4.6.2018
Kun heräsin tänä aamuna, olin tulessa.
Sormista varpaisiin,
suu täynnä liekkejä.
Itkin taas tulivanoja pitkin poskiani
kun maa paloi karrelle ympärilläni
ja sinä katsoit minun sieluuni.
Minä palan sinua varten
nousen kuin feenikslintu
lennän ja sytytän tähdet pystölläni.
Sinä sulatat minut
ja saat vyörymään laavana alas rinteitä.
Joskus pelkään että muutun tuhkaksi
kun ei ole enää mitä polttaa
kun kaikki on poissa
ja voitto maistuu harmaalta.
Mutta silti minä roihuan
ja sytytän koko maailman tuleen sinun vuoksesi.
Sormista varpaisiin,
suu täynnä liekkejä.
Itkin taas tulivanoja pitkin poskiani
kun maa paloi karrelle ympärilläni
ja sinä katsoit minun sieluuni.
Minä palan sinua varten
nousen kuin feenikslintu
lennän ja sytytän tähdet pystölläni.
Sinä sulatat minut
ja saat vyörymään laavana alas rinteitä.
Joskus pelkään että muutun tuhkaksi
kun ei ole enää mitä polttaa
kun kaikki on poissa
ja voitto maistuu harmaalta.
Mutta silti minä roihuan
ja sytytän koko maailman tuleen sinun vuoksesi.
5.6.2018
Ajattelin ennen, että vapaus on huumaavaa. Että se tuntuu tuulena katkaistuissa hiuksissa, kun juoksen hämärien peltojen poikki reppu selässä. Että se tuntuu tärinänä jaloissa, kun seison odottamassa omaa vuoroani tietäen, etten enää koskaan joudu piileksimään vintillä tai pakenemaan isän äkkipikaisia nyrkkejä.
Luulin, että vapaus on itse päättämistä: sitä, kun ensimmäisen kerran tunnen haarniskan painon ja puristan hikisillä sormilla kilven hihnoja. Luulin olevani vapaa, kun sain selville, että pystyn yhtymään sotahuutoon, hyökkäämään kohti vihollista ja kastelemaan maan verellä.
Tiesin, että vapaus ei ollut ilmaista eikä surutonta, silloinkin, kun voitonhuuma virtasi suonissa. Sillä aina tulee päiviä, jolloin pilvet peittävät taivaan, paetaan henkensä edestä tai etsitään kaatuneen toverin ruumiinosia kuoleman näyttämöltä. Tiesin, että vapaus ei ole helppoa.
Mutta silti heräsin keskellä yötä ja pelkäsin.
Pelkäsin menneisyyttä ja tulevaisuutta. Pelkäsin kuolemaa ja elämää. Pelkäsin, että vapaus jonka olin ostanut kärsimyksellä, vedettäisiin pois.
Siksi minun oli palattava ja etsittävä totuus. Totuus vapaudesta, menetyksestä ja toivosta. Se oli haudattuna poltetun talon raunioihin - talon, jota olin joskus ajatellut kotinani.
Toivo voi joskus tuntua melkein epätoivolta. Se voi tuntua syyllisyydeltä ja omalta huonoudelta. Mutta silti se on häivähdys aurinkoa, eikä se välitä siitä, kuinka pimeän ja synkän paikan se paljastaa ja valaisee.
Menetys voi olla rajatonta. Aina on jotain, jonka voi ottaa pois. Mitä enemmän menettää, sitä tottuneemmaksi sitä tulee. Mutta ei siihen totu täysin koskaan. Oppii vain sulkemaan silmät ja roikkumaan kiinni siitä, mitä vielä omistaa. Joillakin on vielä vähemmän kuin itsellä. Joillakin on vain matala hauta tai leikkihevonen, jonka ympärille sormet takertuvat vielä vihollisten tulinuolten viuhuessa läheltä.
Vapaus, tai ehkä todellinen vapaus on sitä, että antaa kaiken mennä. Heittää ja kadottaa kaiken pois niin, että tilalle mahtuu enää pelkoa ja toivoa, eikä enää katso taaksepäin, sillä menneisyyttä ei voi enää saada takaisin. Vapaus on sekä siunaus että kirous. Se on yksinäisyyttä, kuin leijumista keskellä tyhjyyttä.
Vapaus on sitä, että uskaltaa nousta ja kääntää selkänsä kaikelle sille, minkä luuli sitovan itseään. Että kulkee askel askeleelta lähemmäs huomista, vaikka pelkäisi. Koska muuta ei enää ole.
Luulin, että vapaus on itse päättämistä: sitä, kun ensimmäisen kerran tunnen haarniskan painon ja puristan hikisillä sormilla kilven hihnoja. Luulin olevani vapaa, kun sain selville, että pystyn yhtymään sotahuutoon, hyökkäämään kohti vihollista ja kastelemaan maan verellä.
Tiesin, että vapaus ei ollut ilmaista eikä surutonta, silloinkin, kun voitonhuuma virtasi suonissa. Sillä aina tulee päiviä, jolloin pilvet peittävät taivaan, paetaan henkensä edestä tai etsitään kaatuneen toverin ruumiinosia kuoleman näyttämöltä. Tiesin, että vapaus ei ole helppoa.
Mutta silti heräsin keskellä yötä ja pelkäsin.
Pelkäsin menneisyyttä ja tulevaisuutta. Pelkäsin kuolemaa ja elämää. Pelkäsin, että vapaus jonka olin ostanut kärsimyksellä, vedettäisiin pois.
Siksi minun oli palattava ja etsittävä totuus. Totuus vapaudesta, menetyksestä ja toivosta. Se oli haudattuna poltetun talon raunioihin - talon, jota olin joskus ajatellut kotinani.
Toivo voi joskus tuntua melkein epätoivolta. Se voi tuntua syyllisyydeltä ja omalta huonoudelta. Mutta silti se on häivähdys aurinkoa, eikä se välitä siitä, kuinka pimeän ja synkän paikan se paljastaa ja valaisee.
Menetys voi olla rajatonta. Aina on jotain, jonka voi ottaa pois. Mitä enemmän menettää, sitä tottuneemmaksi sitä tulee. Mutta ei siihen totu täysin koskaan. Oppii vain sulkemaan silmät ja roikkumaan kiinni siitä, mitä vielä omistaa. Joillakin on vielä vähemmän kuin itsellä. Joillakin on vain matala hauta tai leikkihevonen, jonka ympärille sormet takertuvat vielä vihollisten tulinuolten viuhuessa läheltä.
Vapaus, tai ehkä todellinen vapaus on sitä, että antaa kaiken mennä. Heittää ja kadottaa kaiken pois niin, että tilalle mahtuu enää pelkoa ja toivoa, eikä enää katso taaksepäin, sillä menneisyyttä ei voi enää saada takaisin. Vapaus on sekä siunaus että kirous. Se on yksinäisyyttä, kuin leijumista keskellä tyhjyyttä.
Vapaus on sitä, että uskaltaa nousta ja kääntää selkänsä kaikelle sille, minkä luuli sitovan itseään. Että kulkee askel askeleelta lähemmäs huomista, vaikka pelkäisi. Koska muuta ei enää ole.
7.6.2018
Katupuoliverisen selviytymispakkauslista: (By Anthony wate, Hermeen poika)
- Mitä ehdit haalia. Yleensä tässä vaiheessa kun on tarvetta pakkauslistalle, hirviöt tai demoniset isoäidit ovat jo päässeet kintereillesi. Joten sullo reppu täyteen tavaroita jotka sattuvat olemaan käden ulottuvilla ja näyttävät edes etäisesti hyödyllisiltä (esim. pehmonallet, veitset, vaatteet, hammasharja, moottorisaha, yms). Älä pakkaa reppua niin täyteen, että pakomahdollisuudet vähenevät lisäpainon takia, mutta mitä enemmän tavaraa sinulla on jo aluksi, sitä vähemmän sinun täytyy nyysiä.
- Hygieniavälineet. Hirviöt haistavat meidät aina muutenkin, mutta haluatko mieluummin tuoksua laventelilta vai roskiksilta? Hampaittenhoidon suhteen muinaiskreikkalaiset uskoivat vakaasti kivunsietoon hampaitten repimisen sijaan, mutta nykypuolijumalan kannattaa ehkä harkita vakavasti hammasharjan hankkimista.
- Vaatteita. Panosta alusvaatteisiin - päällysvaatteita ja ulkoiluvaatteita voi lainata ja ostaa helposti, mutta ainakaan minua ei houkuttele napata pyykkinarulta kenenkään reikäisiä boksereita.
- Pehmonalle. Jos joudut jatkuvasti olemaan liikkeessä ja ainaisessa vaarassa, matkaseurasta ei ole laisinkaan haittaa. Pehmonalle ei ole lainkaan typerä idea - sille voi jutella, se on kevyehkö, se ei tarvitse ruokaa eikä tuppaa kuolemaan yhtä helposti kuin elävät apurit. Ja ehdinkö muuten mainita, että se on pehmeä? Naura minulle vain jos haluat, saatat katua myöhemmin, kun tajuat kuinka yksinäistä katupuoliverisen elämä voi olla. Pehmonallen terapeuttiset vaikutukset on todettu useaan otteeseen.
- Rahaa. Sekä dollareita että drakmoja. Rahasta on aina hyötyä.
- Aseita. Jos huomaat olevasi kaduilla ilman taivaanvaskea, kannattaa tsekata läheisistä museoista tai muilta muistomerkeiltä. Jos joudut jonkin hirviön pesään, BINGO, löysit leirin jälkeen yhden parhaimmista paikoista saada käsiinsä aseita. Enää sinun täytyy selvitä sieltä hengissä ulos. Jos et löydä mistään taivaanvaskisia aseita, suosittelen M60A3-tankkiautoa.
- Hyvät kengät. Tämän pitäisi olla itsestään selvää. Kiilakorkokengät tai sandaalit eivät ole parhaimmat mahdolliset juoksukengät - jos vaihtoehtoja ei ole, ole mieluummin ilman kenkiä (paitsi talvella). Jos et millään hinnalla suostu luopumaan merkkikengistäsi, ehkä on tarkoitettu, että luonnonvalinta ja verenhimoiset hirviöt hoitelevat sinut pois.
- Trikkejä. Tähän ei ole mitään yleispätevää vinkkiä, sillä jokaisella puoliverisellä on omat temppunsa, mutta hirviöitä harhautettaessa voi apua olla köysirullasta, hopeateipistä ja muista yleisistä remppajutuista.
- Selviytymiskeinoja. Tulitikut, teltta, puukkoja, kirves, makuupussi. Aina hirviöitten pakeneminen ja selviytyminen ei tapahdu kaupunkiolosuhteissa. Silloin on hyvä omata edes jonkinlaisia selviytymistaitoja ja niihin tarvittavia välineitä.
- Ruokaa. Ruokaa voi löytää yleensä matkan varrelta keinolla tai toisella, mutta on hyvä olla varastossa esim. retkimuonaa ja purkkiruokaa. Lisäksi korkeakaloriset herkut voivat auttaa nostamaan energiatasoa intensiivisen ja uuvuttavan pakenemisen aikana.
9.6.2018
Cicero
Smyth
Uvuvwevwevwe
Q'uq'umatz
Ptah
Smyth
Uvuvwevwevwe
Q'uq'umatz
Ptah
11.6.2018
Minä uskon, että sinusta tulisi hyvä vakooja. En tietenkään koskaan voisi sanoa sitä sinulle, sillä emme ole puhuneet aiemmin paria sanaa enempää. Et varmaan muista sitä, mutta sinä kysyit olinko nähnyt kissaasi ja minä kohautin olkiani ja pahoittelin. Sinulla oli silloin siniset silmät ja revityt farkut. Minun teki mieli kysyä sinulta seuraavana päivänä koulussa, olitko löytänyt kissaasi, mutta en uskaltanut.
Vaikka et tunne minua, minä ajattelen sinua päivittäin. Istun joka päivä jännittyneenä pulpetissani ja yritän huomata sinut ennen kuin istut tavalliselle paikallesi. Aina, kun et tule kouluun olen pettynyt koko loppupäivän ja mietin mitä teet. Ehkä olet soluttautumassa johonkin venäläiseen suurlähetystöön lyhyessä blondissa polkkatukassa ja mustissa nahkavaatteissa. Tai sitten osallistuit edellisiltana illalliskutsuihin laineilevassa mustassa peruukissa, silmät mystisen sinisinä ja kaikkia muita iltapukuja kauniimpi ja kekseliäämpi sinipunainen mekko ylläsi. Etkä päässyt kouluun sen takia, koska heräilet vasta nyt satakerroksisen pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa ja katselet alla levittäytyvää kaupunkia. Joskus kuvitelmissani kylpyhuoneessa on ruumis, joskus ei.
On kyllä mukavaa miettiä, mitä teet aina silloin, kun et ole koulussa, mutta on silti aina sata kertaa mielenkiintoisempaa nähdä sinut tositoimissa. Odotan aina jotakin, mutta osaat silti usein ylittää odotukseni. Muille ei ole välttämättä täysin mahdotonta pukeutua yhtenä päivänä täysin mustiin ja seuraavana päivänä liihotella luokkaan solmuvärjätyssä mekossa, baskeri päässä ja virkatussa keltaisessa liivissä pullonpohjalasit nenällä keikkuen. Mutta silti sinä viet sen seuraavalle tasolle, jolle ei kukaan muu pääse - esimerkiksi silloin kun tulit kouluun täsmälleen samanlaisissa vaatteissa kuin luokanvalvojamme. Mistä sinä edes keksit tehdä sen? Kurkitko aamulla sisään opettajan ikkunoista? Selvititkö jonkin salaisen koodin, jonka mukaan opettajamme pukeutuu? Seurasitko, mitä vaatteita opettaja milloinkin lähetti pesulaan? En luultavasti koskaan saa tietää.
Tykkäsin myös siitä goottivampyyriprinsessatyylistä. Varsinkin kun pistit sen heti kukkaistytön jälkeen. Ruskeat letit, metsänvihreät silmät ja pisamat kyllä sopivat sinulle, mutta tunsin jonkin sisälläni värisevän, kun seuraavana päivänä jytistelit luokkaan kommandosaappaissa, räväkän lyhyissä ja mustissa hiuksissa, tumman silkki- ja pitsipilven ympäröimänä. Katseesi vaati muita polvistumaan ja vannomaan uskollisuutta. Minä olisin tehnyt sen sillä hetkellä epäröimättä.
Luulin kerran melkein koko päivän, että olit poissa koulusta. Olin aivan maassa, kunnes ennen viimeistä tuntia tajusin, että olitkin se uusi poika, joka oli istunut viereeni kirjastossa ja jolla oli ystävällinen hymy. Mutta ei se, että osaat vaihtaa roolia ja asua päivästä toiseen ja näyttää aina siltä kuin olisit ollut sellainen koko ajan, tee sinusta minun mielessäni täydellistä vakoojaa. Tai no, ei pelkästään se.
Minä en tiedä, miltä sinä oikeasti näytät. Onko sinulla edes kasvoja? Tuntuu siltä, kuin sinä olisit sata erilaista henkilöä, mutta en siltikään osaa arvata kuka niistä on oikea sinä. Joskus tuskastun ja epäilen, että sinua ei edes ole olemassa. En yllättyisi, vaikka olisinkin kuvitellut sinut kokonaan omasta päästäni. Mutta sinä olet liian monimutkainen olemaan minun aivojeni tuotosta. Sinä olet tuhannen palan palapeli minulle, joka olen tottunut tekemään lasten palikkapalapelejä.
