3.11.2018
Morgana Fray (Puoliksi Jumalatar)
Tein tämän testin Morganalle, tuloksena oli seuraavanlainen pätkä:
"KOLIBRI!" läimäisin Catin läppärin kannen raivokkaasti kiinni. "Miten niin minä muka olen kolibri?!" Hillitsin haluni paiskata koko romun roskikseen, minne se kuuluikin.
"Älä nyt ota sitä noin raskaasti," Cat nauroi vieressäni ja lysähti sitten tyynyjen varaan. Istuimme hänen sängyllään Hefaistoksen mökissä, testaten Catin uutta puoliverisille turvallista internetkokeilua. Tietenkin olimme pääytyneet siihen osaan nettiä, jossa saattoi selvittää minkä tyyppinen juusto oli. Tai minkä henkieläimen omisti.
"Lue se uudelleen," sysäsin läppärin takaisin Catille ja kaappasin itselleni yhden tyynyistä ja rutistin sen rintaani vasten. Se ei ollut yksi leirin standardeista pumpulineliöistä, vaan Cat oli ilmiselvästi tehnyt tai ostanut sen jostakin itse - siihen oli paljeteilla kirjailtu venyttelevä musta kissa ja siinä luki: "Aina on hyvä aika päiväunille!"
"Hmm... odota ihan hetki," Cat naputteli konetta takaisin päälle ja otin rennomman asennon sängyllä. Makasin sillä poikittain ja katsoin Catin kerrossängyn ylemmän sängyn pohjaa.
"Okei, tässä tulee. 'Kolibri henkieläimenä symboloi elämästä nauttimista ja olemassaolon keveyttä. Ne, joiden toteemieläimenä on kolibri, on kutsuttu nauttimaan elämän makeudesta, häivyttävät negatiivisuuden silloin kun se hiipii sisään ja osoittavat rakkauttaan täydellä teholla jokapäiväisessä elämässään.' " Cat pysäytti lukemisensa.
"Tuo kuulostaa pikemminkin sinulta. En minä ole aina positiivinen, eikä minun elämäni ole kyllä mitään helppoa ollut. Ehkä minä vastasin väärin pariin niistä kohdista. Tai sitten koko testi on aivan typerä."
"Niin, ehkä. Mutta en minäkään aina ole ystävällinen ja nauti elämästä täydellä teholla. Kun minä syöksyn aallonpohjalle, niin sitten minä teen niin ja kunnolla, lukitsen itseni pajalle ja koetan unohtaa koko muun maailman olemassaolon. Kun taas sinä sen sijaan tappelet vastaan. Sinulla on ehkä ollut vaikea elämä, mutta et silti ole luovuttanut. Ehkä sen voi käsittää niin," Cat puolustautui.
"Tai sitten koko testin tulokset ovat ympäripyöreitä niin, että vastaukset sopii kelle vain."
"No tämä toinen osa ainakin sopii sinuun hyvin. Kuuntele: 'Tämä mielenkiintoinen lintu kykenee mitä uskomattomimpiin urotekoihin pienestä koostaan huolimatta, kuten esimerkiksi lentämään pitkiä matkoja tai takaperin.' Sehän kuulostaa sinulta, neiti Kolmen Etsintäretken Konkari."
"No jaa... Minkä sinun tuloksesi sitten on?" kysyin odottavasti. Cat keskittyi naputtelemaan läppäriään ja aikaa kuluttaakseni leijutin kissatyynyä yläpuolellani. Nautin siitä, kuinka minun täytyi tasapainottaa voimiani, jotta tyyny pyörähteli ilmassa pienessä ympyrässä. Kuin tanssittaisi ilmaa.
Cat köhäisi äänekkäästi ja käännyin odottavasti häneen päin. Tyyny putosi takaisin vatsani päälle. "No? Minkä sait?"
Cat oli hetken vaiti. Sitten hän sulki hitaasti läppärin kannen alas. "...Kolibri."
Tein tämän testin Morganalle, tuloksena oli seuraavanlainen pätkä:
"KOLIBRI!" läimäisin Catin läppärin kannen raivokkaasti kiinni. "Miten niin minä muka olen kolibri?!" Hillitsin haluni paiskata koko romun roskikseen, minne se kuuluikin.
"Älä nyt ota sitä noin raskaasti," Cat nauroi vieressäni ja lysähti sitten tyynyjen varaan. Istuimme hänen sängyllään Hefaistoksen mökissä, testaten Catin uutta puoliverisille turvallista internetkokeilua. Tietenkin olimme pääytyneet siihen osaan nettiä, jossa saattoi selvittää minkä tyyppinen juusto oli. Tai minkä henkieläimen omisti.
"Lue se uudelleen," sysäsin läppärin takaisin Catille ja kaappasin itselleni yhden tyynyistä ja rutistin sen rintaani vasten. Se ei ollut yksi leirin standardeista pumpulineliöistä, vaan Cat oli ilmiselvästi tehnyt tai ostanut sen jostakin itse - siihen oli paljeteilla kirjailtu venyttelevä musta kissa ja siinä luki: "Aina on hyvä aika päiväunille!"
"Hmm... odota ihan hetki," Cat naputteli konetta takaisin päälle ja otin rennomman asennon sängyllä. Makasin sillä poikittain ja katsoin Catin kerrossängyn ylemmän sängyn pohjaa.
"Okei, tässä tulee. 'Kolibri henkieläimenä symboloi elämästä nauttimista ja olemassaolon keveyttä. Ne, joiden toteemieläimenä on kolibri, on kutsuttu nauttimaan elämän makeudesta, häivyttävät negatiivisuuden silloin kun se hiipii sisään ja osoittavat rakkauttaan täydellä teholla jokapäiväisessä elämässään.' " Cat pysäytti lukemisensa.
"Tuo kuulostaa pikemminkin sinulta. En minä ole aina positiivinen, eikä minun elämäni ole kyllä mitään helppoa ollut. Ehkä minä vastasin väärin pariin niistä kohdista. Tai sitten koko testi on aivan typerä."
"Niin, ehkä. Mutta en minäkään aina ole ystävällinen ja nauti elämästä täydellä teholla. Kun minä syöksyn aallonpohjalle, niin sitten minä teen niin ja kunnolla, lukitsen itseni pajalle ja koetan unohtaa koko muun maailman olemassaolon. Kun taas sinä sen sijaan tappelet vastaan. Sinulla on ehkä ollut vaikea elämä, mutta et silti ole luovuttanut. Ehkä sen voi käsittää niin," Cat puolustautui.
"Tai sitten koko testin tulokset ovat ympäripyöreitä niin, että vastaukset sopii kelle vain."
"No tämä toinen osa ainakin sopii sinuun hyvin. Kuuntele: 'Tämä mielenkiintoinen lintu kykenee mitä uskomattomimpiin urotekoihin pienestä koostaan huolimatta, kuten esimerkiksi lentämään pitkiä matkoja tai takaperin.' Sehän kuulostaa sinulta, neiti Kolmen Etsintäretken Konkari."
"No jaa... Minkä sinun tuloksesi sitten on?" kysyin odottavasti. Cat keskittyi naputtelemaan läppäriään ja aikaa kuluttaakseni leijutin kissatyynyä yläpuolellani. Nautin siitä, kuinka minun täytyi tasapainottaa voimiani, jotta tyyny pyörähteli ilmassa pienessä ympyrässä. Kuin tanssittaisi ilmaa.
Cat köhäisi äänekkäästi ja käännyin odottavasti häneen päin. Tyyny putosi takaisin vatsani päälle. "No? Minkä sait?"
Cat oli hetken vaiti. Sitten hän sulki hitaasti läppärin kannen alas. "...Kolibri."
4.11.2018
Se kaikki tapahtui sunnuntaina
Silloin maailma oli valoa ja lasia
ja hengitin sisääni jäänkirkasta syksyä.
Lehdet allani olivat jo kauan sitten kadottaneet kauneutensa
mutta tummalle taustalle on helpompi maalata valkealla.
Silloin enkelit pudottivat siipensä,
nostivat aseensa ja liittyivät meidän rinnallemme elleivät olleet sokeita.
Silloin maailma oli valoa ja lasia -
mutta valo häikäisi meidät ja kätemme iskeytyivät teräviin sirpaleisiin.
Me pidimme toisiamme käsistä ja marssimme
- minne? miksi? ei kysymyksiä, eteenpäin!
Kukaan meistä ei ollut nähnyt ennen näin kirkasta syksyä,
kukaan meistä ei ollut ollut aiemmin näin peloissaan.
Mutta pelko on rohkeuden alku.
Mutta rohkeus ei takaa voittoa.
Sinä päivänä muurahaiset taistelivat karhuja vastaan,
lapset heittelivät jumalia tikuilla ja kepeillä.
Sinä päivänä ruskeille lehdille ei valunut pisaraakaan valkeaa,
mutta maa imee punaisen, kätkee sen sydämeensä.
Se tapahtui sunnuntaina,
olihan joku kirkossa rukoilemassa meidän puolestamme?
Tulihan joku kaiken jälkeen asettelemaan meidät riviin barrikadien reunalle?
Kävihän joku sulkemassa silmäni, ennen kuin pimeys laskeutui ympärillemme?
Silloin maailma oli valoa ja lasia
ja hengitin sisääni jäänkirkasta syksyä.
Lehdet allani olivat jo kauan sitten kadottaneet kauneutensa
mutta tummalle taustalle on helpompi maalata valkealla.
Silloin enkelit pudottivat siipensä,
nostivat aseensa ja liittyivät meidän rinnallemme elleivät olleet sokeita.
Silloin maailma oli valoa ja lasia -
mutta valo häikäisi meidät ja kätemme iskeytyivät teräviin sirpaleisiin.
Me pidimme toisiamme käsistä ja marssimme
- minne? miksi? ei kysymyksiä, eteenpäin!
Kukaan meistä ei ollut nähnyt ennen näin kirkasta syksyä,
kukaan meistä ei ollut ollut aiemmin näin peloissaan.
Mutta pelko on rohkeuden alku.
Mutta rohkeus ei takaa voittoa.
Sinä päivänä muurahaiset taistelivat karhuja vastaan,
lapset heittelivät jumalia tikuilla ja kepeillä.
Sinä päivänä ruskeille lehdille ei valunut pisaraakaan valkeaa,
mutta maa imee punaisen, kätkee sen sydämeensä.
Se tapahtui sunnuntaina,
olihan joku kirkossa rukoilemassa meidän puolestamme?
Tulihan joku kaiken jälkeen asettelemaan meidät riviin barrikadien reunalle?
Kävihän joku sulkemassa silmäni, ennen kuin pimeys laskeutui ympärillemme?
6.11.2018
Varis (Kylmän Veren Kaupunki)
Koetin arvata, mitä Varis vastaisi tähän testiin (joka oli pitkä ja perusteellinen), ja lopputuloksena tuli tällaista:
96th streetin metroasema oli lähes tyhjä tähän aikaan yöstä, mikä ei ollut hyvä merkki. Kuljin aseman poikki niin nopeasti kuin kykenin juoksematta ja pidin kaikki aistini tarkkana häiriöiden varalta. Tiesin aivan tarpeeksi hyvin, että metroasemat toimivat aina silloin tällöin eri jengien hengailu- ja välienselvittelypaikkoina, mutta minulla itselläni ei erityisemmin haluttanut joutua Itä-Harlemilaisten tai Upper East Siden Sakaalien puruleluksi. Saisivat tapella keskenään.
Minun ei ollut ollut tarkoitus viipyä Brooklynissä näin myöhään ja tunsin sen jo kehossani. Aiemmin samana iltana olin koulun jälkeen tavannut Maestron Hiljaisten päämajassa ja siitä olimme lähteneet jahtaamaan yhdessä sopimuksiamme. Hymyilin muistellessani, miten mukava oli ollut pitkästä aikaa viettää aikaa mentorini seurassa. Olimme viimeistelleet tehtävämme ennätysajassa - ja sen jälkeen olimme vain nauttineet olostamme. Käteni tuntuivat vieläkin aroilta, sillä olimme kattohypelleet pitkin kaupunkia, enkä ollut edes osannut aavistaa, miten olin sitä kaivannut. Mikään ei varmasti ollut yhtä lähellä lentämistä, kuin juosta pimeässä pitkin Brooklyn Brigden tukipilareita, vain yhden virheen päässä East Riverin hyytävästä vedestä.
Kun Maestro oli vielä lopuksi ehdottanut, että päättäisimme vielä yön yksillä kotona Bay Ridgessä, en ollut kieltäytynyt. Mutta yhdet eivät olleetkaan jääneet vain yksiksi, vaan Maestro oli suorastaan villiintynyt kallistellessaan yhtä rakkaista viineistään. Olin juomien ansiosta hellittänyt ja lopulta murtunut niin, että olin vuodattanut Maestrolle kaikki mahdolliset juorut yliopistoelämästäni. Sen, miten olin dumpannut lyhytaikaisen poikaystäväni, koska hän toimi diilerinä omasta lokerikostaan. Miten olin joutunut kiivaaseen väittelyyn opettajan kanssa taidehistorian luennolla ja miten olin möyhemmin voittanut samaisen väittelyn päätymällä muhinoimaan samaisen opettajan kanssa siivouskomerossa. Kaikki nolot kertomukset, huolet, pikkujutut. Sillä vaikka epäilemättä katuisin kaikkea aamulla, sillä hetkellä minusta tuntui, että olin yhtä lähellä Maestroa kuin vielä silloin, kun olin ollut lapsi.
