1.1.2019
"Tänä vuonna minä lopetan koulun kesken."
4.1.2019
"Miksi ihmeessä! Sinullahan on enää yksi vuosi lukiota jäljellä!"
"Ei lukiosta ole ollut minulle tähänkään mennessä mitään hyötyä. Sinähän tiedät, etten minä aio kuitenkaan mihinkään yliopistoon. Ja kun minulle tarjottiin työtä suojelualueella, minä sanoin tietenkin heti kyllä. Saan sieltä töitä ainakin kolmeksi vuodeksi ja usein sitä joko jatketaan tai pääsen kokemuksen perusteella jollekin toiselle suojelualueelle töihin. Pääsen ehkä matkustelemaankin."
"Mutta silti... entä jos sinä haluat joskus tehdä jotakin muuta? Et kai sinä voi vielä tietää aivan varmasti, mitä haluat."
"Niin kuin esimerkiksi mitä? Sinä tiedät aivan hyvin, että äiti käytännössä kasvatti minut villieläinten keskellä. Jos ikinä tylsistyisin siihen elämään, se olisi tapahtunut jo. Minä vihaan kaupungissa asumista, koulussa käymistä ja tällaista konemaista opiskelua. Eikö sinusta ikinä tunnu siltä, että olet häkissä? Eikö sinusta ikinä tunnu, että huoneiden seinät tuntuvat kaatuvan päälle? Välissä tuntuu siltä, että kaupungissa meistä kaikista tulee vain robotteja - pakko kiirehtiä joka paikkaan, seistä jonossa, pöristellä autolla ympäriinsä. Ehkä minä olen itsekin vain joku villieläin, tänne minä en ainakaan sovi."
"No, sinä näytät ainakin päättäneen mielesi, tuskin minä sitä saan kääntymään."
"No et saa. Aion minä silti tietenkin jatkaa opiskelua, mutta vain omaan tahtiin ja niitä asioita, jotka kiinnostavat ja joita tarvitsen. Mutta tule ihmeesä ensi syksynä käymään vierailulla, minä voin ujuttaa sinut vaikka nukkumaan susilauman kanssa, jos haluat."
"Tuota... katsotaan."
"Ei lukiosta ole ollut minulle tähänkään mennessä mitään hyötyä. Sinähän tiedät, etten minä aio kuitenkaan mihinkään yliopistoon. Ja kun minulle tarjottiin työtä suojelualueella, minä sanoin tietenkin heti kyllä. Saan sieltä töitä ainakin kolmeksi vuodeksi ja usein sitä joko jatketaan tai pääsen kokemuksen perusteella jollekin toiselle suojelualueelle töihin. Pääsen ehkä matkustelemaankin."
"Mutta silti... entä jos sinä haluat joskus tehdä jotakin muuta? Et kai sinä voi vielä tietää aivan varmasti, mitä haluat."
"Niin kuin esimerkiksi mitä? Sinä tiedät aivan hyvin, että äiti käytännössä kasvatti minut villieläinten keskellä. Jos ikinä tylsistyisin siihen elämään, se olisi tapahtunut jo. Minä vihaan kaupungissa asumista, koulussa käymistä ja tällaista konemaista opiskelua. Eikö sinusta ikinä tunnu siltä, että olet häkissä? Eikö sinusta ikinä tunnu, että huoneiden seinät tuntuvat kaatuvan päälle? Välissä tuntuu siltä, että kaupungissa meistä kaikista tulee vain robotteja - pakko kiirehtiä joka paikkaan, seistä jonossa, pöristellä autolla ympäriinsä. Ehkä minä olen itsekin vain joku villieläin, tänne minä en ainakaan sovi."
"No, sinä näytät ainakin päättäneen mielesi, tuskin minä sitä saan kääntymään."
"No et saa. Aion minä silti tietenkin jatkaa opiskelua, mutta vain omaan tahtiin ja niitä asioita, jotka kiinnostavat ja joita tarvitsen. Mutta tule ihmeesä ensi syksynä käymään vierailulla, minä voin ujuttaa sinut vaikka nukkumaan susilauman kanssa, jos haluat."
"Tuota... katsotaan."
4.1.2019
Olet sade, joka tulee vuorilta ja huuhtelee minun kasvoni.
Olet auringon ensisäde, joka huutaa minulle vuorten takaa ja minä nousen.
Olet meri ja minä pelkään ja kaipaan syvyyksissäsi piileviä salaisuuksia.
Olet kuin varjo minun sydämeni takana, en unohda sinun olemassaoloasi.
Olet jäätelökioskin luettelo; niin monta makua enkä osaa päättää ja jono vain kasvaa.
Olet ovikellon ääni, silloin kun vieraita ei ole odotettu.
Olet se lämmin tuulahdus joka tulee, kun avaa vastapysähtyneen tiskikoneen.
Sinuä olet asfaltti-ihottumaa, rikkaruohoja, niitä moderneja pikku kahviloita.
Sinä olet vastaus niihin kysymyksiin, joita mieleni huutaa keskellä yötä.
Mutta minä pelkään vastauksia ja minä pelkään sinua ja minä kaipaan.
Olen niin kuihtunut; unohdin, että vasta sateesta kasvit saavat voiman elää.
Olet auringon ensisäde, joka huutaa minulle vuorten takaa ja minä nousen.
Olet meri ja minä pelkään ja kaipaan syvyyksissäsi piileviä salaisuuksia.
Olet kuin varjo minun sydämeni takana, en unohda sinun olemassaoloasi.
Olet jäätelökioskin luettelo; niin monta makua enkä osaa päättää ja jono vain kasvaa.
Olet ovikellon ääni, silloin kun vieraita ei ole odotettu.
Olet se lämmin tuulahdus joka tulee, kun avaa vastapysähtyneen tiskikoneen.
Sinuä olet asfaltti-ihottumaa, rikkaruohoja, niitä moderneja pikku kahviloita.
Sinä olet vastaus niihin kysymyksiin, joita mieleni huutaa keskellä yötä.
Mutta minä pelkään vastauksia ja minä pelkään sinua ja minä kaipaan.
Olen niin kuihtunut; unohdin, että vasta sateesta kasvit saavat voiman elää.
6.1.2019
Aluksi luulin, että kihelmöinti sormenpäissäni johtui siitä, että Ali piti minua kiinni käsistä. Olin niin hämmästynyt tästä käänteestä, tästä ystävällisyydestä, että kaikki sisälläni oli aivan sekaisin, ajatukseni loikkivat pitkin poikin mieltäni ja jalkani tuntuivat veteliltä. Kihelmöinti oli kuitenkin erilaista.
"Minä... toivoin tätä, koko ajan," Ali vilkaisi minua arasti otsatukkansa takaa ja hymyili vienoa hymyään. Hymyilin hämmentyneenä takaisin, en osannut sanoa mitään. Jokin osa minusta sanoi, ettei minun pitäisi luovuttaa näin helposti. Olin tehnyt aivan liikaa tavoitteideni eteen, jotta voisin vain lopettaa kesken ja antaa Alin ja muiden saada mielensä mukaan. Mutta minä tajusin myös, etten halunnut enää jatkaa näin. Olin jossakin vaiheessa tajunnut, että minä olin se pahis, jopa omassa tarinassani. Minä olin se, joka oli aiheuttanut vaikeuksia sekä muille että itselleni. Ja tässä se oli, mahdollisuus aloittaa alusta.
Jos joku muu kuin Ali olisi tullut ehdottamaan minulle sopimusta, olisin ehdottomasti kieltäytynyt. Mutta Ali oli niin kuin minä, samassa paikassa kasvanut, saman historian jakanut. Me olimme vain ajautuneet eri puolille. Ali tiesi, mitä minä olin joutunut käymään läpi, hän ymmärsi. Ja hän tiesi myös, mitä minä häntä kohtaan tunsin.