Minä en tiedä, millainen sinä oikeasti olet. Et yleensä ota itse kontaktia ihmisiin, istut hiljaa tunnilla ja syöt lounaan omassa rauhassasi. Joinakin päivinä hymyilet, toisina taas selaat puhelinta koko koulupäivän ajan. Joinakin päivinä vilkutat minulle kädelläsi kun huomaat minun tuijottavan, toisina taas mulkaiset minua alta kulmain. Minä en edes tiennyt, että sinulla on kissa, ennen kuin kysyit siitä minulta. En osaa arvata, mitä teet koulun jälkeen: osallistutko moottoripyöräjengin tapaamisiin, istutko kirjastossa, suunnitteletko päivät pitkät huomisen asua, juhlitko yömyöhään asti, katseletko taivasta ja haaveilet siitä mitä on ja mitä voisi olla. Joskus hymyilet tunnilla kuin muistaisit jonkun hauskan jutun, mutta minä en edes tiedä, mitä pidät hauskana. Onko sinulla ystäviä? Ovatko he yhtä mielenkiintoisia kuin sinä? Onko sinulla perhettä? Asutko kadulla vai kartanossa? Oletko rikas vai etsitkö kaikki asusteesi roskiksista ja kirpputoreilta?
Sinä olet minulle kymmenentuhatta vastaamatonta kysymystä. Sinä hymyilet Mona Lisan hymyäsi ja tunnut tietävän meistä kaikista kaiken, mutta minä en tiedä edes silmiesi oikeaa väriä. En ole edes varma, onko nimi jolla sinut tunnen, oikea nimesi.
Siksi sinä olisit hyvä vakooja. Ehkä paras kaikista.
Vaikka et tunne minua, minä ajattelen sinua päivittäin. Istun joka päivä jännittyneenä pulpetissani ja yritän huomata sinut ennen kuin istut tavalliselle paikallesi. Aina, kun et tule kouluun olen pettynyt koko loppupäivän ja mietin mitä teet. Ehkä olet soluttautumassa johonkin venäläiseen suurlähetystöön lyhyessä blondissa polkkatukassa ja mustissa nahkavaatteissa. Tai sitten osallistuit edellisiltana illalliskutsuihin laineilevassa mustassa peruukissa, silmät mystisen sinisinä ja kaikkia muita iltapukuja kauniimpi ja kekseliäämpi sinipunainen mekko ylläsi. Etkä päässyt kouluun sen takia, koska heräilet vasta nyt satakerroksisen pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa ja katselet alla levittäytyvää kaupunkia. Joskus kuvitelmissani kylpyhuoneessa on ruumis, joskus ei.
On kyllä mukavaa miettiä, mitä teet aina silloin, kun et ole koulussa, mutta on silti aina sata kertaa mielenkiintoisempaa nähdä sinut tositoimissa. Odotan aina jotakin, mutta osaat silti usein ylittää odotukseni. Muille ei ole välttämättä täysin mahdotonta pukeutua yhtenä päivänä täysin mustiin ja seuraavana päivänä liihotella luokkaan solmuvärjätyssä mekossa, baskeri päässä ja virkatussa keltaisessa liivissä pullonpohjalasit nenällä keikkuen. Mutta silti sinä viet sen seuraavalle tasolle, jolle ei kukaan muu pääse - esimerkiksi silloin kun tulit kouluun täsmälleen samanlaisissa vaatteissa kuin luokanvalvojamme. Mistä sinä edes keksit tehdä sen? Kurkitko aamulla sisään opettajan ikkunoista? Selvititkö jonkin salaisen koodin, jonka mukaan opettajamme pukeutuu? Seurasitko, mitä vaatteita opettaja milloinkin lähetti pesulaan? En luultavasti koskaan saa tietää.
Tykkäsin myös siitä goottivampyyriprinsessatyylistä. Varsinkin kun pistit sen heti kukkaistytön jälkeen. Ruskeat letit, metsänvihreät silmät ja pisamat kyllä sopivat sinulle, mutta tunsin jonkin sisälläni värisevän, kun seuraavana päivänä jytistelit luokkaan kommandosaappaissa, räväkän lyhyissä ja mustissa hiuksissa, tumman silkki- ja pitsipilven ympäröimänä. Katseesi vaati muita polvistumaan ja vannomaan uskollisuutta. Minä olisin tehnyt sen sillä hetkellä epäröimättä.
Luulin kerran melkein koko päivän, että olit poissa koulusta. Olin aivan maassa, kunnes ennen viimeistä tuntia tajusin, että olitkin se uusi poika, joka oli istunut viereeni kirjastossa ja jolla oli ystävällinen hymy. Mutta ei se, että osaat vaihtaa roolia ja asua päivästä toiseen ja näyttää aina siltä kuin olisit ollut sellainen koko ajan, tee sinusta minun mielessäni täydellistä vakoojaa. Tai no, ei pelkästään se.
Minä en tiedä, miltä sinä oikeasti näytät. Onko sinulla edes kasvoja? Tuntuu siltä, kuin sinä olisit sata erilaista henkilöä, mutta en siltikään osaa arvata kuka niistä on oikea sinä. Joskus tuskastun ja epäilen, että sinua ei edes ole olemassa. En yllättyisi, vaikka olisinkin kuvitellut sinut kokonaan omasta päästäni. Mutta sinä olet liian monimutkainen olemaan minun aivojeni tuotosta. Sinä olet tuhannen palan palapeli minulle, joka olen tottunut tekemään lasten palikkapalapelejä.
Minä en tiedä, millainen sinä oikeasti olet. Et yleensä ota itse kontaktia ihmisiin, istut hiljaa tunnilla ja syöt lounaan omassa rauhassasi. Joinakin päivinä hymyilet, toisina taas selaat puhelinta koko koulupäivän ajan. Joinakin päivinä vilkutat minulle kädelläsi kun huomaat minun tuijottavan, toisina taas mulkaiset minua alta kulmain. Minä en edes tiennyt, että sinulla on kissa, ennen kuin kysyit siitä minulta. En osaa arvata, mitä teet koulun jälkeen: osallistutko moottoripyöräjengin tapaamisiin, istutko kirjastossa, suunnitteletko päivät pitkät huomisen asua, juhlitko yömyöhään asti, katseletko taivasta ja haaveilet siitä mitä on ja mitä voisi olla. Joskus hymyilet tunnilla kuin muistaisit jonkun hauskan jutun, mutta minä en edes tiedä, mitä pidät hauskana. Onko sinulla ystäviä? Ovatko he yhtä mielenkiintoisia kuin sinä? Onko sinulla perhettä? Asutko kadulla vai kartanossa? Oletko rikas vai etsitkö kaikki asusteesi roskiksista ja kirpputoreilta?
Sinä olet minulle kymmenentuhatta vastaamatonta kysymystä. Sinä hymyilet Mona Lisan hymyäsi ja tunnut tietävän meistä kaikista kaiken, mutta minä en tiedä edes silmiesi oikeaa väriä. En ole edes varma, onko nimi jolla sinut tunnen, oikea nimesi.
Siksi sinä olisit hyvä vakooja. Ehkä paras kaikista.
13.6.2018
Me emme halua kadota.
Upota eiliseen ja hukkua unohdukseen
Itkeä itseämme uneen kun elämämme on lipunut ohi.
Siksi puemme yllemme naamiot ja valitsemme perhosensiipihetket,
Tuhannet taivaalta putoavat tähdet,
Aamuun ensi säteisiin juoksevat jalat.
Me haluamme valita miten elämme ja kuolemme -
Itsekästä.
Noinkohan meitä muistetaan naamioittemme takaa
Uhkapeliä se on, meille sanotaan.
Tunnemme itsemme typeriksi - eivät he ymmärrä.
Kuitenkin, kun valot ovat sammuneet
Uskallamme kulkea peilin ohi ja epäillä
Näitä valintoja jotka olemme tehneet mutta joita emme peru.
Ohikiitävät hetket; se on elämäämme ja yhä kaiken sen arvoinen
Laulun kuulevat kaikki mutta moni ei uskalla seurata sitä sen lähteelle -
Epäröivät, mutta me tunnemme itsemme
Niin tarkkaan että tiedämme mitä teemme.
Kuljemme kohti huomista ja sitä seuraavaa päivää,
Ulvomme yöhön ja juomme maljan Dionysokselle,
Ojennamme kätemme kohtalolle ja vedämme sen sinne minne itse haluamme.
Lähetämme kuulle sata suudelmaa,
Liidämme kuin ajatus mielestä toiseen,
Unohdamme ja muistamme.
Tuhoamme itsemme ja rakennamme kaiken aina uudestaan
.
Upota eiliseen ja hukkua unohdukseen
Itkeä itseämme uneen kun elämämme on lipunut ohi.
Siksi puemme yllemme naamiot ja valitsemme perhosensiipihetket,
Tuhannet taivaalta putoavat tähdet,
Aamuun ensi säteisiin juoksevat jalat.
Me haluamme valita miten elämme ja kuolemme -
Itsekästä.
Noinkohan meitä muistetaan naamioittemme takaa
Uhkapeliä se on, meille sanotaan.
Tunnemme itsemme typeriksi - eivät he ymmärrä.
Kuitenkin, kun valot ovat sammuneet
Uskallamme kulkea peilin ohi ja epäillä
Näitä valintoja jotka olemme tehneet mutta joita emme peru.
Ohikiitävät hetket; se on elämäämme ja yhä kaiken sen arvoinen
Laulun kuulevat kaikki mutta moni ei uskalla seurata sitä sen lähteelle -
Epäröivät, mutta me tunnemme itsemme
Niin tarkkaan että tiedämme mitä teemme.
Kuljemme kohti huomista ja sitä seuraavaa päivää,
Ulvomme yöhön ja juomme maljan Dionysokselle,
Ojennamme kätemme kohtalolle ja vedämme sen sinne minne itse haluamme.
Lähetämme kuulle sata suudelmaa,
Liidämme kuin ajatus mielestä toiseen,
Unohdamme ja muistamme.
Tuhoamme itsemme ja rakennamme kaiken aina uudestaan
.
15.6.2018
Olen tavannut tulevan minäni elämäni aikana viidesti. En ole itse kulkenut ajassa, mutta niinä viitenä hetkenä, jolloin elämäni on ollut vääjäämättömässä tienhaarassa, tuleva minäni on tullut ja sanonut minulle mitä tehdä.
Ensimmäisen kerran olin vielä pieni, ehkä viisivuotias. Äiti ei ollut taaskaan tullut hakemaan minua kerhosta, joten olin kävelemässä itsekseni katua pitkin. Muistan olleeni samana aamuna hyvin ylpeä uudesta pinkistä repustani, mutta nyt reppu tuntui vain raskaana painona selässäni. En muista tapahtumia tarkkaan, mutta äkkiä edessäni oli vuoren korkuinen mies, joka yritti tarttua ranteeseeni. Taisin huutaa, mutta kukaan ei tullut apuun. Harmaa pakettiauto lähestyi vääjäämättä ja uhkaavasti, vaikka rimpuilin vastaan - mutta mitä minä olisin voinut tehdä, viisivuotias tyttö. Sitten, kuin tyhjästä, paikalle oli syöksynyt kolmas hahmo. Teinityttö, jonka ikää en osannut arvioida, sillä kaikki yli seitsenvuotiaat vaikuttivat minusta silloin niin isoilta. Ehdin nähdä tytöstä vain sekaiset, mustaksi värjätyt hiukset ja paljastavat, rähjäiset vaatteet, ennen kuin hän syöksyi miehen kimppuun kuin villipeto. Mies huusi ja näin jotakin punaista - tyttö oli aseistautunut linkkuveitsellä - ja sitten harmaa pakettiauto ajoi pois ja olin kahdestaan tytön kanssa. Tyttö pudotti veitsensä hengästyneenä ja kumartui puoleeni tarkistamaan, että olin kunnossa. Muistan selkeästi, miten tytön kasvoille oli tuhrittu raskaasti meikkiä ja miten ne valuivat pitkin poskia kyyneleitten mukana. Takkutukkainen tyttö rutisti minua tiukasti, käski minun juosta kotiin ja katosi sitten hetkessä.
Vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin, kun tapasin tulevaisuuteni toisen kerran, huomasin katsoa itseäni peilistä ja näin menneisyydestäni tutut kasvot. Vaikka senhetkiset kasvoni olivatkin siistit, vaatteet olivat asialliset ja kampaus kohdallaan, pystyin silti kuvittelemaan, miltä olisin näyttänyt jos se hetki olisi mennyt edes hiukan erillä tavalla.
Toinen ja kolmas kerta, jolloin näin tulevan minäni liittyivät miehiin, tietenkin. Seitsemäntoistavuotiaana olin rakastunut päätä pahkaa minua viisi vuotta vanhempaan mieheen ja olin tuntenut itseni niin aikuiseksi. Vanhempani olivat tuntuneet täysin tyhmiltä, kun he eivät olleet suostuneet ymmärtämään tilannettani; mies rakasti minua oikeasti. Sinä iltana olin ollut pakkaamassa vaatteitani tyhjään rinkkaan - olimme sopineet, että karkaisimme yhdessä ja menisimme naimisiin - kun jostakin ilmestyi äkkiä aikuisen käsi, joka pysäytti lempeästi ja päättäväisesti pakkaamiseni. Olin jo puoliksi huutamassa äidilleni jotakin loukkaavaa, kun tajusin, että edessäni oleva nainen ei ollutkaan äitini. Hänessä oli kuitenkin paljon samaa, tosin hän oli ehkä kymmenen vuotta nuorempi kuin äitini silloin. Senhetkisellä tulevaisuudellani oli yllään tarjoilijan essu ja kasvoillaan hänellä oli uupunut ilme. "Älä tee tätä," hän silitti vapaalla kädellään kasvojani. "Jos saisit tästä valinnasta edes vuoden tai kaksi onnea, antaisin sinun tehdä sen. Jos sinulle jäisi tästä edes jonkin verran rakkautta ja iloisia hetkiä käteesi, antaisin sinun tehdä sen. Mutta luota minuun, hän ei ole sen kaiken arvoinen." Sitten nainen katosi, kuten aikaisemminkin.
Ajattelin sitä ja ensimmäistä kertaa niihin aikoihin paljonkin. Mietin, mitä minulle olisi tapahtunut, jos en olisi seurannut tulevaisuuksieni neuvoja. Elin varovaisesti, peläten koko ajan jotakin uutta tapaamista. Suhtauduin ihmissuhteisiin epäröiden ja vältin isoja päätöksiä. Lopulta kuitenkin unohdin, sillä ihminen voi huolehtia yhtä asiaa vain tarpeeksi kauan.
Kolmas kerta tapahtui, kun muistin äkkiä edelliset tapaamiseni. Se tapahtui itse asiassa hyvin viime hetkellä, sillä istuin morsiuskamarissa hääpuvussani odottamassa isääni, joka veisi minut alttarille kohtaamaan sulhaseni. Olin ollut niin varma, että päätös oli oikea, mutta sillä hetkellä olin niin peloissani ja jännittynyt, että olin jo puoliksi päättänyt paeta kamarin ikkunasta ja hypätä junaan joka veisi jonnekkin hyvin, hyvin kauas. Sitten vierelläni seisoi äkkiä kuusikymppinen nainen. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset, mutta hän kantoi itseään ryhdikkäästi ja rypyt näyttivät tulleen pikemminkin paljosta nauramisesta ja hymyilemisestä, kuin murheesta. "Mitä sinä nyt oikein siinä jännität, anna mennä vain. Ja nauti meidän kummankin puolesta." Nainen työnsi minut ulos huoneesta juuri kun isäni oli tulossa avaamaan sitä, eikä minulla ollut enää mahdollisuutta perääntyä. Ja nyt tajuan, etten olisi halunnutkaan.
