2.10.2018
Luultavasti ensimmäinen sana, jonka ikinä opin, oli "Ei". Toiset sanat olivat kenties sen jälkeen: "Pysy poissa, kummajainen." Kummajainen. Miten erikoinen sana. Joukkoonkuulumaton, erilainen, hieman väärä. Useimpia ihmisiä ei luultavasti koskaan kutsuta siksi ja jos kutsutaan, niin se on heidän mielestään varmasti loukkaavaa ja satuttavaa. Minä taas luulin joskus, että se oli minun nimeni. Kun sitä kuulee joka päivä, siihen tottuu.
Jos tilanne olisi toisenlainen, minunkin tunteeni voisivat olla erilaiset. Jos olisin elänyt normaalin lapsuuden ja sitten, murrosiän epävarmuuksien iskiessä, jos minut olisi suljettu joukon ulkopuolelle, olisin varmasti musertunut. Näin sen tapahtuvan joillekin luokkalaisilleni, silloin kun vielä olin koulussa. Yhtäkkiä pieninkin vika tai virhe oli anteeksiantamatonta. Mutta siihen elämänvaiheeseen ehtiessä olin jo tottunut eristyksissä olemiseen. Minun ensimmäinen poissulkemiseni olivat tapahtuneet jo paljon aiemmin.
Jo ennen syntymääni.
Minun äitini ajettiin pois perheensä luota, kun heille selvisi, että hän odotti minua. Kun synnyin, äiti jätti minut katuojaan kuolemaan, mutta minun isäni sukulaiset tulivat ja veivät minut turvaan sairaalaan. Sain tietää siitä, kun opin lukemaan ja luin oman raporttini laitoksessa, jossa silloin asuin. Isästäni tai hänen sukulaisistaan en ollut muuten kuullut sanaakaan koko elämäni aikana. Vaikka hänen muotonsa näkyi aina niin selvästi, kun katsoin peiliin.
Jossain vaiheessa minua yritettiin kiusata ulkomuotoni takia. Minun teräväkärkisiä korviani pilkattiin ja käsiäni kiskottiin, kuin leikillään. Mutta minä tiesin, että kaikki pelkäsivät minua. Yksi katse maidonvalkeilla silmilläni riitti ajamaan pois uskalaimmatkin tunkeilijat. Yksi salamannopea lilike käsilläni aiheutti sydämentykytyksiä kelle tahansa likelläolevalle. Kun luokkatoverini näkivät minun kiipeilevän ilman apuvälineitä jumppasalin katossa ja kutovan välitunnilla seittejäni puihin, he kaikki jättivät minut rauhaan. "Hämppirumilus," kuulin heidän kuiskailevan toisilleen, luullen etten kuullut. Jopa opettajat välttivät katsomasta minua silmiin ja saattoivat jopa säpsähtää inhosta, jos heidän täytyi koskettaa kylmää, harmaata ihoani.
Mietin silti, miksi en ollut tarpeeksi hyvä isäni kansalle. En välttämättä ollut täysi hämähäkki-ihminen, en välttämättä kykenisi täysin toimimaan Alapuolen täydellisessä pimeydessä, mutta minulla oli silti neljä tervettä kättä, tarkat aistit, terävät hampaat ja toimivat kehruurauhaset. Olin ilmeisesti tarpeeksi hyvä siihen, ettei minun annettaisi kuolla, mutten tarpeeksi hyvä laskettavaksi yhdeksi heistä. Sen sijaan minusta sallittiin tehdä ihmisten tutkimuskohde, hämmästelyn aihe ja näyttelyesine. Joskus ajattelin, että ehkä olisi ollut parempi, jos olisin kuollut silloin ojan pohjalle. Tutkijat olisivat päässeet silti sorkkimaan minun kummallisuuksiani, mutta minä olisin sentään säästynyt kaikelta vaivalta.
Mutta minä jäin silti henkiin. Saatan olla kummajainen, mutta olen silti elossa ja mielestäni minulla on yhtäläinen oikeus olemassaoloon kuten kaikella muullakin. Olen tehnyt itselleni pienen pesän keskelle suurta maailmaa, kuten hämähäkit tuppaavat tekemään. Vaikka verkkoni jatkuvasti tuhotaan, rakennan sen yhä uudestaan, joskus uuteen paikkaan. Vaikka elämäni ei ole täyttä ja täydellistä, se on silti elämää. Mutta hirveän yksinäistä se on.
Se on puoliverisyyden ies. Olen osa kumpaakin joukkoa, mutta kumpikaan ei halua tunnustaa minua omakseen. "Mene heidän luokseen, hämähäkki," ihmiset sanovat. "Sinä kuulut heille, et meille," hämähäkki-ihmiset tarkoittivat hiljaisuudellaan. Olen ajopuu, hylkiö, ystävätön, kummajainen. Moni ei ole päässyt ulkomuotoni yli ja jos on, niin sitten sisimpäni on säikäyttänyt heidät pois. Tiedän toivon turhaksi, mutta silti en voi olla toivomatta - ehkä vielä joskus joku tulee ja ymmärtää, että vaikka en olekaan täysin ihminen tai täysin hämähäkki, minulla on silti oikeus kuulua jonnekin.
Jos tilanne olisi toisenlainen, minunkin tunteeni voisivat olla erilaiset. Jos olisin elänyt normaalin lapsuuden ja sitten, murrosiän epävarmuuksien iskiessä, jos minut olisi suljettu joukon ulkopuolelle, olisin varmasti musertunut. Näin sen tapahtuvan joillekin luokkalaisilleni, silloin kun vielä olin koulussa. Yhtäkkiä pieninkin vika tai virhe oli anteeksiantamatonta. Mutta siihen elämänvaiheeseen ehtiessä olin jo tottunut eristyksissä olemiseen. Minun ensimmäinen poissulkemiseni olivat tapahtuneet jo paljon aiemmin.
Jo ennen syntymääni.
Minun äitini ajettiin pois perheensä luota, kun heille selvisi, että hän odotti minua. Kun synnyin, äiti jätti minut katuojaan kuolemaan, mutta minun isäni sukulaiset tulivat ja veivät minut turvaan sairaalaan. Sain tietää siitä, kun opin lukemaan ja luin oman raporttini laitoksessa, jossa silloin asuin. Isästäni tai hänen sukulaisistaan en ollut muuten kuullut sanaakaan koko elämäni aikana. Vaikka hänen muotonsa näkyi aina niin selvästi, kun katsoin peiliin.
Jossain vaiheessa minua yritettiin kiusata ulkomuotoni takia. Minun teräväkärkisiä korviani pilkattiin ja käsiäni kiskottiin, kuin leikillään. Mutta minä tiesin, että kaikki pelkäsivät minua. Yksi katse maidonvalkeilla silmilläni riitti ajamaan pois uskalaimmatkin tunkeilijat. Yksi salamannopea lilike käsilläni aiheutti sydämentykytyksiä kelle tahansa likelläolevalle. Kun luokkatoverini näkivät minun kiipeilevän ilman apuvälineitä jumppasalin katossa ja kutovan välitunnilla seittejäni puihin, he kaikki jättivät minut rauhaan. "Hämppirumilus," kuulin heidän kuiskailevan toisilleen, luullen etten kuullut. Jopa opettajat välttivät katsomasta minua silmiin ja saattoivat jopa säpsähtää inhosta, jos heidän täytyi koskettaa kylmää, harmaata ihoani.
Mietin silti, miksi en ollut tarpeeksi hyvä isäni kansalle. En välttämättä ollut täysi hämähäkki-ihminen, en välttämättä kykenisi täysin toimimaan Alapuolen täydellisessä pimeydessä, mutta minulla oli silti neljä tervettä kättä, tarkat aistit, terävät hampaat ja toimivat kehruurauhaset. Olin ilmeisesti tarpeeksi hyvä siihen, ettei minun annettaisi kuolla, mutten tarpeeksi hyvä laskettavaksi yhdeksi heistä. Sen sijaan minusta sallittiin tehdä ihmisten tutkimuskohde, hämmästelyn aihe ja näyttelyesine. Joskus ajattelin, että ehkä olisi ollut parempi, jos olisin kuollut silloin ojan pohjalle. Tutkijat olisivat päässeet silti sorkkimaan minun kummallisuuksiani, mutta minä olisin sentään säästynyt kaikelta vaivalta.
Mutta minä jäin silti henkiin. Saatan olla kummajainen, mutta olen silti elossa ja mielestäni minulla on yhtäläinen oikeus olemassaoloon kuten kaikella muullakin. Olen tehnyt itselleni pienen pesän keskelle suurta maailmaa, kuten hämähäkit tuppaavat tekemään. Vaikka verkkoni jatkuvasti tuhotaan, rakennan sen yhä uudestaan, joskus uuteen paikkaan. Vaikka elämäni ei ole täyttä ja täydellistä, se on silti elämää. Mutta hirveän yksinäistä se on.
Se on puoliverisyyden ies. Olen osa kumpaakin joukkoa, mutta kumpikaan ei halua tunnustaa minua omakseen. "Mene heidän luokseen, hämähäkki," ihmiset sanovat. "Sinä kuulut heille, et meille," hämähäkki-ihmiset tarkoittivat hiljaisuudellaan. Olen ajopuu, hylkiö, ystävätön, kummajainen. Moni ei ole päässyt ulkomuotoni yli ja jos on, niin sitten sisimpäni on säikäyttänyt heidät pois. Tiedän toivon turhaksi, mutta silti en voi olla toivomatta - ehkä vielä joskus joku tulee ja ymmärtää, että vaikka en olekaan täysin ihminen tai täysin hämähäkki, minulla on silti oikeus kuulua jonnekin.
3.10.2018
Astelen puiden yli, kuin toiset kulkisivat heinikossa.
Pistän käteni ikkunasta sisään pyytääkseni ruokaa ja valtaan keittiön.
Makaan jalkapallokentällä ja kuuntelen, mitä luokassa kerrotaan.
Hankin koko kylälle ruokaa viikoksi, kun kahlaan mereen ja vain kauhaisen haavilla.
Heinänpuinti on siinä jotain kolme kourallista.
Juoksen pedot kiinni itse ja paimennan lehmät aamulla laitumelle.
Istun talvella ulkona luolassani, kun muut pysyvät lämpiminä toisten seurassa.
Sateella katselen alhaalla pilkottavia pikkukyliä ja tihrustan pienen pientä kirjaa ajankulukseni.
Harmaana aamuna juoksen meren rantaan ja huudan horisontille turhautumistani.
Suunnittelen aina mielessäni matkaa jonnekin meren taa.
Ainahan sanotaan, että mitä kauemmas menee, sitä suurempaa kaikki on.
Ehkä minä vielä joku päivä voin katsoa jotakuta ylöspäin.
Ehkä minä vielä joku päivä olen yksi valtava musta lammas muiden valtavien mustien lampaiden joukossa.
Pistän käteni ikkunasta sisään pyytääkseni ruokaa ja valtaan keittiön.
Makaan jalkapallokentällä ja kuuntelen, mitä luokassa kerrotaan.
Hankin koko kylälle ruokaa viikoksi, kun kahlaan mereen ja vain kauhaisen haavilla.