Maestro oli sanonut, että minun pitäisi suosiolla jäädä yöksi kotiin, mutta tiesin jo, että herääminen olisi aamulla jo tarpeeksi vaikeaa ilman, että minun pitäisi selvitä vielä Brooklynin puolelta aamuluennolle. En ollut ehkä parhaimmassa kunnossa puolustamaan itseäni, jos joku kävisi asemalla kimppuuni, mutta en missään tapauksessa ollut sallinut Maestron päästä kyyditsemään minua - hän oli vielä enemmän juovuksissa kuin minä. Ja tässä sitä oltiin, keskellä yötä lähes autiolla metroasemalla, kuin jänis keskellä kettujen luolaa. Onneksi yöilma oli sentään selvittänyt pääni suurimmilta osin.
Pääsin jopa aseman portaat ylös ja takaisin maanpinnalle, ennen kuin joku huusi perääni: "Hei, sinä siellä, tyttö!" Ääni ei kuitenkaan ollut nuoren jengiläisen, vaan vanha ja rahiseva, joten hillitsin pakorefleksini ja pysähdyin katsomaan äänen suuntaan. Metroaseman kopin viereen oli kyyristynyt rähjäisiin vaatteisiin pukeutunut koditon, rahakuppi ojennetussa kädessään. Hahmo oli niin likainen ja ryppyinen ja kääriytynyt niin moneen vaatekappaleeseen, että oli vaikea sanoa, oliko kyseessä mies vai nainen. Kaikkein hämmästyttävintä olivat kuitenkin hahmon silmät - ne olivat kauttaaltaan maidonvalkoiset ja niissä ei varmasti ollut laisinkaan näköä. Kuitenkin hahmo ojensi kulhoaan suoraan minua kohti ja hymyili suulla, jossa jäljellä olevat hampaat olivat kellertävänmustia.
"Sievä tyttö, loistat kuin aurinko tässä pimeässä yössä!" Koditon hymisi ja kilisteli kolikkoastiaansa. Olin ryhtynyt penkomaan lompakkoani esiin, sillä Maestrolta olin oppinut, ettei koskaan ollut väärin olla kodittomille ystävällinen. Miehen - aloin olla aika varma, että kyseessä oli mies - sanat kuitenkin saivat minut epäröimään. Oliko miehellä kaikki ruuvit kireällä?
"Niin, sinä loistat. Loistat, tyttö!" Mies jatkoi. "En ole ennen nähnyt ketään yhtä kirkkaanoranssia kuin sinä. Elämäsi on varmasti täynnä jännitystä ja hengenvaaroja. Sillä sinä et pysy paikoillasi, ethän, tyttö?" Mies tähysti minua tiiviisti valkeilla silmillään. Pudotin miehen kolikkokuppiin muutaman kolikon, jotta pääsisin mahdollisimman pian pois paikalta, mutta äkkiä mies tarttui käteeni. Ohuiden, mutta jäntevien sormien ote oli luja ja vaikka olisin voinut irrottaa itseni siitä yhdellä liikkeellä, jostain syystä jäin paikoilleni.
Mies kurottautui minua kohti ja madalsi ääntään, kuin olisimme jakaneet salaisuuksia. "Mutta oranssista loistosta huolimatta sinua seuraa loogisuuden varjo. Sinä elät riskeistä, mutta vain, koska tiedät, että asia on lähes kokonaan sinun hallinnassasi. Sinun ympärilläsi maailma on tulta ja melskettä, mutta sinä itse olet rakentanut sen juuri sellaiseksi, kuin sen haluat. Muista se, tyttö. Muista se aina! Sinä itse hallitset elämääsi, ei kukaan muu, ei kukaan!" Loppua kohden mies alkoi taas huutaa ja riuhtaisin itseni irti.
Juoksin paikalta pois niin nopeasti kuin kykenin, mutta sokean miehen viimeiset sanat kuuluivat vielä kauas. "Loista, tyttö, loista niin, että kaikki näkevät hehkusi!"
Koetin arvata, mitä Varis vastaisi tähän testiin (joka oli pitkä ja perusteellinen), ja lopputuloksena tuli tällaista:
96th streetin metroasema oli lähes tyhjä tähän aikaan yöstä, mikä ei ollut hyvä merkki. Kuljin aseman poikki niin nopeasti kuin kykenin juoksematta ja pidin kaikki aistini tarkkana häiriöiden varalta. Tiesin aivan tarpeeksi hyvin, että metroasemat toimivat aina silloin tällöin eri jengien hengailu- ja välienselvittelypaikkoina, mutta minulla itselläni ei erityisemmin haluttanut joutua Itä-Harlemilaisten tai Upper East Siden Sakaalien puruleluksi. Saisivat tapella keskenään.
Minun ei ollut ollut tarkoitus viipyä Brooklynissä näin myöhään ja tunsin sen jo kehossani. Aiemmin samana iltana olin koulun jälkeen tavannut Maestron Hiljaisten päämajassa ja siitä olimme lähteneet jahtaamaan yhdessä sopimuksiamme. Hymyilin muistellessani, miten mukava oli ollut pitkästä aikaa viettää aikaa mentorini seurassa. Olimme viimeistelleet tehtävämme ennätysajassa - ja sen jälkeen olimme vain nauttineet olostamme. Käteni tuntuivat vieläkin aroilta, sillä olimme kattohypelleet pitkin kaupunkia, enkä ollut edes osannut aavistaa, miten olin sitä kaivannut. Mikään ei varmasti ollut yhtä lähellä lentämistä, kuin juosta pimeässä pitkin Brooklyn Brigden tukipilareita, vain yhden virheen päässä East Riverin hyytävästä vedestä.
Kun Maestro oli vielä lopuksi ehdottanut, että päättäisimme vielä yön yksillä kotona Bay Ridgessä, en ollut kieltäytynyt. Mutta yhdet eivät olleetkaan jääneet vain yksiksi, vaan Maestro oli suorastaan villiintynyt kallistellessaan yhtä rakkaista viineistään. Olin juomien ansiosta hellittänyt ja lopulta murtunut niin, että olin vuodattanut Maestrolle kaikki mahdolliset juorut yliopistoelämästäni. Sen, miten olin dumpannut lyhytaikaisen poikaystäväni, koska hän toimi diilerinä omasta lokerikostaan. Miten olin joutunut kiivaaseen väittelyyn opettajan kanssa taidehistorian luennolla ja miten olin möyhemmin voittanut samaisen väittelyn päätymällä muhinoimaan samaisen opettajan kanssa siivouskomerossa. Kaikki nolot kertomukset, huolet, pikkujutut. Sillä vaikka epäilemättä katuisin kaikkea aamulla, sillä hetkellä minusta tuntui, että olin yhtä lähellä Maestroa kuin vielä silloin, kun olin ollut lapsi.
Maestro oli sanonut, että minun pitäisi suosiolla jäädä yöksi kotiin, mutta tiesin jo, että herääminen olisi aamulla jo tarpeeksi vaikeaa ilman, että minun pitäisi selvitä vielä Brooklynin puolelta aamuluennolle. En ollut ehkä parhaimmassa kunnossa puolustamaan itseäni, jos joku kävisi asemalla kimppuuni, mutta en missään tapauksessa ollut sallinut Maestron päästä kyyditsemään minua - hän oli vielä enemmän juovuksissa kuin minä. Ja tässä sitä oltiin, keskellä yötä lähes autiolla metroasemalla, kuin jänis keskellä kettujen luolaa. Onneksi yöilma oli sentään selvittänyt pääni suurimmilta osin.
Pääsin jopa aseman portaat ylös ja takaisin maanpinnalle, ennen kuin joku huusi perääni: "Hei, sinä siellä, tyttö!" Ääni ei kuitenkaan ollut nuoren jengiläisen, vaan vanha ja rahiseva, joten hillitsin pakorefleksini ja pysähdyin katsomaan äänen suuntaan. Metroaseman kopin viereen oli kyyristynyt rähjäisiin vaatteisiin pukeutunut koditon, rahakuppi ojennetussa kädessään. Hahmo oli niin likainen ja ryppyinen ja kääriytynyt niin moneen vaatekappaleeseen, että oli vaikea sanoa, oliko kyseessä mies vai nainen. Kaikkein hämmästyttävintä olivat kuitenkin hahmon silmät - ne olivat kauttaaltaan maidonvalkoiset ja niissä ei varmasti ollut laisinkaan näköä. Kuitenkin hahmo ojensi kulhoaan suoraan minua kohti ja hymyili suulla, jossa jäljellä olevat hampaat olivat kellertävänmustia.
"Sievä tyttö, loistat kuin aurinko tässä pimeässä yössä!" Koditon hymisi ja kilisteli kolikkoastiaansa. Olin ryhtynyt penkomaan lompakkoani esiin, sillä Maestrolta olin oppinut, ettei koskaan ollut väärin olla kodittomille ystävällinen. Miehen - aloin olla aika varma, että kyseessä oli mies - sanat kuitenkin saivat minut epäröimään. Oliko miehellä kaikki ruuvit kireällä?
"Niin, sinä loistat. Loistat, tyttö!" Mies jatkoi. "En ole ennen nähnyt ketään yhtä kirkkaanoranssia kuin sinä. Elämäsi on varmasti täynnä jännitystä ja hengenvaaroja. Sillä sinä et pysy paikoillasi, ethän, tyttö?" Mies tähysti minua tiiviisti valkeilla silmillään. Pudotin miehen kolikkokuppiin muutaman kolikon, jotta pääsisin mahdollisimman pian pois paikalta, mutta äkkiä mies tarttui käteeni. Ohuiden, mutta jäntevien sormien ote oli luja ja vaikka olisin voinut irrottaa itseni siitä yhdellä liikkeellä, jostain syystä jäin paikoilleni.
Mies kurottautui minua kohti ja madalsi ääntään, kuin olisimme jakaneet salaisuuksia. "Mutta oranssista loistosta huolimatta sinua seuraa loogisuuden varjo. Sinä elät riskeistä, mutta vain, koska tiedät, että asia on lähes kokonaan sinun hallinnassasi. Sinun ympärilläsi maailma on tulta ja melskettä, mutta sinä itse olet rakentanut sen juuri sellaiseksi, kuin sen haluat. Muista se, tyttö. Muista se aina! Sinä itse hallitset elämääsi, ei kukaan muu, ei kukaan!" Loppua kohden mies alkoi taas huutaa ja riuhtaisin itseni irti.
Juoksin paikalta pois niin nopeasti kuin kykenin, mutta sokean miehen viimeiset sanat kuuluivat vielä kauas. "Loista, tyttö, loista niin, että kaikki näkevät hehkusi!"
8.11.2018
Minä tulen vihaamaan sinua aina.
Minä tulen aina rakastamaan sinua.
Meitä ei ole tarkoitettu yhteen, me olimme tuhoon tuomittuja jo ensi hetkestä.
Me olemme luodut toisillemme ja joka hetki kanssasi on kuin hengittäisin ensi kerran.
Sinut on tarkoitettu toiselle, minut taas sinun sisarellesi.
Minä tahdon vain sinut. VAIN SINUT.
Ja vaikka niin ei käynyt, meille ei tule onnellista loppua. Maailma itse heitti meidän vastakkaisiin nurkkiin, antoi meille aseet käteen, käski meitä taistelemaan toisiamme vastaan.
Minä maksaisin mitä tahansa jotta saisin olla kanssasi. Mutta pettäisin myös itseni, jos myöntäisin, että rakastan vihollista.
Minä näen joskus sinut taistelukentällä, sinut on niin helppo tunnistaa.
Minä etsin sinua, taistelun keskelläkin tiedän, että sydämeni pysähtyisi, jos näkisin sinun kaatuvan.
Näen, miten sinä nouset kohoat arvoasteikossa, nouset kuin lintu, joka valmistautuu pian syöksymään saaliin kimppuun.
Minä pelkään sinun puolestasi, mutta olen myös ylpeä. TIedän, että sinusta on mihin vain. Ilman minunkin apuani.
Minä odotan sitä hetkeä, jolloin viimeinkin kohtaamme ja selvitämme välimme lopullisesti.
Haluan nähdä sinun kasvosi vielä kerran läheltä. Viimeinen suudelma olisi liikaa toivottu. Mutta vielä yksi kerta, että näkisin sinut ilman, että katseessasi on pelkkää vihaa.
Katsomme kumpi meistä on voimakkaampi.
Sinussa minä olen heikko. Joskus luulin, että minäkin merkitsin samaa sinulle, mutta ajat ovat muuttuneet, eivätkä ole jättäneet meitä paikoillemme.
Vain yksi on siitä taistelusta lähtevä elävänä.
Siinä taistelussa toisen meistä on luovutettava, annettava anteeksi, peräännyttävä. Lausuttava ne sanat, joita ei voi peruuttaa, kerrottava totuus.
Toivon, että se olen minä.
Toivon, että se olen minä.
Minä tulen aina rakastamaan sinua.
Meitä ei ole tarkoitettu yhteen, me olimme tuhoon tuomittuja jo ensi hetkestä.