Neljäs ja viides kerta olivat silloin, kun minun piti löytää taas voimaa itsestäni ja luottaa siihen, että tulevaisuus ei olisi täysin toivoton niin kauan, kuin päättäisin niin. Joskus aiemmin en ollut täysin varma siitä, tapahtuiko neljäs kerta oikeasti vai oliko se vain mielikuvitukseni tulosta, mutta uskon, että kaikki tapahtui lopulta niin kuin oli tarkoituskin käydä. Muistan selkeästi, miten nojasin raskaasti lääkärin tutkimuspöytään pidellen toista kättäni alavatsani päällä. Kurkussani tuntui raskas pala, jota en saanut vaipumaan alas. Olin juuri saanut kuulla, että lääkärit suosittelivat minua harkitsemaan aborttia, sillä raskauden kehitys oli kääntynyt juuri huonompaan suuntaan. Mahdollisuus siitä, että ensimmäisestä lapsestani tulisi terveen sijasta vammainen tai raskaasti sairas, näytti kasvavan hetki hetkeltä varmemmaksi. Lääkäri oli juuri paneutunut noukkimaan tulostimesta joitakin papereita, jotka minun olisi allekirjoitettava, jotta voisimme jatkaa, kun huomioni kiinnittyi äkkiä peiliin. Peilikuvani katsoi minua sieltä takaisin, mutta en ollut kuvassa yksin. Sylissäni oli parivuotias pieni poika, pää täynnä suloisia punaruskeita kiharoita. Pienet kädet olivat kietoutuneet kaulani ympärille. Pakenin lääkärin huoneesta sanomatta sanaakaan, sillä en kyennyt enää pidättelemään kyyneleitäni. En palannut huoneeseen enää koskaan.
Viides ja viimeinen kerta tapahtui kymmenen vuotta sitten. Sen ja sitä edellisen kerran väliin mahtui taas monta vuosikymmentä, mutta sillä kertaa en unohtanut menneitä kokemuksiani, vaan kannoin niitä sydämessäni muistutuksena ja lupauksena. Kuitenkin, kun esikoiseni ja hänen vaimonsa tulivat yllättäen kesken arkipäivän kotiini kertomaan, että mieheni oli joutunut auto-onnettomuuteen ollessaan matkalla töistä kotiin, en odottanut enää näkeväni tulevaisuuden minääni kertaakaan. Mutta se taisi siltikin olla se kerta, jolloin tarvitsin eniten tukea, sillä ihminen, jonka kanssa olin rakentanut elämäni yhteen, oli äkkiä poissa. Ja ilman puolikasta itsestäni minä hajosin. Ja silloin kohtasin itseni viimeisen kerran. Se ei ollut enää lyhyt tapaaminen vaan joimme teetä, pidimme keskustelutuokion ja itkimme yhdessä. Muistelimme menneitä ja hän kertoi minulle tulevasta. Siitä, miten lapseni tarvitsivat minua yhä, mutta minä tarvitsin itseäni vielä enemmän. En ollut vielä toinen jalka haudassa - minulla oli vielä paljon nähtävää ja koettavaa. Lapseni taitavat uskoa vielä tänäkin päivänä, että jokin minussa napsahti vinksalleen, kun mieheni kuoli. Mutta ei; se, miten heidän ennen niin rauhallisesta kotiäidistään tuli äkkiä benjihyppyjä ja maailmanympärysmatkoja harrastava eläkeläinen oli seurausta jonkin napsahtamisesta takaisin paikoilleen. Sydämestäni saattoi olla enää puolet jäljellä ja elämästäni ei sitäkään, mutta minun täytyi ottaa ilo irti kaikesta siitä, mitä vielä oli jäljellä.
Nyt tiedän, milloin tapaan itseni viimeisen kerran. En tiedä tarkalleen milloin se tapahtuu, mutta kauan siihen ei ole. Tämä ruumis, joka minulle on suotu, alkaa väsyä ja hajota. Toivon että loppuun ei ole enää kauaakaan.
Tiedän, että kun se hetki lopulta tulee, näen tytön ensiksi. Pinkki reppu selässä ja huulet itsepäisesti mutrussa. Hän pomppaa sängylle viereeni ja tarttuu käteeni. Toiselle puolelleni tulee seisomaan teinityttö täynnä pakoajatuksia ja kapinaa. Siltikin hän auttaa minut ylös sängystä lempeästi. Paikalla ovat myös muutkin. Hermostunut morsian, epätoivoisen valinnan edessä oleva äiti, sureva vaimo. Mutta tiedän, että he ovat tukenani ja tiedän, mitä he sillä hetkellä ajattelevat ja tuntevat. Enkä siis pelkää, kun he johdattavat minut seuraavan valinnan eteen.
Ensimmäisen kerran olin vielä pieni, ehkä viisivuotias. Äiti ei ollut taaskaan tullut hakemaan minua kerhosta, joten olin kävelemässä itsekseni katua pitkin. Muistan olleeni samana aamuna hyvin ylpeä uudesta pinkistä repustani, mutta nyt reppu tuntui vain raskaana painona selässäni. En muista tapahtumia tarkkaan, mutta äkkiä edessäni oli vuoren korkuinen mies, joka yritti tarttua ranteeseeni. Taisin huutaa, mutta kukaan ei tullut apuun. Harmaa pakettiauto lähestyi vääjäämättä ja uhkaavasti, vaikka rimpuilin vastaan - mutta mitä minä olisin voinut tehdä, viisivuotias tyttö. Sitten, kuin tyhjästä, paikalle oli syöksynyt kolmas hahmo. Teinityttö, jonka ikää en osannut arvioida, sillä kaikki yli seitsenvuotiaat vaikuttivat minusta silloin niin isoilta. Ehdin nähdä tytöstä vain sekaiset, mustaksi värjätyt hiukset ja paljastavat, rähjäiset vaatteet, ennen kuin hän syöksyi miehen kimppuun kuin villipeto. Mies huusi ja näin jotakin punaista - tyttö oli aseistautunut linkkuveitsellä - ja sitten harmaa pakettiauto ajoi pois ja olin kahdestaan tytön kanssa. Tyttö pudotti veitsensä hengästyneenä ja kumartui puoleeni tarkistamaan, että olin kunnossa. Muistan selkeästi, miten tytön kasvoille oli tuhrittu raskaasti meikkiä ja miten ne valuivat pitkin poskia kyyneleitten mukana. Takkutukkainen tyttö rutisti minua tiukasti, käski minun juosta kotiin ja katosi sitten hetkessä.
Vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin, kun tapasin tulevaisuuteni toisen kerran, huomasin katsoa itseäni peilistä ja näin menneisyydestäni tutut kasvot. Vaikka senhetkiset kasvoni olivatkin siistit, vaatteet olivat asialliset ja kampaus kohdallaan, pystyin silti kuvittelemaan, miltä olisin näyttänyt jos se hetki olisi mennyt edes hiukan erillä tavalla.
Toinen ja kolmas kerta, jolloin näin tulevan minäni liittyivät miehiin, tietenkin. Seitsemäntoistavuotiaana olin rakastunut päätä pahkaa minua viisi vuotta vanhempaan mieheen ja olin tuntenut itseni niin aikuiseksi. Vanhempani olivat tuntuneet täysin tyhmiltä, kun he eivät olleet suostuneet ymmärtämään tilannettani; mies rakasti minua oikeasti. Sinä iltana olin ollut pakkaamassa vaatteitani tyhjään rinkkaan - olimme sopineet, että karkaisimme yhdessä ja menisimme naimisiin - kun jostakin ilmestyi äkkiä aikuisen käsi, joka pysäytti lempeästi ja päättäväisesti pakkaamiseni. Olin jo puoliksi huutamassa äidilleni jotakin loukkaavaa, kun tajusin, että edessäni oleva nainen ei ollutkaan äitini. Hänessä oli kuitenkin paljon samaa, tosin hän oli ehkä kymmenen vuotta nuorempi kuin äitini silloin. Senhetkisellä tulevaisuudellani oli yllään tarjoilijan essu ja kasvoillaan hänellä oli uupunut ilme. "Älä tee tätä," hän silitti vapaalla kädellään kasvojani. "Jos saisit tästä valinnasta edes vuoden tai kaksi onnea, antaisin sinun tehdä sen. Jos sinulle jäisi tästä edes jonkin verran rakkautta ja iloisia hetkiä käteesi, antaisin sinun tehdä sen. Mutta luota minuun, hän ei ole sen kaiken arvoinen." Sitten nainen katosi, kuten aikaisemminkin.
Ajattelin sitä ja ensimmäistä kertaa niihin aikoihin paljonkin. Mietin, mitä minulle olisi tapahtunut, jos en olisi seurannut tulevaisuuksieni neuvoja. Elin varovaisesti, peläten koko ajan jotakin uutta tapaamista. Suhtauduin ihmissuhteisiin epäröiden ja vältin isoja päätöksiä. Lopulta kuitenkin unohdin, sillä ihminen voi huolehtia yhtä asiaa vain tarpeeksi kauan.
Kolmas kerta tapahtui, kun muistin äkkiä edelliset tapaamiseni. Se tapahtui itse asiassa hyvin viime hetkellä, sillä istuin morsiuskamarissa hääpuvussani odottamassa isääni, joka veisi minut alttarille kohtaamaan sulhaseni. Olin ollut niin varma, että päätös oli oikea, mutta sillä hetkellä olin niin peloissani ja jännittynyt, että olin jo puoliksi päättänyt paeta kamarin ikkunasta ja hypätä junaan joka veisi jonnekkin hyvin, hyvin kauas. Sitten vierelläni seisoi äkkiä kuusikymppinen nainen. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset, mutta hän kantoi itseään ryhdikkäästi ja rypyt näyttivät tulleen pikemminkin paljosta nauramisesta ja hymyilemisestä, kuin murheesta. "Mitä sinä nyt oikein siinä jännität, anna mennä vain. Ja nauti meidän kummankin puolesta." Nainen työnsi minut ulos huoneesta juuri kun isäni oli tulossa avaamaan sitä, eikä minulla ollut enää mahdollisuutta perääntyä. Ja nyt tajuan, etten olisi halunnutkaan.
Neljäs ja viides kerta olivat silloin, kun minun piti löytää taas voimaa itsestäni ja luottaa siihen, että tulevaisuus ei olisi täysin toivoton niin kauan, kuin päättäisin niin. Joskus aiemmin en ollut täysin varma siitä, tapahtuiko neljäs kerta oikeasti vai oliko se vain mielikuvitukseni tulosta, mutta uskon, että kaikki tapahtui lopulta niin kuin oli tarkoituskin käydä. Muistan selkeästi, miten nojasin raskaasti lääkärin tutkimuspöytään pidellen toista kättäni alavatsani päällä. Kurkussani tuntui raskas pala, jota en saanut vaipumaan alas. Olin juuri saanut kuulla, että lääkärit suosittelivat minua harkitsemaan aborttia, sillä raskauden kehitys oli kääntynyt juuri huonompaan suuntaan. Mahdollisuus siitä, että ensimmäisestä lapsestani tulisi terveen sijasta vammainen tai raskaasti sairas, näytti kasvavan hetki hetkeltä varmemmaksi. Lääkäri oli juuri paneutunut noukkimaan tulostimesta joitakin papereita, jotka minun olisi allekirjoitettava, jotta voisimme jatkaa, kun huomioni kiinnittyi äkkiä peiliin. Peilikuvani katsoi minua sieltä takaisin, mutta en ollut kuvassa yksin. Sylissäni oli parivuotias pieni poika, pää täynnä suloisia punaruskeita kiharoita. Pienet kädet olivat kietoutuneet kaulani ympärille. Pakenin lääkärin huoneesta sanomatta sanaakaan, sillä en kyennyt enää pidättelemään kyyneleitäni. En palannut huoneeseen enää koskaan.
Viides ja viimeinen kerta tapahtui kymmenen vuotta sitten. Sen ja sitä edellisen kerran väliin mahtui taas monta vuosikymmentä, mutta sillä kertaa en unohtanut menneitä kokemuksiani, vaan kannoin niitä sydämessäni muistutuksena ja lupauksena. Kuitenkin, kun esikoiseni ja hänen vaimonsa tulivat yllättäen kesken arkipäivän kotiini kertomaan, että mieheni oli joutunut auto-onnettomuuteen ollessaan matkalla töistä kotiin, en odottanut enää näkeväni tulevaisuuden minääni kertaakaan. Mutta se taisi siltikin olla se kerta, jolloin tarvitsin eniten tukea, sillä ihminen, jonka kanssa olin rakentanut elämäni yhteen, oli äkkiä poissa. Ja ilman puolikasta itsestäni minä hajosin. Ja silloin kohtasin itseni viimeisen kerran. Se ei ollut enää lyhyt tapaaminen vaan joimme teetä, pidimme keskustelutuokion ja itkimme yhdessä. Muistelimme menneitä ja hän kertoi minulle tulevasta. Siitä, miten lapseni tarvitsivat minua yhä, mutta minä tarvitsin itseäni vielä enemmän. En ollut vielä toinen jalka haudassa - minulla oli vielä paljon nähtävää ja koettavaa. Lapseni taitavat uskoa vielä tänäkin päivänä, että jokin minussa napsahti vinksalleen, kun mieheni kuoli. Mutta ei; se, miten heidän ennen niin rauhallisesta kotiäidistään tuli äkkiä benjihyppyjä ja maailmanympärysmatkoja harrastava eläkeläinen oli seurausta jonkin napsahtamisesta takaisin paikoilleen. Sydämestäni saattoi olla enää puolet jäljellä ja elämästäni ei sitäkään, mutta minun täytyi ottaa ilo irti kaikesta siitä, mitä vielä oli jäljellä.
Nyt tiedän, milloin tapaan itseni viimeisen kerran. En tiedä tarkalleen milloin se tapahtuu, mutta kauan siihen ei ole. Tämä ruumis, joka minulle on suotu, alkaa väsyä ja hajota. Toivon että loppuun ei ole enää kauaakaan.
Tiedän, että kun se hetki lopulta tulee, näen tytön ensiksi. Pinkki reppu selässä ja huulet itsepäisesti mutrussa. Hän pomppaa sängylle viereeni ja tarttuu käteeni. Toiselle puolelleni tulee seisomaan teinityttö täynnä pakoajatuksia ja kapinaa. Siltikin hän auttaa minut ylös sängystä lempeästi. Paikalla ovat myös muutkin. Hermostunut morsian, epätoivoisen valinnan edessä oleva äiti, sureva vaimo. Mutta tiedän, että he ovat tukenani ja tiedän, mitä he sillä hetkellä ajattelevat ja tuntevat. Enkä siis pelkää, kun he johdattavat minut seuraavan valinnan eteen.