Heinänpuinti on siinä jotain kolme kourallista.
Juoksen pedot kiinni itse ja paimennan lehmät aamulla laitumelle.
Istun talvella ulkona luolassani, kun muut pysyvät lämpiminä toisten seurassa.
Sateella katselen alhaalla pilkottavia pikkukyliä ja tihrustan pienen pientä kirjaa ajankulukseni.
Harmaana aamuna juoksen meren rantaan ja huudan horisontille turhautumistani.
Suunnittelen aina mielessäni matkaa jonnekin meren taa.
Ainahan sanotaan, että mitä kauemmas menee, sitä suurempaa kaikki on.
Ehkä minä vielä joku päivä voin katsoa jotakuta ylöspäin.
Ehkä minä vielä joku päivä olen yksi valtava musta lammas muiden valtavien mustien lampaiden joukossa.
4.10.2018
Pienin. Sitä sinä olet minulle aina ollut, vielä silloinkin, kun olit jo kasvanut ulos sylistäni ja sinua nuoremmat tulivat siihen sinun sijastasi. Minun pieni palleroni. Muistan, miten pitelin sinua käsivarsillani - pelkäsin ensimmäistä kertaa pitää jotakuta lapsistani sylissäni, sillä olit niin lasinhauras ja höyhenenkeveä, että pelkäsin henkäyksenkin lennättävän sinut pois luotani. Päätin jo silloin pitää sinut lähelläni, minun pikkuiseni. Antaa sinulle kaiken suojan, johon ikinä kykenisin; varmistaa, että siipesi olisivat tarpeeksi vahvat, ennen kuin räpistelisit lentoon.
Mutta sinulla oli muita ideoita. Jo ennen täyttä vuotta sinä päätit, että lattialla ryömiminen ja kehdossa makoilu ei ollut sinun heiniäsi, vaan nousit pystyyn ja taapertelit pitkin huoneita ja pihaa kuin pieni pyörremyrsky, levittäen sotkua jälkeesi. Muistan sisarustesi ihmetelleen, miten joku noin pieni voisi olla noin nopea ehtimään kaikkialle ja niin äänekäs, kun sille päälle satuit. Jo silloin sinä taistelit kynsin hampain tullaksesi nähdyksi ja kuulluksi sinua suurempien keskellä.
Kun olit tarpeeksi vanha, jotta saatoit juosta ja kulkea sisarustesi mukana, minun oli lopultakin todettava, etten kykenisi pitämään sinua niin suojattuna kuin olisin halunnut, sillä se ei näyttänyt olevan sinun tahtosi. Ja kävi myös ilmeiseksi, kenen mielipide tässä asiassa painoi enemmän. Jos sisaruksesi lähtivät leikkipuistoon leikkimään, sait aina jotenkin ujutettua itsesi mukaan. Sama juttu tapahtui, jos sisaruksesi menivät uimaan, tai metsään leikkimään, tai kavereidensa luo. Minulla oli täysi työ jahdata sinua paikoista, jonne sinun ei missään nimessä olisi kuulunut ehtiä. Tiedän hyvin, miten paljon naapurien äidit varmasti minua arvostelivatkaan! "Sallii nuorimpansa mennä aivan minne sattuu, vaikka raukkapieni osaa hädin tuskin puhua ja pysyy vain vaivoin sisarustensa perässä!" Totuus oli vain, että kukaan, kaikkein vähiten minä, ei pysynyt SINUN perässäsi. Jos yritin pitää sinut kotona leikkimässä, ei kauaakaan, kun olit keplotellut jo tiesi ulos ja lähdit yksin niihin samoihin paikkoihin, joihin olit mennyt sisarustesi kanssa. Et tiedäkään, kuinka monta kertaa minä ehdin paikalle viime hetkellä, kun olit jo vyötäröitä myöten vedessä, tai syvemmällä metsää kuin kukaan muu sisaruksistasi oli uskaltanut mennä, tai autotien reunalla iloisesti tepsuttamassa.
Tosissasi olet kyllä aiheuttanut minulle enemmän harmaita hiuksia kuin kukaan muu!
Odotin tietenkin, että alkaisit puhua yhtä nopeasti kuin olit oppinut kävelemään. Sinä kuitenkin pysyit itsepintaisesti hiljaa. Aluksi luulin, että se oli tavallista, sitten aloin huolestua. Kun kaksivuotispäiväsi alkoi olla käsillä, etkä ollut vielä sanonut sanaakaan, olin jo hädissäni. Kuskasin sinua puheterapeuteilla ja lapsipsykologeilla ja lääkäreillä. Eikä sanaakaan. Sitten, eräänä aamuna, kun olin kiireissäni järjestämässä kaikille aamupalaa, sinä sanoit äkkiä, kirkkaasti ja selkeästi: "Äiti, missä muroja?", sillä olin unohtanut anaa sinulle aamupalamurosi, joista pidit niin paljon. Sen jälkeen kaikki oli, kuin et olisi koskaan ollutkaan vaiti. En voi olla miettimättä, että sinä vain tajusit sinä hetkenä, että sinullakin oli kyky puhua ja muodostaa sanoja, ei vain kaikilla muilla meidän meluisassa perheessämme. En melkein uskoisi sellaista ajattelukykyä kaksivuotiaalta, mutta niin vain kävi.
Kun viimeinkin osasit puhua ja ilmaista mielipiteesi pian sen jälkeen, sinua ei pysäyttänyt enää mikään. En varmasti tiedä puoliakaan niistä seikkailuista, joihin jouduit isojen siskojesi ja -veljiesi kanssa. Olit aina se pienin, se hiljaisin, se rohkein. Et uhkarohkea - onneksi - mutta sinua monta vuotta vanhemmatkin naapuruston lapset tiesivät, että sinun kanssa ei kannattanut asettua vastakkain, ja jos jotain olit tosissasi päättänyt, niin päätöstäsi ei mikään muuttaisi.
Sinua on aina ympäröinyt eräänlainen itsenäisyyden aura. Vaikka ympärilläsi olikin usein sisaruksiasi ja muita leikkitovereita, näytit silti olevan aina hieman eri tasolla kuin muut. Enkä puhu nyt tietenkään pituudestasi. Jo pienenä saatoin katsoa sinua ja tietää, että sinusta kasvaisi ihminen, joka raivaisi oman tiensä, löytäisi oman paikkansa maailmassa jo ennen kahtakymmentä ja joka olisi aina tukemassa muita, ei siksi että olisit uhrautuvainen, vaan siksi, että jalkasi ovat aina tukevammin kiinni maassa kuin muilla. Se päivä, jolloin lähdit eskariin, tuntui jo ensimmäisiltä hyvästeiltä. Sillä vaikka minä yhä ruokin sinua, pidin katon pääsi päällä ja kasvatin sinua minkä kykenin, silti minusta tuntui, että pitelin kädessäni lentoon pyrkivää kyyhkystä, joka lopulta, tavalla tai toisella, pääsisi vapauteen.
Voi minun pienokaiseni. Ensimmäisinä elonpäivinäsi olit hauras pieni liekki, mutta sen jälkeen kasvoit nopeasti suureksi, vakaaksi roihuksi. Hauraus ei sovi sinulle, tyttäreni. Mutta toivon, että olet valmistautunut niihinkin hetkiin, jolloin sinunkin maailmasi järkkyy perin pohjin. Minun pieni, voimakas lapsukaiseni - siipesi ovat vahvat, mutta ethän silti lennä päin myrskyä? Sillä mikään ei olisi yhtä surullista, kuin nähdä sinun putoavan.
t. Äitisi
Mutta sinulla oli muita ideoita. Jo ennen täyttä vuotta sinä päätit, että lattialla ryömiminen ja kehdossa makoilu ei ollut sinun heiniäsi, vaan nousit pystyyn ja taapertelit pitkin huoneita ja pihaa kuin pieni pyörremyrsky, levittäen sotkua jälkeesi. Muistan sisarustesi ihmetelleen, miten joku noin pieni voisi olla noin nopea ehtimään kaikkialle ja niin äänekäs, kun sille päälle satuit. Jo silloin sinä taistelit kynsin hampain tullaksesi nähdyksi ja kuulluksi sinua suurempien keskellä.
Kun olit tarpeeksi vanha, jotta saatoit juosta ja kulkea sisarustesi mukana, minun oli lopultakin todettava, etten kykenisi pitämään sinua niin suojattuna kuin olisin halunnut, sillä se ei näyttänyt olevan sinun tahtosi. Ja kävi myös ilmeiseksi, kenen mielipide tässä asiassa painoi enemmän. Jos sisaruksesi lähtivät leikkipuistoon leikkimään, sait aina jotenkin ujutettua itsesi mukaan. Sama juttu tapahtui, jos sisaruksesi menivät uimaan, tai metsään leikkimään, tai kavereidensa luo. Minulla oli täysi työ jahdata sinua paikoista, jonne sinun ei missään nimessä olisi kuulunut ehtiä. Tiedän hyvin, miten paljon naapurien äidit varmasti minua arvostelivatkaan! "Sallii nuorimpansa mennä aivan minne sattuu, vaikka raukkapieni osaa hädin tuskin puhua ja pysyy vain vaivoin sisarustensa perässä!" Totuus oli vain, että kukaan, kaikkein vähiten minä, ei pysynyt SINUN perässäsi. Jos yritin pitää sinut kotona leikkimässä, ei kauaakaan, kun olit keplotellut jo tiesi ulos ja lähdit yksin niihin samoihin paikkoihin, joihin olit mennyt sisarustesi kanssa. Et tiedäkään, kuinka monta kertaa minä ehdin paikalle viime hetkellä, kun olit jo vyötäröitä myöten vedessä, tai syvemmällä metsää kuin kukaan muu sisaruksistasi oli uskaltanut mennä, tai autotien reunalla iloisesti tepsuttamassa.
Tosissasi olet kyllä aiheuttanut minulle enemmän harmaita hiuksia kuin kukaan muu!
Odotin tietenkin, että alkaisit puhua yhtä nopeasti kuin olit oppinut kävelemään. Sinä kuitenkin pysyit itsepintaisesti hiljaa. Aluksi luulin, että se oli tavallista, sitten aloin huolestua. Kun kaksivuotispäiväsi alkoi olla käsillä, etkä ollut vielä sanonut sanaakaan, olin jo hädissäni. Kuskasin sinua puheterapeuteilla ja lapsipsykologeilla ja lääkäreillä. Eikä sanaakaan. Sitten, eräänä aamuna, kun olin kiireissäni järjestämässä kaikille aamupalaa, sinä sanoit äkkiä, kirkkaasti ja selkeästi: "Äiti, missä muroja?", sillä olin unohtanut anaa sinulle aamupalamurosi, joista pidit niin paljon. Sen jälkeen kaikki oli, kuin et olisi koskaan ollutkaan vaiti. En voi olla miettimättä, että sinä vain tajusit sinä hetkenä, että sinullakin oli kyky puhua ja muodostaa sanoja, ei vain kaikilla muilla meidän meluisassa perheessämme. En melkein uskoisi sellaista ajattelukykyä kaksivuotiaalta, mutta niin vain kävi.