Me olemme luodut toisillemme ja joka hetki kanssasi on kuin hengittäisin ensi kerran.
Sinut on tarkoitettu toiselle, minut taas sinun sisarellesi.
Minä tahdon vain sinut. VAIN SINUT.
Ja vaikka niin ei käynyt, meille ei tule onnellista loppua. Maailma itse heitti meidän vastakkaisiin nurkkiin, antoi meille aseet käteen, käski meitä taistelemaan toisiamme vastaan.
Minä maksaisin mitä tahansa jotta saisin olla kanssasi. Mutta pettäisin myös itseni, jos myöntäisin, että rakastan vihollista.
Minä näen joskus sinut taistelukentällä, sinut on niin helppo tunnistaa.
Minä etsin sinua, taistelun keskelläkin tiedän, että sydämeni pysähtyisi, jos näkisin sinun kaatuvan.
Näen, miten sinä nouset kohoat arvoasteikossa, nouset kuin lintu, joka valmistautuu pian syöksymään saaliin kimppuun.
Minä pelkään sinun puolestasi, mutta olen myös ylpeä. TIedän, että sinusta on mihin vain. Ilman minunkin apuani.
Minä odotan sitä hetkeä, jolloin viimeinkin kohtaamme ja selvitämme välimme lopullisesti.
Haluan nähdä sinun kasvosi vielä kerran läheltä. Viimeinen suudelma olisi liikaa toivottu. Mutta vielä yksi kerta, että näkisin sinut ilman, että katseessasi on pelkkää vihaa.
Katsomme kumpi meistä on voimakkaampi.
Sinussa minä olen heikko. Joskus luulin, että minäkin merkitsin samaa sinulle, mutta ajat ovat muuttuneet, eivätkä ole jättäneet meitä paikoillemme.
Vain yksi on siitä taistelusta lähtevä elävänä.
Siinä taistelussa toisen meistä on luovutettava, annettava anteeksi, peräännyttävä. Lausuttava ne sanat, joita ei voi peruuttaa, kerrottava totuus.
Toivon, että se olen minä.
Toivon, että se olen minä.
10.11.2018
Mike Rhodes (Kylmän Veren Kaupunki)
Koska olen käyttänyt jo omista tarinoistani melkein kaikki tärkeät hahmot, joita ei ole jo jotenkin liitetty johonkin tiettyyn elementtiin, ajattelin tutustua hieman enemmän Miken hahmoon, varsinkin koska se mahdollisesti tulee ilmestymään enemmän Kylmän Veren Kaupungissa tulevaisuudessa (ja koska tunnen Rhodesia tuskin lainkaan). Ja tehty testi oli tämä, ihan vain jos jollakulla kiinnostaa. Let's do this!
Käytävässä haisi tunkkaiselta ja virtsalta, kuten aina. Tökin avaimia asunnon oveen turhautuneena, sillä ne olivat taas jumissa ja hermoni olivat saaneet tälle päivälle jo aivan tarpeeksi. Rynkytin ovea ja juuri kun aloin harkita vakavissani paikkojen hajoittamista, lukko luovutti ja päästi oven avautumaan.
Asunnossa oli aivan pimeää, mutta en vaivautunut laittamaan valoja päälle, vaan heitin vain takkini sängylle ja rojahdin sohvalle syvään huokaisten. Hetken aikaa vain olin siinä, pimeässä istuen, silmät suljettuina ja käsivarret ristissä. En tiedä miksi, mutta mielestäni pimeässä oli aina paljon helpompaa ajatella. Ja nyt minulla oli erityisen paljon ajateltavaa.
Olin varma, että ainakin puolet poliisin päällystöstä oli lahjottu. Nyt vaikutti siltä, että ainakin jokin osa noista lahjuksista tuli salamurhaajilta - sen verran, että kukaan muu ei ollut suostunut auttamaan viatonta nuorta naista hädässä. Yhtäkkiä kukaan ei vaikuttanut olevan kiinnostunut keskellä New Yorkia olleesta pommista. Yhtäkkiä poliisilla ei ollut resursseja vielä yhteen todistajansuojeluohjelmaan. Liian vaivalloista, olin kuullut niin monesta suusta tänään. Jahtaat isompaa kalaa kuin mihin meillä on kykyjä. Bill oli jopa toistanut uhkauksensa, sillä mikä muukaan se olisi voinut olla. Sanonut, että poliiseille, jotka nuuskivat liikaa vääriä asioita tuppaa tapahtumaan epämiellyttäviä asioita. Eikö sinulle riitä jo, että olet musta ja uunituore. Pitääkö sinun vielä esittää olevasi pätevä? Huono uhkaus, sillä en ollut vasta poliisikoulusta valmistautunut, täysin afroamerikkalainen enkä edes hyvä poliisi. En niin hyvä poliisi kuin mitä tämä kaupunki tarvitsisi. Mutta silti Billin sanat kaihersivat.
Avasin silmäni ja katsoin sälekaihtimien välistä loistavaa kuuta. Ärsytti, eikä eniten se, että oli lähes voimaton suojelemaan jotakuta, jonka henki oli ilmiselvässä vaarassa. Sage Gray. Nimi pyöri mielessäni yhä uudestaan ja uudestaan, kuten oli tehnyt koko päivän. Hänen vihreät silmänsä. Lyhyet, ruskeat hiukset, jotka jatkuvasti näyttivät karkailevan korvien takaa silmille, ellei niitä rauhoiteltu pinneillä. Pehmeät huulet, joissa silti oli jotain periksiantamatonta.
Huokaisin uudestaan. Oletko aivan tyhmä? aloitin itsesättimismonologini, jota olin myös toistellut päässäni koko päivän. Sage on hengenvaarassa, kuulitko. HENGENVAARASSA. Et voi heittää omia tunteitasi tähän soppaan mukaan. Eikä hän sitä paitsi varmasikaan pidä sinusta niin paljon kuin haluaisit, typerys. Hänen elämänsä on kääntynyt ylösalaisin, hän on hädissään ja turvaton. Tottakai hän kääntyy siis ensimmäisen hieman luotettavammalta vaikuttavan henkilön käsivarsille. Tyhmä tyhmä tyhmä.
Hengitin syvään ympärilläni vallitsevaa pimeyttä. Totuus oli, etten tiennyt Sagesta oikeasti melkein mitään. Minun ei siis pitäisi tehdä myöskään mitään johtopäätöksiä. Sage vaikutti hauraalta, mutta jotenkin se vaikutti merivuokon hauraudelta. Vaikka hänen ympärillään ei ollut vahvaa fyysistä suojakilpeä, se ei todellakaan tarkoittanut, etteikö hän kykenisi puolustautumaan. Sagessa oli varmasti jotain enemmän. Hän oli huomannut autonkin, juuri ajoissa ennen kuin se olisi ajanut meidän molempien yli. Miten hän oli kyennyt siihen? Olin varma, että hän oli katsonut samaan suuntaan kuin minäkin, poispäin liikenteestä.
Äkkiä huomasin kadun toisella puolella liikettä. Huomasin sen, sillä se tapahtui kattojen tasolla ja oli hyvin nopeaa. Musta hahmo juoksi katon reunaa pitkin, ja sitten kuin kuolemaa uhmaten loikkasi yli kolme metriä leveän kattojen välin yli. Sydämeni tykytti äkkiä lujaa ja nousin seisomaan. Musta hahmo, joka lentää New Yorkin yllä. Saattoiko tämä olla..? Ei kai..? Olisin maksanut mitä tahansa, jotta olisin nähnyt edes jonkin merkin, joka olisi varmistanut tunnistuksen. Välkähdyksen mustasta lintunaamiosta, tai edes veitsistä. Mutta hahmo, joka oli kenties nainen, kenties hoikka mies, vain jatkoi juoksuaan ja pimeys kätki hänen tarkemmat pirteensä mustuuteensa. Sitten hän olikin jo poissa.
Istuin alas, mutta nousin melkein heti ylös. Kävelin valokatkaisijalle ja napsautin sitä. Valo karkotti pois suloisen pimeyden ja synkät ajatukseni. Valo karkotti pois mietteet varjoissa kulkevasta salamurhaajasta ja likaisista poliiseista. Mutta kun menin laittamaan itselleni jotakin syötävää, yksi ajatus oli jäänyt paikoilleen - ajatus nuoresta ruskeatukkaisesta naisesta, joka kenties tälläkin hetkellä oli jossain turvattomana ja peloissaan, odottaen tuomiotaan.
Siitä ajatuksesta en pääsisi, oli sitten päivä tai yö.
(Jos jäi epäselväksi, mikä elementti on kyseessä, niin se oli pimeys, eli ei tietenkään yksi niistä neljästä peruselementistä, mutta tähän tarinaan ihan sopiva)
Koska olen käyttänyt jo omista tarinoistani melkein kaikki tärkeät hahmot, joita ei ole jo jotenkin liitetty johonkin tiettyyn elementtiin, ajattelin tutustua hieman enemmän Miken hahmoon, varsinkin koska se mahdollisesti tulee ilmestymään enemmän Kylmän Veren Kaupungissa tulevaisuudessa (ja koska tunnen Rhodesia tuskin lainkaan). Ja tehty testi oli tämä, ihan vain jos jollakulla kiinnostaa. Let's do this!
Käytävässä haisi tunkkaiselta ja virtsalta, kuten aina. Tökin avaimia asunnon oveen turhautuneena, sillä ne olivat taas jumissa ja hermoni olivat saaneet tälle päivälle jo aivan tarpeeksi. Rynkytin ovea ja juuri kun aloin harkita vakavissani paikkojen hajoittamista, lukko luovutti ja päästi oven avautumaan.
Asunnossa oli aivan pimeää, mutta en vaivautunut laittamaan valoja päälle, vaan heitin vain takkini sängylle ja rojahdin sohvalle syvään huokaisten. Hetken aikaa vain olin siinä, pimeässä istuen, silmät suljettuina ja käsivarret ristissä. En tiedä miksi, mutta mielestäni pimeässä oli aina paljon helpompaa ajatella. Ja nyt minulla oli erityisen paljon ajateltavaa.
Olin varma, että ainakin puolet poliisin päällystöstä oli lahjottu. Nyt vaikutti siltä, että ainakin jokin osa noista lahjuksista tuli salamurhaajilta - sen verran, että kukaan muu ei ollut suostunut auttamaan viatonta nuorta naista hädässä. Yhtäkkiä kukaan ei vaikuttanut olevan kiinnostunut keskellä New Yorkia olleesta pommista. Yhtäkkiä poliisilla ei ollut resursseja vielä yhteen todistajansuojeluohjelmaan. Liian vaivalloista, olin kuullut niin monesta suusta tänään. Jahtaat isompaa kalaa kuin mihin meillä on kykyjä. Bill oli jopa toistanut uhkauksensa, sillä mikä muukaan se olisi voinut olla. Sanonut, että poliiseille, jotka nuuskivat liikaa vääriä asioita tuppaa tapahtumaan epämiellyttäviä asioita. Eikö sinulle riitä jo, että olet musta ja uunituore. Pitääkö sinun vielä esittää olevasi pätevä? Huono uhkaus, sillä en ollut vasta poliisikoulusta valmistautunut, täysin afroamerikkalainen enkä edes hyvä poliisi. En niin hyvä poliisi kuin mitä tämä kaupunki tarvitsisi. Mutta silti Billin sanat kaihersivat.
Avasin silmäni ja katsoin sälekaihtimien välistä loistavaa kuuta. Ärsytti, eikä eniten se, että oli lähes voimaton suojelemaan jotakuta, jonka henki oli ilmiselvässä vaarassa. Sage Gray. Nimi pyöri mielessäni yhä uudestaan ja uudestaan, kuten oli tehnyt koko päivän. Hänen vihreät silmänsä. Lyhyet, ruskeat hiukset, jotka jatkuvasti näyttivät karkailevan korvien takaa silmille, ellei niitä rauhoiteltu pinneillä. Pehmeät huulet, joissa silti oli jotain periksiantamatonta.
Huokaisin uudestaan. Oletko aivan tyhmä? aloitin itsesättimismonologini, jota olin myös toistellut päässäni koko päivän. Sage on hengenvaarassa, kuulitko. HENGENVAARASSA. Et voi heittää omia tunteitasi tähän soppaan mukaan. Eikä hän sitä paitsi varmasikaan pidä sinusta niin paljon kuin haluaisit, typerys. Hänen elämänsä on kääntynyt ylösalaisin, hän on hädissään ja turvaton. Tottakai hän kääntyy siis ensimmäisen hieman luotettavammalta vaikuttavan henkilön käsivarsille. Tyhmä tyhmä tyhmä.
Hengitin syvään ympärilläni vallitsevaa pimeyttä. Totuus oli, etten tiennyt Sagesta oikeasti melkein mitään. Minun ei siis pitäisi tehdä myöskään mitään johtopäätöksiä. Sage vaikutti hauraalta, mutta jotenkin se vaikutti merivuokon hauraudelta. Vaikka hänen ympärillään ei ollut vahvaa fyysistä suojakilpeä, se ei todellakaan tarkoittanut, etteikö hän kykenisi puolustautumaan. Sagessa oli varmasti jotain enemmän. Hän oli huomannut autonkin, juuri ajoissa ennen kuin se olisi ajanut meidän molempien yli. Miten hän oli kyennyt siihen? Olin varma, että hän oli katsonut samaan suuntaan kuin minäkin, poispäin liikenteestä.
