2.4.2019
Luulin, että kaikki menisi hyvin. Tai ainakin toivoin niin, sydämeni pohjasta. Kun kyseessä on kokous, jossa koetetaan sovittaa kahden vuosisatoja riidelleen ryhmän välejä, pitää aina pitää sormet ristissä. Kaikki meidän puolellamme kuitenkin halusivat rauhaa; tai ainakin myönsivät sen, että yhdistyminen ja yhteistyö oli parempi vaihtoehto kuin joutua valloitetuksi ja orjuutetuiksi. Olin varma, että rookitkin olivat samaa mieltä - edes he eivät ole niin tyhmiä, että uskoisivat voittavansa Keisarikunnan yksin.
Olin pelännyt, että Ru'H tai Carees aiheuttaisivat ongelmia, koska kumpaakaan ei tunnettu pitkästä pinnastaan ja Careesin viha kaikkia rookeja kohtaan oli tunnettu kaikkien kayojen keskuudessa. He kuitenkin käyttäytyivät kunnolla, sillä he olivat ensisijaisesti kapteeneita. Henkilökohtaisista tunteista huolimatta kumpikin tiesi, että nyt oli pelissä kaikkien heidän alaistensa ja kansalaistensa kohtalo. Ongelmanaiheuttaja oli kuitenkin Ama'ya.
Niin, Ama'ya... Yllätyin itsekin. Ama'ya, se henkilö, joka oli juuri minun lisäkseni eniten kannattanut kokouksen järjestämistä ja joka oli täysin omistautunut yhdistymisen asialle. Mutta heti, kun saavuimme kokouspaikalle ja hän näki rookien päällystön joukossa kapteenin, jonka silmät olivat piikivenmustat ja kasvojen vasemmalla puolella arpi silmäkulmasta leukaan, minulle alkoi tulla huonoja aavistuksia.
Tapansa mukaan Ama'ya ei tietenkään ryhtynyt rähinöimään ja haastamaan riitaa, kuten minä, Ru'H tai Carees olisimme saattaneet tehdä. Hän vain seisoi hiljaa kokouspöydän ääressä, kädet rennosti sivuilla. Niin hän olisi tehnyt aivan tavallisessa kokouksessakin, kuunnellut valppaana kaikkien näkökantoja, jotta lopulta voisi laittaa peliin oman painavan sanansa. Mutta nyt hän ei tainnut kovin kuunnella.
Ama'ya seisoi suorana kuin seiväs, kasvot ilmeettöminä. Kokous kulki arasti eteenpäin, mutta Ama'ya ei liikahtanut, ei vaihtanut asentoa, ei sanonut mitään. Jossakin vaiheessa näin, miten hänen kätensä tärisivät ja hän puristi ne nyrkkiin niin, että rystyset vaalenivat. Hän ei avannut nyrkkejään ennen kokouksen päättymistä.
Ama'yan katse oli kaikista pahin. Jos hänen kasvonsa olivat naamio, jonka takaa mikään tunne ei näkynyt, kaikki tunne tuli esiin silmistä. Hänellä oli siniset silmät, mutta sillä hetkellä olisin voinut vannoa, että ne olivat tummat kuin meren syöveri ja yhtä synkät. Hänen silmissään oli jotakin kuollutta ja kauan sitten haudattua. Siinä seistessään hän oli kuin elävä patsas, jonka jano heijastui ainoastaan silmistä. Eikä hän siirtänyt katsettaan kertaakaan tuosta rook-kapteenista.
Ama'yan poikkeuksellinen käytös huolestutti minua niin, että melkein sössin koko kokousen, mutta lopulta sopimukset oli allekirjoitettu ja jatkosuunnitelmat tehty. Varovaisia kättelyitä tehtiin ja tunnelma vaihtui virallisesta aran tuttavalliseksi.
