Odotan hissiä jonkin ison, aurinkoisen pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa, jossa asuu ja elää pysyvästi paljon ihmisiä (se on ikään kuin oma miniyhteisönsä). Maailmassa ja siinä pilvenpiirtäjässä on riehunut tuttu zombivirus, ja pilvenpiirtäjäkin tuntuu jostakin aiemmasta unesta tutulta. Ihmiset ovat joutuneet noudattamaan erilaisia eristyksiä, jossa pilvenpiirtäjä on sulkenut ulkomaailman pois, ja välillä kerroksia on jouduttu eristämään ja ihmiset ovat joutuneet pakenemaan. Nyt tilanne ei kuitenkaan ole enää läheskään yhtä paha kuin aiemmin, ja ihmiset elävät taas vapaammin.
Minä odotan kuitenkin, että pääsisin menemään hissillä lentokonehalliin, josta lähtee säännöllisin väliajoin avaruusaluksia planeetalle, jonne on paennut ihmisiä koko zombiviruksen ajan. Olen jostakin syystä päättänyt lähteä tuolle planeetalle, vaikka tilanne onkin jo parempi, ja pyytänyt sukulaisia ja kavereita lähtemään mukaan, mutta kukaan ei ole ilmeisesti vastannut myöntävästi, sillä olen yksin.
Hissi saapuu ja kohta olen jo avaruusaluksessa, jossa minä ja kaikki muut matkustajat koetamme etsiä itsellemme paikkaa matkan ajaksi. Avaruusaluksessa on todella hämärää ja meidän matkustajien täytyy löytää itsellemme oma vuode, koska avaruusmatkan aikana tietenkin nukutaan. Avaruusalus on jostakin syystä todella kapea ja korkea, ja vuoteet ovat kerroksittain niin, että kummallakin avaruusaluksen puolella on kaksi petipaikkaa, eli neljä vuodetta aina yhdessä kerroksessa. Laverit ovat sopivan lähellä toisiaan ja niiden välissä on sopivan kapea tila niin, että niitä pitkin on helppo kiivetä ylemmille petipaikoille, ja niitä lavereita on oikeasti varmaan satoja, vaikkei matkustajia enää olekaan niin paljon kuin joskus on ollut. Vuoteet eivät ole mitään hulppeita, mutta ihan hyviä matkustusolosuhteisiin nähden, lähinnä samanlaisia kuin asuntoautojen yläpetit ovat.
Kun alan etsiä itselleni vuodepaikkaa, kaikki alimmat kerrokset on jo otettu, ja kiipeän ylemmäs ja ylemmäs lavereiden reunoja pitkin. Joissakin kerroksissa on yksittäisiä paikkoja vapaana, mutta en halua änkeytyä, varsinkaan, koska suurin osa matkustajista nukkuu jo ja minä olen viimeinen, jolla ei ole omaa paikkaa. Kiipeän vielä melko monta kerrosta ja haaveilen kiipeileväni niin ylös, että voin omia kokonaisen kerroksen itselleni. Vastaan tulee joitakin puolituttuja kavereiden kavereita, joitten viereen voisin melkein jäädä, mutta heitä on jo neljä. Seuraavalla vuodetasolla onkin yhtäkkiä enää vain isosiskoni ja hänen vanhin tyttönsä, mutta molemmat nukkuvat jo.
Kiipeän siskontytön viereen nukkumaan, ja kun avaan silmät seuraavan kerran, näen ikkunasta turkoosinistä vettä, palmupuita ja auringonpaistetta ja tiedän, että olemme päässeet jo perille. Raketti on jostain syystä laskeutunut hiekkarannalle (tai tarkemmin katsottuna suoraan veteen), mutta samalla kun heräilen, niin se lähtee rullaamaan eteenpäin samalla tavalla kuin laskeutuvat lentokoneet kiitoradalla, ja se ajaa kaupungin läpi johonkin halliin, joka on melko lailla samanlainen kuin se, josta raketti lähti.
