1.9.2018
Alina oli viimeinen olento maailmassa, jonka olisi voinut kuvitella vaaralliseksi. Itseasiassa Alinaa ei voinut kuvitella miksikään muuksi kuin äidiksi ja aviovaimoksi. Hän oli niin omistautunut perheelleen, ei pelkästä velvollisuudesta, vaan täydestä sielustaan, että oli vaikea edes kuvitella hänen olleen joskus lapsi, tai teini, tai vastarakastunut tai ylipäätään jotakin muuta kuin äiti. Alina piti siitä. Hän kertoi usein ja kovaan ääneen, ei rehennellen vaan sillä täysin aidolla äänensävyllä, joka oli niin tyypillinen hänelle, että hän oli tyytyväinen elämäänsä juuri tällaisena. Hän oli juuri siinä paikassa, johon hän oli syntynytkin. Johon hän oli itse raivannut tien ja rakentanut asuinsijansa.
"Sehän on elämän tarkoitus. Se, että jättää jotain hyvää jälkeensä," hän sanoi usein muille. "Että rakastaa ja tulee rakastetuksi, ja tekee elämällään jotakin, joka tuo itsellekin tyydytystä. Jä sitä äitiys minulle juuri on. Elämäni olisi tyhjä ilman lasteni ääniä, sylini olisi autio, jos siihen ei olisi joku koko ajan kiipeämässä." Eihän Alinan elämä tietenkään täydellistä ollut. Ei se koskaan ole. Mutta vaikka lapset usein kinastelivatkin, aiheuttivat huolta ja rahat piti laskea viimeistä senttiä myöten, ei niillä elämän ikävillä puolilla lopulta ollut niin suurta väliä - kun riidat oli sovittu ja huolenaiheet selvitetty ja budjetit laskettu, niin sydän saattoi taas täyttyä rakkaudesta ja ilosta.
Alina oli siis onnellinen. Hänen aviomiehensä oli onnellinen. Hänen lapsensa olivat onnellisia. Ja niin kaikki olisi jatkunut kenties heidän elämänsä loppuun asti, ellei...
Ellei.
Sillä vaikka perhe on yksikkö, ja vaikka tuo yksikkö olisikin pieni onnellinen kupla - sen ympärillä avautuu siltikin valtameri täynnä synkkiä virtauksia. Eikä Alina voinut mitään sille, että lopulta aalto iski heidän kuplansa ylitse ja hajotti kaiken peruuttaamattomasti. Että maailma heidän ympärillään eli ja muuttui - eikä välttämättä hyvään suuntaan.
Se tapahtui niin lyhyessä ajassa. Se tapahtui niin selittämättömästi. Missä maailmassa on mahdollista, että aivan tavallinen arki-ilta avautuu seuraavana aamuna siihen, että sotilaat jyskyttävät ovea auki ja heiluttelevat virallisia lappuja vielä unisten silmien edessä? Missä maailmassa on oikein, että talon asukkaat pistetään jonoon ja marssitetaan kädet ylhäällä pihalle riviin ammuttavaksi. Mikä maailma on niin julma, että teloitettavaksi kuljetetaan kaikki muut paitsi yksi perheen jäsen. Yksi jäsen, joka joutuu katsomaan ja kokemaan, miltä tuntuu kun keuhkot ja sydän revitään irti rinnasta, mutta silti sitä hengittää, silti jää eloon. Vaikka kaikki minkä takia eli, on tuhottu siinä, huolellahoidetun narsissipenkin vieressä.
"Olen pahoillani aiheuttamastamme vaivasta. On varsin ikävää rikkoa perheitä, mutta tiedäthän sinä Säädökset. Koeta ensi kerralla valita aviomiehesi hiukan paremmin - hiukan puhtaammin. Jos pistät aviohakemukset menemään, ehdit kenties hankkia vielä pari lasta. Korvaukseksi, tiedäthän." Sotilaan kasvoja ei näkynyt kiiltävän visiirin takaa. Ei kasvoja joita vihata. Vain kiiltävänharmaa puku, asiallinen, auktoriteettinen. Puku, joka yllä saattoi ihmisten - lasten - tappamista kutsua ikävyydeksi, ja ihmiset jaoitella kelvollisiin ja kelvottomiin vain sen takia, mitä he ovat ja mistä ovat tulleet.
Alina oli viimeinen olento maailmassa, jonka olisi voinut kuvitella vaaralliseksi. Olihan se hyvin onnetonta, että hänen perheensä täytyi mennä, naapurit sanoivat. Mutta vaikka Säädökset olivat tiukkoja, kyllähän Alina niitten noudattamista jatkaisi. Hankkisi itselleen sen uuden perheen, varmastikin.
Mutta Alina ei pistänyt avioliittohakemuksia. Alina ei noudattanut muitten odotuksia. Viikon kuluttua, kun tomu oli jo alkanut hiukan laskeutua, joku murtautui Sotilastukikohtaan, levitti bensiiniä ja räjähteitä konehalliin, päämajoille, asuinparakeille ja koko alueelle, ja aiheutti ilotulituksen, jota ei oltu konsanaan nähty. Tekijää ei saatu koskaan selville, sillä siitä tulimyrskystä selvisi muutenkin vain kourallinen muita kokeneempia ja onnekkaampia sotilaita - oli siis luultavaa, että tekijä oli kuollut oman sabotaasinsa seurauksena. Mutta kummallisin seikka koko touhussa oli, että Alina, tuikitavallinen, uskollinen kansalainen, rakastettu äiti ja aviopuoliso, raportoitiin kotoaan kadonneeksi pari päivää tapahtuman jälkeen, kun naapurit viimeinkin huolestuivat pimeästä ja elottomalta vaikuttavasta talosta.
Alina ei palannut enää ikinä tuohon kaupunkiin, jossa hänen edellinen elämänsä oli loppunut yhdessä kauhuntäyttämässä aamussa ja uusi elämänsä alkanut yhdessä tulentäyteisessä yössä. Hänellä oli liikaa kiireitä johtaessaan sotaa - vastustaessaan juuri tuota elintä, joka puki ihmiset univormuihin ja lähetti tuhoamaan tavallisten, vaarattomien ihmisten elämiä. Hänellä ei ollut aikaa enää palata menneisyyteen, kun piti taistella niin, ettei kenenkään toisen hänenlaisensa elämä tuhoutuisi. Ettei enää kukaan muu näkisi peilistä kasvoillaan pelkkää kärsimystä ja kostonhimoa.
Hänellä oli kiire vuodattaa verta sen takia, että vielä joskus, jossakin, joku hänenkaltaisensa nainen saattaisi sanoa: "Elämän tärkein asiahan on rakastaa ja tulla rakastetuksi," - ja saada sellaisen elämän.
"Sehän on elämän tarkoitus. Se, että jättää jotain hyvää jälkeensä," hän sanoi usein muille. "Että rakastaa ja tulee rakastetuksi, ja tekee elämällään jotakin, joka tuo itsellekin tyydytystä. Jä sitä äitiys minulle juuri on. Elämäni olisi tyhjä ilman lasteni ääniä, sylini olisi autio, jos siihen ei olisi joku koko ajan kiipeämässä." Eihän Alinan elämä tietenkään täydellistä ollut. Ei se koskaan ole. Mutta vaikka lapset usein kinastelivatkin, aiheuttivat huolta ja rahat piti laskea viimeistä senttiä myöten, ei niillä elämän ikävillä puolilla lopulta ollut niin suurta väliä - kun riidat oli sovittu ja huolenaiheet selvitetty ja budjetit laskettu, niin sydän saattoi taas täyttyä rakkaudesta ja ilosta.
Alina oli siis onnellinen. Hänen aviomiehensä oli onnellinen. Hänen lapsensa olivat onnellisia. Ja niin kaikki olisi jatkunut kenties heidän elämänsä loppuun asti, ellei...
Ellei.
Sillä vaikka perhe on yksikkö, ja vaikka tuo yksikkö olisikin pieni onnellinen kupla - sen ympärillä avautuu siltikin valtameri täynnä synkkiä virtauksia. Eikä Alina voinut mitään sille, että lopulta aalto iski heidän kuplansa ylitse ja hajotti kaiken peruuttaamattomasti. Että maailma heidän ympärillään eli ja muuttui - eikä välttämättä hyvään suuntaan.
Se tapahtui niin lyhyessä ajassa. Se tapahtui niin selittämättömästi. Missä maailmassa on mahdollista, että aivan tavallinen arki-ilta avautuu seuraavana aamuna siihen, että sotilaat jyskyttävät ovea auki ja heiluttelevat virallisia lappuja vielä unisten silmien edessä? Missä maailmassa on oikein, että talon asukkaat pistetään jonoon ja marssitetaan kädet ylhäällä pihalle riviin ammuttavaksi. Mikä maailma on niin julma, että teloitettavaksi kuljetetaan kaikki muut paitsi yksi perheen jäsen. Yksi jäsen, joka joutuu katsomaan ja kokemaan, miltä tuntuu kun keuhkot ja sydän revitään irti rinnasta, mutta silti sitä hengittää, silti jää eloon. Vaikka kaikki minkä takia eli, on tuhottu siinä, huolellahoidetun narsissipenkin vieressä.
"Olen pahoillani aiheuttamastamme vaivasta. On varsin ikävää rikkoa perheitä, mutta tiedäthän sinä Säädökset. Koeta ensi kerralla valita aviomiehesi hiukan paremmin - hiukan puhtaammin. Jos pistät aviohakemukset menemään, ehdit kenties hankkia vielä pari lasta. Korvaukseksi, tiedäthän." Sotilaan kasvoja ei näkynyt kiiltävän visiirin takaa. Ei kasvoja joita vihata. Vain kiiltävänharmaa puku, asiallinen, auktoriteettinen. Puku, joka yllä saattoi ihmisten - lasten - tappamista kutsua ikävyydeksi, ja ihmiset jaoitella kelvollisiin ja kelvottomiin vain sen takia, mitä he ovat ja mistä ovat tulleet.
Alina oli viimeinen olento maailmassa, jonka olisi voinut kuvitella vaaralliseksi. Olihan se hyvin onnetonta, että hänen perheensä täytyi mennä, naapurit sanoivat. Mutta vaikka Säädökset olivat tiukkoja, kyllähän Alina niitten noudattamista jatkaisi. Hankkisi itselleen sen uuden perheen, varmastikin.
Mutta Alina ei pistänyt avioliittohakemuksia. Alina ei noudattanut muitten odotuksia. Viikon kuluttua, kun tomu oli jo alkanut hiukan laskeutua, joku murtautui Sotilastukikohtaan, levitti bensiiniä ja räjähteitä konehalliin, päämajoille, asuinparakeille ja koko alueelle, ja aiheutti ilotulituksen, jota ei oltu konsanaan nähty. Tekijää ei saatu koskaan selville, sillä siitä tulimyrskystä selvisi muutenkin vain kourallinen muita kokeneempia ja onnekkaampia sotilaita - oli siis luultavaa, että tekijä oli kuollut oman sabotaasinsa seurauksena. Mutta kummallisin seikka koko touhussa oli, että Alina, tuikitavallinen, uskollinen kansalainen, rakastettu äiti ja aviopuoliso, raportoitiin kotoaan kadonneeksi pari päivää tapahtuman jälkeen, kun naapurit viimeinkin huolestuivat pimeästä ja elottomalta vaikuttavasta talosta.
Alina ei palannut enää ikinä tuohon kaupunkiin, jossa hänen edellinen elämänsä oli loppunut yhdessä kauhuntäyttämässä aamussa ja uusi elämänsä alkanut yhdessä tulentäyteisessä yössä. Hänellä oli liikaa kiireitä johtaessaan sotaa - vastustaessaan juuri tuota elintä, joka puki ihmiset univormuihin ja lähetti tuhoamaan tavallisten, vaarattomien ihmisten elämiä. Hänellä ei ollut aikaa enää palata menneisyyteen, kun piti taistella niin, ettei kenenkään toisen hänenlaisensa elämä tuhoutuisi. Ettei enää kukaan muu näkisi peilistä kasvoillaan pelkkää kärsimystä ja kostonhimoa.
Hänellä oli kiire vuodattaa verta sen takia, että vielä joskus, jossakin, joku hänenkaltaisensa nainen saattaisi sanoa: "Elämän tärkein asiahan on rakastaa ja tulla rakastetuksi," - ja saada sellaisen elämän.
3.9.2018
Sinä olet minulle velkaa, muistatko?
Sinä olit valmis maksamaan
kun kompuroit ovelleni kylmässä yössä
ja anoit apuani silmät vesissä.
Nyt olen tässä, odotan velkojani.
Aina jälkeenpäin, kun kaikki on taas hyvin
sitä tajuaa, miten on luvannut osan itsestään
eikä mikään mitä sait tunnu täyttävän sitä tyhjää
kohtaa sisimmässäsi.
Mutta katsos, näin se toimii, maailma
Yksi toivomus siellä
toinen kuiskattuna tähtien keskelle
ja äkkiä sinä oletkin kuin muut
nuo kivikasvoiset
sillä minä olen tullut noutamaan velkani
olen tullut noutamaan sinun sielusi
pala palalta
vaikket tiennyt sitä lupaavasi.
Sillä katsos:
meidän aivomme eivät ymmärrä,
että sydän on sielulle koti.
Joten anna se tänne!
Se on minun!
Minä revin sen vaikka itse rinnastasi!
Pistän sinua ja turrutan!
Kunnes et tunne mitään, et ole mitään et rakasta ketään!
Ja silloin olet maksanut velkasi
- ellet sitten halua jotakin lisää.
minähän olen aina valmis myymään
Sinä olit valmis maksamaan
kun kompuroit ovelleni kylmässä yössä
ja anoit apuani silmät vesissä.
Nyt olen tässä, odotan velkojani.
Aina jälkeenpäin, kun kaikki on taas hyvin
sitä tajuaa, miten on luvannut osan itsestään
eikä mikään mitä sait tunnu täyttävän sitä tyhjää
kohtaa sisimmässäsi.
Mutta katsos, näin se toimii, maailma
Yksi toivomus siellä
toinen kuiskattuna tähtien keskelle
ja äkkiä sinä oletkin kuin muut
nuo kivikasvoiset
sillä minä olen tullut noutamaan velkani
olen tullut noutamaan sinun sielusi
pala palalta
vaikket tiennyt sitä lupaavasi.
Sillä katsos:
meidän aivomme eivät ymmärrä,
että sydän on sielulle koti.
Joten anna se tänne!
Se on minun!
Minä revin sen vaikka itse rinnastasi!
Pistän sinua ja turrutan!
Kunnes et tunne mitään, et ole mitään et rakasta ketään!
Ja silloin olet maksanut velkasi
- ellet sitten halua jotakin lisää.
minähän olen aina valmis myymään
5.9.2018
Käteni tärisivät, kuin resonoiden kaukana kuuluvaa rummun tärinää. Istuin pimeässä huoneessa, kapealla penkillä muiden tovereitteni kanssa ja yritin esittää mahdollisimman rauhallista. Mutta totuudelle ei voinut mitään: Henkien yö oli tullut viimeinkin, ja minä olin kuolla pelosta.