Joten kun hän oli ehdottanut salaista tapaamista autiossa dinerissä ei kenenkään maalla, olin suostunut. Ali oli varustautunut piknikvälineillä ja kun näin hänen kattauksensa, sydämeni hypähti hetkeksi kurkkuun. Kaikki oli niin samanlaista kuin vuosia sitten. Ali oli muistanut jopa, millaisia leipiä olimme syöneet sinä päivänä... sinä päivänä, kun minä olin suudellut häntä, kylään oli hyökätty ja meidän maailmamme oli repiytynyt kahtia. Siinä me olimme, uudistamassa sitä hetkeä, vaihtamassa suuntaa.
"Niin minäkin. Ja minä haluan tätä tosissani, lupaan sen," sain vakuutettua Alille. Sormiani kihelmöi yhä, koko ajan vain enemmän. Ihoni tuntui herkältä ja oli kuin sinisiä kipinöitä olisi kulkenut pinnan alla, yhä vain ylemmäs ja ylemmäs käsivarttani.
Dinerissä oli kylmä, yksi ikkuna oli rikkoutunut ja lunta satoi siitä sisään. Yhdistettyjen käsiemme välissä loistava kynttilä lepatti ja oli vähällä sammua, kun yksinäinen tuulahdus löysi tiensä sisään. Mietin, pitäisikö meidän lähteä jonnekkin lämpimämpään, silllä varpaani ja nenänpääni alkoivat olla jo kylmästä tunnottomat, kuin nekin olisivat olleet yhä leviävän jään vallassa.
"A... A... Ali?" aloitin kysymään, mutta yhtäkkiä leukani ei totellut enää totellut käskyjäni. Kylmyys levisi, yhä nopeammin ja nopeammin käsiäni ja jalkojani pitkin, kasvojeni iho oli kuin jäässä, huuleni varmasti sinersivät. Siinä vaiheessa tajusin, että jokin oli pielessä.
Mitä tämä on, halusin kysyä, mutta suuni ei kyennyt muodostamaan enää mitään muuta kuin epäselvää mongerrusta. Ali, oliko siinä cokiksessa jotakin, olisin halunnut kysyä, vaikka tiesinkin vastauksen. Myrkytitkö sinä minut, Ali? Oikeasti?
"Olen pahoillani, Rowan," Alin ääni ei tärissyt, vaan se tuntui kuuluvan jostakin etäisestä, viileästä paikasta. "Me emme aivan voi luottaa sanaasi."
Silmissäni sumeni, mutta kun katsoin alaspäin itseeni, näin, miten jo tunnottomat sormeni nykivät kuin näkymättömen narujen ohjailemana. Pöytä tärähti ja kynttilä sammui, ja olin jo lattialla, ennen kuin tajusin, että olin potkaissut sen kumoon. Näin se siis käy, kuoleminen, ajattelin. Olin toivonut edes jotakin hieman arvokkaampaa. Siniset kipinät suhisivat sisälläni, valtasivat yhä enemmän kehostani, etenivät yhä nopeammin. En tuntenut enää hengitystäni, arvasin, että kun myrkky ehtisi sydämeeni, kaikki olisi lopussa. Sitten en nähnyt enää mitään, enkä kyennyt ajattelemaan selkeästi.
Minulla oli kylmä. Niin kylmä.
"Minä... toivoin tätä, koko ajan," Ali vilkaisi minua arasti otsatukkansa takaa ja hymyili vienoa hymyään. Hymyilin hämmentyneenä takaisin, en osannut sanoa mitään. Jokin osa minusta sanoi, ettei minun pitäisi luovuttaa näin helposti. Olin tehnyt aivan liikaa tavoitteideni eteen, jotta voisin vain lopettaa kesken ja antaa Alin ja muiden saada mielensä mukaan. Mutta minä tajusin myös, etten halunnut enää jatkaa näin. Olin jossakin vaiheessa tajunnut, että minä olin se pahis, jopa omassa tarinassani. Minä olin se, joka oli aiheuttanut vaikeuksia sekä muille että itselleni. Ja tässä se oli, mahdollisuus aloittaa alusta.
Jos joku muu kuin Ali olisi tullut ehdottamaan minulle sopimusta, olisin ehdottomasti kieltäytynyt. Mutta Ali oli niin kuin minä, samassa paikassa kasvanut, saman historian jakanut. Me olimme vain ajautuneet eri puolille. Ali tiesi, mitä minä olin joutunut käymään läpi, hän ymmärsi. Ja hän tiesi myös, mitä minä häntä kohtaan tunsin.
Joten kun hän oli ehdottanut salaista tapaamista autiossa dinerissä ei kenenkään maalla, olin suostunut. Ali oli varustautunut piknikvälineillä ja kun näin hänen kattauksensa, sydämeni hypähti hetkeksi kurkkuun. Kaikki oli niin samanlaista kuin vuosia sitten. Ali oli muistanut jopa, millaisia leipiä olimme syöneet sinä päivänä... sinä päivänä, kun minä olin suudellut häntä, kylään oli hyökätty ja meidän maailmamme oli repiytynyt kahtia. Siinä me olimme, uudistamassa sitä hetkeä, vaihtamassa suuntaa.
"Niin minäkin. Ja minä haluan tätä tosissani, lupaan sen," sain vakuutettua Alille. Sormiani kihelmöi yhä, koko ajan vain enemmän. Ihoni tuntui herkältä ja oli kuin sinisiä kipinöitä olisi kulkenut pinnan alla, yhä vain ylemmäs ja ylemmäs käsivarttani.
Dinerissä oli kylmä, yksi ikkuna oli rikkoutunut ja lunta satoi siitä sisään. Yhdistettyjen käsiemme välissä loistava kynttilä lepatti ja oli vähällä sammua, kun yksinäinen tuulahdus löysi tiensä sisään. Mietin, pitäisikö meidän lähteä jonnekkin lämpimämpään, silllä varpaani ja nenänpääni alkoivat olla jo kylmästä tunnottomat, kuin nekin olisivat olleet yhä leviävän jään vallassa.
"A... A... Ali?" aloitin kysymään, mutta yhtäkkiä leukani ei totellut enää totellut käskyjäni. Kylmyys levisi, yhä nopeammin ja nopeammin käsiäni ja jalkojani pitkin, kasvojeni iho oli kuin jäässä, huuleni varmasti sinersivät. Siinä vaiheessa tajusin, että jokin oli pielessä.
Mitä tämä on, halusin kysyä, mutta suuni ei kyennyt muodostamaan enää mitään muuta kuin epäselvää mongerrusta. Ali, oliko siinä cokiksessa jotakin, olisin halunnut kysyä, vaikka tiesinkin vastauksen. Myrkytitkö sinä minut, Ali? Oikeasti?
"Olen pahoillani, Rowan," Alin ääni ei tärissyt, vaan se tuntui kuuluvan jostakin etäisestä, viileästä paikasta. "Me emme aivan voi luottaa sanaasi."
Silmissäni sumeni, mutta kun katsoin alaspäin itseeni, näin, miten jo tunnottomat sormeni nykivät kuin näkymättömen narujen ohjailemana. Pöytä tärähti ja kynttilä sammui, ja olin jo lattialla, ennen kuin tajusin, että olin potkaissut sen kumoon. Näin se siis käy, kuoleminen, ajattelin. Olin toivonut edes jotakin hieman arvokkaampaa. Siniset kipinät suhisivat sisälläni, valtasivat yhä enemmän kehostani, etenivät yhä nopeammin. En tuntenut enää hengitystäni, arvasin, että kun myrkky ehtisi sydämeeni, kaikki olisi lopussa. Sitten en nähnyt enää mitään, enkä kyennyt ajattelemaan selkeästi.
Minulla oli kylmä. Niin kylmä.
8.1.2019
Tohtori Hannah Mercedes on voittanut enemmän Nobelin lääketieteen palkintoja. Ja jos mukaan lasketaan rauhanpalkinto Toivon liekki -säätiön perustamisen johdosta, hän pitelee itsellään ennätystä kaikista voitetuista Nobelin palkinnoista.
