3.12.2018
Pakenet varjoa
mutta juoksetkin kohti
ikipimeää.
mutta juoksetkin kohti
ikipimeää.
5.12.2018
(Huom! Prompt-kuva on mukavan jouluinen, mutta en ole söpöilyfiiliksissä nyt... Tarina voi siis ahdistaa ja järkyttää)
Sinä olet minun käsilläni, punaisena virtana, nenässäni metallisena tuoksuna. Sinä olet uskomaton, jotakin, jota en uskaltanut edes kuvitella - jännittävä, kaunis, ainutlaatuinen.
Sinun silmäsi katsovat minuun, niin sinisinä. Jos voisin vangita sen hetken, kun sinun silmäsi välkähtivät, niin häikäisevinä, niin hämmästyneinä, minä maksaisin mitä vain. Mutta nyt on verho laskeutunut silmiesi eteen, näytät aivan nukelta kun katseesi on jossakin kaukaisuudessa jonne en näe, silmäripsissäsi punaisia helmiä.
Sinun kätesi lepäävät sivuillasi, toinen kuin ojennettuna minua kohti. Minun tekisi mieli pidellä siitä, tunnustella sitä, kun se muuttuu raskaaksi ja kylmäksi, kun kämmenselkäsi vaalenee ja jäljellä oleva veresi pakkautuu sormien alapuolelle. Sinun kätesi, niin siro ja kaunis, näen sen vieläkin rikkonaisten kynsien alta, luonnottomiin kulmiin taipuneiden sormien läpi. Tuohon käteen minä tartuin ja se tuntui kuin sähköiskulta, se tuntui kohtalolta.
Sinä olit uskomaton, enkeli, unelma, kun näin sinut ensimmäisen kerran. Huulesi, jotka ovat nyt kalpeat ja elottomat, oli punattu sievästi ja kaartuivat tenhoavaan hymyyn, jonka suuntasit minulle. Hiuksesi, nyt verestä ja tomusta värjääntyneet ja limaiset, oli koottu pääsi päälle, kaulasi kaari oli eheä ja täydellinen.
Olit niin kaunis, etten saanut henkeä. Joka sydämensykäysesi osoitti, etten ikinä olisi sinun arvoisesi, en ikinä pääsisi tasollesi. Joten minun täytyi pysäyttää se. Minun piti murskata sinut, minun oli pakko lopettaa se kaikki, osoittaa, että kaiken kauneuden alla me kaikki olemme samanlaisia - luita ja verta ja lihasta - yhtä rumia ja yhtä kauniita.
Vihasin sinua silloin, niin paljon että se teki kipeää. En vihaa sinua enää. Kiedon käteni, jotka ovat yhä peittyneet sinun väreihisi, hoikan kehosi ympäri ja pitelen sinua lähellä, annan anteeksi, hyräilen ja silitän tummaa poskea. Nyt minä rakastan sinua, sillä sinun uusi kauneutesi sisältää minun kädenjälkeni. Olit aiemmin kaunis, mutta nyt... olet täydellinen.
Ja silti minun täytyy menettää sinut juuri nyt, maatuva prinsessani. Minun on laskettava sinut luonnon muovattavaksi, tiedettävä, että tekemäni työ ei ollut lopullista. Vielä tulevat toukat ja vuodet ja jättävät jälkensä sinun lihaasi ja luihisi, pysyvämmin kuin minä ikinä. Ja olen siitä kateellinen.
Mutta tämä kokemus jää minulle, tämä jännittävä ensiaskel. Ja minä tulen muistamaan sinut aina, sinun verisen täydellisyytesi, kauhean kauneutesi. Ja olen sinulle kiitollinen tästä lahjasta, jonka annoit.
Ikuisesti.
Sinä olet minun käsilläni, punaisena virtana, nenässäni metallisena tuoksuna. Sinä olet uskomaton, jotakin, jota en uskaltanut edes kuvitella - jännittävä, kaunis, ainutlaatuinen.
Sinun silmäsi katsovat minuun, niin sinisinä. Jos voisin vangita sen hetken, kun sinun silmäsi välkähtivät, niin häikäisevinä, niin hämmästyneinä, minä maksaisin mitä vain. Mutta nyt on verho laskeutunut silmiesi eteen, näytät aivan nukelta kun katseesi on jossakin kaukaisuudessa jonne en näe, silmäripsissäsi punaisia helmiä.
Sinun kätesi lepäävät sivuillasi, toinen kuin ojennettuna minua kohti. Minun tekisi mieli pidellä siitä, tunnustella sitä, kun se muuttuu raskaaksi ja kylmäksi, kun kämmenselkäsi vaalenee ja jäljellä oleva veresi pakkautuu sormien alapuolelle. Sinun kätesi, niin siro ja kaunis, näen sen vieläkin rikkonaisten kynsien alta, luonnottomiin kulmiin taipuneiden sormien läpi. Tuohon käteen minä tartuin ja se tuntui kuin sähköiskulta, se tuntui kohtalolta.
Sinä olit uskomaton, enkeli, unelma, kun näin sinut ensimmäisen kerran. Huulesi, jotka ovat nyt kalpeat ja elottomat, oli punattu sievästi ja kaartuivat tenhoavaan hymyyn, jonka suuntasit minulle. Hiuksesi, nyt verestä ja tomusta värjääntyneet ja limaiset, oli koottu pääsi päälle, kaulasi kaari oli eheä ja täydellinen.
Olit niin kaunis, etten saanut henkeä. Joka sydämensykäysesi osoitti, etten ikinä olisi sinun arvoisesi, en ikinä pääsisi tasollesi. Joten minun täytyi pysäyttää se. Minun piti murskata sinut, minun oli pakko lopettaa se kaikki, osoittaa, että kaiken kauneuden alla me kaikki olemme samanlaisia - luita ja verta ja lihasta - yhtä rumia ja yhtä kauniita.
Vihasin sinua silloin, niin paljon että se teki kipeää. En vihaa sinua enää. Kiedon käteni, jotka ovat yhä peittyneet sinun väreihisi, hoikan kehosi ympäri ja pitelen sinua lähellä, annan anteeksi, hyräilen ja silitän tummaa poskea. Nyt minä rakastan sinua, sillä sinun uusi kauneutesi sisältää minun kädenjälkeni. Olit aiemmin kaunis, mutta nyt... olet täydellinen.
Ja silti minun täytyy menettää sinut juuri nyt, maatuva prinsessani. Minun on laskettava sinut luonnon muovattavaksi, tiedettävä, että tekemäni työ ei ollut lopullista. Vielä tulevat toukat ja vuodet ja jättävät jälkensä sinun lihaasi ja luihisi, pysyvämmin kuin minä ikinä. Ja olen siitä kateellinen.
Mutta tämä kokemus jää minulle, tämä jännittävä ensiaskel. Ja minä tulen muistamaan sinut aina, sinun verisen täydellisyytesi, kauhean kauneutesi. Ja olen sinulle kiitollinen tästä lahjasta, jonka annoit.
Ikuisesti.
7.12.2018
Anemone nemorosa, Valkovuokko
Merkitys: hauraus, toivo, kuolematon tai kielletty rakkaus, myös sairauden ja kuoleman kukka
Vaikka kuninkaankaupungin kadut olivat täynnä likaa, kuolleita ja kuolevia, silti jokainen kynnelle kykenevä tuli katsomaan, kun kruununprinsessa Anemone kannettiin kryptaan, kylmään ja yksinäiseen hautaansa.
Vaikka useimpien katsojien kasvoihin oli sairaus jättänyt merkkinsä, joko syvään painuneina, valvomisen uuvuttamina silminä tai karuina arpina, oli Anemone kuolleena vain entistä kauniimpi.
