseni sivusta, nyt on aika astua eteen ja hallita itseään kohtaloa. Olemassaolollani on syy, eikä se tule enää olemaan sivustakatsojan rooli.
Mutta vielä ei ole aika. Kaupunki ympärilläni ei ole vielä hajonnut tomuksi. Savupilvet eivät ole vielä rikkoontuneet, aurinko ei paista muun, kuin himmeän oranssina. Maapallolla ei ole muuta kuin minä ja hiljaisuus - ja paljaiden jalkojeni kahina asfalttia peittävällä menneisyydellä.
24.5.2018
(Huom. Graafista väkivaltaa)
"Minä tiedän, että sinä olet täällä jossain," kuulen Redcapin äänessä voitonriemua. Hänellä ei ole enää asetta, mutta tiedän, että hän ei edes tarvitse sitä - Redcap on peto itsessään. Yritän olla huohottamatta piileskellessäni ravintolan tiskipöydän alla, mutta olen varma, että Redcap kykenee kuulemaan veren kohinan korvissani.
Yritän kuulostella epätoivoisesti hänen askeleitaan ja päätellä kuinka lähellä hän on; päällä oleva pakene tai taistele-moodini ei kuitenkaan salli minun istua hiljaa paikoillani ja kuulostella. Ei silloin kun voin kostaa Gebin puolesta.
En vieläkään voi ymmärtää, miksi Redcap otti minut kohteekseen. En ymmärrä sitäkään, miten hän, minun ikäiseni, hontelo teinityttö, voi olla New Metropolitanin pelätyin jengijohtaja. Miksi hän tappoi Gebin miksi hän tappoi Gebin miksi hän tappoi Gebin? Viime viikot hän on jahdannut minua kuin saalista. Minä en ole saalis.
"Kukkuu!" Kuuluu jysähdys, kun Redcap hyppää pöydän päälle. Suustani purkautuvaa eläimellistä ääntä ei voi enää edes kutsua pelkäksi kirkaisuksi. Pakenen ja kompuroin pois pöydän alta, syvemmälle keittiöön, mutta Redcapilla ei ole kiirettä. Kuulen hänen nauravan takanani, kun hän juoksee perääni. "Ei nyt noin pienestä tarvi säikähtää!" hän kikattaa hengästyneenä. Voisin repiä häneltä hampaat irti suusta niin kuin hän Gebiltä, vihaan tuota typerää kikatusta.
Näen keittiön takanurkassa oven, mutta kun juoksen sen luo, se on lukossa. Älähdän turhautumisesta ja käännyn takaisin keittiöön päin, etsien toista vaihtoehtoa. Voin aina tappaa hänet. Redcap on pysähtynyt keittiön toiselle puolelle ja välissämme seisoo laaja, metallinen pöytä. Koukuista roikkuu keittiövälineitä, kuorimaveitsiä, kattiloita ja pannuja. Redcap sivelee sormillaan veitsien teriä, niin että ne alkavat keikkua. Hän on kuin kissa joka leikkii saaliillaan. Hän on väärässä jos luulee voittaneensa.
"Mik-miksi sinä teet näin?" Ääneni tärisee.
"Koska sinä olet minulle uhka. Ja minä en anna kenenkään uhata minua." Huomaan minun puolellani pöytää telineen, jossa on suurempia veitsiä. Jos vain saisin syöksyttyä sen luo voisin upottaa yhden veitsistä hänen vatsaansa. Voisin puolustautua. Hän voisi kirkua hieman.
"Mut-mu-mutta en minä ole tehnyt mitään mikä olisi uhaksi sinulle!" anon.
"Ai et vai? Kuvittelet olevasi sankarien joukossa, kuvittelet olevasi HYVÄ. Ja tietämättömyytesi tekee sinusta vain vaarallisemman," Redcap toteaa. En ehdi nähdä edes hänen kätensä liikettä, kun hän sinkoaa yhden veitsistä minua kohti. Tunnen vihlaisun käsivarressani, mutta onnekseni keittiöveitset eivät ole parhaita heitettäväksi ja veitsi viiltää vain pintahaavan. Redcap tuhahtaa väheksyvästi.
Samassa hetkessä olen pöydän luona ja nykäisen yhden veitsistä telineestä. Tunnen taas käsivarressani jotakin, mutta en jää pohtimaan toista veistä, jonka terä on uponnut siihen hieman.
"Hei, epäreilua! Minulla on vain turhia pikku leluja ja sinulla on tuollainen! Ehkäpä tämä tasoittaisi peliä?" hän irrottaa toisesta koukusta ilkeännäköisen lihanhakkuukirveen. "No niin, nyt voidaan leikkiä." Leikitään vain sitten.
Kierrämme pöytää hitaasti, kumpikin seuraten toisen liikkeitä havaitakseen mahdollisen hyökkäyksen. Redcap tekee ensiliikkeen hyppäämällä pöydälle ja sivaltamalla alas, mutta ehdin väistää hänet ja horjuttaa hänen tasapainoaan niin, että hän kaatuu pöydälle. Hänen päänsä ja pöydän kohtaamisesta johtuva kolahdus on nautinnollinen. Huitaisen häntä veitsellä, mutta hän torjuu ja on samassa jo kimpussani. Hän huitoo kirveellään, minä torjun ja peräännyn. Sitten hän onnistuu iskemään veitsen kädestäni ja vetäytymiseni pysähtyy selkäni osuessa oveen.
Redcap iskee kirveellään, mutta onnistun väistämään viime hetkellä. Puolet terästä on uponnut ovesta läpi ja tunnen, miten olkapäälleni tippuu terän katkaisemia hiuksia. Redcap typerys ei kuitenkaan saa heti kirvestä irti ja minä ehdin saada käteeni sivupöydällä oleen paistinpannun. Yhdellä kädellä on vaikea iskeä, mutta onnistun jysäyttämään häntä pään sivulle. Se saa Redcapin perääntymään, joten saan humautettua häntä uudestaan, tällä kertaa täydellä voimalla. Kuuluu rusahdus, kun hänen nenänsä murtuu.
"Saat maksaa tuosta!" Redcap rääkäisee, kirves taas kädessä. Liiskaantuneesta nenästä valuu verisiä kuplia. En ole ennen nähnyt yhtä kaunista väriä. Olen kuitenkin jo iskemässä uudestaan, ja tällä kertaa iskuni osuu häntä leukaan. Jotakin murtuu. Jos TÄMÄ sentään vaientaisi hänet hetkeksi. Nyt Redcapin suusta kuuluu yhtä eläimellisiä kärsimyksen ääniä kuin minun suustani vain hetki sitten. Aivan oikein tälle ämmälle.
Redcap huitaisee kirveellään ja väistän. En kuitenkaan ehdi täysin pois alta, koska poskelleni valuu jotakin lämmintä. En tuntenut viiltoa laisinkaan. Ämmä ämmä ämmä.