Pimeässä ympärilläni näkyi vain kalpeita, aavemaisia hahmoja, mutta valon puutteesta huolimatta saatoin tuntea tutut ihmiset ympärilläni - heidän hengityksensä, liikahteluksensa ja olemuksensa. Penkki, jolla istuimme, oli sen verran ahdas, että olin suorastaan kiilautunut Chatiyan ja Usekin väliin. Ihoni oli hikinen niistä kohdista, joissa se kosketti heitä, ja pimeä huone oli tunkkainen kaikista niistä keuhkoista, jotka sen ilmaa käyttivät. Ilmassa oli hien ja jännityksen tuoksu.
"Sattuukohan se?" Olin hämmästynyt, että Chatiya oli sitetänyt tätä painostavaa hiljaisuutta näinkin kauan. "Se... kun..." Hänen äänensä vaimeni, kun hän ei kyennyt saamaan sanoja ulos suustaan. Vastapäisellä penkillä istuva Hasam-muori sihahti hänelle vaikenemisen merkiksi. Saatoin nähdä pimeässä Hasamin kyyryn siluetin tummaa telttakangasta vasten. Tänään hän oli jättänyt raskaat, kirjavat shaalinsa pois ja pukenut ylleen vain yksinkertaisen, ruskean nutun, niin kuin me muutkin. Olin jostakin syystä olettanut, ettei Hasam eroaisi tutusta vaateparrestaan edes Henkien yön rituaalin vuoksi.
Niin, sattuukohan se, ajattelin mielessäni hiukan sarkastisesti. Henkien yö pidetään vain kymmenen vuoden ja yhden päivän välein, mutta silti olin kuullut lukemattomia, usein värikkäitä selostuksia rituaalin suorittamisesta ja sen läpikäyvien ihmisten muutoksista. Olin ollut kuusi vuotta, kun edellinen Henkien yö oli pidetty eikä äiti ollut päästänyt minua katsomaan; olin ollut siitä jälkeenpäin onnellinen, sillä olin kuullut tuskanhuudot, eläimelliset kiljaisut ja rytmikkään rummunsoiton kotitelttaan asti, enkä ollut saanut unta koko yönä. Olin joskus sen jälkeenkin nähnyt tuosta yöstä painajaisia.
En voinut ymmärtää, miksi kaupunkimme ei vain jättänyt rituaalia väliin. Eihän meidän ollut oikeastaan pakko vastata Henkien kutsuun. Olin kuullut useista eri telttakylistä ja kansoista, jotka eivät kutsuneet Henkiä luokseen kuten meidän väkemme, ja heidän asiansa näyttivät menevän aivan mukavasti. Heidän ei tarvinnut edes kuluttaa jatkuvasti osaa ruokavaroistaan senhetkisten Henkien palvelemiseen. Puhumattakaan siitä, ettei heidän tarvinnut koskaan pelätä, että joskus riitissä tulisi kymmenen vuoden vieraisille joku ikävämpi Henki - tai jotakin vielä pahansuovempaa.
Teltan oviläppä avautui paljastaen hetkeksi tähtitaivaan, ennen kuin tumma hahmo kumartui läpän suulle ja astui sisään. "On aika," tunnistin Marvan matalan äänen. "Rituaalin aloittamiseksi teidän kaikkien valittujen tulee juoda yksi kulaus tätä juomaa, jota Henkienkuulija on teille valmistanut. Se maistuu pahalta, mutta älkää sylkäiskö sitä pois tai juoko sitä liikaa. Se auttaa teitä kestämään sen, mitä on tulossa, joten vahingoitatte vain itseänne, jos vastustatte."
Marva ahtautui keskellemme telttaan ja alkoi kuljettaa juomakulhoa jokaisen kohdalle. Viiden lapsen äitinä häntä ei huijattu helposti, joten hän tunnusteli aina juojan posket ja kurkun varmistaen, että juoma tosiaankin meni juojan kurkusta alas. Mitä lähemmäs minua kulho tuli, sitä enemmän halusin tehdä jonkin viimeisen epätoivoisen vastustuksen eleen - tyrkätä kulho maahan, paeta teltasta, huutaa ja potkia, aivan mitä tahansa, jotta minun ei tarvitsisi astua tästä teltasta kohti elämäni päätöstä.
Sillä sehän se odotti. Viime täysikuusta lähtien, kun Henkientuntija oli vetänyt kymmenen nimeä kaupunkilaisten nimien joukosta Hengille tarjottavaksi, minusta oli tullut jonkun muun kuin itseni omaisuutta. Minä kuuluin jo Hengille, taistelin sitä vastaan tai en - nuo seitsemäntoista vuotta, jotka olin elänyt kehitellen itselleni tavallista elämää, olivat poispyyhkäistyt heti kun Henkientuntija oli lausunut minun nimeni. Minusta ei tulisi ikinä ammatintaitajaa, vaimoa, äitiä, isoäitiä tai mitään muutakaan. Tänä iltana minun olisi väistyttävä omassa kehossani jonnekin taka-alalle ja annettava valta jollekin tuntemattomalle Hengelle, joka sitten käyttäisi koko elämänvoimani, viisauteni ja kykyni kymmenessä vuodessa loppuun, kunnes ruumis jossa asuin, palaisi tuhkaksi.
En halunnut tätä, en halunnut tuhoutua, en halunnut menettää tulevaisuuttani - mutta silti en liikkunut, en hyökännyt tai paennut, vaan ojensin käteni ottamaan maljan huulilleni, kun Marva toi sen kohdalleni. Silti pakottauduin nielemään juoman, joka tuntui kurkussa tervalta ja maistui melkein yhtä katkeralta kuin tuska elämäni menettämistestä. Ja kun malja sitten meni seuraavalle, ei perääntymistä enää ollut. Kun laskin kädet takaisin syliini, ne eivät enää tärisseet. Tunsin leijailevani, vaikka istuinkin yhä penkillä. Huuleni olivat turrat, ja kehoni surisi ja värisi kuin sisälläni olisi ollut ampiaispesä. Sisimpäni tuntui jotenkin... laajenevan, kuin mielessäni ja ruumiissani olisi äkkiä ollut ylimmääräistä tilaa.
Ja sitten meitä äkkiä johdatettiinkin jo ulos tähtien tuikkeeseen ja nuotion valoon. Samaan aikaan näin joka ikisen tähden, tunsin jalkojeni alla joka ikisen ruohonkorren, kaikki ympärilläni olevat ihmiset - enkä siltikään kyennyt tajuamaan ja erittelemään kunnolla mitään näkemääni. En tunnistanut kasvoja ympärilläni, tähdet tuntuivat olevan vierailla paikoilla, ja ainoa tuttu asia oli rummun tykytys, sydämenlyöntien kaltainen, joka äkkiä tuntui kutsuvan minua luokseen. Rumpujen äänet ja Henkientuntijan värisevä laulu kietoutui yössä meidän ympärillemme ja sisimpäämme ja minä katosin siihen kuin pisara mereen.
Rumpujen laulu jatkui, mutta Henkientuntija kulki ympärillämme ja puhui taivalle ja maalle, yleisölle ja meille. Ympärilläni kuului kuiskailua ja kihinää, kuin vastauksia Henkientuntijalle, vaikka kenenkään huulet eivät liikkuneet, ja tajusin Henkien tulevan kutsuttuna yhä vain lähemmäs ja lähemmäs meitä. Näkymättömät kädet koskettivat hiuksiani ja käsiäni, kuiskuttelivat korviini ja sipaisivat kasvojani uteliaana. Kokeillen ja tutkaillen.
Käteeni tarttui jokin ja olin riuhtaista sen irti, luullen sitä uteliaaksi hengeksi, mutta jokin osa mielestäni tunnisti Hasamin ryppyiset sormet. Hänen kätensä tärisi, ja muistin, että Hasam oli sen verran vanha, että oli varmasti nähnyt Henkien yön rituaalit useampaan kertaan omin silmin. Mikä sääli tulla valituksi noin vanhana, vielä valveilla oleva osa mielestäni pohti. Häntä pelotti ehkä enemmän kuin meitä muita yhteensä, sillä mistä saattoi tietää, että hänen heikko kehonsa kestäisi riitin läpi?
Äkkiä Henkientuntijan kasvot ilmestyivät eteeni. Huomasin, että hänellä oli kahdet kasvot - tavalliset ja toiset, joita en ollut ennen nähnyt, Hengille tarkoitetut. Ne näyttivät yllättävän ystävällisiltä. Henkientuntija kohotti kaksi sormeaan kasvoilleni ja piirsi niihin jotakin jollakin viileällä, nestemäisellä aineella - verta, vettä, öljyä?
Sitten Henkientuntija katosi edestäni, ja jäljelle jäivät pelkät rummut. Niitten ääni tuntui muuttuvan koko ajan vain kovemmaksi ja kovemmaksi, houkuttelevammaksi ja nälkäisemmäksi. Nostin katseeni taivaalle ja tunnustelin, miten rumpujen syke jysähteli läpi kehoni sydämenlyöntien tahdissa. Ja sitten tunsin nousevani, yhä ylemmäs kohti tähtiä ja pimeään nousevaa nuotionsavua, ja olin jo melkein ulkona itsestäni, kun katsoin alas.
Näin omat, ylöskohotetut kasvoni, ja näin silmistä itseni. Se oli erilaista kuin peilistä itsensä katsominen - saatoin melkein nähdä sieluni muodon välkkyvän silmien takaa. Sitten kipinäsuihku peitti kasvoni näkyvistä ja tajusin katsoa ympärilleni. Me kaikki kymmenen olimme ringissä puisella lavalla, ja Henkientuntija oli juuri sytyttänyt lavan tuleen.
Mutta... mehän palamme, ajattelin hämmästyksissäni. Ja sitten tunsin tulen ensimmäiset, nälkäiset kielet - ja huusin. Niin kovaa, että Henget varmasti kuulivat sen omalle puolelleen asti.
Pimeässä ympärilläni näkyi vain kalpeita, aavemaisia hahmoja, mutta valon puutteesta huolimatta saatoin tuntea tutut ihmiset ympärilläni - heidän hengityksensä, liikahteluksensa ja olemuksensa. Penkki, jolla istuimme, oli sen verran ahdas, että olin suorastaan kiilautunut Chatiyan ja Usekin väliin. Ihoni oli hikinen niistä kohdista, joissa se kosketti heitä, ja pimeä huone oli tunkkainen kaikista niistä keuhkoista, jotka sen ilmaa käyttivät. Ilmassa oli hien ja jännityksen tuoksu.
"Sattuukohan se?" Olin hämmästynyt, että Chatiya oli sitetänyt tätä painostavaa hiljaisuutta näinkin kauan. "Se... kun..." Hänen äänensä vaimeni, kun hän ei kyennyt saamaan sanoja ulos suustaan. Vastapäisellä penkillä istuva Hasam-muori sihahti hänelle vaikenemisen merkiksi. Saatoin nähdä pimeässä Hasamin kyyryn siluetin tummaa telttakangasta vasten. Tänään hän oli jättänyt raskaat, kirjavat shaalinsa pois ja pukenut ylleen vain yksinkertaisen, ruskean nutun, niin kuin me muutkin. Olin jostakin syystä olettanut, ettei Hasam eroaisi tutusta vaateparrestaan edes Henkien yön rituaalin vuoksi.
Niin, sattuukohan se, ajattelin mielessäni hiukan sarkastisesti. Henkien yö pidetään vain kymmenen vuoden ja yhden päivän välein, mutta silti olin kuullut lukemattomia, usein värikkäitä selostuksia rituaalin suorittamisesta ja sen läpikäyvien ihmisten muutoksista. Olin ollut kuusi vuotta, kun edellinen Henkien yö oli pidetty eikä äiti ollut päästänyt minua katsomaan; olin ollut siitä jälkeenpäin onnellinen, sillä olin kuullut tuskanhuudot, eläimelliset kiljaisut ja rytmikkään rummunsoiton kotitelttaan asti, enkä ollut saanut unta koko yönä. Olin joskus sen jälkeenkin nähnyt tuosta yöstä painajaisia.
En voinut ymmärtää, miksi kaupunkimme ei vain jättänyt rituaalia väliin. Eihän meidän ollut oikeastaan pakko vastata Henkien kutsuun. Olin kuullut useista eri telttakylistä ja kansoista, jotka eivät kutsuneet Henkiä luokseen kuten meidän väkemme, ja heidän asiansa näyttivät menevän aivan mukavasti. Heidän ei tarvinnut edes kuluttaa jatkuvasti osaa ruokavaroistaan senhetkisten Henkien palvelemiseen. Puhumattakaan siitä, ettei heidän tarvinnut koskaan pelätä, että joskus riitissä tulisi kymmenen vuoden vieraisille joku ikävämpi Henki - tai jotakin vielä pahansuovempaa.
Teltan oviläppä avautui paljastaen hetkeksi tähtitaivaan, ennen kuin tumma hahmo kumartui läpän suulle ja astui sisään. "On aika," tunnistin Marvan matalan äänen. "Rituaalin aloittamiseksi teidän kaikkien valittujen tulee juoda yksi kulaus tätä juomaa, jota Henkienkuulija on teille valmistanut. Se maistuu pahalta, mutta älkää sylkäiskö sitä pois tai juoko sitä liikaa. Se auttaa teitä kestämään sen, mitä on tulossa, joten vahingoitatte vain itseänne, jos vastustatte."
Marva ahtautui keskellemme telttaan ja alkoi kuljettaa juomakulhoa jokaisen kohdalle. Viiden lapsen äitinä häntä ei huijattu helposti, joten hän tunnusteli aina juojan posket ja kurkun varmistaen, että juoma tosiaankin meni juojan kurkusta alas. Mitä lähemmäs minua kulho tuli, sitä enemmän halusin tehdä jonkin viimeisen epätoivoisen vastustuksen eleen - tyrkätä kulho maahan, paeta teltasta, huutaa ja potkia, aivan mitä tahansa, jotta minun ei tarvitsisi astua tästä teltasta kohti elämäni päätöstä.
Sillä sehän se odotti. Viime täysikuusta lähtien, kun Henkientuntija oli vetänyt kymmenen nimeä kaupunkilaisten nimien joukosta Hengille tarjottavaksi, minusta oli tullut jonkun muun kuin itseni omaisuutta. Minä kuuluin jo Hengille, taistelin sitä vastaan tai en - nuo seitsemäntoista vuotta, jotka olin elänyt kehitellen itselleni tavallista elämää, olivat poispyyhkäistyt heti kun Henkientuntija oli lausunut minun nimeni. Minusta ei tulisi ikinä ammatintaitajaa, vaimoa, äitiä, isoäitiä tai mitään muutakaan. Tänä iltana minun olisi väistyttävä omassa kehossani jonnekin taka-alalle ja annettava valta jollekin tuntemattomalle Hengelle, joka sitten käyttäisi koko elämänvoimani, viisauteni ja kykyni kymmenessä vuodessa loppuun, kunnes ruumis jossa asuin, palaisi tuhkaksi.
En halunnut tätä, en halunnut tuhoutua, en halunnut menettää tulevaisuuttani - mutta silti en liikkunut, en hyökännyt tai paennut, vaan ojensin käteni ottamaan maljan huulilleni, kun Marva toi sen kohdalleni. Silti pakottauduin nielemään juoman, joka tuntui kurkussa tervalta ja maistui melkein yhtä katkeralta kuin tuska elämäni menettämistestä. Ja kun malja sitten meni seuraavalle, ei perääntymistä enää ollut. Kun laskin kädet takaisin syliini, ne eivät enää tärisseet. Tunsin leijailevani, vaikka istuinkin yhä penkillä. Huuleni olivat turrat, ja kehoni surisi ja värisi kuin sisälläni olisi ollut ampiaispesä. Sisimpäni tuntui jotenkin... laajenevan, kuin mielessäni ja ruumiissani olisi äkkiä ollut ylimmääräistä tilaa.