Vaikka lava, jonka yllä Anemonea kannettiin, kulkikin aina välillä tien reunoille käpertyneiden ihmisraunioiden yli, joilla ei ollut enää toivoa eikä paluuta elämään, Anemonen iho oli valkea ja kuulas ja hän näytti siltä, kuin olisi viimein kuolemassaan saanut sen rauhan, jota elämässään ei koskaan saanut kokea. Ne jotka häntä katsoivat, tunsivat väistämättömästi läikähdyksen sydämessään, kenties siitä toivosta, jota Anemone oli levittänyt ympärilleen eläessään, kenties jonkin uuden lupauksen siitä, että ehkä kaiken sen kivun ja kärsimyksen jälkeen odottaisikin viimein lepoa.
Anemonen saattue oli pieni - kuningas eikä kuningatar eivät olleet uskaltaneet laskeutua valtaistuimeltaan kaupungin sairauden keskelle. Huhuttiin, että he olivat linnoittautuneet palatsiin, estäneet palvelijoita tulemasta luokseen, teljenneet ovet ja ikkunat. Toisin oli tehnyt Anemone - hän oli kulkenut kaupungin läpi, tuoden apua sinne, minne oli kyennyt ja lohduttavia sanoja sinne, missä avulle ei ollut enää tarvetta.
Ja Anemone oli nyt kuollut.
Saattueen kärjessä, heti Anemonen hautajaislavan jälkeen ratsasti prinssi, uusi kruununperijä, vaikka tosin vaikutti siltä, ettei hän ehkä pysyisi kovin kauaa ratsunsa selässä, saatika seuraavana perimysjärjestyksessä. Hänen kasvonsa olivat melkein yhtä kalpeat kuin Anemonen, huulet tiukasti yhteen puristetut, kasvoilla kaikki se levottomuus, joka Anemonesta oli iäksi kadonnut.
Ja niin Anemone kulki viiimeisen kerran rakastamansa kaupungin ja kansan läpi. Hänen matkansa kulki noihin synkkiin saleihin kirkon alapuolella, saleihin, joihin hän ei olisi ikipäivänä itse halunnut tulla haudatuksi. Mutta kukaan ei ollut kuunnellut kruununprinssin sanoja, eikä aneluita. Eihän nyt olisi sopivaa haudata prinsessaa linnan puutarhaan, eikä vuoren rinteille omenapuun viereen. Kruununprinsessa kuului sukunsa keskelle, arvoiselleen paikalle kaikkien muiden edesmenneiden ylhäisten joukkoon.
Hautajaistoimitus oli lyhyt, sillä ei ollut jäljellä niin montaa pappia, että prinsessan arvoinen toimitus olisi voitu järjestää. Prinsessa laskettiin omaan kammioonsa, peitettiin ohuella kultaisella kankaalla, hänet hyvästeltiin viimeisen kerran ja sitten kammio suljettiin.
Mutta kun hautajaissaattue palasi takaisin, ne jotka olivat jääneet paikalle huomasivat, miten yksi hevosista kulki ratsastajatta. Moni ei ollut osannut arvata, että tuo matka ei ollut pelkästään Anemonen viimeinen - kruununprinssi ei astunut enää ikinä jalallaankaan kuninkaanlinnan valtaistuinsaliin, ei enää kulkenut kaupungin kaduilla, ei enää ratsastanut kukkuloilla kaupungin ympärillä.
Prinssi oli tehnyt sen, mitä hän aina teki. Kuninkaansalissa hän oli aina istunut Anemonen vierellä, kaupungissa hän oli aina seurannut ja suojellut prinsessaa, ratsastaessaan hän oli ratsastanut aina sisarensa kanssa. Ja nyt, kun Anemone laskettiin kuoleman verhon alle, ei hänen sinnekään tarvinnut mennä yksin.
Merkitys: hauraus, toivo, kuolematon tai kielletty rakkaus, myös sairauden ja kuoleman kukka
Vaikka kuninkaankaupungin kadut olivat täynnä likaa, kuolleita ja kuolevia, silti jokainen kynnelle kykenevä tuli katsomaan, kun kruununprinsessa Anemone kannettiin kryptaan, kylmään ja yksinäiseen hautaansa.
Vaikka useimpien katsojien kasvoihin oli sairaus jättänyt merkkinsä, joko syvään painuneina, valvomisen uuvuttamina silminä tai karuina arpina, oli Anemone kuolleena vain entistä kauniimpi.
Vaikka lava, jonka yllä Anemonea kannettiin, kulkikin aina välillä tien reunoille käpertyneiden ihmisraunioiden yli, joilla ei ollut enää toivoa eikä paluuta elämään, Anemonen iho oli valkea ja kuulas ja hän näytti siltä, kuin olisi viimein kuolemassaan saanut sen rauhan, jota elämässään ei koskaan saanut kokea. Ne jotka häntä katsoivat, tunsivat väistämättömästi läikähdyksen sydämessään, kenties siitä toivosta, jota Anemone oli levittänyt ympärilleen eläessään, kenties jonkin uuden lupauksen siitä, että ehkä kaiken sen kivun ja kärsimyksen jälkeen odottaisikin viimein lepoa.
Anemonen saattue oli pieni - kuningas eikä kuningatar eivät olleet uskaltaneet laskeutua valtaistuimeltaan kaupungin sairauden keskelle. Huhuttiin, että he olivat linnoittautuneet palatsiin, estäneet palvelijoita tulemasta luokseen, teljenneet ovet ja ikkunat. Toisin oli tehnyt Anemone - hän oli kulkenut kaupungin läpi, tuoden apua sinne, minne oli kyennyt ja lohduttavia sanoja sinne, missä avulle ei ollut enää tarvetta.
Ja Anemone oli nyt kuollut.
Saattueen kärjessä, heti Anemonen hautajaislavan jälkeen ratsasti prinssi, uusi kruununperijä, vaikka tosin vaikutti siltä, ettei hän ehkä pysyisi kovin kauaa ratsunsa selässä, saatika seuraavana perimysjärjestyksessä. Hänen kasvonsa olivat melkein yhtä kalpeat kuin Anemonen, huulet tiukasti yhteen puristetut, kasvoilla kaikki se levottomuus, joka Anemonesta oli iäksi kadonnut.
Ja niin Anemone kulki viiimeisen kerran rakastamansa kaupungin ja kansan läpi. Hänen matkansa kulki noihin synkkiin saleihin kirkon alapuolella, saleihin, joihin hän ei olisi ikipäivänä itse halunnut tulla haudatuksi. Mutta kukaan ei ollut kuunnellut kruununprinssin sanoja, eikä aneluita. Eihän nyt olisi sopivaa haudata prinsessaa linnan puutarhaan, eikä vuoren rinteille omenapuun viereen. Kruununprinsessa kuului sukunsa keskelle, arvoiselleen paikalle kaikkien muiden edesmenneiden ylhäisten joukkoon.
Hautajaistoimitus oli lyhyt, sillä ei ollut jäljellä niin montaa pappia, että prinsessan arvoinen toimitus olisi voitu järjestää. Prinsessa laskettiin omaan kammioonsa, peitettiin ohuella kultaisella kankaalla, hänet hyvästeltiin viimeisen kerran ja sitten kammio suljettiin.
Mutta kun hautajaissaattue palasi takaisin, ne jotka olivat jääneet paikalle huomasivat, miten yksi hevosista kulki ratsastajatta. Moni ei ollut osannut arvata, että tuo matka ei ollut pelkästään Anemonen viimeinen - kruununprinssi ei astunut enää ikinä jalallaankaan kuninkaanlinnan valtaistuinsaliin, ei enää kulkenut kaupungin kaduilla, ei enää ratsastanut kukkuloilla kaupungin ympärillä.
Prinssi oli tehnyt sen, mitä hän aina teki. Kuninkaansalissa hän oli aina istunut Anemonen vierellä, kaupungissa hän oli aina seurannut ja suojellut prinsessaa, ratsastaessaan hän oli ratsastanut aina sisarensa kanssa. Ja nyt, kun Anemone laskettiin kuoleman verhon alle, ei hänen sinnekään tarvinnut mennä yksin.