Ensimmäisen palkintonsa hän sai keksittyään rokotteen, jolla saattoi estää tai parantaa Aleppo-viruksen levittämän ruton, joka oli mutatoitunut sodissa käytetyistä biologisista aseista.
Toisen palkintonsa hän sai viiden vuoden kuluttua, kun selvitti näennäisesti tyhjästä ilmestyneen syyn lapsikuolleisuuteen ja -mutaatioihin länsimaissa, joiden lukumäärä oli lisääntynyt räjähdysmäisesti kahden edeltävän vuoden aikana.
Kolmannen palkintonsa hän saavutti omistamalla sen jälkeiset kymmenen vuotta pysäyttämällä Punaisen Epidemian etenemisen. Kuolemansa jälkeen hänen nimiinsä laitettiin vielä yksi kunniapalkinto, sillä seuraavat viisitoista vuotta hän käytti Punaisen Epidemian aiheuttamien vakavien ongelmien selvittämiseen ja ihmiskunnan täyden potentiaalin takaisinpalauttamiseen.
Rauhanpalkintonsa hän sai perustamalla Toivon liekki -säätiön, joka auttoi kaikkia Punaisen epidemian uhreja - ilmaiseksi.
Monet ovat sanoneet, että tohtori Mercedes pelasti maailman, eikä vain yhdesti. Hänestä on kirjoitettu paljon ja hänellä on sekä ihailijoita, että vihamiehiä - epäilemättä hyvin kateellisia.
Mutta kovin moni ei kuitenkaan tiedä, mikä hänen menestyksensä salaisuus oli, sillä se oli sen verran yksinkertainen, ettei sitä edes osannut ajatella.
On nimittäin helppo löytää ratkaisu ongelmiin, jotka on itse luonut.
Ensimmäisen palkintonsa hän sai keksittyään rokotteen, jolla saattoi estää tai parantaa Aleppo-viruksen levittämän ruton, joka oli mutatoitunut sodissa käytetyistä biologisista aseista.
Toisen palkintonsa hän sai viiden vuoden kuluttua, kun selvitti näennäisesti tyhjästä ilmestyneen syyn lapsikuolleisuuteen ja -mutaatioihin länsimaissa, joiden lukumäärä oli lisääntynyt räjähdysmäisesti kahden edeltävän vuoden aikana.
Kolmannen palkintonsa hän saavutti omistamalla sen jälkeiset kymmenen vuotta pysäyttämällä Punaisen Epidemian etenemisen. Kuolemansa jälkeen hänen nimiinsä laitettiin vielä yksi kunniapalkinto, sillä seuraavat viisitoista vuotta hän käytti Punaisen Epidemian aiheuttamien vakavien ongelmien selvittämiseen ja ihmiskunnan täyden potentiaalin takaisinpalauttamiseen.
Rauhanpalkintonsa hän sai perustamalla Toivon liekki -säätiön, joka auttoi kaikkia Punaisen epidemian uhreja - ilmaiseksi.
Monet ovat sanoneet, että tohtori Mercedes pelasti maailman, eikä vain yhdesti. Hänestä on kirjoitettu paljon ja hänellä on sekä ihailijoita, että vihamiehiä - epäilemättä hyvin kateellisia.
Mutta kovin moni ei kuitenkaan tiedä, mikä hänen menestyksensä salaisuus oli, sillä se oli sen verran yksinkertainen, ettei sitä edes osannut ajatella.
On nimittäin helppo löytää ratkaisu ongelmiin, jotka on itse luonut.
10.1.2019
Jos lupaat minulle tuhat ruusua, en ole sinun.
Jos lupaat minulle sata helmeä meren syvyyksistä,
jos lupaat kymmenen valkeaa lintua,
jos lupaat kaksi sydäntä yhteen liitettynä,
jos lupaat yhden rakkauden, joka ei koskaan petä,
en ole sinun.
Jos annat minulle tuhat keihästä vihollisteni käsistä, olen sinun.
Jos annat minulle sata vihollistani hirtettynä,
jos annat kymmenen veristä taistelun vuotta,
jos annat kaksi tikaria, joilla levittää oikeutta,
jos annat yhden koston, täytettynä ja tyydytettynä,
olen sinun.
Jos lupaat minulle sata helmeä meren syvyyksistä,
jos lupaat kymmenen valkeaa lintua,
jos lupaat kaksi sydäntä yhteen liitettynä,
jos lupaat yhden rakkauden, joka ei koskaan petä,
en ole sinun.
Jos annat minulle tuhat keihästä vihollisteni käsistä, olen sinun.
Jos annat minulle sata vihollistani hirtettynä,
jos annat kymmenen veristä taistelun vuotta,
jos annat kaksi tikaria, joilla levittää oikeutta,
jos annat yhden koston, täytettynä ja tyydytettynä,
olen sinun.
12.1.2019
Sinulle tässä
verenpunakukkia
joka päivälle
jona tuhosit minut
piikit kuin sun sanasi.
verenpunakukkia
joka päivälle
jona tuhosit minut
piikit kuin sun sanasi.
14.1.2019
"Mielenkiintoisia otuksia, nuo ihmiset," L'ir'sa kumartui katsomaan lähempää konsolin yllä leijuvaa hologrammia.
Tse'he'ka värähti innostuneena. Kaikkien näiden vuosien jälkeen oli niin helpottavaa viimeinkin tavata joku, joka ei vain tuhahtanut hänen kiinnostuksenkohteilleen. "Näetkö nuo ulokkeet pään molemmin puolin? Nuo ulkoiset kuuloelimet? Voitko uskoa, miten erinomaisesti ne on suunniteltu? Ja oletko nähnyt niiden sisällä piileksivät minimaaliset luut? Miten hyvin monimutkaista!"
"Niin, se on hyviin mielenkiintoista," L'ir'sa totesi. "Minusta heidän näkökykynsä on vielä kiinnostavampi. Niin yksityiskohtainen, mutta silti niin tehoton. Olen kuullut, että he näkevät vain hyvin rajatulla aaltopituudella."
"Oletko koskaan ajatellut... että olisi mahdollista mennä paikan päälle tutkimaan?" Tse'he'ka uskaltautui kysymään.
L'ir'sa kallisti päätään mietteliäänä. "Olen, mutta tulin siihen tulokseen, että se on lähes mahdotonta. Olen vasta tutkimuksissa fysiologisessa puolissa, en ole päässyt edes alkuun käyttäytymistapojen analysoinnissa. Ja jos ihmiset ovat epäjohdonmukaisia jo fyysisillä alueillaan, heidän tapansa ovat vielä eriskummallisempia. Olisi mahdotonta selvitä siellä."
"NIin. Ja tuskimme saisimme tukea tutkimusmatkaakaan varten, ellei sitten joltain yksityiseltä osapuolelta. Mikä on hyvin epätodennäköistä. Mutta siinä käytösasiassa saatan kyetä auttamaan sinua," Tse'he'ka hivuttautui lähemmäs konsolia.
L'ir'sa näytti kiinnostuneelta. "Miten?"
"Minä näes olen hieman tutkinut... Jos kerrot minulle hieman lisää niistä silmistä, niin minä voin kertoa sinulle hieman 'dieeteistä'..."
Kun Tse'he'ka näki kiinnostuksen välähdyksen L'ir'san silmissä, hän tiesi, ettei enää ollut ainoa kummajainen.
Tse'he'ka värähti innostuneena. Kaikkien näiden vuosien jälkeen oli niin helpottavaa viimeinkin tavata joku, joka ei vain tuhahtanut hänen kiinnostuksenkohteilleen. "Näetkö nuo ulokkeet pään molemmin puolin? Nuo ulkoiset kuuloelimet? Voitko uskoa, miten erinomaisesti ne on suunniteltu? Ja oletko nähnyt niiden sisällä piileksivät minimaaliset luut? Miten hyvin monimutkaista!"
"Niin, se on hyviin mielenkiintoista," L'ir'sa totesi. "Minusta heidän näkökykynsä on vielä kiinnostavampi. Niin yksityiskohtainen, mutta silti niin tehoton. Olen kuullut, että he näkevät vain hyvin rajatulla aaltopituudella."