"Tuota kirvestä sinä et tarvitse," ärähdän, ja etsin vapaalla kädelläni jotakin toista asetta. Sormiini osuu jotakin metallista - piparkakkumuotti. Paremman aseen puutteessa isken sillä häntä silmään. Terävä reuna uppoaa kuin, no... taikinaan, ja Redcap tekee virheen nostamalla kummatkin kädet suojaamaan kasvojaan. Redcapin poskelle tulvahtaa verta täydellisessä kukkakuviossa. Lyön vielä kerran Redcapia paistinpannulla sormille ja otsaan niin, että hän valuu lattialle.
Kumarrun Redcapin vierellä ja poimin lihakirveen pois hänen ulottuvistaan. Tässä vaiheessa minä tavallisesti pysähdyn ja soitan paikalle apujoukkoja. Minähän sentään voitin, nyt on antaa armoa ja saattaa hänet oikeuden eteen. Mutta en tahdo tehdä niin. Eikä voitto ole voitto ennen kuin Geb on kostettu.
"Aliarvioit ilmiselvästi vaarallisuuteni," totean. Kamppailu on kestänyt vain hetken, mutta alan jo toeta sen suomasta energiapuuskasta. Se saa minut aina tuntemaan itseni uskomattoman hyväksi. Tunnen, miten käsivarrestani irronnut veitsi on jättänyt jälkeensä runsaasti vuotavan viillon ja poskestani valuva veri kostuttaa jo paitani kaulusta. "Kohtalokas virhe."
"Voitin siltikin, näet sen vielä," Redcap hymyilee, välittämättä verestä joka pulppuua hänen suustaan ja valuu yli hänen melkein muodottomien kasvojensa. Hän on oikeassa. Oli koko ajan.
En suo Redcapille tyydytystä vastaamalla, vaan isken kirveellä alas. Yhdesti, sitten toisen kerran ja yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes kasvoni ja hihani ovat peittyneet veriroiskeista ja näytän enemmän punalakilta kuin Redcap koskaan.
Hymyilen.
"Minä tiedän, että sinä olet täällä jossain," kuulen Redcapin äänessä voitonriemua. Hänellä ei ole enää asetta, mutta tiedän, että hän ei edes tarvitse sitä - Redcap on peto itsessään. Yritän olla huohottamatta piileskellessäni ravintolan tiskipöydän alla, mutta olen varma, että Redcap kykenee kuulemaan veren kohinan korvissani.
Yritän kuulostella epätoivoisesti hänen askeleitaan ja päätellä kuinka lähellä hän on; päällä oleva pakene tai taistele-moodini ei kuitenkaan salli minun istua hiljaa paikoillani ja kuulostella. Ei silloin kun voin kostaa Gebin puolesta.
En vieläkään voi ymmärtää, miksi Redcap otti minut kohteekseen. En ymmärrä sitäkään, miten hän, minun ikäiseni, hontelo teinityttö, voi olla New Metropolitanin pelätyin jengijohtaja. Miksi hän tappoi Gebin miksi hän tappoi Gebin miksi hän tappoi Gebin? Viime viikot hän on jahdannut minua kuin saalista. Minä en ole saalis.
"Kukkuu!" Kuuluu jysähdys, kun Redcap hyppää pöydän päälle. Suustani purkautuvaa eläimellistä ääntä ei voi enää edes kutsua pelkäksi kirkaisuksi. Pakenen ja kompuroin pois pöydän alta, syvemmälle keittiöön, mutta Redcapilla ei ole kiirettä. Kuulen hänen nauravan takanani, kun hän juoksee perääni. "Ei nyt noin pienestä tarvi säikähtää!" hän kikattaa hengästyneenä. Voisin repiä häneltä hampaat irti suusta niin kuin hän Gebiltä, vihaan tuota typerää kikatusta.
Näen keittiön takanurkassa oven, mutta kun juoksen sen luo, se on lukossa. Älähdän turhautumisesta ja käännyn takaisin keittiöön päin, etsien toista vaihtoehtoa. Voin aina tappaa hänet. Redcap on pysähtynyt keittiön toiselle puolelle ja välissämme seisoo laaja, metallinen pöytä. Koukuista roikkuu keittiövälineitä, kuorimaveitsiä, kattiloita ja pannuja. Redcap sivelee sormillaan veitsien teriä, niin että ne alkavat keikkua. Hän on kuin kissa joka leikkii saaliillaan. Hän on väärässä jos luulee voittaneensa.
"Mik-miksi sinä teet näin?" Ääneni tärisee.
"Koska sinä olet minulle uhka. Ja minä en anna kenenkään uhata minua." Huomaan minun puolellani pöytää telineen, jossa on suurempia veitsiä. Jos vain saisin syöksyttyä sen luo voisin upottaa yhden veitsistä hänen vatsaansa. Voisin puolustautua. Hän voisi kirkua hieman.
"Mut-mu-mutta en minä ole tehnyt mitään mikä olisi uhaksi sinulle!" anon.
"Ai et vai? Kuvittelet olevasi sankarien joukossa, kuvittelet olevasi HYVÄ. Ja tietämättömyytesi tekee sinusta vain vaarallisemman," Redcap toteaa. En ehdi nähdä edes hänen kätensä liikettä, kun hän sinkoaa yhden veitsistä minua kohti. Tunnen vihlaisun käsivarressani, mutta onnekseni keittiöveitset eivät ole parhaita heitettäväksi ja veitsi viiltää vain pintahaavan. Redcap tuhahtaa väheksyvästi.
Samassa hetkessä olen pöydän luona ja nykäisen yhden veitsistä telineestä. Tunnen taas käsivarressani jotakin, mutta en jää pohtimaan toista veistä, jonka terä on uponnut siihen hieman.
"Hei, epäreilua! Minulla on vain turhia pikku leluja ja sinulla on tuollainen! Ehkäpä tämä tasoittaisi peliä?" hän irrottaa toisesta koukusta ilkeännäköisen lihanhakkuukirveen. "No niin, nyt voidaan leikkiä." Leikitään vain sitten.
Kierrämme pöytää hitaasti, kumpikin seuraten toisen liikkeitä havaitakseen mahdollisen hyökkäyksen. Redcap tekee ensiliikkeen hyppäämällä pöydälle ja sivaltamalla alas, mutta ehdin väistää hänet ja horjuttaa hänen tasapainoaan niin, että hän kaatuu pöydälle. Hänen päänsä ja pöydän kohtaamisesta johtuva kolahdus on nautinnollinen. Huitaisen häntä veitsellä, mutta hän torjuu ja on samassa jo kimpussani. Hän huitoo kirveellään, minä torjun ja peräännyn. Sitten hän onnistuu iskemään veitsen kädestäni ja vetäytymiseni pysähtyy selkäni osuessa oveen.