8.12.2018
Sinun rajasi ovat hämärän peitossa,
enkä näe mistä alat ja mihin päätyt.
Olet aina siellä, missä en odota sinun olevan
ja vain tyhjyyttä siinä, missä sinun tulisi olla.
Luusi ovat maasta, yhtä vanhat
ja keräät muut eksyneet kokoon, tuot heidät luolaasi
ulvot kuun noustessa lihan heidän ylleen.
Silmissäsi on valoa ajan alusta
kun kannoit luomakuntaa käsivarsillasi.
Kuljet näkymättömällä tielläsi
neonvalojen välkkeessä, harot vaaleanpunaista tukkaasi,
kasvoillasi sotamaalaus kuin taistelunjumalattarella.
Poissa on lempeys
paitsi silloin kun tulet ja kuiskaat nimeni korvaani,
kokoat särkyneen ruumiini ja käsket minua pysymään kasassa.
Silloin kosket poskeani ja annat minun tuntea
että olen turvassa.
enkä näe mistä alat ja mihin päätyt.
Olet aina siellä, missä en odota sinun olevan
ja vain tyhjyyttä siinä, missä sinun tulisi olla.
Luusi ovat maasta, yhtä vanhat
ja keräät muut eksyneet kokoon, tuot heidät luolaasi
ulvot kuun noustessa lihan heidän ylleen.
Silmissäsi on valoa ajan alusta
kun kannoit luomakuntaa käsivarsillasi.
Kuljet näkymättömällä tielläsi
neonvalojen välkkeessä, harot vaaleanpunaista tukkaasi,
kasvoillasi sotamaalaus kuin taistelunjumalattarella.
Poissa on lempeys
paitsi silloin kun tulet ja kuiskaat nimeni korvaani,
kokoat särkyneen ruumiini ja käsket minua pysymään kasassa.
Silloin kosket poskeani ja annat minun tuntea
että olen turvassa.
10.12.2018
Joka joulu äiti otti kaapista esiin punaisen takin ja joka joulu seinälle ilmestyi salaperäisesti lista, kenen vuoro oli minäkin päivänä pitää tuota takkia.
Äiti sanoi, että tuo takki oli aivan tavallinen punainen takki. "Eihän siinä ole mitään muuta erikoista kuin se, että se sopii meille kaikille hyvin, vaikka Otsolle se onkin hieman liian iso. Ja että se päällä on aina lämmin, mutta se nyt johtuu vain siitä että se on hyvä takki." Mutta äidin kasvoilla oli kuitenkin aina se hieman toisesta laidasta kipristyvä hymy, mikä tarkoitti, että hän aivan varmasti salasi jotakin. Tai sitten se oli vain minun omaa kuvitelmaani.
Takki oli kyllä omanlaisensa. Se oli vanha, tosin todella hyvin säilynyt, joulunpunainen huopatakki. Isän päällä se näytti mittatilauksena soviteltulta takilta, joka voisi olla muotitietoisella liikemiehellä. Äidillä se oli hieman löysempi ja pidempi ja aina kun näin sen äidin päällä, kuvittelin, että äiti oli joulutonttu joka oli tullut Joulumaasta meidän luoksemme. Alina oli vain hieman pienempi kuin äiti, joten takki sopi samalla tavalla hänellekin. Minun ylläni takki oli kuin pehmeä viitta, joka ulottui melkein polviin ja jonka hihat olivat juuri sen pituiset, että saatoin lämmitellä käsiäni niiden sisässä. Vain Otsolla takki näytti siltä, että hän oli päättänyt pukeutua punaiseen telttaan. Mutta Otso olikin kyllä vasta vain neljän vanha, joten se oli odotettavissakin.
Muilla perheillä saattoi olla omat suklaakalenterinsa tai joulusukkansa, mutta meidän perheellä oli aina punainen takki. "Mikä jossain vanhassa takissa on muka niin erikoista? Vaikka se onkin kyllä hieno takki - mutta silti miksi?" minulta saatettiiin kysyä. Pienenä olin koettanut kertoa kaikille totuuden, mutta aikuiset olivat aina luulleet vain minun satuilevan ja kaverini olivat syyttäneet minua valehtelijaksi. Nyt olin oppinut, että riitti, kun hymyili samaa salaperäistä hymyä kuin äitikin. Olin kokeillut sitä itse peilin edessä ja vaikka ruskeiden hiusten ja sinisten silmien kanssa olin aivan isän näköinen, sillä hetkellä näytin aivan äidiltä.
Vaikka äiti piilotteli totuutta, isä vältteli vastaamasta ja muut ihmiset eivät ikinä uskoneet, minä tiesin kuitenkin totuuden - meidän punaisessa takissamme oli jotain taianomaista.
Ei mitään huomattavaa, vain pieniä asioita, joita muuten ei olisi ehkä ikinä tapahtunut. Viime vuonna, kun oli ollut minun vuoroni pitää takkia, olin saanut ensisuudelman ihastukseltani. Toisena päivänä ja toisena vuonna olin vaatinut, että saisin nukkua takki päälläni ja herännyt keskellä yötä kauneimpiin revontuliin, jotka olin ikinä nähnyt ja jotka tulisin ehkä ikinä näkemään. Kukaan muu ei ollut niitä huomannut.
Viime jouluna Alinan vuorolla hän oli takkipäivänään tehnyt kokeen, josta sai kymppi plussan. Otso sanoi, että hänen takkipäivänään legot olivat ruvenneet hyppimään jonossa hänen ympärillään. Siihen en muuten olisi uskonut, sillä kukaan muu ei ollut nähnyt tapausta, mutta muistin vieläkin omista varhaisista jouluistani, miten ainakin kuvittelin joulukuusen enkelin lentäneen katosta kädelleni ja räpytelleen siinä paperisiipiään.
Kyselin joka joulu äidiltä ja isältä, mitä takki oli heille antanut, mutta isä aina vain taputti minua päälaelle ja äiti vain hymyili minulle. Äidin salaperäiset hymyt tuntuivat lisääntyvän aina satakertaisesti joulun aikaan.
Mutta tavallaan ymmärsin heitä; tapaukset jotka tapahtuivat takki päällä olivat mukavia, mutta jotenkin yksityisiä. En minäkään ollut leveillyt Alinalle suudelmastani, eikä Alina kertonut minulle enää läheskään kaikista takkiseikkailuistaan. Tuntui mukavalta pitää tapahtumat salaisuuksina, kätkeä jonnekin ja muistella niitä myöhemmin hymyillen.
Ja tietäen, että seuraavana jouluna takki otettaisiin taas esiin kaapista...
Äiti sanoi, että tuo takki oli aivan tavallinen punainen takki. "Eihän siinä ole mitään muuta erikoista kuin se, että se sopii meille kaikille hyvin, vaikka Otsolle se onkin hieman liian iso. Ja että se päällä on aina lämmin, mutta se nyt johtuu vain siitä että se on hyvä takki." Mutta äidin kasvoilla oli kuitenkin aina se hieman toisesta laidasta kipristyvä hymy, mikä tarkoitti, että hän aivan varmasti salasi jotakin. Tai sitten se oli vain minun omaa kuvitelmaani.
Takki oli kyllä omanlaisensa. Se oli vanha, tosin todella hyvin säilynyt, joulunpunainen huopatakki. Isän päällä se näytti mittatilauksena soviteltulta takilta, joka voisi olla muotitietoisella liikemiehellä. Äidillä se oli hieman löysempi ja pidempi ja aina kun näin sen äidin päällä, kuvittelin, että äiti oli joulutonttu joka oli tullut Joulumaasta meidän luoksemme. Alina oli vain hieman pienempi kuin äiti, joten takki sopi samalla tavalla hänellekin. Minun ylläni takki oli kuin pehmeä viitta, joka ulottui melkein polviin ja jonka hihat olivat juuri sen pituiset, että saatoin lämmitellä käsiäni niiden sisässä. Vain Otsolla takki näytti siltä, että hän oli päättänyt pukeutua punaiseen telttaan. Mutta Otso olikin kyllä vasta vain neljän vanha, joten se oli odotettavissakin.