"Eikös siinä ole pikku Ama'ya?" Käännyin paniikissa katsomaan Ama'yan suuntana ja näin, että arpikasvoinen rook oli kävellyt hänen luokseen, kuin ei olisi huomannutkaan Ama'yan piilotettua raivoa.
Ama'ya ei sanonut mitään. Sen sijaan näin äkkiä kirkkaan välähdyksen hänen kädessään ja hän syöksyi kuin nuoli kohti rook-kapteenia.
Niin, todellakin toivoin että päivä olisi mennyt hyvin. Mutta tietenkään kaikki ei voinut mennä täydellisesti.
Olin pelännyt, että Ru'H tai Carees aiheuttaisivat ongelmia, koska kumpaakaan ei tunnettu pitkästä pinnastaan ja Careesin viha kaikkia rookeja kohtaan oli tunnettu kaikkien kayojen keskuudessa. He kuitenkin käyttäytyivät kunnolla, sillä he olivat ensisijaisesti kapteeneita. Henkilökohtaisista tunteista huolimatta kumpikin tiesi, että nyt oli pelissä kaikkien heidän alaistensa ja kansalaistensa kohtalo. Ongelmanaiheuttaja oli kuitenkin Ama'ya.
Niin, Ama'ya... Yllätyin itsekin. Ama'ya, se henkilö, joka oli juuri minun lisäkseni eniten kannattanut kokouksen järjestämistä ja joka oli täysin omistautunut yhdistymisen asialle. Mutta heti, kun saavuimme kokouspaikalle ja hän näki rookien päällystön joukossa kapteenin, jonka silmät olivat piikivenmustat ja kasvojen vasemmalla puolella arpi silmäkulmasta leukaan, minulle alkoi tulla huonoja aavistuksia.
Tapansa mukaan Ama'ya ei tietenkään ryhtynyt rähinöimään ja haastamaan riitaa, kuten minä, Ru'H tai Carees olisimme saattaneet tehdä. Hän vain seisoi hiljaa kokouspöydän ääressä, kädet rennosti sivuilla. Niin hän olisi tehnyt aivan tavallisessa kokouksessakin, kuunnellut valppaana kaikkien näkökantoja, jotta lopulta voisi laittaa peliin oman painavan sanansa. Mutta nyt hän ei tainnut kovin kuunnella.
Ama'ya seisoi suorana kuin seiväs, kasvot ilmeettöminä. Kokous kulki arasti eteenpäin, mutta Ama'ya ei liikahtanut, ei vaihtanut asentoa, ei sanonut mitään. Jossakin vaiheessa näin, miten hänen kätensä tärisivät ja hän puristi ne nyrkkiin niin, että rystyset vaalenivat. Hän ei avannut nyrkkejään ennen kokouksen päättymistä.
Ama'yan katse oli kaikista pahin. Jos hänen kasvonsa olivat naamio, jonka takaa mikään tunne ei näkynyt, kaikki tunne tuli esiin silmistä. Hänellä oli siniset silmät, mutta sillä hetkellä olisin voinut vannoa, että ne olivat tummat kuin meren syöveri ja yhtä synkät. Hänen silmissään oli jotakin kuollutta ja kauan sitten haudattua. Siinä seistessään hän oli kuin elävä patsas, jonka jano heijastui ainoastaan silmistä. Eikä hän siirtänyt katsettaan kertaakaan tuosta rook-kapteenista.
Ama'yan poikkeuksellinen käytös huolestutti minua niin, että melkein sössin koko kokousen, mutta lopulta sopimukset oli allekirjoitettu ja jatkosuunnitelmat tehty. Varovaisia kättelyitä tehtiin ja tunnelma vaihtui virallisesta aran tuttavalliseksi.
"Eikös siinä ole pikku Ama'ya?" Käännyin paniikissa katsomaan Ama'yan suuntana ja näin, että arpikasvoinen rook oli kävellyt hänen luokseen, kuin ei olisi huomannutkaan Ama'yan piilotettua raivoa.