16.6.2018
Katharsis
Valo
Sphynx
Livia
Medeia
Valo
Sphynx
Livia
Medeia
18.6.2018
Lista asioista joita vihaan Maxissa:
Soitat musiikkia keskellä yötä
Oikaiset aina pihani poikki kun olet myöhässä koulusta (eli joka aamu)
Vaikka muutin varta vasten pois kotipaikkakunnaltamme, sinun oli pakko siltikin hankkia asunto naapuristani
Pidät joka perjantai-ilta juhlat opiskelijakavereittesi kanssa vaikka ihan hyvin tiedät, että tarvitsen perjantain työviikosta toipumiseen
Kuulin sinun sanovan koiraani "lattanaamaiseksi piskiksi" kaverillesi
Annoit minulle alakoulussa lempinimeksi Geekalexa enkä ole päässyt siitä vieläkään eroon
Olin ihastunut sinuun vähän aikaa yläkoulussa, mutta olit idiootti etkä ole siitä muuttunut
Olet itsekeskeinen
Varmasti jokainen, joka on ikinä tutustunut sinuun, on joutunut lopulta pettymään
Valitat aina samoista asioista, muttet ikinä itse tee mitään asioille, joista huomautan sinulle
Soitat musiikkia keskellä yötä
Oikaiset aina pihani poikki kun olet myöhässä koulusta (eli joka aamu)
Vaikka muutin varta vasten pois kotipaikkakunnaltamme, sinun oli pakko siltikin hankkia asunto naapuristani
Pidät joka perjantai-ilta juhlat opiskelijakavereittesi kanssa vaikka ihan hyvin tiedät, että tarvitsen perjantain työviikosta toipumiseen
Kuulin sinun sanovan koiraani "lattanaamaiseksi piskiksi" kaverillesi
Annoit minulle alakoulussa lempinimeksi Geekalexa enkä ole päässyt siitä vieläkään eroon
Olin ihastunut sinuun vähän aikaa yläkoulussa, mutta olit idiootti etkä ole siitä muuttunut
Olet itsekeskeinen
Varmasti jokainen, joka on ikinä tutustunut sinuun, on joutunut lopulta pettymään
Valitat aina samoista asioista, muttet ikinä itse tee mitään asioille, joista huomautan sinulle
Lista asioista joita vihaan Alexassa:
Sinulla on surkea musiikkimaku
Et yritä edes hillitä koiraasi kakkimasta pihakeinuni viereen
Varastit minulta aina pienenä polkupyöräni. En ole antanut sinulle vieläkään anteeksi
Käytät aina hirveän värisiä verhoja. En edes välitä sisustuksesta, mutta verhosi ovat suorastaan rikollisen rumia
Lattanaamainen piskisi puraisi minua kerran reidestä. Olen vakuuttunut siitä että se ei ollut vahinko. Jos olisin sairastunut vesikauhuun, olisin haastanut sinut oikeuteen
Kun olimme viisitoista, meinasin suudella sinua mutta sinä nauroit minulle päin naamaa. Kuvittelit olevasi minun yläpuolellani, sillä olit aina luokan parhain ja minä huonoin
Olet ylimielinen
En ole koskaan oikeasti pitänyt sinusta
Meidän pitäisi jakaa sama takapiha, mutta sinä viet aina koko tilan pyykkeinesi. Minulla ei erityisemmin kiinnosta viettää iltapäivää rintaliiviesi kanssa
Sinulla on surkea musiikkimaku
Et yritä edes hillitä koiraasi kakkimasta pihakeinuni viereen
Varastit minulta aina pienenä polkupyöräni. En ole antanut sinulle vieläkään anteeksi
Käytät aina hirveän värisiä verhoja. En edes välitä sisustuksesta, mutta verhosi ovat suorastaan rikollisen rumia
Lattanaamainen piskisi puraisi minua kerran reidestä. Olen vakuuttunut siitä että se ei ollut vahinko. Jos olisin sairastunut vesikauhuun, olisin haastanut sinut oikeuteen
Kun olimme viisitoista, meinasin suudella sinua mutta sinä nauroit minulle päin naamaa. Kuvittelit olevasi minun yläpuolellani, sillä olit aina luokan parhain ja minä huonoin
Olet ylimielinen
En ole koskaan oikeasti pitänyt sinusta
Meidän pitäisi jakaa sama takapiha, mutta sinä viet aina koko tilan pyykkeinesi. Minulla ei erityisemmin kiinnosta viettää iltapäivää rintaliiviesi kanssa
20.6.2018
Minun mieleni on valkeaa paperia
tyhjä, niin helposti tuhansina palasina.
Ajatukseni lentävät tuulen mukana
ne kulkevat paikoissa, jonne aika ei ehdi.
Kuljen ihmisten keskellä
- en heidän kanssaan -
ja he kulkevat minun ohitseni katse käännettynä.
En ole osa heitä
en tiedä minne itse kuulun,
mutta he kaikki kuuluvat minulle
lopulta.
Silmäni näkevät tähdet
taivaalla ja sydämen syvyyksissä
Ne jotka tanssivat veden päällä ja tuntuvat poltteena rinnassa
ahdistuksena
pakko päästä jonnekkin
tehdä jotakin
jokainen sydämensykäys vie vääjäämättömästi lähemmäs rajaa,
lähemmäs minua.
Kunpa tietäisin miltä se tuntuu.
Jos en olisi tuhat osaa
poissa ajasta ja paikasta.
Voisin tuntea mitä on rakkaus tai suru
ensisuudelma tai jäähyväiset.
Miltä tuntuu lähteä pois ja jättää kaikki taakseen.
tyhjä, niin helposti tuhansina palasina.
Ajatukseni lentävät tuulen mukana
ne kulkevat paikoissa, jonne aika ei ehdi.
Kuljen ihmisten keskellä
- en heidän kanssaan -
ja he kulkevat minun ohitseni katse käännettynä.
En ole osa heitä
en tiedä minne itse kuulun,
mutta he kaikki kuuluvat minulle
lopulta.
Silmäni näkevät tähdet
taivaalla ja sydämen syvyyksissä
Ne jotka tanssivat veden päällä ja tuntuvat poltteena rinnassa
ahdistuksena
pakko päästä jonnekkin
tehdä jotakin
jokainen sydämensykäys vie vääjäämättömästi lähemmäs rajaa,
lähemmäs minua.
Kunpa tietäisin miltä se tuntuu.
Jos en olisi tuhat osaa
poissa ajasta ja paikasta.
Voisin tuntea mitä on rakkaus tai suru
ensisuudelma tai jäähyväiset.
Miltä tuntuu lähteä pois ja jättää kaikki taakseen.
23.6.2018
En tiedä, miten päädyin tänne. Avaruus ympärilläni täynnä tyhjyyttä, asteroidi allani hädin tuskin kykenevä houkuttelemaan jalkojani pysymään sen pinnalla. Elämä, johon synnyin oli aivan erilainen kuin tämä lainsuojattomuus ja hämäräpuuhat jossain muun ihmiskunnan selän takana. Minun elämäni olisi pitänyt olla täynnä kameran välkähdyksiä, juhlia ja ylellisyyttä. Minusta olisi pitänyt leipoa johtaja; ehkä senaatin jäsen, presidentti jollekin pienelle kolonisaatiolle uudella planeetalla tai jopa jonkin planeettojenvälisen suuryrityksen johtohahmo. Sen sijaan en ole nähnyt ketään muuta ihmistä kolmeen vuoteen kuin muun Mustan aineen miehistön. Päiväni ovat täynnä harmaata valoa ja harmaata kiveä, kun poraamme yhä uusia ja uusia tunneleita löytääksemme viimeisetkin rippeet arvometalleista ennen kuin jatkamme matkaa johonkin seuraavaan syrjäiseen paikkaan.
Voisin esittää uhria ja sanoa, että minulla ei ollut osaani tässä kaikessa. Ehkä lapsuudessani kerrottiin liikaa tarinoita romantiikasta tai jännittävistä avaruussodista. Ehkä vanhempani eivät kasvattaneet minua kunnolla, joten se osa, johon minun olisi pitänyt kasvaa, ei kiinnostanut minua alunperinkään niin paljon kuin olisi pitänyt. Sen jälkeen ei kai voinut olla muuta kuin sallimusta, että suurin osa matkarahoistani ryöstettiin ennen kuin pääsin alukselle, jolla minun oli määrä matkata planeetalle, jolla olisin voinut liittyä rauhanturvaajajoukkoihin. Sallimus oli kai sekin, että Musta Aine oli juuri silloin saapunut paikalle ja kapteeni oli valmis ottamaan minut pienestä maksusta kyytiinsä ja heittämään minut lähemmäs määränpäätäni. Ja ei mikään muu kuin jokin ylempi voima voinut olla osana siinä, että koko rauhanturvaajajärjestö romahti sillä aikaa, kun olin matkalla, eikä minulla ollut enää mitään joukkoja, joihin olisin voinut liittyä, kun viimein pääsin määränpäähäni.
Voisin myös sanoa, että tein kaiken rakkaudesta. Miten muka olisin voinut olla rakastumatta Mustan aineen kapteenin tyttäreen, sillä hän oli itsevarmoin ja nokkelin olento, jonka olin koskaan elämässäni tavannut. Siksi olin sokea ja seurasin häntä kuin uskollinen koira, vaikka hän moneen otteeseen nauroikin typeryydelleni. Ajauduin siis rakkaudesta yhä syvemmälle ja syvemmälle alamaailmaan ja uusiin kokemuksiin, joita hän eteeni toi. Ja lopulta hän petti minut sekä koko Mustan aineen miehistön, sillä hän oli nokkeluutensa lisäksi niin häikäilemätön, että paremman tilaisuuden avautuessa hän ei epäröinyt karistaa meidän tomujamme kengistään. Mutta hänen häikäilemättömyytensähän oli ollut vain yksi syy lisää tarrautua täyttä päätä hänen verkkoihinsa.
Niin, muitakin syitä voisi olla. Kostonhimo, itsekkyys. Ehkä halusin hiukan kokeilla, miltä tuntuisi kasvattaa oma omaisuutensa pikku hiluista. Luultavasti kaiken pohjalla oli minun seikkailunhaluni. Ikävä vain, ettei se sovi yhteen muitten luonnepiirteitteni kanssa, vaikka onkin yksi voimakkaimmistani.
Niin, en tiedä miten päädyin tänne. Ehkä se oli kohtalo. Ehkä olen osa jotakin suurempaa tai tulevaisuuteni on vielä edessäni. En kuitenkaan ole kovin toiveikas.
Voisin esittää uhria ja sanoa, että minulla ei ollut osaani tässä kaikessa. Ehkä lapsuudessani kerrottiin liikaa tarinoita romantiikasta tai jännittävistä avaruussodista. Ehkä vanhempani eivät kasvattaneet minua kunnolla, joten se osa, johon minun olisi pitänyt kasvaa, ei kiinnostanut minua alunperinkään niin paljon kuin olisi pitänyt. Sen jälkeen ei kai voinut olla muuta kuin sallimusta, että suurin osa matkarahoistani ryöstettiin ennen kuin pääsin alukselle, jolla minun oli määrä matkata planeetalle, jolla olisin voinut liittyä rauhanturvaajajoukkoihin. Sallimus oli kai sekin, että Musta Aine oli juuri silloin saapunut paikalle ja kapteeni oli valmis ottamaan minut pienestä maksusta kyytiinsä ja heittämään minut lähemmäs määränpäätäni. Ja ei mikään muu kuin jokin ylempi voima voinut olla osana siinä, että koko rauhanturvaajajärjestö romahti sillä aikaa, kun olin matkalla, eikä minulla ollut enää mitään joukkoja, joihin olisin voinut liittyä, kun viimein pääsin määränpäähäni.
Voisin myös sanoa, että tein kaiken rakkaudesta. Miten muka olisin voinut olla rakastumatta Mustan aineen kapteenin tyttäreen, sillä hän oli itsevarmoin ja nokkelin olento, jonka olin koskaan elämässäni tavannut. Siksi olin sokea ja seurasin häntä kuin uskollinen koira, vaikka hän moneen otteeseen nauroikin typeryydelleni. Ajauduin siis rakkaudesta yhä syvemmälle ja syvemmälle alamaailmaan ja uusiin kokemuksiin, joita hän eteeni toi. Ja lopulta hän petti minut sekä koko Mustan aineen miehistön, sillä hän oli nokkeluutensa lisäksi niin häikäilemätön, että paremman tilaisuuden avautuessa hän ei epäröinyt karistaa meidän tomujamme kengistään. Mutta hänen häikäilemättömyytensähän oli ollut vain yksi syy lisää tarrautua täyttä päätä hänen verkkoihinsa.
Niin, muitakin syitä voisi olla. Kostonhimo, itsekkyys. Ehkä halusin hiukan kokeilla, miltä tuntuisi kasvattaa oma omaisuutensa pikku hiluista. Luultavasti kaiken pohjalla oli minun seikkailunhaluni. Ikävä vain, ettei se sovi yhteen muitten luonnepiirteitteni kanssa, vaikka onkin yksi voimakkaimmistani.
Niin, en tiedä miten päädyin tänne. Ehkä se oli kohtalo. Ehkä olen osa jotakin suurempaa tai tulevaisuuteni on vielä edessäni. En kuitenkaan ole kovin toiveikas.
25.6.2018
Te ette muista, milloin tapasitte ensimmäisen kerran. Äitinne olivat olleet jo nuorina tyttöinä sydänystäviä, joten oli tottakai luonnollista, että kumpikin nuori äiti toi lapsensa mukanaan mennessään tervehtimään toista. Teistä tuli siis läheiset kuin sisarukset: te kinasitte, leikitte yhdessä, lainailitte häpeämättä toistenne tavaroita ja vierailitte suurempia lupia tarvitsematta toistenne luona. Äidit tiesivät, että missä toinen teistä kulki, mitä varmimmin toinenkin oli paikalla.
Luulen, että äitienne kesken saattoi joskus varhaisessa vaiheessa olla puhetta siitä, että entä jos noista lapsista vielä joskus tulisi pari, eikö olisi söpöä. Olen kuitenkin varma, että jos joskus asiasta keskusteltiin, se vaipui unhoon ajan kanssa. Ei teidän suhteenne vaikuttanut ollenkaan sellaiselta, että teistä olisi koskaan tullut mitään sen enempää kuin ystävykset. Te kasvoitte yhdessä ja vaikka kumpikin sai ajan kanssa pienempiä sisaruksia ja muita tovereita, kykenitte aina alitajuisesti luottamaan siihen, että toinen olisi tukena, tapahtui mitä tahansa.
Sitten te olittekin jo kasvaneet. Eteen tulivat äkkiä vaivalloiset teinivuodet: toinen teistä alkoi seurustelemaan ja toinen kamppaili vanhempiensa kanssa. Rupesitte yhä enemmän näyttämään yöltä ja päivältä, kun toinen loisti koulussa sekä laajan ystäväpiirin keskellä ja toinen itki suljettujen ovien takana tuskaansa saksien terään. Silti ette etääntyneet. Kaikkein pahimpina aikoinakaan ette epäröineet avata ikkunaa, jos siihen heitettiin kävyllä niin kuin ennen vanhaan. Vaikka toinen näyttikin elävän aivan eri maailmassa, saatoitte siltikin kipaista vaikka keskellä yötä poreammeeseen juttelemaan tuntikausiksi iloisista ja surullisista jutuista. Se oli se asia, joka taisi pelastaa teidät kummatkin. Toinen oli aina siinä kun tarvitsi.