Kun viimeinkin osasit puhua ja ilmaista mielipiteesi pian sen jälkeen, sinua ei pysäyttänyt enää mikään. En varmasti tiedä puoliakaan niistä seikkailuista, joihin jouduit isojen siskojesi ja -veljiesi kanssa. Olit aina se pienin, se hiljaisin, se rohkein. Et uhkarohkea - onneksi - mutta sinua monta vuotta vanhemmatkin naapuruston lapset tiesivät, että sinun kanssa ei kannattanut asettua vastakkain, ja jos jotain olit tosissasi päättänyt, niin päätöstäsi ei mikään muuttaisi.
Sinua on aina ympäröinyt eräänlainen itsenäisyyden aura. Vaikka ympärilläsi olikin usein sisaruksiasi ja muita leikkitovereita, näytit silti olevan aina hieman eri tasolla kuin muut. Enkä puhu nyt tietenkään pituudestasi. Jo pienenä saatoin katsoa sinua ja tietää, että sinusta kasvaisi ihminen, joka raivaisi oman tiensä, löytäisi oman paikkansa maailmassa jo ennen kahtakymmentä ja joka olisi aina tukemassa muita, ei siksi että olisit uhrautuvainen, vaan siksi, että jalkasi ovat aina tukevammin kiinni maassa kuin muilla. Se päivä, jolloin lähdit eskariin, tuntui jo ensimmäisiltä hyvästeiltä. Sillä vaikka minä yhä ruokin sinua, pidin katon pääsi päällä ja kasvatin sinua minkä kykenin, silti minusta tuntui, että pitelin kädessäni lentoon pyrkivää kyyhkystä, joka lopulta, tavalla tai toisella, pääsisi vapauteen.
Voi minun pienokaiseni. Ensimmäisinä elonpäivinäsi olit hauras pieni liekki, mutta sen jälkeen kasvoit nopeasti suureksi, vakaaksi roihuksi. Hauraus ei sovi sinulle, tyttäreni. Mutta toivon, että olet valmistautunut niihinkin hetkiin, jolloin sinunkin maailmasi järkkyy perin pohjin. Minun pieni, voimakas lapsukaiseni - siipesi ovat vahvat, mutta ethän silti lennä päin myrskyä? Sillä mikään ei olisi yhtä surullista, kuin nähdä sinun putoavan.
t. Äitisi
8.10.2018
Yliopisto, ensimmäinen viikko - palauta mieleesi se kaikki hälinä ja hyörinä, uudet ihmiset ja paikat ja tuoksut. Olin ensimmäistä kertaa muuttanut pois kotoa ja kaikki oli niin uutta ja outoa. Ja sitten siellä olit sinä.
Oli ehkä toinen tai kolmas luento amerikan alkuperäiskansojen kulttuurista ja minä vihasin luentosalia jo sydämeni pohjasta. Jo pelkästään kaikki säätö, joka syntyi siitä, kun minun täytyi ahtaa koipeni ja käteni ja läppärini ja reppuni pieneen tilaan, jota hallitsi lisäksi epäluotettavan heiluva istuin - tuskaa. Ja olin juuri käymässä tuota kamppailua, kun sinun äänesi äkkiä keskeytti puuhani. "Saako tähän istua?"
Olin hetken aikaa hämmentynyt, mistä ääni kuului, mutta pian tajusin, että se tuli varsin alhaalta ja sinun suustasi. Pakko myöntää, että hämmästyin. En koeta rehennellä sillä, että olen tavallista pidempi - oikeasti siinä ei ole edes mitään rehentelemistä - mutta kovin montaa sinua lyhempää ihmistä en ollut ennen nähnyt, vaikka moni minua lyhempi onkin. Oikeasti, luulin sinun olevan puoliksi jotain pikkuväkeä tai jotakin, niin eriskummallinen sinä minusta olit heti ensi silmäyksellä.
Enkä enää puhu pelkästään pituudestasi, vaan ulkonäöstäsi yleensä. Mustat hiukset, joihin oli leikattu terävä etutukka ja jotka laineilivat takaa hiukan. Olit pukeutunut tummiin vaatteisiin, jotka näyttivät yksinkertaisilta, kunnes huomasi kaikki pienet yksityiskohdat, joihin olit panostanut. Kuin olisit halunnut viestittää ihmisille, että et edes halunnut herättää niiden ihmisten kiinnostusta, jotka kiinnittivät sinuun vain vähän huomiota. Mutta minä näin pikkurillissäsi olevan kuusormuksen, paitasi helmaan ommellut pienet helmet, kengät, joitten nauhoihin olit kiinnittänyt hopeanväristä lankaa. Pidin sinusta ensi näkemältä.
Ja niin kääpiöstä ja jätistä tuli ystävät. Täytyy sanoa, että kaikki oli sinun ansiotasi, en itse olisi koskaan uskaltanut lähestyä sinua. Mutta sinä ilmesesti jotenkin arvasit, että jos vain antaisit minulle tilaisuuden tutustua sinuun, olisin uskollinen toverisi maailman loppuun saakka. Sinä päätit adoptoida minut, eikä minulla ollut siihen paljon valittamista.
Meistä varmaan puhuttiin kampuksella jonkin verran, koska meidät nähtiin niin usein kahdestaan ja koska olimme niin toistemme vastakohtia. Pieni ja tumma, iso ja punatukkainen - kuin suoraan jonkin tv-sarjan pääkaksikko tai jotain. Mutta kukaan ei varmasti voi kuvitellakaan, miten paljon sinä minulle merkitset kaiken sen tähden, mitä teit.
Sinä rikoit minun pienen kuplani, päättäväisesti mutta varmasti. Sinun kanssasi minä lähdin juhliin ja jos kyllästyimme - kuten usein tapahtui - muitten touhuihin, sinulla oli aina jotakin uutta keksittävää. Muistatko kylpyammejuomingit? Tai kynttiläfestivaalin, jonka järjestit meidän huoneessamme? (Mietin vieläkin, miten emme onnistuneet polttamaan koko asuntolaa maan tasalle.) Eläintarhapäivä, kuppikakkumaraton, luksuskokovartaloläiskis... kaikista niistä uusista kokemuksista, joita yliopistossa sain, sinä oli osa ehkä ainakin kuudessakymmenessä prosentissa.
Olen niin pahoillani, ettemme me enää voi viettää aikaa yhdessä. Kaipaan sinua todella, todella paljon. Kaipaan niitä puheliaita iltoja, ja niitä hiljaisia iltoja. Kaipaan kaikkein pienimpiä, arkisia juttuja, kaipaan sitä, että sinä olit siinä, lähellä. Sillä sen sinä osasit todella hyvin - olla läsnä. Joskus minusta tuntuu, että me tapaamme vielä uudestaan, että pääsemme tekemään taas kaikkia niitä juttuja joita ennen teimme ja joita emme vielä ehtineet tehdä. Vielä joskus minä tulen sinun luoksesi tai sinä minun. Siihen asti,
Ikuinen ystäväsi,
Deanna
Oli ehkä toinen tai kolmas luento amerikan alkuperäiskansojen kulttuurista ja minä vihasin luentosalia jo sydämeni pohjasta. Jo pelkästään kaikki säätö, joka syntyi siitä, kun minun täytyi ahtaa koipeni ja käteni ja läppärini ja reppuni pieneen tilaan, jota hallitsi lisäksi epäluotettavan heiluva istuin - tuskaa. Ja olin juuri käymässä tuota kamppailua, kun sinun äänesi äkkiä keskeytti puuhani. "Saako tähän istua?"
Olin hetken aikaa hämmentynyt, mistä ääni kuului, mutta pian tajusin, että se tuli varsin alhaalta ja sinun suustasi. Pakko myöntää, että hämmästyin. En koeta rehennellä sillä, että olen tavallista pidempi - oikeasti siinä ei ole edes mitään rehentelemistä - mutta kovin montaa sinua lyhempää ihmistä en ollut ennen nähnyt, vaikka moni minua lyhempi onkin. Oikeasti, luulin sinun olevan puoliksi jotain pikkuväkeä tai jotakin, niin eriskummallinen sinä minusta olit heti ensi silmäyksellä.
Enkä enää puhu pelkästään pituudestasi, vaan ulkonäöstäsi yleensä. Mustat hiukset, joihin oli leikattu terävä etutukka ja jotka laineilivat takaa hiukan. Olit pukeutunut tummiin vaatteisiin, jotka näyttivät yksinkertaisilta, kunnes huomasi kaikki pienet yksityiskohdat, joihin olit panostanut. Kuin olisit halunnut viestittää ihmisille, että et edes halunnut herättää niiden ihmisten kiinnostusta, jotka kiinnittivät sinuun vain vähän huomiota. Mutta minä näin pikkurillissäsi olevan kuusormuksen, paitasi helmaan ommellut pienet helmet, kengät, joitten nauhoihin olit kiinnittänyt hopeanväristä lankaa. Pidin sinusta ensi näkemältä.
Ja niin kääpiöstä ja jätistä tuli ystävät. Täytyy sanoa, että kaikki oli sinun ansiotasi, en itse olisi koskaan uskaltanut lähestyä sinua. Mutta sinä ilmesesti jotenkin arvasit, että jos vain antaisit minulle tilaisuuden tutustua sinuun, olisin uskollinen toverisi maailman loppuun saakka. Sinä päätit adoptoida minut, eikä minulla ollut siihen paljon valittamista.
Meistä varmaan puhuttiin kampuksella jonkin verran, koska meidät nähtiin niin usein kahdestaan ja koska olimme niin toistemme vastakohtia. Pieni ja tumma, iso ja punatukkainen - kuin suoraan jonkin tv-sarjan pääkaksikko tai jotain. Mutta kukaan ei varmasti voi kuvitellakaan, miten paljon sinä minulle merkitset kaiken sen tähden, mitä teit.
Sinä rikoit minun pienen kuplani, päättäväisesti mutta varmasti. Sinun kanssasi minä lähdin juhliin ja jos kyllästyimme - kuten usein tapahtui - muitten touhuihin, sinulla oli aina jotakin uutta keksittävää. Muistatko kylpyammejuomingit? Tai kynttiläfestivaalin, jonka järjestit meidän huoneessamme? (Mietin vieläkin, miten emme onnistuneet polttamaan koko asuntolaa maan tasalle.) Eläintarhapäivä, kuppikakkumaraton, luksuskokovartaloläiskis... kaikista niistä uusista kokemuksista, joita yliopistossa sain, sinä oli osa ehkä ainakin kuudessakymmenessä prosentissa.