Ama'ya ei sanonut mitään. Sen sijaan näin äkkiä kirkkaan välähdyksen hänen kädessään ja hän syöksyi kuin nuoli kohti rook-kapteenia.
Niin, todellakin toivoin että päivä olisi mennyt hyvin. Mutta tietenkään kaikki ei voinut mennä täydellisesti.
4.4.2019
"Eihän hänellä ole edes vaatteita!"
Sanat, jotka saavat alas keisarin,
kaatavat kultaisen valtaisutuimen, joka olikin kiiltävää muovia.
Kuinka usein meille riittää pelkästään se,
että meitä käsketään kumartamaan ja kunnioittamaan,
aina pitää painaa katse alas, kunnioituksesta kunnoituksesta.
Ei suinkaan siksi, että kuninkaalla on aasinkorvat.
Paljon julmuuksia, jotta ihmiset oppisivat,
että ME olemme nyt johtajia, kumartakaa MEILLE,
tai muuten...
Sillä tavoin saadaan aikaan kunnioitusta.
Ei, sillä tavoin saadaan aikaan pelkoa.
Ei
Sillä tavalla tapetaan nauru.
Aikojen alussa oli ensimmäinen johtaja.
Sitten tältä kaapattiin valta.
Sitten tältä kaapattiin vata.
Sitten tuli sisällissota.
Sitten uudelta hallitukselta kaapattiin valta.
Sitten tehtiin uudistuksia, mutta lopulta tuli taas uusi tyranni.
Tuli vallankaappaus.
Ja uusi tyrannia.
Ja uusi.
Ja uusi.
Ja uusi.
Ja ihmiset sanoivat, että:
"Meidän on taisteltava vastaan, meidän on tapettava tyrannit,
jotta voisimme olla ikinä vapaita."
Eivätkä he nähneet, että he rakensivat ympärilleen
vain uutta häkkiä, uudenlaista ansaa josta vapautua.
Ja pienille lapsille opetettiin jo alussa,
ettei saa ikinä ikinä nauraa, tapa se,
muuten ne tulevat ja ampuvat.
Ja keisarit kulkevat ohitse kadulla,
kaikkien sisältä koettaa nousta joku, joka on jo kuollut,
painettu alas pelolla ja verellä.
Kunnes joku sanoo ne sanat:
Sanat, jotka saavat alas keisarin,
kaatavat kultaisen valtaisutuimen, joka olikin kiiltävää muovia.
Kuinka usein meille riittää pelkästään se,
että meitä käsketään kumartamaan ja kunnioittamaan,
aina pitää painaa katse alas, kunnioituksesta kunnoituksesta.
Ei suinkaan siksi, että kuninkaalla on aasinkorvat.
Paljon julmuuksia, jotta ihmiset oppisivat,
että ME olemme nyt johtajia, kumartakaa MEILLE,
tai muuten...
Sillä tavoin saadaan aikaan kunnioitusta.
Ei, sillä tavoin saadaan aikaan pelkoa.
Ei
Sillä tavalla tapetaan nauru.
Aikojen alussa oli ensimmäinen johtaja.
Sitten tältä kaapattiin valta.
Sitten tältä kaapattiin vata.
Sitten tuli sisällissota.
Sitten uudelta hallitukselta kaapattiin valta.
Sitten tehtiin uudistuksia, mutta lopulta tuli taas uusi tyranni.
Tuli vallankaappaus.
Ja uusi tyrannia.
Ja uusi.
Ja uusi.
Ja uusi.
Ja ihmiset sanoivat, että:
"Meidän on taisteltava vastaan, meidän on tapettava tyrannit,
jotta voisimme olla ikinä vapaita."
Eivätkä he nähneet, että he rakensivat ympärilleen
vain uutta häkkiä, uudenlaista ansaa josta vapautua.