Jotenkin tiedostan yhtäkkiä, että tältä planeetalta ei olekaan enää helppoa paluukyytiä, sillä ihmisiä on houkuteltu tänne tarkoituksella, koska ihmisiä on palannut Maahan zombitilanteen paranemisen seurauksena ja planeetalla tarvitaan kipeästi lisää työvoimaa.
- 19.-20.4.2022, nähty iltayöstä
Minä odotan kuitenkin, että pääsisin menemään hissillä lentokonehalliin, josta lähtee säännöllisin väliajoin avaruusaluksia planeetalle, jonne on paennut ihmisiä koko zombiviruksen ajan. Olen jostakin syystä päättänyt lähteä tuolle planeetalle, vaikka tilanne onkin jo parempi, ja pyytänyt sukulaisia ja kavereita lähtemään mukaan, mutta kukaan ei ole ilmeisesti vastannut myöntävästi, sillä olen yksin.
Hissi saapuu ja kohta olen jo avaruusaluksessa, jossa minä ja kaikki muut matkustajat koetamme etsiä itsellemme paikkaa matkan ajaksi. Avaruusaluksessa on todella hämärää ja meidän matkustajien täytyy löytää itsellemme oma vuode, koska avaruusmatkan aikana tietenkin nukutaan. Avaruusalus on jostakin syystä todella kapea ja korkea, ja vuoteet ovat kerroksittain niin, että kummallakin avaruusaluksen puolella on kaksi petipaikkaa, eli neljä vuodetta aina yhdessä kerroksessa. Laverit ovat sopivan lähellä toisiaan ja niiden välissä on sopivan kapea tila niin, että niitä pitkin on helppo kiivetä ylemmille petipaikoille, ja niitä lavereita on oikeasti varmaan satoja, vaikkei matkustajia enää olekaan niin paljon kuin joskus on ollut. Vuoteet eivät ole mitään hulppeita, mutta ihan hyviä matkustusolosuhteisiin nähden, lähinnä samanlaisia kuin asuntoautojen yläpetit ovat.
Kun alan etsiä itselleni vuodepaikkaa, kaikki alimmat kerrokset on jo otettu, ja kiipeän ylemmäs ja ylemmäs lavereiden reunoja pitkin. Joissakin kerroksissa on yksittäisiä paikkoja vapaana, mutta en halua änkeytyä, varsinkaan, koska suurin osa matkustajista nukkuu jo ja minä olen viimeinen, jolla ei ole omaa paikkaa. Kiipeän vielä melko monta kerrosta ja haaveilen kiipeileväni niin ylös, että voin omia kokonaisen kerroksen itselleni. Vastaan tulee joitakin puolituttuja kavereiden kavereita, joitten viereen voisin melkein jäädä, mutta heitä on jo neljä. Seuraavalla vuodetasolla onkin yhtäkkiä enää vain isosiskoni ja hänen vanhin tyttönsä, mutta molemmat nukkuvat jo.
Kiipeän siskontytön viereen nukkumaan, ja kun avaan silmät seuraavan kerran, näen ikkunasta turkoosinistä vettä, palmupuita ja auringonpaistetta ja tiedän, että olemme päässeet jo perille. Raketti on jostain syystä laskeutunut hiekkarannalle (tai tarkemmin katsottuna suoraan veteen), mutta samalla kun heräilen, niin se lähtee rullaamaan eteenpäin samalla tavalla kuin laskeutuvat lentokoneet kiitoradalla, ja se ajaa kaupungin läpi johonkin halliin, joka on melko lailla samanlainen kuin se, josta raketti lähti.
Jotenkin tiedostan yhtäkkiä, että tältä planeetalta ei olekaan enää helppoa paluukyytiä, sillä ihmisiä on houkuteltu tänne tarkoituksella, koska ihmisiä on palannut Maahan zombitilanteen paranemisen seurauksena ja planeetalla tarvitaan kipeästi lisää työvoimaa.
- 19.-20.4.2022, nähty iltayöstä