1.3.2019
Talo oli ulkoapäin aivan tavallisen rivitalon näköinen. Ehkä rivitalo oli vanha ja vähän ränsistynyt sekä sisältä että ulkoa, mutta niin olivat kaikki muutkin rakennukset siinä osassa kaupunkia, joten siinäkään suhteessa talo ei erottunut muista. Mutta silti, tämä talo oli erilainen, sillä yhdessä sen kolmesta asunnosta asui noita.
Noitako? Ei nyt sentään. Jos keskimmäisessä huoneistossa asuvalta herra Jamesilta olisi kysytty, kumpi hänen naapureistaan oli todennäköisemmin noita, hän olisi varmasti vastannut, ettei kumpikaan. Ja jos jompikumpi tuli valita, niin ehkä leskirouva Poole, sillä tämän kissa tuntui aina välillä katsovan herra Jamesia kummasti.
Herra James olisi kuitenkin ollut väärässä, sillä ei niin rouva Poolessa kuin hänen kissassaankaan ollut mitään noitamaista. Sillä jos hän olisi tiennyt noituudesta, siitä oikeasta sellaisesta, edes hieman enemmän, olisi hän osannut alkaa epäillä toista naapuriaan, neiti Sharpia.
Janetta Sharp oli, kuten talokin, päällisin puolin aivan tavallisen näköinen. Hän opiskeli yliopistossa "ei aivan biokemiaa, vaan jotain hieman tieteellisempää josta kukaan tavallinen tallaaja ei varmasti ymmärrä mitään", seurusteli parin korttelin päässä asuvan toisen yliopisto-opiskelijan kanssa, kävi sellonsoittotunneilla aina keskiviikkoisin ja pelaamassa lentopalloa lauantaisin. Hänen asuntonsa oli siisti, vaaleilla väreillä sisustettu, hän hän näytti elävän aivan tavallista, rauhallista, ei-noitamaista elämää.
Silti, kaikesta huolimatta - hän oli noita.
Vieraat, jotka kävivät hänen asunnossaan, eivät ikinä huomanneet mitään erityistä tai epäilyttävää. Sehän siinä oli ideakin, olla huomaamattomissa, mutta silti tavoitettavissa niille, jotka noidan apua tarvitsivat. Noidat ovat hyvin kehittyneet elämään piilossa näkyvillä. Jos kuitenkin joku olisi hiipinyt hänen asuntoonsa keskellä yötä - olettaen siis, että tämä henkilö olisi kyennyt näkemään neljänteen ulottuvuuteen ja olisi päässyt Janetta Sharpin asettamien varashälytinloitsujen läpi niitä laukaisematta - asunto olisi näyttänyt hyvin erilaiselta kuin päiväsaikaan.
Kaikilla noidilla on oma Varjojen Kirjansa, tai Yön Kirjansa tai Noitalokinsa. Nimiä niille riittää melkein yhtä paljon kuin on noitiakin, mutta jokaisella noidalla on oma tapansa merkitä oma tutkimustyönsä ja loitsunsa muistiin. Janetta Sharp ei ollut ikinä ollut mikään muistikirjojen ystävä. Hänen mielestään ne olivat aivan liian helposti varastettavissa tai hukattavissa, ja mitä paksumpi muistikirja, sitä vaikeampaa oli selata sieltä esiin jotakin pientä mutta tärkeää muisitiinpanoa, ja sitä sitten sieltä tihrustaa samalla, kun kokonainen kattilallinen maailmankaikkeutta uhkasi räjähtää käsille. Neiti Sharpilla ei siis selkeästikään ollut mitään miellyttäviä kokemuksia muistikirjoista.
Sen sijaan Janetta Sharp maalasi seinille.
Vaatii kyvyn nähdä neljänteen ulottuvuuteen, jotta Janetta Sharpin muistiinpanot kykeni näkemään. Ja nekin vain silloin, kun neiti Sharp oli vetänyt muistiinpanonsa näkyville paikasta, jossa ne tavallisesti olivat neljännessä ulottuvuudessa.
Mutta silloin, kun ne olivat esillä ja ne pystyi näkemään, ei voinut enää epäillä lainkaan, etteikö Janetta Sharp ollut noita. Sillä seinillä - tai itseasiassa hieman seinästä irti leijuen, joskus seinän ala- tai sisäpuolellakin, ja joskus jopa seinään nähden pystysuorassa - kiemurteli Janetan koko noidantyö hohtavina kiehkuroina, jotka tuntuivat kihisevän kaikista niistä salaisuuksista, joita ne käsittelivät.
Itseasiassa teksti ei varsinaisesti hohtanut. Pikemminkin se värisi, sillä erehtymättömällä tavalla, josta saattoi tietää, että nyt oltiin tekemisissä neljännen ulottuvuuden kanssa. Ja lisäksi teksti ei ollut oikeastaan silkkoja kiemuroitakaan. Ihmisten kirjaimia se ei ollut, ja joku toinen noita olisi voinut miettiä päänsä puhki, minkä erin ulottuvuuden tekstiä se saattoi ollakaan. Mutta teksti oli Janetan itse keksimää, ja ainoa toinen, joka sitä saattoi ymmärtää, oli hänen lapsuudenystävänsä, jonka kanssa Janetta oli pienenä kirjoituksen keksinyt. Hän oli kuitenkin kuollut ennen kymmenvuotissyntymäpäiväänsä ja ennen kuin Janetta Sharpista oli tullut noita.
Kun Janetta Sharp keskittyi olemaan noita, hänen ei tarvinnut koskaan kuin toimittaa yksinkertainen loitsu, ja kaikki tarvittava tieto ilmestyi hänen ympärilleen. Koskaan tieto ei ollut hukassa, kun sitä tarvittiin. Kukaan ei sitä pystyisi tästä paikasta varastamaan, ei kukaan muu kuin Janet, ja vaikka talolle tapahtuisikin jotakin, eivät muistiinpanot siitä vähääkään välittäisi. Sitä paitsi Janet piti siitä, kun sai nukahtaa keskelle neljännen ulottuvuuden ei-hohtoa-vaan-pelkkää-olemassaoloa.
Janet Sharp oli kiistämättömästi noita. Ja hyväkin sellainen, vaikka aloittkiin opiskelunsa verrattain myöhään. Seinätemppu ei ollut mitenkään erikoista, eikä edes ainutlaatuista - jokainen noita oppi, että perusasioiden jälkeen ainoa asia, jonka noita saattoi tehdä kasvaakseen, oli mennä porskuttaa omalla tyylillään.
Ulkoapäin Janet Sharpin koti näytti siis aivan tavalliselta. Mutta sisällä, tavallistakin todellisuutta syvemmällä - Janet Sharpin ympäristö oli mitä epätavallisin.
Noitako? Ei nyt sentään. Jos keskimmäisessä huoneistossa asuvalta herra Jamesilta olisi kysytty, kumpi hänen naapureistaan oli todennäköisemmin noita, hän olisi varmasti vastannut, ettei kumpikaan. Ja jos jompikumpi tuli valita, niin ehkä leskirouva Poole, sillä tämän kissa tuntui aina välillä katsovan herra Jamesia kummasti.
Herra James olisi kuitenkin ollut väärässä, sillä ei niin rouva Poolessa kuin hänen kissassaankaan ollut mitään noitamaista. Sillä jos hän olisi tiennyt noituudesta, siitä oikeasta sellaisesta, edes hieman enemmän, olisi hän osannut alkaa epäillä toista naapuriaan, neiti Sharpia.
Janetta Sharp oli, kuten talokin, päällisin puolin aivan tavallisen näköinen. Hän opiskeli yliopistossa "ei aivan biokemiaa, vaan jotain hieman tieteellisempää josta kukaan tavallinen tallaaja ei varmasti ymmärrä mitään", seurusteli parin korttelin päässä asuvan toisen yliopisto-opiskelijan kanssa, kävi sellonsoittotunneilla aina keskiviikkoisin ja pelaamassa lentopalloa lauantaisin. Hänen asuntonsa oli siisti, vaaleilla väreillä sisustettu, hän hän näytti elävän aivan tavallista, rauhallista, ei-noitamaista elämää.
Silti, kaikesta huolimatta - hän oli noita.
Vieraat, jotka kävivät hänen asunnossaan, eivät ikinä huomanneet mitään erityistä tai epäilyttävää. Sehän siinä oli ideakin, olla huomaamattomissa, mutta silti tavoitettavissa niille, jotka noidan apua tarvitsivat. Noidat ovat hyvin kehittyneet elämään piilossa näkyvillä. Jos kuitenkin joku olisi hiipinyt hänen asuntoonsa keskellä yötä - olettaen siis, että tämä henkilö olisi kyennyt näkemään neljänteen ulottuvuuteen ja olisi päässyt Janetta Sharpin asettamien varashälytinloitsujen läpi niitä laukaisematta - asunto olisi näyttänyt hyvin erilaiselta kuin päiväsaikaan.
Kaikilla noidilla on oma Varjojen Kirjansa, tai Yön Kirjansa tai Noitalokinsa. Nimiä niille riittää melkein yhtä paljon kuin on noitiakin, mutta jokaisella noidalla on oma tapansa merkitä oma tutkimustyönsä ja loitsunsa muistiin. Janetta Sharp ei ollut ikinä ollut mikään muistikirjojen ystävä. Hänen mielestään ne olivat aivan liian helposti varastettavissa tai hukattavissa, ja mitä paksumpi muistikirja, sitä vaikeampaa oli selata sieltä esiin jotakin pientä mutta tärkeää muisitiinpanoa, ja sitä sitten sieltä tihrustaa samalla, kun kokonainen kattilallinen maailmankaikkeutta uhkasi räjähtää käsille. Neiti Sharpilla ei siis selkeästikään ollut mitään miellyttäviä kokemuksia muistikirjoista.
Sen sijaan Janetta Sharp maalasi seinille.
Vaatii kyvyn nähdä neljänteen ulottuvuuteen, jotta Janetta Sharpin muistiinpanot kykeni näkemään. Ja nekin vain silloin, kun neiti Sharp oli vetänyt muistiinpanonsa näkyville paikasta, jossa ne tavallisesti olivat neljännessä ulottuvuudessa.
Mutta silloin, kun ne olivat esillä ja ne pystyi näkemään, ei voinut enää epäillä lainkaan, etteikö Janetta Sharp ollut noita. Sillä seinillä - tai itseasiassa hieman seinästä irti leijuen, joskus seinän ala- tai sisäpuolellakin, ja joskus jopa seinään nähden pystysuorassa - kiemurteli Janetan koko noidantyö hohtavina kiehkuroina, jotka tuntuivat kihisevän kaikista niistä salaisuuksista, joita ne käsittelivät.