Olen niin pahoillani, ettemme me enää voi viettää aikaa yhdessä. Kaipaan sinua todella, todella paljon. Kaipaan niitä puheliaita iltoja, ja niitä hiljaisia iltoja. Kaipaan kaikkein pienimpiä, arkisia juttuja, kaipaan sitä, että sinä olit siinä, lähellä. Sillä sen sinä osasit todella hyvin - olla läsnä. Joskus minusta tuntuu, että me tapaamme vielä uudestaan, että pääsemme tekemään taas kaikkia niitä juttuja joita ennen teimme ja joita emme vielä ehtineet tehdä. Vielä joskus minä tulen sinun luoksesi tai sinä minun. Siihen asti,
Ikuinen ystäväsi,
Deanna
9.10.2018
iArvostelu esseeseen aiheesta "Minä opiskelijana":
Pisteitä: 9/10
Kirjoitusasu: 5/5 pistettä
Sanallinen arvostelu: Nostan hattua avoimuudellesi ja rohkeudeudellesi, kirjoitustyylisi on mukavaa luettavaa ja osaat pitää lukijan kiinnostuneena asiastasi. Miinukseksi kuitenkin täytyy laittaa, ettei esseestä käynyt kovin hyvin ilmi, miten varsinaisesti suhtaudut opiskeluun. Esseessäsi nostit esiin monta hyvää näkökulmaa opiskelusta ja sosialisoitumisesta ja siitä, miten peruskoulun opiskelu karsii oppilaistaan yksilöitymisen mahdollisuudet, minkä tähden en kehdannut poistaa yhtä pistettä enempää, mutta olisin toivonut hieman erilaista lähestymistapaa asiaan, joten en täysiä pisteitä voinut antaa.
On hyvin ikävää kuulla, miten olet joutunut kouluaikoinasi vaikeuksien eteen, enkä osaa sanoin ilmaista, kuinka paljon olen yllättynyt positiivisesti asenteestasi vaikeuksiisi. On tietenkin totta, että koulumaailma usein koettaa tunkea kaikki mahdolliset oppilaat samaan muottiin, usein ilman mitään todellista syytä, mihin olisikin hyvä puuttua. Olen varsin tyytyväinen siihen, että osa oppilaistakin on huomannut tämän vaikeuden, vaikka meillä opettajina ei olekaan kovin paljon sananvaltaa asiassa. Suhtautumisesi ikäistesi kanssa kanssakäymiseen on varsin kehittynyt ikäiseksesi, mikä voikin olla osasyynä siihen, että tunnet usein itsesi hieman ulkopuoliseksi. Hyviä uutisia on kuitenkin se, että parissa vuodessa tämä lokeroituminen alkaa hellittää ja muidenkin ikäistesi henkinen kehitys pääsee paremmalle tasolle, jolloin sinunkin vahvuuksistasi tulee oikeasti vahvuuksia, ei kummallisuuksia. Vaikka tässä koulussa et kenties ole vielä löytänyt omia ihmisiäsi, olen varma, että jossain tuolla on ihmisiä, jotka kernaasti haluaisivat tutustua sinuun ja jotka tulet vielä joskus tapaamaan.
Sitä odotellessa en voi muuta kuin rohkaista sinua pitämään juuri tuon asenteen elämää kohtaan ja pääsi pystyssä.
Pisteitä: 9/10
Kirjoitusasu: 5/5 pistettä
Sanallinen arvostelu: Nostan hattua avoimuudellesi ja rohkeudeudellesi, kirjoitustyylisi on mukavaa luettavaa ja osaat pitää lukijan kiinnostuneena asiastasi. Miinukseksi kuitenkin täytyy laittaa, ettei esseestä käynyt kovin hyvin ilmi, miten varsinaisesti suhtaudut opiskeluun. Esseessäsi nostit esiin monta hyvää näkökulmaa opiskelusta ja sosialisoitumisesta ja siitä, miten peruskoulun opiskelu karsii oppilaistaan yksilöitymisen mahdollisuudet, minkä tähden en kehdannut poistaa yhtä pistettä enempää, mutta olisin toivonut hieman erilaista lähestymistapaa asiaan, joten en täysiä pisteitä voinut antaa.
On hyvin ikävää kuulla, miten olet joutunut kouluaikoinasi vaikeuksien eteen, enkä osaa sanoin ilmaista, kuinka paljon olen yllättynyt positiivisesti asenteestasi vaikeuksiisi. On tietenkin totta, että koulumaailma usein koettaa tunkea kaikki mahdolliset oppilaat samaan muottiin, usein ilman mitään todellista syytä, mihin olisikin hyvä puuttua. Olen varsin tyytyväinen siihen, että osa oppilaistakin on huomannut tämän vaikeuden, vaikka meillä opettajina ei olekaan kovin paljon sananvaltaa asiassa. Suhtautumisesi ikäistesi kanssa kanssakäymiseen on varsin kehittynyt ikäiseksesi, mikä voikin olla osasyynä siihen, että tunnet usein itsesi hieman ulkopuoliseksi. Hyviä uutisia on kuitenkin se, että parissa vuodessa tämä lokeroituminen alkaa hellittää ja muidenkin ikäistesi henkinen kehitys pääsee paremmalle tasolle, jolloin sinunkin vahvuuksistasi tulee oikeasti vahvuuksia, ei kummallisuuksia. Vaikka tässä koulussa et kenties ole vielä löytänyt omia ihmisiäsi, olen varma, että jossain tuolla on ihmisiä, jotka kernaasti haluaisivat tutustua sinuun ja jotka tulet vielä joskus tapaamaan.
Sitä odotellessa en voi muuta kuin rohkaista sinua pitämään juuri tuon asenteen elämää kohtaan ja pääsi pystyssä.
11.10.2018
SInun ja minun maailman välillä on värisevä kalvo. Sen läpi minä aina katsoin sinua, omassa pienessä, sotkuisessa maailmassasi. Olin varma siitä, että olin kenties tärkeintä, mitä elämässäsi oli, sillä vaikka omasta ympäristöstäsi et näyttänyt aina välittävän, varmistit kuitenkin aina, että minulla oli valoa ja lämpöä ja ruokaa ja kirkasta vettä saatavilla.
Joskus tulit minun maailmani luo ja vain katsoit minua. Yritin silloin esittää, ettei huomiosi imarrellut minua, mutta vaikka kasvosi olivat kummalliset ja silmäsi kuin kampelalla, minäkin pidin sinun katsomisestasi. Tuon värisevän, kirkkaan kalvon läpi sinun kasvosi näyttivät eksoottisilta ja erilaisilta. Hiukan rumilta, mutta silti mielenkiintoisilta. Ja eihän ulkonäöllä nyt niin merkitystä ole, vaan sillä miten hyväsydäminen olet ja miten anteliaasti jaoit minulle ruokaa.
Tunsin sukulaisuutta sinua kohtaan, sillä vaikka maailmassani oli muitakin kaloja, he olivat kaikki pienempiä kuin minä. Näin, miten huoneessasi kävi aina välillä muita kaltaisiasi, mutta silti vaikutit useammin olevan yksin. Tiedän miltä tuntuu, kun ei ole lajitoveria, jonka kanssa jakaa aikaansa.
SIlti sinullakin oli aina jotain tekemistä, kuten usein minullakin. Yksinäisyyttä ei tarvitse tuhlata, sentään. Usein sinä lehteilit kirjojasi tai kuuntelit musiikkia niin, että ääni värähteli meidän vetemme läpi ja sai eväni värisemään ihanasti. Usein sinulla oli kynttilöitä - olen muuten aina miettinyt tulta. Se on kiehtovaa ja tanssivaa ja kieppuvaa. Se suo minulle uskoa, että ehkä teidänkin maailmanne on lopulta täynnä vettä kuten meidänkin, mutta ehkä se on vain erilaista, koska eihän mikään liikehtisi sillä tavoin, ellei se olisi vedessä, eikö niin?
Olit hyvä hoitaja ja arvostan sinua todella. Uusi hoitajani ei ole yhtä toimelias, nytkin levää kasvaa jo maailmani alareunoilla. Katselen joskus värisevän seinämän läpi kynttilätöntä huonettasi ja odotan, milloin sinä uiskentelet taas paikalle ja hoidat asiat kuntoon. Mutta sinä et tule, sillä sinä uit eräänä päivänä pois, etkä enää tullut takaisin. Mutta toisaalta, kyllä minä tiedän, miten vaarallista minun maailmani ulkopuolella on. Kaipa viestini on vain, että toivon, ettet olisi joutunut jonkun sinua suuremman saaliiksi. Ja että jos olet yhä siellä jossakin, neuvo uutta hoitajaani annostelemaan hiukan helläkätisemmin niitä makeita namuja - niitä vaaleita, tiedäthän?
Joskus tulit minun maailmani luo ja vain katsoit minua. Yritin silloin esittää, ettei huomiosi imarrellut minua, mutta vaikka kasvosi olivat kummalliset ja silmäsi kuin kampelalla, minäkin pidin sinun katsomisestasi. Tuon värisevän, kirkkaan kalvon läpi sinun kasvosi näyttivät eksoottisilta ja erilaisilta. Hiukan rumilta, mutta silti mielenkiintoisilta. Ja eihän ulkonäöllä nyt niin merkitystä ole, vaan sillä miten hyväsydäminen olet ja miten anteliaasti jaoit minulle ruokaa.
Tunsin sukulaisuutta sinua kohtaan, sillä vaikka maailmassani oli muitakin kaloja, he olivat kaikki pienempiä kuin minä. Näin, miten huoneessasi kävi aina välillä muita kaltaisiasi, mutta silti vaikutit useammin olevan yksin. Tiedän miltä tuntuu, kun ei ole lajitoveria, jonka kanssa jakaa aikaansa.
SIlti sinullakin oli aina jotain tekemistä, kuten usein minullakin. Yksinäisyyttä ei tarvitse tuhlata, sentään. Usein sinä lehteilit kirjojasi tai kuuntelit musiikkia niin, että ääni värähteli meidän vetemme läpi ja sai eväni värisemään ihanasti. Usein sinulla oli kynttilöitä - olen muuten aina miettinyt tulta. Se on kiehtovaa ja tanssivaa ja kieppuvaa. Se suo minulle uskoa, että ehkä teidänkin maailmanne on lopulta täynnä vettä kuten meidänkin, mutta ehkä se on vain erilaista, koska eihän mikään liikehtisi sillä tavoin, ellei se olisi vedessä, eikö niin?
Olit hyvä hoitaja ja arvostan sinua todella. Uusi hoitajani ei ole yhtä toimelias, nytkin levää kasvaa jo maailmani alareunoilla. Katselen joskus värisevän seinämän läpi kynttilätöntä huonettasi ja odotan, milloin sinä uiskentelet taas paikalle ja hoidat asiat kuntoon. Mutta sinä et tule, sillä sinä uit eräänä päivänä pois, etkä enää tullut takaisin. Mutta toisaalta, kyllä minä tiedän, miten vaarallista minun maailmani ulkopuolella on. Kaipa viestini on vain, että toivon, ettet olisi joutunut jonkun sinua suuremman saaliiksi. Ja että jos olet yhä siellä jossakin, neuvo uutta hoitajaani annostelemaan hiukan helläkätisemmin niitä makeita namuja - niitä vaaleita, tiedäthän?
13.10.2018
Kaipaan sinua vieläkin, rakkaani. Kaipaan sinua niin paljon, että aina välillä tuntuu, kuin sydämeni olisi lähtenyt pois sinun mukanasi. Aina kun herään, etsin sinua vierestäni. Ja kun iltaisin menen nukkumaan, maksaisin mitä tahansa siitä, että saisin vielä edes kerran kuulla, miten tuhiset unissasi.