Muilla perheillä saattoi olla omat suklaakalenterinsa tai joulusukkansa, mutta meidän perheellä oli aina punainen takki. "Mikä jossain vanhassa takissa on muka niin erikoista? Vaikka se onkin kyllä hieno takki - mutta silti miksi?" minulta saatettiiin kysyä. Pienenä olin koettanut kertoa kaikille totuuden, mutta aikuiset olivat aina luulleet vain minun satuilevan ja kaverini olivat syyttäneet minua valehtelijaksi. Nyt olin oppinut, että riitti, kun hymyili samaa salaperäistä hymyä kuin äitikin. Olin kokeillut sitä itse peilin edessä ja vaikka ruskeiden hiusten ja sinisten silmien kanssa olin aivan isän näköinen, sillä hetkellä näytin aivan äidiltä.
Vaikka äiti piilotteli totuutta, isä vältteli vastaamasta ja muut ihmiset eivät ikinä uskoneet, minä tiesin kuitenkin totuuden - meidän punaisessa takissamme oli jotain taianomaista.
Ei mitään huomattavaa, vain pieniä asioita, joita muuten ei olisi ehkä ikinä tapahtunut. Viime vuonna, kun oli ollut minun vuoroni pitää takkia, olin saanut ensisuudelman ihastukseltani. Toisena päivänä ja toisena vuonna olin vaatinut, että saisin nukkua takki päälläni ja herännyt keskellä yötä kauneimpiin revontuliin, jotka olin ikinä nähnyt ja jotka tulisin ehkä ikinä näkemään. Kukaan muu ei ollut niitä huomannut.
Viime jouluna Alinan vuorolla hän oli takkipäivänään tehnyt kokeen, josta sai kymppi plussan. Otso sanoi, että hänen takkipäivänään legot olivat ruvenneet hyppimään jonossa hänen ympärillään. Siihen en muuten olisi uskonut, sillä kukaan muu ei ollut nähnyt tapausta, mutta muistin vieläkin omista varhaisista jouluistani, miten ainakin kuvittelin joulukuusen enkelin lentäneen katosta kädelleni ja räpytelleen siinä paperisiipiään.
Kyselin joka joulu äidiltä ja isältä, mitä takki oli heille antanut, mutta isä aina vain taputti minua päälaelle ja äiti vain hymyili minulle. Äidin salaperäiset hymyt tuntuivat lisääntyvän aina satakertaisesti joulun aikaan.
Mutta tavallaan ymmärsin heitä; tapaukset jotka tapahtuivat takki päällä olivat mukavia, mutta jotenkin yksityisiä. En minäkään ollut leveillyt Alinalle suudelmastani, eikä Alina kertonut minulle enää läheskään kaikista takkiseikkailuistaan. Tuntui mukavalta pitää tapahtumat salaisuuksina, kätkeä jonnekin ja muistella niitä myöhemmin hymyillen.
Ja tietäen, että seuraavana jouluna takki otettaisiin taas esiin kaapista...
12.12.2018
When I hear the word "Christmas", my heart fills with love and joy. Not because of the gifts or the food or the music or even the people. Those are the obvious things, and I've never met anyone who dislikes them. They belong to the holidays, it's to be expected.
But when I hear or see the word "Christmas" my heart fills with the music you can't hear. The music you feel, when someone smiles at you over a table filled with candles and food. The music that echoes from somewhere far away, when you see a child asleep in the middle of their play, still clutching a new toy. The kind of music that dances on your skin, when you are standing in the snow, under an endless star sky, your breath coming out in white clouds.
When I think about Christmas, I don't think about the things that are associated with it. No, instead I feel the Christmas - the excitement, the love, the peace, the joy. The good and the bad. I breathe in the soft candlelight and exhale the ancient shine of stars far away. On my cheeks I feel the tears of joy and sadness, frozen in the midwinter cold. In my fingertips I feel the spikes of the Christmas tree and last notes of the familiar medley.
For me, Christmas is a feeling, not a thing or a time or a holiday. And I hope for you it is the same.
But when I hear or see the word "Christmas" my heart fills with the music you can't hear. The music you feel, when someone smiles at you over a table filled with candles and food. The music that echoes from somewhere far away, when you see a child asleep in the middle of their play, still clutching a new toy. The kind of music that dances on your skin, when you are standing in the snow, under an endless star sky, your breath coming out in white clouds.
When I think about Christmas, I don't think about the things that are associated with it. No, instead I feel the Christmas - the excitement, the love, the peace, the joy. The good and the bad. I breathe in the soft candlelight and exhale the ancient shine of stars far away. On my cheeks I feel the tears of joy and sadness, frozen in the midwinter cold. In my fingertips I feel the spikes of the Christmas tree and last notes of the familiar medley.
For me, Christmas is a feeling, not a thing or a time or a holiday. And I hope for you it is the same.
14.12.2018
Vain unia lapsi, vain unia
vain unissa sinä lennät ja olet voimakas
vain unissa.
Miksi sitten minuun sattuu niin, kysyt,
jos ne ovat vain unia?
Minä pitelen sinua sylissäni ja lohdutan
vakuutan, että kaikki on vain unta.
Voi lapsi jos tietäisit miten syvällä olet,
miten kaikki taistelevat voimastasi
näkevät mihin pystyt, tahtovat tehdä sinusta esineen
lähettävät sinut sinne minne eivät itse uskalla.
Voi lapsi, niin, sitä he eivät näe -
eivät tahdo nähdä, että se jonka he heittävät lohikäärmeen suuhun
taistelemaan sotajoukkoja vastaan, kaatamaan julmia kuninkaita
on vain lapsi, sinä, niin pieni, niin haavoittuva.
Minä pidän sinua sylissäni kun suljet silmäsi
pelkäät unia sanojeni tähden
olet vain unissa.
Ja minä rukoilen joka ilta ja aamu,
että nyt heräisit, aivan oikeasti, he kaipaavat sinua jo kotona.
Vaikka se tarkoittaa, että me katoaisimme,
mutta kuten kaikki hirviöt, minäkin olen
vain unta.
vain unissa sinä lennät ja olet voimakas
vain unissa.
Miksi sitten minuun sattuu niin, kysyt,
jos ne ovat vain unia?
Minä pitelen sinua sylissäni ja lohdutan
vakuutan, että kaikki on vain unta.
Voi lapsi jos tietäisit miten syvällä olet,
miten kaikki taistelevat voimastasi
näkevät mihin pystyt, tahtovat tehdä sinusta esineen
lähettävät sinut sinne minne eivät itse uskalla.
Voi lapsi, niin, sitä he eivät näe -
eivät tahdo nähdä, että se jonka he heittävät lohikäärmeen suuhun
taistelemaan sotajoukkoja vastaan, kaatamaan julmia kuninkaita
on vain lapsi, sinä, niin pieni, niin haavoittuva.
Minä pidän sinua sylissäni kun suljet silmäsi
pelkäät unia sanojeni tähden
olet vain unissa.
Ja minä rukoilen joka ilta ja aamu,
että nyt heräisit, aivan oikeasti, he kaipaavat sinua jo kotona.
Vaikka se tarkoittaa, että me katoaisimme,
mutta kuten kaikki hirviöt, minäkin olen
vain unta.
16.12.2018
Festivaalissa
valot ihmiset sinä
yhtä lähellä.
Tuoretta piparia -
kätesi lämpimämpi.
valot ihmiset sinä
yhtä lähellä.
Tuoretta piparia -
kätesi lämpimämpi.