Ja pienille lapsille opetettiin jo alussa,
ettei saa ikinä ikinä nauraa, tapa se,
muuten ne tulevat ja ampuvat.
Ja keisarit kulkevat ohitse kadulla,
kaikkien sisältä koettaa nousta joku, joka on jo kuollut,
painettu alas pelolla ja verellä.
Kunnes joku sanoo ne sanat:
5.4.2019
That morning she couldn't immediately get up. There she lay on her bed, her traitor body refusing to move like a paralyzed piece of useless meat. It was worse than the sleep paralysis she had had a few years ago. Worse, because after she woke up, that paralysis was over and only a frightening memory - but this was now, it would never leave and one day it would claim her forever.
She tried closing her eyes and pretending to be still asleep, but she only felt more scared and alone in the darkness. She tried to count the seconds, but when they grew to minutes and didn't stop coming she had to stop. She would go mad before the end, if she had to count time until her last breath.
Last breath. A few days ago it had still felt like a distant thing, somewhere in the tomorrow of tomorrow's tomorrow. But it was coming closer, running actually. And even if she tried to run away, it would catch her, soon.
When the invisible chains finally released their clasp on her limbs, she rose up hesitantly. If she checked her arm, she could see that the dark lines of venom had advanced significantly from yesterday. But she didn't look, because she knew she wouldn't like the sight.
"I need to find him," she said to herself, like she had done for a few mornings now. It was her last reason to keep going, the last thing in her bucket list of life. The last knot to tie before releasing everything from her grasp. She wasn't fighting anymore, there was no other way out of this trap. But she wanted to say that she was sorry, before she would go.
"Just like me, to leave the most important things to the last minute," she had laughed to her friends, when she still could actually laugh. "I always had to procrastinate as long as possible." Maybe the laugh had been fake back then, too. She had at least talked about herself in past tense already.
She had told everone to leave her be. She didn't want them to be around, when the end came. She wanted to be remembered as strong, always fighting, never giving up. And of course the only person she wanted to be with was the same person she had gone to every time she was falling apart. The only person, who ever had told her to go away.
She was gambling. Maybe he had changed. Maybe he would still tell her to leave him be. He had probably found someone else already, was happpy again. She had never been happy again, after that. At first she had tought, that it was his fault, for being such an asshole. But after some time she had looked herself in the mirror and found out the actual culprit of that situation.
But she had to find out. She didn't want to die alone. She didn't want to die with strangers around. She wanted him. And she had to hurry.
She tried closing her eyes and pretending to be still asleep, but she only felt more scared and alone in the darkness. She tried to count the seconds, but when they grew to minutes and didn't stop coming she had to stop. She would go mad before the end, if she had to count time until her last breath.
Last breath. A few days ago it had still felt like a distant thing, somewhere in the tomorrow of tomorrow's tomorrow. But it was coming closer, running actually. And even if she tried to run away, it would catch her, soon.
When the invisible chains finally released their clasp on her limbs, she rose up hesitantly. If she checked her arm, she could see that the dark lines of venom had advanced significantly from yesterday. But she didn't look, because she knew she wouldn't like the sight.
"I need to find him," she said to herself, like she had done for a few mornings now. It was her last reason to keep going, the last thing in her bucket list of life. The last knot to tie before releasing everything from her grasp. She wasn't fighting anymore, there was no other way out of this trap. But she wanted to say that she was sorry, before she would go.
"Just like me, to leave the most important things to the last minute," she had laughed to her friends, when she still could actually laugh. "I always had to procrastinate as long as possible." Maybe the laugh had been fake back then, too. She had at least talked about herself in past tense already.
She had told everone to leave her be. She didn't want them to be around, when the end came. She wanted to be remembered as strong, always fighting, never giving up. And of course the only person she wanted to be with was the same person she had gone to every time she was falling apart. The only person, who ever had told her to go away.