Äkkiä huomasin kadun toisella puolella liikettä. Huomasin sen, sillä se tapahtui kattojen tasolla ja oli hyvin nopeaa. Musta hahmo juoksi katon reunaa pitkin, ja sitten kuin kuolemaa uhmaten loikkasi yli kolme metriä leveän kattojen välin yli. Sydämeni tykytti äkkiä lujaa ja nousin seisomaan. Musta hahmo, joka lentää New Yorkin yllä. Saattoiko tämä olla..? Ei kai..? Olisin maksanut mitä tahansa, jotta olisin nähnyt edes jonkin merkin, joka olisi varmistanut tunnistuksen. Välkähdyksen mustasta lintunaamiosta, tai edes veitsistä. Mutta hahmo, joka oli kenties nainen, kenties hoikka mies, vain jatkoi juoksuaan ja pimeys kätki hänen tarkemmat pirteensä mustuuteensa. Sitten hän olikin jo poissa.
Istuin alas, mutta nousin melkein heti ylös. Kävelin valokatkaisijalle ja napsautin sitä. Valo karkotti pois suloisen pimeyden ja synkät ajatukseni. Valo karkotti pois mietteet varjoissa kulkevasta salamurhaajasta ja likaisista poliiseista. Mutta kun menin laittamaan itselleni jotakin syötävää, yksi ajatus oli jäänyt paikoilleen - ajatus nuoresta ruskeatukkaisesta naisesta, joka kenties tälläkin hetkellä oli jossain turvattomana ja peloissaan, odottaen tuomiotaan.
Siitä ajatuksesta en pääsisi, oli sitten päivä tai yö.
(Jos jäi epäselväksi, mikä elementti on kyseessä, niin se oli pimeys, eli ei tietenkään yksi niistä neljästä peruselementistä, mutta tähän tarinaan ihan sopiva)
12.11.2018
Olen lumen ja jään sylissä.
Taivaani on täynnä jäisiä tähtiä
maani on kirkas ja pehmeä,
pimeys on peittonani ja minä kietoudun siihen kuin toivoisin sen lämmittävän.
Hengitän sisään samaa ilmaa yhä uudestaan ja uudestaan,
tunne tuo mieleeni menneisyyden - koulun, täpötäyden talon, bussit.
Hengitän syvään tuota jo kauan sitten kadonnutta happea
haron sitä kuin menneisyyttä joka on lipunut jo liian kauas,
suljen silmäni ja kuvittelen, että olen jossain muualla.
Tiedän että ympärilläni ei ole muuta kuin pimeää,
mutta silti minä tunnen miten jää hohtaa ympärilläni.
Sen valossa näen, miten käteni ovat muuttuneet,
ihoni on kalpeansininen ja huuleni kevyttä purppuraa.
Heräsin siihen, että jokin vieras ja kylmä painautui kurkulleni,
mutta olinkin vain kierähtänyt ympäri unissani.
Oma kehoni on jo minulle tuntematon.
Saattaisin tuntea kivun ja nälän
jos tuntisin edes ylipäätään mitään.
Makasin peittoni alla niin kauan, että kun koetin nousta,
tajusin ettei minulla ole enää siihen voimia.
Jaksoin sentään hymyillä.
Katsoa ylös jäätähtiini ja nähdä toisen taivaan
sen joka on jossain tuolla ylhäällä
kiven ja jään ja kiven ja lumen yläpuolella.
Ajattelin, että ehkä sitten, lopussa, jaksankin nousta ylös
ja leijun läpi vankilani seinien, vapauteen.
Minulla on lämmin ja olen iloinen siitä.
Muistan joskus, miten vitsailin siitä ystävilleni:
"Paleltuminenhan on paljon parempaa kuin tuli,
loppu on lämmin ja lempeä, mikä sen parempaa?."
Ehkä katalaa sanoa niin, mutta taisin tietää jo silloin miten tahdon mennä.
Kunpa vain ei näin, hyvästiä kenellekään sanomatta.
Olen käpertynyt lumen ja jään syliin
pimeys on peittonani ja sen alla katson,
miten lämpö ja yö leviää pitkin ihoani, sen alla.
Tiedän, että kun se pääsee sydämeeni,
jäädyttäen viimeisenkin vereni,
silloin minä viimein pakenen tästä
jäisestä haudastani.
Taivaani on täynnä jäisiä tähtiä
maani on kirkas ja pehmeä,
pimeys on peittonani ja minä kietoudun siihen kuin toivoisin sen lämmittävän.
Hengitän sisään samaa ilmaa yhä uudestaan ja uudestaan,
tunne tuo mieleeni menneisyyden - koulun, täpötäyden talon, bussit.
Hengitän syvään tuota jo kauan sitten kadonnutta happea
haron sitä kuin menneisyyttä joka on lipunut jo liian kauas,
suljen silmäni ja kuvittelen, että olen jossain muualla.
Tiedän että ympärilläni ei ole muuta kuin pimeää,
mutta silti minä tunnen miten jää hohtaa ympärilläni.
Sen valossa näen, miten käteni ovat muuttuneet,
ihoni on kalpeansininen ja huuleni kevyttä purppuraa.
Heräsin siihen, että jokin vieras ja kylmä painautui kurkulleni,
mutta olinkin vain kierähtänyt ympäri unissani.
Oma kehoni on jo minulle tuntematon.
Saattaisin tuntea kivun ja nälän
jos tuntisin edes ylipäätään mitään.
Makasin peittoni alla niin kauan, että kun koetin nousta,
tajusin ettei minulla ole enää siihen voimia.
Jaksoin sentään hymyillä.
Katsoa ylös jäätähtiini ja nähdä toisen taivaan
sen joka on jossain tuolla ylhäällä
kiven ja jään ja kiven ja lumen yläpuolella.
Ajattelin, että ehkä sitten, lopussa, jaksankin nousta ylös
ja leijun läpi vankilani seinien, vapauteen.
Minulla on lämmin ja olen iloinen siitä.
Muistan joskus, miten vitsailin siitä ystävilleni:
"Paleltuminenhan on paljon parempaa kuin tuli,
loppu on lämmin ja lempeä, mikä sen parempaa?."
Ehkä katalaa sanoa niin, mutta taisin tietää jo silloin miten tahdon mennä.
Kunpa vain ei näin, hyvästiä kenellekään sanomatta.
Olen käpertynyt lumen ja jään syliin
pimeys on peittonani ja sen alla katson,
miten lämpö ja yö leviää pitkin ihoani, sen alla.
Tiedän, että kun se pääsee sydämeeni,
jäädyttäen viimeisenkin vereni,
silloin minä viimein pakenen tästä
jäisestä haudastani.
14.11.2018
Vida, Letters from Chalinea
Koska en ole vielä LfC:n hahmoja edes maininnut näissä tarinoissa, niin nyt valitsin Vidan testinukekseni ja läpikävin sen kanssa tämän testin.
"Ajattelitteko pukeutua joksikin Halloweenina?" Sam tiiraa ystäviään matikankirjansa ylitse. Tytöt ovat tekemässä yhdessä läksyjä tavallisessa paikassaan metsäaukiolla ja tunnelma on rento, sillä syksystä huolimatta päivä on aurinkoinen ja lämmin. Minoo, joka tuli aamulla kouluun kaikkiin talvivarusteihinsa kietoutuneena on jo luovuttanut ja hylännyt kaulaliinansa ja lapasensa Vanhan Romun etupenkille. El on tehnyt jo tehtävänsä ja ottaa aurinkoa historiankirja tyynynään, ja Vida makoilee maassa lukien jotakin kirjaa.
"Enpä tiedä," Minoo vastaa ja puhaltaa naamansa eteen valuneita kiharoita pois. "Teidäthän miten paljon ideoita minulla aina on, mutta joka ikinen niistä on aina toteuttamiskelvoton. Tämän vuoden paras idea olisi ollut Morticia Addams, mutta eihän se tietenkään minulle sovi," heilauttaa kättään ilmassa viitaten epäilemättä siihen, että hän on lyhyt, muodokas latina, jolla on villit ruskeat kiharat - ei erityisen gootti yhdistelmä. "Olisin voinut kai voinut pukeutua siltikin, ironisesti, mutta ei se ole sama asia," hän tuhahtaa.
"Tiedän tunteen," El sympatisoi. "On aivan mahdotonta miettiä tällä ihonvärillä jotakin oikeasti originaalia ideaa. Ihomaali ainakin kuultaa läpi ja jos sitten pukeutuu johonkin oman kulttuurin juttuun, niin sitten ihmiset katsoo vinoon. Ajattelin siis jättää väliin, koska en jaksa enää kolmatta vuotta putkeen pukeutua zombiksi ja kuunnella neiti Hooverin saarnaa siitä, että uudisasukkaat kohtelivat intiaaneja aivan reilusti ja että minut lähetetään rehtorin puhutteluun jos provosoin vielä lisää," hän tuhahtaa. El on tulalip-sukujuurinen ja asuu reservaatissa perheen kanssa - fakta, joka jostakin syystä näyttää hiertävän joitakin opettajia vielä näinä moderneina aikoinakin.
"Uh, neiti Hoover on ärsyttävä. Mikä ongelma hänellä oikein on? Minä ajattelin pukeutua Kim Possibleksi, vaikka se ei olekaan niin pelottava," Sam nojautuu taaksepäin ja kiinnittää katseensa Vidaan, joka lukee vieläkin kirjaansa. "Entä Vida, mitä sinä aiot?"
"Mitä?" Vida vilkaisee ylös ja jatkaa lukemistaan.
"Halloweeniksi. Pukeutua. Mitä aiot?" Minoo tökkää Vidaa avuliaasti kylkeen kynällä. "Ja mikä kirja tuo on?"
Vida näyttää kirjansa kannen. "Frankenstein. Tämä on itseasiassa aika hyvä kirja. En tiennytkään ennen, kuinka sympaattinen hahmo Frankesteinin hirviö oikeasti on. Ja kuinka tyhmä Victor Frankenstein on."
"Aiotko sitten pukeutua Frankensteiniksi Halloweenina?" El kysyy.
"Tohtorina vai hirviönä?" Vida kohottaa kulmakarvojaan.
"No, jompanakumpana," Sam kohauttaa olkiaan. "Frankensteinin hirivö voisi oikeasti olla hyvä. Se on helposti tunnistettava, jos vain saa ruuvit ja neulontajäljet hyvin."
"Niin, ehkä," Vida myhäilee. "Katsotaan."
Vida jatkaa lukemistaan ja muutkin uppoutuvat omiin juttuihinsa. Tytöt nauttivat tästä - vain yhdessä olemisesta, ilman mitään suurempia suunnitelmia. Vähänpä he aavistavat, että alle puolessa vuodessa heidän maailmansa on kääntynyt aivan päälaelleen.
Koska en ole vielä LfC:n hahmoja edes maininnut näissä tarinoissa, niin nyt valitsin Vidan testinukekseni ja läpikävin sen kanssa tämän testin.
"Ajattelitteko pukeutua joksikin Halloweenina?" Sam tiiraa ystäviään matikankirjansa ylitse. Tytöt ovat tekemässä yhdessä läksyjä tavallisessa paikassaan metsäaukiolla ja tunnelma on rento, sillä syksystä huolimatta päivä on aurinkoinen ja lämmin. Minoo, joka tuli aamulla kouluun kaikkiin talvivarusteihinsa kietoutuneena on jo luovuttanut ja hylännyt kaulaliinansa ja lapasensa Vanhan Romun etupenkille. El on tehnyt jo tehtävänsä ja ottaa aurinkoa historiankirja tyynynään, ja Vida makoilee maassa lukien jotakin kirjaa.
"Enpä tiedä," Minoo vastaa ja puhaltaa naamansa eteen valuneita kiharoita pois. "Teidäthän miten paljon ideoita minulla aina on, mutta joka ikinen niistä on aina toteuttamiskelvoton. Tämän vuoden paras idea olisi ollut Morticia Addams, mutta eihän se tietenkään minulle sovi," heilauttaa kättään ilmassa viitaten epäilemättä siihen, että hän on lyhyt, muodokas latina, jolla on villit ruskeat kiharat - ei erityisen gootti yhdistelmä. "Olisin voinut kai voinut pukeutua siltikin, ironisesti, mutta ei se ole sama asia," hän tuhahtaa.
"Tiedän tunteen," El sympatisoi. "On aivan mahdotonta miettiä tällä ihonvärillä jotakin oikeasti originaalia ideaa. Ihomaali ainakin kuultaa läpi ja jos sitten pukeutuu johonkin oman kulttuurin juttuun, niin sitten ihmiset katsoo vinoon. Ajattelin siis jättää väliin, koska en jaksa enää kolmatta vuotta putkeen pukeutua zombiksi ja kuunnella neiti Hooverin saarnaa siitä, että uudisasukkaat kohtelivat intiaaneja aivan reilusti ja että minut lähetetään rehtorin puhutteluun jos provosoin vielä lisää," hän tuhahtaa. El on tulalip-sukujuurinen ja asuu reservaatissa perheen kanssa - fakta, joka jostakin syystä näyttää hiertävän joitakin opettajia vielä näinä moderneina aikoinakin.