"Oletko koskaan ajatellut... että olisi mahdollista mennä paikan päälle tutkimaan?" Tse'he'ka uskaltautui kysymään.
L'ir'sa kallisti päätään mietteliäänä. "Olen, mutta tulin siihen tulokseen, että se on lähes mahdotonta. Olen vasta tutkimuksissa fysiologisessa puolissa, en ole päässyt edes alkuun käyttäytymistapojen analysoinnissa. Ja jos ihmiset ovat epäjohdonmukaisia jo fyysisillä alueillaan, heidän tapansa ovat vielä eriskummallisempia. Olisi mahdotonta selvitä siellä."
"NIin. Ja tuskimme saisimme tukea tutkimusmatkaakaan varten, ellei sitten joltain yksityiseltä osapuolelta. Mikä on hyvin epätodennäköistä. Mutta siinä käytösasiassa saatan kyetä auttamaan sinua," Tse'he'ka hivuttautui lähemmäs konsolia.
L'ir'sa näytti kiinnostuneelta. "Miten?"
"Minä näes olen hieman tutkinut... Jos kerrot minulle hieman lisää niistä silmistä, niin minä voin kertoa sinulle hieman 'dieeteistä'..."
Kun Tse'he'ka näki kiinnostuksen välähdyksen L'ir'san silmissä, hän tiesi, ettei enää ollut ainoa kummajainen.
16.1.2019
Kun tämän ihmisen vaatekaappiin katsoo, kaikkein eniten hänestä kertoo se, mitä siellä ei ole. Tai pikemminkin, mitä siellä ei ole enää.
Vaatekaappi on vanha ja koristeellinen ja täysin sopimaton siihen pieneen huoneeseen, johon se on ahdettu, sillä se näyttää sopivan paremmin johonkin vanhaan kartanoon, kuin kerrostaloasuntoon keskellä New Yorkia.
Kun kaappia katsoo tarkkaan, voi nähdä vieläkin kolhut ja naarmut sen kiiltävässä puupinnassa, vaikka ne onkin peitetty huolellisesti maalilla ja lakalla. Ennen niiden peittona oli vain sekalainen kasa julisteita ja tarroja. Yhdessä ylänurkassa näkyy vieläkin pieni liimajälki, joka ei suostunut lähtemään hyvällä eikä pahalla.
Kun kaapin avaa, näkee siistissä rivissä olevat vaatteet ja kenkätelineen. Nyt kaapin ovet voi avata pelkäämättä hukuttavaa vaatevyöryä. Vaatteet ovat asiallisia ja sieviä - housupukuja, kotelomekkoja, valkoisia kauluspaitoja. Väriskaalana on eniten tummansinistä ja kyyhkysenharmaata. Poissa ovat mustat bändi t-paidat, revityt farkut ja hupparit. Vaikka sinisen ja harmaan kuvittelisi olevan kirkkaampaa kuin pelkkä musta, kaappi näyttää silti nykyäänkin jotenkin värittömältä.
Kengät ovat sieviä ballerinoja, joitakin matalakorkoisia korkokenkiä ja yhdet lenkkikengät, joita käytetään säännöllisesti tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin. Kauan sitten ovat kadonneet maiharit ja piikkikorkkarit, jotka ennen lymysivät kaapin lattialla kaikkien vaatteiden alla, aina siellä, missä niiden ei olisi luullut olevan.
Muuten kaappi on siisti. Ovessa on pari koukkua, joihin on ripustettu joitakin isompia koruja ja pari käsilaukkua ja huivia. Ennen niiden sukulaiset olivat usein iloisesti muiden vaatteiden seassa, niin syvällä, että joidenkin olemassaolo melkein ehti unohtuakin. Niiden kanssa vaatekaapissa oli pari kulahtanutta nallea, päiväkirja, hieman talteen laiteetua rahaa, tupakka-aski, rakkauskirje, palauttamatta jäänyt kirjastonkirja, kasa kotitehtäviä ja osa tämän henkilön elämästä.
Ja nyt ne on jo kauan sitten jätetty taakse.
Vaatekaappi on vanha ja koristeellinen ja täysin sopimaton siihen pieneen huoneeseen, johon se on ahdettu, sillä se näyttää sopivan paremmin johonkin vanhaan kartanoon, kuin kerrostaloasuntoon keskellä New Yorkia.
Kun kaappia katsoo tarkkaan, voi nähdä vieläkin kolhut ja naarmut sen kiiltävässä puupinnassa, vaikka ne onkin peitetty huolellisesti maalilla ja lakalla. Ennen niiden peittona oli vain sekalainen kasa julisteita ja tarroja. Yhdessä ylänurkassa näkyy vieläkin pieni liimajälki, joka ei suostunut lähtemään hyvällä eikä pahalla.
Kun kaapin avaa, näkee siistissä rivissä olevat vaatteet ja kenkätelineen. Nyt kaapin ovet voi avata pelkäämättä hukuttavaa vaatevyöryä. Vaatteet ovat asiallisia ja sieviä - housupukuja, kotelomekkoja, valkoisia kauluspaitoja. Väriskaalana on eniten tummansinistä ja kyyhkysenharmaata. Poissa ovat mustat bändi t-paidat, revityt farkut ja hupparit. Vaikka sinisen ja harmaan kuvittelisi olevan kirkkaampaa kuin pelkkä musta, kaappi näyttää silti nykyäänkin jotenkin värittömältä.
Kengät ovat sieviä ballerinoja, joitakin matalakorkoisia korkokenkiä ja yhdet lenkkikengät, joita käytetään säännöllisesti tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin. Kauan sitten ovat kadonneet maiharit ja piikkikorkkarit, jotka ennen lymysivät kaapin lattialla kaikkien vaatteiden alla, aina siellä, missä niiden ei olisi luullut olevan.
Muuten kaappi on siisti. Ovessa on pari koukkua, joihin on ripustettu joitakin isompia koruja ja pari käsilaukkua ja huivia. Ennen niiden sukulaiset olivat usein iloisesti muiden vaatteiden seassa, niin syvällä, että joidenkin olemassaolo melkein ehti unohtuakin. Niiden kanssa vaatekaapissa oli pari kulahtanutta nallea, päiväkirja, hieman talteen laiteetua rahaa, tupakka-aski, rakkauskirje, palauttamatta jäänyt kirjastonkirja, kasa kotitehtäviä ja osa tämän henkilön elämästä.
Ja nyt ne on jo kauan sitten jätetty taakse.
18.1.2019
Angmarin noitakuningas, Taru Sormusten Herrasta (J.R.R. Tolkien)
Er-Razecista ei olisi ikinä pitänyt tulla Angmarin valtakunnan kuningasta - hän oli viides ja nuorin vahvasta veljessarjasta, eikä kuningaskaan ollut erityisen vanha. Er-Razec ei ollut vahvin, eikä älykkäin, eikä kaikkein sosiaalisesti kyvykkäin, mutta jo pienestä pitäen häntä houkuttelivat varjot ja salatieteet, ja hän eristäytyi omiin kammioihinsa usein päiviksi asti, tekemään ties mitä ja viettämään aikaa ties kenen kanssa.
Mitä ikinä Er-Razec tekikään, se muutti häntä. Juomat, joita hän joi pimeissä kammioissaan muuttivat hänen hiuksensa pikimustiksi ja silmänsä synkeiksi pimeyden kaivoiksi. Ihmiset alkoivat kutsumaan häntä Er-Mûrazoriksi, Mustaksi Prinssiksi, kunnes häntä ei lähes muulla nimellä tunnettukkaan.
Sitten Er-Razec alkoi vaeltaa. Hän kulki kauas, tuntemattomiin paikkoihin, ja jos häneltä kysyttiin, minne hän oli menossa ja miksi, hän ei vastannut. Matkoillaan hän muuttui vielä vieraammaksi omalle perheelleen, eivätkä he aina häntä enää heti tunteneet, kun taas näkivät. Se tuntui huvittavan Er-Mûrazoria. Veljet alkoivat pelätä, mitä tuntemattomia aikeita Er-Mûrazor oikein hautoikaan.