17.12.2018
Ilena McQaith ei puhunut koko elämänsä aikana kuin yhden sanan. Kukaan ei tiennyt tarkalleen, oliko Ilena jostakin syystä mykkä, vai eikö hän ikinä vain tuntenut tarpeelliseksi sanoa sanaakaan. Ulkopuoliset, ennen kuin itse tapasivat Ilenan, saattoivat ihmetellä miksi asiaa ei oltu tutkittu koskaan tarkemmin. Olihan se nyt hieman kummallista, että niin hyvässä suvussa kuin McQaith sallittiin sellaista eriskummallisuutta esiintyä. Mutta McQaithit olivat toisaalta hyvin vanha suku; sellaisissahan joka sukupolvessa tuli esiintyä kummajainen tai kaksi, perinteiden takia.
Ilena McQaith ei tarvinnut ikinä sanoja. Peili-Ilenaksi häntä kutsuttiin sukulinnan ulkopuolella olevassa kylässä. Asia oli vain niin yksinkertainen, että jo Ilenan kasvoista saattoi nähdä, mitä hän halusi sanoa. Tai sitten ihmiset kuvittelivat, että Ilenan ilme muuttui heidän omien tunnetilojensa mukaan. Lihastakaan väräyttämättä Ilena saattoi näyttää uteliaalta, tuomitsevalta, loukkaantuneelta, väsyneeltä, lempeältä... Ilenan kanssa keskustelija saattoi äkkiä huomata vuodattavansa syvimpiä salaisuuksia Ilenalle, koska Ilenan kasvoilta näytti jo paistavan tieto noista salatuista menneisyyksistä. Tästä syystä Ilenaa saatettiin pelätä ja inhotakin. Jos itse oli inhottava ihminen, usein Ilenan kasvoilta paistoi kaikki takaisin. Ja Ilena tiesi niin paljon, liikaakin. Noitumiseksi jotkut pahanilkiset suut sitä kutsuivat. Ilena oli myynyt varmasti äänensä jollekulle pahemmalle olennolle, saadakseen vallan ihmisten yli.
Ilena McQaith oli yksinäinen. Olihan hänellä sukunsa, palvelijat, vieraita. Ehkä hän olisi jopa tyytynyt vähempään liikenteeseen huoneissaan. Jostakin syystä Ilena vain veti ihmisiä puoleensa. Aina kohdatessaan uuden mehevän juorun tädit lyllersivät heti leveiden vannehameittensa kera Ilenan luo teelle vuodattamaan asiansa ja lähtivät taas paikalta kerrottuaan enemmänkin kuin olivat aikoneet. Isä ja veljet saattoivat tulla Ilenan puoleen puhumaan politiikkaa, kertaamaan talousongelmiaan tai muita kysymyksiään. Usein Ilenan kanssa keskustellessaan heidän päähänsä välkähti se ratkaisu kysymykseen, jota he olivat miettineet jo viikkokausia. Kaikki ihmiset halusivat tulla Ilenan luo, nekin, jotka eivät oikeasti pitäneet Ilenasta. Mutta kaikkien niiden ihmisten keskellä Ilena oli yksin; hänellä ei ollut ketään, jolle kertoa omat asiansa, ei ketään, joka olisi pysähtynyt kuuntelemaan hänen ajatuksiaan. Yllättävän moni ei tajunnut tätä. Ne, jotka tajusivat, tunsivat tietenkin sääliä ja sympatiaa, mutta ei se Ilenaa paljon auttanut.
Ilena McQaith rakastui. Eräänä päivänä linnaan saapui vieras nuorimies, joka tietenkin mahdollisimman pian esiteltiin Ilenalle hänen teehuoneessaan. Oli tavallista, että uusille ihmisille tarjottiin rauhoittava iltapäivä Ilenan ja teen kera, muuten tuntui jotenkin siltä, ettei vierasta oltu toivotettu kunnolla tervetulleeksi. Mutta sinä päivänä, kun tuo nuorimies astui Ilenan teesalonkiin, ei Ilenan tavallisesta vieranvaraisuudesta ollut äkkiä tietoakaan. Ilena istui vain, silmät suurina ja hämmästyneinä, kalpeana mutta posket punaisina. Ilenan isän piti kaksi kertaa kehottaa Ilenaa kaatamaan teetä kuppeihin, ennen kuin Ilena kuuli hänen sanansa ja sitten teetä kaataessaan hän läikytti sitä suorastaan häpeällisen määrän. Eivätkä sekunniksikaan Ilenan silmät eronneet tuosta vieraasta, eivät hetkeksikään. Kaikeksi onneksi tuo vieras nuorimies oli aivan samassa jamassa.
Ilena McQaithin tarina sai onnellisen lopun. Ei kauaa kestänyt, ennen kuin nuori pari oli kihloissa ja viettivät pitkiä päiviä yhdessä kulkien ja istuksien. Kaikkien sivullisten mielestä tuo kosiskelu oli kummallisinta, mitä he olivat ikinä nähneet: nuoret vain olivat hiljaa, katselivat toisiaan, hymyilivät toisilleen. "Ilmeilivät", kuten isoäiti osuvasti sanoi. Häät tulivat pian ja vaikka moni tunsikin haikeutta, että eihän Ilena voinut mennä naimisiin ja lähteä pois, ei heidän Ilenansa, kelle he sitten kertoisivat kaiken? Mutta siinä Ilena oli, valkoisissa kuin talvinen koivu, yhtä ylväänä. Kulki kohti alttaria isänsä käsipuolessa, näytti siltä kuin olisi halunnut juosta. Juosta kohti sitä ainoaa ihmistä, joka ymmärsi häntä, sydämensykkeen tasolla asti. Ja sitten hän seisoi rakkaansa vierellä, pari oli kaunis kuin sadusta konsanaan. Vasta kun pappi alkoi seremoniassa edetä siihen tärkeään kohtaan, alkoi väkijoukossa ilmentyä levottomuutta - he olivat juuri muistaneet, että avioon meneminen edellytti puhumista, eihän se olisi muuten pätevä. Joku ajatteli jo mielessään hypätä eteen ja pysäyttää koko touhun, kaikkihan näytti olevan menossa aivan pieleen, kaikki tämä valmistelu, mutta sitten ylpeys tuli väliin ja hän päätti pidättäytyä katsomopaikassa kuten aina ennenkin.
Kun se hetki tuli, kun pappi kysyi Ilena McQaithilta sen kysymyksen, ainoan kysymyksen jolla oli väliä, Ilena kohotti katseensa rakastettunsa silmiin ja hymyili. Myöhemmin kerrottiin tarinoita, että koko väkijoukko oli hengähtänyt yhteen ääneen, sillä oli kuin Ilenan kasvot olisivat syttyneet loistoon. Kauniimpaa eivät olleet ihmiset nähneet, ei ennen eikä jälkeen, sillä Ilenan koko kasvot olivat yhtä onnea: silmät loistivat, onnenkyyneleet poskilla, huulissa kaikkien rakastuneiden ilo. Ja sitten Ilena McQaith avasi suunsa ja vastasi, selkeästi ja kirkkaasti, käyttämättömän käheällä äänellä mutta silti kauniilla: "Tahdon."
Ilena McQaith ei tarvinnut ikinä sanoja. Peili-Ilenaksi häntä kutsuttiin sukulinnan ulkopuolella olevassa kylässä. Asia oli vain niin yksinkertainen, että jo Ilenan kasvoista saattoi nähdä, mitä hän halusi sanoa. Tai sitten ihmiset kuvittelivat, että Ilenan ilme muuttui heidän omien tunnetilojensa mukaan. Lihastakaan väräyttämättä Ilena saattoi näyttää uteliaalta, tuomitsevalta, loukkaantuneelta, väsyneeltä, lempeältä... Ilenan kanssa keskustelija saattoi äkkiä huomata vuodattavansa syvimpiä salaisuuksia Ilenalle, koska Ilenan kasvoilta näytti jo paistavan tieto noista salatuista menneisyyksistä. Tästä syystä Ilenaa saatettiin pelätä ja inhotakin. Jos itse oli inhottava ihminen, usein Ilenan kasvoilta paistoi kaikki takaisin. Ja Ilena tiesi niin paljon, liikaakin. Noitumiseksi jotkut pahanilkiset suut sitä kutsuivat. Ilena oli myynyt varmasti äänensä jollekulle pahemmalle olennolle, saadakseen vallan ihmisten yli.