Sitten sekään asia ei enää ollut kiveen hakattu. Sillä vuodet vierivät ja vaikka elämänvirrat lopulta asettuvat omiin uomiinsa alkuhankaluuksista huolimatta, nuo uomat eivät enää teidänkään kohdallanne kulkeneet rinnakkain, niin kuin ne olivat jo lähes parikymmentä vuotta kulkeneet. Eteen tuli yliopisto ja työt, elämä toisilla paikkakunnilla. Suritte sitä yhdessä ja vannoitte pitävänne yhteyttä. Niin kävikin, sillä toisille tekstailu esimerkiksi koulun juoruista tai työpaikan noloista kommelluksista oli teille pakoportti siihen turvalliseen paikkaan, jonka olitte yhdessä luoneet.
Silti kaikki ei ollut enää samanlaista kuin ennen. Kun toinen teistä sanoi, että oli vihdoinkin löytänyt itselleen kumppanin, johon oli toden teolla rakastunut, toinen tunsi äkkiä olonsa ontoksi. Se yllätti; mikä tämä tunne oikein oli? Eikö ystävä mukamas ansainnut onnea kaikkien näiden vuosien jälkeen? Tunne oli ehkä mustasukkaisuutta tai ehkä surua. Se saattoi olla myös menetyksen kauhua, sillä jos toinen teistä lopulta löytäisi oikeasti jonkun, se saattaisi tarkoittaa viimeinkin teidän ystävyytenne hälvenemistä.
Oli mitä oli, se tunne lopulta rikkoi teidän välinne yhä vain pahemmin. Enää ette voineet keskustella aivan kaikesta. Liian myöhään huomasitte, että noiden sanomattomien asioiden lisääntyessä yhä enemmäksi ja enemmäksi, ne kasvattivat välillenne yhä suurempaa ja suurempaa rotkoa. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos asiat olisivat jatkuneet samalla tavalla. Ehkä olisitte lopulta jättäneet viimeisenkin viestin kirjoittamatta tai peruneet vielä viimeisen sovitun tapaamisen keksittyjren kiireiden takia. Mutta teidän elämänne törmäsivät yhtäkkiä päistikkaa toisiinsa, odottamatta. Näitte yllättäen kadulla toisenne kävelemässä ja pysähdyitte. Katselitte toisianne ja sulattelitte kaikkia niitä muutoksia, joita toisessa oli tapahtunut erossa olon aikana. Ja äkkiä nauroitte, sillä synkästä oli jotenkin onnistunut tulemaan valoisa ja valoisassa oli nyt enemmänkin kuin aavistus synkkyyttä. Roolinne olivat vaihtuneet kuin mestarivarkaan käden käänteessä.
Te menitte kahville. Juttelitte. Nauroitte. Tunsitte, että toinen oli samaan aikaan yhä se sama vanha ja täysin uusi ihminen. Jatkoitte matkaanne yhdessä, sillä vielä oli niin paljon keskusteltavaa. Lopulta ei ollut enää muuta juteltavaa, kuin juopa välillänne. Se sai aikaan hiljaisen hetken, mutta lopulta toisen teistä oli pakko tunnustaa, mikä sen oli aiheuttanut. Erossa oleminen oli ollut jo tarpeeksi pahaa - jos tunnustaminen olikin riski, se ei ollut yhtä synkkä vaihtoehto kuin elämän jatkaminen sanomatta sanaakaan.
Toinen teistä ei saanut ensiksi sanaa suustaan, sillä ne olivat siirtyneet kaikki toisen huulille ja tulvivat nyt sieltä ulos. Ja nuo sanat muuttivat teidän molempien elämän. Sillä te löysitte taas niiden kautta toisenne, vaikka olitte melkein kadottaneet itsenne. Jos joistakin ihmisistä voi sanoa, että heidät on luotu yhteen, niin teistä, sillä niinhän juuri olikin. Te olitte kasvaneet yhdessä ja samalla haudanneet toisiinna palasen itseänne. Niin kuin jin ja jang, te olitte saman kolikon kaksi puolta - ja viimein te saatoitte itsekin nähdä sen.
Luulen, että äitienne kesken saattoi joskus varhaisessa vaiheessa olla puhetta siitä, että entä jos noista lapsista vielä joskus tulisi pari, eikö olisi söpöä. Olen kuitenkin varma, että jos joskus asiasta keskusteltiin, se vaipui unhoon ajan kanssa. Ei teidän suhteenne vaikuttanut ollenkaan sellaiselta, että teistä olisi koskaan tullut mitään sen enempää kuin ystävykset. Te kasvoitte yhdessä ja vaikka kumpikin sai ajan kanssa pienempiä sisaruksia ja muita tovereita, kykenitte aina alitajuisesti luottamaan siihen, että toinen olisi tukena, tapahtui mitä tahansa.
Sitten te olittekin jo kasvaneet. Eteen tulivat äkkiä vaivalloiset teinivuodet: toinen teistä alkoi seurustelemaan ja toinen kamppaili vanhempiensa kanssa. Rupesitte yhä enemmän näyttämään yöltä ja päivältä, kun toinen loisti koulussa sekä laajan ystäväpiirin keskellä ja toinen itki suljettujen ovien takana tuskaansa saksien terään. Silti ette etääntyneet. Kaikkein pahimpina aikoinakaan ette epäröineet avata ikkunaa, jos siihen heitettiin kävyllä niin kuin ennen vanhaan. Vaikka toinen näyttikin elävän aivan eri maailmassa, saatoitte siltikin kipaista vaikka keskellä yötä poreammeeseen juttelemaan tuntikausiksi iloisista ja surullisista jutuista. Se oli se asia, joka taisi pelastaa teidät kummatkin. Toinen oli aina siinä kun tarvitsi.
Sitten sekään asia ei enää ollut kiveen hakattu. Sillä vuodet vierivät ja vaikka elämänvirrat lopulta asettuvat omiin uomiinsa alkuhankaluuksista huolimatta, nuo uomat eivät enää teidänkään kohdallanne kulkeneet rinnakkain, niin kuin ne olivat jo lähes parikymmentä vuotta kulkeneet. Eteen tuli yliopisto ja työt, elämä toisilla paikkakunnilla. Suritte sitä yhdessä ja vannoitte pitävänne yhteyttä. Niin kävikin, sillä toisille tekstailu esimerkiksi koulun juoruista tai työpaikan noloista kommelluksista oli teille pakoportti siihen turvalliseen paikkaan, jonka olitte yhdessä luoneet.
Silti kaikki ei ollut enää samanlaista kuin ennen. Kun toinen teistä sanoi, että oli vihdoinkin löytänyt itselleen kumppanin, johon oli toden teolla rakastunut, toinen tunsi äkkiä olonsa ontoksi. Se yllätti; mikä tämä tunne oikein oli? Eikö ystävä mukamas ansainnut onnea kaikkien näiden vuosien jälkeen? Tunne oli ehkä mustasukkaisuutta tai ehkä surua. Se saattoi olla myös menetyksen kauhua, sillä jos toinen teistä lopulta löytäisi oikeasti jonkun, se saattaisi tarkoittaa viimeinkin teidän ystävyytenne hälvenemistä.
Oli mitä oli, se tunne lopulta rikkoi teidän välinne yhä vain pahemmin. Enää ette voineet keskustella aivan kaikesta. Liian myöhään huomasitte, että noiden sanomattomien asioiden lisääntyessä yhä enemmäksi ja enemmäksi, ne kasvattivat välillenne yhä suurempaa ja suurempaa rotkoa. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos asiat olisivat jatkuneet samalla tavalla. Ehkä olisitte lopulta jättäneet viimeisenkin viestin kirjoittamatta tai peruneet vielä viimeisen sovitun tapaamisen keksittyjren kiireiden takia. Mutta teidän elämänne törmäsivät yhtäkkiä päistikkaa toisiinsa, odottamatta. Näitte yllättäen kadulla toisenne kävelemässä ja pysähdyitte. Katselitte toisianne ja sulattelitte kaikkia niitä muutoksia, joita toisessa oli tapahtunut erossa olon aikana. Ja äkkiä nauroitte, sillä synkästä oli jotenkin onnistunut tulemaan valoisa ja valoisassa oli nyt enemmänkin kuin aavistus synkkyyttä. Roolinne olivat vaihtuneet kuin mestarivarkaan käden käänteessä.
Te menitte kahville. Juttelitte. Nauroitte. Tunsitte, että toinen oli samaan aikaan yhä se sama vanha ja täysin uusi ihminen. Jatkoitte matkaanne yhdessä, sillä vielä oli niin paljon keskusteltavaa. Lopulta ei ollut enää muuta juteltavaa, kuin juopa välillänne. Se sai aikaan hiljaisen hetken, mutta lopulta toisen teistä oli pakko tunnustaa, mikä sen oli aiheuttanut. Erossa oleminen oli ollut jo tarpeeksi pahaa - jos tunnustaminen olikin riski, se ei ollut yhtä synkkä vaihtoehto kuin elämän jatkaminen sanomatta sanaakaan.
Toinen teistä ei saanut ensiksi sanaa suustaan, sillä ne olivat siirtyneet kaikki toisen huulille ja tulvivat nyt sieltä ulos. Ja nuo sanat muuttivat teidän molempien elämän. Sillä te löysitte taas niiden kautta toisenne, vaikka olitte melkein kadottaneet itsenne. Jos joistakin ihmisistä voi sanoa, että heidät on luotu yhteen, niin teistä, sillä niinhän juuri olikin. Te olitte kasvaneet yhdessä ja samalla haudanneet toisiinna palasen itseänne. Niin kuin jin ja jang, te olitte saman kolikon kaksi puolta - ja viimein te saatoitte itsekin nähdä sen.
26.6.2018
Kun koko elämänsä on elänyt tuuliajolla
- ankkuritta huuhtoutuen rannasta rantaan
etsien sitä tuttua satamaa
jonka olemassaolosta ei edes ole varma -
sitä tuntee itsensä niin pieneksi
ja pelkää.
Kun joka puolelta sanotaan, ettei teistä ole miksikään
Menkää pois
Luulisi että yhdistymme ja tulemme toisissamme vahvoiksi
Mutta tutuissakin silmissä näimme aina vain uuden vieraan
uuden kieltäjän
uuden suljetun oven
ja käänsimme selkämme ja jatkoimme matkaa syvemmälle yöhön.
Siksi sydämeni itkee samaan aikaan kun se huutaa riemusta
kun se sykkii ilosta mutta ei kuule vastakaikua.
Siksi minun on lähdettävä pian taas
vaikka edessäni seisoo tuttu laituri
ei tällä kertaa harhakuva.
Sillä laiturilla ei ole ketään
ei kukaan ole leipomassa leipää
tai paimentamassa lehmiä hakaan.
Sillä ei ole mitään iloa kulkea kotiportista sisään
tai sytyttää tulta uuniin
jos olen ainoa, joka niin tekee.
Sillä ei kotia tee se paikka vaan ne ihmiset
ne hymyt ja lämpimät sanat
lempeä ohjaus
olemme tässä yhdessä.
Siksi tämä hiljaisuus kaikuu kymmenkertaisena
ja käskee minua jatkamaan matkaa.
Vielä yksi askel
ja sen jälkeen toinen.
Ehkä sitten lopulta voi palata kotiin.
- ankkuritta huuhtoutuen rannasta rantaan
etsien sitä tuttua satamaa
jonka olemassaolosta ei edes ole varma -
sitä tuntee itsensä niin pieneksi
ja pelkää.
Kun joka puolelta sanotaan, ettei teistä ole miksikään
Menkää pois
Luulisi että yhdistymme ja tulemme toisissamme vahvoiksi
Mutta tutuissakin silmissä näimme aina vain uuden vieraan
uuden kieltäjän
uuden suljetun oven
ja käänsimme selkämme ja jatkoimme matkaa syvemmälle yöhön.
Siksi sydämeni itkee samaan aikaan kun se huutaa riemusta
kun se sykkii ilosta mutta ei kuule vastakaikua.
Siksi minun on lähdettävä pian taas
vaikka edessäni seisoo tuttu laituri
ei tällä kertaa harhakuva.
Sillä laiturilla ei ole ketään
ei kukaan ole leipomassa leipää
tai paimentamassa lehmiä hakaan.
Sillä ei ole mitään iloa kulkea kotiportista sisään
tai sytyttää tulta uuniin
jos olen ainoa, joka niin tekee.
Sillä ei kotia tee se paikka vaan ne ihmiset
ne hymyt ja lämpimät sanat
lempeä ohjaus
olemme tässä yhdessä.
Siksi tämä hiljaisuus kaikuu kymmenkertaisena
ja käskee minua jatkamaan matkaa.
Vielä yksi askel
ja sen jälkeen toinen.
Ehkä sitten lopulta voi palata kotiin.
26.6.2018
Ihmiselle on usein helpompaa luovuttaa ja asettua uhrin rooliin. Kun vastuu on jollakulla muulla, ei joudu kohtaamaan omia virheitä ja pelkoja, vaan voi suojautua sillä tavoin pelottavilta ja uusilta tilanteilta.
Joskus ihminen on täysin kykenemätön näkemään itsessään vikoja ja virheitä saatika hyväksymään ne omana ihmisyytenään. Usein silloin juuri ne omat kipeät kohdat nähdään kymmenkertaisina toisissa ihmisissä ja käännytään helposti syyttämään muita. Joskus ihminen taas sulkeutuu omaan kotiloonsa ja pelkää olevansa liiankin virheellinen ja rypee itsesäälissä. Kun itsensä leimaa helposti särkyväksi tuo jonkinlaista nautintoa, kun toisille ihmisille saa näyttää pahan olonsa silloin kun itsestä tuntuu edes hieman ahdistuneelta.
Me kaikki olemme virheellisiä. Mutta silti maailma pyörii radallaan ja aurinko nousee aina idästä ja laskee länteen. Virheellisyys on osa meitä, uskaltaisin jopa sanoa, että sen merkitys on valtavan suuri. Virheellisyyden takia me olemme ihmisiä - se antaa meille tilaisuuden ja tarpeen oppia. Jos vene vuotaa sadasta kohdasta, onhan aina järkevämpää paikata uusi vuotokohta aina kun se ilmenee kuin antaa veneen vajota keskelle järveä.
Toinen asia, joka meistä tekee ihmisiä liittyy myös virheisiin; se on itseluottamus. Me luotamme siihen, että vaikka meissä tuntuu olevan loputtomiin asti vikoja, osa niistä sellaisia joihin emme voi edes itse vaikuttaa, me kykenemme ylittämään nuo virheet ja jatkamaan elämäämme. Voimme helposti mieltää itsemme heikoiksi, mutta meihin kaikkiin on rakennettu jo ennen syntymää ainekset siihen, että tulemme sinuiksi itsemme kanssa ja pääsemme oikeasti nauttimaan elämästä. Aina me emme itse sitä kykyä pysty löytämään, mutta se on silti jossain sielumme syvyyksissä, usko pois.