"Uh, neiti Hoover on ärsyttävä. Mikä ongelma hänellä oikein on? Minä ajattelin pukeutua Kim Possibleksi, vaikka se ei olekaan niin pelottava," Sam nojautuu taaksepäin ja kiinnittää katseensa Vidaan, joka lukee vieläkin kirjaansa. "Entä Vida, mitä sinä aiot?"
"Mitä?" Vida vilkaisee ylös ja jatkaa lukemistaan.
"Halloweeniksi. Pukeutua. Mitä aiot?" Minoo tökkää Vidaa avuliaasti kylkeen kynällä. "Ja mikä kirja tuo on?"
Vida näyttää kirjansa kannen. "Frankenstein. Tämä on itseasiassa aika hyvä kirja. En tiennytkään ennen, kuinka sympaattinen hahmo Frankesteinin hirviö oikeasti on. Ja kuinka tyhmä Victor Frankenstein on."
"Aiotko sitten pukeutua Frankensteiniksi Halloweenina?" El kysyy.
"Tohtorina vai hirviönä?" Vida kohottaa kulmakarvojaan.
"No, jompanakumpana," Sam kohauttaa olkiaan. "Frankensteinin hirivö voisi oikeasti olla hyvä. Se on helposti tunnistettava, jos vain saa ruuvit ja neulontajäljet hyvin."
"Niin, ehkä," Vida myhäilee. "Katsotaan."
Vida jatkaa lukemistaan ja muutkin uppoutuvat omiin juttuihinsa. Tytöt nauttivat tästä - vain yhdessä olemisesta, ilman mitään suurempia suunnitelmia. Vähänpä he aavistavat, että alle puolessa vuodessa heidän maailmansa on kääntynyt aivan päälaelleen.
16.11.2018
Silloin kun haluan haukata happea, nousen Tiram-kukkuloiden rinteitä ylöspäin ja katson alas kaupungin valoihin.
Silloin kun haluan levittää mieleni siivet, menen Universitéen ja hautaan itseni sen kirjaston käytäville.
Silloin kun haluan hengelleni rauhaa, menen Basilikaan ja sytytän kynttilän, jonka valkea savu leijuu kattoholveja kohti.
Silloin kun haluan nauraa, menen katsomaan komedisia näytelmiä, joita esitetään satamassa yön läpi.
Mutta silloin, kun sieluni kaipaa inspiraatiota, kävelen kaupungin kaduilla ja katselen ihmisiä. Katselen, miten he liikkuvat, miten he puhuvat, miten he nauravat, kanssakäyvät, flirttailevat, juovat, tanssivat, myyvät, ostavat, tälläytyvät, istuvat, seisovat, kerjäävät, juoksevat, valehtelevat, nukkuvat. Katselen kauniiita ihmisiä, rumia ihmisiä; ihmisiä jotka ovat kauniita, mutta silti rumia; ihmisiä, jotka ovat rumia, mutta silti kauniita.
Muuta en siihen tarvitse, sillä minun ei täydy etsiä ideoita vaivalla oman mieleni sisästä. Se kaikki on jo meidän keskellämme.
Silloin kun haluan levittää mieleni siivet, menen Universitéen ja hautaan itseni sen kirjaston käytäville.
Silloin kun haluan hengelleni rauhaa, menen Basilikaan ja sytytän kynttilän, jonka valkea savu leijuu kattoholveja kohti.
Silloin kun haluan nauraa, menen katsomaan komedisia näytelmiä, joita esitetään satamassa yön läpi.
Mutta silloin, kun sieluni kaipaa inspiraatiota, kävelen kaupungin kaduilla ja katselen ihmisiä. Katselen, miten he liikkuvat, miten he puhuvat, miten he nauravat, kanssakäyvät, flirttailevat, juovat, tanssivat, myyvät, ostavat, tälläytyvät, istuvat, seisovat, kerjäävät, juoksevat, valehtelevat, nukkuvat. Katselen kauniiita ihmisiä, rumia ihmisiä; ihmisiä jotka ovat kauniita, mutta silti rumia; ihmisiä, jotka ovat rumia, mutta silti kauniita.
Muuta en siihen tarvitse, sillä minun ei täydy etsiä ideoita vaivalla oman mieleni sisästä. Se kaikki on jo meidän keskellämme.
19.11.2018
Ryan Singh (Puoliksi Jumalatar)
Tutulla kaavalla, etsin tällaisen testin ja tein sen. Ja sitten kirjoitin.
Päivä oli aurinkoinen ja huomattavan kuuma Long Islandin ja Puoliveristen leirin mittareilla, mutta silti Ryan oli harjoitteluareenalla treenaamassa. Vaikka samaan aikaan hiki valui purona hänen selkäänsä pitkin suojusten alla, hän hakkasi ja pisteli harjoitusnukkeja vimmalla, joka oli kieltämättä hieman epätavallista jopa häneltä.
Häviäjä, häviäjä, häviäjä... Joka miekan välkähdyksellä ja tärähdyksellä tuo sana sinkoili hänen päänsä sisällä. Häviäjä häviäjä häviäjä. Eikä Ryan osannut muuten puolustautua tuolta sanalta kuin hyökätä, tapella kovemmin, varmistaa, että ensi kerralla voitto olisi Ryanin.
"Camoon, Ryan. Ei kyse ole edes mistään kilpailun arvoisesta asiasta. Kuka nyt etsintäretkelle haluaisi lähteä?"
Ryan pysähtyi hämmästyneenä ja katsoi tyttöystäväänsä Destinyä. Destiny seisoi nojaten miekkailuareenan laitaan ja piteli käsivarrellaan läpinäkyvää kassia, jossa näkyi pyyhe ja kasa juorulehtiä. Lyhyessä ja ohuessa kukkamekossaan ja hiukset sievästi pään päälle laitettuna hän näytti lähinnä suivaantuneelta kukkakeijulta, mutta silti joka ikinen kaari hänen kasvoissaan oli niin lähellä täydellistä ja tavoiteltavaa kuin kuvitella saattaa. Jopa turhautumisesta kielivät juonteet hänen suunsa ympärillä. (Ryan tiesi, että Destiny tappaisi hänet, jos hän edes vihjaisi, että Destinyn kasvoilla saattoi joskus näkyä ryppyjä)
Ryan ei nähnyt Destinyn silmiä ylisuurien aurinkolasien takaa, joten häneltä kesti tajuta hetki, että Destiny oikeasti tarkoitti mitä sanoi. Että hän ei oikeasti nähnyt mitään kiinnostavaa etsintäretkissä. Että hän todellakin oli valmis viettämään koko elämänsä Puoliveristen leirissä, tai kuolevaisten maailmaan soluttautuneena, tai jopa Juppiterin leirissä, mieluummin kuin lähtisi todistamaan sankaruuttaan.
Miten minä edes jaksan olla hänen kanssaan, Ryanin mielessä välkähti, mutta hän sivuutti ajatuksen heti. Tottakai hän halusi olla Destinyn kanssa yhdessä - hänhän oli leirin kaunein tyttö, juuri Ryanille sopiva. Kaikki odottivat heidän olevan yhdessä, hehän olivat täydellinen pari, kumpikin yhtä itsepäisiä ja itsekeskeisiä.
"Minä lähden ainakin rannalle. On hulluutta tuhlata tällaista säätä hikiseen treenaamiseen," Destiny kohautti olkiaan ja sääti aurinkolasiensa asentoa. "Tule sinä sitten jos haluat. Ehkä minä en jaksa olla koko päivää ottamassa aurinkoa, ehkä me keksitään jotain hauskempaa," hän kääntyi ja hymyili viettelevästi Ryanille olkansa yli varmistaen, että viesti meni perille.
Ryan vain kohautti olkiaan ja Destinyn ilme kylmeni, ennen kuin hän suuntasi päättäväisesti pois areenalta. Jo ennen kuin Destiny oli kunnolla lähtenyt, Ryan oli taas palannut hikisiin harjoituksiinsa, kaksoismiekat auringossa välkkyen.
Miten niin ei muka kilpailu, Ryan ajatteli hammasta purren. Vain harva leiriläinen pääsi ikinä kunnostautumaan etsintäretkellä. Vain harva saattoi sanoa, että itse jumalat olivat halunneet ottaa hänet omaksi esitaistelijakseen, toteuttamaan heidän tahtoaan. Varsinkin nyt, kun sotia ei ollut näköpiirissä, olisi erityisen tärkeää todistaa oma armo jollakin muulla tavoin.
Ja tällä kertaa Cat Clark, se Hefaistoksen tyttö, oli vienyt kunnian hänen nenäsä edestä, ennen kuin Ryan oli ehtinyt edes tarjota itseään. Clark oli astellut esiin ja ilmoittanut, että leirin oraakkelin, Rachel Daren, antama ennustus oli tarkoitettu hänelle ja vain hänelle, jotta hän saattaisi selvittää yhden puoliveristen suurimmista haasteista. Aivan kuin hän olisi ollut jotenkin oikeutettu lähtemään pitkälle, epäilemättä vaarojen täyteiselle retkelle, aivan kuin hän olisi jotenkin parempi kuin Ryan, jotenkin kelvollisempi. Joku mitäänsanomaton Hefaistoksen näpertelijä - parempi kuin hän, Ryan, Niken poika. Ei ikinä. Häviäjä häviäjä häviäjä.
Vasta kun toinen Ryanin pronssimiekoista iskeytyi puunuken suojausten väliin niin kovasti, että juuttui kiinni, hän palasi taistelukiihkostaan sen verran, että tajusi olevansa janoon nääntymäisillään. Voi Haades, Ryan manasi itsekseen, samalla kun irrotti miekkansa ja kulki areenan poikki laskien ne takaisin telineeseen. Jalkoja heikotti ja Ryanista tuntui, että jos hänen pitäisi olla vielä hetkikään suojuksiin kääriytyneenä, hän paistuisi kuin kanamuna niiden sisään. Hän repi varusteet päältään ja lähti sitten kävelemään pois areenalta.
Ehkä voisi sittenkin ottaa Destinyn tarjouksesta vaarin. Hengähtää hetkeksi. Mutta ensiksi pitäisi ainakin käydä suihkussa ja vaihtamassa vaatteet parempiin, sillä Destiny ei antaisi Ryanille ikinä anteeksi, jos hän kuljeskelisi julkisella paikalla hiestä märkä paita päällään ja hiukset sotkussa. Haades ja kaikki manalan raivottaret.
Ryan suuntasi poikien vessaan ja kaivoi treenikassistaan pyyhkeen ja puhtaat vaihtovaatteet. Vessa oli sentään autio, kaikki olivat joko liian uupuneita kuumuudesta liikahtaakseenkaan, tai sitten rannalla ottamassa kaiken irti helpottavan viileästä merivedestä. Siellä oli myös mukavan varjoisaa Ryan repi heti märän paidan päältään tunteakseen viileän ilman ihollaan. Samalla, kun hän joi ensiksi vesipullonsa puoliksi tyhjiin ja kaatoi sitten loput päänsä päälle, hän katsoi itseään peilistä. Auringon tasaisesti ruskettama iho - hyvä. Lihakset täydessä terässä - hienoa. Kasvonpiirteet, jotka olivat ison rahan väärtejä muotilehtien kannessa - yhä moitteettomassa kunnossa.
Kaikki näytti olevan täydellisessä kunnossa, mutta miksi Ryanista tuntui väärältä?
Häviäjä. Sana pulpahti taas hänen mielensä pinnalle. Ehkä se oli syy. Ehkä Ryan itse tiesi, että noiden kasvojen, noiden lihasten, niiden kaikkien menneiden saavutusten ja voittojen takana oli pelkkä häviäjä. Surkea, likainen luuseri, joka olisi mieluummin tullut vaikka toiseksi, tai mieluiten olisi jättänyt kilpailematta ollenkaan. Idiootti, joka olisi halunnut jotain muuta, kuin paljon rahaa ja mainetta. Ehkä tehdä jotain siistiä sisätyötä, kenties panostaa koko elämänsä vaikka vesimikrobien tarkkailuun, ilman suuria tutkimustuloksia ja tunnustuksia. Ryania hävetti ja inhotti, että jokin osa, vaikkakin toivottavasti pieni, halusi elää hiljaista ja tasaista elämää, mennä naimisiin sopivan ikäisenä, saada pari lasta, kuolla ilman sen suurempaa meteliä. Ehkä vaimo ei olisi mikään pitkä ja blondi huppumalli. Ehkä Ryan halusi jonkun tummatukkaisen ja salaperäisen, jolla olisi juuri tietynlainen hymy varattuna juuri Ryanille.
Häpeäisit edes, Ryan irvisti peilikuvalleen ja huokaisi. Vilkaisi ovelle varmistaakseen, että oli todellakin yksin, ettei kukaan nähnyt hänen olevan jotakin muuta kuin Ryan Singh - maailman, Puoliveristen leirin ja Niken coolein poika. Turha tällaisia on miettiä, et sinä voi valittaa siitä, miksi olet syntynyt, Ryan toisti itselleen ties kuinka monennen kerran elämässään. Vakuutteli itselleen, että hän oli onnellinen, ettei hän todellakaan tyytyisi muunlaiseen elämään.