Redcap iskee kirveellään, mutta onnistun väistämään viime hetkellä. Puolet terästä on uponnut ovesta läpi ja tunnen, miten olkapäälleni tippuu terän katkaisemia hiuksia. Redcap typerys ei kuitenkaan saa heti kirvestä irti ja minä ehdin saada käteeni sivupöydällä oleen paistinpannun. Yhdellä kädellä on vaikea iskeä, mutta onnistun jysäyttämään häntä pään sivulle. Se saa Redcapin perääntymään, joten saan humautettua häntä uudestaan, tällä kertaa täydellä voimalla. Kuuluu rusahdus, kun hänen nenänsä murtuu.
"Saat maksaa tuosta!" Redcap rääkäisee, kirves taas kädessä. Liiskaantuneesta nenästä valuu verisiä kuplia. En ole ennen nähnyt yhtä kaunista väriä. Olen kuitenkin jo iskemässä uudestaan, ja tällä kertaa iskuni osuu häntä leukaan. Jotakin murtuu. Jos TÄMÄ sentään vaientaisi hänet hetkeksi. Nyt Redcapin suusta kuuluu yhtä eläimellisiä kärsimyksen ääniä kuin minun suustani vain hetki sitten. Aivan oikein tälle ämmälle.
Redcap huitaisee kirveellään ja väistän. En kuitenkaan ehdi täysin pois alta, koska poskelleni valuu jotakin lämmintä. En tuntenut viiltoa laisinkaan. Ämmä ämmä ämmä.
"Tuota kirvestä sinä et tarvitse," ärähdän, ja etsin vapaalla kädelläni jotakin toista asetta. Sormiini osuu jotakin metallista - piparkakkumuotti. Paremman aseen puutteessa isken sillä häntä silmään. Terävä reuna uppoaa kuin, no... taikinaan, ja Redcap tekee virheen nostamalla kummatkin kädet suojaamaan kasvojaan. Redcapin poskelle tulvahtaa verta täydellisessä kukkakuviossa. Lyön vielä kerran Redcapia paistinpannulla sormille ja otsaan niin, että hän valuu lattialle.
Kumarrun Redcapin vierellä ja poimin lihakirveen pois hänen ulottuvistaan. Tässä vaiheessa minä tavallisesti pysähdyn ja soitan paikalle apujoukkoja. Minähän sentään voitin, nyt on antaa armoa ja saattaa hänet oikeuden eteen. Mutta en tahdo tehdä niin. Eikä voitto ole voitto ennen kuin Geb on kostettu.
"Aliarvioit ilmiselvästi vaarallisuuteni," totean. Kamppailu on kestänyt vain hetken, mutta alan jo toeta sen suomasta energiapuuskasta. Se saa minut aina tuntemaan itseni uskomattoman hyväksi. Tunnen, miten käsivarrestani irronnut veitsi on jättänyt jälkeensä runsaasti vuotavan viillon ja poskestani valuva veri kostuttaa jo paitani kaulusta. "Kohtalokas virhe."
"Voitin siltikin, näet sen vielä," Redcap hymyilee, välittämättä verestä joka pulppuua hänen suustaan ja valuu yli hänen melkein muodottomien kasvojensa. Hän on oikeassa. Oli koko ajan.
En suo Redcapille tyydytystä vastaamalla, vaan isken kirveellä alas. Yhdesti, sitten toisen kerran ja yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes kasvoni ja hihani ovat peittyneet veriroiskeista ja näytän enemmän punalakilta kuin Redcap koskaan.
Hymyilen.
26.5.2018
Veden solina on ollut unissani vuosisatoja. Niinä lyhyinä hetkinä, jolloin olen sulkenut silmäni ja vajonnut tilaan, joka on lähimpänä kuolevaisten unta, veden ääni on tullut luokseni. Kun olen laskeutunut väsyneenä vuoteelleni verisen taistelun jälkeen, haavoittuneiden ja kuolevien tuskanhuudot yhä korvissani, veden ääni on huuhtonut ne pois ja tuonut rauhan. Kun olen painanut pääni untuvatyynylle vierelläni joku, jota rakastan täydestä sydämestäni, veden virtaus on tullut ja vienyt meidät molemmat hetkeksi pois. Ja kun olen ollut äärimmäisen tuskan kynnyksellä, uhrannut itseäni toisten puolesta yhä enemmän ja enemmän jättäen itselleni aina vain vähemmän ja vähemmän, vesi on tuonut minulle unohduksen.
.......
"Liekehtivä valtiatar, oletteko varma tästä?" Illume on ainoa, joka uskaltaisi ikinä kyseenalaistaa päätöksiäni. Voin tuntea hänet vierelläni; ihmismuodossaankin hänen hahmonsa hehkuu näkymätöntä valoa ja polttavaa kuumuutta, melkein yhtä voimakkaasti kuin oma olemukseni. Tänään hänen aurassaan tuntuu kuitenkin epäilystä ja järkytystä.
"Olen, Illume. Tiedän, että epäilet minua, mutta minun aikani on kulumassa loppuun. Olet syntynyt ja kuollut minun rinnallani satoja kertoja, mutta minuun verrattuna olet yhä nuori." Olen ehkä ainoa, joka kykenee kuulemaan väsymyksen äänestäni. Se on hiipinyt sinne niin hiljaa, etten itsekään ole tiedostanut sitä, mutta nyt, tällä hetkellä sen voimakkuus järkyttää minua. Se ei ole sellaista väsymystä johon olen tottunut - taikuuden ja taistelun väsymystä - vaan mielen ja hengen väsymystä. Nyt, kun edessäni avautuu ainoa paikka maailmassa, joka parantaisi väsymykseni tunnen itseni turhautuneeksi; haluaisin komentaa seuraajani poistumaan ja asettua lepoon heti, mutta he ovat ansainneet parempaa. Se on ainoa asia joka pidättelee minua syöksymästä veteen ja upottamasta jalkojani vilpoisaan virtaan.
"Mutta miten meille käy, lady harmaa?" Cenvanu kysyy kysymyksen, joka on varmasti jokaisen soturini kielen päällä. Ikiuskolliseksi Cenvanuksi he häntä kutsuvat, ne jotka eivät tiedä mitä hänen uskollisuutensa tuli lopulta maksamaan meille molemmille.
"Te selviätte. Maailma jatkaa kiertokulkuaan. Aurinko nousee ja laskee. Sodat syttyvät ja sammuvat. Miten luulit käyvän?" Kunpa voisin olla varma tästä totuudesta. Oikeasti sanat kuvaavat vain minun toiveitani ja luottamustani siihen, että olen antanut lapsilleni tarpeelliset kyvyt jatkaa omillaan.