Ja sitten meitä äkkiä johdatettiinkin jo ulos tähtien tuikkeeseen ja nuotion valoon. Samaan aikaan näin joka ikisen tähden, tunsin jalkojeni alla joka ikisen ruohonkorren, kaikki ympärilläni olevat ihmiset - enkä siltikään kyennyt tajuamaan ja erittelemään kunnolla mitään näkemääni. En tunnistanut kasvoja ympärilläni, tähdet tuntuivat olevan vierailla paikoilla, ja ainoa tuttu asia oli rummun tykytys, sydämenlyöntien kaltainen, joka äkkiä tuntui kutsuvan minua luokseen. Rumpujen äänet ja Henkientuntijan värisevä laulu kietoutui yössä meidän ympärillemme ja sisimpäämme ja minä katosin siihen kuin pisara mereen.
Rumpujen laulu jatkui, mutta Henkientuntija kulki ympärillämme ja puhui taivalle ja maalle, yleisölle ja meille. Ympärilläni kuului kuiskailua ja kihinää, kuin vastauksia Henkientuntijalle, vaikka kenenkään huulet eivät liikkuneet, ja tajusin Henkien tulevan kutsuttuna yhä vain lähemmäs ja lähemmäs meitä. Näkymättömät kädet koskettivat hiuksiani ja käsiäni, kuiskuttelivat korviini ja sipaisivat kasvojani uteliaana. Kokeillen ja tutkaillen.
Käteeni tarttui jokin ja olin riuhtaista sen irti, luullen sitä uteliaaksi hengeksi, mutta jokin osa mielestäni tunnisti Hasamin ryppyiset sormet. Hänen kätensä tärisi, ja muistin, että Hasam oli sen verran vanha, että oli varmasti nähnyt Henkien yön rituaalit useampaan kertaan omin silmin. Mikä sääli tulla valituksi noin vanhana, vielä valveilla oleva osa mielestäni pohti. Häntä pelotti ehkä enemmän kuin meitä muita yhteensä, sillä mistä saattoi tietää, että hänen heikko kehonsa kestäisi riitin läpi?
Äkkiä Henkientuntijan kasvot ilmestyivät eteeni. Huomasin, että hänellä oli kahdet kasvot - tavalliset ja toiset, joita en ollut ennen nähnyt, Hengille tarkoitetut. Ne näyttivät yllättävän ystävällisiltä. Henkientuntija kohotti kaksi sormeaan kasvoilleni ja piirsi niihin jotakin jollakin viileällä, nestemäisellä aineella - verta, vettä, öljyä?
Sitten Henkientuntija katosi edestäni, ja jäljelle jäivät pelkät rummut. Niitten ääni tuntui muuttuvan koko ajan vain kovemmaksi ja kovemmaksi, houkuttelevammaksi ja nälkäisemmäksi. Nostin katseeni taivaalle ja tunnustelin, miten rumpujen syke jysähteli läpi kehoni sydämenlyöntien tahdissa. Ja sitten tunsin nousevani, yhä ylemmäs kohti tähtiä ja pimeään nousevaa nuotionsavua, ja olin jo melkein ulkona itsestäni, kun katsoin alas.
Näin omat, ylöskohotetut kasvoni, ja näin silmistä itseni. Se oli erilaista kuin peilistä itsensä katsominen - saatoin melkein nähdä sieluni muodon välkkyvän silmien takaa. Sitten kipinäsuihku peitti kasvoni näkyvistä ja tajusin katsoa ympärilleni. Me kaikki kymmenen olimme ringissä puisella lavalla, ja Henkientuntija oli juuri sytyttänyt lavan tuleen.
Mutta... mehän palamme, ajattelin hämmästyksissäni. Ja sitten tunsin tulen ensimmäiset, nälkäiset kielet - ja huusin. Niin kovaa, että Henget varmasti kuulivat sen omalle puolelleen asti.
7.9.2018
Kun astuin keisarillisen palatsin saliin ensimmäistä kertaa elämässäni, kaikki tuijottivat minua avoimesti. Olihan heillä syytä tuijottaa; olinhan nuoren keisarin ensimmäinen vaimo, ja kehoni sekä kasvonpiirteeni olivat sitä kauneuden tyyppiä, jota löytyy vain yhdellä tuhansista. Mutta silti tiesin, mitä he katsoivat. Mihin heidän katseensa kompastui ja jäi kauhistuneena paikoilleen.
Heidän uusi keisarinnansa oli tummasilmäinen, tulitukkainen ja siro kuin pajupuu. Heidän uusi keisarinnansa oli tummahipiäinen. Suorastaan maalaisenruskea.
Tuo niin pieni seikka, ihoni väri, heitti kaikki muut hyvät puoleni suoraan tunkiolle ruoantähteitten joukkoon. Minulle ei annettu edes tilaisuutta. Ensimmäisen palatsissa asumani viikon jälkeen sain tietää, että jo ensimmäisenä iltana ylikirjuri oli ottanut selvää, voisiko naimasopimuksen purkaa. Seuraavana päivänä puolet neuvostosta oli kokoontunut etsimään historiikeista tuekseen tapauksia, joissa toisesta tai kolmannesta vaimosta oli tehty ensimmäinen. Aviomiestäni lähestyttiin ainakin kymmenestä eri suunnasta, jotkut maanitellen ja liehitellen, jotkut suorastaan kiristäen, jotta keisari tekisi jotakin peruuttaakseen tuon naurettavuuden, jonka oli aloittanut.
He olivat myöntyneet keisarin vaimon valintaan, koska luulivat saavansa hienostuneen ja posliininkalpean neitosen tukeakseen yhteyksiään kaukaiseen pohjoiseen. He olivat odottaneet ylimystyttöä, joka olisi ensimmäisen vaimon nimen arvoinen. Eivät maalaiskäärmettä, joka oli kiemurrellut itsensä keisarin suosioon ja vietti ensimmäiset päivänsä ratsastaen hevosilla ja harjoitellen miekkailua mukanaan tuomansa opettajan kanssa. Eihän tällainen saattanut käydä laatuun! Ei kansalle voinut osoittaa, että kenestä tahansa maalaismoukasta saattaisi tulla hallitsijatar! Aatelisen tuli näyttää aatelliselta ja maalaistytön maalaistytöltä.
Silti minä olin ja pysyin palatsissa, ensimmäisenä vaimona, piikkinä kaikkien lihassa. Sillä keisari oli nuori ja voimakas, ja äärimmäisen rakastunut uuteen vaimoonsa. Enkä minä suostunut lähtemään noin vain; en suostunut taipumaan, mutta taivutin kaikki muut minun tahtooni. Sain lopulta joitakin aitojakin ystäviä - muut taas tottuivat lopulta käyttämään pelkkiä ystävällisyydeksi naamioituja loukkauksia. Sain vaalentavia ihovoiteita ja päivänvarjoja ja hansikoita ja hattuja vuosien aikana niin paljon, että olisin voinut varustaa sillä kokonaisen pataljoonan herkkähipiäisiä neitokaisia. Itse en koskenut niihin pitkällä tikullakaan, vastasin vain lahjoittajille yhtä terävähampaisella hymyllä.
Kun uusia vaimoja vuosien mittaan tuli, ja tulihan niitä lopulta, sillä keisarilla oli liian monta asiaa hoidettavanaan ja liian monta arvokasta sukua lepyteltävänä, kaikki meni yllättävänkin sutjakasti. Olin valmistautunut veriseen taisteluun asemastani ensimmäisenä ja arvokkaimpana vaimona, mutta sainkin osallistua ensimmäisten muitten vaimojen valintaan ja varmistin, että he kaikki olivat oikein vaaleaihoisia ja oikein uskollisia minulle. Kun minun asemani oli raudanlujasti varmistettu, ei muista tarvinnut enää välittää.
Tarinani olisi voinut mennä aivan toisella tavalla, jos olisin ollut hiukan arempi ja peräänantavampi. Jos olisin kääntynyt viime hetkellä sen sijaan, että olisin astunut palatsin suureen saliin ensimmäisen kerran. Olisin saattanut paeta takaisin entiseen elämääni, tai pudota korkeasta asemastani häpeällisesti. Mutta vaikka minä olinkin vääränlainen aatelinen ja vääränvärinen keisarinna, minä näytin heille kaikille. Maailma halusi minun muuttuvan, olevan jotakin muuta kuin todella olin - mutta itseni muuttamisen sijasta minä muutin maailmaa.
Heidän uusi keisarinnansa oli tummasilmäinen, tulitukkainen ja siro kuin pajupuu. Heidän uusi keisarinnansa oli tummahipiäinen. Suorastaan maalaisenruskea.
Tuo niin pieni seikka, ihoni väri, heitti kaikki muut hyvät puoleni suoraan tunkiolle ruoantähteitten joukkoon. Minulle ei annettu edes tilaisuutta. Ensimmäisen palatsissa asumani viikon jälkeen sain tietää, että jo ensimmäisenä iltana ylikirjuri oli ottanut selvää, voisiko naimasopimuksen purkaa. Seuraavana päivänä puolet neuvostosta oli kokoontunut etsimään historiikeista tuekseen tapauksia, joissa toisesta tai kolmannesta vaimosta oli tehty ensimmäinen. Aviomiestäni lähestyttiin ainakin kymmenestä eri suunnasta, jotkut maanitellen ja liehitellen, jotkut suorastaan kiristäen, jotta keisari tekisi jotakin peruuttaakseen tuon naurettavuuden, jonka oli aloittanut.
He olivat myöntyneet keisarin vaimon valintaan, koska luulivat saavansa hienostuneen ja posliininkalpean neitosen tukeakseen yhteyksiään kaukaiseen pohjoiseen. He olivat odottaneet ylimystyttöä, joka olisi ensimmäisen vaimon nimen arvoinen. Eivät maalaiskäärmettä, joka oli kiemurrellut itsensä keisarin suosioon ja vietti ensimmäiset päivänsä ratsastaen hevosilla ja harjoitellen miekkailua mukanaan tuomansa opettajan kanssa. Eihän tällainen saattanut käydä laatuun! Ei kansalle voinut osoittaa, että kenestä tahansa maalaismoukasta saattaisi tulla hallitsijatar! Aatelisen tuli näyttää aatelliselta ja maalaistytön maalaistytöltä.
Silti minä olin ja pysyin palatsissa, ensimmäisenä vaimona, piikkinä kaikkien lihassa. Sillä keisari oli nuori ja voimakas, ja äärimmäisen rakastunut uuteen vaimoonsa. Enkä minä suostunut lähtemään noin vain; en suostunut taipumaan, mutta taivutin kaikki muut minun tahtooni. Sain lopulta joitakin aitojakin ystäviä - muut taas tottuivat lopulta käyttämään pelkkiä ystävällisyydeksi naamioituja loukkauksia. Sain vaalentavia ihovoiteita ja päivänvarjoja ja hansikoita ja hattuja vuosien aikana niin paljon, että olisin voinut varustaa sillä kokonaisen pataljoonan herkkähipiäisiä neitokaisia. Itse en koskenut niihin pitkällä tikullakaan, vastasin vain lahjoittajille yhtä terävähampaisella hymyllä.
Kun uusia vaimoja vuosien mittaan tuli, ja tulihan niitä lopulta, sillä keisarilla oli liian monta asiaa hoidettavanaan ja liian monta arvokasta sukua lepyteltävänä, kaikki meni yllättävänkin sutjakasti. Olin valmistautunut veriseen taisteluun asemastani ensimmäisenä ja arvokkaimpana vaimona, mutta sainkin osallistua ensimmäisten muitten vaimojen valintaan ja varmistin, että he kaikki olivat oikein vaaleaihoisia ja oikein uskollisia minulle. Kun minun asemani oli raudanlujasti varmistettu, ei muista tarvinnut enää välittää.
Tarinani olisi voinut mennä aivan toisella tavalla, jos olisin ollut hiukan arempi ja peräänantavampi. Jos olisin kääntynyt viime hetkellä sen sijaan, että olisin astunut palatsin suureen saliin ensimmäisen kerran. Olisin saattanut paeta takaisin entiseen elämääni, tai pudota korkeasta asemastani häpeällisesti. Mutta vaikka minä olinkin vääränlainen aatelinen ja vääränvärinen keisarinna, minä näytin heille kaikille. Maailma halusi minun muuttuvan, olevan jotakin muuta kuin todella olin - mutta itseni muuttamisen sijasta minä muutin maailmaa.
9.9.2018
He tulivat yöllä, varkain
nuo valkeat hahmot:
naiset hämähäkkisilkeissään
kuunvalonaamioissaan,
miehet huulten takana terävät hampaat
sormenpäät verta tiputellen.
Kuoleman karnevaali kulkee kaupungin läpi tänä yönä!
Älkää tätä hetkeä ohittako!
Tulkaa katsomaan, miten he varastavat sielunne!
Sillä heidän silmänsä ovat syvät kuin hauta on syvä
ja heidän katseensa on yhtä pimeä.
Keskellään he kuljettivat lavoja
edessä suitsittuna luiset Tuonen hevoset.
Korpit hevosten lanteilla istuvat
nokkivat lihanriekaleita ja huutavat:
"Elämä elämä kuolema kuolema"
Lavoilla heillä on puhujia
jotka puhuvat ilman sanoja
lukevat listoja ilman paperia ja kuulijoita.
Mutta heillä on paljon sanottavaa,
sillä kaikki nimet on lueteltava yhdessä yössä,
ja kaikki sielut on kerättävä ennen sarastusta.
Kuoleman karnevaali kulkee kaupungin läpi tänä yönä!
Paetkaa, teljetkää ovenne ja ikkunanne!
He tulevat ja koskettavat teitä kylmillä käsillään!
Sillä heidän halunaan on teidän tulenne
ja teidän nimenne on heidän multaisilla huulillaan.
Lapset kulkevat jonon edessä ja takana
he kantavat käsissään pimeitä lyhtyjä
ja he laulavat, mutta
laulu kuuluu matalista haudoista
pienten hautakivien kätköistä.
He kulkevat näin, läpi kylien ja kaupunkien
meluten äänettömästi
ja eläimet pakenevat niiden tieltä
pakenevat koloihinsa, kuten ihmiset
jotka heräävät keskellä yötä peläten omia varjojaan -
tarkistavat ovet, mutta tuntevat silti levottomutta.
Kuoleman karnevaali kulkee kaupungin ohi tänä yönä!
Sulje silmäsi ja rukoile!
Sillä jos he tulevat sinun luoksesi,
tanssivat kanssasi ja juottavat sinulle juovuttavaa viiniään,
jos otat viinirypäleitä heidän käsistään,
voi sinua, sillä Kuoleman kanssa ei tanssita kahta kertaa.
nuo valkeat hahmot:
naiset hämähäkkisilkeissään
kuunvalonaamioissaan,
miehet huulten takana terävät hampaat
sormenpäät verta tiputellen.
Kuoleman karnevaali kulkee kaupungin läpi tänä yönä!
Älkää tätä hetkeä ohittako!
Tulkaa katsomaan, miten he varastavat sielunne!
Sillä heidän silmänsä ovat syvät kuin hauta on syvä
ja heidän katseensa on yhtä pimeä.
Keskellään he kuljettivat lavoja
edessä suitsittuna luiset Tuonen hevoset.