Aina kun mieleeni tulee jokin hauska juttu, käännyn sinun puoleesi ja tajuan vasta sitten, ettet enää ole siinä. Joka päivä toivon, että saisin sanoa sinulle kaikki ne asiat, mitä en ehtinyt kertoa aiemmin ja haluaisin pohtia sinun kanssasi läpi ne kaikki asiat universumissa, mitä emme vielä ehtineet ajatella.
En tiedä tuntuuko kaikista tältä, jos menettää kumppaninsa. Minusta tuntuu, että ei - sillä muut eivät ole minä ja sinä. On naurettavaa ajatellakin, että olisi olemassa joku toinen sinunlaisesi. Tai että joittenkin muiden tarina olisi aivan meidänlaisemme. En tietenkään vähättele kenenkään tunteita - mutta sinä tiedät mitä minä tarkoitan. Miksi minusta tuntuu siltä, että puolet minusta on poissa.
Mehän olemme olleet pari vasta muutaman vuoden, jotkut ihmiset kenties ajattelevat. Mutta he eivät tiedä, että me käytännössä kasvoimme toisiamme varten. En muista edes, milloin tapasimme toisemme ensi kerran, siitä on niin kauan. Mutta muistan kaikki ne kerrat, kun leikimme yhdessä, tappelimme toistemme ja muiden kanssa, laiskottelimme toistemme seurassa ja juttelimme.
Kaikissa kirjoissa kerrotaan, miten lapsuudenystävien välinen rakkaus on sotkuista. Että jossain vaiheessa tulee se käännepiste, jossa ystävyys muuttuu rakkaudeksi ja siinä vaiheessa välit joko hajoavat tai muuttuvat joksikin suuremmaksi. Mutta mehän kasvoimme toisiimme kiinni, ei sitä tarvinnut edes miettiä, rakastuisimmeko toisiimme joskus vai emme.
Sinä ehkä olit se, joka päätit, että meistä tulisi jotain. Sinähän aina se päätöksen ääni, joka ylitti minun empimiseni. Sinä olit se, joka viimeinkin sanoit: "Me seurustellaan nyt, joten on sinulta ihan okei suudella minua." Sinä olit oikeassa siinäkin: se oli okei, tai ehkä vähän enemmänkin.
Minä olin sitten aina se harkinnan ääni, enkä vähättele, jos sanon, että pelastin sekä sinun että minunkin hengen useammin kuin kerran. Sinä teet päätöksiäsi, mutta aina et ehdi miettiä niiden tarkkoja seurauksia. Sinä olit aina välillä se joka saa meihin vauhtia minun jäädessä selustaan, mutta jos sinä uuvuit, niin minä olin valmis johdattamaan. Kun me riitelimme, oli sanomattakin selvää, että meidän kesken sinä olit se sopija ja minä, joka sallin riidan päättyä. Vaikka halusit osoittaa muille itsenäisyytesi, minuun sinulla ei ollut vaikeuksia turvautua.
Meidän välillä oli aivat omat sääntönsä, muista ihmisistä välittämättä. Muistan vieläkin, kuinka yllättyneitä ihmiset olivat, kun muutimme yliopiston jälkeen yhteen. "Ai te seurustelette? Me luulimme... no en tiedä oikeastaan mitä, mutta..." Muistan, miten huvittuneelta sinä näytit, kun ihmiset reagoivat yllättyneisyyden eri asteilla. Kumma, miten edes sisaruksesi eivät olleet aavistaneet mitään, vaikka heidän kanssaan leikimme jo pienenä. Äitisi oli ainoa, joka tiesi mitä oli tekeillä, muistatko?
Meidän ei ole tarvinnut turvautua fyysiseen läheisyyteen, että kykenisimme kertomaan toisillemme totuuden ja kaiken. Me kävimme eri kouluja emmekä aina viettäneet vapaa-aikaakaan yhdessä, mutta silti sinun mielesi ja ajatuksesi olivat aina minua lähellä ja jos jotakin tapahtui, minun ei tarvinnut miettiä kenelle siitä uskoutuisin.
Minä tiedän vieläkin, mitä sinä ajattelisit minusta. Vaikka sinun oli lähdettävä äkkiä, odottamatta, minä tiedän, että olisit halunnut minun jatkavan matkaa. "Sure, mutta vain niin kauan kuin sinun tarvitsee. Mutta älä jää yksin, älä sulje itseäsi pois muilta." Tiedän, että jos olisit tässä, jankuttaisit sitä minulle niin kauan, että luovuttaisin. Paitsi että jos olisit minun luonani, niin ongelmaa ei edes olisi, mutta ymmärrät kai, mitä tarkoitan.
Kun sinä kuolit, minulta ei viety vain rakastettua; minulta vietiin pois jotakin paljon enemmän. Ehkä tuolla on joku, joka täyttäisi osan sinun paikastasi. Ehkä minun pitää hankkia uusia ystäviä, lemmikki, lapsia, naisystävä, antoisa työpaikka ja voisin alkaa tuntea, ettei tyhjyys sisälläni ole enää yhtä suuri. Mutta silti, muita ihmisiä tarvittaisiin vaikka kuinka monta, sinua vain yksi.
Ajattele tätä jäähyväisinä, joita en ehtinyt sanoa. Ajattele tätä viimeisenä suudelmana, jota en ehtinyt sinulle antaa. Ajattele tätä tiehaarana, tai kukkakimppuna hautakivesi juurella. Ajattele tätä lupauksena, että tulen vielä joskus luoksesi.
Aina kaivaten,
Sinun omasi
Aina kun mieleeni tulee jokin hauska juttu, käännyn sinun puoleesi ja tajuan vasta sitten, ettet enää ole siinä. Joka päivä toivon, että saisin sanoa sinulle kaikki ne asiat, mitä en ehtinyt kertoa aiemmin ja haluaisin pohtia sinun kanssasi läpi ne kaikki asiat universumissa, mitä emme vielä ehtineet ajatella.
En tiedä tuntuuko kaikista tältä, jos menettää kumppaninsa. Minusta tuntuu, että ei - sillä muut eivät ole minä ja sinä. On naurettavaa ajatellakin, että olisi olemassa joku toinen sinunlaisesi. Tai että joittenkin muiden tarina olisi aivan meidänlaisemme. En tietenkään vähättele kenenkään tunteita - mutta sinä tiedät mitä minä tarkoitan. Miksi minusta tuntuu siltä, että puolet minusta on poissa.
Mehän olemme olleet pari vasta muutaman vuoden, jotkut ihmiset kenties ajattelevat. Mutta he eivät tiedä, että me käytännössä kasvoimme toisiamme varten. En muista edes, milloin tapasimme toisemme ensi kerran, siitä on niin kauan. Mutta muistan kaikki ne kerrat, kun leikimme yhdessä, tappelimme toistemme ja muiden kanssa, laiskottelimme toistemme seurassa ja juttelimme.
Kaikissa kirjoissa kerrotaan, miten lapsuudenystävien välinen rakkaus on sotkuista. Että jossain vaiheessa tulee se käännepiste, jossa ystävyys muuttuu rakkaudeksi ja siinä vaiheessa välit joko hajoavat tai muuttuvat joksikin suuremmaksi. Mutta mehän kasvoimme toisiimme kiinni, ei sitä tarvinnut edes miettiä, rakastuisimmeko toisiimme joskus vai emme.
Sinä ehkä olit se, joka päätit, että meistä tulisi jotain. Sinähän aina se päätöksen ääni, joka ylitti minun empimiseni. Sinä olit se, joka viimeinkin sanoit: "Me seurustellaan nyt, joten on sinulta ihan okei suudella minua." Sinä olit oikeassa siinäkin: se oli okei, tai ehkä vähän enemmänkin.
Minä olin sitten aina se harkinnan ääni, enkä vähättele, jos sanon, että pelastin sekä sinun että minunkin hengen useammin kuin kerran. Sinä teet päätöksiäsi, mutta aina et ehdi miettiä niiden tarkkoja seurauksia. Sinä olit aina välillä se joka saa meihin vauhtia minun jäädessä selustaan, mutta jos sinä uuvuit, niin minä olin valmis johdattamaan. Kun me riitelimme, oli sanomattakin selvää, että meidän kesken sinä olit se sopija ja minä, joka sallin riidan päättyä. Vaikka halusit osoittaa muille itsenäisyytesi, minuun sinulla ei ollut vaikeuksia turvautua.
Meidän välillä oli aivat omat sääntönsä, muista ihmisistä välittämättä. Muistan vieläkin, kuinka yllättyneitä ihmiset olivat, kun muutimme yliopiston jälkeen yhteen. "Ai te seurustelette? Me luulimme... no en tiedä oikeastaan mitä, mutta..." Muistan, miten huvittuneelta sinä näytit, kun ihmiset reagoivat yllättyneisyyden eri asteilla. Kumma, miten edes sisaruksesi eivät olleet aavistaneet mitään, vaikka heidän kanssaan leikimme jo pienenä. Äitisi oli ainoa, joka tiesi mitä oli tekeillä, muistatko?
Meidän ei ole tarvinnut turvautua fyysiseen läheisyyteen, että kykenisimme kertomaan toisillemme totuuden ja kaiken. Me kävimme eri kouluja emmekä aina viettäneet vapaa-aikaakaan yhdessä, mutta silti sinun mielesi ja ajatuksesi olivat aina minua lähellä ja jos jotakin tapahtui, minun ei tarvinnut miettiä kenelle siitä uskoutuisin.
Minä tiedän vieläkin, mitä sinä ajattelisit minusta. Vaikka sinun oli lähdettävä äkkiä, odottamatta, minä tiedän, että olisit halunnut minun jatkavan matkaa. "Sure, mutta vain niin kauan kuin sinun tarvitsee. Mutta älä jää yksin, älä sulje itseäsi pois muilta." Tiedän, että jos olisit tässä, jankuttaisit sitä minulle niin kauan, että luovuttaisin. Paitsi että jos olisit minun luonani, niin ongelmaa ei edes olisi, mutta ymmärrät kai, mitä tarkoitan.
Kun sinä kuolit, minulta ei viety vain rakastettua; minulta vietiin pois jotakin paljon enemmän. Ehkä tuolla on joku, joka täyttäisi osan sinun paikastasi. Ehkä minun pitää hankkia uusia ystäviä, lemmikki, lapsia, naisystävä, antoisa työpaikka ja voisin alkaa tuntea, ettei tyhjyys sisälläni ole enää yhtä suuri. Mutta silti, muita ihmisiä tarvittaisiin vaikka kuinka monta, sinua vain yksi.
Ajattele tätä jäähyväisinä, joita en ehtinyt sanoa. Ajattele tätä viimeisenä suudelmana, jota en ehtinyt sinulle antaa. Ajattele tätä tiehaarana, tai kukkakimppuna hautakivesi juurella. Ajattele tätä lupauksena, että tulen vielä joskus luoksesi.