Katseeni seuraa joen rannalle kumartuvan itkupajun oksien lempeää huojuntaa, kun Drosera lyyhistyy jalkojeni juureen, ohuet sormet tunikani helmaan kietoutuneena. "Me itkemme sinun puolestasi. Ei maailma voi olla enää valoisa paikka, kun sinä et ole siellä sitä kaunistamassa!" Kyyneleet valuvat runsaina hänen ruusuisia poskiaan pitkin. Minun pitäisi tuntea syyllisyyttä, mutta en tunne. Se valaisee minulle vain yhä enemmän, miten paljon tarvitsenkaan lepoa. Tavallisesti vuoretkaan eivät voisi olla liikuttumatta Droseran surusta. "Metsien äiti, älä jätä meitä, minä pyydän! Me hukumme ilman sinua!"
Metsien äiti, raudan ja veren neitsyt, lady harmaa, hämärän jumalatar... minulle on kertynyt paljon nimiä. Mutta niin harvat tuntevat sen nimen, jonka sain alussa ja jonka tähdet huusivat minulle pimeydessä. Nekin, jotka kerran kutsuivat sillä minua ovat jo poissa. Voisinko nähdä heidät unessa, jos nukkuisin tuon joen rantapenkereellä ja virran ääni olisi korvissani jo nukahtaessani? Voisinko nähdä heidän kasvonsa joen pohjassa ja kuulla heidän äänensä lehtien kahinassa? Vuosienkin jälkeen jälleennäkemisen toivo tuntuu kuin rintaan isketyltä keihäältä.
"Rakentakaa sitten minulle temppeli, jossa surra minua. Rakentakaa vaikka sata temppeliä. Rakentakaa tämän laakson vierelle kunniakseni linna, jonka tornit hipovat taivasta, jos niin tahdotte. Minun aikani on ummessa. Tämän päivän jälkeen ette näe minua enää muualla kuin unissa." En enää kestä odottaa, sillä pakahtumisen tunne rinnassani vain kasvaa ja kasvaa. Kumarrun irrottamaan sandaalieni nauhat odotuksesta tärisevin sormin ja potkaisen ne huolimattomasti sivuun. Samalla vauhdilla yltäni putoavat rintapanssari ja kypärä; miekkavyö lentää ruohikkoon unohdettuna, kun juoksen puun luo ja kastan varpaani veteen. Se tuntuu ihanammalta kuin kuvittelinkaan - se tuntuu nuoruudelta ja elämältä. Äkkiä olen jo rintaa myöten joessa, vaatteeni tuntuvat vedessä painottomilta.
Suon vielä viimeisen katseen tovereihini, jotka seisovat yhdessä joukossa kauempana ruohikolla. He näyttävät hylätyiltä orvoilta, he ovat peloissaan tästä käytöksestäni. Mutta tiedän tämän olevan oikea ratkaisu meille kaikille. En ole tämän maailman ainoa jumalatar - minua ennen on ollut muita ja jälkeeni tulee vain lisää. Hymyilen vielä viimeisen kerran ja heilautan kättäni. "Jääkää hyvästi ystävät," sanon, ennen kuin painan pääni pinnan alle ja irrotan hiuksiani sitovat nauhat. Pitkät kutrini kietoutuvat kasvojeni ympärille kuin vesikasvit.
Kun viimein nousen pinnalle, olen yksin. Huokaisen helpotuksesta, mutta sydämeni on yhä täynnä levotonta odotusta, jota vesi ei riittänyt lieventämään kuin hetkeksi. Puun juurakkoon, oksien alle on ilmestynyt nukkujaa odottava vuode, jonka luo astelen paljaat varpaat riemuiten vehreästä ruohosta.
Paneudun vuoteelle ja katson heiluvien oksien lomasta välkehtivää aurinkoa. Tunnen, miten se leikkii ihollani ja painautuu tukkaani, kuivaten ja lämmittäen. Vuode allani on pehmeämpi kuin ehkä koskaan ja pian silmäluomeni sulkeutuvat, aurinko yhä kasvojani suudellen.
.......
Uni on syvempää ja todellisempaa kuin koskaan; se on sellaista unta, jossa voisi pysyä vuosituhansia tulematta ikinä tylsistyneeksi. Veden solina on aina tuonut minulle rauhaa, helpotusta ja unohdusta, mutta tällä kertaa se tekee jotain muuta, jotain syvempää.
Uneksin rantapenkereellä aurigon lämmössä, oksien suojassa; ja tällä kertaa annan veden äänen parantaa minut.
.......
"Liekehtivä valtiatar, oletteko varma tästä?" Illume on ainoa, joka uskaltaisi ikinä kyseenalaistaa päätöksiäni. Voin tuntea hänet vierelläni; ihmismuodossaankin hänen hahmonsa hehkuu näkymätöntä valoa ja polttavaa kuumuutta, melkein yhtä voimakkaasti kuin oma olemukseni. Tänään hänen aurassaan tuntuu kuitenkin epäilystä ja järkytystä.
"Olen, Illume. Tiedän, että epäilet minua, mutta minun aikani on kulumassa loppuun. Olet syntynyt ja kuollut minun rinnallani satoja kertoja, mutta minuun verrattuna olet yhä nuori." Olen ehkä ainoa, joka kykenee kuulemaan väsymyksen äänestäni. Se on hiipinyt sinne niin hiljaa, etten itsekään ole tiedostanut sitä, mutta nyt, tällä hetkellä sen voimakkuus järkyttää minua. Se ei ole sellaista väsymystä johon olen tottunut - taikuuden ja taistelun väsymystä - vaan mielen ja hengen väsymystä. Nyt, kun edessäni avautuu ainoa paikka maailmassa, joka parantaisi väsymykseni tunnen itseni turhautuneeksi; haluaisin komentaa seuraajani poistumaan ja asettua lepoon heti, mutta he ovat ansainneet parempaa. Se on ainoa asia joka pidättelee minua syöksymästä veteen ja upottamasta jalkojani vilpoisaan virtaan.
"Mutta miten meille käy, lady harmaa?" Cenvanu kysyy kysymyksen, joka on varmasti jokaisen soturini kielen päällä. Ikiuskolliseksi Cenvanuksi he häntä kutsuvat, ne jotka eivät tiedä mitä hänen uskollisuutensa tuli lopulta maksamaan meille molemmille.
"Te selviätte. Maailma jatkaa kiertokulkuaan. Aurinko nousee ja laskee. Sodat syttyvät ja sammuvat. Miten luulit käyvän?" Kunpa voisin olla varma tästä totuudesta. Oikeasti sanat kuvaavat vain minun toiveitani ja luottamustani siihen, että olen antanut lapsilleni tarpeelliset kyvyt jatkaa omillaan.