Ilena McQaith oli yksinäinen. Olihan hänellä sukunsa, palvelijat, vieraita. Ehkä hän olisi jopa tyytynyt vähempään liikenteeseen huoneissaan. Jostakin syystä Ilena vain veti ihmisiä puoleensa. Aina kohdatessaan uuden mehevän juorun tädit lyllersivät heti leveiden vannehameittensa kera Ilenan luo teelle vuodattamaan asiansa ja lähtivät taas paikalta kerrottuaan enemmänkin kuin olivat aikoneet. Isä ja veljet saattoivat tulla Ilenan puoleen puhumaan politiikkaa, kertaamaan talousongelmiaan tai muita kysymyksiään. Usein Ilenan kanssa keskustellessaan heidän päähänsä välkähti se ratkaisu kysymykseen, jota he olivat miettineet jo viikkokausia. Kaikki ihmiset halusivat tulla Ilenan luo, nekin, jotka eivät oikeasti pitäneet Ilenasta. Mutta kaikkien niiden ihmisten keskellä Ilena oli yksin; hänellä ei ollut ketään, jolle kertoa omat asiansa, ei ketään, joka olisi pysähtynyt kuuntelemaan hänen ajatuksiaan. Yllättävän moni ei tajunnut tätä. Ne, jotka tajusivat, tunsivat tietenkin sääliä ja sympatiaa, mutta ei se Ilenaa paljon auttanut.
Ilena McQaith rakastui. Eräänä päivänä linnaan saapui vieras nuorimies, joka tietenkin mahdollisimman pian esiteltiin Ilenalle hänen teehuoneessaan. Oli tavallista, että uusille ihmisille tarjottiin rauhoittava iltapäivä Ilenan ja teen kera, muuten tuntui jotenkin siltä, ettei vierasta oltu toivotettu kunnolla tervetulleeksi. Mutta sinä päivänä, kun tuo nuorimies astui Ilenan teesalonkiin, ei Ilenan tavallisesta vieranvaraisuudesta ollut äkkiä tietoakaan. Ilena istui vain, silmät suurina ja hämmästyneinä, kalpeana mutta posket punaisina. Ilenan isän piti kaksi kertaa kehottaa Ilenaa kaatamaan teetä kuppeihin, ennen kuin Ilena kuuli hänen sanansa ja sitten teetä kaataessaan hän läikytti sitä suorastaan häpeällisen määrän. Eivätkä sekunniksikaan Ilenan silmät eronneet tuosta vieraasta, eivät hetkeksikään. Kaikeksi onneksi tuo vieras nuorimies oli aivan samassa jamassa.
Ilena McQaithin tarina sai onnellisen lopun. Ei kauaa kestänyt, ennen kuin nuori pari oli kihloissa ja viettivät pitkiä päiviä yhdessä kulkien ja istuksien. Kaikkien sivullisten mielestä tuo kosiskelu oli kummallisinta, mitä he olivat ikinä nähneet: nuoret vain olivat hiljaa, katselivat toisiaan, hymyilivät toisilleen. "Ilmeilivät", kuten isoäiti osuvasti sanoi. Häät tulivat pian ja vaikka moni tunsikin haikeutta, että eihän Ilena voinut mennä naimisiin ja lähteä pois, ei heidän Ilenansa, kelle he sitten kertoisivat kaiken? Mutta siinä Ilena oli, valkoisissa kuin talvinen koivu, yhtä ylväänä. Kulki kohti alttaria isänsä käsipuolessa, näytti siltä kuin olisi halunnut juosta. Juosta kohti sitä ainoaa ihmistä, joka ymmärsi häntä, sydämensykkeen tasolla asti. Ja sitten hän seisoi rakkaansa vierellä, pari oli kaunis kuin sadusta konsanaan. Vasta kun pappi alkoi seremoniassa edetä siihen tärkeään kohtaan, alkoi väkijoukossa ilmentyä levottomuutta - he olivat juuri muistaneet, että avioon meneminen edellytti puhumista, eihän se olisi muuten pätevä. Joku ajatteli jo mielessään hypätä eteen ja pysäyttää koko touhun, kaikkihan näytti olevan menossa aivan pieleen, kaikki tämä valmistelu, mutta sitten ylpeys tuli väliin ja hän päätti pidättäytyä katsomopaikassa kuten aina ennenkin.
Kun se hetki tuli, kun pappi kysyi Ilena McQaithilta sen kysymyksen, ainoan kysymyksen jolla oli väliä, Ilena kohotti katseensa rakastettunsa silmiin ja hymyili. Myöhemmin kerrottiin tarinoita, että koko väkijoukko oli hengähtänyt yhteen ääneen, sillä oli kuin Ilenan kasvot olisivat syttyneet loistoon. Kauniimpaa eivät olleet ihmiset nähneet, ei ennen eikä jälkeen, sillä Ilenan koko kasvot olivat yhtä onnea: silmät loistivat, onnenkyyneleet poskilla, huulissa kaikkien rakastuneiden ilo. Ja sitten Ilena McQaith avasi suunsa ja vastasi, selkeästi ja kirkkaasti, käyttämättömän käheällä äänellä mutta silti kauniilla: "Tahdon."
17.12.2018
Hei, joulupukki! (En sano että rakas joulupukki, koska tiedostan jotenkin liiankin hyvin, että olet vanha parrakas ukko, joka on jo muutenkin naimisissa, joten se olisi ymmärrettävistä syistä hieman awkwardia)
Tänä vuonna en ole ollut sen kiltimpi tai ilkeämpi kuin muinakaan vuosina, luulisin. Enkä tietenkään odota, että saisin lahjana mitään, mutta ajattelin siltikin, että voisit ottaa näistä hieman inspiraatiota.
Joten tässä on minun Lista lahjoista, joita en ikinä voi saada, mutta silti haluaisin enemmän kuin mitään muuta:
Nähdään pian (paitsi jos minä näen sinut ensiksi),
Ai
Tänä vuonna en ole ollut sen kiltimpi tai ilkeämpi kuin muinakaan vuosina, luulisin. Enkä tietenkään odota, että saisin lahjana mitään, mutta ajattelin siltikin, että voisit ottaa näistä hieman inspiraatiota.
Joten tässä on minun Lista lahjoista, joita en ikinä voi saada, mutta silti haluaisin enemmän kuin mitään muuta:
- Kirja, joka on aina juuri se mitä tarvitsen. Eli kun avaan kirjan, niin se on juuri se kirja, jonka juuri sillä hetkellä haluaisin lukea. Sitten kun olen lukenut sen kirjan, niin vain suljen sen ja avaan uudestaan, ja voilà! Taas sellainen kirja, jonka haluan ehdottomasti lukea! Ei enää ikinä pettymyksiä!
- Vaate, joka pitää minut aina sopivassa lämpötilassa. Eli jos on -40 pakkasta, niin pelkästään jo se vaate takaa, että minulla on juuri sopivan lämmin. Samoin 30+ helteellä, olo on mukavan vilpoisa. Plussaa, jos se ei ikinä kastu, hikoonnut tai likaannu. Ja jos se näyttää hienolta päällä tai voi piilottaa muiden vaatteiden alle.