Kuningas käski veljiä rauhoittumaan, sillä hän uskoi, ettei Er-Mûrazor pettäisi omaa perhettään. Kun Er-Mûrazor kuitenkin tuli eräänä päivänä hänen luokseen, kuningas katsoi omaa poikaansa silmiin, eikä nähnyt niissä rakkauden tai uskollisuuden häivääkään. Kuningas hämmästyi, kun Er-Mûrazor sanoi tulleensa hakemaan kruunuaan. "Mutta sinullahan on vain prinssin otsaripa, ei kruunua," hän sanoi.
"Mutta sinulla on kruunu päässäsi," Er-Mûrazor sanoi, kohotti kättään ja kuningas kaatui äkkiä lattialle, jalat yllättäen heikentyneenä. Kuningas koetti epätoivoissaan ryömiä viereisen huoneen ovelle, jossa hän tiesi toisten, uskollisten, poikiensa odottavan, jotta saisi huutaa heitä apuun. Er-Mûrazor vain katsoi hänen epätoivoisia yrityksiään kylmästi hymyillen.
"Mitä sinä olet tehnyt?" kuningas kähisi Er-Mûrazorille. Er-Mûrazor heilautti kättään vähättelevästi ja kuningas näki äkkiä Er-Mûrazorin sormessa uuden sormuksen, jota hänellä ei aiemmin ollut ollut.
"Minä vain tulin ottamaan sen, mikä minulle kuuluu," Er-Mûrazor sanoi ja käveli kuninkaan vierelle. Kuningas ehti avata oven ja nähdä murhatut poikansa, ennen kuin Er-Mûrazor iski jo verisen tikarinsa kuninkaan selkään ja poimi kruunun itselleen.
Er-Mûrazor kruunasi itsensä kuninkaaksi, eikä kukaan voinut siitä valittaa, sillä hänen noitavoimansa olivat mahtavat ja pelottavat. Ja heti seuraavana päivänä kuninkaan kuoleman jälkeen Angmariin marssi Er-Mûrazorin vahva liittolainen, jota ihmiset pelkäsivät vielä enemmän.
Hänen nimensä oli Sauron.
Er-Razecista ei olisi ikinä pitänyt tulla Angmarin valtakunnan kuningasta - hän oli viides ja nuorin vahvasta veljessarjasta, eikä kuningaskaan ollut erityisen vanha. Er-Razec ei ollut vahvin, eikä älykkäin, eikä kaikkein sosiaalisesti kyvykkäin, mutta jo pienestä pitäen häntä houkuttelivat varjot ja salatieteet, ja hän eristäytyi omiin kammioihinsa usein päiviksi asti, tekemään ties mitä ja viettämään aikaa ties kenen kanssa.
Mitä ikinä Er-Razec tekikään, se muutti häntä. Juomat, joita hän joi pimeissä kammioissaan muuttivat hänen hiuksensa pikimustiksi ja silmänsä synkeiksi pimeyden kaivoiksi. Ihmiset alkoivat kutsumaan häntä Er-Mûrazoriksi, Mustaksi Prinssiksi, kunnes häntä ei lähes muulla nimellä tunnettukkaan.
Sitten Er-Razec alkoi vaeltaa. Hän kulki kauas, tuntemattomiin paikkoihin, ja jos häneltä kysyttiin, minne hän oli menossa ja miksi, hän ei vastannut. Matkoillaan hän muuttui vielä vieraammaksi omalle perheelleen, eivätkä he aina häntä enää heti tunteneet, kun taas näkivät. Se tuntui huvittavan Er-Mûrazoria. Veljet alkoivat pelätä, mitä tuntemattomia aikeita Er-Mûrazor oikein hautoikaan.
Kuningas käski veljiä rauhoittumaan, sillä hän uskoi, ettei Er-Mûrazor pettäisi omaa perhettään. Kun Er-Mûrazor kuitenkin tuli eräänä päivänä hänen luokseen, kuningas katsoi omaa poikaansa silmiin, eikä nähnyt niissä rakkauden tai uskollisuuden häivääkään. Kuningas hämmästyi, kun Er-Mûrazor sanoi tulleensa hakemaan kruunuaan. "Mutta sinullahan on vain prinssin otsaripa, ei kruunua," hän sanoi.
"Mutta sinulla on kruunu päässäsi," Er-Mûrazor sanoi, kohotti kättään ja kuningas kaatui äkkiä lattialle, jalat yllättäen heikentyneenä. Kuningas koetti epätoivoissaan ryömiä viereisen huoneen ovelle, jossa hän tiesi toisten, uskollisten, poikiensa odottavan, jotta saisi huutaa heitä apuun. Er-Mûrazor vain katsoi hänen epätoivoisia yrityksiään kylmästi hymyillen.
"Mitä sinä olet tehnyt?" kuningas kähisi Er-Mûrazorille. Er-Mûrazor heilautti kättään vähättelevästi ja kuningas näki äkkiä Er-Mûrazorin sormessa uuden sormuksen, jota hänellä ei aiemmin ollut ollut.
"Minä vain tulin ottamaan sen, mikä minulle kuuluu," Er-Mûrazor sanoi ja käveli kuninkaan vierelle. Kuningas ehti avata oven ja nähdä murhatut poikansa, ennen kuin Er-Mûrazor iski jo verisen tikarinsa kuninkaan selkään ja poimi kruunun itselleen.
Er-Mûrazor kruunasi itsensä kuninkaaksi, eikä kukaan voinut siitä valittaa, sillä hänen noitavoimansa olivat mahtavat ja pelottavat. Ja heti seuraavana päivänä kuninkaan kuoleman jälkeen Angmariin marssi Er-Mûrazorin vahva liittolainen, jota ihmiset pelkäsivät vielä enemmän.
Hänen nimensä oli Sauron.
21.1.2019
Jos ei sada, eivät kasvit ikinä nouse maasta
eivät puut levitä lehtiään suojaksi
eivät virrat huuhdo pois mukanaan maan tomua.
Jos sataa, eikä se ikinä lopu
hukuttaa se alleen kasvit ja mädättää juuret,
se jää kiinni kenkien pohjiin ja kulkee sisälle
ja enää ei edes halua katsoa ylös ja kohdata
maahan tippuvia pisaroita.
Jos minä jään yksin ja katson selkääsi
ja sydämeni kuihtuu - tunnen jo säröt sen maaperässä -
minä haurastun ja haihdun kuivassa tuulessa.
Jos sinun raivosi lankeaa ylleni kuin sade ja ukkonen
ja ajat minut luotasi kuin viiltävät pisarat,
minä huudan myrskyyn ja sateeseen
kunnes toivon, että sulaisin vain vedeksi itsekin.
eivät puut levitä lehtiään suojaksi
eivät virrat huuhdo pois mukanaan maan tomua.
Jos sataa, eikä se ikinä lopu
hukuttaa se alleen kasvit ja mädättää juuret,
se jää kiinni kenkien pohjiin ja kulkee sisälle
ja enää ei edes halua katsoa ylös ja kohdata
maahan tippuvia pisaroita.
Jos minä jään yksin ja katson selkääsi
ja sydämeni kuihtuu - tunnen jo säröt sen maaperässä -
minä haurastun ja haihdun kuivassa tuulessa.
Jos sinun raivosi lankeaa ylleni kuin sade ja ukkonen
ja ajat minut luotasi kuin viiltävät pisarat,
minä huudan myrskyyn ja sateeseen
kunnes toivon, että sulaisin vain vedeksi itsekin.
21.1.2019
Näen kaukaa rannalta nuotion loimua
kun omani on vielä vain ajatus ja kasa puita.
Puren hammasta, isken sydämeni tottelevaiseksi.
Puurran vaikka kunnes veri valuu ja kauemminkin.
Minähän en sinulta ano mitään.