"Mitäpä tiikeri raidoilleen voi," hän sanoi itsekseen ja paineli suihkuun karkottaen kaikki turhat mietteet mielestään. Ehkä hän ja Destiny ehtisivät muhinoida jossakin hyvän aikaa ennen ruokailua...
Tutulla kaavalla, etsin tällaisen testin ja tein sen. Ja sitten kirjoitin.
Päivä oli aurinkoinen ja huomattavan kuuma Long Islandin ja Puoliveristen leirin mittareilla, mutta silti Ryan oli harjoitteluareenalla treenaamassa. Vaikka samaan aikaan hiki valui purona hänen selkäänsä pitkin suojusten alla, hän hakkasi ja pisteli harjoitusnukkeja vimmalla, joka oli kieltämättä hieman epätavallista jopa häneltä.
Häviäjä, häviäjä, häviäjä... Joka miekan välkähdyksellä ja tärähdyksellä tuo sana sinkoili hänen päänsä sisällä. Häviäjä häviäjä häviäjä. Eikä Ryan osannut muuten puolustautua tuolta sanalta kuin hyökätä, tapella kovemmin, varmistaa, että ensi kerralla voitto olisi Ryanin.
"Camoon, Ryan. Ei kyse ole edes mistään kilpailun arvoisesta asiasta. Kuka nyt etsintäretkelle haluaisi lähteä?"
Ryan pysähtyi hämmästyneenä ja katsoi tyttöystäväänsä Destinyä. Destiny seisoi nojaten miekkailuareenan laitaan ja piteli käsivarrellaan läpinäkyvää kassia, jossa näkyi pyyhe ja kasa juorulehtiä. Lyhyessä ja ohuessa kukkamekossaan ja hiukset sievästi pään päälle laitettuna hän näytti lähinnä suivaantuneelta kukkakeijulta, mutta silti joka ikinen kaari hänen kasvoissaan oli niin lähellä täydellistä ja tavoiteltavaa kuin kuvitella saattaa. Jopa turhautumisesta kielivät juonteet hänen suunsa ympärillä. (Ryan tiesi, että Destiny tappaisi hänet, jos hän edes vihjaisi, että Destinyn kasvoilla saattoi joskus näkyä ryppyjä)
Ryan ei nähnyt Destinyn silmiä ylisuurien aurinkolasien takaa, joten häneltä kesti tajuta hetki, että Destiny oikeasti tarkoitti mitä sanoi. Että hän ei oikeasti nähnyt mitään kiinnostavaa etsintäretkissä. Että hän todellakin oli valmis viettämään koko elämänsä Puoliveristen leirissä, tai kuolevaisten maailmaan soluttautuneena, tai jopa Juppiterin leirissä, mieluummin kuin lähtisi todistamaan sankaruuttaan.
Miten minä edes jaksan olla hänen kanssaan, Ryanin mielessä välkähti, mutta hän sivuutti ajatuksen heti. Tottakai hän halusi olla Destinyn kanssa yhdessä - hänhän oli leirin kaunein tyttö, juuri Ryanille sopiva. Kaikki odottivat heidän olevan yhdessä, hehän olivat täydellinen pari, kumpikin yhtä itsepäisiä ja itsekeskeisiä.
"Minä lähden ainakin rannalle. On hulluutta tuhlata tällaista säätä hikiseen treenaamiseen," Destiny kohautti olkiaan ja sääti aurinkolasiensa asentoa. "Tule sinä sitten jos haluat. Ehkä minä en jaksa olla koko päivää ottamassa aurinkoa, ehkä me keksitään jotain hauskempaa," hän kääntyi ja hymyili viettelevästi Ryanille olkansa yli varmistaen, että viesti meni perille.
Ryan vain kohautti olkiaan ja Destinyn ilme kylmeni, ennen kuin hän suuntasi päättäväisesti pois areenalta. Jo ennen kuin Destiny oli kunnolla lähtenyt, Ryan oli taas palannut hikisiin harjoituksiinsa, kaksoismiekat auringossa välkkyen.
Miten niin ei muka kilpailu, Ryan ajatteli hammasta purren. Vain harva leiriläinen pääsi ikinä kunnostautumaan etsintäretkellä. Vain harva saattoi sanoa, että itse jumalat olivat halunneet ottaa hänet omaksi esitaistelijakseen, toteuttamaan heidän tahtoaan. Varsinkin nyt, kun sotia ei ollut näköpiirissä, olisi erityisen tärkeää todistaa oma armo jollakin muulla tavoin.
Ja tällä kertaa Cat Clark, se Hefaistoksen tyttö, oli vienyt kunnian hänen nenäsä edestä, ennen kuin Ryan oli ehtinyt edes tarjota itseään. Clark oli astellut esiin ja ilmoittanut, että leirin oraakkelin, Rachel Daren, antama ennustus oli tarkoitettu hänelle ja vain hänelle, jotta hän saattaisi selvittää yhden puoliveristen suurimmista haasteista. Aivan kuin hän olisi ollut jotenkin oikeutettu lähtemään pitkälle, epäilemättä vaarojen täyteiselle retkelle, aivan kuin hän olisi jotenkin parempi kuin Ryan, jotenkin kelvollisempi. Joku mitäänsanomaton Hefaistoksen näpertelijä - parempi kuin hän, Ryan, Niken poika. Ei ikinä. Häviäjä häviäjä häviäjä.
Vasta kun toinen Ryanin pronssimiekoista iskeytyi puunuken suojausten väliin niin kovasti, että juuttui kiinni, hän palasi taistelukiihkostaan sen verran, että tajusi olevansa janoon nääntymäisillään. Voi Haades, Ryan manasi itsekseen, samalla kun irrotti miekkansa ja kulki areenan poikki laskien ne takaisin telineeseen. Jalkoja heikotti ja Ryanista tuntui, että jos hänen pitäisi olla vielä hetkikään suojuksiin kääriytyneenä, hän paistuisi kuin kanamuna niiden sisään. Hän repi varusteet päältään ja lähti sitten kävelemään pois areenalta.
Ehkä voisi sittenkin ottaa Destinyn tarjouksesta vaarin. Hengähtää hetkeksi. Mutta ensiksi pitäisi ainakin käydä suihkussa ja vaihtamassa vaatteet parempiin, sillä Destiny ei antaisi Ryanille ikinä anteeksi, jos hän kuljeskelisi julkisella paikalla hiestä märkä paita päällään ja hiukset sotkussa. Haades ja kaikki manalan raivottaret.
Ryan suuntasi poikien vessaan ja kaivoi treenikassistaan pyyhkeen ja puhtaat vaihtovaatteet. Vessa oli sentään autio, kaikki olivat joko liian uupuneita kuumuudesta liikahtaakseenkaan, tai sitten rannalla ottamassa kaiken irti helpottavan viileästä merivedestä. Siellä oli myös mukavan varjoisaa Ryan repi heti märän paidan päältään tunteakseen viileän ilman ihollaan. Samalla, kun hän joi ensiksi vesipullonsa puoliksi tyhjiin ja kaatoi sitten loput päänsä päälle, hän katsoi itseään peilistä. Auringon tasaisesti ruskettama iho - hyvä. Lihakset täydessä terässä - hienoa. Kasvonpiirteet, jotka olivat ison rahan väärtejä muotilehtien kannessa - yhä moitteettomassa kunnossa.
Kaikki näytti olevan täydellisessä kunnossa, mutta miksi Ryanista tuntui väärältä?
Häviäjä. Sana pulpahti taas hänen mielensä pinnalle. Ehkä se oli syy. Ehkä Ryan itse tiesi, että noiden kasvojen, noiden lihasten, niiden kaikkien menneiden saavutusten ja voittojen takana oli pelkkä häviäjä. Surkea, likainen luuseri, joka olisi mieluummin tullut vaikka toiseksi, tai mieluiten olisi jättänyt kilpailematta ollenkaan. Idiootti, joka olisi halunnut jotain muuta, kuin paljon rahaa ja mainetta. Ehkä tehdä jotain siistiä sisätyötä, kenties panostaa koko elämänsä vaikka vesimikrobien tarkkailuun, ilman suuria tutkimustuloksia ja tunnustuksia. Ryania hävetti ja inhotti, että jokin osa, vaikkakin toivottavasti pieni, halusi elää hiljaista ja tasaista elämää, mennä naimisiin sopivan ikäisenä, saada pari lasta, kuolla ilman sen suurempaa meteliä. Ehkä vaimo ei olisi mikään pitkä ja blondi huppumalli. Ehkä Ryan halusi jonkun tummatukkaisen ja salaperäisen, jolla olisi juuri tietynlainen hymy varattuna juuri Ryanille.
Häpeäisit edes, Ryan irvisti peilikuvalleen ja huokaisi. Vilkaisi ovelle varmistaakseen, että oli todellakin yksin, ettei kukaan nähnyt hänen olevan jotakin muuta kuin Ryan Singh - maailman, Puoliveristen leirin ja Niken coolein poika. Turha tällaisia on miettiä, et sinä voi valittaa siitä, miksi olet syntynyt, Ryan toisti itselleen ties kuinka monennen kerran elämässään. Vakuutteli itselleen, että hän oli onnellinen, ettei hän todellakaan tyytyisi muunlaiseen elämään.
"Mitäpä tiikeri raidoilleen voi," hän sanoi itsekseen ja paineli suihkuun karkottaen kaikki turhat mietteet mielestään. Ehkä hän ja Destiny ehtisivät muhinoida jossakin hyvän aikaa ennen ruokailua...
19.11.2018
Märissä käsissäni minä kannan
menneitä haavoja ja laulan
kyyneleet säveliksi murheen joksikin muuksi
joka ei uppoa lammen syvyyteen
katoa kaivon pimeisiin vesiin
minä loikkaan sinne ja katoan
levien ja mudan ja varjojen sekaan
minut on sinne kiedottu
köysin jotka eivät näy eivätkä katkea.
Märissä käsissäni minä pitelen
viulua jonka kielillä kerron viestini
jotta se kuultaisiin läpi rantojen
ihmiset tulisivat sitä seuraamaan
minua ja minä soittaisin heidät
seurakseni syvyyksiin ja he näkisivät
miten yksinäiseltä minusta tuntuu
kun ihmiset katsovat kasvojani
eivät selkäpuoltani jossa
muta ja haavat ja arvet ovat
ja he ilkkuvat minulle ja
minä soitan heille lauluni.
Märillä käsilläni minä kerron
heille nimeni: näkki
näcken vetehinen kappa vesihiisi
sihisi hississä.
Märissä käsissäni minä kannan
heidät kaikki syvyyksiin
he tulevat ja jotkut kamppailevat
jotkut tulevat ja sitä tahtovat
samaa mitä minäkin, olla jonkun seurassa
vesihiiden näkin vedenneidon
unelman painajaisen soittajan laulajan
yksinäisen ystävättömän
seuraan he tulevat ja tänne minun kanssani jäävät.
menneitä haavoja ja laulan
kyyneleet säveliksi murheen joksikin muuksi
joka ei uppoa lammen syvyyteen
katoa kaivon pimeisiin vesiin
minä loikkaan sinne ja katoan
levien ja mudan ja varjojen sekaan
minut on sinne kiedottu
köysin jotka eivät näy eivätkä katkea.
Märissä käsissäni minä pitelen
viulua jonka kielillä kerron viestini
jotta se kuultaisiin läpi rantojen
ihmiset tulisivat sitä seuraamaan
minua ja minä soittaisin heidät
seurakseni syvyyksiin ja he näkisivät
miten yksinäiseltä minusta tuntuu
kun ihmiset katsovat kasvojani
eivät selkäpuoltani jossa
muta ja haavat ja arvet ovat
ja he ilkkuvat minulle ja
minä soitan heille lauluni.
Märillä käsilläni minä kerron
heille nimeni: näkki
näcken vetehinen kappa vesihiisi
sihisi hississä.
Märissä käsissäni minä kannan
heidät kaikki syvyyksiin
he tulevat ja jotkut kamppailevat
jotkut tulevat ja sitä tahtovat
samaa mitä minäkin, olla jonkun seurassa
vesihiiden näkin vedenneidon
unelman painajaisen soittajan laulajan
yksinäisen ystävättömän
seuraan he tulevat ja tänne minun kanssani jäävät.
21.11.2018
Games we shouldn't play
We shouldn't promise to be there for each other
when we do not really mean it
We will end up hurt and alone
We shouldn't lie to each other
even if we say to ourselves that it is to protect
But no one should be protected from the truth
We shouldn't try to stab
each other in the back
Because if we fight each other, our enemies will win
We shouldn't play that we are in love,
and we shouldn't pretend that we aren't
Because nothing else hurts like a heart broken to pieces
We shouldn't play these games,
we shouldn't play at all with our lives
But we do, and we have already lost this game.
We shouldn't promise to be there for each other
when we do not really mean it
We will end up hurt and alone
We shouldn't lie to each other
even if we say to ourselves that it is to protect
But no one should be protected from the truth
We shouldn't try to stab
each other in the back
Because if we fight each other, our enemies will win
We shouldn't play that we are in love,
and we shouldn't pretend that we aren't
Because nothing else hurts like a heart broken to pieces
We shouldn't play these games,
we shouldn't play at all with our lives
But we do, and we have already lost this game.