Aina kaivaten,
Sinun omasi
17.10.2018
Tämä on viesti kolmelta pahimmalta painajaiseltasi:
Häviämisen pelko:
Sinä et oikeasti pysty siihen. Sinä et kykene pitämään kaikkia rakastamiasi ihmisiä kasassa. Sinä et voi eristäytyä muista ihmisistä ja olettaa, että he muistavat sinut. Jos sinä olet yksin, olet todellakin yksin. Voisit kadota, eikä kukaan jäisi sinua kaipaamaan. Voit työskennellä koko elämäsi ja sinusta ei jää mitään merkityksellistä jäljelle. Jos elämäsi loppuisi tuosta vain, mitään ei olisi enää jäljellä.
Viha:
Minä olen sinun sisälläsi enkä lähde ikinä pois, vaikka sinä minua kuinka tukehdutat. Vaikka hymyilisit ja nauraisit kuinka paljon, sillä ei ole mitään merkitystä sitten, kun minä pääsen pakenemaan niistä tyhjistä kohdista, joita sinä minulle annat. Minä tuhoan maailmaasi vähä vähältä, etkä voi sille mitään. Minä saan sinut olemaan epäystävällinen niille, joita rakastat eniten. Minä saan sinut katsomaan kadulla olevaa vastaantulijaa ja inhoamaan häntä pelkästään, koska hän on olemassa. Minä saan sinut vihaamaan itseäsi, koska minä olen yhtä kuin sinä ja sinä vihaat minua. Mutta viha on vihaa ja sinä olet sitä täynnä.
Itseluottamuksen puute:
Katsoitko itseäsi tänään peiliin? Näitkö, miten naurettavalta näytät? Yrität olla jotakin ja kuvittelet mielessäsi olevasi oikeasti jotakin merkityksellistä, mutta silti ihmiset katsovat alaspäin sinuun (heidänhän on pakko, pätkä) ja varmasti nauravat sinun mennessäsi. Muut kuvaavat sinua enintään söpöksi selkäsi takana, vaikka tehtävänäsi olisi kuinka ravisuttaa maailmaa. Sinä et pysty muuttamaan kenenkään muun mieltä, saatika omaasi. Näetkö miten turhaa on edes yrittää, miten turhaksi itsesi teet, kun yrität?
(Kirjoittajan viesti: en tarkoita tällä mitenkään aiheuttaa ketään ajattelemaan näitä asioita tai vakuuta, että ne ovat totta. Nämä eivät myöskään ole täysin omia pelkojani, vaan asioita joita välillä huomaan hieman ajattelevani ja luultavasti moni muukin käy mielessään läpi. Tärkeintä on muistaa, että nämä kaikki kolme pelkoa valehtelevat. Jokaisella elämällä on merkitystä, viha ei aina ole pahaa jos sitä osaa hallita, jokaisella ihmisellä on oikeus olla omanlaisensa ja jokaisella ihmisellä on suurempi vaikutus muitten elämässä kuin ehkä tietääkään. Älkää ikinä luottako niihin ääniin, jotka levittävät jotakin negatiivista ajatuksissanne. Älkää ikinä kuunnelko niitä liikaa.)
Häviämisen pelko:
Sinä et oikeasti pysty siihen. Sinä et kykene pitämään kaikkia rakastamiasi ihmisiä kasassa. Sinä et voi eristäytyä muista ihmisistä ja olettaa, että he muistavat sinut. Jos sinä olet yksin, olet todellakin yksin. Voisit kadota, eikä kukaan jäisi sinua kaipaamaan. Voit työskennellä koko elämäsi ja sinusta ei jää mitään merkityksellistä jäljelle. Jos elämäsi loppuisi tuosta vain, mitään ei olisi enää jäljellä.
Viha:
Minä olen sinun sisälläsi enkä lähde ikinä pois, vaikka sinä minua kuinka tukehdutat. Vaikka hymyilisit ja nauraisit kuinka paljon, sillä ei ole mitään merkitystä sitten, kun minä pääsen pakenemaan niistä tyhjistä kohdista, joita sinä minulle annat. Minä tuhoan maailmaasi vähä vähältä, etkä voi sille mitään. Minä saan sinut olemaan epäystävällinen niille, joita rakastat eniten. Minä saan sinut katsomaan kadulla olevaa vastaantulijaa ja inhoamaan häntä pelkästään, koska hän on olemassa. Minä saan sinut vihaamaan itseäsi, koska minä olen yhtä kuin sinä ja sinä vihaat minua. Mutta viha on vihaa ja sinä olet sitä täynnä.
Itseluottamuksen puute:
Katsoitko itseäsi tänään peiliin? Näitkö, miten naurettavalta näytät? Yrität olla jotakin ja kuvittelet mielessäsi olevasi oikeasti jotakin merkityksellistä, mutta silti ihmiset katsovat alaspäin sinuun (heidänhän on pakko, pätkä) ja varmasti nauravat sinun mennessäsi. Muut kuvaavat sinua enintään söpöksi selkäsi takana, vaikka tehtävänäsi olisi kuinka ravisuttaa maailmaa. Sinä et pysty muuttamaan kenenkään muun mieltä, saatika omaasi. Näetkö miten turhaa on edes yrittää, miten turhaksi itsesi teet, kun yrität?
(Kirjoittajan viesti: en tarkoita tällä mitenkään aiheuttaa ketään ajattelemaan näitä asioita tai vakuuta, että ne ovat totta. Nämä eivät myöskään ole täysin omia pelkojani, vaan asioita joita välillä huomaan hieman ajattelevani ja luultavasti moni muukin käy mielessään läpi. Tärkeintä on muistaa, että nämä kaikki kolme pelkoa valehtelevat. Jokaisella elämällä on merkitystä, viha ei aina ole pahaa jos sitä osaa hallita, jokaisella ihmisellä on oikeus olla omanlaisensa ja jokaisella ihmisellä on suurempi vaikutus muitten elämässä kuin ehkä tietääkään. Älkää ikinä luottako niihin ääniin, jotka levittävät jotakin negatiivista ajatuksissanne. Älkää ikinä kuunnelko niitä liikaa.)
17.10.2018
Minun sisareni on kuollut ja se on minun vikani. Eikö olekin mukava asia muistaa, joka aamu ja päivä? Aina silloin kun nauraa ja tuntee hetken iloa - ja sitten muistaa, että on itse ollut osallisena siihen, ettei oma sisko enää ikinä tunne samoin.
Minun siskoni oli upea ihminen. Hän oli kuin jäävuori, pieni ulkoapäin, mutta pinnan alla oli niin niin paljon. Ulkoapäin ehkä kylmältä ja kovalta vaikuttava, mutta jos lähelle pääsee, niin hän oli aina niin luja, niin peräksiantamaton, niin vomakas. En ollut ainoa ihminen, joka rakasti häntä noiden ominaisuuksien tähden - huolehdin joskus siitä, antoiko hän ikinä kenenkään hoivata itseään, kuten hän aina teki muille ja minulle.
Näin siskoni avoimessa arkussa juuri ennen hautajaisia. Hänen vartalonsa oli peitetty liinalla, sillä se ei ollut niin kauniissa kunnossa, mutta hänen kasvonsa olivat tutut - ja vieraat samalla. Ikinä hänen eläessään, ei hänen kasvoillaan olisi ollut niin pehmeää ja herkkää ilmettä. Siinä, niin pienen näköisenä valkean liinan alla, hän ei ollut ollenkaan omannäköisensä. En sen jälkeen ole käynyt edes hänen haudallaan, sillä en halua muistella häntä minään muuna kuin elävänä - vaikka koetankin välttää hänen liiallista muistelemistaan. Se sattuu aina yhtä paljon.
Kaikki johtui tietenkin siitä, että riitelimme. En muista mistä se riita oli alkanut ja kumpi meistä sen oli aloittanut. Muistan vain, että me kävelimme kadulla - minä olin menossa kouluun ja hän oli menossa asunnolleen, poikaystävänsä luo. Olisinpa sinä hetkenä tiennyt, ettei hän enää ikinä pääse rakastajansa syliin... vaikka en tiedä mitä se olisi auttanut.
Me kuitenkin tappelimme ja olin aivan tuskastunut. Sitten me jatkoimme matkaa ja murjotimme. Ja sitten hän yhtäkkiä, varoittamatta, lähti juoksemaan autotien toiselle puolelle - enkä ehtinyt edes reagoida mitenkään, ennen kuin punainen auto syöksyi häntä kohti ja kaikki oli liian myöhäistä.
Ihmiset ovat koettaneet vakuuttaa minulle, että se ei ollut minun vikani, ainakaan kokonaan. Olihan hän tunnettu impulsiivisesta käytöksestään, sehän oli osa hänen lumoaan. Ja hän syöksyi tielle niin äkkiä, ettei kuski ehtinyt häntä nähdä, varsinkaan siksi koska hän oli niin lyhytkasvuinen. Mutta minä tiedän, että jos hän ei olisi ollut siinä minun kanssani, emmekä olisi olleet tapelleet...
Minä toivon, että voisin joskus taas katsoa itseäni peiliin ja olla inhoamatta itseäni. Siinä on jo tarpeeksi.
Minun siskoni oli upea ihminen. Hän oli kuin jäävuori, pieni ulkoapäin, mutta pinnan alla oli niin niin paljon. Ulkoapäin ehkä kylmältä ja kovalta vaikuttava, mutta jos lähelle pääsee, niin hän oli aina niin luja, niin peräksiantamaton, niin vomakas. En ollut ainoa ihminen, joka rakasti häntä noiden ominaisuuksien tähden - huolehdin joskus siitä, antoiko hän ikinä kenenkään hoivata itseään, kuten hän aina teki muille ja minulle.
Näin siskoni avoimessa arkussa juuri ennen hautajaisia. Hänen vartalonsa oli peitetty liinalla, sillä se ei ollut niin kauniissa kunnossa, mutta hänen kasvonsa olivat tutut - ja vieraat samalla. Ikinä hänen eläessään, ei hänen kasvoillaan olisi ollut niin pehmeää ja herkkää ilmettä. Siinä, niin pienen näköisenä valkean liinan alla, hän ei ollut ollenkaan omannäköisensä. En sen jälkeen ole käynyt edes hänen haudallaan, sillä en halua muistella häntä minään muuna kuin elävänä - vaikka koetankin välttää hänen liiallista muistelemistaan. Se sattuu aina yhtä paljon.
Kaikki johtui tietenkin siitä, että riitelimme. En muista mistä se riita oli alkanut ja kumpi meistä sen oli aloittanut. Muistan vain, että me kävelimme kadulla - minä olin menossa kouluun ja hän oli menossa asunnolleen, poikaystävänsä luo. Olisinpa sinä hetkenä tiennyt, ettei hän enää ikinä pääse rakastajansa syliin... vaikka en tiedä mitä se olisi auttanut.
Me kuitenkin tappelimme ja olin aivan tuskastunut. Sitten me jatkoimme matkaa ja murjotimme. Ja sitten hän yhtäkkiä, varoittamatta, lähti juoksemaan autotien toiselle puolelle - enkä ehtinyt edes reagoida mitenkään, ennen kuin punainen auto syöksyi häntä kohti ja kaikki oli liian myöhäistä.