Korpit hevosten lanteilla istuvat
nokkivat lihanriekaleita ja huutavat:
"Elämä elämä kuolema kuolema"
Lavoilla heillä on puhujia
jotka puhuvat ilman sanoja
lukevat listoja ilman paperia ja kuulijoita.
Mutta heillä on paljon sanottavaa,
sillä kaikki nimet on lueteltava yhdessä yössä,
ja kaikki sielut on kerättävä ennen sarastusta.
Kuoleman karnevaali kulkee kaupungin läpi tänä yönä!
Paetkaa, teljetkää ovenne ja ikkunanne!
He tulevat ja koskettavat teitä kylmillä käsillään!
Sillä heidän halunaan on teidän tulenne
ja teidän nimenne on heidän multaisilla huulillaan.
Lapset kulkevat jonon edessä ja takana
he kantavat käsissään pimeitä lyhtyjä
ja he laulavat, mutta
laulu kuuluu matalista haudoista
pienten hautakivien kätköistä.
He kulkevat näin, läpi kylien ja kaupunkien
meluten äänettömästi
ja eläimet pakenevat niiden tieltä
pakenevat koloihinsa, kuten ihmiset
jotka heräävät keskellä yötä peläten omia varjojaan -
tarkistavat ovet, mutta tuntevat silti levottomutta.
Kuoleman karnevaali kulkee kaupungin ohi tänä yönä!
Sulje silmäsi ja rukoile!
Sillä jos he tulevat sinun luoksesi,
tanssivat kanssasi ja juottavat sinulle juovuttavaa viiniään,
jos otat viinirypäleitä heidän käsistään,
voi sinua, sillä Kuoleman kanssa ei tanssita kahta kertaa.
11.9.2018
It was a day, just a normal, ordinary day, when They came for us. Shannon was playing on the porch with Mercury and mom and dad were getting groceries. Just a normal day.
I were in the living room, so I saw them first from the wide windows on the east side of the house. First, they were just small spots in the horizon, where the rolling hills faded into the sky. But they were fast, inhumanly fast. And they were coming towards our house, towards me and Shannon.
I shouted for Shannon to come and see. I weren't scared yet, more curious, and wanted to ask if Shannon had any idea what they were. And She came, holding Mercury in her hands. "What is it?" Shannon asked and I showed her the spots, which had now grown into little speheres, floating a little bit above the ground.
"What are those? They don't look nice," Shannon commented. She was always the cautious one, not ready to trust. "I think we should go away from their path. What if those are some kind of bombs or something?"
"Bombs don't fly this low, stupid. And who would bomb our house?" I protested, but backed away from the windows. I weren't going to run away from those things, I weren't even that fast, but sure I awas going to find out what they were and what were they doing in here. I walked out to the garden and waited for Them to come.
I did not have to wait for long.
And They did not talk, when They stopped in front of our house and came out from Their flying spheres. They looked like humans, with two feet and two hands and a head - but They weren't. Something in Their movements, in Their stance, smelled of something coming from elsewhere.
And we could do nothing against them. I thought that Shannon would try to run. That she would drop Mercury and fight for her life. I thought that even I might not go without a fight. But They just walked towards us, took us by our hands and dragged us to their vehicles - they took even Mercury. And we did nothing, like we were under a spell. And then it was too late.
..........
Little did I know, that we were the firsts of many. It would start slowly, the disappearances. They would at first happen like it happened to us; all of a sudden, when we least expected. But when people started to realize that something was going on, they got scared and tried to fight. But you can't fight what you don't know. You can't hide from something that will always find you, from the bottom of the Earth, if need be. You can't bomb things that are not there, nor communicate with someone who doesn't hear.
More and more people were Taken. Entire towns and cities just disappeared in one moment. Maybe they continued until the whole Earth was empty. Maybe they left a few chosen people to remain. But I don't know. I don't know why, or how or anything else.
The only thing I know, was that They came for all of us. And They took what they wanted. And then They left.
I were in the living room, so I saw them first from the wide windows on the east side of the house. First, they were just small spots in the horizon, where the rolling hills faded into the sky. But they were fast, inhumanly fast. And they were coming towards our house, towards me and Shannon.
I shouted for Shannon to come and see. I weren't scared yet, more curious, and wanted to ask if Shannon had any idea what they were. And She came, holding Mercury in her hands. "What is it?" Shannon asked and I showed her the spots, which had now grown into little speheres, floating a little bit above the ground.
"What are those? They don't look nice," Shannon commented. She was always the cautious one, not ready to trust. "I think we should go away from their path. What if those are some kind of bombs or something?"
"Bombs don't fly this low, stupid. And who would bomb our house?" I protested, but backed away from the windows. I weren't going to run away from those things, I weren't even that fast, but sure I awas going to find out what they were and what were they doing in here. I walked out to the garden and waited for Them to come.
I did not have to wait for long.
And They did not talk, when They stopped in front of our house and came out from Their flying spheres. They looked like humans, with two feet and two hands and a head - but They weren't. Something in Their movements, in Their stance, smelled of something coming from elsewhere.
And we could do nothing against them. I thought that Shannon would try to run. That she would drop Mercury and fight for her life. I thought that even I might not go without a fight. But They just walked towards us, took us by our hands and dragged us to their vehicles - they took even Mercury. And we did nothing, like we were under a spell. And then it was too late.
..........
Little did I know, that we were the firsts of many. It would start slowly, the disappearances. They would at first happen like it happened to us; all of a sudden, when we least expected. But when people started to realize that something was going on, they got scared and tried to fight. But you can't fight what you don't know. You can't hide from something that will always find you, from the bottom of the Earth, if need be. You can't bomb things that are not there, nor communicate with someone who doesn't hear.
More and more people were Taken. Entire towns and cities just disappeared in one moment. Maybe they continued until the whole Earth was empty. Maybe they left a few chosen people to remain. But I don't know. I don't know why, or how or anything else.
The only thing I know, was that They came for all of us. And They took what they wanted. And then They left.
13.9.2018
Rakastuneena oleminen on ihanaa. Sitä ei voi ymmärtää, jos ei itse ole rakastunut. Huolimatta siitä, millainen rakastuminen on kyseessä, päättyykö kaikki onnellisesti vai traagisesti - rakastuminen on yksi parhaimmista tunteista maailmassa.
Ensiksi sitä vain elää elämäänsä. Kävelee kadulla, tai seisoo kaupan jonossa tai tekee jotakin muuta niistä lukemattomista, arkisista asioista. Ja sitten yhtäkkiä kaiken näkee uudessa valossa, kirkkaampana, selkeämpänä. Ja kaikkein selkeimmin näkee hänet. Sen ainoan ihmisen, jolla on lopulta merkitystä.
Vaikka jonkun elämä olisikin täynnä surullisesti päättyneitä rakkaustarinoita, hän tuskin luopuisi niistä yhdestäkään. Jokainen ikävä kokemus kasvattaa, jne. Mutta ehkä kaikkein tärkeintä on, että mikään muu tunne ei ole yhtä keveä, yhtä voimakas, yhtä iloinen ja surumielinen, yhtä leijaileva ja säkenöivä, yhtä puhdas ja riemuitseva. Ja jos joku ihminen on kykenevä rakastumaan useammin kuin kerran, huonoista kokemuksista huolimatta, se on jo palkinto sinänsä. Se tunne, että voi kulkea muitten ihmisten joukossa, mutta tuon salaisuuden, tuon tunteen tähden sitä leijailee siltikin hiukan maanpinnan yläpuolella.
Ja minä kirjaimellisesti leijailin.
"Olet naurettava," siskoni Zoanna sanoi kenties kymmenettä kertaa niiden kahden päivän aikana, jolloin en ollut kyennyt tai halunnut laskeutua takaisin maan kamaralle. "Kenellä yksi pieni ihastus voi kihahtaa noin päähän?"
"Sinä et ymmärrä," minä hypistelin hansikkaitani käsissäni hermostuneena. Hansikkaat muuttivat muotoaan, kuin eivät olisi osanneet päättää ollakko lippunauha vai pumpulipallo vai valkea kyyhkynen. En kuitenkaan viitsinyt keskittyä lopettamaan vahingossa taikomista, olin niin jännittynyt.
"Niin, en varmaan," Zoanna pyöritteli silmiään. En jaksanut väittää hänelle vastaan. Nuoruudestaan huolimatta Zoanna oli varmasti ihastunut jo useamman kerran kuin minä ikinä, mutta aivan varmasti hän ei ollut koskaan oikeasti rakastunut. Sillä silloin hän tietäisi, mitkä tunteet nyt myllersivät sisälläni.
"Tuleekohan hän tänä iltana esitykseen?" Kysymys lipsahti huuliltani kuin huomaamatta. Näin mielessäni, miten hän tulisi telttaan kesken esityksen, vaalea tukka hulmuten teltan ovelta kulkevassa tuulenviressä, silmät tummina ja salaperäisinä. Miten minä juuri päättäisin ohjelmanumeron johonkin välkähdykseen, tai poksahdukseen, tai konfettimyrskyyn tai jotenkin muuten näyttävästi. Sitten kumartaisin näyttävästi ja kääntyisin kysymään yleisöltä: "Seuraavaan ohjelmanumeroon tarvitsisin vapaaehtoisen?" Ja minä katsoisin häntä, kun hän nostaisi kätensä ja astuisi lavalle viereeni...
"Tuskin. Kuka nyt kahteen peräkkäiseen taikuriesitykseen tulisi?" Zoanna latisti pilvilinnani yhdellä lauseella. Tuo sydämetön otus.
"Mutta... täytyyhän hänen tulla, se on meidän kohtalomme! Minun täytyy löytää hänet jälleen, jotta voin puhua hänen kanssaan! Että voin saada selville hänen nimensä!"
Zeanna kääntyi katsomaan minua epäuskoisen näköisenä. "Tarkoitatko sinä, että et ole edes puhunut hänen kanssaan vielä? Ja sanot sitä kohtaloksi!" Tyttö purskahti nauruun ja poistui teltasta pudistellen päätään yhä kikattaen.
Minä kieltäydyin uskomasta Zoannan arvostelua. Sillä minä tiesin mitä tunsin. Minä tiesin, mitä olin nähnyt hänen silmissään - peilin omaan sieluuni. Ja minä löytäisin hänet vielä, tavalla tai toisella. Sillä minä olin rakastunut, eikä mikään voittaisi rakkauteni voimaa.
Ensiksi sitä vain elää elämäänsä. Kävelee kadulla, tai seisoo kaupan jonossa tai tekee jotakin muuta niistä lukemattomista, arkisista asioista. Ja sitten yhtäkkiä kaiken näkee uudessa valossa, kirkkaampana, selkeämpänä. Ja kaikkein selkeimmin näkee hänet. Sen ainoan ihmisen, jolla on lopulta merkitystä.
Vaikka jonkun elämä olisikin täynnä surullisesti päättyneitä rakkaustarinoita, hän tuskin luopuisi niistä yhdestäkään. Jokainen ikävä kokemus kasvattaa, jne. Mutta ehkä kaikkein tärkeintä on, että mikään muu tunne ei ole yhtä keveä, yhtä voimakas, yhtä iloinen ja surumielinen, yhtä leijaileva ja säkenöivä, yhtä puhdas ja riemuitseva. Ja jos joku ihminen on kykenevä rakastumaan useammin kuin kerran, huonoista kokemuksista huolimatta, se on jo palkinto sinänsä. Se tunne, että voi kulkea muitten ihmisten joukossa, mutta tuon salaisuuden, tuon tunteen tähden sitä leijailee siltikin hiukan maanpinnan yläpuolella.
Ja minä kirjaimellisesti leijailin.
"Olet naurettava," siskoni Zoanna sanoi kenties kymmenettä kertaa niiden kahden päivän aikana, jolloin en ollut kyennyt tai halunnut laskeutua takaisin maan kamaralle. "Kenellä yksi pieni ihastus voi kihahtaa noin päähän?"
"Sinä et ymmärrä," minä hypistelin hansikkaitani käsissäni hermostuneena. Hansikkaat muuttivat muotoaan, kuin eivät olisi osanneet päättää ollakko lippunauha vai pumpulipallo vai valkea kyyhkynen. En kuitenkaan viitsinyt keskittyä lopettamaan vahingossa taikomista, olin niin jännittynyt.
"Niin, en varmaan," Zoanna pyöritteli silmiään. En jaksanut väittää hänelle vastaan. Nuoruudestaan huolimatta Zoanna oli varmasti ihastunut jo useamman kerran kuin minä ikinä, mutta aivan varmasti hän ei ollut koskaan oikeasti rakastunut. Sillä silloin hän tietäisi, mitkä tunteet nyt myllersivät sisälläni.
"Tuleekohan hän tänä iltana esitykseen?" Kysymys lipsahti huuliltani kuin huomaamatta. Näin mielessäni, miten hän tulisi telttaan kesken esityksen, vaalea tukka hulmuten teltan ovelta kulkevassa tuulenviressä, silmät tummina ja salaperäisinä. Miten minä juuri päättäisin ohjelmanumeron johonkin välkähdykseen, tai poksahdukseen, tai konfettimyrskyyn tai jotenkin muuten näyttävästi. Sitten kumartaisin näyttävästi ja kääntyisin kysymään yleisöltä: "Seuraavaan ohjelmanumeroon tarvitsisin vapaaehtoisen?" Ja minä katsoisin häntä, kun hän nostaisi kätensä ja astuisi lavalle viereeni...
"Tuskin. Kuka nyt kahteen peräkkäiseen taikuriesitykseen tulisi?" Zoanna latisti pilvilinnani yhdellä lauseella. Tuo sydämetön otus.
"Mutta... täytyyhän hänen tulla, se on meidän kohtalomme! Minun täytyy löytää hänet jälleen, jotta voin puhua hänen kanssaan! Että voin saada selville hänen nimensä!"
Zeanna kääntyi katsomaan minua epäuskoisen näköisenä. "Tarkoitatko sinä, että et ole edes puhunut hänen kanssaan vielä? Ja sanot sitä kohtaloksi!" Tyttö purskahti nauruun ja poistui teltasta pudistellen päätään yhä kikattaen.
Minä kieltäydyin uskomasta Zoannan arvostelua. Sillä minä tiesin mitä tunsin. Minä tiesin, mitä olin nähnyt hänen silmissään - peilin omaan sieluuni. Ja minä löytäisin hänet vielä, tavalla tai toisella. Sillä minä olin rakastunut, eikä mikään voittaisi rakkauteni voimaa.
15.9.2018
Asiat eivät tosiaankaan ole kuten ne ennen olivat.
Mikään ei ole kuten silloin, kun
me olimme yhdessä, sisaret.
Taistelusiskot, verellä yhdistetyt.
Metsästäjät, sauraajat.
Meidät on lyöty rikki, hajoitettu kaikkiin maailman kolkkiin
sillä olemme sokeita ja yksin
vailla päämäärää ja opastajaa.
Ja se on meidän tuhomme.
Me olimme ennen niin uljaita
loistimme tähtien kera taivaalla.
Me olimme voimakkaita kuin kotkat
kestäviä kuin sudet yössä.
Me kaikki tunsimme voimamme
ja muutimme maailmaa.
Mutta nyt me kerjäämme vierailla kaduilla
ripustaudumme toisiimme ja hylkäämme toisemme.
Ja ihmiset huomaavat tuskin sylkeä päällemme.
Minä olin ennen niin mahtava,
olin yhtä liekin, ja metsien äidin kanssa
hymyni vavisutti maailmaa
lauluni laittoi sen itkemään.