Oletko esimerkiksi koskaan nähnyt vanhusta, joka on vielä epävarma itsestään? Minä en ainakaan. Vaikka saatat olla yhä virheittesi peitossa, usein ainoa ainesosa, jota enää tarvitset niiden ylipääsemiseen on aika. Ihmiset, jotka ovat eläneet pitkään tietävät, että he ansaitsevat tilan ympärillään; että heillä on oikeus jokaiseen keuhkolliseen ilmaan jota he hengittävät ja kaikki ne päivät, jotka he ovat eläneet, ovat kasvattaneet heidän tuntemustaan itsestään. Nuo asiat eivät liity mitenkään siihen, että he ovat ehtineet kasvaa vanhoiksi. Ne liittyvät siihen, että he ovat ihmisiä, ja sen kautta heillä on oikeus elämään ja virheisiin. Heillä on vain ollut enemmän aikaa huomata se.
Vaikka joskus voi tuntua kipeältä, se ei ole loppu. Vaikka joskus vihaiskin sitä ihmistä, joka katsoo peilistä takaisin, se ei ole juuri se sävel, jonka on pakko soida koko loppuelämän ajan. Teissä kaikissa on ainekset siihen, että kykenette rakentamaan itsestänne parhaan virheellisen, ihmismäisen version. Pelkistä aineksista ei kuitenkaan tule valmista leipää, vaan lopputulokseen pääseminen vaatii työtä. Älä siis epäröi tarttua haasteeseen, vaikka pelottaisikin. Sillä loppujen lopuksi ei tarvitse muuta tehdä kuin luottaa itseensä.
Joskus ihminen on täysin kykenemätön näkemään itsessään vikoja ja virheitä saatika hyväksymään ne omana ihmisyytenään. Usein silloin juuri ne omat kipeät kohdat nähdään kymmenkertaisina toisissa ihmisissä ja käännytään helposti syyttämään muita. Joskus ihminen taas sulkeutuu omaan kotiloonsa ja pelkää olevansa liiankin virheellinen ja rypee itsesäälissä. Kun itsensä leimaa helposti särkyväksi tuo jonkinlaista nautintoa, kun toisille ihmisille saa näyttää pahan olonsa silloin kun itsestä tuntuu edes hieman ahdistuneelta.
Me kaikki olemme virheellisiä. Mutta silti maailma pyörii radallaan ja aurinko nousee aina idästä ja laskee länteen. Virheellisyys on osa meitä, uskaltaisin jopa sanoa, että sen merkitys on valtavan suuri. Virheellisyyden takia me olemme ihmisiä - se antaa meille tilaisuuden ja tarpeen oppia. Jos vene vuotaa sadasta kohdasta, onhan aina järkevämpää paikata uusi vuotokohta aina kun se ilmenee kuin antaa veneen vajota keskelle järveä.
Toinen asia, joka meistä tekee ihmisiä liittyy myös virheisiin; se on itseluottamus. Me luotamme siihen, että vaikka meissä tuntuu olevan loputtomiin asti vikoja, osa niistä sellaisia joihin emme voi edes itse vaikuttaa, me kykenemme ylittämään nuo virheet ja jatkamaan elämäämme. Voimme helposti mieltää itsemme heikoiksi, mutta meihin kaikkiin on rakennettu jo ennen syntymää ainekset siihen, että tulemme sinuiksi itsemme kanssa ja pääsemme oikeasti nauttimaan elämästä. Aina me emme itse sitä kykyä pysty löytämään, mutta se on silti jossain sielumme syvyyksissä, usko pois.
Oletko esimerkiksi koskaan nähnyt vanhusta, joka on vielä epävarma itsestään? Minä en ainakaan. Vaikka saatat olla yhä virheittesi peitossa, usein ainoa ainesosa, jota enää tarvitset niiden ylipääsemiseen on aika. Ihmiset, jotka ovat eläneet pitkään tietävät, että he ansaitsevat tilan ympärillään; että heillä on oikeus jokaiseen keuhkolliseen ilmaan jota he hengittävät ja kaikki ne päivät, jotka he ovat eläneet, ovat kasvattaneet heidän tuntemustaan itsestään. Nuo asiat eivät liity mitenkään siihen, että he ovat ehtineet kasvaa vanhoiksi. Ne liittyvät siihen, että he ovat ihmisiä, ja sen kautta heillä on oikeus elämään ja virheisiin. Heillä on vain ollut enemmän aikaa huomata se.
Vaikka joskus voi tuntua kipeältä, se ei ole loppu. Vaikka joskus vihaiskin sitä ihmistä, joka katsoo peilistä takaisin, se ei ole juuri se sävel, jonka on pakko soida koko loppuelämän ajan. Teissä kaikissa on ainekset siihen, että kykenette rakentamaan itsestänne parhaan virheellisen, ihmismäisen version. Pelkistä aineksista ei kuitenkaan tule valmista leipää, vaan lopputulokseen pääseminen vaatii työtä. Älä siis epäröi tarttua haasteeseen, vaikka pelottaisikin. Sillä loppujen lopuksi ei tarvitse muuta tehdä kuin luottaa itseensä.
29.6.2018
Sinä yönä, jona Lumikki syntyi, taivas purki raivoaan pahimpana lumimyräkkänä, joka oli nähty vuosikymmeniin. Lumikin äiti, Eden ei siitä toki kärsinyt maatessaan ihmispalvelijoittensa hoivattavana synnytysvuoteellaan, mutta jos joku olisi katsonut kattohuoneiston ikkunoista alas, alhaalla ja ympärillä ei olisi näkynyt muuta kuin valkeaa raivoavaa tuiskua. Ympäröitsevä maailma oli kuin tyystin kadonnut, aivan kuten Edenin isä, Cain, oli tahtonut rakennuttaessaan tämän taivaisiin syöksyvän keihään muiden pilvenpiirtäjien keskelle. Muut perheet olivat kyllä yrittäneet päästä yhtä ylös kuin Mulinellon perhe, mutta kilpailijoitten yritykset kalpenivat aina tuon tornin solakan hahmon rinnalla.
Lumikki oli kaunis heti syntyessään. Hänen hiuksensa olivat mustinta mustaa, yhtä mustaa kuin hänen silmänsä, iho oli valkeinta posliinia ja huulet punaiset kuin ruusunlehti tai tuore veri. Hänessä oli kuitenkin yksi anteeksi antamaton vika. Hänen sydämensä löi. Mulinellon suvulle se tarkoitti katastrofia: Eden, perheen kruununjalokivi oli sekaannuttanut itsensä ihmisiin ja synnyttänyt kauhistuksista kauheimman - puoliverisen.
Eden ei kuitenkaan kyennyt puolustamaan tekojensa seurauksia, sillä tuo luminen yö oli myös hänen kuolinyönsä. Hän ei enää noussut vuoteeltaan ja lopulta nälästä parkuva Lumikki piti kammeta irti äitinsä lopullisesti jähmettyneistä sormista.
Kuka tahansa järkevä perheenpää olisi tässä vaiheessa hankkiutunut eroon puoliverisestä lapsesta. Cain kuitenkin katsoi eteensä tuotua itkevää vauvaa ja näki pelosta tärisevän ihmiskätilön käsissä sukunsa tulevaisuuden. Jos Mulinellon perhe hävittäisi lapsen nyt, se osoittaisi heikkoutta. Ja Mulinellot eivät missään nimessä olleet heikkoja. Mikä muille perheille olisi ollut varma tuho nostaisi nyt Mulinellot vain yhä enemmän tapetille - muut kyllä parjaisivat heitä sydämensä kyllyydestä tilaisuuden saatuaan, mutta mitä hirmumyrsky välittäisi lehtien kahinasta?
Siksi Lumikki siis säästyi ja sai nimensä tuon lumimyrskyisen yön mukaaan - oikeaa suvun nimeä hän ei ollut sentään ansainnut. Ei hän tietenkään korkeassa asemassa ollut, vaan halveksittu niin sukulaistensa kuin palvelijoittenkin taholta. Yli puolen vuosisadan leskielämän jälkeen Cain itse nai uudelleen, alemmassa suvussa eläneen rakastajattarensa ja Mulinellon suvulla oli taas toivetta saada uusi perillinen. Kunnollinen perillinen.
Cainin uusi vaimo, Rhea, sai pian kylmän ja julman maineen Valkeassa tornissa. Hän ei välittänyt ihmispalvelijoitten hengestä hiekanmurun vertaa ja saattoi pelkkää tylsistymistään tappaa palvelijan jonkin pienen virheen tähden. Hän oli hyvin fokusoitunut omaan ulkonäköönsä ja esimerkiksi kylpi joka aamu nuorten naisten veressä ja tuoreessa maidossa. Cain katsoi vaimonsa julmuutta, rahankulutusta ja palvelijoitten pelottelua läpi sormiensa - eihän muulla kuin uudella perillisellä ollut väliä.
Pahimmin Rhea kuitenkin kiusasi Lumikkia. Se oli hänelle harrastus; hän halveksui tyttöä joka käänteessä ja kuritti Lumikkia fyysisesti vain nauraakseen sitten sille, kuinka hitaasti hauraat ihmisluut oikein parantuivat. Kidutus vain paheni sitä mukaa, kun Lumikki vuosi vuodelta vain kaunistui eikä Rhea toiveista huolimatta saanut lasta. Syystäkin Lumikista kasvoi hyvin säikky ja sisäänpäinsuuntautunut lapsi, jonka sisällä oli enemmän katkeruutta ja vihaa ympäröivää maailmaa kohtaan kuin olisi osannut edes kuvitella.
Sitten tuli päivä, jolloin Cain jäi kiinni pimeämmistä toimistaan. Jokainen kunnollinen vampyyrisuku harrasti tietenkin laitonta kauppaa - miten muuten kaikki olisi kustannettu? - mutta vihdoin ja viimein joku Mulinellon kilpailijoista sai koottua tarpeeksi todistusaineistoa, jotta Cain Mulinello saatettiin ottaa neuvoston eteen. Ja jokainen tietää, mitä neuvoston eteen joutuminen tarkoittaa; elävänä siitä tornista ei enää astuta.
Kun Rhea sai viestin Valkeaan torniin, että Cain oli tuomittu kuolemaan laittomasta ihmiskaupasta ja rahanpesusta, hän ei ajatellut heti sitä, miten hän saisi pelastettua rahatilanteen ja maineensa mahdollisimman vähillä vahingoilla. Hänen ensimmmäinen ajatuksensa oli tappaa Lumikki - sillä koko Mulinellon omaisuus kuului nyt tuolle ruipelolle. Jos joku muu, kuin Rhea edes olisi muistanut enää hänen olemassaoloaan. Mutta sitä mahdollisuutta Rhea ei voinut sallia. Hän oli kiivennyt aateliston tikkailla omin voimin huipulle asti - hän ansaitsi omaisuuden ja arvoasemansa.
Siksi hän kutsui luokseen luotto-orjansa, Metsästäjän. Rhea omisti lukuisia puoliverisiä, mutta Metsästäjä oli hänen suosikkinsa, sillä mikään ei ollut hänen kykyjensä ulkopuolella ja hän oli komeakin katsella.
"Vie Lumikki kenenkään huomaamatta alas tornista, kuöjeta hänet Alamaailmaan ja tapa hänet. Lumikki ei saa jäädä eloon eikä meitä saa yhdistää hänen murhaansa. Syyttäkööt neuvosto siis sitä roskasakkia. Ja ota hänen sydämensä minulle, jotta voin syödä sen ja imeä hänen olemuksensa itseeni," Rhea käski. Metsästäjä vain nyökkäsi vaiti valtiattarelleen.
Samana päivänä Lumikki heräsi äkkiä kesken uniensa siihen, että häneen tartuttiin ja joku nosti hänet kovakouraisesti olalleen. Pienestä koostaan huolimatta Lumikki oli yllättävän voimakas, joten hän onnistui rimpuilemaan irti nappaajan otteesta. Hän yritti juosta karkuun, mutta joku tarttui häntä ranteesta. "Lumikki odota! En tahdo sinulle pahaa!" Ääni sanoi.
Lumikki pysähtyi hetkeksi ja se riitti. Metsästäjä onnistui selittämään, että hän aikoi auttaa Lumikin pois tornista. Cain oli kuollut, joten Lumikki oli täysin suojaton. Metsästäjä aikoi salakuljettaa Lumikin Alamaailmaan, ystäviensä luo, josta Lumikki saisi turvapaikan ja työtä. "Ei se paljon ole, mutta parempaa kuin tämä tai orjuus."
Lumikki suostui ehdotukseen, sillä hän ei ollut tyhmä ja tornin ulkopuolinen maailma houkutteli häntä. Niinpä Metsästäjä ja Lumikki hiipivät pois tornista palvelijoitten huomaamatta ja kulkivat päivänvalon tyhjentämän kaupungin läpi Alamaailman hökkelikylään asti.
Alamaailma oli alati muuttuva paikka. Neuvosto järjesti sinne niin usein ratsioita ja siivouksia, että kokonaisia osia siitä hävitettiin aika ajoin täysin. Salaiset torit ja tapaamispaikat vaihtoivat sijaintiaan turvallisin väliajoin ja ihmiset ja olennot, jotka asuttivat häkkelikylää yksinkertaisesti rakensivat asuntonsa minne tahtoivat. Koko paikkaa ei kuitenkaan pistetty pois sen takia, että kaikki vampyyrisuvut, mukaan lukien monet neuvostolaiset olivat riippuvaisia täällä tapahtuvasta pimeästä toiminnasta.
Kun Lumikki ja Metsästäjä kulkivat autioiden katujen läpi, Metsästäjä puristi veistään selkänsä takana epävarmana. Mitään ystäviä Alamaailmassa hänellä ei tietenkään ollut, se oli ollut vain juoni Lumikin hämäämiseksi. Mutta nyt hän ei olisi halunnut tappaa tyttöä - tämä oli jotenkin niin kova, mutta silti täynnä lapsekasta ihmetystä. Metsästäjä näki Lumikissa itsensä. Lopulta Metsästäjä teki päätöksensä, kun Lumikki alkoi jo kysellä ystävien sijaintia. Kun tyttö oli selin häneen, Metsästäjä tainnutti tytön veitsensä kahvalla ja jätti tytön syrjäkadulle makaamaan. Alamaailma huolehtikoon hänestä, Metsästäjä ajatteli, kun hän juoksi pois paikalta etsimään jostakin Rhealle sopivaa ihmisensydäntä.
Kun Lumikki seuraavan kerran heräsi, oli jo pimeää. Hänen päätään jomotti eikä hän heti tajunnut missä oli. Kuitenkin, kun päivän muistot palautuivat mieleen, hän tajusi myös, että hänen lähellään puhuttiin. Hän hyppäsi pystyyn ja tajusi joutuneensa seitsemän hiiden piirittämäksi. Hiidet eivät kuitenkaan olleet vihamielisiä; he olivat vain miettineet olisiko Lumikilla mitään ryöstettävää.
Lumikki ja hiidet keskustelivat hetken ja sitten yksi hiisistä sanoi toiselle kuin ohimennen, että tytöstä voisi olla hyötyä jos se osaisi varastaa. Hiidet nimittäin olivat tunnettuja liukkaista näpeistään, mutta kukaan ei osaisi arvata orjalta näyttävää tyttöä näpistäjäksi. Lumikki suostui kernaasti, vaikka hänet oli juuri petetty yhdestä suunnasta. Hän kuitenkin arvasi, että muuta mahdollisuutta hänellä ei ollut. Seuraava ohitsekulkija ei välttämättä olisi enää yhtä ystävällinen. Ja Metsästäjä saattaisi palata viimeistelemään työnsä.