She was gambling. Maybe he had changed. Maybe he would still tell her to leave him be. He had probably found someone else already, was happpy again. She had never been happy again, after that. At first she had tought, that it was his fault, for being such an asshole. But after some time she had looked herself in the mirror and found out the actual culprit of that situation.
But she had to find out. She didn't want to die alone. She didn't want to die with strangers around. She wanted him. And she had to hurry.
7.4.2019
Enää ikinä
ei huuliltani lähde
syksyn lehtiä,
ei auringolaskuja,
ei sun sanoja
ei huuliltani lähde
syksyn lehtiä,
ei auringolaskuja,
ei sun sanoja
9.4.2019
Peilit ovat arkipäivää.
Kuka nyt ei käyttäisi peiliä? Siitähän on niin helppo katsoa ennen kotoa lähtöä, onko hiukset ja vaatteet kunnossa, onko hampaissa siemenenpaloja. On aivan arkista katsoa aamulla itseään peilistä samaan aikaan, kun vielä aivan väsyneenä harjaa hampaita. Peilille irvistellään, sille hymyillään, sen kanssa käydään yksipuolisia keskusteluja.
Sitä paitsi peilejä on joka puolella. Mikä tahansa tasainen pinta, joka on vain tarpeeksi kiiltävä voi toimia peilinä. Ei tässä maailmassa voisi mennä melkein minnekään ilman, että onnistuisi välttämään oman heijastuksensa kerta kaikkiaan. Jopa toisen ihmisen silmät voivat olla tarpeeksi peilimäiset silloin, kun muita vaihtoehtoja ei ole.
Vaikka monet ihmiset eivät sitä ainakaan ääneen tunnusta, peileissä on voimaa. Kaikkihan nyt tietävät, että sellaiset ihmiset, jotka tuijottelevat päivät pitkät itseään peilistä, eivät enää sen jälkeen ole aivan samanlaisia kuin kenties ennen olivat. Hehän ovat kuin omai heijastuksiaan, jotenkin latteita, aivan kuin heidän olemassaolonsa riippuisi siitä, että heitä katsotaan ja ihaillaan.
Ainakin pienet lapset tietävät peilien voiman. He usein leikkivät peileillä, koettavat yllättää oman peilikuvansa, pomppaavat äkkiä esiin, sitten katoavat taas. He koskettavat peilin pintaa tahmaisilla sormillaan, koettavat päästä sinne peilin toiselle puolelle, paeta tästä maailmasta tuonne jonnekin, heijastusten maailmaan.
Mutta lopulta heille sanotaan, että taasko sinä sotkit lasin, ei siellä mitään ole, usko jo. Heille kerrotaan, että peili on vain heijastava pinta, kiiltävää metallipaperia jonka päällä on kerros lasia. Ja niin uteliaista lapsista tulee aikuisia, jotka eivät eivät enää kysele, jotka eivät enää luota niihin tuntoihin, joita pieni ääni heidän sisimmässään sanoo.
Peileissä on voimaa. Peili, johon katsellaan paljon, tuntuu sisältävän jotakin, kuin kaikki sen edessä seisoneista ihmisistä olisi jokin muisto peilin sisässä. Käsipeilit, joita pidellään paljon, kuluvat ja muuttuvat jotenkin todellisemmiksi samaan aikaan kuin heidän käyttäjistään tulee ohuempia ja ohuempia.
Ehkä, jos sama ihminen käyttäisi samaa peiliä montakymmentä vuotta, lopussa peili näyttäisi jo sen, mitä sen katsoja odottaa näkevänsä. Ehkä, jos joku muu ihminen saisi tuon peilin itselleen, hänestä saattaisi tuntua, että joskus siitä heijastuva kuva ei tunnu täysin hänen omaltaan.
Jos huone on täynnä peilejä, ei kukaan voi koskaan tietää, mitä niiden läpi kulkee.
Jos peilit laittaa vastakkain, ei kukaan voi arvata, kuinka kauas nuo peilit heijastavat toisiaan ja mitä kaikkien heijastuksien päästä löytyy.