Nyt minä laulan ja huudan tyhjien temppeleitten porteilla
itken ihmisten poiskääntyneille selille.
Nyt minun kehoni on heikko
ääneni vapisee ja minä olen pian poissa.
Muistaako kukaan minua,
muistatteko te minut, sisareni?
Tunnetteko te siellä kaukana tuskaa
tajuatteko te, että minä olen pian poissa?
Ei, te ette enää tunne minua.
Ette ole nähneet vanhoja kasvojani.
Ette tunne tuskaani.
Sillä meidän kaikkien silmät on peitetty näkymättömin sitein
sydämet on saarrettu rautaisin kahlein.
Te olitte kerran sisariani, mutta nyt me kaikki olemme yksin.
Asiat eivät toisaankaan ole kuten ne ennen olivat,
minun lauluni unohdetaan kun kukaan ei ole niitä enää laulamassa.
Eikä kukaan itke meidän puolestamme, kun me emme enää itse siihen kykene.
Mikään ei ole kuten silloin, kun
me olimme yhdessä, sisaret.
Taistelusiskot, verellä yhdistetyt.
Metsästäjät, sauraajat.
Meidät on lyöty rikki, hajoitettu kaikkiin maailman kolkkiin
sillä olemme sokeita ja yksin
vailla päämäärää ja opastajaa.
Ja se on meidän tuhomme.
Me olimme ennen niin uljaita
loistimme tähtien kera taivaalla.
Me olimme voimakkaita kuin kotkat
kestäviä kuin sudet yössä.
Me kaikki tunsimme voimamme
ja muutimme maailmaa.
Mutta nyt me kerjäämme vierailla kaduilla
ripustaudumme toisiimme ja hylkäämme toisemme.
Ja ihmiset huomaavat tuskin sylkeä päällemme.
Minä olin ennen niin mahtava,
olin yhtä liekin, ja metsien äidin kanssa
hymyni vavisutti maailmaa
lauluni laittoi sen itkemään.
Nyt minä laulan ja huudan tyhjien temppeleitten porteilla
itken ihmisten poiskääntyneille selille.
Nyt minun kehoni on heikko
ääneni vapisee ja minä olen pian poissa.
Muistaako kukaan minua,
muistatteko te minut, sisareni?
Tunnetteko te siellä kaukana tuskaa
tajuatteko te, että minä olen pian poissa?
Ei, te ette enää tunne minua.
Ette ole nähneet vanhoja kasvojani.
Ette tunne tuskaani.
Sillä meidän kaikkien silmät on peitetty näkymättömin sitein
sydämet on saarrettu rautaisin kahlein.
Te olitte kerran sisariani, mutta nyt me kaikki olemme yksin.
Asiat eivät toisaankaan ole kuten ne ennen olivat,
minun lauluni unohdetaan kun kukaan ei ole niitä enää laulamassa.
Eikä kukaan itke meidän puolestamme, kun me emme enää itse siihen kykene.
17.9.2018
Reseptinäni
on sinun sydämesi;
liian makea.
on sinun sydämesi;
liian makea.
19.9.2018
Jos kylässä tai kaupungissa asuu noita, se on aina joko erittäin hyvä tai erittäin huono asia. (Puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu, jos samassa asutetussa paikassa elää useampi kuin yksi noita.) Jos noita sattuu olemaan hyväntahtoinen, se periaatteessa tarkoittaa, että kylä tulee kukoistamaan ainakin niin kauan kuin noita sitä asuttaa, sillä sellainen taipumus hyvillä noidilla on - vaikka he eivät välttämättä aina suorastaan huou hyväntahtoisuutta, he silti osaavat laittaa niin asiat kuin ihmisetkin tolalleen. Taitava noita osaa tietenkin hoidella kaikenlaiset sairaudet ja ruhjeet ja haavaumat ja kätilöntoimet, joita kylistä löytyy kiireeksi asti - mutta taitava noita osaa myös antaa hyviä neuvoja, järjestää nuorisolle hedelmällisimmät naimakaupat, pitää aviopuolisot poissa toistensa kurkuista ja järjestää tarvittaessa vaikka perinnön- ja maanjakoasioitakin. Taitavan noidan työkalut ovat nimittäin taitavat kädet, terve järki ja hiukkanen psykologiaa; eikä sen suurempaa magiaa usein tarvitakaan.
Tämä tietenkin herättää aina joillakin tahoilla vastahakoisuutta noitia kohtaan. Kuvittele, miten lapsesta asti haaveilet lakimieheksi tai tuomariksi pääsystä, istut koulunpenkillä kunnes tuskin jaksat enää seistä ja sitten kun viimeinkin pääset tositoimiin, jostakin puskista tulee maalaisnoita ja järjestää asian parilla terävällä kommentilla ja itsestäänselvimmällä ratkaisulla. Eihän se aina näin ole, mutta terve järki ja terävä kieli aiheuttaa yllättävän monissa ihmisissä suoranaista kauhua. Ja pelko aiheuttaa usein vihaa ja epäluuloa ja uhmaa.
Silloin tietenkin kaivetaan esiin kaikki vanhat tarinat pahoista noidista. Se kerta, kun yhden kylän lapsia katosi selittämättömästi ja samaisen kylän noidan talon takaa löytyi myöhemmin pieniä luita. Toinen kerta, jollon kaikki kylän naiset kirottiin lapsettomiksi ja vielä yksi kerta, kun kylässä riehui rutto eikä noita nostanut sormeakaan sitä estääkseen. Esimerkkejä riittää.
Parhaimmassa tapauksessa kylän asukkaat omistavat edes sen verran omia ajatuksia, että kohauttavat olkiaan pakokahuhunlietsojille ja ajavat heidät pois kylästään. Toinen rauhanomainen skenaario on, jossa noita pitää kohteliaan hyvästijättöpuheen, jossa hän kiittelee kylää yhdessä vietetyistä ajoista ja vakuuttaa, ettei halunnut missään vaiheessa kenellekään pahaa, ja puheen lopuksi katoaa näyttävästi suippokattoisine mökkeineen päivineen kylän kartalta. Kylälle se ei kyllä tee hyvää, mutta ei suuremmin pahaakaan.
Mutta ikävä kyllä kaikki tarinat eivät pääty tällä tavalla. Sillä kerron sinulle yhden tosiseikan: kaikki noidat ovat ensalkuun hyväntahtoisia - heistä tulee vain kyliensä kaltaisia. Jos kyläläiset alkavat vältellä noitaa ja lähtevät mukaan pakokauhuun, joita jotkut riitapukarit levittävät, käyvät noidan ja kylän välit helposti happamiksi. Ja jos jotain ikinä tarvitsee pelätä, niin pahastunutta noitaa. Silloin rupeavat lapset katoilemaan, lehmät eivät enää lypsä maitoa ja tavalla tai toisella kylä on tuhoon tuomittu. Lopulta noita on lähtevä kylästä, jalkojensa päällä tai jalat edellä, ja kyläläiset huomaavat, että asiat olivat paremmin silloin, kun heillä oli vielä ystävällinen noita. Mutta omapahan oli vikansa.
Jos siis harkitset noidan ammattia, sinun pitäisi melkeinpä jo tietää nämä asiat (terve järki, muistathan!). Jos taas olet jonkin kylän/kapungin/asutuksen asukas, paina tämä neuvo syvälle muistiisi; kerro se lapsillesi ja lapsenlapsillesi ja lehmillesi ja sioillesi ja naapureillesi (ihan vain jotta kaikki saavat kuulla). Silloin tiedät, miten toimia, jos kotipaikallasi asuu noita tai jos sellainen sattuu astelemaan joku päivä kylänraittianne pitkin: Noita on yksi karman välikappaleista - sinä päätät millaista onnea se kodillesi tuottaa.
Tämä tietenkin herättää aina joillakin tahoilla vastahakoisuutta noitia kohtaan. Kuvittele, miten lapsesta asti haaveilet lakimieheksi tai tuomariksi pääsystä, istut koulunpenkillä kunnes tuskin jaksat enää seistä ja sitten kun viimeinkin pääset tositoimiin, jostakin puskista tulee maalaisnoita ja järjestää asian parilla terävällä kommentilla ja itsestäänselvimmällä ratkaisulla. Eihän se aina näin ole, mutta terve järki ja terävä kieli aiheuttaa yllättävän monissa ihmisissä suoranaista kauhua. Ja pelko aiheuttaa usein vihaa ja epäluuloa ja uhmaa.
Silloin tietenkin kaivetaan esiin kaikki vanhat tarinat pahoista noidista. Se kerta, kun yhden kylän lapsia katosi selittämättömästi ja samaisen kylän noidan talon takaa löytyi myöhemmin pieniä luita. Toinen kerta, jollon kaikki kylän naiset kirottiin lapsettomiksi ja vielä yksi kerta, kun kylässä riehui rutto eikä noita nostanut sormeakaan sitä estääkseen. Esimerkkejä riittää.
Parhaimmassa tapauksessa kylän asukkaat omistavat edes sen verran omia ajatuksia, että kohauttavat olkiaan pakokahuhunlietsojille ja ajavat heidät pois kylästään. Toinen rauhanomainen skenaario on, jossa noita pitää kohteliaan hyvästijättöpuheen, jossa hän kiittelee kylää yhdessä vietetyistä ajoista ja vakuuttaa, ettei halunnut missään vaiheessa kenellekään pahaa, ja puheen lopuksi katoaa näyttävästi suippokattoisine mökkeineen päivineen kylän kartalta. Kylälle se ei kyllä tee hyvää, mutta ei suuremmin pahaakaan.
Mutta ikävä kyllä kaikki tarinat eivät pääty tällä tavalla. Sillä kerron sinulle yhden tosiseikan: kaikki noidat ovat ensalkuun hyväntahtoisia - heistä tulee vain kyliensä kaltaisia. Jos kyläläiset alkavat vältellä noitaa ja lähtevät mukaan pakokauhuun, joita jotkut riitapukarit levittävät, käyvät noidan ja kylän välit helposti happamiksi. Ja jos jotain ikinä tarvitsee pelätä, niin pahastunutta noitaa. Silloin rupeavat lapset katoilemaan, lehmät eivät enää lypsä maitoa ja tavalla tai toisella kylä on tuhoon tuomittu. Lopulta noita on lähtevä kylästä, jalkojensa päällä tai jalat edellä, ja kyläläiset huomaavat, että asiat olivat paremmin silloin, kun heillä oli vielä ystävällinen noita. Mutta omapahan oli vikansa.
Jos siis harkitset noidan ammattia, sinun pitäisi melkeinpä jo tietää nämä asiat (terve järki, muistathan!). Jos taas olet jonkin kylän/kapungin/asutuksen asukas, paina tämä neuvo syvälle muistiisi; kerro se lapsillesi ja lapsenlapsillesi ja lehmillesi ja sioillesi ja naapureillesi (ihan vain jotta kaikki saavat kuulla). Silloin tiedät, miten toimia, jos kotipaikallasi asuu noita tai jos sellainen sattuu astelemaan joku päivä kylänraittianne pitkin: Noita on yksi karman välikappaleista - sinä päätät millaista onnea se kodillesi tuottaa.
21.9.2018
Sinä aamuna tiesin olevani eksyksissä jo ennen kuin aukaisin silmäni. Kyse ei ollut siitä, että tiesin olevani jossain muualla, kuin missä olin mennyt nukkumaan; siihen olin jo tottunut. Sen sijaan pehmeä ja pistelevä maa kehoni alla ja ympärilläni väreilevä lämpö kertoi minulle paljon enemmän. "Saniaisista, hyönteisten äänistä ja puitten suhinasta päätellen metsä, lämmöstä ja kosteudesta päätellen sademetsä," kuiskasin itselleni, kuten joka aamu. Oli rauhoittavaa kuulla oma, tuttu ääni ja analysoida ympäristöä ilman katsetta, ennen kuin avaisin silmäni tulevalle päivälle. Sain varmistuksen siitä, että olin yhä tässä - että minä olin minä ja tapahtui tänä päivänä mitä tahansa, minä kykenisin selviämään siitä.
Kun avasin silmäni, minun täytyi räytellä niitä hetken ja suojata silmäni kämmenillä, koska valo oli niin kirkas. Vähä vähältä ympäristöni kirkastui ja aloin hahmottaa puitten ja kasvien muodot ympärilläni - ja hengähdin hämmästyksestä ja epäuskosta.
Olin toden totta metsässä, joka kuhisi niin paljon kasveja, että sitä ei voinut luokitella muuksi kuin sademetsäksi. Tunsin kuitenkin itseni kuin Liisaksi Ihmemaassa, sillä kaikki ympärilläni oli niin SUURTA. Ympärilläni havupuut kohottautuivat korkealle taivaisiin ja jo pelkästään saniaiset peittivät kaiken ympärilläni näkyvistä. Eikä missään ympärilläni näkynyt merkkiä ihmisistä. Tiesin tutkimatta tarkemmin, etten ollut ikinä ennen kulkenut näin kauas. Edellinen ennätykseni oli, kun olin viettänyt päivän tuulisella savannilla ja jakanut nuotion eläinten turkiksiin pukeutuneitten, etäisesti ihmisiä muistuttavien olentojen kanssa ja kertonut heille tarinoita. Mutta se oli lastenaskeleita tähän verrattuna.
Olin tottunut selviytymään mitä erillaisimmista ääriolosuhteista: minulla oli pieni reppuni, käytännölliset vaatteet, energiapitoista retkiruokaa, vettä, tulentekovälineet, puukko, köyttä ja muuta käytännöllistä eri tilanteisiin. Niiden avulla olin pärjännyt niin ruttokaupungeissa, aavikoilla kuin keskellä talvista erämaatakin. Jurakautinen metsikkö ei siis pitäisi olla ongelma eikä mikään, täällä oli sentään sopivan lämmintä. Niinpä lähdin kauempaa miettimättä etsimään vettä ja suojaisaa paikkaa.
Minun elämäni perustuu liikkeeseen. Jatkuvaan, päättymättömään, ennakoimattomaan liikkeeseen. En muista tarkalleen kuinka kauan elämäni on jatkunut ja mitä oli ennen elämääni - kun kulkee joka yö ajan läpi, on vaikea pitää kiinni päivistä. Sillä tätä se on - joka aamu herään erissä ajassa ja erissä paikassa. Vietän päivän selviytyen, tutkien, valmistautuen huomisen varalle ja sitten, seuraavana päivänä kaikki alkaa alusta.
Olen tietenkin oppinut hyvin paljon erilaisia asioita. Jostakin syystä minä osaan puhua kaikille ihmisille, joita vastaani tulee - kesti kauan tajuta, että on olemassa sellainenkin käsite kuin kieli. Olen oppinut paljon ihmisistä: miten saada heidän luottamuksensa pian, miten saada hoivaa ja seuraa päiväksi, miten kadota taas illalla jälkiä jättämättä mutta liikaa huomiota herättämättä. Olen nähnyt sekä tulevaisuuden että menneisyyden, vaikkei noilla käsitteillä minulle mitään merkitystä olekaan. Olen lukenut monta kirjaa monilta eri aikakausilta, kanniskellen niitä rakkaassa repussani kuin kallisarvoisia lapsia, upottaakseni itseni sitten niihin, kun edessä on pitkä päivä eikä paljon tiedossa.