23.11.2018
Minoo (Letters from Chalinea)
Tässä vielä yksi testi, jonka tasapuolisuuden nimissä tein Minoolle LfC:stä, niin olen nyt tehnyt laskujeni mukaan kaksi testiä kaikkiin tämän hetken tarinoihini.
On halloween-ilta ja niin myöhä, että sitkeimmätkin karkkienkerääjät ovat saaneet saaliinsa kokoon jo jonkun aikaa sitten. Tytöt eivät kuitenkaan ole nukkumassa, vaan heidän iltansa on vasta alkamassa.
"Muistitko vaahtokarkit?" Minoo huikkaa Samuelalle nuotiontekeleitten keskeltä. Tytöt ovat toteuttamassa jokavuotista halloweenperinnettään, nuotioiltaa Spee-Bi-Dahin rannalla, tänä vuonna ensimmäistä kertaa yksin.
Perinne oli saanut alkunsa siitä, kun Minoo ei esikouluikäisenä ollut uskaltanut lähteä keräilemään karkkeja varsinkaan ilman yhtään kaveria, joten hänen äitinsä oli sen sijaan kärrännyt hänen ja Han-isoveljen Spee-Bi-Dahiin lapsuudenystävänsä luo, jolla oli samanikäinen tyttö nimeltä Sam. Tytöt tulivat sen verran hyvin toimeen, että seuraavana vuonna kumpikin halusi halloweenina mieluummin takaisin rannalle, kuin vieraitten ovia kolkuttelemaan, varsinkin koska herkkuja sai nuotionkin ympärillä niin paljon kuin napaan mahtui.
Joinakin vuosina paikalla oli enemmän porukkaa, joinakin vähemmän; kun Han oli tarpeeksi vanha ajamaan ja huolehtimaan pikkusisarestaan, äiditkin jäivät pois ja pian joukkoon liittyi Hanin kavereiden lisäksi Vida ja El. Tänä vuonna Hanilla on tyttöystävä, joten hänellä ei ole aikaa hengailla pikkusiskonsa ja tämän ystävien kanssa, joten tytöt ovat neljästään.
"Tottakai muistin ja varasin vielä lisää Kit-Kateja - että kaikille riittää, vaikka sinä olisitkin syönyt puolet jo etukäteen. Oletko varma, että saat sen syttymään?" Sam kysyy samalla, kun kaivaa kasseista ruokatarvikkeita, jotka Vida ja El asettelevat piknikpeitolle sievästi. Ruokaa on onneksi muutakin kuin pelkkiä herkkuja - kevyttä salaattia, Minoon valmiiksi tekemiä kevätkääryleitä ja kolmioleipiä.
"Hei! Kehtaatko sinä epäillä minua, sekä Kit-Kateista että nuotionsytytyksessä. Katso ja opi, pakana," Minoo tekee jotakin nuotiolle ja äkkiä liekit roihahtavat niin, että Minoon täytyy siirtyä taaksepäin.
"Pistitkö sinä siihen bensaa?" Vida katsoo nuotiota hämmästyneenä.
"En, kaipa minulla on vain kykyjä," Minoo nauraa ja nousee nappaamaan yhden suklaapatukoista, joita Sam on asetellut läheisen kulhon kukkuroilleen. Hän avaa punaisen kääreen ja haukkaa patukan alas kahdessa palassa.
"Enkä minä muuten viime vuonna syönyt puolia Kit-Kateista, se oli Han," hän huikkaa Samille suu täynnä suklaapatukkaa.
"Niin, Han söi toiset puolet," Sam mutisee, mutta ei voi olla hymyilemättä.
Minoo nojaa taaksepäin, sopivasti aseteltuja tyynyjä vasten ja huokaisee tyytyväisenä. Taivaalla välkkyvät tähdet kirkkaina ja nuotio loistaa iloisesti, lähettäen kipinöitä tähtien joukkoon.
Tällaisina hetkinä tuntuu siltä, kuin olisin aivan jossakin eri paikassa ja ajassa, Minoo ajattelee ääneti. Kuin muuta maailmaa ei olisi olemassa, vaan on vain tähdet, me neljä ja tunne, että nyt ollaan kotona. Hän vilkaisee tähtiä ja lähettää niille toiveen, ei sellaisen, jonka voisi pukea sanoiksi, vaan pikemminkin tunteen, toivon siitä, että tältä tuntuisi vielä tulevaisuudessakin.
Tähdet eivät tietenkään vastaa, mutta ehkä ne silti kuuntelevat...
Tässä vielä yksi testi, jonka tasapuolisuuden nimissä tein Minoolle LfC:stä, niin olen nyt tehnyt laskujeni mukaan kaksi testiä kaikkiin tämän hetken tarinoihini.
On halloween-ilta ja niin myöhä, että sitkeimmätkin karkkienkerääjät ovat saaneet saaliinsa kokoon jo jonkun aikaa sitten. Tytöt eivät kuitenkaan ole nukkumassa, vaan heidän iltansa on vasta alkamassa.
"Muistitko vaahtokarkit?" Minoo huikkaa Samuelalle nuotiontekeleitten keskeltä. Tytöt ovat toteuttamassa jokavuotista halloweenperinnettään, nuotioiltaa Spee-Bi-Dahin rannalla, tänä vuonna ensimmäistä kertaa yksin.
Perinne oli saanut alkunsa siitä, kun Minoo ei esikouluikäisenä ollut uskaltanut lähteä keräilemään karkkeja varsinkaan ilman yhtään kaveria, joten hänen äitinsä oli sen sijaan kärrännyt hänen ja Han-isoveljen Spee-Bi-Dahiin lapsuudenystävänsä luo, jolla oli samanikäinen tyttö nimeltä Sam. Tytöt tulivat sen verran hyvin toimeen, että seuraavana vuonna kumpikin halusi halloweenina mieluummin takaisin rannalle, kuin vieraitten ovia kolkuttelemaan, varsinkin koska herkkuja sai nuotionkin ympärillä niin paljon kuin napaan mahtui.
Joinakin vuosina paikalla oli enemmän porukkaa, joinakin vähemmän; kun Han oli tarpeeksi vanha ajamaan ja huolehtimaan pikkusisarestaan, äiditkin jäivät pois ja pian joukkoon liittyi Hanin kavereiden lisäksi Vida ja El. Tänä vuonna Hanilla on tyttöystävä, joten hänellä ei ole aikaa hengailla pikkusiskonsa ja tämän ystävien kanssa, joten tytöt ovat neljästään.
"Tottakai muistin ja varasin vielä lisää Kit-Kateja - että kaikille riittää, vaikka sinä olisitkin syönyt puolet jo etukäteen. Oletko varma, että saat sen syttymään?" Sam kysyy samalla, kun kaivaa kasseista ruokatarvikkeita, jotka Vida ja El asettelevat piknikpeitolle sievästi. Ruokaa on onneksi muutakin kuin pelkkiä herkkuja - kevyttä salaattia, Minoon valmiiksi tekemiä kevätkääryleitä ja kolmioleipiä.
"Hei! Kehtaatko sinä epäillä minua, sekä Kit-Kateista että nuotionsytytyksessä. Katso ja opi, pakana," Minoo tekee jotakin nuotiolle ja äkkiä liekit roihahtavat niin, että Minoon täytyy siirtyä taaksepäin.
"Pistitkö sinä siihen bensaa?" Vida katsoo nuotiota hämmästyneenä.
"En, kaipa minulla on vain kykyjä," Minoo nauraa ja nousee nappaamaan yhden suklaapatukoista, joita Sam on asetellut läheisen kulhon kukkuroilleen. Hän avaa punaisen kääreen ja haukkaa patukan alas kahdessa palassa.
"Enkä minä muuten viime vuonna syönyt puolia Kit-Kateista, se oli Han," hän huikkaa Samille suu täynnä suklaapatukkaa.
"Niin, Han söi toiset puolet," Sam mutisee, mutta ei voi olla hymyilemättä.
Minoo nojaa taaksepäin, sopivasti aseteltuja tyynyjä vasten ja huokaisee tyytyväisenä. Taivaalla välkkyvät tähdet kirkkaina ja nuotio loistaa iloisesti, lähettäen kipinöitä tähtien joukkoon.
Tällaisina hetkinä tuntuu siltä, kuin olisin aivan jossakin eri paikassa ja ajassa, Minoo ajattelee ääneti. Kuin muuta maailmaa ei olisi olemassa, vaan on vain tähdet, me neljä ja tunne, että nyt ollaan kotona. Hän vilkaisee tähtiä ja lähettää niille toiveen, ei sellaisen, jonka voisi pukea sanoiksi, vaan pikemminkin tunteen, toivon siitä, että tältä tuntuisi vielä tulevaisuudessakin.
Tähdet eivät tietenkään vastaa, mutta ehkä ne silti kuuntelevat...
25.11.2018
Nyt tuntuu siltä, etten jaksa kirjoittaa kenestäkään keksitystä hahmosta, vaan että oikeasti haluan pohtia hieman itseäni ja näitten sivujen tarkoitusta ja sen sellaista, sillä olen pohtinut näitä asioita viime aikoina ja haluan kirjoittaa niitä ylös. Tämä liittyy niin ja näin tuohon writing promptiin, mutta mihähän niitä sääntöjä teen ja rikon, ei kukaan muu.
I Wonderland on mielessäni hieman hämärä paikka. Siksi nimi ehkä sopiikin sille niin hyvin, koska se on kuin pieni saari, eristyksissä ja eriskummallinen kaiken muun ajatuksissani menevän sekamelskan keskellä. Se on poikkeus kirjoittamattomista säännöistä, joitten mukaan toimin, se on toive ja samalla se on olankohautus. Se on jotakin, jota haluan, mutta jonka silti haluaisin pysyvän piilossa - ja jonka haluan samaan aikaan pistää näytille ja nostaa jalustalle.
Kerran mietin, miksi ei ole olemassa sanaa tilanteelle, jossa haluaa kahta täysin vastakohtaista tilannetta yhtä paljon. Mitä enemmän sitä mietin, sitä enemmän sellaisia tilanteita näen ympärilläni. Joskus sitä haluaa hyvännäköisen kropan ja silti syödä mitä haluaa milloin haluaa. Joskus yllättyy jonkun toisen ihmisen tekemisistä, mutta samaan aikaan ei ylläty, sillä se on jotakin jota puoliksi on odottanut, tiedostamatta. Joskus sitä haluaa olla vain onnellinen, mutta samaan aikaan ei halua olla mitään muuta kuin vihainen ja surullinen ja raivota. Joskus haluaa tulla kuuluisaksi, mutta samaan aikaan haluaa pysyä neljän seinän sisällä nenä kirjassa.
Tällainen tienristeys I Wonderland on minulle. En halua olla kirjailija, mutta samaan aikaan haluan kirjoittaa. Enkä halua kirjoittaa pöytälaatikkoon; haluan, että ihmiset, edes joku muu kuin minä lukisi joskus, mitä olen kirjoittanut, ehkä pitäisikin siitä. Että edes joskus kykenen tähän telepatiaan, jossa ajatukset, jotka kerran ovat olleet minun päässäni, siirtyvät jonkun toisen pohdittaviksi. Mutta samaan aikaan en siltikään halua olla kirjailija, en halua huomiota, en halua odotuksia, haluan vain kirjoittaa omaksi ilokseni. Oikeasti, jos joskus saisin valmiiksi kirjan ja joku tulisi ja kysyisi, voiko sen julkaista, se olisi kamalin painajaiseni. Samaan aikaan se on myös houkutteleva ajatus, vaikkakin täysin mahdoton.
Lisää tienristeyksiä. Miten ja mistä kirjoittaa? Kun samaan aikaan täytyy tasapainoilla omien halujeni välillä ja lukijoiden odotusten välillä (joita en edes halua ja joita ei edes välttämättä ole, mutta silti otan ne huomioon, koska ajattelen niitä silti), niin on samaan aikaan helppoa ja vaikeaa saada tekstiä aikaiseksi. Joskus haluan, että saisin oikeasti kirjoitetuksi kirjan, alusta loppuun, ja sitä olenkin tekemässä Kylmän Veren Kaupungin kanssa. Minulla on suunnitelma, minulla on juoni, valmistelen jo juonta mahdollisia seuraaviakin kirjoja varten. Minulla on järjestys luvuille ja kaikki pitää vain kirjoittaa ylös.
Mutta samaan aikaan haluaisin heittää koko perinteisen juonen kaaren, jota peruskoulujen äidinkielen tunneilla on opetettu, roskakoriin, minne se mielessäni osittain kuuluu. En nimittäin ole mikään jännittävien juonien kannattaja nro. 1, vaan pidän paljon paljon enemmän monitahoisista henkilöhahmoista ja yksityiskohtaisista maailmankuvauksista. Jos kirjoittaisin vain sitä, mitä tahtoisin, niin silloin ottaisin vain kasan henkilöitä ja liikuttelisin niitä ikuisuuksiin mieleni lavalla. Ei varsinaista juonta, vaan vain pieniä tapahtumia, sillä niitähän on kaikkien ihmisten elämä täynnä, kohtaamisia, erkanemisia, jännitteitä näiden hetkien välillä. Ei suuria juonia, vaan voisin vaikka ikuisuuksiin kertoa siitä, miten hahmoni käyvät kaupassa, mitä he tekevät tavallisena arkena, mitä he tekevät vuoden päästä, tai kymmenen vuoden päästä. Mitä he tuntevat, minkä asioiden kanssa he kamppailevat mielensä sisällä, mitä he ajattelevat. Enkä kyllästyisi ikinä.