Katseeni seuraa joen rannalle kumartuvan itkupajun oksien lempeää huojuntaa, kun Drosera lyyhistyy jalkojeni juureen, ohuet sormet tunikani helmaan kietoutuneena. "Me itkemme sinun puolestasi. Ei maailma voi olla enää valoisa paikka, kun sinä et ole siellä sitä kaunistamassa!" Kyyneleet valuvat runsaina hänen ruusuisia poskiaan pitkin. Minun pitäisi tuntea syyllisyyttä, mutta en tunne. Se valaisee minulle vain yhä enemmän, miten paljon tarvitsenkaan lepoa. Tavallisesti vuoretkaan eivät voisi olla liikuttumatta Droseran surusta. "Metsien äiti, älä jätä meitä, minä pyydän! Me hukumme ilman sinua!"
Metsien äiti, raudan ja veren neitsyt, lady harmaa, hämärän jumalatar... minulle on kertynyt paljon nimiä. Mutta niin harvat tuntevat sen nimen, jonka sain alussa ja jonka tähdet huusivat minulle pimeydessä. Nekin, jotka kerran kutsuivat sillä minua ovat jo poissa. Voisinko nähdä heidät unessa, jos nukkuisin tuon joen rantapenkereellä ja virran ääni olisi korvissani jo nukahtaessani? Voisinko nähdä heidän kasvonsa joen pohjassa ja kuulla heidän äänensä lehtien kahinassa? Vuosienkin jälkeen jälleennäkemisen toivo tuntuu kuin rintaan isketyltä keihäältä.
"Rakentakaa sitten minulle temppeli, jossa surra minua. Rakentakaa vaikka sata temppeliä. Rakentakaa tämän laakson vierelle kunniakseni linna, jonka tornit hipovat taivasta, jos niin tahdotte. Minun aikani on ummessa. Tämän päivän jälkeen ette näe minua enää muualla kuin unissa." En enää kestä odottaa, sillä pakahtumisen tunne rinnassani vain kasvaa ja kasvaa. Kumarrun irrottamaan sandaalieni nauhat odotuksesta tärisevin sormin ja potkaisen ne huolimattomasti sivuun. Samalla vauhdilla yltäni putoavat rintapanssari ja kypärä; miekkavyö lentää ruohikkoon unohdettuna, kun juoksen puun luo ja kastan varpaani veteen. Se tuntuu ihanammalta kuin kuvittelinkaan - se tuntuu nuoruudelta ja elämältä. Äkkiä olen jo rintaa myöten joessa, vaatteeni tuntuvat vedessä painottomilta.
Suon vielä viimeisen katseen tovereihini, jotka seisovat yhdessä joukossa kauempana ruohikolla. He näyttävät hylätyiltä orvoilta, he ovat peloissaan tästä käytöksestäni. Mutta tiedän tämän olevan oikea ratkaisu meille kaikille. En ole tämän maailman ainoa jumalatar - minua ennen on ollut muita ja jälkeeni tulee vain lisää. Hymyilen vielä viimeisen kerran ja heilautan kättäni. "Jääkää hyvästi ystävät," sanon, ennen kuin painan pääni pinnan alle ja irrotan hiuksiani sitovat nauhat. Pitkät kutrini kietoutuvat kasvojeni ympärille kuin vesikasvit.
Kun viimein nousen pinnalle, olen yksin. Huokaisen helpotuksesta, mutta sydämeni on yhä täynnä levotonta odotusta, jota vesi ei riittänyt lieventämään kuin hetkeksi. Puun juurakkoon, oksien alle on ilmestynyt nukkujaa odottava vuode, jonka luo astelen paljaat varpaat riemuiten vehreästä ruohosta.
Paneudun vuoteelle ja katson heiluvien oksien lomasta välkehtivää aurinkoa. Tunnen, miten se leikkii ihollani ja painautuu tukkaani, kuivaten ja lämmittäen. Vuode allani on pehmeämpi kuin ehkä koskaan ja pian silmäluomeni sulkeutuvat, aurinko yhä kasvojani suudellen.
.......
Uni on syvempää ja todellisempaa kuin koskaan; se on sellaista unta, jossa voisi pysyä vuosituhansia tulematta ikinä tylsistyneeksi. Veden solina on aina tuonut minulle rauhaa, helpotusta ja unohdusta, mutta tällä kertaa se tekee jotain muuta, jotain syvempää.
Uneksin rantapenkereellä aurigon lämmössä, oksien suojassa; ja tällä kertaa annan veden äänen parantaa minut.
28.5.2018
"Kuka on samaa mieltä että jätetään Miko tänne ja jatketaan vain matkaa nostaa käden ylös!"
Takapenkiltä kuuluu myötä- ja vastamielisiä äännähdyksiä ja Alisa naputtaa matkailuauton rattia kärsimättömästi sormellaan. "No ei kai me voida sitä tänne jättää, mee kattomaan minne se jäi kuhnimaan," hän patistaa vänkärin paikalla röhnottävää Joonasta. Joonas tuhahtaa, mutta aukaisee oven ja lähtee hölkkäämään takaisin huvipuistoa kohti.
Heti oven sulkeuduttua takapenkillä syntyy tappelu siitä, kuka saa vallata etupenkin. Alisa katsoo huvittuneena vierestä, kun Memmu ja Elena yrittävät yhtä aikaa mahtua etupenkkien välisestä raosta ja epäonnistuvat täysin. Lopulta Memmu voittaa painiottelun ja syöksähtää lyömään etuoven lukkoon juuri ennen kuin Joonas ehtii aukaista oven taas.
Samalla kun Memmu lällättelee lukkojen taakse jäänelle Joonakselle ja takapenkillä sumplitaan istumajärjestyksiä uusiksi ja valitetaan toisten tiellä olevista matkatavaroista, Alisa muistelee kulunutta matkaa. Aika tuntuu kuluneen samalla hirveän hitaasti ja hirveän nopeasti. Välillä on ollut tuntien ajopätkiä, jolloin kaikki ovat nuokkuneet istuimillaan ja heti sen jälkeen ollaan melkein ajettu sillalta alas tai eksitty kaikkein kaukaisimpaan korpeen ilman bensaa tai sähköä.
Tai sitten ollaan jahdattu retkueen jäseniä: Memmua, joka tykästyi hiukan liikaakin Amsterdamin Coffee Shopien tuotevalikoimaan; Aleksia, joka väitti osaavansa suunnistaa Pariisin julkisilla ja päätyi Le Havreen ja nyt Mikoa, joka katosi kesken huvipuistoreissun teille tietymättömille. Alisa toivoo, että viivytykseen ei liittyisi mitenkään klovneja, sillä mikään ei saa Mikoa yhtä hysteeriseksi kuin klovnit.
Memmu kääntyilee takaisin takapenkille ja tivaa sisälle päässeiltä Joonakselta ja ihmeellisesti löytyneeltä Mikolta, mikä oikein oli homman nimi.