- Kutistava reppu. Eli mitä tahansa laitan reppuuni, se kutistuu vain 1/10-osakokoon itsestään ja kun otan sen sieltä ulos, niin laajenee automaattisesti. Voisin pitää vaikka puolet omistamistani tavaroista repussa, eikä ikinä tarvitsisi huolehtia, mahtuuko kaikki tavarat mukaan. Voisi aina spontaanisti vain lähteä kun siltä tuntuu, kunhan reppu vain on mukana!
- Aavekommunikaattori. Että jos jossakin on aave, niin voimme käydä selkeää ja järkevää keskustelua, eikä minun tarvitsisi kutsua demoneita ouija-laudalla, tavarat pysyvät paikoillaan ja aaveiden ei tarvitse tuhrata seinille verellä. Puhdasta keskustelua, jonka aikana voin kysyä, mitä ne tahtovat, miltä niistä tuntuu ja mitä minä voin tehdä helpottaakseni tilannetta. Minun ei tarvitsisi enää pelätä yliluonnollista ja käärisin hyvät rahat aavekarkottajana.
- Kissansilmät, eli kyky nähdä pimeässä. Ei pimeänäkölaseja, koska ne ovat varmaan aika kömpelöt, mutta kenties tyyliin jonkinlaiset piilolinssit tai jotkin, jotka antavat minulle kyvyn nähdä hyvin silkan minimaalisen valon loisteessa. Voisin hiipparoida missä vain ja milloin vain, lukea keskellä yötä, kyllä niille käyttöä löytyisi! Eikä tarvitsisi pelätä, että näkö lähtee, koska istun aina pelkkien kynttelikköjen, valonauhojen ja kynttilöiden valossa.
Nähdään pian (paitsi jos minä näen sinut ensiksi),
Ai
19.12.2018
Silloin kun on kylmä, todella kylmä, haluaa jotain lämmintä. Kun sormet palavat jäistä tulta ja hengitys kirvelee kurkussa, haluaisi jonnekin, pois, lämpimään veteen, takan ääreen.
Silloin kun on kuuma, haluaa viilennystä. Haluaa vettä ja jääpaloja, varjoa ja tuuletinta, samaan aikaan kun hiki valuu virtanaan ja iho muuttuu punaiseksi, kypsyy.
Silloin kun leijuu avaruudessa ja aurinko polttaa kasvot karrelle ja niskaa hyytää avaruuden ikuinen kylmyys, keskiarvoisesti kaikki on kunnossa. Ikävä kyllä kuolema ei neuvottele matematiikan kanssa.
Silloin kun on kuuma, haluaa viilennystä. Haluaa vettä ja jääpaloja, varjoa ja tuuletinta, samaan aikaan kun hiki valuu virtanaan ja iho muuttuu punaiseksi, kypsyy.
Silloin kun leijuu avaruudessa ja aurinko polttaa kasvot karrelle ja niskaa hyytää avaruuden ikuinen kylmyys, keskiarvoisesti kaikki on kunnossa. Ikävä kyllä kuolema ei neuvottele matematiikan kanssa.
19.12.2018
Askeleet ruusunlehtien päällä,
siro käsi ikkunalasiin painettuna,
kangas takana kuin verivirta.
Huntu joka ei liikahda tuulenvireessä,
ranteissa kultaiset kahleet.
Häkki laululinnulle,
hälle lasinen arkku.
siro käsi ikkunalasiin painettuna,
kangas takana kuin verivirta.
Huntu joka ei liikahda tuulenvireessä,
ranteissa kultaiset kahleet.
Häkki laululinnulle,
hälle lasinen arkku.
21.12.2018
Talo oli aivan uskomattoman täynnä meteliä ja ihmisiä. Ehkä sen teki vielä pahemmaksi tieto, ettei ulos olisi pakenemista, sillä lumimyrsky pauhasi yhä vain pahempana. TV oli päällä, siitä seurattiin koko ajan myrskyvaurioiden etenemistä.
Olin turhautunut ja sinä varmaankin huomasit sen. En tiedä ymmärsitkö. Minä olin halunnut romanttisen loman, että olisi tavannut perheeni ja että olisimme tutustuneet vielä lujemmin toisiimme. Mutta en tällaista, huh, tämä oli suoraan painajaisistani.
Istuimme sohvalla, joskin siinäkin oli ahdasta. Joku nukkui (en tiedä miten se oli mahdollista siinä metelissä) yhteen nurkkaan käpertyneenä ja meidän piti olla vieri vieressä. Mikä tosin ei ollut niin paha juttu, jos vain konteksti olisi ollut hie,man erilainen.
Ensiksi valot räpsähtivät kerran ja sitten katosivat kokonaan. TV hiljeni sekin, mikä oli helpotus, se ei ollut tuonut muuta kuin lisää meteliä ja häiriötä. Hetken, yhden siunatun hetken oli hiljaista ja sitten alkoi taas pulina kynttilöiden etsimiseksi.
Siinä pimeässä me istuimme ja äkkiä sinä otit käteni käteesi ja toisella kädellä sinä ohjasit pääni rintaasi vasten lepäämään. Silitit tukkaani ja vaikka ele oli rauhoittava, minun sydämeni jyskytti kuin viimeistä päivää kylkiluitani vasten.
Lopulta joku sai kynttilän syttymään sytyttämättä koko taloa tuleen samalla. Valo palasi takaisin, tällä kertaa hiljaisempi ja lempeämpi ja sillä oli kai rauhoittava vaikutus muihinkin, sillä keskustelu oli hitaampaa ja matalempaa. Minä luulin, että päästäisit nyt minusta irti, mutta et päästänyt. Ja siinä me istuimme, käsi kädessä ja kaikki oli aivan hyvin.
Olin turhautunut ja sinä varmaankin huomasit sen. En tiedä ymmärsitkö. Minä olin halunnut romanttisen loman, että olisi tavannut perheeni ja että olisimme tutustuneet vielä lujemmin toisiimme. Mutta en tällaista, huh, tämä oli suoraan painajaisistani.
Istuimme sohvalla, joskin siinäkin oli ahdasta. Joku nukkui (en tiedä miten se oli mahdollista siinä metelissä) yhteen nurkkaan käpertyneenä ja meidän piti olla vieri vieressä. Mikä tosin ei ollut niin paha juttu, jos vain konteksti olisi ollut hie,man erilainen.
Ensiksi valot räpsähtivät kerran ja sitten katosivat kokonaan. TV hiljeni sekin, mikä oli helpotus, se ei ollut tuonut muuta kuin lisää meteliä ja häiriötä. Hetken, yhden siunatun hetken oli hiljaista ja sitten alkoi taas pulina kynttilöiden etsimiseksi.
Siinä pimeässä me istuimme ja äkkiä sinä otit käteni käteesi ja toisella kädellä sinä ohjasit pääni rintaasi vasten lepäämään. Silitit tukkaani ja vaikka ele oli rauhoittava, minun sydämeni jyskytti kuin viimeistä päivää kylkiluitani vasten.
Lopulta joku sai kynttilän syttymään sytyttämättä koko taloa tuleen samalla. Valo palasi takaisin, tällä kertaa hiljaisempi ja lempeämpi ja sillä oli kai rauhoittava vaikutus muihinkin, sillä keskustelu oli hitaampaa ja matalempaa. Minä luulin, että päästäisit nyt minusta irti, mutta et päästänyt. Ja siinä me istuimme, käsi kädessä ja kaikki oli aivan hyvin.
21.12.2018
Minä rakastuin häneen, koska hän oli keidas autiomaassa.
inä rakastuit häneen, koska hän oli ukkonen ja rankkasade.
Minä rakastin hänessä hänen silmiään, hymyään,
tuulentupia, paksuja kirjoja, kotoisia vaatteitaan.
Sinä rakastit hänessä hänen käsiään, huumoriaan,
uhkarohkeutta, mottoripyöriä, kapinaa.
Minä rakastin häntä, koska hän sai minut tuntemaan paremmaksi.