Ihmiset ovat koettaneet vakuuttaa minulle, että se ei ollut minun vikani, ainakaan kokonaan. Olihan hän tunnettu impulsiivisesta käytöksestään, sehän oli osa hänen lumoaan. Ja hän syöksyi tielle niin äkkiä, ettei kuski ehtinyt häntä nähdä, varsinkaan siksi koska hän oli niin lyhytkasvuinen. Mutta minä tiedän, että jos hän ei olisi ollut siinä minun kanssani, emmekä olisi olleet tapelleet...
Minä toivon, että voisin joskus taas katsoa itseäni peiliin ja olla inhoamatta itseäni. Siinä on jo tarpeeksi.
19.10.2018
"Maailma on pallo," he sanovat.
Ei, maailma on muna;
maailma on maalaus, tuhat ohuenohutta kerrosta toistensa päällä.
Maailma on maatuskanukke.
Maailma on Maa, jonka yllä aurinko katselee leikkiviä lapsia ja tuhoon vajoavia maita.
Maan alla on Pimeys, jossa sokeat olennot kulkevat kivien läpi etsien saalistaan.
Pimeyden alla on Uponnut, jonka lämpimissä kaikki on aivan turvassa.
Uponneen alla on Kirkas, kauneuden ja värien valtakunta.
Kirkkaan alla on Hopea, jossa kaikki on sulaa.
Hopean alla on Varjoa ja Lasia.
Varjon ja Lasin alla
Tulta.
Ei, maailma on muna;
maailma on maalaus, tuhat ohuenohutta kerrosta toistensa päällä.
Maailma on maatuskanukke.
Maailma on Maa, jonka yllä aurinko katselee leikkiviä lapsia ja tuhoon vajoavia maita.
Maan alla on Pimeys, jossa sokeat olennot kulkevat kivien läpi etsien saalistaan.
Pimeyden alla on Uponnut, jonka lämpimissä kaikki on aivan turvassa.
Uponneen alla on Kirkas, kauneuden ja värien valtakunta.
Kirkkaan alla on Hopea, jossa kaikki on sulaa.
Hopean alla on Varjoa ja Lasia.
Varjon ja Lasin alla
Tulta.
21.10.2018
Muistan, että unen alussa oli juhlat. Aluksi kaikki oli rauhallista ja eleganttia ja ihmiset tanssivat hidasta valssia pienen kamariorkesterin säestämänä. Minä seisoin suuressa, vanhanaikaisessa salissa noutopöydän vieressä ja katselin tanssilattialla pyörähteleviä hahmoja.
Sitten eteeni astui mustavalkoinen mies. Hänessä ei ollut tippaakaan väriä, vaan hänen ihonsa oli paperinvalkeaa ja asunsa puhdasta mustaa - kirkasväristen juhlien keskellä hän näytti kuin toisesta maailmasta temmatulta. Hän ojensi minulle kätensä pyytäen minua tanssimaan ja minä tartuin siihen, sillä en ollut vielä tanssinut kenenkään kanssa enkä halunnut viettää juhlia seinäkukkasena.
Kun pääsimme tanssilattialle, musiikki vaihtui. Tällä kertaa se oli nopeampaa ja hengästyin pian, sillä mustavalkoinen mies pyöritti minua varsin nopeasti lattian poikki. Muut tanssijat ympärillämme näkyivät jotenkin sumeina ja minä koetin saada katsekontaktia heidän kanssaan varmistuakseni siitä, että kaikki oli hyvin, mutta muiden kasvot menivät ohitse niin nopeasti, etten ehtinyt edes ymmärtää mitä ympärilläni tapahtui.
Kun käänsin katseeni takaisin tanssiparini puoleen, hänen kasvoilleen oli ilmestynyt mustavalkoinen naamio. Hämmästyin sitä ja koetin pysähtyä pysäyttääkseni tämän tanssin, mutta mustavalkoinen parini piteli minua ranteista tiukasti kuin pihdit. Koetin huutaa muilta tanssijoilta apua, mutta me vain pyörimme nopeammin ja nopeammin ja vauhdin pyörteissä värit alkoivat valua pois muiden tanssijoiden kasvoilta ja puvuista kuin sulava lumi. Jokaiselle oli äkkiä ilmestynyt jostakin naamio ja vaikka kaikki olivat hieman erilaisia, ne olivat joko mustia tai valkoisia tai molempia.
Musiikki oli nyt aivan erilaista kuin unen alussa, sillä se oli kiihkeää ja äänekästä ja kuului jostain aivan muualta kuin orkesterin soittimista - lattia tärisi jalkojeni alla sen voimasta. Minä tappelin yhä epätoivoisemmin tanssiparini otteesta pois, mutta turhaan. Jostakin syystä tiesin, että tanssin loputtua jotakin kauheaa tapahtuisi. Niin minä riuhtaisin itseäni niin kovasti, että käteni repesivät pois ranteista ja kaaduin taaksepäin vauhdin takia. Näin kirkkaasti, miten punaiset verenpisarat roiskuivat tanssiparini naamiolle ja valuivat sitä pitkin hänen vakealle iholleen.
Putosin lattialle mutten kyennyt nousemaan ylös, sillä minulla oli enää hyödyttömät käsivarret, jotka eivät auttaneet vaan valuttivat verta lattialle ympärilleni niin, että kaikki ympärilläni muuttui vain liukkaammaksi mitä enemmän tempoilin. Muut juhlijat piirittivät minut ja tulivat yhä lähemmäs, kumartuen ylleni niin, etten enää nähnyt muuta kuin mustia ja valkeita naamoita. Sitten tanssiparini, jonka naamio oli nyt vereni ansiosta värjääntynyt kokonaan punaiseksi, tuli yläpuolelleni, nosti minun höyhenenkevyen kehoni ylös lattialta ja heitti ilmaan pyörien, niin että koko huone sumeni harmaaksi vilinäksi.
Ja juuri ennen kuin aloin pudota, minä heräsin.
Sitten eteeni astui mustavalkoinen mies. Hänessä ei ollut tippaakaan väriä, vaan hänen ihonsa oli paperinvalkeaa ja asunsa puhdasta mustaa - kirkasväristen juhlien keskellä hän näytti kuin toisesta maailmasta temmatulta. Hän ojensi minulle kätensä pyytäen minua tanssimaan ja minä tartuin siihen, sillä en ollut vielä tanssinut kenenkään kanssa enkä halunnut viettää juhlia seinäkukkasena.
Kun pääsimme tanssilattialle, musiikki vaihtui. Tällä kertaa se oli nopeampaa ja hengästyin pian, sillä mustavalkoinen mies pyöritti minua varsin nopeasti lattian poikki. Muut tanssijat ympärillämme näkyivät jotenkin sumeina ja minä koetin saada katsekontaktia heidän kanssaan varmistuakseni siitä, että kaikki oli hyvin, mutta muiden kasvot menivät ohitse niin nopeasti, etten ehtinyt edes ymmärtää mitä ympärilläni tapahtui.
Kun käänsin katseeni takaisin tanssiparini puoleen, hänen kasvoilleen oli ilmestynyt mustavalkoinen naamio. Hämmästyin sitä ja koetin pysähtyä pysäyttääkseni tämän tanssin, mutta mustavalkoinen parini piteli minua ranteista tiukasti kuin pihdit. Koetin huutaa muilta tanssijoilta apua, mutta me vain pyörimme nopeammin ja nopeammin ja vauhdin pyörteissä värit alkoivat valua pois muiden tanssijoiden kasvoilta ja puvuista kuin sulava lumi. Jokaiselle oli äkkiä ilmestynyt jostakin naamio ja vaikka kaikki olivat hieman erilaisia, ne olivat joko mustia tai valkoisia tai molempia.
Musiikki oli nyt aivan erilaista kuin unen alussa, sillä se oli kiihkeää ja äänekästä ja kuului jostain aivan muualta kuin orkesterin soittimista - lattia tärisi jalkojeni alla sen voimasta. Minä tappelin yhä epätoivoisemmin tanssiparini otteesta pois, mutta turhaan. Jostakin syystä tiesin, että tanssin loputtua jotakin kauheaa tapahtuisi. Niin minä riuhtaisin itseäni niin kovasti, että käteni repesivät pois ranteista ja kaaduin taaksepäin vauhdin takia. Näin kirkkaasti, miten punaiset verenpisarat roiskuivat tanssiparini naamiolle ja valuivat sitä pitkin hänen vakealle iholleen.
Putosin lattialle mutten kyennyt nousemaan ylös, sillä minulla oli enää hyödyttömät käsivarret, jotka eivät auttaneet vaan valuttivat verta lattialle ympärilleni niin, että kaikki ympärilläni muuttui vain liukkaammaksi mitä enemmän tempoilin. Muut juhlijat piirittivät minut ja tulivat yhä lähemmäs, kumartuen ylleni niin, etten enää nähnyt muuta kuin mustia ja valkeita naamoita. Sitten tanssiparini, jonka naamio oli nyt vereni ansiosta värjääntynyt kokonaan punaiseksi, tuli yläpuolelleni, nosti minun höyhenenkevyen kehoni ylös lattialta ja heitti ilmaan pyörien, niin että koko huone sumeni harmaaksi vilinäksi.
Ja juuri ennen kuin aloin pudota, minä heräsin.
23.10.2018
- Harrastaa säännöllisesti liikuntaa
- Hyvä itsetunto
- Pitää yllä sosiaalisia kontakteja
- Valmistaa itse ruokansa
- Juo paljon vettä
- Harjoittelee pitääkseen yllä positiivisen asenteen
25.10.2018
27.10.2018
I think - truly and absolutely believe - that I were never actually born. I know that it sounds mad and I might be just that. But still, very little in my childhood makes any sense.
Well, how then I came to be, you might ask? The answer is: Who knows, because I don't. I know that the sky might be able to tell me the truth since it sees about almost everything that happens in the world, but I've got a feeling, that it would be unsensitive, so I don't ask.
I have got a few hints of my beginning, though. The first one is myself. I might look like a human, but I'm not one of you. I might act like one, but I had the best mentors teaching me how to do that. I'm not human, because my parents, if I even have any, were not human, at least not both of them.
The second one are the marks on my skin. Actually, they are not literally ON my skin - they move, slowly, but sometimes they are a bit above my skin and sometimes they are deeper. The marks might be a picture, or they might be a foreign language, a beautiful one, but no one knows how to translate them. Not the sky, nor the rocks, nor the animals, or anyone in the wild nature. And the stranges thing is, that not any other human can see them - to people the marks are invisible.
The third hint of my unusual life is who I live with. I can see in my mind, how my life is one day told as a story in the human villages. "Once upon a time there was a baby. Was she abandoned by her parents or was she lowered from the stars as a gift for the humankind? We don't know. But the baby was there, and she was lonely and hungry, because she was all alone in the world. And as she cried in the wilderness, the sky itself took pity on her and talked to the trees and grass and rocks around her and asked them to help and feed the baby." So yes, I were brought up in the forest, seemingly alone, but also surrounded by so many things. I could talk to the earth I walked on, I could dance with the flames in a campfire, I could play with all the animal children around me and the nature would open up its treasures to me.
I were told that I looked like a human, that I weren't the same as anything around me. When I grew and started to live with humans, I realized that I weren't a human either. I feel that it is mere coincidence, that I look like this - a human girl with dark skin and a long dark hair down to my knees. Being a human is a great advantage: I have hands, I'm clever, resilient, deft, passionate. But I think, that if the rocks were the ultimate rulers of this world instead of humans, I would be one. And who am I to say that rocks aren't? I might actually be a rock after all.