"Jäin jumiin bajamajaan," Miko tunnustaa korvat kirkkaanpunaisina. "I shit you not, yritin huutaa ja hakata sitä ovea mutta se oli joku syrjässä oleva rämäinen luukku ja kukaan ei eka kuullu. Sitten jotku tyypit yritti kallistaa sitä bajamajaa ulkopuolelta ja ehin jo luulla että se oli joku ansalaitos jolla kerätään vessahätäisiä ohikulkijoita kansainvälisen ihmiskaupan uhreiksi ja kannetaan pois, mutta kun se ovi aukesi siellä olikin jotai järjestystyyppejä jotka ei ollu ensimmäistä kertaa sitä ovea aukasemassa. Ne oli aika tuohtuneita ja valitti mulle aika kauan siitä, että olin vissiin ignoorannu ovessa olleen "epäkunnossa" lapun mutta mistä mun muka pitäis tietää mitä on 'epäkunnossa' italiaksi?"
Kaikki nauravat Mikon koettelemuksille, mutta Alisa muistaa kaikki muut vastoinkäymiset, jotka ovat sattuneet matkan varrella. Itseasiassa tästä matkasta pitäisi ehkä tehdä jokin esimerkkitapaus kaikkiin virheisiin ja ongelmiin, joita ulkomaanmatkalla vain voi tulla, hän miettii. Mellakka Berliinissä, majapaikkahuijaus Brysselissä ja Barcelona... no, sanottaisiinko niin, että se mikä tapahtuu Barcelonassa jää Barcelonaan.
Mutta silti kaikki on aina päättynyt nauruun ja ilonpitoon, Alisa muistaa. Ongelmat ovat selvinneet ja asiat ovat lopulta kääntyneet parhain päin. Tai itse asiassa vielä paremmin, sillä ilman näitä kaikkia kommelluksia ja seikkailuja, matka ei olisi ollut yhtä mielenkiintoinen, läheskään. Ja jos seura olisi ollut vähänkin erilaista, ei matka olisi välttämättä voinut aina jatkua yhtä rattoisana.
"Hei Alisa me ollaan nyt valmiita jatkamaan matkaa, voit lakata haaveilemasta, ajuri," Memmu keskeyttää Alisan ajatukset heiluttamalla pisamaista kättään hänen kasvojensa edessä.
"Okei, okei." Alisa kääntyy kiinnittämään turvavyön ja sitten katsomaan, onko lähtöreitti selvä. "Auto lähtee nyt! Vielä Wien ja Varsova, kyllä me tästä loppumatkasta selvitään! Ja seuraava yksilö joka onnistuu myöhästymään saa kävellä takaisin Suomeen, onko selvä!" Alisa käynnistää auton, mutta kun hän polkaisee kytkintä pohjaan, jostakin auton uumenista kuuluu epäilyttävä pamahdus.
Seuraava seikkailu näyttäisi olevan jo käsillä.
Takapenkiltä kuuluu myötä- ja vastamielisiä äännähdyksiä ja Alisa naputtaa matkailuauton rattia kärsimättömästi sormellaan. "No ei kai me voida sitä tänne jättää, mee kattomaan minne se jäi kuhnimaan," hän patistaa vänkärin paikalla röhnottävää Joonasta. Joonas tuhahtaa, mutta aukaisee oven ja lähtee hölkkäämään takaisin huvipuistoa kohti.
Heti oven sulkeuduttua takapenkillä syntyy tappelu siitä, kuka saa vallata etupenkin. Alisa katsoo huvittuneena vierestä, kun Memmu ja Elena yrittävät yhtä aikaa mahtua etupenkkien välisestä raosta ja epäonnistuvat täysin. Lopulta Memmu voittaa painiottelun ja syöksähtää lyömään etuoven lukkoon juuri ennen kuin Joonas ehtii aukaista oven taas.
Samalla kun Memmu lällättelee lukkojen taakse jäänelle Joonakselle ja takapenkillä sumplitaan istumajärjestyksiä uusiksi ja valitetaan toisten tiellä olevista matkatavaroista, Alisa muistelee kulunutta matkaa. Aika tuntuu kuluneen samalla hirveän hitaasti ja hirveän nopeasti. Välillä on ollut tuntien ajopätkiä, jolloin kaikki ovat nuokkuneet istuimillaan ja heti sen jälkeen ollaan melkein ajettu sillalta alas tai eksitty kaikkein kaukaisimpaan korpeen ilman bensaa tai sähköä.
Tai sitten ollaan jahdattu retkueen jäseniä: Memmua, joka tykästyi hiukan liikaakin Amsterdamin Coffee Shopien tuotevalikoimaan; Aleksia, joka väitti osaavansa suunnistaa Pariisin julkisilla ja päätyi Le Havreen ja nyt Mikoa, joka katosi kesken huvipuistoreissun teille tietymättömille. Alisa toivoo, että viivytykseen ei liittyisi mitenkään klovneja, sillä mikään ei saa Mikoa yhtä hysteeriseksi kuin klovnit.
Memmu kääntyilee takaisin takapenkille ja tivaa sisälle päässeiltä Joonakselta ja ihmeellisesti löytyneeltä Mikolta, mikä oikein oli homman nimi.
"Jäin jumiin bajamajaan," Miko tunnustaa korvat kirkkaanpunaisina. "I shit you not, yritin huutaa ja hakata sitä ovea mutta se oli joku syrjässä oleva rämäinen luukku ja kukaan ei eka kuullu. Sitten jotku tyypit yritti kallistaa sitä bajamajaa ulkopuolelta ja ehin jo luulla että se oli joku ansalaitos jolla kerätään vessahätäisiä ohikulkijoita kansainvälisen ihmiskaupan uhreiksi ja kannetaan pois, mutta kun se ovi aukesi siellä olikin jotai järjestystyyppejä jotka ei ollu ensimmäistä kertaa sitä ovea aukasemassa. Ne oli aika tuohtuneita ja valitti mulle aika kauan siitä, että olin vissiin ignoorannu ovessa olleen "epäkunnossa" lapun mutta mistä mun muka pitäis tietää mitä on 'epäkunnossa' italiaksi?"
Kaikki nauravat Mikon koettelemuksille, mutta Alisa muistaa kaikki muut vastoinkäymiset, jotka ovat sattuneet matkan varrella. Itseasiassa tästä matkasta pitäisi ehkä tehdä jokin esimerkkitapaus kaikkiin virheisiin ja ongelmiin, joita ulkomaanmatkalla vain voi tulla, hän miettii. Mellakka Berliinissä, majapaikkahuijaus Brysselissä ja Barcelona... no, sanottaisiinko niin, että se mikä tapahtuu Barcelonassa jää Barcelonaan.