Minä en sinulle suutani avaa ensimmäisenä
en edes karkkottaakseni hulluuden, joka odottaa
seuraavan vuoroveden takana tai sitä seuraavan
taisitäseuraavantaisitäseuraavan.
Moni ihmettelisi, miksi olen näin jääräpäinen.
Onko kyse kunniasta? Pilaantuneesta rakkaudesta?
Ei, en tiedä, en halua edes vastausta.
Kun minä kamppailen vedessä,
sen jälkeen kun en enää jaksanut ajatella, mitä tapahtuisi.
Kun ei ollut väliä sillä, pääsenkö näkymättömään rantaan
vai kuolenko, kumpikin tulos yhtäsamaa.
Kun hän tulee ja tarttuu käsiini,
minä reuhdon vastaan, huudan ja yskin vettä ja ilmaa.
En halua tulla pelastetuksi, tämä viha on minun,
minun hulluuteni, ainoa pelastusköyteni,
en halua tylsyttää sitä, haluan pitää sen terävänä, tappavana.
Haluan tietää, että on edes jokin syy selvitä seuraavaan päivään
vaikka se olisikin vain vihatakseni
häntä ja hänen olemassaoloaan.
Niin kauan kuin se on tarpeeksi
Se. On. Tarpeeksi.
kun omani on vielä vain ajatus ja kasa puita.
Puren hammasta, isken sydämeni tottelevaiseksi.
Puurran vaikka kunnes veri valuu ja kauemminkin.
Minähän en sinulta ano mitään.
Minä en sinulle suutani avaa ensimmäisenä
en edes karkkottaakseni hulluuden, joka odottaa
seuraavan vuoroveden takana tai sitä seuraavan
taisitäseuraavantaisitäseuraavan.
Moni ihmettelisi, miksi olen näin jääräpäinen.
Onko kyse kunniasta? Pilaantuneesta rakkaudesta?
Ei, en tiedä, en halua edes vastausta.
Kun minä kamppailen vedessä,
sen jälkeen kun en enää jaksanut ajatella, mitä tapahtuisi.
Kun ei ollut väliä sillä, pääsenkö näkymättömään rantaan
vai kuolenko, kumpikin tulos yhtäsamaa.
Kun hän tulee ja tarttuu käsiini,
minä reuhdon vastaan, huudan ja yskin vettä ja ilmaa.
En halua tulla pelastetuksi, tämä viha on minun,
minun hulluuteni, ainoa pelastusköyteni,
en halua tylsyttää sitä, haluan pitää sen terävänä, tappavana.
Haluan tietää, että on edes jokin syy selvitä seuraavaan päivään
vaikka se olisikin vain vihatakseni
häntä ja hänen olemassaoloaan.
Niin kauan kuin se on tarpeeksi
Se. On. Tarpeeksi.
23.1.2019
My parents never believed in the classic way of punishing disobedient children, since they saw it as just a sarting point of either abuse or stubborness. Neither did they believe in not punishing children at all - because that just isn't how world works. 'You should never learn to believe, that you'll get away with just about anything. We don't want to spoil you like that," they said to me and my brother.
So, since my mother is an artist and my father is an author, together they had certainly enough creativity to start giving us very unique punishments, so we could learn our lessons and learn them good. They never used violence or shaming. And we never felt that the punishment too gentle.
For example, when I was six, I ate all the easter eggs from my mother's secret stash the night before we were supposed to hide and seek them from the garden. My parents were both annoyed and impressed - the stash wasn't that easy to find. As a punishment I of course didn't get any chocolate, but also during the next two weeks I had to seek for pieces of a 100-pieces-puzzle and build it, or I had to buy all the chocolate next year myself. For a six-year-old me that was both an outrage and a challenge. I found pieces from the weirdest places and eventually came better at coming across them. One piece I found from inside an uncracked egg, and to this day I have no idea how my mother accomplished that. Eventually I managed to do the puzzle and bragged about it constantly. My parents were, again, both annoyed and proud of me. But I learnt my lesson, you can believe it. Puzzle pieces can be so damn hard to find.
Another memorable punishment happened to my brother. He had fought in the school and given a black eye to a boy in our class. My parents made him apologize, of course, but it didn't end at that. "Since you seem to like hitting things so much," my parents said, when they bought a punching bag and brought it to his room. The punishment was for him to hit the bag exactly 1000 times in a row, and I were put to watch over this task. My parents knew what they were doing - I had, and still have, the best mathematical brain in our family - my brother had no way to get out of this easily. One thousand punches might not seem a lot in the beginning, but when my brother got to 245 he started to realize, how bad it actually is. Especially when you are being witnessed by your 30-minutes-younger little sister, who is eating popcorn and listening to Pink Fluffy Unicorn and Nyan Cat Song on repeat. I personally enjoyed that punishment a lot. Anyway, even if I were a little bit sceptic, my brother got trough with his punishment in one go. Maybe it was just pure desperation that gave him the power to do that; he probably didn't want to live so long as to have to try to do it again. Next week, when his exhaustion had passed, he signed up for boxing classes. He never fought in school again, but maybe because of that punishment he became the professional martial artist he is today.
And our parents truly showed us, that there is always a smart way of doing things. Even in punishing.
So, since my mother is an artist and my father is an author, together they had certainly enough creativity to start giving us very unique punishments, so we could learn our lessons and learn them good. They never used violence or shaming. And we never felt that the punishment too gentle.
For example, when I was six, I ate all the easter eggs from my mother's secret stash the night before we were supposed to hide and seek them from the garden. My parents were both annoyed and impressed - the stash wasn't that easy to find. As a punishment I of course didn't get any chocolate, but also during the next two weeks I had to seek for pieces of a 100-pieces-puzzle and build it, or I had to buy all the chocolate next year myself. For a six-year-old me that was both an outrage and a challenge. I found pieces from the weirdest places and eventually came better at coming across them. One piece I found from inside an uncracked egg, and to this day I have no idea how my mother accomplished that. Eventually I managed to do the puzzle and bragged about it constantly. My parents were, again, both annoyed and proud of me. But I learnt my lesson, you can believe it. Puzzle pieces can be so damn hard to find.
Another memorable punishment happened to my brother. He had fought in the school and given a black eye to a boy in our class. My parents made him apologize, of course, but it didn't end at that. "Since you seem to like hitting things so much," my parents said, when they bought a punching bag and brought it to his room. The punishment was for him to hit the bag exactly 1000 times in a row, and I were put to watch over this task. My parents knew what they were doing - I had, and still have, the best mathematical brain in our family - my brother had no way to get out of this easily. One thousand punches might not seem a lot in the beginning, but when my brother got to 245 he started to realize, how bad it actually is. Especially when you are being witnessed by your 30-minutes-younger little sister, who is eating popcorn and listening to Pink Fluffy Unicorn and Nyan Cat Song on repeat. I personally enjoyed that punishment a lot. Anyway, even if I were a little bit sceptic, my brother got trough with his punishment in one go. Maybe it was just pure desperation that gave him the power to do that; he probably didn't want to live so long as to have to try to do it again. Next week, when his exhaustion had passed, he signed up for boxing classes. He never fought in school again, but maybe because of that punishment he became the professional martial artist he is today.
And our parents truly showed us, that there is always a smart way of doing things. Even in punishing.
25.1.2019
Näin kerran unta, jossa olin labyrintissä. Minulla ei ollut aavistustakaan missä se oli ja miksi olin siellä, mutta tiesin, että labyrintin keskellä oli jotakin, jonka luo halusin päästä. Labyrintti oli erikoinen, sillä se oli mustavalkoharmaa, mutta tiesin, että joissakin kohdin se oli värikäs, joissakin taas pelkästään yksivärinen.
Vaistomaisesti tajusin seurata lattiassa olevaa viivaa. Se kulki ylös ja alas, lattian poikki. Ylös ja alas, ylös ja alas, ylös ja alas. Kuljin sitä pitkin ja tiesin, että en eksyisi eikä minulle tapahtuisi mitään niin kauan, kuin pysyisin sillä.