Itseasiassa teksti ei varsinaisesti hohtanut. Pikemminkin se värisi, sillä erehtymättömällä tavalla, josta saattoi tietää, että nyt oltiin tekemisissä neljännen ulottuvuuden kanssa. Ja lisäksi teksti ei ollut oikeastaan silkkoja kiemuroitakaan. Ihmisten kirjaimia se ei ollut, ja joku toinen noita olisi voinut miettiä päänsä puhki, minkä erin ulottuvuuden tekstiä se saattoi ollakaan. Mutta teksti oli Janetan itse keksimää, ja ainoa toinen, joka sitä saattoi ymmärtää, oli hänen lapsuudenystävänsä, jonka kanssa Janetta oli pienenä kirjoituksen keksinyt. Hän oli kuitenkin kuollut ennen kymmenvuotissyntymäpäiväänsä ja ennen kuin Janetta Sharpista oli tullut noita.
Kun Janetta Sharp keskittyi olemaan noita, hänen ei tarvinnut koskaan kuin toimittaa yksinkertainen loitsu, ja kaikki tarvittava tieto ilmestyi hänen ympärilleen. Koskaan tieto ei ollut hukassa, kun sitä tarvittiin. Kukaan ei sitä pystyisi tästä paikasta varastamaan, ei kukaan muu kuin Janet, ja vaikka talolle tapahtuisikin jotakin, eivät muistiinpanot siitä vähääkään välittäisi. Sitä paitsi Janet piti siitä, kun sai nukahtaa keskelle neljännen ulottuvuuden ei-hohtoa-vaan-pelkkää-olemassaoloa.
Janet Sharp oli kiistämättömästi noita. Ja hyväkin sellainen, vaikka aloittkiin opiskelunsa verrattain myöhään. Seinätemppu ei ollut mitenkään erikoista, eikä edes ainutlaatuista - jokainen noita oppi, että perusasioiden jälkeen ainoa asia, jonka noita saattoi tehdä kasvaakseen, oli mennä porskuttaa omalla tyylillään.
Ulkoapäin Janet Sharpin koti näytti siis aivan tavalliselta. Mutta sisällä, tavallistakin todellisuutta syvemmällä - Janet Sharpin ympäristö oli mitä epätavallisin.
4.3.2019
Tapahtumien näyttämönä on vanhanmallinen, avara pirtti, jonka yhdellä sivulla on suuri, muurattu uuni. Puoliksi uunin takana on vuodesohva, jossa makaa sairas lapsi, pää pirttiin päin. Pirtin vastapäisessä kulmassa on keinu, jossa istuu väsymyksestä nuokkuva äiiti. Hän on jo monta viikkoa koettanut selvitä mahdollisimman vähällä unella, sillä hänen lapsensa ei voi hyvin. Ei todellakaan hyvin.
Ensiksi näkyy pelkkä häivähdys vuoteen vierellä. Liike kuitenkin herättää äidin huomion, niin keskittynyt hän on lapseensa. Hän odottaa - edellisenä päivänä käynyt lääkäri pudisti vain päätään ja sanoi, että lähtö voisi tulla minä hetkenä tahansa.
Ensiksi näkynyt häivädys on jo kadonnut jonnekin, kun uunin takaa käveleekin kalpea hahmo ja seisahtuu vuoteen vierelle. Hahmo on naismainen ja pukeutunut vaaleanharmaaseen kaapuun ja huppu on ylhäällä niin, etteivät kasvot näy. Kaikkein hämmästyttävintä on kuitenkin se, että vuode ja lapsi kajastavat hahmon lävitse.
Harmaa nainen kumartuu lapsen vuoteen ylle ja silittää pojan hikisiä hiuksia. Poika on pyöriskellyt tuskissaan koko yön ja nukkunut katkonaista unta, mutta nyt poika pysyttelee paikallaan. Äiti näkee keinutuolistaan, miten hahmon käsi on lumenvalkea, ja miten luut kuultavat tämän aineettoman ihon läpi. Tahtomattaan hän henkäisee hämmästyksestä, ja samalla hetkellä aave katoaa.
Sama tapahtuma toistuu seuraavanakin yönä. Nyt pojan tilanne on kuitenkin parempi. Edellisenä päivänä hänellä ei ollut aivan yhtä kova kuume kuin aiemmin, eikä joka paikkaan käynyt aivan yhtä kipeää. Äiti ei ole kertonut öisestä kohtaamisesta kellekään, sillä hän ei usko siihen aivan täysin itsekään.
Tänä iltana äiti on kuitenkin paljon valppaampi ja tarkkaavaisempi. Kello tikittää eteenpäin, yli keskiyön, ja äiti on jo luovuttamassa, kun aavenainen ilmestyy taas. Äiti pysyy hiljaa paikoillaan, tarkkaavaisena, kun nainen kumartuu lapsen ylle ja koskettaa hellästi hänen otsaansa.
Heti, kun aave poistuu, äiti nousee keinutuolistaan ja menee lapsen luo. Hän testaa lapsen otsaa ja äkkiä hymy leviää hänen väsyneille kasvoilleen.
Kolmantena yönä äiti odottaa innolla aaveen kohtaamista. Koko päivän hän on miettinyt, miten kiittäisi tuota harmaata aavenaista. Käänne on tapahtunut, niin oli sanonut lääkärikin, joka oli varta vasten vielä haetutettu. Äidin sydän on kevyt, sillä kaiken toivottomuuden keskelle on tullut viimeinkin pilkahdus jotakin muuta.
Tänä yönä aaveen ilmestymiseen kestää eniten aikaa. Kello lyö jo neljää, kun aavenainen ilmestyy ja pitkä valvominen on väsyttänyt äitiä taas entisestään. Hän ehtii kuitenkin todistaa sen, miten aavenainen astuu taas esiin, istuu lapsen vuoteen laidalle ja jää sitten silittämään tämän kasvoja kalpealla kädellään. Jossakin vaiheessa uni kuitenkin vaatii äidin omakseen, ja tämä nukahtaa omalle paikalleen keinutuolin selkään nojaten.
Kun äiti aamulla hypähtää hereille ja juoksee sängyllä makaavan poikansa luo, tämän pieni hahmo on kylmä ja liikkumaton.
Ensiksi näkyy pelkkä häivähdys vuoteen vierellä. Liike kuitenkin herättää äidin huomion, niin keskittynyt hän on lapseensa. Hän odottaa - edellisenä päivänä käynyt lääkäri pudisti vain päätään ja sanoi, että lähtö voisi tulla minä hetkenä tahansa.
Ensiksi näkynyt häivädys on jo kadonnut jonnekin, kun uunin takaa käveleekin kalpea hahmo ja seisahtuu vuoteen vierelle. Hahmo on naismainen ja pukeutunut vaaleanharmaaseen kaapuun ja huppu on ylhäällä niin, etteivät kasvot näy. Kaikkein hämmästyttävintä on kuitenkin se, että vuode ja lapsi kajastavat hahmon lävitse.
Harmaa nainen kumartuu lapsen vuoteen ylle ja silittää pojan hikisiä hiuksia. Poika on pyöriskellyt tuskissaan koko yön ja nukkunut katkonaista unta, mutta nyt poika pysyttelee paikallaan. Äiti näkee keinutuolistaan, miten hahmon käsi on lumenvalkea, ja miten luut kuultavat tämän aineettoman ihon läpi. Tahtomattaan hän henkäisee hämmästyksestä, ja samalla hetkellä aave katoaa.
Sama tapahtuma toistuu seuraavanakin yönä. Nyt pojan tilanne on kuitenkin parempi. Edellisenä päivänä hänellä ei ollut aivan yhtä kova kuume kuin aiemmin, eikä joka paikkaan käynyt aivan yhtä kipeää. Äiti ei ole kertonut öisestä kohtaamisesta kellekään, sillä hän ei usko siihen aivan täysin itsekään.
Tänä iltana äiti on kuitenkin paljon valppaampi ja tarkkaavaisempi. Kello tikittää eteenpäin, yli keskiyön, ja äiti on jo luovuttamassa, kun aavenainen ilmestyy taas. Äiti pysyy hiljaa paikoillaan, tarkkaavaisena, kun nainen kumartuu lapsen ylle ja koskettaa hellästi hänen otsaansa.
Heti, kun aave poistuu, äiti nousee keinutuolistaan ja menee lapsen luo. Hän testaa lapsen otsaa ja äkkiä hymy leviää hänen väsyneille kasvoilleen.
Kolmantena yönä äiti odottaa innolla aaveen kohtaamista. Koko päivän hän on miettinyt, miten kiittäisi tuota harmaata aavenaista. Käänne on tapahtunut, niin oli sanonut lääkärikin, joka oli varta vasten vielä haetutettu. Äidin sydän on kevyt, sillä kaiken toivottomuuden keskelle on tullut viimeinkin pilkahdus jotakin muuta.
Tänä yönä aaveen ilmestymiseen kestää eniten aikaa. Kello lyö jo neljää, kun aavenainen ilmestyy ja pitkä valvominen on väsyttänyt äitiä taas entisestään. Hän ehtii kuitenkin todistaa sen, miten aavenainen astuu taas esiin, istuu lapsen vuoteen laidalle ja jää sitten silittämään tämän kasvoja kalpealla kädellään. Jossakin vaiheessa uni kuitenkin vaatii äidin omakseen, ja tämä nukahtaa omalle paikalleen keinutuolin selkään nojaten.
Kun äiti aamulla hypähtää hereille ja juoksee sängyllä makaavan poikansa luo, tämän pieni hahmo on kylmä ja liikkumaton.
5.3.2019
Even today, when I remember Old Castle Cleonnach
My heart grows light and wild
when I remember the Old Castle Cleonnach
like a bird freed into a dusky summer night.
I have not forgotten the days
spent there, basking in love and sunlight,
I have not forgotten the days
those times glow still bright in my mind.
And you were there, beside me,
strolling the hills and the trees,
oh, you were there beside me
with your bouquet of kisses,
like an invasion through my thick walls of protection
you came to me and showed that I had nothing to fear
and now, that those days are gone
I have only the memories of you and Old Castle Cleonnach.
My heart grows light and wild
when I remember the Old Castle Cleonnach
like a bird freed into a dusky summer night.
I have not forgotten the days
spent there, basking in love and sunlight,
I have not forgotten the days
those times glow still bright in my mind.
And you were there, beside me,
strolling the hills and the trees,
oh, you were there beside me
with your bouquet of kisses,
like an invasion through my thick walls of protection
you came to me and showed that I had nothing to fear
and now, that those days are gone
I have only the memories of you and Old Castle Cleonnach.
6.3.2019
Heti, kun tulit meidän keskuuteemme, arvasin, ettei sinulla ollut puhtaat jauhot pussissa. Olit liian täydellinen, tulit liian sopivaan aikaan, oli juuri sopiva vastaus meidän ongelmiimme. Ei kestänyt kauaakaan, ennen kuin sinua alettiin kutsua - osittain pilaillen, osittain tosissaan - valituksi.