I'm sorry, I might sound sometimes like everything isn't all right in my head. The sky taught me early to doubt everyone and everything, even myself.
Maybe I am from the stars. Or maybe I just came to be - one day someone turned a leaf under a tree and there I were. Maybe the nature created me, from clay and water in the river, and the air and the fire was breathed into me. But I know, that me knowing my beginning doesn't really matter that much. I'm walking on a road, a path that will take me to my destiny. Maybe the path will circle around and I'll see what there lies in the beginning, but the only way I'll ever know is by walking forward.
So, I don't believe that I were exactly born - by the traditional methods, to be literal. But I know that my life, like everyone else's lives, has a purpose. And I will go and meet it.
Well, how then I came to be, you might ask? The answer is: Who knows, because I don't. I know that the sky might be able to tell me the truth since it sees about almost everything that happens in the world, but I've got a feeling, that it would be unsensitive, so I don't ask.
I have got a few hints of my beginning, though. The first one is myself. I might look like a human, but I'm not one of you. I might act like one, but I had the best mentors teaching me how to do that. I'm not human, because my parents, if I even have any, were not human, at least not both of them.
The second one are the marks on my skin. Actually, they are not literally ON my skin - they move, slowly, but sometimes they are a bit above my skin and sometimes they are deeper. The marks might be a picture, or they might be a foreign language, a beautiful one, but no one knows how to translate them. Not the sky, nor the rocks, nor the animals, or anyone in the wild nature. And the stranges thing is, that not any other human can see them - to people the marks are invisible.
The third hint of my unusual life is who I live with. I can see in my mind, how my life is one day told as a story in the human villages. "Once upon a time there was a baby. Was she abandoned by her parents or was she lowered from the stars as a gift for the humankind? We don't know. But the baby was there, and she was lonely and hungry, because she was all alone in the world. And as she cried in the wilderness, the sky itself took pity on her and talked to the trees and grass and rocks around her and asked them to help and feed the baby." So yes, I were brought up in the forest, seemingly alone, but also surrounded by so many things. I could talk to the earth I walked on, I could dance with the flames in a campfire, I could play with all the animal children around me and the nature would open up its treasures to me.
I were told that I looked like a human, that I weren't the same as anything around me. When I grew and started to live with humans, I realized that I weren't a human either. I feel that it is mere coincidence, that I look like this - a human girl with dark skin and a long dark hair down to my knees. Being a human is a great advantage: I have hands, I'm clever, resilient, deft, passionate. But I think, that if the rocks were the ultimate rulers of this world instead of humans, I would be one. And who am I to say that rocks aren't? I might actually be a rock after all.
I'm sorry, I might sound sometimes like everything isn't all right in my head. The sky taught me early to doubt everyone and everything, even myself.
Maybe I am from the stars. Or maybe I just came to be - one day someone turned a leaf under a tree and there I were. Maybe the nature created me, from clay and water in the river, and the air and the fire was breathed into me. But I know, that me knowing my beginning doesn't really matter that much. I'm walking on a road, a path that will take me to my destiny. Maybe the path will circle around and I'll see what there lies in the beginning, but the only way I'll ever know is by walking forward.
So, I don't believe that I were exactly born - by the traditional methods, to be literal. But I know that my life, like everyone else's lives, has a purpose. And I will go and meet it.
29.10.2018
Silloin kun ei voi pysähtyä vuodattamaan
edes yhtä jäänkirkasta kyyneltä
on juostava eteenpäin, kiirehdittävä,
jotta tuuli kuivaisi veden silmistä ennen kuin se valuu poskille
Silloin kun ympärillä on liian paljon katkenneita lankoja,
viimeisiä sanoja, hymyjä ja hampaidenkiristyksiä.
Kun nousee ylös juoksuhaudasta ja huutaa tovereita
jotka lähtivät jo kaksi viikkoa sitten.
Silloin
sitä katsoo iltahämärässä havujen peittämiä hautoja
jotka ovat ehtineet jo kauemmas kuin eturintama,
ja miettii
puuttuvatko he meidän joukostamme
vai odottaako heidän vieressään tyhjänä paikka minuakin varten.
edes yhtä jäänkirkasta kyyneltä
on juostava eteenpäin, kiirehdittävä,
jotta tuuli kuivaisi veden silmistä ennen kuin se valuu poskille
Silloin kun ympärillä on liian paljon katkenneita lankoja,
viimeisiä sanoja, hymyjä ja hampaidenkiristyksiä.
Kun nousee ylös juoksuhaudasta ja huutaa tovereita
jotka lähtivät jo kaksi viikkoa sitten.
Silloin
sitä katsoo iltahämärässä havujen peittämiä hautoja
jotka ovat ehtineet jo kauemmas kuin eturintama,
ja miettii
puuttuvatko he meidän joukostamme
vai odottaako heidän vieressään tyhjänä paikka minuakin varten.
30.10.2018
To: Kirjoitusteni henkilöt
From: Me
Ensiksikin minun täytyy sanoa lause, jonka luultavasti kaikkien kirjoittajien sietäisi sanoa aina välillä hahmoilleen: Olen pahoillani. Jos satut tulemaan henkiin minun kirjoittamani, elämäsi ei varmastikaan tule olemaan helppoa. Olen siis pahoillani.
Istun juuri nyt sängyllä kääriytyneenä vilttiin ja läppäri sylissä kirjoittamassa (kuuntelen de Sennevillen Mariage D'Amourea). Takana on ollut päivä jonka aikana tunteet on heilahdellut laidasta laitaan ja tällä hetkellä ne ovat aika matalalennossa. Mutta ehkä juuri siksi onkin niin helppoa kääntyä kirjoittamaan. Kun sisällä on asioita, joita ei voi kuvailla niin helposti, on turvallista alkaa kirjoittamaan. Ja siitä te kaikki olette syntyneet, minun tunteistani jotka olen levittänyt ja paloitellut pienempiin osiin saadakseni niistä edes hieman enemmän selvää.
Rakastan kuvitella asioita. Rakastan vieraita maailmoja, vieraita ihmisiä, seikkailuja. Mutta kaikkein eniten rakastan sitä, että tuonne kauas, vieraiden maiden ja kuvitelmien keskelle voin kirjoittaa omat tunteeni ja ne saavat taivaat hehkumaan ja ihmiset tanssimaan yössä tähtien alla. Sillä oli mikä paikka tahansa, kuka hahmo tai ihminen tahansa kyseessä, me kaikki tunnemme samoja asioita, enemmän kuin ehkä saatammekaan kuvitella - surua, epätoivoa, masennusta, iloa, päättäväisyyttä, pelkoa, itsevarmuutta, rakkautta, pidäteltyjä kyyneliä, luottamusta, epäuskoa... koko tunteiden kirjo.
Olen kirjoittanut kaikki hahmoni omista tunteistani. Olen ehkä kietonut niiden ympärille varjoa ja auringonvaloa, mutta jokaisen sisällä on edes pienenpieni kipinä, pieni osa minua. Toivon siis, että se tekee teistä kaikista sitä todellisempia, sitä vahvempia. Vaikka minä koettelenkin teitä, hahmoni, teen sen vain sen takia, että toivon teidän kestävän sen. En tarkoita murtaa teitä ja kiusata teitä aivan turhan tähden, vaan haluan karkaista teitä tulessa ja jäässä jotta voisitte nousta entistä vahvempina. Ja siksi minä kirjoitan: että te, tunteitteni ja ajatusteni ilmentymät tulisitte takaisin ja antaisitte minulle voimaa.
Että kun viimeinkin lasken alas kynän tai suljen läppärin näytön, minun mieleni sisällä riehuvasta myrskystä on paljastunut esiin jotakin johon voin tarttua, edes sormenpäilläni. SIksi minun täytyy myös sanoa toinen asia, joka luultavasti kaikkien kirjoittajien pitäisi joskus sanoa hahmoilleen: Kiitos kaikesta. Olen teille velkaa.
Teidän,
Ai
From: Me
Ensiksikin minun täytyy sanoa lause, jonka luultavasti kaikkien kirjoittajien sietäisi sanoa aina välillä hahmoilleen: Olen pahoillani. Jos satut tulemaan henkiin minun kirjoittamani, elämäsi ei varmastikaan tule olemaan helppoa. Olen siis pahoillani.
Istun juuri nyt sängyllä kääriytyneenä vilttiin ja läppäri sylissä kirjoittamassa (kuuntelen de Sennevillen Mariage D'Amourea). Takana on ollut päivä jonka aikana tunteet on heilahdellut laidasta laitaan ja tällä hetkellä ne ovat aika matalalennossa. Mutta ehkä juuri siksi onkin niin helppoa kääntyä kirjoittamaan. Kun sisällä on asioita, joita ei voi kuvailla niin helposti, on turvallista alkaa kirjoittamaan. Ja siitä te kaikki olette syntyneet, minun tunteistani jotka olen levittänyt ja paloitellut pienempiin osiin saadakseni niistä edes hieman enemmän selvää.
Rakastan kuvitella asioita. Rakastan vieraita maailmoja, vieraita ihmisiä, seikkailuja. Mutta kaikkein eniten rakastan sitä, että tuonne kauas, vieraiden maiden ja kuvitelmien keskelle voin kirjoittaa omat tunteeni ja ne saavat taivaat hehkumaan ja ihmiset tanssimaan yössä tähtien alla. Sillä oli mikä paikka tahansa, kuka hahmo tai ihminen tahansa kyseessä, me kaikki tunnemme samoja asioita, enemmän kuin ehkä saatammekaan kuvitella - surua, epätoivoa, masennusta, iloa, päättäväisyyttä, pelkoa, itsevarmuutta, rakkautta, pidäteltyjä kyyneliä, luottamusta, epäuskoa... koko tunteiden kirjo.
Olen kirjoittanut kaikki hahmoni omista tunteistani. Olen ehkä kietonut niiden ympärille varjoa ja auringonvaloa, mutta jokaisen sisällä on edes pienenpieni kipinä, pieni osa minua. Toivon siis, että se tekee teistä kaikista sitä todellisempia, sitä vahvempia. Vaikka minä koettelenkin teitä, hahmoni, teen sen vain sen takia, että toivon teidän kestävän sen. En tarkoita murtaa teitä ja kiusata teitä aivan turhan tähden, vaan haluan karkaista teitä tulessa ja jäässä jotta voisitte nousta entistä vahvempina. Ja siksi minä kirjoitan: että te, tunteitteni ja ajatusteni ilmentymät tulisitte takaisin ja antaisitte minulle voimaa.
Että kun viimeinkin lasken alas kynän tai suljen läppärin näytön, minun mieleni sisällä riehuvasta myrskystä on paljastunut esiin jotakin johon voin tarttua, edes sormenpäilläni. SIksi minun täytyy myös sanoa toinen asia, joka luultavasti kaikkien kirjoittajien pitäisi joskus sanoa hahmoilleen: Kiitos kaikesta. Olen teille velkaa.
Teidän,
Ai