Välillä seinät tuntuivat kaatuvan päälleni, välillä taas seiniä ei ollut ollenkaan. Mutta minä kuljin viivaa pitkin, vasemmalta oikealle, oikealta vasemmalle, ja kuljin tasaista tahtia eteenpäin. Jossakin kohtaa tulin suurelle aukealle, jonka toisella puolella näin jo labyrintin keskustan, mutta koska viiva ei vienyt sinne, arvasin, että minulle tapahtuisi jotakin, jos koettaisin oikoa.
Kun labyrintti ympärilläni muuttui punaiseksi lattiasta kattoon ja seinillä oleviin lyhtyihin asti, tiesin, että minun tuli olla entistä varovaisempi. Hiivin viivaa pitkin, ylös ja alas, sivulta toiselle, ja pysähdyin, kun näin varjoja nurkan takana. Edessäni olevasta tiehaaraasta, aivan minun nenäni edestä kulki sotilaita, kolme punaista, yksi oranssi ja taas kolme punaista. He eivät kuitenkaan tuntuneet näkevän minua, ehkä siksi, koska olin tiiviisti viivan päällä ja se jotenkin piti minut piilossa.
Kun sotilaat olivat kulkeneet ohi, jatkoin viivalla kulkua, yhä eteenpäin, läpi punaisten käytävien, läpi oranssien käytävien, sitten keltaisten, vihreiden, sinisten ja violettien käytävien. Joka värin kohdalla edestäni kulki ensiksi kolme sen väristä sotilasta, yksi erin värinen ja sitten taas kolme oikean väristä. Lopulta kaikki muuttui aivan valkoiseksi ja pelkäsin, että kaikessa valkoisuudessa kadottaisin viivan altani, mutta koetin kulkea eteenpäin vaistoni avulla sillä kohdin, missä oletin viivan kulkevan.
Kaukana näin käytävän, joka oli aivan musta, lattialla vasemmalta oikealle kulkevaa viivaaa lukuun ottamatta. Tiesin, että musta käytävä olisi viimeinen kohta ennen labyrintin keskustaa. Mutta juuri kun olin pääsemässä mustan ja valkean rajalle, näin, että olin harhautunut aavistuksen verran viivalta... ja sitten heräsin.
Vaistomaisesti tajusin seurata lattiassa olevaa viivaa. Se kulki ylös ja alas, lattian poikki. Ylös ja alas, ylös ja alas, ylös ja alas. Kuljin sitä pitkin ja tiesin, että en eksyisi eikä minulle tapahtuisi mitään niin kauan, kuin pysyisin sillä.
Välillä seinät tuntuivat kaatuvan päälleni, välillä taas seiniä ei ollut ollenkaan. Mutta minä kuljin viivaa pitkin, vasemmalta oikealle, oikealta vasemmalle, ja kuljin tasaista tahtia eteenpäin. Jossakin kohtaa tulin suurelle aukealle, jonka toisella puolella näin jo labyrintin keskustan, mutta koska viiva ei vienyt sinne, arvasin, että minulle tapahtuisi jotakin, jos koettaisin oikoa.
Kun labyrintti ympärilläni muuttui punaiseksi lattiasta kattoon ja seinillä oleviin lyhtyihin asti, tiesin, että minun tuli olla entistä varovaisempi. Hiivin viivaa pitkin, ylös ja alas, sivulta toiselle, ja pysähdyin, kun näin varjoja nurkan takana. Edessäni olevasta tiehaaraasta, aivan minun nenäni edestä kulki sotilaita, kolme punaista, yksi oranssi ja taas kolme punaista. He eivät kuitenkaan tuntuneet näkevän minua, ehkä siksi, koska olin tiiviisti viivan päällä ja se jotenkin piti minut piilossa.
Kun sotilaat olivat kulkeneet ohi, jatkoin viivalla kulkua, yhä eteenpäin, läpi punaisten käytävien, läpi oranssien käytävien, sitten keltaisten, vihreiden, sinisten ja violettien käytävien. Joka värin kohdalla edestäni kulki ensiksi kolme sen väristä sotilasta, yksi erin värinen ja sitten taas kolme oikean väristä. Lopulta kaikki muuttui aivan valkoiseksi ja pelkäsin, että kaikessa valkoisuudessa kadottaisin viivan altani, mutta koetin kulkea eteenpäin vaistoni avulla sillä kohdin, missä oletin viivan kulkevan.
Kaukana näin käytävän, joka oli aivan musta, lattialla vasemmalta oikealle kulkevaa viivaaa lukuun ottamatta. Tiesin, että musta käytävä olisi viimeinen kohta ennen labyrintin keskustaa. Mutta juuri kun olin pääsemässä mustan ja valkean rajalle, näin, että olin harhautunut aavistuksen verran viivalta... ja sitten heräsin.
26.1.2019
Dwandalainen lastenloru (tunnetuimmat ja parhaiten säilyneet säkeet hyvin vanhasta, tuntemattoman pituisesta laulusta):
Jos lentää tahdot linnun lailla
silloin etsi, vuoren alla
kasvaa sinisiipikukka
sinisiipikukka.
Jos suru sinut usein valtaa
kulje silloin joen rantaan
siellä nousee ilonmarja
aidon ilon marja.
Jos rakkautta tahdot voittaa
tai särkynyttä sydäntä parantaa
Kuuniityllä on punasulo
aito punasulo.
Jos pitkän unen syliin tahdot
siihen löytyy keinot
leikkaa iltahämynjuurta
iltahämyä.
Jos et enää täällä tahdo
tunteen kuohussa olla,
vastaus on sysituho.
Kielletty sysituho.
Jos lentää tahdot linnun lailla
silloin etsi, vuoren alla
kasvaa sinisiipikukka
sinisiipikukka.
Jos suru sinut usein valtaa
kulje silloin joen rantaan
siellä nousee ilonmarja
aidon ilon marja.
Jos rakkautta tahdot voittaa
tai särkynyttä sydäntä parantaa
Kuuniityllä on punasulo
aito punasulo.
Jos pitkän unen syliin tahdot
siihen löytyy keinot
leikkaa iltahämynjuurta
iltahämyä.
Jos et enää täällä tahdo
tunteen kuohussa olla,
vastaus on sysituho.
Kielletty sysituho.
28.1.2019
Aurinko kipusi taivaalle, värjäten maiseman kullankauniiseen hehkuun - mutta sen valo ei läpäissyt sydämessäni häilyviä varjoja. Seisoin ikkunassa, katsellen alhaalla leviävää hääpaikkaa, penkit rivissä odottaen, juhlakoristeet tuulettomassa aamussa riippuen. Purin huultani ja hillitsin haluani kävellä hillittömästi edes takaisin.
"Lopeta tuo," äidin ääni tuli sohvalta takaani. "Jos puret huulesi rikki, meidän on vaikeampi laittaa huulipunaa. No niin, on aivan normaalia olla hermostunut, mutta kyllä se siitä lutviutuu." Hänen äänensä onnistui jotenkin olemaan samaan aikaan sekä tuomitseva että rauhoittava. Mutta äitikään ei kyennyt arvaamaan, mikä minua hermostutti.
Minä rakastin Edwiniä, aivan oikeasti. Kun olin saanut taistelukentältä viestin, että hän oli kuollut vihollisen tulituksessa, olin vannonut itselleni, etten ikinä rakastaisi ketään toista, en ikinä enää. En kertonut siitä kenellekään, kaikki olisivat vain sanoneet, että olin liian nuori sanomaan mitään tuollaista, että aika vielä parantaisi haavat. Mutta minä tiesin, ettei minulle olisi ketään muuta kuin Edwin. Kyse ei ollut pelkästään särkyneestä sydämestä, vaan minun koko olemukseni tiesi sen.
Kun Edwin oli yllättäen palannut, olin ollut räjähtää riemusta. Aivoihini oli piirtynyt selkeänä se hetki, kun Edwin oli kulkenut tietä ylös ja olin nähnyt hänet jo kaukaa enkä ollut voinut uskoa silmiäni. Olin tunnistanut hänen kävelynsä jo kaukaa, olin epäuskosta mykkänä. Mutta siinä Edwin oli, piteli minua sylissään ja minä takerruin häneen ja itkin ja sopersin jotakin, jota en enää muista, sanoja sydämeni pohjasta.