SInä rakastit häntä, koska hän sai sinut rikkomaan kaikki rajasi.
Ja kun he kysyivät, mitä pelleilyä tämä oikein oli,
miksi me kehtasimme tehdä heille jotakin tällaista.
Minä halusin repiä sinut irti
ja sinä halusit minusta eroon.
Mutta koska sinä tiedät sen mitä minäkin,
niin sinä tiedät, että ainoat, jotka ikinä jäävät eivätkä lähde
ovat vain
sinä ja minä.
Me.
inä rakastuit häneen, koska hän oli ukkonen ja rankkasade.
Minä rakastin hänessä hänen silmiään, hymyään,
tuulentupia, paksuja kirjoja, kotoisia vaatteitaan.
Sinä rakastit hänessä hänen käsiään, huumoriaan,
uhkarohkeutta, mottoripyöriä, kapinaa.
Minä rakastin häntä, koska hän sai minut tuntemaan paremmaksi.
SInä rakastit häntä, koska hän sai sinut rikkomaan kaikki rajasi.
Ja kun he kysyivät, mitä pelleilyä tämä oikein oli,
miksi me kehtasimme tehdä heille jotakin tällaista.
Minä halusin repiä sinut irti
ja sinä halusit minusta eroon.
Mutta koska sinä tiedät sen mitä minäkin,
niin sinä tiedät, että ainoat, jotka ikinä jäävät eivätkä lähde
ovat vain
sinä ja minä.
Me.
21.12.2018
Minä en murtunut minkään yksittäisen tapahtuman seurauksena. En murtunut silloin, kun suljin ensimmäistä kertaa ystäväni silmät ikuisuudelle, silloin minun piti selvitä elossaolevien takia. En murtunut silloin, kun taistelu pauhasi ympärilläni ja ihmisiä kaatui kummallakin puolellani, silloin ei ollut aikaa hajota, oli vain se hetki, ei seuraavaa. En murtunut sitten, kun tieto voitosta kantautui korviimme, sillä en saattanut uskoa todella, että se kaikki oli ohi, minun ei tarvitsisi enää laittaa henkeäni alttiiksi muiden puolesta, ei tarvitsisi uhrata toisiakaan. En murtunut silloin, kun tulin kotiin, kun näin kaiken niin tuttuna ja samanlaisena, mutta itse olin muuttunut mitä merkittävimmissä määrin.
Minä en murtunut, sillä olin niin tottunut jo taistelemaan, pysymään lujana ja jatkamaan eteenpäin huolimatta kaikesta. Kohtasin sodanjälkeisen elämän aivan samoin kuin taistelun, vain pidempänä ja uuvuttavampana.
Ja sitten, eräänä päivänä tajusin, että olin jo hävinnyt. Ei ollut enää mitään syytä taistella, sota oli loppunut jo vuosia sitten. Ja minä olin yksin. Olin etääntynyt niistä ihmisistä, jotka vaikea elämä oli nivonnut yhteen, niin lujasti ettei mikään olisi voinut tulla siihen väliin. Tai niin minä luulin. Nyt meidän välillämmee oli kuilu - niiden välillä, jotka halusivat jäädä ja niiden välillä, jotka eivät halunneet muuta kuin unohtaa ja jatkaa eteenpäin.
Minulla ei ollut enää perhettä. Tai saattoi ehkä ollakin, kaukaisia sukulaisia, mutta ei enää ketään, jota olisin rakastanut kuin perhettäni joskus rakastin. Niin paljon, että ilmoittauduin vapaaehtoiseksi suojellakseni heitä. Siihenkään en ollut pystynyt, sillä kaikki ihmiset kuolevat, lopulta ja jättävät minut.
Silloin minä murruin, en yhdessä hetkessä vaan hitaasti, kuin hiekkalinna, jota aallot sulattavat, kunnes enää on jäljellä pelkkä möykky märkää hiekkaa, joka sekin lopulta huuhtoutuu pois. Makasin sängyssä ja mietin elämää ja saatoinko enää jatkaa sitä askeltakaan. Silloin viimeisetkin suojuksistani, viimeisetkin vastarinnasta ja minuudestani kaatuivat alas ja minä itkin. Pitkään. Ja sitten kun en itkenyt, minä huusin. Ja sitten kun olin huutanut kurkkuni käheäksi, jatkoin itkemistä.
Se oli tuskainen yö. Ei fyysisesti, vaan henkisesti. En tuntenut enää itseäni miksikään, oli karua tajuta, että olin antanut sodan tuhota ensiksi puolet itsestäni ja sitten hoidellut itse loput.
Mutta jokainen yö päättyy, ainakin tässä maailmassa. Kun hennot auringonsäteet kiitivät verhojen raosta ja sängylleni, minä nousin, katsoin säteissä leijailevia tomuhiukkasia ja kävelin ulos. Ja kun olin ulkona, minä juoksin. Ja kun olin päässyt juoksuun, en lopettanut, en ennen kuin pääsin päämääräni, vaikken sitä tiennytkään. En tiennyt juoksinko kohti kuolemaa vai elämää. Mutta jotakin uutta se olisi joka tapauksessa.
Minä en murtunut, sillä olin niin tottunut jo taistelemaan, pysymään lujana ja jatkamaan eteenpäin huolimatta kaikesta. Kohtasin sodanjälkeisen elämän aivan samoin kuin taistelun, vain pidempänä ja uuvuttavampana.
Ja sitten, eräänä päivänä tajusin, että olin jo hävinnyt. Ei ollut enää mitään syytä taistella, sota oli loppunut jo vuosia sitten. Ja minä olin yksin. Olin etääntynyt niistä ihmisistä, jotka vaikea elämä oli nivonnut yhteen, niin lujasti ettei mikään olisi voinut tulla siihen väliin. Tai niin minä luulin. Nyt meidän välillämmee oli kuilu - niiden välillä, jotka halusivat jäädä ja niiden välillä, jotka eivät halunneet muuta kuin unohtaa ja jatkaa eteenpäin.
Minulla ei ollut enää perhettä. Tai saattoi ehkä ollakin, kaukaisia sukulaisia, mutta ei enää ketään, jota olisin rakastanut kuin perhettäni joskus rakastin. Niin paljon, että ilmoittauduin vapaaehtoiseksi suojellakseni heitä. Siihenkään en ollut pystynyt, sillä kaikki ihmiset kuolevat, lopulta ja jättävät minut.
Silloin minä murruin, en yhdessä hetkessä vaan hitaasti, kuin hiekkalinna, jota aallot sulattavat, kunnes enää on jäljellä pelkkä möykky märkää hiekkaa, joka sekin lopulta huuhtoutuu pois. Makasin sängyssä ja mietin elämää ja saatoinko enää jatkaa sitä askeltakaan. Silloin viimeisetkin suojuksistani, viimeisetkin vastarinnasta ja minuudestani kaatuivat alas ja minä itkin. Pitkään. Ja sitten kun en itkenyt, minä huusin. Ja sitten kun olin huutanut kurkkuni käheäksi, jatkoin itkemistä.
Se oli tuskainen yö. Ei fyysisesti, vaan henkisesti. En tuntenut enää itseäni miksikään, oli karua tajuta, että olin antanut sodan tuhota ensiksi puolet itsestäni ja sitten hoidellut itse loput.
Mutta jokainen yö päättyy, ainakin tässä maailmassa. Kun hennot auringonsäteet kiitivät verhojen raosta ja sängylleni, minä nousin, katsoin säteissä leijailevia tomuhiukkasia ja kävelin ulos. Ja kun olin ulkona, minä juoksin. Ja kun olin päässyt juoksuun, en lopettanut, en ennen kuin pääsin päämääräni, vaikken sitä tiennytkään. En tiennyt juoksinko kohti kuolemaa vai elämää. Mutta jotakin uutta se olisi joka tapauksessa.