Ja vaikka kansanviisaus sanookin, että peilin rikkominen aiheuttaa seitsemän vuoden huonon onnen, se ei ole totta, ainakaan siinä mielessä kuin voisi ajatella. Sillä peiliä ei voi ikinä rikkoa. Jos sinä hajotat yhden peilin sirpaleiksi, se ei ole rikki.
Sinulla on vain sata uutta peiliä.
Kuka nyt ei käyttäisi peiliä? Siitähän on niin helppo katsoa ennen kotoa lähtöä, onko hiukset ja vaatteet kunnossa, onko hampaissa siemenenpaloja. On aivan arkista katsoa aamulla itseään peilistä samaan aikaan, kun vielä aivan väsyneenä harjaa hampaita. Peilille irvistellään, sille hymyillään, sen kanssa käydään yksipuolisia keskusteluja.
Sitä paitsi peilejä on joka puolella. Mikä tahansa tasainen pinta, joka on vain tarpeeksi kiiltävä voi toimia peilinä. Ei tässä maailmassa voisi mennä melkein minnekään ilman, että onnistuisi välttämään oman heijastuksensa kerta kaikkiaan. Jopa toisen ihmisen silmät voivat olla tarpeeksi peilimäiset silloin, kun muita vaihtoehtoja ei ole.
Vaikka monet ihmiset eivät sitä ainakaan ääneen tunnusta, peileissä on voimaa. Kaikkihan nyt tietävät, että sellaiset ihmiset, jotka tuijottelevat päivät pitkät itseään peilistä, eivät enää sen jälkeen ole aivan samanlaisia kuin kenties ennen olivat. Hehän ovat kuin omai heijastuksiaan, jotenkin latteita, aivan kuin heidän olemassaolonsa riippuisi siitä, että heitä katsotaan ja ihaillaan.
Ainakin pienet lapset tietävät peilien voiman. He usein leikkivät peileillä, koettavat yllättää oman peilikuvansa, pomppaavat äkkiä esiin, sitten katoavat taas. He koskettavat peilin pintaa tahmaisilla sormillaan, koettavat päästä sinne peilin toiselle puolelle, paeta tästä maailmasta tuonne jonnekin, heijastusten maailmaan.
Mutta lopulta heille sanotaan, että taasko sinä sotkit lasin, ei siellä mitään ole, usko jo. Heille kerrotaan, että peili on vain heijastava pinta, kiiltävää metallipaperia jonka päällä on kerros lasia. Ja niin uteliaista lapsista tulee aikuisia, jotka eivät eivät enää kysele, jotka eivät enää luota niihin tuntoihin, joita pieni ääni heidän sisimmässään sanoo.
Peileissä on voimaa. Peili, johon katsellaan paljon, tuntuu sisältävän jotakin, kuin kaikki sen edessä seisoneista ihmisistä olisi jokin muisto peilin sisässä. Käsipeilit, joita pidellään paljon, kuluvat ja muuttuvat jotenkin todellisemmiksi samaan aikaan kuin heidän käyttäjistään tulee ohuempia ja ohuempia.
Ehkä, jos sama ihminen käyttäisi samaa peiliä montakymmentä vuotta, lopussa peili näyttäisi jo sen, mitä sen katsoja odottaa näkevänsä. Ehkä, jos joku muu ihminen saisi tuon peilin itselleen, hänestä saattaisi tuntua, että joskus siitä heijastuva kuva ei tunnu täysin hänen omaltaan.
Jos huone on täynnä peilejä, ei kukaan voi koskaan tietää, mitä niiden läpi kulkee.
Jos peilit laittaa vastakkain, ei kukaan voi arvata, kuinka kauas nuo peilit heijastavat toisiaan ja mitä kaikkien heijastuksien päästä löytyy.