Niin Lumikista tuli yksi Alamaailman parhaimmista varkaista. Vikkeläsormisin hän ei ehkä ollut, mutta terävän päänsä ansiosta hän saattoi keksiä juonia, joissa oli parempi tulos vähemmällä vaivalla. Ja ryöstettävää hänellä riitti, sillä toinen asia mistä hiidet ovat tunnettuja on uhkapelaaminen. Seitsemän kappaletta hiisiä siis tuhlasi helposti yhdessä yössä kaiken, jonka Lumikki oli ehtinyt riipiä kokoon.
Metsästäjälle ei käynyt yhtä hyvin. Rhea huomasi heti sydäntä maistettuaan, ettei se ollut puoliverisen saatika Lumikin, joten Metsäatäjä joutui maksamaan sen nahoissaan. Vaikka Rhea yritti itse jäljittää Lumikkia Alamaailmasta, ei häntä enää löytynyt ja Metsästäjä oli auttamattomasti joutunut orjien kastin pohjalle. Kun hän lopulta selvisi vammoistaan, häntä odotti loppuelämä keittiöpalvelijoiden juoksupoikana. Se oli sinänsä ironista, sillä Metsästäjän vasen jalka oli rampautumut rangaistuksessa parantumattomasti eikä hänestä ollut enää juoksijaksi. Uudeksi nimekseen hän saikin Nilkku, ja Metsästäjä-nimi luovutettiin jollekulle sen paremmin ansainneelle.
Vuosia kului. Samaan aikaan kun Rhea kitsastelematta pröystäili Mulinellon varoilla ja Nilkku ontui askareesta toiseen, Lumikki kasvoi päivä päivältä rohkeammaksi, ovelammaksi ja kauniimmaksi. Kahdeksantoistavuotiaana hän teki jo pienen iskuryhmän kanssa joskus murtoja jopa vampyyriperheiden torneihin, ja hänen edessään aukesi lupaava ura mestarivarkaana - olettaen että hän ei jäisi kiinni ja joutuisi mestattavaksi.
Eränä päivänä Lumikki oli torilla ostamassa itselleen uusia hiiviskenkiä, kun hän törmäsi täyttä päätä ohi nilkuttavaan mieheen, jonka syli oli täynnä koreja. Korit lensivät pitkin toria ja Lumikki oli jo äyskäisemässä törmääjälle, kun hän tajusi tuon ramman olevan itse Metsästäjä. Nilkku tuijotti mykkänä takaisin tyttöön, mutta ei siksi että olisi tunnistanut toisen, vaan siksi, että oli lumoutunut tytön villistä lumovoimasta. Hän pyyteli kovasti anteeksi tytöltä ja mietti samalla, miksi tyttö katsoi häntä niin vihaisesti.
Vasta samana iltana vuoteessaan Nilkku yhdisti nuo vihaiset mustat silmät samaan tyttöön, jonka oli vuosia sitten hylännyt Alamaailman kujille. Nilkku vannoi, että tätä hän ei koskaan kertoisi Rhealle, vaikka joutuisi itse kuolemaan. Sen hän oli Lumikille velkaa.
Lumikki teki kuitenkin itse virheen. Hän seurasi huomaamatta Nilkun hidasta käyntiä Valkealle tornille asti ja jäi sitten hetkeksi katsomaan synnyinkotiaan. Rhea kuitenkin näki tytön etäältä ja kiinnostui orjasta, joka niin avoimesti tuijotti hänen torniaan. Rahan vähetessä Rheasta oli tullut vain vainoharhaisempi, varsinkin nyt, kun oli kuulunut puhetta ryöstöistä sukujen torneihin. Hän käski yhtä palvelijoistaan seuraamaan tyttöä ja nappaamaan hiuksen tämän päästä. Palvelija totteli ja toi pian Rhealle mustan, kiiltävän hiuksen.
Rhea ei edes aavistanut, että orjatyttö olisi voinut olla Lumikki. Hänellä ei ollut edes näyttöä siitä, että tytöllä olisi ollut aikomuksissaan ryöstää Valkea torni. Silti hän kulutti koko loppuyön loitsien savesta ja hiuksesta tappavan käärmeen, joka etsisi hiuksen alkuperäisen omistajan ja purisi tätä.
Seuraavana iltana, kun hiidet ensiksi hämmästeltyään jonkin aikaa Lumikin poissaoloa, he vilkaisivat Lumikin omaan huoneeseen ja löysivät tytön kylmänä ja kuolleena vuoteeltaan. Mitään kuolinsyytä ei näkynyt - ainoa poikkeava asia oli tyynyllä lojuva savimöykky.
Hiidet surivat kovaan ääneen - kenties tulonlähteensä menetystä tai ehkä he oikeasti pitivät Lumikista - ja järjestivät kaikki kadun asukkaat hautajaissaattoon. Alamaailmassa oli nimittäin tapana, että ne jotka olivat menestyneet ja poistuneet elämästä jättäen jälkeensä surevia, olivat ansainneet juhlallisen kulkueen kaupunginosan läpi. Lisäksi tapa tarjosi muille juoruilun aihetta ja draamaa.
Nilkku, joka oli palannut Alamaailmaan nähdäkseen edes toisen kerran etäältä Lumikin verratakseen tätä tarkemmin menneisyyden Lumikkiin (ja kenties, KENTIES pyytääkseen anteeksi), osui hautajaissaattueen kohdalle samalla torilla, jolla he olivat tavanneet edellisenä päivänä. Kun Nilkku huomasi näytteillä kannettavilla paareilla makaavan mustahiuksisen tytön, häneen tuli äkkiä liikettä. Kun hän lopulta pääsi paarien luo ja tunnisti kalpeat kasvot, hänen jalkansa pettivät ja hän vajosi maahan itkien.
"Mitä itket, orja? Olet tiellä," Yksi paaria kantavista hiisistä potkaisi Nilkkua polveen. Nilkku nousi vaivalloisesti ja katsoi uudestaan paareilla olevaa Lumikkia. Jokin vaisto käski häntä kumartumaan ja viiltämään Lumikin ranteet auki hampaillaan, mutta Nilkku tunsi itsensä naurettavaksi. Eihän hän ollut vampyyri, ei hän kyennyt tekemään heidän henkiinpalauttamisrituaalejaan. Eikä se tehoaisi Lumikkiim, sillä rituaalin aloittamiseksi toisen olisi pitänyt juoda verta, eikä Lumikki varmasti ollut tehnyt niin.
Kuitenkin, kun paarit liikahtivat taas väkijoukon keskellä jatkaakseen matkaansa, Nilkku syöksähti eteenpäin ja viilsi äkkiä Lumikin ranteisiin haavat. Se oli oikea päätös sillä kaikki Lumikin sisään pakkautunut veri suorastaan suihkusi ulos. Kaikki katsoivat näkyä ja Nilkkua mykkänä, kunnes Lumikki äkkiä avasi silmänsä ja nousi paareillaan. Se sai aikaan pakokauhun myrskyn, sillä tämä oli jo nyt liikaa. Tori tyhjeni tottuneesti hetkessä, ja paikalle jäivät vain Nilkku ja Lumikki. Yhdellä sivukadulla saattoi nähdä seitsemän hämmentynyttä hiittä, jotka eivät olleet varmoja paetako vai jäädäkö.
"Rhea teki tämän. Kun heräsin kipuun, kuulin hänen naurunsa," olivat Lumikin ensimmäiset sanat.
"Sitten sinun pitää tapaaa hänet," Nilkku sai vastattua. Lumikki oli muuttunut. Käsille valunut punainen veri loisti kirkkaana hänen entistä valkeammalla ihollaan ja silmissä oli nyt kylmempi ja vaarallisempi katse. Vampyyrin katse.
"Niin," Lumikki sanoi ja hymyili Nilkulle. "Mutta sinua minä en tapa. Sinä pelastit minut."
Nilkku vain painoi päänsä onnellisena ja vielä vähän häpeissään menneistä virheistään.
"Tule, en ole sinulle enää katkera. Ilman sinua olisin jo varmasti kuollut," Lumikki nosti Nilkun syliinsä ja suorastaan liisi Valkealle tornille. Koko torni oli täydessä juhlaloistossaan, sillä Rhea oli mysteeriryöstäjänsä kuoleman kunniaksi järjestänyt vielä yhdet hulppeat juhlat koko aatelistolle ja neuvostolle.
Lumikki ja Nilkku katsoivat sitä alhaalta kadulta ja Nilkku saattoi tuntea, miten viha aaltoili kylmänä Lumikista. "Minä menen tuonne nyt ja teen Valkeasta tornista punaisen," Lumikki sanoi, ja ennen kuin Nilkku ehti estää, Lumikki oli jo poissa.
Lumikki oli kuin viikatemies, valkeine ihoineen ja mustine hiuksineen ja vaatteineen. Vampyyriylhäiset eivät olleet osanneet odottaa hyökkäystä oman valtakuntansa sydämeen, ja Lumikki niitti heitä oikealta ja vasemmalta kuin heiniä. Sillä kaiken hän oli saanut kolminkertaisena mikä häneltä oli puuttunut yhä ihmisenä ollessaan. Entisen heikkoutensa ja hitautensa tilalle oli hänestä tullut vahva kuin puu ja nopea kuin tuuli. Vuosisatojen sisäsiittoisuuden heikentämistä aatelisista ei ollut hänelle vastusta.
Seuraavana yönä Punaisessa tornissa järjestettiin hieman erilaiset juhlat. Koskaan tuossa vampyyrien ylhäisyyden ilmentymässä ei ollut ollut yhtä paljon Alamaailman "roskasakkia" kerralla, ja se että heitä isännöitsi kaksi puoliveristä vampyyriä oli ennen kuulumatonta.
Mutta ylpeän Rhean Lumikki oli säästänyt yön viimeiseksi huviksi. Istuessaan yhdessä Nilkun kanssa entisillä Cainin ja Rhean valtaistuimilla he katsoivat, miten vangittu Rhea sidottiin hopeisiin kenkiin ja miten tämä pakotettiin tanssimaan läpi yön jokaisen halveksitun Alamaailmalaisen kanssa joka niin tahtoi, jalat samalla savuten ja hitaasti palaen. Lopulta aurinko nousi ja Rhean kivunhuudot päättyivät valkeana hehkuvaan tulipatsaaseen, joka hänestä tuli. Ja kaikki Alamaailman asukkaat hurrasivat ja taputtivat Lumikin ja Nilkun kera.
Mutta Lumikkiin tuli ei tarttunut, sillä hän oli puoliksi ihminen. Ja niin hänestä tuli ensimmäinen, taitava hallitsijatar pitkässä puolivampyyrien linjassa.
Sen pituinen se.
Lumikki oli kaunis heti syntyessään. Hänen hiuksensa olivat mustinta mustaa, yhtä mustaa kuin hänen silmänsä, iho oli valkeinta posliinia ja huulet punaiset kuin ruusunlehti tai tuore veri. Hänessä oli kuitenkin yksi anteeksi antamaton vika. Hänen sydämensä löi. Mulinellon suvulle se tarkoitti katastrofia: Eden, perheen kruununjalokivi oli sekaannuttanut itsensä ihmisiin ja synnyttänyt kauhistuksista kauheimman - puoliverisen.
Eden ei kuitenkaan kyennyt puolustamaan tekojensa seurauksia, sillä tuo luminen yö oli myös hänen kuolinyönsä. Hän ei enää noussut vuoteeltaan ja lopulta nälästä parkuva Lumikki piti kammeta irti äitinsä lopullisesti jähmettyneistä sormista.
Kuka tahansa järkevä perheenpää olisi tässä vaiheessa hankkiutunut eroon puoliverisestä lapsesta. Cain kuitenkin katsoi eteensä tuotua itkevää vauvaa ja näki pelosta tärisevän ihmiskätilön käsissä sukunsa tulevaisuuden. Jos Mulinellon perhe hävittäisi lapsen nyt, se osoittaisi heikkoutta. Ja Mulinellot eivät missään nimessä olleet heikkoja. Mikä muille perheille olisi ollut varma tuho nostaisi nyt Mulinellot vain yhä enemmän tapetille - muut kyllä parjaisivat heitä sydämensä kyllyydestä tilaisuuden saatuaan, mutta mitä hirmumyrsky välittäisi lehtien kahinasta?
Siksi Lumikki siis säästyi ja sai nimensä tuon lumimyrskyisen yön mukaaan - oikeaa suvun nimeä hän ei ollut sentään ansainnut. Ei hän tietenkään korkeassa asemassa ollut, vaan halveksittu niin sukulaistensa kuin palvelijoittenkin taholta. Yli puolen vuosisadan leskielämän jälkeen Cain itse nai uudelleen, alemmassa suvussa eläneen rakastajattarensa ja Mulinellon suvulla oli taas toivetta saada uusi perillinen. Kunnollinen perillinen.
Cainin uusi vaimo, Rhea, sai pian kylmän ja julman maineen Valkeassa tornissa. Hän ei välittänyt ihmispalvelijoitten hengestä hiekanmurun vertaa ja saattoi pelkkää tylsistymistään tappaa palvelijan jonkin pienen virheen tähden. Hän oli hyvin fokusoitunut omaan ulkonäköönsä ja esimerkiksi kylpi joka aamu nuorten naisten veressä ja tuoreessa maidossa. Cain katsoi vaimonsa julmuutta, rahankulutusta ja palvelijoitten pelottelua läpi sormiensa - eihän muulla kuin uudella perillisellä ollut väliä.
Pahimmin Rhea kuitenkin kiusasi Lumikkia. Se oli hänelle harrastus; hän halveksui tyttöä joka käänteessä ja kuritti Lumikkia fyysisesti vain nauraakseen sitten sille, kuinka hitaasti hauraat ihmisluut oikein parantuivat. Kidutus vain paheni sitä mukaa, kun Lumikki vuosi vuodelta vain kaunistui eikä Rhea toiveista huolimatta saanut lasta. Syystäkin Lumikista kasvoi hyvin säikky ja sisäänpäinsuuntautunut lapsi, jonka sisällä oli enemmän katkeruutta ja vihaa ympäröivää maailmaa kohtaan kuin olisi osannut edes kuvitella.
Sitten tuli päivä, jolloin Cain jäi kiinni pimeämmistä toimistaan. Jokainen kunnollinen vampyyrisuku harrasti tietenkin laitonta kauppaa - miten muuten kaikki olisi kustannettu? - mutta vihdoin ja viimein joku Mulinellon kilpailijoista sai koottua tarpeeksi todistusaineistoa, jotta Cain Mulinello saatettiin ottaa neuvoston eteen. Ja jokainen tietää, mitä neuvoston eteen joutuminen tarkoittaa; elävänä siitä tornista ei enää astuta.
Kun Rhea sai viestin Valkeaan torniin, että Cain oli tuomittu kuolemaan laittomasta ihmiskaupasta ja rahanpesusta, hän ei ajatellut heti sitä, miten hän saisi pelastettua rahatilanteen ja maineensa mahdollisimman vähillä vahingoilla. Hänen ensimmmäinen ajatuksensa oli tappaa Lumikki - sillä koko Mulinellon omaisuus kuului nyt tuolle ruipelolle. Jos joku muu, kuin Rhea edes olisi muistanut enää hänen olemassaoloaan. Mutta sitä mahdollisuutta Rhea ei voinut sallia. Hän oli kiivennyt aateliston tikkailla omin voimin huipulle asti - hän ansaitsi omaisuuden ja arvoasemansa.