Minulle sanottiin, että olin vain kateellinen sinulle. Oli kyllä totta, että sinun tulemisesi syrjäytti minut valokeilasta, jossa olin ollut. Mutta silti, minulla ei ole tapana kantaa kaunaa. Tai ei ainakaan ennen sinun tuloasi.
Sinä olit ystävällinen kaikille, todella auttavainen ja otit huomioon nekin, joita muut eivät huomanneet. Sinulla oli uskomattomia ideoita ja hämmästyttävää sisäpiirin tietoa vihollisten suunnitelmista. Olit älykäs, ehkä liiankin älykäs. Minusta tuntui koko ajan siltä, että leikittelit meillä kuin sätkynukeilla, jokainen sanasi ja hymysi taas yksi sysäys uuteen suuntaan. Kaiken takana sinä varmaankin nauroit itsesi kipeäksi.
Odotin peläten sitä hetkeä, jolloin sinä iskisit meitä puukolla selkään. Minä arvasin, että isku olisi täydellisesti laskelmoitu ja totisesti tuhoava. Minä halusin estää tuon hetken keinolla, millä hyvänsä, joten minä tein suunnitelmia, joista en kertonut kenelekään.
Piilotin kaiken oikein huolellisesti. Sinulle ja muille esitin ystävällistä ja yhteistyönhaluista. Mutta kulissien takana minä teroitin veitsiäni. Odotin täydellistä hetkeä toteuttaa suunnitelmani, ja sitten vihdoinkin se tuli.
Sitten, yhtenä päivänä minut ja sinut laitettiin yhdessä samaan partioon. Olimme olleet usein ennenkin samassa porukassa, mutta tämä päivä oli erityinen. Meidän piti nimittäin vartioida Kallioporttia. Siellä ylhäällä on paljon jyrkkiä rinteitä ja hyvin tuulista. Sinä et olisi ensimmäinen, joka oli pudonnut sieltä kuolemaansa.
Sinä et mennyt alas helpolla. Minun piti työntää sinua rajusti ja sittenkin ehdit tarrata kielekkeestä jonkun verran alapuolellani. MInun piti kiivetä alas ja tulla potkimaan sinut irti kallionseinämästä. Mutta vihdoin ja viimeinkin sinä tipuit, ja tipuit kunnolla. Lopulta päädyit kallioiden alapuolelle, ruumiisi enää pelkkä kasa luita kummallisissa kulmissa. Aivan kuin sätkynukella, josta oli katkaistu narut.
Minä juhlin kuitenkin hieman liian aikaisin. Seisoin kiikkerästi kapealla kallionkielekkeellä ja juuri sillä hetkellä tuuli tuli ja kävi ylitseni. Allani kallio murtui ja syöksyin sinun perääsi. Viimeinen ajatus, joka kävi mielessäni ennen kuin osuin maahan, oli kuitenkin lohdullinen.
Ainakin olin saanut sinut pois pelistä.
Minulle sanottiin, että olin vain kateellinen sinulle. Oli kyllä totta, että sinun tulemisesi syrjäytti minut valokeilasta, jossa olin ollut. Mutta silti, minulla ei ole tapana kantaa kaunaa. Tai ei ainakaan ennen sinun tuloasi.
Sinä olit ystävällinen kaikille, todella auttavainen ja otit huomioon nekin, joita muut eivät huomanneet. Sinulla oli uskomattomia ideoita ja hämmästyttävää sisäpiirin tietoa vihollisten suunnitelmista. Olit älykäs, ehkä liiankin älykäs. Minusta tuntui koko ajan siltä, että leikittelit meillä kuin sätkynukeilla, jokainen sanasi ja hymysi taas yksi sysäys uuteen suuntaan. Kaiken takana sinä varmaankin nauroit itsesi kipeäksi.
Odotin peläten sitä hetkeä, jolloin sinä iskisit meitä puukolla selkään. Minä arvasin, että isku olisi täydellisesti laskelmoitu ja totisesti tuhoava. Minä halusin estää tuon hetken keinolla, millä hyvänsä, joten minä tein suunnitelmia, joista en kertonut kenelekään.
Piilotin kaiken oikein huolellisesti. Sinulle ja muille esitin ystävällistä ja yhteistyönhaluista. Mutta kulissien takana minä teroitin veitsiäni. Odotin täydellistä hetkeä toteuttaa suunnitelmani, ja sitten vihdoinkin se tuli.
Sitten, yhtenä päivänä minut ja sinut laitettiin yhdessä samaan partioon. Olimme olleet usein ennenkin samassa porukassa, mutta tämä päivä oli erityinen. Meidän piti nimittäin vartioida Kallioporttia. Siellä ylhäällä on paljon jyrkkiä rinteitä ja hyvin tuulista. Sinä et olisi ensimmäinen, joka oli pudonnut sieltä kuolemaansa.
Sinä et mennyt alas helpolla. Minun piti työntää sinua rajusti ja sittenkin ehdit tarrata kielekkeestä jonkun verran alapuolellani. MInun piti kiivetä alas ja tulla potkimaan sinut irti kallionseinämästä. Mutta vihdoin ja viimeinkin sinä tipuit, ja tipuit kunnolla. Lopulta päädyit kallioiden alapuolelle, ruumiisi enää pelkkä kasa luita kummallisissa kulmissa. Aivan kuin sätkynukella, josta oli katkaistu narut.
Minä juhlin kuitenkin hieman liian aikaisin. Seisoin kiikkerästi kapealla kallionkielekkeellä ja juuri sillä hetkellä tuuli tuli ja kävi ylitseni. Allani kallio murtui ja syöksyin sinun perääsi. Viimeinen ajatus, joka kävi mielessäni ennen kuin osuin maahan, oli kuitenkin lohdullinen.
Ainakin olin saanut sinut pois pelistä.
7.3.2019
Luna tuli joka päivä kouluun tukka sotkussa, termosmuki kädessä ja pussit silmien alla. En tiedä, miten hän selvisi elämästä sillä tavoin, mutta hän näytti ainakin tähän päivään asti selvinneen silkan kahvin ja itseinhon voimalla.
Lunan ääni oli aina käheä, aivan kuin hän olisi kadottanut äänensä huudettuaan koko yön ja tehtyään lies mitä villiä. Jos Luna ei ollut jossakin paikalla, oli fifty-fifty -mahdollisuudet, että hän oli joko päiväunilla tai murtautumassa ostoskeskukseen.
Luna valitti aina kaikesta, mikä olisi ollut kenties raskasta kuunneltavaa, ellei hän olisi tiedostanut itsekin, että valitti liikaa. Hän valitti läksyistä, hän valitti kahvin mausta. Hän valitti opettajista, vaatteista, kirjoista, muista tavaroista, säästä, aivan kaikesta. Mutta silti Lunasta tuli sellainen fiilis, ettei hän ehkä oikeasti niitä niin pahalla tarkoittanut, valittipahan vain, koska mitäs muutakaan tässä tekisi.
Luna jätti yleensä kaikki muut rauhaan ja eli omaa elämäänsä, hieman muista sivussa. Hän kyllä kulki porukoissa mukana, mutta silti hän tuntui usein siiryvän jollekin eri taajuudelle. Mutta silloin, jos joku loukkasi Lunaa, alkoi tapahtua. Silloin, kun hän siirsi sotkuisen etutukan silmiltään, nosti leukansa uhmakkaaseen linjaan ja veti kädet pois hupparin taskuista, Lunan tuntevat kykenivät arvaamaan, että nyt vastustaja oli menossa kanveesiin, kirjaimellisesti tai kuvallisesti. Oli kyse sitten kahdeksankymppisestä mummosta tai sataviisikymmenkiloisesta skinheadista, häntä ei ikinä pelottanut käydä päälle eikä häntä voitettu koskaan.
Luna oli oman tiensä kulkija - ehkä siksi, ettei jaksanut panostaa muiden perässä seuraamiseen. Lunassa oli vain kaksi mielentilaa, off ja on. Luna oli samaan aikaan sekä arvoituksellinen, että tyystin tavallinen. Hän ei kenties ollut erityisen empaattinen, mutta jos tarvitsi apua tappelussa, saattoi luottaa siihen, että Luna tarttuisi tilaisuuteen välittömästi.
Lunan ääni oli aina käheä, aivan kuin hän olisi kadottanut äänensä huudettuaan koko yön ja tehtyään lies mitä villiä. Jos Luna ei ollut jossakin paikalla, oli fifty-fifty -mahdollisuudet, että hän oli joko päiväunilla tai murtautumassa ostoskeskukseen.
Luna valitti aina kaikesta, mikä olisi ollut kenties raskasta kuunneltavaa, ellei hän olisi tiedostanut itsekin, että valitti liikaa. Hän valitti läksyistä, hän valitti kahvin mausta. Hän valitti opettajista, vaatteista, kirjoista, muista tavaroista, säästä, aivan kaikesta. Mutta silti Lunasta tuli sellainen fiilis, ettei hän ehkä oikeasti niitä niin pahalla tarkoittanut, valittipahan vain, koska mitäs muutakaan tässä tekisi.
Luna jätti yleensä kaikki muut rauhaan ja eli omaa elämäänsä, hieman muista sivussa. Hän kyllä kulki porukoissa mukana, mutta silti hän tuntui usein siiryvän jollekin eri taajuudelle. Mutta silloin, jos joku loukkasi Lunaa, alkoi tapahtua. Silloin, kun hän siirsi sotkuisen etutukan silmiltään, nosti leukansa uhmakkaaseen linjaan ja veti kädet pois hupparin taskuista, Lunan tuntevat kykenivät arvaamaan, että nyt vastustaja oli menossa kanveesiin, kirjaimellisesti tai kuvallisesti. Oli kyse sitten kahdeksankymppisestä mummosta tai sataviisikymmenkiloisesta skinheadista, häntä ei ikinä pelottanut käydä päälle eikä häntä voitettu koskaan.
Luna oli oman tiensä kulkija - ehkä siksi, ettei jaksanut panostaa muiden perässä seuraamiseen. Lunassa oli vain kaksi mielentilaa, off ja on. Luna oli samaan aikaan sekä arvoituksellinen, että tyystin tavallinen. Hän ei kenties ollut erityisen empaattinen, mutta jos tarvitsi apua tappelussa, saattoi luottaa siihen, että Luna tarttuisi tilaisuuteen välittömästi.
8.3.2019
Olet rauhassa
odottelet tulevaa
- katellaan sitten.
odottelet tulevaa
- katellaan sitten.
9.3.2019
Freyjan kanssa kaikki on mahdollista.
Koulussa hän on levoton, vilkuilee kelloa ja odottaa seuraavaa välituntia, seuraavan tunnin loppua, vapautta. Ja kun opettaja viimeinkin päästää oppilaat luokasta, Freyja on irti.