Ja vaikka kansanviisaus sanookin, että peilin rikkominen aiheuttaa seitsemän vuoden huonon onnen, se ei ole totta, ainakaan siinä mielessä kuin voisi ajatella. Sillä peiliä ei voi ikinä rikkoa. Jos sinä hajotat yhden peilin sirpaleiksi, se ei ole rikki.
Sinulla on vain sata uutta peiliä.
11.4.2019
Näen ikkunasta miehen, joka
yrittää kantaa kaikki ostoskassit autosta kerralla,
lispuu sandaalit jalassa pihan poikki
kuin västäräkki ötökän perässä.
Kassit vaappuvat ja kahvat painuvat käsivarsiin,
jotakin painavaa siellä on, ehkä hieman liiankin raskasta.
Odotan ja katson, millä hetkellä kassi repeää
ja vuodattaa sisuksensa ulos,
kuin kaikki ne päätäni repivät ajatukset.
yrittää kantaa kaikki ostoskassit autosta kerralla,
lispuu sandaalit jalassa pihan poikki
kuin västäräkki ötökän perässä.
Kassit vaappuvat ja kahvat painuvat käsivarsiin,
jotakin painavaa siellä on, ehkä hieman liiankin raskasta.
Odotan ja katson, millä hetkellä kassi repeää
ja vuodattaa sisuksensa ulos,
kuin kaikki ne päätäni repivät ajatukset.
13.4.2019
Tietenkin minä yllätyin ja suutuin siitä, kun minut petettiin. Kun he, matkakumppanini joiden kanssa olin kulkenut vaikka millaisten vaarojen läpi, sulkivat kirjaston ovet nenäni edessä, en hetkeen voinut muuta, kuin hakata ovea ja kirkua raivosta.
Sitten alkoivat tärkeämmät asiat kuitenkin painaa mieltäni. Mistä löytäisin ruokaa ja juomaa ja muita selviytymiseen tarvittavia asioita? Kyseessähän oli vain kirjasto - luolamainen tila, joka oli tarkoitettu kirjojen säilytykseen, ei ihmisten.
Tutkin kirjaston läpikotaisin, mihin meni useampi päivä. Toverini olivat olleet senv verran armollisia, että olivat jättäneet matkatavarani minulle. Tai ehkä he olivat halunneet pitkittää kärsimystäni, joko tahattomasti tai tahallaan.
Lopulta, kun pääsin kirjaston alempiin kerroksiin, löysin sen, mitä olin etsinytkin. Pienen tilan, joka näytti siltä, että joku oli siinä joskus asunut. Täytyihän kirjastoillakin olla hoitajansa.
Paikka oli autio ja pöly peitti vuodetta ja pöytiä. Muste pullossa oli kuivunut tummaksi köntiksi. Huoneesta löytyi kuitenkin todellinen aarre. Vuoteen vierestän nousi luukku, joka vei avaraan tilaan täynnä metallisia lieriöitä. Säilykepurkeittain ruokaa. Ja kun kokeilin kirjastonhoitajan keittiön hanaa, se toimi ja vuodatti sisuksistaan kirkasta vettä. Kun maistelin sitä varovasti, tajusin, että putket tulivat suoraan ulkona olevasta vuoristopurosta. En voinut muuta kuin nauraa hämmästyksestä ja ilahtumisesta.
Sitten minä aloin lukea. Olisinhan minä voinut koettaa keksiä jonkinlaista toista pakotietä: Mutta olin jo kulkenut kirjaston läpi, eikä sellaista ollut löytynyt. Ja sitä paitsi minähän olin unohdetussa kirjastossa, kaikkien kirjaharrastajien unelmassa. Minnepä minulla olisi tästä kiire? Voisin saman tien odottaa, kunnes joku toisi minulle lisää säilykkeitä tai muuten vain tulisi visiitille.
Silloin voisin lähteä. Jos haluaisin. Muut saivat mielestäni taistella maailman kohtalosta itsekseen, minä en erityisemmin enää jaksanut välittää.