Mutta silti kaikki on aina päättynyt nauruun ja ilonpitoon, Alisa muistaa. Ongelmat ovat selvinneet ja asiat ovat lopulta kääntyneet parhain päin. Tai itse asiassa vielä paremmin, sillä ilman näitä kaikkia kommelluksia ja seikkailuja, matka ei olisi ollut yhtä mielenkiintoinen, läheskään. Ja jos seura olisi ollut vähänkin erilaista, ei matka olisi välttämättä voinut aina jatkua yhtä rattoisana.
"Hei Alisa me ollaan nyt valmiita jatkamaan matkaa, voit lakata haaveilemasta, ajuri," Memmu keskeyttää Alisan ajatukset heiluttamalla pisamaista kättään hänen kasvojensa edessä.
"Okei, okei." Alisa kääntyy kiinnittämään turvavyön ja sitten katsomaan, onko lähtöreitti selvä. "Auto lähtee nyt! Vielä Wien ja Varsova, kyllä me tästä loppumatkasta selvitään! Ja seuraava yksilö joka onnistuu myöhästymään saa kävellä takaisin Suomeen, onko selvä!" Alisa käynnistää auton, mutta kun hän polkaisee kytkintä pohjaan, jostakin auton uumenista kuuluu epäilyttävä pamahdus.
Seuraava seikkailu näyttäisi olevan jo käsillä.
31.5.2018
"Tänään minä ajattelin maalata keittiön pöydän täyteen kukkia," Peony juoksuttaa sormiaan jo reunoista hilseilevillä tähtikuvioilla.
Rievass ei noteeraa Peonyn toteamista, sillä se on liian keskittynyt puhdistamaan punakultaisia suomujaan. Sen hohtavat suomut ovat sen ainoa ylpeydenaihe julmannäköisten sarviluitten lisäksi, sillä pienikokoisuutensa ja tavallista hoikemman muotonsa takia muut lohikäärmeet eivät tavallisesti arvosta sitä niin paljon kuin se ansaitsisi.
"Jos minulla ei kestä siinä koko päivää, ehtisitkö viedä minut Arkistoille? Sain luettua Merenväen historiikin ja siinä mainittiin useaan otteeseen Vuorovetten vaikerrus -niminen eepos joka kertoo heidän sukuvihastaan ja minulla haluttaisi katsoa löytyykö sitä Kadonneitten Kirjojen Arkistosta."
Rievass vain pölläyttää hiukan savua suustaan, minkä Peony ottaa myöntymisen merkkinä. Hän katselee pientä kirjahyllyään pohtivasti ja miettii, mitä muuta voisi ottaa mukaansa Arkistosta, kun Rievass äkkiä nostaa päänsä ja haistelee ilmaa sieraimet väristen. "Haistan ihmisen," hän varoittaa ja Peony tuntee, miten hänen kätensä alkavat täristä.
Ei kai se taas ole joku prinssi, Peony ajattelee epätoivoissaan. Miksi he eivät voi vain jättää häntä rauhaan? Eivätkö he ymmärrä, että Peony ei halua tavata ketään muita kuin Rievassin ja itsensä? "Kuka se on?" Peony saa suustaan samalla kun hän perääntyy kauemmaksi tornin ikkunasta. "Menenkö alakertaan suojaan?"
Rievass taivuttaa pitkää kaulaansa ja kurkkaa ulos ikkunasta. "Se on vain yksinäinen matkalainen, kauppias, olettaisin. Prinsessa, jos haluat että hän lähtee, voin mennä alas harhauttamaan häntä, mutta hän jatkaa kuitenkin pian matkaa."
"Älä anna hänen nähdä tätä tornia. Ne haluavat aina tulla katsomaan, mikä tämän tornin tarkoitus on," Peony käskee. Se, että joku tulee lähemmäs tarkoittaa yleensä hirveästi puhetta ja ääntä ja melua, kun ohikulkijat yrittävät selvittää, miten torniin pääsee ja onko se autio. Peony muistaa vieläkin kauhulla kerran, kun Rievass oli metsästämässä ja joukko ryöväreitä törmäsi torniin. Jotkut heistä yrittivät kiivetä ylös, kun eivät löytäneet ovea, mutta onneksi Rievass palasi juuri ajoissa.
"Selvä, prinsessani," Rievass nyökkää ja hänen suomunsa alkavat hohtaa osoituksena siitä, että hän käyttää taikuutta. Peony löysi kerran yhden harvinaisista lohikäärmetaikuutta käsittelevistä kirjoista, mutta sen kirjoittaja ei ilmiselvästi ollut tiennyt oikeitten lohikäärmeitten taikuudesta mitään. "Hän ei pysty enää näkemään meitä."
Peony huoahtaa syvään helpotuksesta, mutta hänen sormensa tärisevät vieläkin. Hän ei voi olla muuta kuin naurahtamatta itselleen. "Rievass oletko koskaan törmännyt suurempaan vitsiin kuin minä? Prinsessaan, jonka ennustettiin johtavan kansakuntia sotaan ja tekevän suuria sankaritekoja, mutta joka ei siltikään uskalla edes ajatella katsovansa toista ihmistä silmiin."
"Sinä uskallat katsoa minua silmiin," Rievass kallistaa päätään ja vilkaisee Peonya.
"Mutta sinä olet ollut seuranani aina ja kasvattanut minut vanhempieni sijasta," Peony väittää vastaan. "Minä tunnen sinut paremmin kuin kenetkään muut, mutta se ei siltikään tarkoita, että minun tekisi mieli tutustua toisiin ihmisiin vain katsoakseni heitä."
Rievass hymähtää.
"Mikä se ennustus muuten olikaan, jonka takia vanhempani luovuttivat minut sinun kasvatettavaksesi?" Peony kysyy.
"Sinun sanottiin johtavan tämän valtakunnan sotaan, jollaista ei koskaan ennen ole nähty. Valtakunnan, joka on nyt elänyt jo yli neljäsataa vuotta rauhan ja ylläkyltäisyyden aikaa. Lisäksi ennustus sanoi, että jos tekisit näin, vanhempasi kuolisivat ja elämässäsi olisi sen jälkeen täynnä koettelemuksia. Vanhempasi eivät keksineet muuta vaihtoehtoa kuin koettaa välttää ennustusta toteutumasta - sitä on sentään tapahtunut ennenkin."
Nyt on Peonyn vuoro tuhahtaa. "Filosofi Eziel sanoi Ajan Kulussaan, että joitakin ennustuksia ei voi välttää. Toivottavasti tämä ei kuulu niiden joukkoon."
"Vaara ohi," Rievass vaihtaa äkkiä puheenaihetta. "Kauppias jatkoi matkaansa ja on jo melkein valtatiellä."