Freyjan kanssa kaikki on mahdollista, koska hän itse uskoo niin. Jokainen päivä on hänelle uusi mahdollisuus ja uusi seikkailu. Hän tekee uusia tuttavuuksia salamannopeasti, eikä kukaan voi vastustaa hänen rentoa fiilistään. Freyjan seurassa tuntuu usein siltä, kuin saisi viimeinkin pudottaa pois kaikki raskaat taakat pitkän viikon jälkeen.
Freyja kuplii aina pinnan alla jotakin. Hänellä on aina jotakin tekeillä - jokin käsityöprojekti tai yllätysjuhla, jokin uusi harrastus tai roadtrip tiedossa. Kun Freyjan seurassa viettää hetkenkin pidempään, huomaa äkkiä, että on ilmoittautunut meditaatiokurssille ja on kyynärpäitä myöten perinteisessä mummon pullataikinassa.
Freyjan kanssa valvotaan pitkään. Hänen kanssaan jutellaan myöhään yöhön ja joka kerta ennen nukahtamista olo on kumman kevyt ja toiveikas. Kun Freyjan kanssa juttelee, kaikkein pahimmistakin ongelmista löytyy äkkiä jotakin hyvää. Äkkiä kaikki mieltä painaneet asiat ovatkin aivan harmittomia, ja kaikki on kiinni pelkästä asenteesta.
Freyjan kanssa hymyillään paljon. Miten voisi olla hymyilemättä ja nauramatta, kun aurinko paistaa ja elämä menee hyvin? Ja vaikka aurinko ei paistaisikaan, niin sitten ei tarvitse ainakaan aurinkolaseja ja jos sataa, niin silloin saa mennä ulos ja tanssia sateessa. Freyjan kanssa ikinä ei sairastu eikä mitään pahaa tapahdu. Ja jos jotakin tapahtuu, niin sitten se on jotain sellaista, jota voi myöhemmin muistella kippurassa nauraen.
Freyja tulee ja nappaa kaikki mukanaan omaan maailmaansa, joka on kyllä aivan tavallinen, yhtä asiaa lukuunottamatta. Sillä Freyjan kanssa ollessa tulevaisuus näyttää oikeasti välillä valoisalta ja odottamisen arvoiselta asialta.
Koulussa hän on levoton, vilkuilee kelloa ja odottaa seuraavaa välituntia, seuraavan tunnin loppua, vapautta. Ja kun opettaja viimeinkin päästää oppilaat luokasta, Freyja on irti.
Freyjan kanssa kaikki on mahdollista, koska hän itse uskoo niin. Jokainen päivä on hänelle uusi mahdollisuus ja uusi seikkailu. Hän tekee uusia tuttavuuksia salamannopeasti, eikä kukaan voi vastustaa hänen rentoa fiilistään. Freyjan seurassa tuntuu usein siltä, kuin saisi viimeinkin pudottaa pois kaikki raskaat taakat pitkän viikon jälkeen.
Freyja kuplii aina pinnan alla jotakin. Hänellä on aina jotakin tekeillä - jokin käsityöprojekti tai yllätysjuhla, jokin uusi harrastus tai roadtrip tiedossa. Kun Freyjan seurassa viettää hetkenkin pidempään, huomaa äkkiä, että on ilmoittautunut meditaatiokurssille ja on kyynärpäitä myöten perinteisessä mummon pullataikinassa.
Freyjan kanssa valvotaan pitkään. Hänen kanssaan jutellaan myöhään yöhön ja joka kerta ennen nukahtamista olo on kumman kevyt ja toiveikas. Kun Freyjan kanssa juttelee, kaikkein pahimmistakin ongelmista löytyy äkkiä jotakin hyvää. Äkkiä kaikki mieltä painaneet asiat ovatkin aivan harmittomia, ja kaikki on kiinni pelkästä asenteesta.
Freyjan kanssa hymyillään paljon. Miten voisi olla hymyilemättä ja nauramatta, kun aurinko paistaa ja elämä menee hyvin? Ja vaikka aurinko ei paistaisikaan, niin sitten ei tarvitse ainakaan aurinkolaseja ja jos sataa, niin silloin saa mennä ulos ja tanssia sateessa. Freyjan kanssa ikinä ei sairastu eikä mitään pahaa tapahdu. Ja jos jotakin tapahtuu, niin sitten se on jotain sellaista, jota voi myöhemmin muistella kippurassa nauraen.
Freyja tulee ja nappaa kaikki mukanaan omaan maailmaansa, joka on kyllä aivan tavallinen, yhtä asiaa lukuunottamatta. Sillä Freyjan kanssa ollessa tulevaisuus näyttää oikeasti välillä valoisalta ja odottamisen arvoiselta asialta.
11.3.2019
Juoksin rannalla, joka ulottui taivaanrantaan asti. Se oli yksi niistä todella selkeistä unista, joiden jälkeen herää ja ihmettelee, miten selkeästi kaiken pystyikään kuvittelemaan.
Se ranta ei ollut mikään etelän dyyninen hiekkaranta, vaan se oli Vanhan Sataman vieressä oleva ranta jossa on siellä täällä kiviä ja kallioita ja niiden viereen on huuhtoutunut ajopuunpalasia.
Hiekka oli kylmää ja kosteaa jalkojeni alla, mutta juoksin sen verran kaukana aalloista, etteivät jalkani kastuneet. Meri näytti tummalta ja viileältä, ja tiesin kokeilemattakin, että se jäätäisi nopeasti luihin ja ytimiin asti.
Mutta silti minusta oli mukavaa juosta tuolla autiolla rannalla, paljaat jalat hiekkaan ja pikkukivikkoon hieman upoten. Siitä hetkestä tuli mieleen se tunne, joka pienenä oli, kun juoksi tosielämässä tällä samalla rannalla, kohti äitiä ja isää joilla oli piknikpeitto jo valmiina. Silloinkin ranta tuntui loputtomalta, kun jalat olivat vielä niin lyhyet, että pienikin matka oli pitkä kuin vuosi, silloin kun croissantit odottivat syöjäänsä. Mutta silloin tiesi aina, että loppu tulee tällekin rannalle. Että pian pääsisi äidin ja isin luo, pääsisi syömään ja pitämään hauskaa, ja isä osoittelisi merilintuja ja kertoisi niiden nimiä.
Mutta tällä rannalla minä juoksin kohti päämäärää, joka ei lähentynyt. Äiti ja isä odottivat kenties jossain tuolla, kuten ennenkin. Mutta samaan aikaan tiesin, etten heitä ikinä saisi kiinni.
Jostain syystä se ei surettanut minua niin kovasti kuin olisi odottanut. Sillä hetkellä minä vain hyväksyin sen, että äiti ja isä olivat ja tulisivat olemaan aina jossain kaukana, saavuttamattomissani. Tietenkään en ollut siitä iloinen, mutta en vastustellutkaan.
Kun heräsin ja katsoin heti äidin ja isän kuvaa yöpöydällä, muistin vielä selkeästi hiekan tunnun jalkojen alla ja äidin ja isän, jotka odottivat päättymättömän rannan toisessa laidassa, että ehtisin juosta heidän luokseen.
Se ranta ei ollut mikään etelän dyyninen hiekkaranta, vaan se oli Vanhan Sataman vieressä oleva ranta jossa on siellä täällä kiviä ja kallioita ja niiden viereen on huuhtoutunut ajopuunpalasia.
Hiekka oli kylmää ja kosteaa jalkojeni alla, mutta juoksin sen verran kaukana aalloista, etteivät jalkani kastuneet. Meri näytti tummalta ja viileältä, ja tiesin kokeilemattakin, että se jäätäisi nopeasti luihin ja ytimiin asti.
Mutta silti minusta oli mukavaa juosta tuolla autiolla rannalla, paljaat jalat hiekkaan ja pikkukivikkoon hieman upoten. Siitä hetkestä tuli mieleen se tunne, joka pienenä oli, kun juoksi tosielämässä tällä samalla rannalla, kohti äitiä ja isää joilla oli piknikpeitto jo valmiina. Silloinkin ranta tuntui loputtomalta, kun jalat olivat vielä niin lyhyet, että pienikin matka oli pitkä kuin vuosi, silloin kun croissantit odottivat syöjäänsä. Mutta silloin tiesi aina, että loppu tulee tällekin rannalle. Että pian pääsisi äidin ja isin luo, pääsisi syömään ja pitämään hauskaa, ja isä osoittelisi merilintuja ja kertoisi niiden nimiä.
Mutta tällä rannalla minä juoksin kohti päämäärää, joka ei lähentynyt. Äiti ja isä odottivat kenties jossain tuolla, kuten ennenkin. Mutta samaan aikaan tiesin, etten heitä ikinä saisi kiinni.
Jostain syystä se ei surettanut minua niin kovasti kuin olisi odottanut. Sillä hetkellä minä vain hyväksyin sen, että äiti ja isä olivat ja tulisivat olemaan aina jossain kaukana, saavuttamattomissani. Tietenkään en ollut siitä iloinen, mutta en vastustellutkaan.
Kun heräsin ja katsoin heti äidin ja isän kuvaa yöpöydällä, muistin vielä selkeästi hiekan tunnun jalkojen alla ja äidin ja isän, jotka odottivat päättymättömän rannan toisessa laidassa, että ehtisin juosta heidän luokseen.
12.3.2019
Katselin aina
tyhjyyttä tuolla alla
sitten viimeinkin
tartuin tuulesta kiinni
vaikka pelotti.
tyhjyyttä tuolla alla
sitten viimeinkin
tartuin tuulesta kiinni
vaikka pelotti.
13.3.2019
Sirkus oli lähtenyt jo päivä sitten, kun jonglööri tuli takaisin minun luokseni. Istuin puutarhassa, kirja sylissäni vaikka en ollutkaan lukenut sitä moneen tuntiin. Olin kulkenut mahdollisimman kauaksi talosta, sillä viime päivien jälkeen se oli alkanut tuntumaan vain yhä enemmän vankilalta.
Minä tiesin, että minun olisi pitänyt istua sisällä, tiukasti suljettujen, tummien samettiverhojen takana. Kenties olisin lukenut tädille lehteä tai jotakin hänen kuivista teoksistaan, joita hän kutsui "maailmankirjallisuudeksi". Äiti saisi hysteerisen kohtauksen, jos saisi tietää, miten kerkeä minä olin pakenemaan talosta. "Tyhmä tyttö, etkö sinä osaa ajatella tätä hetkeä pidemmälle! Etkö tajua, että me pelaamme tässä nyt Tulevaisuudestasi!" Äiti tuntui puhuvan tulevaisuudestani isolla kirjaimella, sillä hän ei ollut suunnitellut minun varalleni mitään pientä. "Tiedätkö sinä edes, kuinka rikas tätisi on?! Jos teet kaiken juuri oikein, sinä voisit periä sen kaiken! Juoksentele illanvietoissa, silloin kun voit pukea yllesi satojen puntien arvoisia koruja! Leihittele miehille silloin, kun he voivat tehdä sinusta kreivittären! Tuolla käytöksellä sinä pilaat kaiken!"