Mutta en tiedä miltä tuntuu pysyä paikoillaan. Miltä tuntuu herätä samassa paikassa seuraavana aamuna. Miltä tuntuu omistaa perhe, omistaa tulevaisuus. Mutta sen perusteella mitä olen nähnyt, en ole varma haluanko edes sitä. Vaikka samalla on houkuttelevaa ajatella, että olisi jotakin pysyvää, minusta se tuntuu myös hiukan vankilalta. Monissa ajoissa ja paikoissa ihmisille on määrätty heidän kohtalonsa jo syntessään. Eivätkä he raukat kykene vaikuttamaan siihen mitenkään. Minulla on sentään vapaus.
Löysin vesistön noin tunnin kuluttua heräämisestäni. Ensiksi raivasin vain tietäni saniaisten keskellä, kun yhtäkkiä maa katosi jalkojeni alta ja metsä edestäni, ja kompastelin alas hiekkaista rinnettä, kohti jonkinlaista lahtea. Kuitenkin, heti kun näin veden, tiesin, etten voisi juoda sitä, enkä ikinä, IKINÄ mennä siihen uimaan. Vesistö oli nimittäin houkutellut ympärilleen paljon elämää, eikä mikään noista elämänmuodoista vaikuttanut sellaiselta, johon voisin tutustua. Rannalla lötköttelevät krokotiilimaiset olennot, kauempana näkyvät kasvinsyöjäliskot, veden yllä kaloja saalistavat lentävät liskot. Siinä katsellessani, yksi lentoliskoista liiteli hiukan liian lähelle pintaa, ja vedestä nousi äkkiä suuri, kolmiomainen pää ja nappasi liskon hampaisiinsa. Ennen kuin ehdin huutaakaan, pää oli jo vajonnut veden alle saaliineen.
Jep, uiminen ei todellakaan ollut hyvä ajatus.
Välttäen kiinnittämästä huomiota itseeni, palasin takaisin vehreään metsään ja lähdin etsimään turvapaikkaa. Pohdin, pitäisikö tuli minut turvassa saalistajilta, vai houkuttelisiko se ne luokseni. Mietin myös, mikä oli aiheuttanut äkillisen tempautumiseni ajassa näin kauas. Tavallisesti teleporttauksissani ja aikamatkailuissani oli jotakin järkeä... kunnes niissä ei taas ollut. Myttäsin siis senhetkisen teoriani siitä, että minulla oli tarkoitus kenties elää läpi joka ikinen päivä, jonka ihmiskunta oli ikinä elänyt.
Sen verran, minkä tiesin varmaksi matkailustani oli, että kykyni piti ihmisistä. Joka päivä päädyin tavallisesti joko näkemään ihmisiä tai sitten merkkejä ihmisistä. Ja mitä enemmän ihmisiä jossakin oli, sitä suuremmalla todennäköisyydellä vierailisin paikassa joskus. Esimerkiksi olin vieraillut Lontoossa yli viitisenkymmentä kertaa kahdentuhannen vuoden sisällä, ja saatoin sanoa tuntevani paikan varsin hyvin. Lontoossa olin myös kehittänyt ensimmäisen kätkösysteemini. Olin ruvennut säilömään vaatteita, arvotavaroita ja muita käytännöllisiä tarvikkeita paikoissa, joiden tiesin säilyvän ainakin parisataa vuotta ehjinä. Olin onnistunut systeemissä niin hyvin, että saatoin joskus löytää jopa kätköjä, joita en vielä edes tietänyt tekeväni joskus. Usein kuljinkin kaupungeissa kuin orava talvella muistellen, minne kätkikään kaikki pähkinänsä.
Lopulta päädyin suojautumaan pieneen sammaltenpeittämään painanteeseen kiviseinässä keskellä tiheää pensaikkoa. Minun piti taistella päästäkseni sinne itse, joten tiesin, että se saattaisi suoda minulle hyvän verran huomaamattomuutta mahdollisilta saalistajilta. Käperryin siis painanteeseen, söin ja join hiukan, ja reppu sylissäni ryhdyin lukemaan senhetkistä teostani, Descartesin La Description du corps humain, Ihmisruumiin kuvaus. Luin sitä niin kauan kuin kykenin ja lopulta vajosin kevyeen päiväuneen.
Heräsin siihen, että yhä käsissäni pitelemä kirja tärisi. Avasin silmäni ja ilmeisesti liikahdin, sillä kuulin, miten pienet käpälät äkkiä pinkoivat pakoon pensaisiin kirjani luota. Katsoin kirjaani ja näin pieniä nakerrusjälkiä kirjan kannessa. Jokin pieni eläin oli ilmeisesti pitänyt nahkaista kantta aivan liian houkuttelevana. Katsoin ympärilleni ja näin, että valo oli vähentynyt huomattavasti. Minulla oli taas nälkä, mutta pakottauduin säästämään ruokavarojani siltä varalta, että huominenkin olisi epävarmalla alueella. Jalkani halusivat liikkua, mutta pakottauduin pysymään paikoillani suojassani. Hämärä olisi varmsti monikertaisesti vaarallisempaa aikaa liikkua vieraassa metsässä kuin keskellä päivää. Jostakin kaukaa kuuluikin erilaisia villejä kiljahduksia ja huutoja ja karjahduksia, jotka eivät rohkaisseet minua poistumaan piilostani.
Pimeän mukana oli tullut kylmyys, ja värisin takistani huolimatta. En kuitenkaan vieläkään uskaltanut sytyttää nuotiota. Tyydyin siis uppoutumaan muistoihini ja haaveilemaan tulevaisuudesta ja kaikista asioista, jotka halusin vielä nähdä - Kristallipalatsi, mayojen kultakausi, merirosvojen aika, DaVinci, uudenvuodenyö 2000... Tiesin, että näkisin nämä kaikki joskus, ja vielä enemmänkin. Ja se oli jännittävää. Tietää, että mitä tahansa huominen toi tullessaan, se olisi jotakin ainutlaatuista. Yhtä jännittävää kuin herätä keskellä jurakautta, tai jotakin vielä mielenkiintoisempaa.
Enkä olisi malttanut odottaa.
Kun avasin silmäni, minun täytyi räytellä niitä hetken ja suojata silmäni kämmenillä, koska valo oli niin kirkas. Vähä vähältä ympäristöni kirkastui ja aloin hahmottaa puitten ja kasvien muodot ympärilläni - ja hengähdin hämmästyksestä ja epäuskosta.
Olin toden totta metsässä, joka kuhisi niin paljon kasveja, että sitä ei voinut luokitella muuksi kuin sademetsäksi. Tunsin kuitenkin itseni kuin Liisaksi Ihmemaassa, sillä kaikki ympärilläni oli niin SUURTA. Ympärilläni havupuut kohottautuivat korkealle taivaisiin ja jo pelkästään saniaiset peittivät kaiken ympärilläni näkyvistä. Eikä missään ympärilläni näkynyt merkkiä ihmisistä. Tiesin tutkimatta tarkemmin, etten ollut ikinä ennen kulkenut näin kauas. Edellinen ennätykseni oli, kun olin viettänyt päivän tuulisella savannilla ja jakanut nuotion eläinten turkiksiin pukeutuneitten, etäisesti ihmisiä muistuttavien olentojen kanssa ja kertonut heille tarinoita. Mutta se oli lastenaskeleita tähän verrattuna.
Olin tottunut selviytymään mitä erillaisimmista ääriolosuhteista: minulla oli pieni reppuni, käytännölliset vaatteet, energiapitoista retkiruokaa, vettä, tulentekovälineet, puukko, köyttä ja muuta käytännöllistä eri tilanteisiin. Niiden avulla olin pärjännyt niin ruttokaupungeissa, aavikoilla kuin keskellä talvista erämaatakin. Jurakautinen metsikkö ei siis pitäisi olla ongelma eikä mikään, täällä oli sentään sopivan lämmintä. Niinpä lähdin kauempaa miettimättä etsimään vettä ja suojaisaa paikkaa.
Minun elämäni perustuu liikkeeseen. Jatkuvaan, päättymättömään, ennakoimattomaan liikkeeseen. En muista tarkalleen kuinka kauan elämäni on jatkunut ja mitä oli ennen elämääni - kun kulkee joka yö ajan läpi, on vaikea pitää kiinni päivistä. Sillä tätä se on - joka aamu herään erissä ajassa ja erissä paikassa. Vietän päivän selviytyen, tutkien, valmistautuen huomisen varalle ja sitten, seuraavana päivänä kaikki alkaa alusta.
Olen tietenkin oppinut hyvin paljon erilaisia asioita. Jostakin syystä minä osaan puhua kaikille ihmisille, joita vastaani tulee - kesti kauan tajuta, että on olemassa sellainenkin käsite kuin kieli. Olen oppinut paljon ihmisistä: miten saada heidän luottamuksensa pian, miten saada hoivaa ja seuraa päiväksi, miten kadota taas illalla jälkiä jättämättä mutta liikaa huomiota herättämättä. Olen nähnyt sekä tulevaisuuden että menneisyyden, vaikkei noilla käsitteillä minulle mitään merkitystä olekaan. Olen lukenut monta kirjaa monilta eri aikakausilta, kanniskellen niitä rakkaassa repussani kuin kallisarvoisia lapsia, upottaakseni itseni sitten niihin, kun edessä on pitkä päivä eikä paljon tiedossa.
Mutta en tiedä miltä tuntuu pysyä paikoillaan. Miltä tuntuu herätä samassa paikassa seuraavana aamuna. Miltä tuntuu omistaa perhe, omistaa tulevaisuus. Mutta sen perusteella mitä olen nähnyt, en ole varma haluanko edes sitä. Vaikka samalla on houkuttelevaa ajatella, että olisi jotakin pysyvää, minusta se tuntuu myös hiukan vankilalta. Monissa ajoissa ja paikoissa ihmisille on määrätty heidän kohtalonsa jo syntessään. Eivätkä he raukat kykene vaikuttamaan siihen mitenkään. Minulla on sentään vapaus.
Löysin vesistön noin tunnin kuluttua heräämisestäni. Ensiksi raivasin vain tietäni saniaisten keskellä, kun yhtäkkiä maa katosi jalkojeni alta ja metsä edestäni, ja kompastelin alas hiekkaista rinnettä, kohti jonkinlaista lahtea. Kuitenkin, heti kun näin veden, tiesin, etten voisi juoda sitä, enkä ikinä, IKINÄ mennä siihen uimaan. Vesistö oli nimittäin houkutellut ympärilleen paljon elämää, eikä mikään noista elämänmuodoista vaikuttanut sellaiselta, johon voisin tutustua. Rannalla lötköttelevät krokotiilimaiset olennot, kauempana näkyvät kasvinsyöjäliskot, veden yllä kaloja saalistavat lentävät liskot. Siinä katsellessani, yksi lentoliskoista liiteli hiukan liian lähelle pintaa, ja vedestä nousi äkkiä suuri, kolmiomainen pää ja nappasi liskon hampaisiinsa. Ennen kuin ehdin huutaakaan, pää oli jo vajonnut veden alle saaliineen.
Jep, uiminen ei todellakaan ollut hyvä ajatus.
Välttäen kiinnittämästä huomiota itseeni, palasin takaisin vehreään metsään ja lähdin etsimään turvapaikkaa. Pohdin, pitäisikö tuli minut turvassa saalistajilta, vai houkuttelisiko se ne luokseni. Mietin myös, mikä oli aiheuttanut äkillisen tempautumiseni ajassa näin kauas. Tavallisesti teleporttauksissani ja aikamatkailuissani oli jotakin järkeä... kunnes niissä ei taas ollut. Myttäsin siis senhetkisen teoriani siitä, että minulla oli tarkoitus kenties elää läpi joka ikinen päivä, jonka ihmiskunta oli ikinä elänyt.
Sen verran, minkä tiesin varmaksi matkailustani oli, että kykyni piti ihmisistä. Joka päivä päädyin tavallisesti joko näkemään ihmisiä tai sitten merkkejä ihmisistä. Ja mitä enemmän ihmisiä jossakin oli, sitä suuremmalla todennäköisyydellä vierailisin paikassa joskus. Esimerkiksi olin vieraillut Lontoossa yli viitisenkymmentä kertaa kahdentuhannen vuoden sisällä, ja saatoin sanoa tuntevani paikan varsin hyvin. Lontoossa olin myös kehittänyt ensimmäisen kätkösysteemini. Olin ruvennut säilömään vaatteita, arvotavaroita ja muita käytännöllisiä tarvikkeita paikoissa, joiden tiesin säilyvän ainakin parisataa vuotta ehjinä. Olin onnistunut systeemissä niin hyvin, että saatoin joskus löytää jopa kätköjä, joita en vielä edes tietänyt tekeväni joskus. Usein kuljinkin kaupungeissa kuin orava talvella muistellen, minne kätkikään kaikki pähkinänsä.
Lopulta päädyin suojautumaan pieneen sammaltenpeittämään painanteeseen kiviseinässä keskellä tiheää pensaikkoa. Minun piti taistella päästäkseni sinne itse, joten tiesin, että se saattaisi suoda minulle hyvän verran huomaamattomuutta mahdollisilta saalistajilta. Käperryin siis painanteeseen, söin ja join hiukan, ja reppu sylissäni ryhdyin lukemaan senhetkistä teostani, Descartesin La Description du corps humain, Ihmisruumiin kuvaus. Luin sitä niin kauan kuin kykenin ja lopulta vajosin kevyeen päiväuneen.
Heräsin siihen, että yhä käsissäni pitelemä kirja tärisi. Avasin silmäni ja ilmeisesti liikahdin, sillä kuulin, miten pienet käpälät äkkiä pinkoivat pakoon pensaisiin kirjani luota. Katsoin kirjaani ja näin pieniä nakerrusjälkiä kirjan kannessa. Jokin pieni eläin oli ilmeisesti pitänyt nahkaista kantta aivan liian houkuttelevana. Katsoin ympärilleni ja näin, että valo oli vähentynyt huomattavasti. Minulla oli taas nälkä, mutta pakottauduin säästämään ruokavarojani siltä varalta, että huominenkin olisi epävarmalla alueella. Jalkani halusivat liikkua, mutta pakottauduin pysymään paikoillani suojassani. Hämärä olisi varmsti monikertaisesti vaarallisempaa aikaa liikkua vieraassa metsässä kuin keskellä päivää. Jostakin kaukaa kuuluikin erilaisia villejä kiljahduksia ja huutoja ja karjahduksia, jotka eivät rohkaisseet minua poistumaan piilostani.
Pimeän mukana oli tullut kylmyys, ja värisin takistani huolimatta. En kuitenkaan vieläkään uskaltanut sytyttää nuotiota. Tyydyin siis uppoutumaan muistoihini ja haaveilemaan tulevaisuudesta ja kaikista asioista, jotka halusin vielä nähdä - Kristallipalatsi, mayojen kultakausi, merirosvojen aika, DaVinci, uudenvuodenyö 2000... Tiesin, että näkisin nämä kaikki joskus, ja vielä enemmänkin. Ja se oli jännittävää. Tietää, että mitä tahansa huominen toi tullessaan, se olisi jotakin ainutlaatuista. Yhtä jännittävää kuin herätä keskellä jurakautta, tai jotakin vielä mielenkiintoisempaa.
Enkä olisi malttanut odottaa.