"Hyvä," Peony toteaa ja astelee takaisin ruokapöydän ääreen. Sitten hän hiukan arastelevin askelin kulkee ikkunaan ja kurkkaa ulos varmistakseen, että ketään ei näy.
Rievass katsoo mietteliäänä prinsessan arkaa hahmoa. Ruskeatukkaisesta ja surusilmäisestä Peonysta ei voisi ihan heti kuvitella johtajahahmoa, mutta Rievass muistaa yhä kirkkaasti kuin eilispäivän, minkä toisen tehtävän kuningas ja kuningatar antoivat hänelle. Sitä hetkeä hän odottaa sekä pelolla että innolla, sillä pitkän elämänsä aikana Rievass on oppinut, että joskus filosofitkin ovat oikeassa. Kaikkia ennustuksia ei voi pysäyttää toteutumasta.
Rievass ei noteeraa Peonyn toteamista, sillä se on liian keskittynyt puhdistamaan punakultaisia suomujaan. Sen hohtavat suomut ovat sen ainoa ylpeydenaihe julmannäköisten sarviluitten lisäksi, sillä pienikokoisuutensa ja tavallista hoikemman muotonsa takia muut lohikäärmeet eivät tavallisesti arvosta sitä niin paljon kuin se ansaitsisi.
"Jos minulla ei kestä siinä koko päivää, ehtisitkö viedä minut Arkistoille? Sain luettua Merenväen historiikin ja siinä mainittiin useaan otteeseen Vuorovetten vaikerrus -niminen eepos joka kertoo heidän sukuvihastaan ja minulla haluttaisi katsoa löytyykö sitä Kadonneitten Kirjojen Arkistosta."
Rievass vain pölläyttää hiukan savua suustaan, minkä Peony ottaa myöntymisen merkkinä. Hän katselee pientä kirjahyllyään pohtivasti ja miettii, mitä muuta voisi ottaa mukaansa Arkistosta, kun Rievass äkkiä nostaa päänsä ja haistelee ilmaa sieraimet väristen. "Haistan ihmisen," hän varoittaa ja Peony tuntee, miten hänen kätensä alkavat täristä.
Ei kai se taas ole joku prinssi, Peony ajattelee epätoivoissaan. Miksi he eivät voi vain jättää häntä rauhaan? Eivätkö he ymmärrä, että Peony ei halua tavata ketään muita kuin Rievassin ja itsensä? "Kuka se on?" Peony saa suustaan samalla kun hän perääntyy kauemmaksi tornin ikkunasta. "Menenkö alakertaan suojaan?"
Rievass taivuttaa pitkää kaulaansa ja kurkkaa ulos ikkunasta. "Se on vain yksinäinen matkalainen, kauppias, olettaisin. Prinsessa, jos haluat että hän lähtee, voin mennä alas harhauttamaan häntä, mutta hän jatkaa kuitenkin pian matkaa."
"Älä anna hänen nähdä tätä tornia. Ne haluavat aina tulla katsomaan, mikä tämän tornin tarkoitus on," Peony käskee. Se, että joku tulee lähemmäs tarkoittaa yleensä hirveästi puhetta ja ääntä ja melua, kun ohikulkijat yrittävät selvittää, miten torniin pääsee ja onko se autio. Peony muistaa vieläkin kauhulla kerran, kun Rievass oli metsästämässä ja joukko ryöväreitä törmäsi torniin. Jotkut heistä yrittivät kiivetä ylös, kun eivät löytäneet ovea, mutta onneksi Rievass palasi juuri ajoissa.
"Selvä, prinsessani," Rievass nyökkää ja hänen suomunsa alkavat hohtaa osoituksena siitä, että hän käyttää taikuutta. Peony löysi kerran yhden harvinaisista lohikäärmetaikuutta käsittelevistä kirjoista, mutta sen kirjoittaja ei ilmiselvästi ollut tiennyt oikeitten lohikäärmeitten taikuudesta mitään. "Hän ei pysty enää näkemään meitä."
Peony huoahtaa syvään helpotuksesta, mutta hänen sormensa tärisevät vieläkin. Hän ei voi olla muuta kuin naurahtamatta itselleen. "Rievass oletko koskaan törmännyt suurempaan vitsiin kuin minä? Prinsessaan, jonka ennustettiin johtavan kansakuntia sotaan ja tekevän suuria sankaritekoja, mutta joka ei siltikään uskalla edes ajatella katsovansa toista ihmistä silmiin."
"Sinä uskallat katsoa minua silmiin," Rievass kallistaa päätään ja vilkaisee Peonya.
"Mutta sinä olet ollut seuranani aina ja kasvattanut minut vanhempieni sijasta," Peony väittää vastaan. "Minä tunnen sinut paremmin kuin kenetkään muut, mutta se ei siltikään tarkoita, että minun tekisi mieli tutustua toisiin ihmisiin vain katsoakseni heitä."
Rievass hymähtää.
"Mikä se ennustus muuten olikaan, jonka takia vanhempani luovuttivat minut sinun kasvatettavaksesi?" Peony kysyy.
"Sinun sanottiin johtavan tämän valtakunnan sotaan, jollaista ei koskaan ennen ole nähty. Valtakunnan, joka on nyt elänyt jo yli neljäsataa vuotta rauhan ja ylläkyltäisyyden aikaa. Lisäksi ennustus sanoi, että jos tekisit näin, vanhempasi kuolisivat ja elämässäsi olisi sen jälkeen täynnä koettelemuksia. Vanhempasi eivät keksineet muuta vaihtoehtoa kuin koettaa välttää ennustusta toteutumasta - sitä on sentään tapahtunut ennenkin."
Nyt on Peonyn vuoro tuhahtaa. "Filosofi Eziel sanoi Ajan Kulussaan, että joitakin ennustuksia ei voi välttää. Toivottavasti tämä ei kuulu niiden joukkoon."
"Vaara ohi," Rievass vaihtaa äkkiä puheenaihetta. "Kauppias jatkoi matkaansa ja on jo melkein valtatiellä."
"Hyvä," Peony toteaa ja astelee takaisin ruokapöydän ääreen. Sitten hän hiukan arastelevin askelin kulkee ikkunaan ja kurkkaa ulos varmistakseen, että ketään ei näy.
Rievass katsoo mietteliäänä prinsessan arkaa hahmoa. Ruskeatukkaisesta ja surusilmäisestä Peonysta ei voisi ihan heti kuvitella johtajahahmoa, mutta Rievass muistaa yhä kirkkaasti kuin eilispäivän, minkä toisen tehtävän kuningas ja kuningatar antoivat hänelle. Sitä hetkeä hän odottaa sekä pelolla että innolla, sillä pitkän elämänsä aikana Rievass on oppinut, että joskus filosofitkin ovat oikeassa. Kaikkia ennustuksia ei voi pysäyttää toteutumasta.