Minä tiesin, mitä äiti ajoi takaa. Minä olin lopen kyllästynyt pieneen Lontoon kotiimme. Olin kyllästynyt kuuntelemaan sitä, kun isä ja veli illalla tulivat juovuksista kapakasta ja kolistelivat kuin kaksi puolitajutonta sonnia. Tädin kartanossa oli kieltämättä kaunista ja ruoka oli hyvää eikä minkään seinän takana asunut naapureita, joiden elämästä kuulisi pakostakin liiankin paljon. Itseasiassa lähimmät naapurit olivat usean kilometrin päässä.
Silti tuo iso talo tuntui kaikessa komeudessaan jotenkin surulliselta. Täti oli rikas, mutta hänen miehensä oli kuollut tädin ollessa nelisissäkymmenissä, eikä täti ollut enää mennyt uudelleen naimisiin. Raha ei ollut tuottanut hänelle erityisemmin iloa - se oli vain etäännyttänyt hänet suurimmasta osasta omaa sukuaan, joiden hän tiesi jahtaavan hänen perintöään. Raha ei ollut tuonut hänelle terveyttä: äiti uskoi, että täti astuisi kohta jo kuolinvuoteelleen, mutta täti oli maannut sillä jo kymmenisen vuotta, eikä näyttänyt aikovan siirtyä siitä aivan minnekään vielä toiseen kymmeneen vuoteen.
Näissä synkissä tunnelmissa minä olin, kun jonglööri ilmestyi yhtäkkiä pensasaidan takaa eteeni. En ehtinyt hillitä hämmästystäni mitenkään, vaan huudahdin ja pudotin vahingossa kirjan nurmelle. "Altair!" henkäisin, ja juoksin syleilemään nuorta miestä, joka itsekin kietoi kätensä minun ympärilleni lämpimästi hymyillen.
"Minä luulin, että sinä lähdit jo. Luulin, että olitkin juuri sellainen kuin kaikkein pahimmissa kuvitelmissani. Mutta miten sinä olet tässä? Mitä tapahtui?"
Altair istuutui puutarhan penkille, minä yhä hänen sylissään, ja kertoi kaiken. Hänet taas nähdessäni en voinut olla iloitsematta ja muistelematta niitä päiviä, jolloin olin nähnyt hänet ensimmäisen kerran.
Sirkus oli tullut kaupunkiimme kahdeksi päiväksi. Se oli pyyhkäissyt paikkakunnan läpi kuin pyörremyrsky, sotkien kaikkien asukkaiden muuten niin tavallisen elämän. Minuunkin se oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, muttei ehkä sillä tavalla kuin olisi odottanut.
Minulla oli ollut juuri sopivasti vapaapäiviä, joten minun ei ollut tarvinnut pyytää niitä tädiltäni. Olin ottanut muutenkin aivan liian vähän vapaata, mutta jos olisinkin äkkiä rukoillut tädiltäni, että hän päästäisi minut vierailemaan sirkuksessa, hän olisi kuitenkin kieltäytynyt ihan ilkeyttään. Minä olin kuitenkin päässyt muiden kartanon palvelijoiden kanssa kärrykyydillä kylille ja olin päässyt näkemään kaiken sirkuksen aiheuttaman hälinän aivan aitiopaikalta.
Altair oli ollut ensimmäisessä sirkusnäytöksessä. Hän oli kulkenut lavan poikki, jongööraten kaikkea mitä kuvitella saattoi - palloja, huiveja, veitsiä, yleisön hänelle heittämiä esineitä. Yleisö haastoi hänet koko ajan ottamaan lisää esineitä mukaan, mutta mikään numero ei näyttänyt olevan hänelle liikaa.
Kaiken hälinänkin keskellä Altair oli näyttänyt katsovan minua. Hän oli näyttänyt ensiksi hämmästyneeltä, mutta sitten hän oli katsonut minua kuin arvioiden näkemäänsä taulua. En voinut muuta kuin katsoa takaisin.
Altair etsi minut käsiinsä ensimmäisenä iltana. Hän esitteli minulle itsensä ja käyttäytyi aivan kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja. Hän kertoi minulle olevansa todella helpottunut siitä, etten ollutkaan pelkkä yhden esityksen kävijä. Silloin hänen olisi kuulemma ollut paljon vaikeampaa löytää minut taas. Hän kertoi nähneensä minut esityksessä ja kiinnostuneensa heti - hänen mukaansa minussa oli jotakin erilaista kuin muissa katsojissa. Minä väitin tietenkin vastaan, en ollut aivan niin helposti lumottavissa. Altair kuitenkin sai minut vakuutetuksi sanoessaan, että olin katsellut esitystä erillä tavalla. Olikin totta, että siinä missä muut kenites näkivät viihdyttävän näytöksen, minä näin jotakin, johon haluaisin itsekin kyetä. Olin katsellut koko esityksen läpi kateellisena. Minä halusin liitää trapetseilla, seistä näytöshevosten selässä, heittää veitsiä ja jonglöörata palloilla.
Vietin koko loppuajan pelkästään Altairin kanssa. Hän näytti minulle mekanismit sirkuksen näyttämön takana - hän maalasi kasvoilleni hupsut näyttämömeikit, pääsin näkemään esittäjien harjoituksia, kokeilemaan erilaisia asuja ja istumaan tyhjän näyttämön laidalla esityksen päätyttyä. Ne olivat ehdottomasti elämäni parhaimmat kaksi päivää. Siinä, missä elämäni oli vaikuttanut siihen asti kulkevan jonkinlaisen Jane Eyre -kaaren mukaan, Altair oli yhtäkkiä muuttanut aivan kaiken.
Sirkuksen viimein alkaessa pakata tavaroitaan, olin korviani myöten rakastunut - sekä Altairiin, että sirkuselämään, jota hän edusti.
Ennen viimeistä esitystä Altair antoi minulle ehdotuksen. Voisin lähteä hänen ja sirkuksen matkaan, rakentaa sinne uuden elämän itselleni. Minä tarvitsin kuitenkin miettimisaikaa ja hän sanoi tapaavansa minut esityksen jälkeen läheisessä tavernassa.
Koko esityksen ajan mietin asioiden hyviä ja huonoja puolia. Pohdin sitä, mitä merkitsi hypätä suoraan tuntemattomaan jonkun miehen perässä, jonka olin tuntenut vain kaksi päivää. Kaikki tuntuivat sanovan, ettei sirkuslaisiin ollut luottamista. Epäilin itsekin, että Altair olisi vain joku naistenmies, joka hylkäisi minut heti kyllästyttyään. Samaan aikaan tunsin, että Altair oli erilainen - hän tuntui olevan aidosti kiinnostunut minusta, eikä vain liehittelymielessä. Mutta silti, niin ajattelivat varmaan kaikki muutkin naiset, jotka joutuivat sillä tavoin pelatuiksi.
Kun menin odottamaan tavernaan, olin viimeinkin vakaasti päättänyt kieltäytyä Altairin ehdotuksesta. Altair ei kuitenkaan koskaan tullut. Kun menin etsimään häntä sirkuskylästä, oli jo liian myöhäistä. Sirkus oli jo poissa.
Sen jälkeinen aika oli minulle pelkkää synkkyyttä ja katumusta ja katkeruutta. Minun oli pitänyt uudelleen hyväksyä se todellisuus, että kuolisin tässä talossa, tukahdutettuna aivan samalla tavoin kuin tätinikin.
Mutta tässä oli Altair. Hän oli palannut minun luokseni.
"Minä olen niin, niin pahoillani, etten päässyt sinun luoksesi. Halusin kysyä vielä esityksen loputtua tirehtööriltä, että hän päästäisi sinutkin yhdeksi esiintyjäksi. Minä olin valmis takaamaan sinun kykysi itse, mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, olimme jo menossa. Tirehtöörillä oli niin kiire, ettei hän ehtinyt ottaa minua luokseen, ennen kuin eilen keskipäivällä. Minä kysyin häneltä lupaa ja hän antoi sen, mutta pahoitteli, ettemme voisi kääntyä enää takaisin. Minä siis otin yhden hevosista ja ratsastin koko viime yön takaisin tänne. Tulin kaupunkiin jo aamupäivällä, mutta sitten minun pitikin poiketa vielä korukaupassa." Altair penkoi takkinsa sisätaskua ja minun sydämeni läpätti kuin lintu, joka oli pääsemässä vapaaksi häkistään. "Haluatko tulla vaimokseni, Alina?" Altair otti esiin sievän, mutta yksinkertaisen, kaiverretun hopeasormuksen. Katsoin Altairia, ja vaikka hänen kasvoillaan oli hänen tavallinen odottava hymynsä, näin jossakin silmien takana pelkoa. Hän näytti puoliksi odottavan, että kieltäytyisin.
Tartuin Altairia kädestä, vahvasti ja varmasti. Nyökkäsin hymyillen ja painoin nopeasti huuleni hänen huulilleen. "Tietysti, Altair."
Ja sillä hetkellä tiesin, että olin tehnyt oikean päätöksen, ja tapahtui tulevaisuudessa mitä tahansa, en tulisi sitä ikinä katumaan. Sillä jos haluaa ottaa kiinni trapetsista, on aina hypättävä tyhjän yli.
Minä tiesin, että minun olisi pitänyt istua sisällä, tiukasti suljettujen, tummien samettiverhojen takana. Kenties olisin lukenut tädille lehteä tai jotakin hänen kuivista teoksistaan, joita hän kutsui "maailmankirjallisuudeksi". Äiti saisi hysteerisen kohtauksen, jos saisi tietää, miten kerkeä minä olin pakenemaan talosta. "Tyhmä tyttö, etkö sinä osaa ajatella tätä hetkeä pidemmälle! Etkö tajua, että me pelaamme tässä nyt Tulevaisuudestasi!" Äiti tuntui puhuvan tulevaisuudestani isolla kirjaimella, sillä hän ei ollut suunnitellut minun varalleni mitään pientä. "Tiedätkö sinä edes, kuinka rikas tätisi on?! Jos teet kaiken juuri oikein, sinä voisit periä sen kaiken! Juoksentele illanvietoissa, silloin kun voit pukea yllesi satojen puntien arvoisia koruja! Leihittele miehille silloin, kun he voivat tehdä sinusta kreivittären! Tuolla käytöksellä sinä pilaat kaiken!"
Minä tiesin, mitä äiti ajoi takaa. Minä olin lopen kyllästynyt pieneen Lontoon kotiimme. Olin kyllästynyt kuuntelemaan sitä, kun isä ja veli illalla tulivat juovuksista kapakasta ja kolistelivat kuin kaksi puolitajutonta sonnia. Tädin kartanossa oli kieltämättä kaunista ja ruoka oli hyvää eikä minkään seinän takana asunut naapureita, joiden elämästä kuulisi pakostakin liiankin paljon. Itseasiassa lähimmät naapurit olivat usean kilometrin päässä.