23.9.2018
Kauan sitten, maassa joka kerran oli meidän, asui kolme sisarusta; kaksi veljestä ja sisko. Heidän vanhempansa olivat kuolleet sairauteen, joka kulki niihin aikoihin niitten alueitten yli, ja lapset olivat aivan yksin maailmassa. Joka aamu sisko, joka oli poikia vanhempi, nousi aikaisin ja lähti etsimään ruokaa kylästä ja metsästä. Hän varasti ja pyydysti ruokaa itselleen ja veljilleen minkä ehti, mutta hän oli älykäs nuori nainen ja tiesi, ettei kykenisi elättämään veljiään tällä tavoin kovin kauaa, sillä kaikki oli levotonta heidän ympärillään.
Eräänä aamuna, kun sisko oli metsällä ja pojat leikkivät heidän vanhempiensa haudan vierellä, kun he kuulivat läheisestä metsästä ääniä. Sisko oli varoittanut poikia menemästä kenenkään vieraan lähelle ja puhumasta kenenkään tuntemattoman kanssa, mutta pojat eivät muistaneet varoituksia, kun heidän uteliaisuutensa nosti päätään.
Pojat kiipesivät yhteistuumin läheiseen puuhun ja näkivät sieltä metsään, jossa seisoi varjoista kudottu hirvi puhumassa tuliselle linnulle. "Onko sinulla kuningattaren aarre?" Varjohirvi kysyi. "Yön kuningatar tarvitsee kruununsa ja sauvansa."
Lintu näytti vaivaantuneelta ja pudisteli päätään. "Minulla on huonoja uutisia. Olin lentämässä loputtoman metsän yli, kun kotka lähti lentämään perääni ja minun täytyi paeta säilyäkseni hengissä. Pääsin pakoon, mutta kuningattaren aarre tippui kynsistäni pohjattoman lammen syvyyksiin."
Varjohirvi oli tulilinnulle tästä hyvin vihainen, sillä hänen täytyi nyt mennä kertomaan valtiattarelleen hänen mittaamattoman arvokkaan aarteensa katoamisesta, mutta asialle ei voinut mitään. Ja kaiken tämän veljekset kuulivat ja hämmästelivät kaikkea sitä, minkä olivat saaneet kuulla. Kun sisko palasi metsältä ruoka mukanaan, veljekset kertoivat keskustelusta, jonka olivat kuulleet ja sisko kiinnostui. "Jos tämä on totta, niin Yön kuningatar varmasti kaipaa aarteitaan takaisin. Mitähän hän olisi valmis maksamaan siitä, että palautamme ne hänelle?"
Seuraavana aamuna tyttö ei siis lähtenyt etsimään ruokaa, kuten tavallisesti, vaan meni poikien kertomaan puuhun saadakseen kenties nähdä varjohirven ja tulilinnun omin silmin. Ei vienyt kauaakaan, kun ensiksi hirvi ilmestyi metsän kätköistä ja sitten tulilintu liihotti paikalle. "Löysitkö kuningattaren aarretta?" Varjohirvi kysyi.
"Minä näin sen pohjattoman lammen syvyyksissä, mutta en ylettynyt siihen, sillä tuleni sammuisi niin suuresta määrästä vettä," tulilintu selitti. Hirvi oli tästä turhautunut ja alkoi jo patistaa tulilintua keksimään jonkin keinon aarteitten palauttamiseksi, kun tyttö laskeutui äkkiä puusta noiden olentojen vierelle.
"Mitä on tämä! Kuolevainen!" Hirvi huusi hämmästyneenä, ja tulilintu räpytteli siipiään niin, että kipinät sinkoilivat.
"Minä voin auttaa teitä," sisko sanoi, ja kertoi kuulleensa Yön kuningattaren aarteista, jotka olivat kadonneet. "Minä ja veljeni voimme hakea aarteet, jos kuningatar lupaa palkita meidät."
"Et sinä siihen pysty, kuolevainen pieni, eivätkä veljesikään, sillä loputtoman metsän läpi ei vielä kukaan ole onnistunut kävelemään, eikä pohjattoman lammen pohjaan ole kukaan onnistunut uimaan, mutta jos sen onnistut tekemään, Yön kuningatar varmasti vaikka hukuttaa sinut kultaan, jos niin tahdot," Varjohirvi vakuutti. Ja niin sisko pakkasi itselleen ja veljilleen tarvittavat tavarat, ja sisarukset lähtivät taivaltamaan kohti tuntematonta.
Kolme päivää sisarukset matkustivat, kunnes he tulivat suuren metsän laitaan. Kuitenkin, vaikka he kulkivat metsän viertä kumpaankin suuntaan niin kauan kuin jaksoivat, he eivät nähneet yhtäkään kohtaa, josta olisivat päässeet sisälle metsään, sillä niin tiheään levittivät puut oksiaan. Lopulta tyttö istui lähellä olevalle kivelle pohtimaan asiaa.
"Me emme pääse mitenkään suoraan eteenpäin," ensimmäinen veli harmitteli.
"Emmekä voi kiertää muuallekaan, sillä tämä metsä jatkuu varmasti loputtomiin!" toinen veli lisäsi.
"Sitten meidän täytyy päästä sen yli," sisko nousi ja punoi lähellä olevan puron kaisloista tiheän verkon. Illalla, kun suuri kotka, kenties sama joka oli jahdannut tulilintua, laskeutui puron varteen juomaan, sisko heitti verkon sen ylle ja vangitsi kotkan saaliikseen.
"Päästä minut, niin teen mitä tahansa!" kotka anoi armoa, kun sisko uhkasi tappaa kotkan.
"Mitä tahansa?" tyttö varmisti. Kotka nyökkäsi vahvistukseksi. "Lennätä sitten minut ja veljeni loputtomaan metsään." Ja kotka täytti lupauksensa poimimalla sisarukset selkäänsä ja lentämällä heidän kanssaan metsän ylle.
Kun he lensivät keskellä metsää olevan lammen yli, tyttö käski kotkaa laskeutumaan. "Tuolla on pohjaton lampi, sinne meidän täytyy mennä!" Kotka totteli ja laski lapset lammen rantaan, mutta lensi saman tien nauraen pois, ja jätti lapset yksin keskelle suurta metsää.
Sisarukset tutkivat lampea ja näkivät sen keskellä kimmellystä. Siellä olivat Yön kuningattaren kruunu ja valtikka, mutta ne olivat selkeästi aivan liian syvällä, jotta niiden luo olisi voinut uida, oli sitten kala taikka vaivainen ihminen.
"Tulimme tänne asti ja turhaan!" ensimmäinen veli voivotteli. "Emme ikinä saa kuningattaren aarretta sukellettua tuolta alhaalta!"
"Eikä mikään onki tai verkko yllä noin syvälle!" toinen veli jatkoi.
"Sitten meidän täytyy kutsua se sieltä ylös," sisko sanoi, ja lähti neuvottelemaan läheiseltä vuorelta sen napakiveä lainaan.
Sitten sisko ja veljet kantoivat napakiven lammen rantaan, eikä vienyt kauaa, ennen kuin KLINK, kuningattaren kruunu ja valtikka lennähtivät ylös lammesta, sillä niin suuri oli kokonaisen vuoren napakiven lumous. Ja sisko laittoi kruunun ja valtikan reppuunsa, ja lähti veljineen vaeltamaan takaisin läpi metsän.
Pian sisarukset kuitenkin huomasivat, että metsä oli synkkä ja pimeä, eikä taivasta näkynyt laisinkaan.
"Me joudumme pian eksyksiin," ensimmäinen veli sanoi.
"Niin, ja joudumme eroon toisistamme. Mitä me sitten teemme?" kysyi toinen veli.
"Sitten meidän täytyy sitoa itsemme toisiimme, ja kaivaa aina merkki puihin, jotka ohitamme. Jos tulemme takaisin merkin kohdalle, tiedämme, että olemme kulkemassa ympyrää," sisko sanoi.
Ja niin sisarukset kulkivat hitaasti metsän läpi, mutta lopulta, ikuisuuden kuluttua metsä lakkasi, ja he näkivät taas pitkästä aikaa auringon laskevan verenpunaisena kohti taivaanrantaa. Ja kun aurinko oli laskeutunut, tuli Yön kuningatar mustine vaunuineen sisarusten luo. Viisas sisar antoi kuningattarelle hänen kruununsa, jolla hän hallitsi yön olentoja ja valtikkansa, jolla hän käski varjoja. Ja kuningatar oli mielistynyt tyttöön ja hänen veljiinsä, ja otti lapset omikseen Yön valtakuntaan, jossa he kasvoivat kuningattaren hovissa kuin hänen omansa.
Noista rohkeista sisaruksista tuli ensimmäiset niistä, joita kutsutaan Selvitytyjiksi, sillä he pääsivät pois maasta, joka kerran oli meidän - heitä kutsutaan Yön Perillisiksi, ja siellä he kenties elävät vielä tänäkin päivänä.
Eräänä aamuna, kun sisko oli metsällä ja pojat leikkivät heidän vanhempiensa haudan vierellä, kun he kuulivat läheisestä metsästä ääniä. Sisko oli varoittanut poikia menemästä kenenkään vieraan lähelle ja puhumasta kenenkään tuntemattoman kanssa, mutta pojat eivät muistaneet varoituksia, kun heidän uteliaisuutensa nosti päätään.
Pojat kiipesivät yhteistuumin läheiseen puuhun ja näkivät sieltä metsään, jossa seisoi varjoista kudottu hirvi puhumassa tuliselle linnulle. "Onko sinulla kuningattaren aarre?" Varjohirvi kysyi. "Yön kuningatar tarvitsee kruununsa ja sauvansa."
Lintu näytti vaivaantuneelta ja pudisteli päätään. "Minulla on huonoja uutisia. Olin lentämässä loputtoman metsän yli, kun kotka lähti lentämään perääni ja minun täytyi paeta säilyäkseni hengissä. Pääsin pakoon, mutta kuningattaren aarre tippui kynsistäni pohjattoman lammen syvyyksiin."
Varjohirvi oli tulilinnulle tästä hyvin vihainen, sillä hänen täytyi nyt mennä kertomaan valtiattarelleen hänen mittaamattoman arvokkaan aarteensa katoamisesta, mutta asialle ei voinut mitään. Ja kaiken tämän veljekset kuulivat ja hämmästelivät kaikkea sitä, minkä olivat saaneet kuulla. Kun sisko palasi metsältä ruoka mukanaan, veljekset kertoivat keskustelusta, jonka olivat kuulleet ja sisko kiinnostui. "Jos tämä on totta, niin Yön kuningatar varmasti kaipaa aarteitaan takaisin. Mitähän hän olisi valmis maksamaan siitä, että palautamme ne hänelle?"
Seuraavana aamuna tyttö ei siis lähtenyt etsimään ruokaa, kuten tavallisesti, vaan meni poikien kertomaan puuhun saadakseen kenties nähdä varjohirven ja tulilinnun omin silmin. Ei vienyt kauaakaan, kun ensiksi hirvi ilmestyi metsän kätköistä ja sitten tulilintu liihotti paikalle. "Löysitkö kuningattaren aarretta?" Varjohirvi kysyi.
"Minä näin sen pohjattoman lammen syvyyksissä, mutta en ylettynyt siihen, sillä tuleni sammuisi niin suuresta määrästä vettä," tulilintu selitti. Hirvi oli tästä turhautunut ja alkoi jo patistaa tulilintua keksimään jonkin keinon aarteitten palauttamiseksi, kun tyttö laskeutui äkkiä puusta noiden olentojen vierelle.
"Mitä on tämä! Kuolevainen!" Hirvi huusi hämmästyneenä, ja tulilintu räpytteli siipiään niin, että kipinät sinkoilivat.
"Minä voin auttaa teitä," sisko sanoi, ja kertoi kuulleensa Yön kuningattaren aarteista, jotka olivat kadonneet. "Minä ja veljeni voimme hakea aarteet, jos kuningatar lupaa palkita meidät."
"Et sinä siihen pysty, kuolevainen pieni, eivätkä veljesikään, sillä loputtoman metsän läpi ei vielä kukaan ole onnistunut kävelemään, eikä pohjattoman lammen pohjaan ole kukaan onnistunut uimaan, mutta jos sen onnistut tekemään, Yön kuningatar varmasti vaikka hukuttaa sinut kultaan, jos niin tahdot," Varjohirvi vakuutti. Ja niin sisko pakkasi itselleen ja veljilleen tarvittavat tavarat, ja sisarukset lähtivät taivaltamaan kohti tuntematonta.
Kolme päivää sisarukset matkustivat, kunnes he tulivat suuren metsän laitaan. Kuitenkin, vaikka he kulkivat metsän viertä kumpaankin suuntaan niin kauan kuin jaksoivat, he eivät nähneet yhtäkään kohtaa, josta olisivat päässeet sisälle metsään, sillä niin tiheään levittivät puut oksiaan. Lopulta tyttö istui lähellä olevalle kivelle pohtimaan asiaa.
"Me emme pääse mitenkään suoraan eteenpäin," ensimmäinen veli harmitteli.
"Emmekä voi kiertää muuallekaan, sillä tämä metsä jatkuu varmasti loputtomiin!" toinen veli lisäsi.
"Sitten meidän täytyy päästä sen yli," sisko nousi ja punoi lähellä olevan puron kaisloista tiheän verkon. Illalla, kun suuri kotka, kenties sama joka oli jahdannut tulilintua, laskeutui puron varteen juomaan, sisko heitti verkon sen ylle ja vangitsi kotkan saaliikseen.
"Päästä minut, niin teen mitä tahansa!" kotka anoi armoa, kun sisko uhkasi tappaa kotkan.
"Mitä tahansa?" tyttö varmisti. Kotka nyökkäsi vahvistukseksi. "Lennätä sitten minut ja veljeni loputtomaan metsään." Ja kotka täytti lupauksensa poimimalla sisarukset selkäänsä ja lentämällä heidän kanssaan metsän ylle.
Kun he lensivät keskellä metsää olevan lammen yli, tyttö käski kotkaa laskeutumaan. "Tuolla on pohjaton lampi, sinne meidän täytyy mennä!" Kotka totteli ja laski lapset lammen rantaan, mutta lensi saman tien nauraen pois, ja jätti lapset yksin keskelle suurta metsää.
Sisarukset tutkivat lampea ja näkivät sen keskellä kimmellystä. Siellä olivat Yön kuningattaren kruunu ja valtikka, mutta ne olivat selkeästi aivan liian syvällä, jotta niiden luo olisi voinut uida, oli sitten kala taikka vaivainen ihminen.
"Tulimme tänne asti ja turhaan!" ensimmäinen veli voivotteli. "Emme ikinä saa kuningattaren aarretta sukellettua tuolta alhaalta!"
"Eikä mikään onki tai verkko yllä noin syvälle!" toinen veli jatkoi.
"Sitten meidän täytyy kutsua se sieltä ylös," sisko sanoi, ja lähti neuvottelemaan läheiseltä vuorelta sen napakiveä lainaan.
Sitten sisko ja veljet kantoivat napakiven lammen rantaan, eikä vienyt kauaa, ennen kuin KLINK, kuningattaren kruunu ja valtikka lennähtivät ylös lammesta, sillä niin suuri oli kokonaisen vuoren napakiven lumous. Ja sisko laittoi kruunun ja valtikan reppuunsa, ja lähti veljineen vaeltamaan takaisin läpi metsän.
Pian sisarukset kuitenkin huomasivat, että metsä oli synkkä ja pimeä, eikä taivasta näkynyt laisinkaan.
"Me joudumme pian eksyksiin," ensimmäinen veli sanoi.