Siksi hän kutsui luokseen luotto-orjansa, Metsästäjän. Rhea omisti lukuisia puoliverisiä, mutta Metsästäjä oli hänen suosikkinsa, sillä mikään ei ollut hänen kykyjensä ulkopuolella ja hän oli komeakin katsella.
"Vie Lumikki kenenkään huomaamatta alas tornista, kuöjeta hänet Alamaailmaan ja tapa hänet. Lumikki ei saa jäädä eloon eikä meitä saa yhdistää hänen murhaansa. Syyttäkööt neuvosto siis sitä roskasakkia. Ja ota hänen sydämensä minulle, jotta voin syödä sen ja imeä hänen olemuksensa itseeni," Rhea käski. Metsästäjä vain nyökkäsi vaiti valtiattarelleen.
Samana päivänä Lumikki heräsi äkkiä kesken uniensa siihen, että häneen tartuttiin ja joku nosti hänet kovakouraisesti olalleen. Pienestä koostaan huolimatta Lumikki oli yllättävän voimakas, joten hän onnistui rimpuilemaan irti nappaajan otteesta. Hän yritti juosta karkuun, mutta joku tarttui häntä ranteesta. "Lumikki odota! En tahdo sinulle pahaa!" Ääni sanoi.
Lumikki pysähtyi hetkeksi ja se riitti. Metsästäjä onnistui selittämään, että hän aikoi auttaa Lumikin pois tornista. Cain oli kuollut, joten Lumikki oli täysin suojaton. Metsästäjä aikoi salakuljettaa Lumikin Alamaailmaan, ystäviensä luo, josta Lumikki saisi turvapaikan ja työtä. "Ei se paljon ole, mutta parempaa kuin tämä tai orjuus."
Lumikki suostui ehdotukseen, sillä hän ei ollut tyhmä ja tornin ulkopuolinen maailma houkutteli häntä. Niinpä Metsästäjä ja Lumikki hiipivät pois tornista palvelijoitten huomaamatta ja kulkivat päivänvalon tyhjentämän kaupungin läpi Alamaailman hökkelikylään asti.
Alamaailma oli alati muuttuva paikka. Neuvosto järjesti sinne niin usein ratsioita ja siivouksia, että kokonaisia osia siitä hävitettiin aika ajoin täysin. Salaiset torit ja tapaamispaikat vaihtoivat sijaintiaan turvallisin väliajoin ja ihmiset ja olennot, jotka asuttivat häkkelikylää yksinkertaisesti rakensivat asuntonsa minne tahtoivat. Koko paikkaa ei kuitenkaan pistetty pois sen takia, että kaikki vampyyrisuvut, mukaan lukien monet neuvostolaiset olivat riippuvaisia täällä tapahtuvasta pimeästä toiminnasta.
Kun Lumikki ja Metsästäjä kulkivat autioiden katujen läpi, Metsästäjä puristi veistään selkänsä takana epävarmana. Mitään ystäviä Alamaailmassa hänellä ei tietenkään ollut, se oli ollut vain juoni Lumikin hämäämiseksi. Mutta nyt hän ei olisi halunnut tappaa tyttöä - tämä oli jotenkin niin kova, mutta silti täynnä lapsekasta ihmetystä. Metsästäjä näki Lumikissa itsensä. Lopulta Metsästäjä teki päätöksensä, kun Lumikki alkoi jo kysellä ystävien sijaintia. Kun tyttö oli selin häneen, Metsästäjä tainnutti tytön veitsensä kahvalla ja jätti tytön syrjäkadulle makaamaan. Alamaailma huolehtikoon hänestä, Metsästäjä ajatteli, kun hän juoksi pois paikalta etsimään jostakin Rhealle sopivaa ihmisensydäntä.
Kun Lumikki seuraavan kerran heräsi, oli jo pimeää. Hänen päätään jomotti eikä hän heti tajunnut missä oli. Kuitenkin, kun päivän muistot palautuivat mieleen, hän tajusi myös, että hänen lähellään puhuttiin. Hän hyppäsi pystyyn ja tajusi joutuneensa seitsemän hiiden piirittämäksi. Hiidet eivät kuitenkaan olleet vihamielisiä; he olivat vain miettineet olisiko Lumikilla mitään ryöstettävää.
Lumikki ja hiidet keskustelivat hetken ja sitten yksi hiisistä sanoi toiselle kuin ohimennen, että tytöstä voisi olla hyötyä jos se osaisi varastaa. Hiidet nimittäin olivat tunnettuja liukkaista näpeistään, mutta kukaan ei osaisi arvata orjalta näyttävää tyttöä näpistäjäksi. Lumikki suostui kernaasti, vaikka hänet oli juuri petetty yhdestä suunnasta. Hän kuitenkin arvasi, että muuta mahdollisuutta hänellä ei ollut. Seuraava ohitsekulkija ei välttämättä olisi enää yhtä ystävällinen. Ja Metsästäjä saattaisi palata viimeistelemään työnsä.
Niin Lumikista tuli yksi Alamaailman parhaimmista varkaista. Vikkeläsormisin hän ei ehkä ollut, mutta terävän päänsä ansiosta hän saattoi keksiä juonia, joissa oli parempi tulos vähemmällä vaivalla. Ja ryöstettävää hänellä riitti, sillä toinen asia mistä hiidet ovat tunnettuja on uhkapelaaminen. Seitsemän kappaletta hiisiä siis tuhlasi helposti yhdessä yössä kaiken, jonka Lumikki oli ehtinyt riipiä kokoon.
Metsästäjälle ei käynyt yhtä hyvin. Rhea huomasi heti sydäntä maistettuaan, ettei se ollut puoliverisen saatika Lumikin, joten Metsäatäjä joutui maksamaan sen nahoissaan. Vaikka Rhea yritti itse jäljittää Lumikkia Alamaailmasta, ei häntä enää löytynyt ja Metsästäjä oli auttamattomasti joutunut orjien kastin pohjalle. Kun hän lopulta selvisi vammoistaan, häntä odotti loppuelämä keittiöpalvelijoiden juoksupoikana. Se oli sinänsä ironista, sillä Metsästäjän vasen jalka oli rampautumut rangaistuksessa parantumattomasti eikä hänestä ollut enää juoksijaksi. Uudeksi nimekseen hän saikin Nilkku, ja Metsästäjä-nimi luovutettiin jollekulle sen paremmin ansainneelle.
Vuosia kului. Samaan aikaan kun Rhea kitsastelematta pröystäili Mulinellon varoilla ja Nilkku ontui askareesta toiseen, Lumikki kasvoi päivä päivältä rohkeammaksi, ovelammaksi ja kauniimmaksi. Kahdeksantoistavuotiaana hän teki jo pienen iskuryhmän kanssa joskus murtoja jopa vampyyriperheiden torneihin, ja hänen edessään aukesi lupaava ura mestarivarkaana - olettaen että hän ei jäisi kiinni ja joutuisi mestattavaksi.
Eränä päivänä Lumikki oli torilla ostamassa itselleen uusia hiiviskenkiä, kun hän törmäsi täyttä päätä ohi nilkuttavaan mieheen, jonka syli oli täynnä koreja. Korit lensivät pitkin toria ja Lumikki oli jo äyskäisemässä törmääjälle, kun hän tajusi tuon ramman olevan itse Metsästäjä. Nilkku tuijotti mykkänä takaisin tyttöön, mutta ei siksi että olisi tunnistanut toisen, vaan siksi, että oli lumoutunut tytön villistä lumovoimasta. Hän pyyteli kovasti anteeksi tytöltä ja mietti samalla, miksi tyttö katsoi häntä niin vihaisesti.
Vasta samana iltana vuoteessaan Nilkku yhdisti nuo vihaiset mustat silmät samaan tyttöön, jonka oli vuosia sitten hylännyt Alamaailman kujille. Nilkku vannoi, että tätä hän ei koskaan kertoisi Rhealle, vaikka joutuisi itse kuolemaan. Sen hän oli Lumikille velkaa.
Lumikki teki kuitenkin itse virheen. Hän seurasi huomaamatta Nilkun hidasta käyntiä Valkealle tornille asti ja jäi sitten hetkeksi katsomaan synnyinkotiaan. Rhea kuitenkin näki tytön etäältä ja kiinnostui orjasta, joka niin avoimesti tuijotti hänen torniaan. Rahan vähetessä Rheasta oli tullut vain vainoharhaisempi, varsinkin nyt, kun oli kuulunut puhetta ryöstöistä sukujen torneihin. Hän käski yhtä palvelijoistaan seuraamaan tyttöä ja nappaamaan hiuksen tämän päästä. Palvelija totteli ja toi pian Rhealle mustan, kiiltävän hiuksen.
Rhea ei edes aavistanut, että orjatyttö olisi voinut olla Lumikki. Hänellä ei ollut edes näyttöä siitä, että tytöllä olisi ollut aikomuksissaan ryöstää Valkea torni. Silti hän kulutti koko loppuyön loitsien savesta ja hiuksesta tappavan käärmeen, joka etsisi hiuksen alkuperäisen omistajan ja purisi tätä.
Seuraavana iltana, kun hiidet ensiksi hämmästeltyään jonkin aikaa Lumikin poissaoloa, he vilkaisivat Lumikin omaan huoneeseen ja löysivät tytön kylmänä ja kuolleena vuoteeltaan. Mitään kuolinsyytä ei näkynyt - ainoa poikkeava asia oli tyynyllä lojuva savimöykky.
Hiidet surivat kovaan ääneen - kenties tulonlähteensä menetystä tai ehkä he oikeasti pitivät Lumikista - ja järjestivät kaikki kadun asukkaat hautajaissaattoon. Alamaailmassa oli nimittäin tapana, että ne jotka olivat menestyneet ja poistuneet elämästä jättäen jälkeensä surevia, olivat ansainneet juhlallisen kulkueen kaupunginosan läpi. Lisäksi tapa tarjosi muille juoruilun aihetta ja draamaa.
Nilkku, joka oli palannut Alamaailmaan nähdäkseen edes toisen kerran etäältä Lumikin verratakseen tätä tarkemmin menneisyyden Lumikkiin (ja kenties, KENTIES pyytääkseen anteeksi), osui hautajaissaattueen kohdalle samalla torilla, jolla he olivat tavanneet edellisenä päivänä. Kun Nilkku huomasi näytteillä kannettavilla paareilla makaavan mustahiuksisen tytön, häneen tuli äkkiä liikettä. Kun hän lopulta pääsi paarien luo ja tunnisti kalpeat kasvot, hänen jalkansa pettivät ja hän vajosi maahan itkien.
"Mitä itket, orja? Olet tiellä," Yksi paaria kantavista hiisistä potkaisi Nilkkua polveen. Nilkku nousi vaivalloisesti ja katsoi uudestaan paareilla olevaa Lumikkia. Jokin vaisto käski häntä kumartumaan ja viiltämään Lumikin ranteet auki hampaillaan, mutta Nilkku tunsi itsensä naurettavaksi. Eihän hän ollut vampyyri, ei hän kyennyt tekemään heidän henkiinpalauttamisrituaalejaan. Eikä se tehoaisi Lumikkiim, sillä rituaalin aloittamiseksi toisen olisi pitänyt juoda verta, eikä Lumikki varmasti ollut tehnyt niin.
Kuitenkin, kun paarit liikahtivat taas väkijoukon keskellä jatkaakseen matkaansa, Nilkku syöksähti eteenpäin ja viilsi äkkiä Lumikin ranteisiin haavat. Se oli oikea päätös sillä kaikki Lumikin sisään pakkautunut veri suorastaan suihkusi ulos. Kaikki katsoivat näkyä ja Nilkkua mykkänä, kunnes Lumikki äkkiä avasi silmänsä ja nousi paareillaan. Se sai aikaan pakokauhun myrskyn, sillä tämä oli jo nyt liikaa. Tori tyhjeni tottuneesti hetkessä, ja paikalle jäivät vain Nilkku ja Lumikki. Yhdellä sivukadulla saattoi nähdä seitsemän hämmentynyttä hiittä, jotka eivät olleet varmoja paetako vai jäädäkö.
"Rhea teki tämän. Kun heräsin kipuun, kuulin hänen naurunsa," olivat Lumikin ensimmäiset sanat.
"Sitten sinun pitää tapaaa hänet," Nilkku sai vastattua. Lumikki oli muuttunut. Käsille valunut punainen veri loisti kirkkaana hänen entistä valkeammalla ihollaan ja silmissä oli nyt kylmempi ja vaarallisempi katse. Vampyyrin katse.
"Niin," Lumikki sanoi ja hymyili Nilkulle. "Mutta sinua minä en tapa. Sinä pelastit minut."
Nilkku vain painoi päänsä onnellisena ja vielä vähän häpeissään menneistä virheistään.
"Tule, en ole sinulle enää katkera. Ilman sinua olisin jo varmasti kuollut," Lumikki nosti Nilkun syliinsä ja suorastaan liisi Valkealle tornille. Koko torni oli täydessä juhlaloistossaan, sillä Rhea oli mysteeriryöstäjänsä kuoleman kunniaksi järjestänyt vielä yhdet hulppeat juhlat koko aatelistolle ja neuvostolle.
Lumikki ja Nilkku katsoivat sitä alhaalta kadulta ja Nilkku saattoi tuntea, miten viha aaltoili kylmänä Lumikista. "Minä menen tuonne nyt ja teen Valkeasta tornista punaisen," Lumikki sanoi, ja ennen kuin Nilkku ehti estää, Lumikki oli jo poissa.
Lumikki oli kuin viikatemies, valkeine ihoineen ja mustine hiuksineen ja vaatteineen. Vampyyriylhäiset eivät olleet osanneet odottaa hyökkäystä oman valtakuntansa sydämeen, ja Lumikki niitti heitä oikealta ja vasemmalta kuin heiniä. Sillä kaiken hän oli saanut kolminkertaisena mikä häneltä oli puuttunut yhä ihmisenä ollessaan. Entisen heikkoutensa ja hitautensa tilalle oli hänestä tullut vahva kuin puu ja nopea kuin tuuli. Vuosisatojen sisäsiittoisuuden heikentämistä aatelisista ei ollut hänelle vastusta.
Seuraavana yönä Punaisessa tornissa järjestettiin hieman erilaiset juhlat. Koskaan tuossa vampyyrien ylhäisyyden ilmentymässä ei ollut ollut yhtä paljon Alamaailman "roskasakkia" kerralla, ja se että heitä isännöitsi kaksi puoliveristä vampyyriä oli ennen kuulumatonta.
Mutta ylpeän Rhean Lumikki oli säästänyt yön viimeiseksi huviksi. Istuessaan yhdessä Nilkun kanssa entisillä Cainin ja Rhean valtaistuimilla he katsoivat, miten vangittu Rhea sidottiin hopeisiin kenkiin ja miten tämä pakotettiin tanssimaan läpi yön jokaisen halveksitun Alamaailmalaisen kanssa joka niin tahtoi, jalat samalla savuten ja hitaasti palaen. Lopulta aurinko nousi ja Rhean kivunhuudot päättyivät valkeana hehkuvaan tulipatsaaseen, joka hänestä tuli. Ja kaikki Alamaailman asukkaat hurrasivat ja taputtivat Lumikin ja Nilkun kera.
Mutta Lumikkiin tuli ei tarttunut, sillä hän oli puoliksi ihminen. Ja niin hänestä tuli ensimmäinen, taitava hallitsijatar pitkässä puolivampyyrien linjassa.
Sen pituinen se.