Silti tuo iso talo tuntui kaikessa komeudessaan jotenkin surulliselta. Täti oli rikas, mutta hänen miehensä oli kuollut tädin ollessa nelisissäkymmenissä, eikä täti ollut enää mennyt uudelleen naimisiin. Raha ei ollut tuottanut hänelle erityisemmin iloa - se oli vain etäännyttänyt hänet suurimmasta osasta omaa sukuaan, joiden hän tiesi jahtaavan hänen perintöään. Raha ei ollut tuonut hänelle terveyttä: äiti uskoi, että täti astuisi kohta jo kuolinvuoteelleen, mutta täti oli maannut sillä jo kymmenisen vuotta, eikä näyttänyt aikovan siirtyä siitä aivan minnekään vielä toiseen kymmeneen vuoteen.
Näissä synkissä tunnelmissa minä olin, kun jonglööri ilmestyi yhtäkkiä pensasaidan takaa eteeni. En ehtinyt hillitä hämmästystäni mitenkään, vaan huudahdin ja pudotin vahingossa kirjan nurmelle. "Altair!" henkäisin, ja juoksin syleilemään nuorta miestä, joka itsekin kietoi kätensä minun ympärilleni lämpimästi hymyillen.
"Minä luulin, että sinä lähdit jo. Luulin, että olitkin juuri sellainen kuin kaikkein pahimmissa kuvitelmissani. Mutta miten sinä olet tässä? Mitä tapahtui?"
Altair istuutui puutarhan penkille, minä yhä hänen sylissään, ja kertoi kaiken. Hänet taas nähdessäni en voinut olla iloitsematta ja muistelematta niitä päiviä, jolloin olin nähnyt hänet ensimmäisen kerran.
Sirkus oli tullut kaupunkiimme kahdeksi päiväksi. Se oli pyyhkäissyt paikkakunnan läpi kuin pyörremyrsky, sotkien kaikkien asukkaiden muuten niin tavallisen elämän. Minuunkin se oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, muttei ehkä sillä tavalla kuin olisi odottanut.
Minulla oli ollut juuri sopivasti vapaapäiviä, joten minun ei ollut tarvinnut pyytää niitä tädiltäni. Olin ottanut muutenkin aivan liian vähän vapaata, mutta jos olisinkin äkkiä rukoillut tädiltäni, että hän päästäisi minut vierailemaan sirkuksessa, hän olisi kuitenkin kieltäytynyt ihan ilkeyttään. Minä olin kuitenkin päässyt muiden kartanon palvelijoiden kanssa kärrykyydillä kylille ja olin päässyt näkemään kaiken sirkuksen aiheuttaman hälinän aivan aitiopaikalta.
Altair oli ollut ensimmäisessä sirkusnäytöksessä. Hän oli kulkenut lavan poikki, jongööraten kaikkea mitä kuvitella saattoi - palloja, huiveja, veitsiä, yleisön hänelle heittämiä esineitä. Yleisö haastoi hänet koko ajan ottamaan lisää esineitä mukaan, mutta mikään numero ei näyttänyt olevan hänelle liikaa.
Kaiken hälinänkin keskellä Altair oli näyttänyt katsovan minua. Hän oli näyttänyt ensiksi hämmästyneeltä, mutta sitten hän oli katsonut minua kuin arvioiden näkemäänsä taulua. En voinut muuta kuin katsoa takaisin.
Altair etsi minut käsiinsä ensimmäisenä iltana. Hän esitteli minulle itsensä ja käyttäytyi aivan kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja. Hän kertoi minulle olevansa todella helpottunut siitä, etten ollutkaan pelkkä yhden esityksen kävijä. Silloin hänen olisi kuulemma ollut paljon vaikeampaa löytää minut taas. Hän kertoi nähneensä minut esityksessä ja kiinnostuneensa heti - hänen mukaansa minussa oli jotakin erilaista kuin muissa katsojissa. Minä väitin tietenkin vastaan, en ollut aivan niin helposti lumottavissa. Altair kuitenkin sai minut vakuutetuksi sanoessaan, että olin katsellut esitystä erillä tavalla. Olikin totta, että siinä missä muut kenites näkivät viihdyttävän näytöksen, minä näin jotakin, johon haluaisin itsekin kyetä. Olin katsellut koko esityksen läpi kateellisena. Minä halusin liitää trapetseilla, seistä näytöshevosten selässä, heittää veitsiä ja jonglöörata palloilla.
Vietin koko loppuajan pelkästään Altairin kanssa. Hän näytti minulle mekanismit sirkuksen näyttämön takana - hän maalasi kasvoilleni hupsut näyttämömeikit, pääsin näkemään esittäjien harjoituksia, kokeilemaan erilaisia asuja ja istumaan tyhjän näyttämön laidalla esityksen päätyttyä. Ne olivat ehdottomasti elämäni parhaimmat kaksi päivää. Siinä, missä elämäni oli vaikuttanut siihen asti kulkevan jonkinlaisen Jane Eyre -kaaren mukaan, Altair oli yhtäkkiä muuttanut aivan kaiken.
Sirkuksen viimein alkaessa pakata tavaroitaan, olin korviani myöten rakastunut - sekä Altairiin, että sirkuselämään, jota hän edusti.
Ennen viimeistä esitystä Altair antoi minulle ehdotuksen. Voisin lähteä hänen ja sirkuksen matkaan, rakentaa sinne uuden elämän itselleni. Minä tarvitsin kuitenkin miettimisaikaa ja hän sanoi tapaavansa minut esityksen jälkeen läheisessä tavernassa.
Koko esityksen ajan mietin asioiden hyviä ja huonoja puolia. Pohdin sitä, mitä merkitsi hypätä suoraan tuntemattomaan jonkun miehen perässä, jonka olin tuntenut vain kaksi päivää. Kaikki tuntuivat sanovan, ettei sirkuslaisiin ollut luottamista. Epäilin itsekin, että Altair olisi vain joku naistenmies, joka hylkäisi minut heti kyllästyttyään. Samaan aikaan tunsin, että Altair oli erilainen - hän tuntui olevan aidosti kiinnostunut minusta, eikä vain liehittelymielessä. Mutta silti, niin ajattelivat varmaan kaikki muutkin naiset, jotka joutuivat sillä tavoin pelatuiksi.
Kun menin odottamaan tavernaan, olin viimeinkin vakaasti päättänyt kieltäytyä Altairin ehdotuksesta. Altair ei kuitenkaan koskaan tullut. Kun menin etsimään häntä sirkuskylästä, oli jo liian myöhäistä. Sirkus oli jo poissa.
Sen jälkeinen aika oli minulle pelkkää synkkyyttä ja katumusta ja katkeruutta. Minun oli pitänyt uudelleen hyväksyä se todellisuus, että kuolisin tässä talossa, tukahdutettuna aivan samalla tavoin kuin tätinikin.
Mutta tässä oli Altair. Hän oli palannut minun luokseni.
"Minä olen niin, niin pahoillani, etten päässyt sinun luoksesi. Halusin kysyä vielä esityksen loputtua tirehtööriltä, että hän päästäisi sinutkin yhdeksi esiintyjäksi. Minä olin valmis takaamaan sinun kykysi itse, mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, olimme jo menossa. Tirehtöörillä oli niin kiire, ettei hän ehtinyt ottaa minua luokseen, ennen kuin eilen keskipäivällä. Minä kysyin häneltä lupaa ja hän antoi sen, mutta pahoitteli, ettemme voisi kääntyä enää takaisin. Minä siis otin yhden hevosista ja ratsastin koko viime yön takaisin tänne. Tulin kaupunkiin jo aamupäivällä, mutta sitten minun pitikin poiketa vielä korukaupassa." Altair penkoi takkinsa sisätaskua ja minun sydämeni läpätti kuin lintu, joka oli pääsemässä vapaaksi häkistään. "Haluatko tulla vaimokseni, Alina?" Altair otti esiin sievän, mutta yksinkertaisen, kaiverretun hopeasormuksen. Katsoin Altairia, ja vaikka hänen kasvoillaan oli hänen tavallinen odottava hymynsä, näin jossakin silmien takana pelkoa. Hän näytti puoliksi odottavan, että kieltäytyisin.
Tartuin Altairia kädestä, vahvasti ja varmasti. Nyökkäsin hymyillen ja painoin nopeasti huuleni hänen huulilleen. "Tietysti, Altair."
Ja sillä hetkellä tiesin, että olin tehnyt oikean päätöksen, ja tapahtui tulevaisuudessa mitä tahansa, en tulisi sitä ikinä katumaan. Sillä jos haluaa ottaa kiinni trapetsista, on aina hypättävä tyhjän yli.
14.3.2019
Moukan tuuria, sen täytyi olla,
kun illan päätteeksi sinä roikuit minun kainalossani
ja sanoit, että ostetaan liput, ehkä onnistaa.
Ehkä tämän illan taika kestää huomiseen asti.
Sitten seuraavana aamuna kaikki oli taas harmaata
pääni sisällä ja
minun olisi pitänyt iloita, sinä ainakin teit niin.
Ja kun minä kannoin lipun kassalle
ja kauppias onnitteli leveästi hymyillen
ja minun sisälläni oli sinistä ja hämmästystä
enkä tiennyt miten päin olla.
Sehän oli aivan uskomatonta,
ei kukaan ikinä voita lotossa,
ei kukaan tutun tuttu ainakaan,
en minä.
Meidän piti pankissakin käydä vielä katsomassa
sinä sanoit, että nostetaan se parituhatta,
lennetään jonnekin pakoon, ennen kuin iltapäivälehdet tulevat.
Minä kai nyökkäilin mukana,
kun kaikki oli jotenkin hämärää.
Mutta kun sinä annoit viimeinkin rahat käteeni
ja minä tunsin ja näin niiden värit,
kaikki yhtäkkiä kirkastui.
Sinä iltapäivänä minä peitin koko haudan kukilla,
sen haudan, jolle kukaan ei ikinä vienyt mitään,
jonka tuoreen nurmipeitteen ohitse kuljettiin niin kuin sitä ei olisi ollut olemassa.
Minä peitin sen sinisillä ja keltaisilla ja lehdillä
- vettä ja valoa vielä kerran tämänkin hyljätyn yläpuolella.
kun illan päätteeksi sinä roikuit minun kainalossani
ja sanoit, että ostetaan liput, ehkä onnistaa.
Ehkä tämän illan taika kestää huomiseen asti.
Sitten seuraavana aamuna kaikki oli taas harmaata
pääni sisällä ja
minun olisi pitänyt iloita, sinä ainakin teit niin.