"Niin, ja joudumme eroon toisistamme. Mitä me sitten teemme?" kysyi toinen veli.
"Sitten meidän täytyy sitoa itsemme toisiimme, ja kaivaa aina merkki puihin, jotka ohitamme. Jos tulemme takaisin merkin kohdalle, tiedämme, että olemme kulkemassa ympyrää," sisko sanoi.
Ja niin sisarukset kulkivat hitaasti metsän läpi, mutta lopulta, ikuisuuden kuluttua metsä lakkasi, ja he näkivät taas pitkästä aikaa auringon laskevan verenpunaisena kohti taivaanrantaa. Ja kun aurinko oli laskeutunut, tuli Yön kuningatar mustine vaunuineen sisarusten luo. Viisas sisar antoi kuningattarelle hänen kruununsa, jolla hän hallitsi yön olentoja ja valtikkansa, jolla hän käski varjoja. Ja kuningatar oli mielistynyt tyttöön ja hänen veljiinsä, ja otti lapset omikseen Yön valtakuntaan, jossa he kasvoivat kuningattaren hovissa kuin hänen omansa.
Noista rohkeista sisaruksista tuli ensimmäiset niistä, joita kutsutaan Selvitytyjiksi, sillä he pääsivät pois maasta, joka kerran oli meidän - heitä kutsutaan Yön Perillisiksi, ja siellä he kenties elävät vielä tänäkin päivänä.
25.9.2018
Minä seurasin sinua tänään sisko
ja olin niin niin ylpeä sinusta.
Seisoit selkä suorassa, silmissä lunta ja auringonpaistetta -
poissa olivat pikkusaparot ja karkkikyyneleet,
suttuiset polvet ja tahmaiset kädet.
Jos olisin kävellyt taaksesi ja koskettanut olkaasi
olisitko kääntynyt ja antanut minulle anteeksi?
Näin sinut, kun kuljit hautausmaan ohi
et taaskaan pysähtynyt.
Tiesin, ettet ole vieläkään heltynyt
et kulje sivupoluille
etkä ikinä ikinä unohda.
Kävin kanssasi ystäviesi luona,
halusin kysyä, missä olivat vaahtokarkkikestit ja hiusten letittely.
Missä pehmonallet ja hyppynarut?
Miksi koetat hukkua savuun ja tuleen,
seuraavan aamun epäselvyyteen?
Mutta en halunnut vihastuttaa sinua pahemmin,
en halunnut sinun syyttävän minua yhtään enempää.
Kaipaan joskus päiviä ennen.
Ennen kuin heitit pois pikkukenkäsi,
ennen kuin minä juoksin yli tien.
(En juossut sinua pakoon minä vannon että näin vain tien toisella puolella kukkia
sinulle.)
Ennen kuin minut puettiin valkoiseen ja sinut mustaan.
Ennen kuin ainoa mahdollisuus olla sinua lähellä
on kun illalla levitän taas siipeni sinun yllesi.
ja olin niin niin ylpeä sinusta.
Seisoit selkä suorassa, silmissä lunta ja auringonpaistetta -
poissa olivat pikkusaparot ja karkkikyyneleet,
suttuiset polvet ja tahmaiset kädet.
Jos olisin kävellyt taaksesi ja koskettanut olkaasi
olisitko kääntynyt ja antanut minulle anteeksi?
Näin sinut, kun kuljit hautausmaan ohi
et taaskaan pysähtynyt.
Tiesin, ettet ole vieläkään heltynyt
et kulje sivupoluille
etkä ikinä ikinä unohda.
Kävin kanssasi ystäviesi luona,
halusin kysyä, missä olivat vaahtokarkkikestit ja hiusten letittely.
Missä pehmonallet ja hyppynarut?
Miksi koetat hukkua savuun ja tuleen,
seuraavan aamun epäselvyyteen?
Mutta en halunnut vihastuttaa sinua pahemmin,
en halunnut sinun syyttävän minua yhtään enempää.
Kaipaan joskus päiviä ennen.
Ennen kuin heitit pois pikkukenkäsi,
ennen kuin minä juoksin yli tien.
(En juossut sinua pakoon minä vannon että näin vain tien toisella puolella kukkia
sinulle.)
Ennen kuin minut puettiin valkoiseen ja sinut mustaan.
Ennen kuin ainoa mahdollisuus olla sinua lähellä
on kun illalla levitän taas siipeni sinun yllesi.
27.9.2018
Niin montaa asiaa leikellään ja muokataan historiasta ajan saatossa, että jokainen totinen hirstorijoitsija on oppinut suhtautumaan epäluuloisesti kuningaskuntiin ja rotuihin, jotka kertovat olevansa ylempiä, oikeutetumpia, parempia tai todellisempia kuin muut. Tällainen agenda osoittaa vain sitä, että kyseisellä joukolla on epäilemättä muutama miljoona luurankoa survottuna kaappinsa perälle ja maton alle.
Mikään ei kuitenkaan ole yhtä suuri häväistys historian nimeä kohtaan kuin Meluanilaisten tuho. Kaksituhatta vuotta sitten Duurialaisten ja Jolanan valtakunnan välissä oli pieni maa, Meluan. Sen asukkaat olivat voimakkaita, mutta rauhanomaisia. Heidän päämääränään oli kädentaitojen ja mielen viisauden kehittäminen huippuunsa, ja mitä kyvykkäämpi näissä taidoissa oli, sitä arvostetumpi yhteiskunnan jäsen oli. Heidän elantonsa tuli vuoresta, joka kasvoi heidän maansa keskellä ja pelloilta, jotka avautuivat Jolanan- järven rannoilla.
He eivät omistaneet käyttöveitsiä suurempia aseita. He eivät paneutuneet suuremmin politiikkaan. He uskoivat, että jos jättäisivät muut rauhaan, heidät jätettäisiin itse rauhaan.
Ja heidät tuhottiin.
Duurialaiset aloittivat kaiken ryöstämällä ensiksi kaikki Meluanin rikkaudet sen ihmisiltä. Sitten tulivat idästä Jolanan soturit ja tappoivat ihmiset ja eläimet, ja duurialaiset, jotka sattuivat olemaan Meluanin alueella. Jolanan kuningatar käski kaikkie meluanilaisten kirjat ja kirjoitukset poltettavaksi, sillä hän ei halunnut jätettävän todisteita hänen hirmuteoistaan.
Hän oli vasta opastamassa kirjureilleen, miten heidän tuli kertoa tuleville sukupolville, miten hän oli oikeutetusti ottanut haltuunsa vapaata maata, jotta hallitsisi koko Jolana-järven ympärystää, kun duurialaiset tulivat takaisin Meluanin alueelle ja toivat lisää tuhoa tullessaan. He polttivat kaikki Meluanin talot, joihin jolanalaiset hävittäjät olivat asettautuneet. He ottivat vangikseen kaikki Duurian alueelle paenneet meluanilaiset ja käyttivät näitä saadakseen strategista tietoa Meluanin maastosta ja alueista. Tämä tarkoitti kaikille hengissä selvinneille meluanilaisille tavalla tai toisella kuolemaa.
Sitten jolanalaiset tulivat taas, ja tuho jatkui. Jolanalaiset ja duurilaiset taistelivat tuosta maapalasta niin kauan, että raunioista oli enää tuskin mitään jäljellä, eikä kukaan enää muistanut, mitä varten kaikki oli edes alkanut. Jolanalaiset väittivät, että maa kuului heille ja duurialaiset olivat tuhonneet heidän itärajansa. Duurialaiset väittivät, että jolanalaiset olivat hyökänneet maille, jolla oli asunut ennen Duurian suojeluksessa olleita paimentolaisia.
Meluanilaiset eivät varmasti olisi pitäneet siitä, että heidät oli alennettu itsenäisistä ajattelijoista "paimentolaisiksi". Mutta Meluania ei enää ollut, eikä meluanilaisiakaan. Ja kun Duuria ja Jolana unohtivat myös, osin tarkoituksella, osin tarkoituksetta, ei Meluanin loistosta ollut enää hiekanjyvääkään jäljellä.
Mikään ei kuitenkaan ole yhtä suuri häväistys historian nimeä kohtaan kuin Meluanilaisten tuho. Kaksituhatta vuotta sitten Duurialaisten ja Jolanan valtakunnan välissä oli pieni maa, Meluan. Sen asukkaat olivat voimakkaita, mutta rauhanomaisia. Heidän päämääränään oli kädentaitojen ja mielen viisauden kehittäminen huippuunsa, ja mitä kyvykkäämpi näissä taidoissa oli, sitä arvostetumpi yhteiskunnan jäsen oli. Heidän elantonsa tuli vuoresta, joka kasvoi heidän maansa keskellä ja pelloilta, jotka avautuivat Jolanan- järven rannoilla.
He eivät omistaneet käyttöveitsiä suurempia aseita. He eivät paneutuneet suuremmin politiikkaan. He uskoivat, että jos jättäisivät muut rauhaan, heidät jätettäisiin itse rauhaan.
Ja heidät tuhottiin.
Duurialaiset aloittivat kaiken ryöstämällä ensiksi kaikki Meluanin rikkaudet sen ihmisiltä. Sitten tulivat idästä Jolanan soturit ja tappoivat ihmiset ja eläimet, ja duurialaiset, jotka sattuivat olemaan Meluanin alueella. Jolanan kuningatar käski kaikkie meluanilaisten kirjat ja kirjoitukset poltettavaksi, sillä hän ei halunnut jätettävän todisteita hänen hirmuteoistaan.
Hän oli vasta opastamassa kirjureilleen, miten heidän tuli kertoa tuleville sukupolville, miten hän oli oikeutetusti ottanut haltuunsa vapaata maata, jotta hallitsisi koko Jolana-järven ympärystää, kun duurialaiset tulivat takaisin Meluanin alueelle ja toivat lisää tuhoa tullessaan. He polttivat kaikki Meluanin talot, joihin jolanalaiset hävittäjät olivat asettautuneet. He ottivat vangikseen kaikki Duurian alueelle paenneet meluanilaiset ja käyttivät näitä saadakseen strategista tietoa Meluanin maastosta ja alueista. Tämä tarkoitti kaikille hengissä selvinneille meluanilaisille tavalla tai toisella kuolemaa.
Sitten jolanalaiset tulivat taas, ja tuho jatkui. Jolanalaiset ja duurilaiset taistelivat tuosta maapalasta niin kauan, että raunioista oli enää tuskin mitään jäljellä, eikä kukaan enää muistanut, mitä varten kaikki oli edes alkanut. Jolanalaiset väittivät, että maa kuului heille ja duurialaiset olivat tuhonneet heidän itärajansa. Duurialaiset väittivät, että jolanalaiset olivat hyökänneet maille, jolla oli asunut ennen Duurian suojeluksessa olleita paimentolaisia.
Meluanilaiset eivät varmasti olisi pitäneet siitä, että heidät oli alennettu itsenäisistä ajattelijoista "paimentolaisiksi". Mutta Meluania ei enää ollut, eikä meluanilaisiakaan. Ja kun Duuria ja Jolana unohtivat myös, osin tarkoituksella, osin tarkoituksetta, ei Meluanin loistosta ollut enää hiekanjyvääkään jäljellä.
27.9.2018
Kuljin kerran metsän läpi, kun vanha nainen tuli minua vastaan ja pyysi minua auttamaan kantamaan hänen korejaan. Minä näin, että korien nurkista valui verta, ja jatkoin siis matkaani.
Löysin kerran rannalta öljylampun, ja kun kosketin sitä, sen sisältä tuli esiin henki, joka tarjosi minulle kolmea toivomusta vapaudestaan. Minä näin, että hengen silmien takana oli jotakin kylmää ja pimeää. Hänen miekkansa näytti terävältä ja janoiselta, joten poimin lampun ja heitin sen meren syvyyksiin.
Kerran oveni taakse tuli kaksi orpolasta pyytämään yösijaa. Heillä oli nälkä ja kylmä, olisi ollut armollista antaa heidän viipyä edes hetki takkani ääressä lämmittelemässä. Mutta näin, että heidän varpaankyntensä olivat mustat ja housunlahkeesta pilkisti karvainen häntä, joten suljin ja telkesin oven.
Kerran äitini ja siskoni pyysivät minua auttamaan kehräämään villaa heidän uusiin pukuihinsa. Mutta kun näin myrkyn värttinässä ja heidän sanoissaan, minä poltin heidän villansa ja särjin rukit säpäleiksi.
Kun oli syntymäpäiväni, sain salaperäiseltä vieraalta lahjaksi kirjan, joka oli suljettu viidellä lukolla. Näin, miten kaikilla lukoilla oli silmät ja kirjan reunoissa oli rivi teräviä hampaita, joten kieltäydyin ottamasta lahjaa vastaan.
Käydessäni sairaan isoäitini luona, näin miten hän makasi sairasvuoteella ja pyysi minua kertomaan tarinaa itselleen. Näin kuitenkin, että isoäidin myssyn alla piileksi terävät sarvet, ja kun hän nuolaisi hauraita huuliaan, kieli oli kaksiteräinen. Lähdin siis pois ja lähetin metsästäjän hoitelemaan isoäitini, joka ei enää ollut isoäitini.
Kun sinä tulit minun luokseni, pyytäen suudelmia silkkihuulillesi ja hetkeä kanssani, minä näin miten sydämessäsi löi tyhjää siinä, missä rakkauden pitäisi olla. Älä siis yritä estää minua, kun kieltäydyn ja käännän selkäni.
Löysin kerran rannalta öljylampun, ja kun kosketin sitä, sen sisältä tuli esiin henki, joka tarjosi minulle kolmea toivomusta vapaudestaan. Minä näin, että hengen silmien takana oli jotakin kylmää ja pimeää. Hänen miekkansa näytti terävältä ja janoiselta, joten poimin lampun ja heitin sen meren syvyyksiin.
Kerran oveni taakse tuli kaksi orpolasta pyytämään yösijaa. Heillä oli nälkä ja kylmä, olisi ollut armollista antaa heidän viipyä edes hetki takkani ääressä lämmittelemässä. Mutta näin, että heidän varpaankyntensä olivat mustat ja housunlahkeesta pilkisti karvainen häntä, joten suljin ja telkesin oven.
Kerran äitini ja siskoni pyysivät minua auttamaan kehräämään villaa heidän uusiin pukuihinsa. Mutta kun näin myrkyn värttinässä ja heidän sanoissaan, minä poltin heidän villansa ja särjin rukit säpäleiksi.
Kun oli syntymäpäiväni, sain salaperäiseltä vieraalta lahjaksi kirjan, joka oli suljettu viidellä lukolla. Näin, miten kaikilla lukoilla oli silmät ja kirjan reunoissa oli rivi teräviä hampaita, joten kieltäydyin ottamasta lahjaa vastaan.
Käydessäni sairaan isoäitini luona, näin miten hän makasi sairasvuoteella ja pyysi minua kertomaan tarinaa itselleen. Näin kuitenkin, että isoäidin myssyn alla piileksi terävät sarvet, ja kun hän nuolaisi hauraita huuliaan, kieli oli kaksiteräinen. Lähdin siis pois ja lähetin metsästäjän hoitelemaan isoäitini, joka ei enää ollut isoäitini.
Kun sinä tulit minun luokseni, pyytäen suudelmia silkkihuulillesi ja hetkeä kanssani, minä näin miten sydämessäsi löi tyhjää siinä, missä rakkauden pitäisi olla. Älä siis yritä estää minua, kun kieltäydyn ja käännän selkäni.