Tunsin itseni onnekkaaksi, hieman liiankin onnekkaaksi. En ollut ainoa morsian, jolle oli tullut suruviesti sotatantereelta. Minun viestini oli vain osoittautunut valheeksi. Minä olin kuitenkin onneni kukkuloilla. Edwin oli rinnallani, se oli ainoa asia, jolla oli ikinä mitään väliä.
Jokin oli kuitenkin... vialla. Olisin ymmärtänyt, jos hän olisi osoittanut, että sota oli haavoittanut hänen sisimpäänsä. Olisimme voineet taistella yhdessä, pikkuhiljaa kasvattaa takaisin luottamusta ja toivoa tulevaan. Mutta Edwin vaikutti aivan tavalliselta, liiankin tavalliselta. Hän oli kuin sotaa ei olisi ollutkaan - hän oli iloinen, suunnitteli häitämme ja tulevaisuuttamme, houkutteli minua mukaansa ajeluille ja laski leikkiä aivan kuin ennen. Aivan kuin hän ei olisi viettänyt juuri kahta vuotta maailman kamalimmassa pakassa, aivan kuin me ihmiset täällä kotona emme olisi itsekin nähneet häivähdystä sodan kauhuista.
Edwin ei tuntunut enää Edwiniltä. Ja häpesin itseäni tuosta ajatuksesta. Hän oli sentään selvinnyt, hän oli sentään tullut luokseni.
Silti jokin ääni sisälläni huusi häitä keskeytettäväksi, halusi pakoon, halusi kysyä Edwiniltä, mikä hänessä oli muuttunut ja miksi. Miksi hän oli niin aurinkoinen, miksi hän ei näyttänyt enää ikinä varjoisia puoliaan. Mikä hänet oli vallannut.
Selkäpiitäni pitkin kulki väreitä, kun ajattelin kuulemiani huhuja. Huhuja miehistä, jotka olivat jotenkin kummasti selvinneet haavoista, joiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tappaa heidät. Huhuja miehistä, jotka olivat sen jälkeen muuttuneet. Heidän sydämensä lyö, mutta jos heitä viiltää, he eivät vuoda verta. He eivät tunne kipua eivätkä väsymystä eivätkä sairastu. He käyttäytyvät kuten ennenkin, mutta heistä puuttuu jokin osa, jokin joka tekisi heistä tavallisia ihmisiä, todella eläviä. Aivan kuin he olisivat kuolleet, mutta palanneet takaisin henkiin, vain jotta pääsisivät vielä kerran rakkaidensa luo. Mutta mitä tekemään? Sillä mitä tekemistä kuolleilla on ikinä elävien kanssa?
Mutta ne olivat vain huhuja, koetin vakuuttaa itselleni. Vain huhuja. Edwin oli elossa, hänen täytyi olla. Ehkä tämä tunne johtui vain siitä, että olin itse muuttunut liian paljon, ja sekin menisi pian ohitse.
Kaikki oli hyvin. Olin menossa naimisiin rakastamani miehen kanssa, olin saanut hänet takaisin. Olin onnellinen, kaikki meni niin kuin pitikin.
Eikö niin?
"Lopeta tuo," äidin ääni tuli sohvalta takaani. "Jos puret huulesi rikki, meidän on vaikeampi laittaa huulipunaa. No niin, on aivan normaalia olla hermostunut, mutta kyllä se siitä lutviutuu." Hänen äänensä onnistui jotenkin olemaan samaan aikaan sekä tuomitseva että rauhoittava. Mutta äitikään ei kyennyt arvaamaan, mikä minua hermostutti.
Minä rakastin Edwiniä, aivan oikeasti. Kun olin saanut taistelukentältä viestin, että hän oli kuollut vihollisen tulituksessa, olin vannonut itselleni, etten ikinä rakastaisi ketään toista, en ikinä enää. En kertonut siitä kenellekään, kaikki olisivat vain sanoneet, että olin liian nuori sanomaan mitään tuollaista, että aika vielä parantaisi haavat. Mutta minä tiesin, ettei minulle olisi ketään muuta kuin Edwin. Kyse ei ollut pelkästään särkyneestä sydämestä, vaan minun koko olemukseni tiesi sen.
Kun Edwin oli yllättäen palannut, olin ollut räjähtää riemusta. Aivoihini oli piirtynyt selkeänä se hetki, kun Edwin oli kulkenut tietä ylös ja olin nähnyt hänet jo kaukaa enkä ollut voinut uskoa silmiäni. Olin tunnistanut hänen kävelynsä jo kaukaa, olin epäuskosta mykkänä. Mutta siinä Edwin oli, piteli minua sylissään ja minä takerruin häneen ja itkin ja sopersin jotakin, jota en enää muista, sanoja sydämeni pohjasta.
Tunsin itseni onnekkaaksi, hieman liiankin onnekkaaksi. En ollut ainoa morsian, jolle oli tullut suruviesti sotatantereelta. Minun viestini oli vain osoittautunut valheeksi. Minä olin kuitenkin onneni kukkuloilla. Edwin oli rinnallani, se oli ainoa asia, jolla oli ikinä mitään väliä.
Jokin oli kuitenkin... vialla. Olisin ymmärtänyt, jos hän olisi osoittanut, että sota oli haavoittanut hänen sisimpäänsä. Olisimme voineet taistella yhdessä, pikkuhiljaa kasvattaa takaisin luottamusta ja toivoa tulevaan. Mutta Edwin vaikutti aivan tavalliselta, liiankin tavalliselta. Hän oli kuin sotaa ei olisi ollutkaan - hän oli iloinen, suunnitteli häitämme ja tulevaisuuttamme, houkutteli minua mukaansa ajeluille ja laski leikkiä aivan kuin ennen. Aivan kuin hän ei olisi viettänyt juuri kahta vuotta maailman kamalimmassa pakassa, aivan kuin me ihmiset täällä kotona emme olisi itsekin nähneet häivähdystä sodan kauhuista.
Edwin ei tuntunut enää Edwiniltä. Ja häpesin itseäni tuosta ajatuksesta. Hän oli sentään selvinnyt, hän oli sentään tullut luokseni.
Silti jokin ääni sisälläni huusi häitä keskeytettäväksi, halusi pakoon, halusi kysyä Edwiniltä, mikä hänessä oli muuttunut ja miksi. Miksi hän oli niin aurinkoinen, miksi hän ei näyttänyt enää ikinä varjoisia puoliaan. Mikä hänet oli vallannut.
Selkäpiitäni pitkin kulki väreitä, kun ajattelin kuulemiani huhuja. Huhuja miehistä, jotka olivat jotenkin kummasti selvinneet haavoista, joiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tappaa heidät. Huhuja miehistä, jotka olivat sen jälkeen muuttuneet. Heidän sydämensä lyö, mutta jos heitä viiltää, he eivät vuoda verta. He eivät tunne kipua eivätkä väsymystä eivätkä sairastu. He käyttäytyvät kuten ennenkin, mutta heistä puuttuu jokin osa, jokin joka tekisi heistä tavallisia ihmisiä, todella eläviä. Aivan kuin he olisivat kuolleet, mutta palanneet takaisin henkiin, vain jotta pääsisivät vielä kerran rakkaidensa luo. Mutta mitä tekemään? Sillä mitä tekemistä kuolleilla on ikinä elävien kanssa?
Mutta ne olivat vain huhuja, koetin vakuuttaa itselleni. Vain huhuja. Edwin oli elossa, hänen täytyi olla. Ehkä tämä tunne johtui vain siitä, että olin itse muuttunut liian paljon, ja sekin menisi pian ohitse.
Kaikki oli hyvin. Olin menossa naimisiin rakastamani miehen kanssa, olin saanut hänet takaisin. Olin onnellinen, kaikki meni niin kuin pitikin.
Eikö niin?