Ja kun minä kannoin lipun kassalle
ja kauppias onnitteli leveästi hymyillen
ja minun sisälläni oli sinistä ja hämmästystä
enkä tiennyt miten päin olla.
Sehän oli aivan uskomatonta,
ei kukaan ikinä voita lotossa,
ei kukaan tutun tuttu ainakaan,
en minä.
Meidän piti pankissakin käydä vielä katsomassa
sinä sanoit, että nostetaan se parituhatta,
lennetään jonnekin pakoon, ennen kuin iltapäivälehdet tulevat.
Minä kai nyökkäilin mukana,
kun kaikki oli jotenkin hämärää.
Mutta kun sinä annoit viimeinkin rahat käteeni
ja minä tunsin ja näin niiden värit,
kaikki yhtäkkiä kirkastui.
Sinä iltapäivänä minä peitin koko haudan kukilla,
sen haudan, jolle kukaan ei ikinä vienyt mitään,
jonka tuoreen nurmipeitteen ohitse kuljettiin niin kuin sitä ei olisi ollut olemassa.
Minä peitin sen sinisillä ja keltaisilla ja lehdillä
- vettä ja valoa vielä kerran tämänkin hyljätyn yläpuolella.
15.3.2019
Ennen kuin kuolen, aion ripustaa kasvoni kaikkialle. Minusta pitää tehdä patsas Central Parkiin - tai ehkä Vapaudenpatsaan voi muokata näyttämään minulta. Minun kasvoni pitää veistää vuorten kylkiin ja minusta pitää tehdä satoja renesanssityylisiä maalauksia. Minusta pitää ottaa miljoonakaupalla kuvia, minun kirjani pitää julkaista kaikissa maailman kirjakaupoissa. Radiokanavilla pitää varata päivittäin ainakin viisi minuuttia, jolloin aalloille luetaan ainoastaan minun nimeäni; ja jos halutaan jotain vaihtelua, luetaan pätkiä kirjastani. Minut pitää ikuistaa mosaiikkeihin ja patsaisiin ja tarinoihin, minusta pitää keksiä kymmenen urbaanilegendaa, minut pitää kietoa mysteereihin ja totuuksiin ja nostaa jalustalle ihailtavaksi. Minut pitää peittää kullalla ja silkillä ja asettaa näytille gallerioihin. Lapsia pitää nimetä minun mukaani ja uusien keksintöjen tulee kuulostaa minun kaiuiltani. Joka puolella maailmaa pitää järjestää kerran vuodessa karnevaalit minun kunniakseni ja sitten, kun kaikki maailman ihmiset huutavat minun nimeäni suullaan ja sydämmellään ja kaikki tietävät, kuka minä olen - ehkä minä en haluakaan lähteä.
17.3.2019
Valeavioliittosopimus
Tämä sopimus tehdään Neiti Eleanor Piikiven, Piikiven kartanon perijättären ja Herra Autumn Hopeajuovan, Hopeajuovan tilan omistajan välillä.
Tämän sopimuksen nojalla molemmat osapuolet suostuvat astumaan ns. valeavioliittoon tai kulissiavioliittoon, jonka tarkoituksena on yksinomaan alla mainittujen etujen vaihto. Alla mainitaan myös sopimuksen mitätöitymisen ehdot.
Sopimusehdot:
1. Neiti Eleanor Piikivi ja Herra Autumn Hopeajuova lupautuvat pitämään hääseremoniansa päivänä 28.3.1564, Hopeajuovan kaupungin kirkossa.
2. Neiti Eleanor Piikivi suostuu jakamaan kartanonsa ja maansa Herra Autumn Hopeajuovan kanssa. Vastapalveluksena Herra Autumn Hopeajuova jakaa oikeutensa omiin tiluksiinsa Neiti Eleanor Piikiven kanssa, jolloin kummankin omaisuus on täydellisessä yhteisessä omistuksessa.
3. Herra Autumn Hopeajuova lupautuu pitämään harrastuksensa omilla tiluksillaan. Hänen ei sallita tuoda ratsuhevosiaan Piikiven kartanon maille, ja mikäli hän ottaa itselleen avioliiton ulkopuolisen rakastajan, heitä ei pidä julkisesti tunnustettaman, eikä avioliiton julkisivua tahrattaman. Samoin suostuu Neiti Eleanor Piikivi rajoittamaan maalaus- ja puutarhaharrastuksensa vain niille alueille, joille ne on tarkoitettu.
4. Neiti Eleanor Piikivi suostuu osallistumaan vähintäänkin yhteen (1) järjestettyyn sosiaaliseen kokoontumiseen Herra Autumn Hopeajuovan kanssa joka kuukausi. Ainoastaan yksi osallistuminen vaaditaan, mutta sen enemmät osallistumiset ovat Neiti Eleanor Piikiven omassa harkinnassa. Vastapalveluksena Herra Autumn Hopeajuova suostuu hoitamaan yhteisten tilojen kirjanpitoa ja antamaan niistä lyhyen raportin Neiti Eleanor Piikivelle myöskin kuukausittain.
5. Herra Autumn Hopeajuova suostuu soittamaan soittimillaan kerran viikossa tunnin ajan Neiti Eleanor Piikiven valitsemia kappaleita, jolloin taas Neiti Eleanor Piikivi lupautuu kokkaamaan omin käsin Herra Autumn Hopeajuovan valitseman aterian kerran viikossa.
6. Herra Autumn Hopeajuova suostuu olemaan vitsailematta liikaa sekä yleensä, että Neiti Eleanor Piikiven kustannuksella. Vastapalveluksena Neiti Eleanor Piikivi lupautuu hillitsemään sarkasmiaan ja olemaan Herra Autumn Hopeajuovalle ystävällinen kohtelias siedettävä.
Sopimuksen rikkoutumisen ehdot:
1. Jos yksi tai useampi edellä mainituista sopimuksen ehdoista rikkoutuu, sopimus ynnä sopimuksen nojalla tehty liitto ovat pätemättömät.
2. Sopimusehto nro. 2 nojalla sopimuksen kumpikaan osapuoli ei saa tehdä minkäänlaisia suuria päätöksiä (suurempi osto tai myynti, päätös alueiden uudelleenkäytöstä, mahdollisten tulevien lasten nimet, jne.) ilman toisen osapuolen sanallista suostumusta.
3. Sopimusehtojen ulkopuolelle jäävien asioiden kanssa toimitaan sopimusehto nro. 2 nojalla, jolloin kummallakin on yhtä suuri päätösvalta asioiden yli ja jolloin toinen ei voi pakottaa toista johonkin ilman tämän omaa suostumusta. Esimerkkinä Herra Autumn Hopeajuovalla ei ole mitään sananvaltaa Neiti Eleanor Piikiven vaatevalikoimaan. Samoin Neiti Eleanor Piikivi ei voi kieltää Herra Autumn Hopeajuovaa viettämästä niin paljon aikaa ystäviensä kanssa kuin tämä ikinä tahtookaan.
(4. Myös siinä tapauksessa, että molemmat osapuolet yksimielisesti suostuvat siirtymään valeavioliitosta aitoon sellaiseen, tämä sopimimus tulee tarpeettomaksi. Uusi sopimus voidaan silloin rakentaa, mutta oletettavasti siinä tilanteessa pärjätään jo ilman erillisiä kirjallisia sopimuksia.)
Allekirjoitus 1: _____________________________
Nimenselvennys: ____________________________
Päiväys:_______________________
Allekirjoitus 2:_____________________________
Nimenselvennys:______________________________
Päiväys:_____________________________
Tämä sopimus tehdään Neiti Eleanor Piikiven, Piikiven kartanon perijättären ja Herra Autumn Hopeajuovan, Hopeajuovan tilan omistajan välillä.
Tämän sopimuksen nojalla molemmat osapuolet suostuvat astumaan ns. valeavioliittoon tai kulissiavioliittoon, jonka tarkoituksena on yksinomaan alla mainittujen etujen vaihto. Alla mainitaan myös sopimuksen mitätöitymisen ehdot.
Sopimusehdot:
1. Neiti Eleanor Piikivi ja Herra Autumn Hopeajuova lupautuvat pitämään hääseremoniansa päivänä 28.3.1564, Hopeajuovan kaupungin kirkossa.
2. Neiti Eleanor Piikivi suostuu jakamaan kartanonsa ja maansa Herra Autumn Hopeajuovan kanssa. Vastapalveluksena Herra Autumn Hopeajuova jakaa oikeutensa omiin tiluksiinsa Neiti Eleanor Piikiven kanssa, jolloin kummankin omaisuus on täydellisessä yhteisessä omistuksessa.
3. Herra Autumn Hopeajuova lupautuu pitämään harrastuksensa omilla tiluksillaan. Hänen ei sallita tuoda ratsuhevosiaan Piikiven kartanon maille, ja mikäli hän ottaa itselleen avioliiton ulkopuolisen rakastajan, heitä ei pidä julkisesti tunnustettaman, eikä avioliiton julkisivua tahrattaman. Samoin suostuu Neiti Eleanor Piikivi rajoittamaan maalaus- ja puutarhaharrastuksensa vain niille alueille, joille ne on tarkoitettu.
4. Neiti Eleanor Piikivi suostuu osallistumaan vähintäänkin yhteen (1) järjestettyyn sosiaaliseen kokoontumiseen Herra Autumn Hopeajuovan kanssa joka kuukausi. Ainoastaan yksi osallistuminen vaaditaan, mutta sen enemmät osallistumiset ovat Neiti Eleanor Piikiven omassa harkinnassa. Vastapalveluksena Herra Autumn Hopeajuova suostuu hoitamaan yhteisten tilojen kirjanpitoa ja antamaan niistä lyhyen raportin Neiti Eleanor Piikivelle myöskin kuukausittain.
5. Herra Autumn Hopeajuova suostuu soittamaan soittimillaan kerran viikossa tunnin ajan Neiti Eleanor Piikiven valitsemia kappaleita, jolloin taas Neiti Eleanor Piikivi lupautuu kokkaamaan omin käsin Herra Autumn Hopeajuovan valitseman aterian kerran viikossa.
6. Herra Autumn Hopeajuova suostuu olemaan vitsailematta liikaa sekä yleensä, että Neiti Eleanor Piikiven kustannuksella. Vastapalveluksena Neiti Eleanor Piikivi lupautuu hillitsemään sarkasmiaan ja olemaan Herra Autumn Hopeajuovalle ystävällinen kohtelias siedettävä.
Sopimuksen rikkoutumisen ehdot:
1. Jos yksi tai useampi edellä mainituista sopimuksen ehdoista rikkoutuu, sopimus ynnä sopimuksen nojalla tehty liitto ovat pätemättömät.
2. Sopimusehto nro. 2 nojalla sopimuksen kumpikaan osapuoli ei saa tehdä minkäänlaisia suuria päätöksiä (suurempi osto tai myynti, päätös alueiden uudelleenkäytöstä, mahdollisten tulevien lasten nimet, jne.) ilman toisen osapuolen sanallista suostumusta.