Sillä tavalla minä lähestyn Letters from Chalineaa - minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka pitkä siitä tulee tulemaan, mitä siinä tulee tapahtumaan, tuleeko siitä seuraavia osia. Tosin, olen ajatellut vain seurata Minoon, Elin, Samuelan ja Vidan elämää vaikka kuolemaan asti jos ehdin, joten käy järkeen, jos jaan sitä hieman eri palasiin. En välitä, vaikka kukaan muu (paitsi ystäväni, joitten kanssa olen keksinyt Chalinean) ei tajuaisi ollenkaan, mistä Letters from Chalineassa kirjoitan, kunhan vaan saan itse upota syvälle johonkin toiseen maailmaan, johonkin, joka ei ole totta muualla kuin mieleni sisällä.
I Wonderland on paikka, jossa minun mieleni eri puolet törmäävät, kohtaavat, kättelevät ja sulavat toisiinsa. Se on paikka jossa puhun, kun muutoin vaikenen. Se on arasti ojennettu käsi, jossa pitelen hauraita palasia, joita olen tuulesta koonnut ja kutonut. Se on samalla kysymys ja vastaus, kielto ja hyväksyntä. Se on tienhaara, mieleni sotatanner, auringonlasku. Se on paikka, jossa en kenties ikinä tule olemaan täysin tyytyväinen, mutta joka silti on olemassa, vikoineen päivineen. Ja jos sinä olet täällä, lukemassa tätä, minä kiitän sinua, sillä sinulla on merkitystä minulle, henkilölle, jota et tunne ja jota et varmaan ikinä tule kohtaamaan.
(Pyydän myös, että kuljet hiljaa, sillä minun ajatukseni ovat arkoja olentoja. Jos ne kuulevat sinut, ennen kuin ovat valmiita, ne pakenevat. Joten pysy hiljaa, odota, katso tarkkaavaisesti - ja saatat nähdä jotakin ihmeellistä)
I Wonderland on mielessäni hieman hämärä paikka. Siksi nimi ehkä sopiikin sille niin hyvin, koska se on kuin pieni saari, eristyksissä ja eriskummallinen kaiken muun ajatuksissani menevän sekamelskan keskellä. Se on poikkeus kirjoittamattomista säännöistä, joitten mukaan toimin, se on toive ja samalla se on olankohautus. Se on jotakin, jota haluan, mutta jonka silti haluaisin pysyvän piilossa - ja jonka haluan samaan aikaan pistää näytille ja nostaa jalustalle.
Kerran mietin, miksi ei ole olemassa sanaa tilanteelle, jossa haluaa kahta täysin vastakohtaista tilannetta yhtä paljon. Mitä enemmän sitä mietin, sitä enemmän sellaisia tilanteita näen ympärilläni. Joskus sitä haluaa hyvännäköisen kropan ja silti syödä mitä haluaa milloin haluaa. Joskus yllättyy jonkun toisen ihmisen tekemisistä, mutta samaan aikaan ei ylläty, sillä se on jotakin jota puoliksi on odottanut, tiedostamatta. Joskus sitä haluaa olla vain onnellinen, mutta samaan aikaan ei halua olla mitään muuta kuin vihainen ja surullinen ja raivota. Joskus haluaa tulla kuuluisaksi, mutta samaan aikaan haluaa pysyä neljän seinän sisällä nenä kirjassa.
Tällainen tienristeys I Wonderland on minulle. En halua olla kirjailija, mutta samaan aikaan haluan kirjoittaa. Enkä halua kirjoittaa pöytälaatikkoon; haluan, että ihmiset, edes joku muu kuin minä lukisi joskus, mitä olen kirjoittanut, ehkä pitäisikin siitä. Että edes joskus kykenen tähän telepatiaan, jossa ajatukset, jotka kerran ovat olleet minun päässäni, siirtyvät jonkun toisen pohdittaviksi. Mutta samaan aikaan en siltikään halua olla kirjailija, en halua huomiota, en halua odotuksia, haluan vain kirjoittaa omaksi ilokseni. Oikeasti, jos joskus saisin valmiiksi kirjan ja joku tulisi ja kysyisi, voiko sen julkaista, se olisi kamalin painajaiseni. Samaan aikaan se on myös houkutteleva ajatus, vaikkakin täysin mahdoton.
Lisää tienristeyksiä. Miten ja mistä kirjoittaa? Kun samaan aikaan täytyy tasapainoilla omien halujeni välillä ja lukijoiden odotusten välillä (joita en edes halua ja joita ei edes välttämättä ole, mutta silti otan ne huomioon, koska ajattelen niitä silti), niin on samaan aikaan helppoa ja vaikeaa saada tekstiä aikaiseksi. Joskus haluan, että saisin oikeasti kirjoitetuksi kirjan, alusta loppuun, ja sitä olenkin tekemässä Kylmän Veren Kaupungin kanssa. Minulla on suunnitelma, minulla on juoni, valmistelen jo juonta mahdollisia seuraaviakin kirjoja varten. Minulla on järjestys luvuille ja kaikki pitää vain kirjoittaa ylös.
Mutta samaan aikaan haluaisin heittää koko perinteisen juonen kaaren, jota peruskoulujen äidinkielen tunneilla on opetettu, roskakoriin, minne se mielessäni osittain kuuluu. En nimittäin ole mikään jännittävien juonien kannattaja nro. 1, vaan pidän paljon paljon enemmän monitahoisista henkilöhahmoista ja yksityiskohtaisista maailmankuvauksista. Jos kirjoittaisin vain sitä, mitä tahtoisin, niin silloin ottaisin vain kasan henkilöitä ja liikuttelisin niitä ikuisuuksiin mieleni lavalla. Ei varsinaista juonta, vaan vain pieniä tapahtumia, sillä niitähän on kaikkien ihmisten elämä täynnä, kohtaamisia, erkanemisia, jännitteitä näiden hetkien välillä. Ei suuria juonia, vaan voisin vaikka ikuisuuksiin kertoa siitä, miten hahmoni käyvät kaupassa, mitä he tekevät tavallisena arkena, mitä he tekevät vuoden päästä, tai kymmenen vuoden päästä. Mitä he tuntevat, minkä asioiden kanssa he kamppailevat mielensä sisällä, mitä he ajattelevat. Enkä kyllästyisi ikinä.
Sillä tavalla minä lähestyn Letters from Chalineaa - minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka pitkä siitä tulee tulemaan, mitä siinä tulee tapahtumaan, tuleeko siitä seuraavia osia. Tosin, olen ajatellut vain seurata Minoon, Elin, Samuelan ja Vidan elämää vaikka kuolemaan asti jos ehdin, joten käy järkeen, jos jaan sitä hieman eri palasiin. En välitä, vaikka kukaan muu (paitsi ystäväni, joitten kanssa olen keksinyt Chalinean) ei tajuaisi ollenkaan, mistä Letters from Chalineassa kirjoitan, kunhan vaan saan itse upota syvälle johonkin toiseen maailmaan, johonkin, joka ei ole totta muualla kuin mieleni sisällä.
I Wonderland on paikka, jossa minun mieleni eri puolet törmäävät, kohtaavat, kättelevät ja sulavat toisiinsa. Se on paikka jossa puhun, kun muutoin vaikenen. Se on arasti ojennettu käsi, jossa pitelen hauraita palasia, joita olen tuulesta koonnut ja kutonut. Se on samalla kysymys ja vastaus, kielto ja hyväksyntä. Se on tienhaara, mieleni sotatanner, auringonlasku. Se on paikka, jossa en kenties ikinä tule olemaan täysin tyytyväinen, mutta joka silti on olemassa, vikoineen päivineen. Ja jos sinä olet täällä, lukemassa tätä, minä kiitän sinua, sillä sinulla on merkitystä minulle, henkilölle, jota et tunne ja jota et varmaan ikinä tule kohtaamaan.
(Pyydän myös, että kuljet hiljaa, sillä minun ajatukseni ovat arkoja olentoja. Jos ne kuulevat sinut, ennen kuin ovat valmiita, ne pakenevat. Joten pysy hiljaa, odota, katso tarkkaavaisesti - ja saatat nähdä jotakin ihmeellistä)
27.11.2018
Minun kotini on hämärässä,
ainoa valo tulee silmistäsi, joista katson ulos
jännittyneenä, odottaen mitä seuraavaksi tapahtuu.
Seinille olen ripustanut kuvia
muistojasi
auringonlaskuista, ihmisistä, hetkistä.
Istun aina päivisin nurkassa
selaten elämäsi kirjaa.
Iltaisin tanssin tyhjissä huoneissa
kun valot leijuvat ympärilläni ja kuulen musiikin, kaukaa.
Enkä ikinä katso nurkassa seisovaa petoa silmiin.
ainoa valo tulee silmistäsi, joista katson ulos
jännittyneenä, odottaen mitä seuraavaksi tapahtuu.
Seinille olen ripustanut kuvia
muistojasi
auringonlaskuista, ihmisistä, hetkistä.
Istun aina päivisin nurkassa
selaten elämäsi kirjaa.
Iltaisin tanssin tyhjissä huoneissa
kun valot leijuvat ympärilläni ja kuulen musiikin, kaukaa.
Enkä ikinä katso nurkassa seisovaa petoa silmiin.
27.11.2018
Olin niin tottunut huomion keskellä olemiseen. Olin niin tottunut, että kun jotakin tapahtui, minä sain kuulla siitä heti ensimmäisenä. Että minun apuani tarvittiin joka tilanteessa, joka ongelmanratkaisussa. Olin aina niin väsynyt siihen, mutta samaan aikaan se sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Olin tarpeellinen, olin avain, olin koodinmurtaja. Olin Valittu, kuningatar, johtaja.
Sitten minulta riistettiin se.
Sitten minä annoin sen itse pois.
Olin niin tottunut olemaan nuori ja vahva - ja äkkiä en enää ollutkaan. Äkkiä lapseni olivat kasvaneet minun pituisikseni, äkkiä he alkoivat neuvomaan minua, ei toisinpäin. Äkkiä en kyennyt enää kiipeämään tornin portaita kuin kaksi kertaa päivässä, äkkiä jalkani ja käteni eivät olleet niin vahvat, niin varmat kuin ennen. Minun kehoni antoi periksi ennen minun mieltäni ja minun täytyi antaa luonnon tehdä tehtävänsä.
Minun oli väistyttävä, minun oli hyväksyttävä, että tarina olisi nyt toisten käsissä, toisten tulisi ratkaista uudet konfliktit ja ongelmat, että sädekehä on jonkun toisen painolastina.
Ja minä vihasin sitä.
Miten minun oli mukamas äkkiä tarkoitus alkaa seniiliksi vanhukseksi, kun vasta eilen olin elämäni kunnossa? En osannut enää pysähtyä ja rentoutua, koska koko elämäni minulta oli vaadittu jatkuvaa liikettä, jatkuvaa valmiustilaa.
Mutta nyt minut oli syrjäytetty, minä olin enää taustahenkilö seuraavan kuningattaren, pelastajan, Valitun tarinassa. Olin enää kuningattaren äiti, opettaja, vanhus. Nauran muistaessani, miten itse suhtauduin omaan äitiini silloin, kun olin vielä nuori, valmis kaikkeen, niin naiivi.
Ja nyt... roolit olivat vaihtuneet.
Sitten minulta riistettiin se.
Sitten minä annoin sen itse pois.
Olin niin tottunut olemaan nuori ja vahva - ja äkkiä en enää ollutkaan. Äkkiä lapseni olivat kasvaneet minun pituisikseni, äkkiä he alkoivat neuvomaan minua, ei toisinpäin. Äkkiä en kyennyt enää kiipeämään tornin portaita kuin kaksi kertaa päivässä, äkkiä jalkani ja käteni eivät olleet niin vahvat, niin varmat kuin ennen. Minun kehoni antoi periksi ennen minun mieltäni ja minun täytyi antaa luonnon tehdä tehtävänsä.
Minun oli väistyttävä, minun oli hyväksyttävä, että tarina olisi nyt toisten käsissä, toisten tulisi ratkaista uudet konfliktit ja ongelmat, että sädekehä on jonkun toisen painolastina.
Ja minä vihasin sitä.
Miten minun oli mukamas äkkiä tarkoitus alkaa seniiliksi vanhukseksi, kun vasta eilen olin elämäni kunnossa? En osannut enää pysähtyä ja rentoutua, koska koko elämäni minulta oli vaadittu jatkuvaa liikettä, jatkuvaa valmiustilaa.
Mutta nyt minut oli syrjäytetty, minä olin enää taustahenkilö seuraavan kuningattaren, pelastajan, Valitun tarinassa. Olin enää kuningattaren äiti, opettaja, vanhus. Nauran muistaessani, miten itse suhtauduin omaan äitiini silloin, kun olin vielä nuori, valmis kaikkeen, niin naiivi.
Ja nyt... roolit olivat vaihtuneet.