3. Sopimusehtojen ulkopuolelle jäävien asioiden kanssa toimitaan sopimusehto nro. 2 nojalla, jolloin kummallakin on yhtä suuri päätösvalta asioiden yli ja jolloin toinen ei voi pakottaa toista johonkin ilman tämän omaa suostumusta. Esimerkkinä Herra Autumn Hopeajuovalla ei ole mitään sananvaltaa Neiti Eleanor Piikiven vaatevalikoimaan. Samoin Neiti Eleanor Piikivi ei voi kieltää Herra Autumn Hopeajuovaa viettämästä niin paljon aikaa ystäviensä kanssa kuin tämä ikinä tahtookaan.
(4. Myös siinä tapauksessa, että molemmat osapuolet yksimielisesti suostuvat siirtymään valeavioliitosta aitoon sellaiseen, tämä sopimimus tulee tarpeettomaksi. Uusi sopimus voidaan silloin rakentaa, mutta oletettavasti siinä tilanteessa pärjätään jo ilman erillisiä kirjallisia sopimuksia.)
Allekirjoitus 1: _____________________________
Nimenselvennys: ____________________________
Päiväys:_______________________
Allekirjoitus 2:_____________________________
Nimenselvennys:______________________________
Päiväys:_____________________________
19.3.2019
Toivottomuus,
joskus se leviää, eikä sille voi mitään.
Se kiertelee jaloissa, haistelee ilmaa,
siltä ei pääse pakoon,
sillä ovet on suljettu ja ikkunoita ei ole,
vain katon reunassa on pieni reikä,
jota sitäkään ei vielä avata.
Ehkä siitä reiästä meidän sielumme
lenätävät pois kun on liian myöhäistä.
Epätoivo,
se on meidän jokaisen sisällä,
sitä tarttuu toiseen, kun muutakaan ei voi,
ja silti tietää, että toinenkin kamppailee,
tai on jo luovuttanut.
Jokainen uusi henkäys on askel kohti loppua.
Huutaminen on sama kuin pikajuoksu kohti maaliviivaa.
Pakokauhu,
tulee mieleen eläimet, jotka teurastamossa
etsivät pelon lähdettä ja reittiä ulos.
Silmät päässä pyörien ne mylvivät,
jotkut raapivat seiniä niin että kynnet rikkoutuvat,
seiniin ei jää muita jälkiä kuin heidän käsistään tihkunutta verta.
Minä koetan seistä paikallani, mutta muut
paiskautuvat sinne, sitten säntäävät tänne,
ristiaallokko, joka nielaisee sisäänsä.
Hiljaisuus,
kuulostaa äkkiä äänekkäämältä kuin huudot aiemmin.
Se tulee äkkiä, valtaa tilaa sanoilta ja toivolta.
Se hiipii jäseniin, keuhkoihin, sydämeen.
Ja hiljaisuudessa minä odotan,
katson sitä reikää katossa,
mustaa silmää, joka kylmäsydämisenä katsoo meidän yllemme.
Ajattelen, että sen takana on taivas,
että sen takana on tilaa meille kaikille.
Odotan, ja sitten syöksyn varjoista valoon.
joskus se leviää, eikä sille voi mitään.
Se kiertelee jaloissa, haistelee ilmaa,
siltä ei pääse pakoon,
sillä ovet on suljettu ja ikkunoita ei ole,
vain katon reunassa on pieni reikä,
jota sitäkään ei vielä avata.
Ehkä siitä reiästä meidän sielumme
lenätävät pois kun on liian myöhäistä.
Epätoivo,
se on meidän jokaisen sisällä,
sitä tarttuu toiseen, kun muutakaan ei voi,
ja silti tietää, että toinenkin kamppailee,
tai on jo luovuttanut.
Jokainen uusi henkäys on askel kohti loppua.
Huutaminen on sama kuin pikajuoksu kohti maaliviivaa.
Pakokauhu,
tulee mieleen eläimet, jotka teurastamossa
etsivät pelon lähdettä ja reittiä ulos.
Silmät päässä pyörien ne mylvivät,
jotkut raapivat seiniä niin että kynnet rikkoutuvat,
seiniin ei jää muita jälkiä kuin heidän käsistään tihkunutta verta.
Minä koetan seistä paikallani, mutta muut
paiskautuvat sinne, sitten säntäävät tänne,
ristiaallokko, joka nielaisee sisäänsä.
Hiljaisuus,
kuulostaa äkkiä äänekkäämältä kuin huudot aiemmin.
Se tulee äkkiä, valtaa tilaa sanoilta ja toivolta.
Se hiipii jäseniin, keuhkoihin, sydämeen.
Ja hiljaisuudessa minä odotan,
katson sitä reikää katossa,
mustaa silmää, joka kylmäsydämisenä katsoo meidän yllemme.
Ajattelen, että sen takana on taivas,
että sen takana on tilaa meille kaikille.
Odotan, ja sitten syöksyn varjoista valoon.
20.3.2019
Kun täytin kymmenen, sain syntympäpäivälahjaksi isoäidiltäni satukirjan. Siitä on jo useampi vuosi, kirja on jo mennyt hukkaan ja kaikki sen tarinatkin ovat puoliksi unohtuneet, mutta jotkut tarinat muistan paremmin.
Muistan sen, että tarianasssa oli lintu, jonka velho muutti prinsessaksi. Hän ei ollut siis mikään prinsessa, joka kirottiin linnun hahmoon ja sitten palautettiin takaisin omaan hahmoonsa, vaan kyseessä oli aivan todellinen joutsen, joka muutettiin ihmiseksi, sillä kuningattarella ja kuninkaalla ei ollut lapsia.
Lintuprinsessa ei tietenkään tottunut hyvin siihen, että hänestä oli yhtäkkiä tullut ihminen. Hän halusi koko ajan pois linnasta, ei sietänyt ollenkaan hovin tapoja eikä halunnut oppia puhumanan, vaikka olisikin voinut.
En tiedä oliko kyseessä sama tarina vai joku toinen, mutta oli myös prinssi, joka oli muutettu peuraksi. Hän oli epäonnistunut jossakin tehtävässä, ja rangaistuksena hänet oli muutettu peuraksi, jota varten sitten järjestettiin joka vuosi metsästysjahti, mutta peuraprinssi oli onnistunut tähän asti välttymään tapetuksi tulemiselta.
Prinssin olisi kuulunut olla ihminen, joten hän ei tietenkään kotiutunut peuran olomuotoon mitenkään. Samoin kuin joutsenprinsessa, hänkin oli epävarma ja eksyksissä omassa kehossaan.
Jotenkin nuo kaksi kohtasivat ja tajusivat, että toinen olento tunsi juuri samoin, kuin he itsekin. He kävivät läpi monia seikkailuja löytääkseen velhon, joka muuttaisi heidät takaisin omaksi itsekseen ja noiden seikkailujen aikana heistä tuli ystäviä.
Tarinan loppu oli surullinen, mutta en muista sitä enää. Ainoa muistikuvani kirjasta on se, että kaikki tarinat olivat yhtä eriskummallisia ja mielenkiintoisia. Kukaan ystävistäni ei ole ikinä kuullutkaan kirjasta, enkä ole nänhnyt sitä ikinä missään kaupassa tai kirpputorilla. Kysyin äidiltä kerran, mistä mummi oli kirjan hankkinut, ja oliko hän mahdollisesti kirjoittanut sen, mutta äiti ei muistanut minun satukirjaani ja ärsyyntyi siitä, kun häiritsin häntä jatkuvalla kyselemiselläni.
Mutta joutsenesta ja prinssistä, ja muistakin saduista siinä kirjassa opin todella monta juttua. Opin sen, että joskus sitä saattaa tuntea itsensä tunkeilijaksi omassa kehossaan. Joskus tuntuu siltä, että on päätynyt elämäntilanteeseen, joka on itselle aivan väärä. Ja aina silloin, kun kohtaan sellaisen tilanteen, että eteenpäin puurtamisen sijaan aina voi kokeilla löytää reitin ulos.
Muistan sen, että tarianasssa oli lintu, jonka velho muutti prinsessaksi. Hän ei ollut siis mikään prinsessa, joka kirottiin linnun hahmoon ja sitten palautettiin takaisin omaan hahmoonsa, vaan kyseessä oli aivan todellinen joutsen, joka muutettiin ihmiseksi, sillä kuningattarella ja kuninkaalla ei ollut lapsia.
Lintuprinsessa ei tietenkään tottunut hyvin siihen, että hänestä oli yhtäkkiä tullut ihminen. Hän halusi koko ajan pois linnasta, ei sietänyt ollenkaan hovin tapoja eikä halunnut oppia puhumanan, vaikka olisikin voinut.
En tiedä oliko kyseessä sama tarina vai joku toinen, mutta oli myös prinssi, joka oli muutettu peuraksi. Hän oli epäonnistunut jossakin tehtävässä, ja rangaistuksena hänet oli muutettu peuraksi, jota varten sitten järjestettiin joka vuosi metsästysjahti, mutta peuraprinssi oli onnistunut tähän asti välttymään tapetuksi tulemiselta.
Prinssin olisi kuulunut olla ihminen, joten hän ei tietenkään kotiutunut peuran olomuotoon mitenkään. Samoin kuin joutsenprinsessa, hänkin oli epävarma ja eksyksissä omassa kehossaan.
Jotenkin nuo kaksi kohtasivat ja tajusivat, että toinen olento tunsi juuri samoin, kuin he itsekin. He kävivät läpi monia seikkailuja löytääkseen velhon, joka muuttaisi heidät takaisin omaksi itsekseen ja noiden seikkailujen aikana heistä tuli ystäviä.
Tarinan loppu oli surullinen, mutta en muista sitä enää. Ainoa muistikuvani kirjasta on se, että kaikki tarinat olivat yhtä eriskummallisia ja mielenkiintoisia. Kukaan ystävistäni ei ole ikinä kuullutkaan kirjasta, enkä ole nänhnyt sitä ikinä missään kaupassa tai kirpputorilla. Kysyin äidiltä kerran, mistä mummi oli kirjan hankkinut, ja oliko hän mahdollisesti kirjoittanut sen, mutta äiti ei muistanut minun satukirjaani ja ärsyyntyi siitä, kun häiritsin häntä jatkuvalla kyselemiselläni.
Mutta joutsenesta ja prinssistä, ja muistakin saduista siinä kirjassa opin todella monta juttua. Opin sen, että joskus sitä saattaa tuntea itsensä tunkeilijaksi omassa kehossaan. Joskus tuntuu siltä, että on päätynyt elämäntilanteeseen, joka on itselle aivan väärä. Ja aina silloin, kun kohtaan sellaisen tilanteen, että eteenpäin puurtamisen sijaan aina voi kokeilla löytää reitin ulos.