Niinpä minä kuljin kirjaston läpi uudestaan, tällä kertaa hyllyjä katsellen. Tällä kertaa kirjaston läpi menemiseen kului vuosia ja taas vuosia. Kanniskelin kärrylasteittain mielenkiintoiselta vaikuttavia kirjoja itselleni varaamaani lukunurkkaan ja sitten luin ne lävitse. Joskus piti palata vielä takaisinkin, koska joku kirjoista oli herättänyt lisää kysymyksiä, ja olin nähnyt jossakin aiemmin niiden vastaamiseen juuri sopivan kirjan.
En tiennyt tarkalleen, mitä varten minä tuota kaikkea tietoa päähäni luin. Opiskelin taikuutta, parantamistaitoja, historiaa, sotataitoja. Kirjastosta löytytyi melkein mitä vain tarvitsin: vanhoja yrttejä, loitsimiseen tarvittavia jalokiviä, miekkoja. Löysin aina vain uusia mielenkiintoisia asioita, joita opiskella. Jokin pieni ääni mielessäni sanoi, että jos viettäisin koko loppuelämäni tässä kirjastossa, en kykenisi käyttämään näitä tietoja koskaan mihinkään.
Mutta toinen ääni päässäni sanoi, että jos muuta vaihtoehtoa ei ollut, niin jossakin täällä kirjaston uumenissa olisi kirja, joka kertoisi miten tulla kuolemattomaksi.
Sitten alkoivat tärkeämmät asiat kuitenkin painaa mieltäni. Mistä löytäisin ruokaa ja juomaa ja muita selviytymiseen tarvittavia asioita? Kyseessähän oli vain kirjasto - luolamainen tila, joka oli tarkoitettu kirjojen säilytykseen, ei ihmisten.
Tutkin kirjaston läpikotaisin, mihin meni useampi päivä. Toverini olivat olleet senv verran armollisia, että olivat jättäneet matkatavarani minulle. Tai ehkä he olivat halunneet pitkittää kärsimystäni, joko tahattomasti tai tahallaan.
Lopulta, kun pääsin kirjaston alempiin kerroksiin, löysin sen, mitä olin etsinytkin. Pienen tilan, joka näytti siltä, että joku oli siinä joskus asunut. Täytyihän kirjastoillakin olla hoitajansa.
Paikka oli autio ja pöly peitti vuodetta ja pöytiä. Muste pullossa oli kuivunut tummaksi köntiksi. Huoneesta löytyi kuitenkin todellinen aarre. Vuoteen vierestän nousi luukku, joka vei avaraan tilaan täynnä metallisia lieriöitä. Säilykepurkeittain ruokaa. Ja kun kokeilin kirjastonhoitajan keittiön hanaa, se toimi ja vuodatti sisuksistaan kirkasta vettä. Kun maistelin sitä varovasti, tajusin, että putket tulivat suoraan ulkona olevasta vuoristopurosta. En voinut muuta kuin nauraa hämmästyksestä ja ilahtumisesta.
Sitten minä aloin lukea. Olisinhan minä voinut koettaa keksiä jonkinlaista toista pakotietä: Mutta olin jo kulkenut kirjaston läpi, eikä sellaista ollut löytynyt. Ja sitä paitsi minähän olin unohdetussa kirjastossa, kaikkien kirjaharrastajien unelmassa. Minnepä minulla olisi tästä kiire? Voisin saman tien odottaa, kunnes joku toisi minulle lisää säilykkeitä tai muuten vain tulisi visiitille.
Silloin voisin lähteä. Jos haluaisin. Muut saivat mielestäni taistella maailman kohtalosta itsekseen, minä en erityisemmin enää jaksanut välittää.
Niinpä minä kuljin kirjaston läpi uudestaan, tällä kertaa hyllyjä katsellen. Tällä kertaa kirjaston läpi menemiseen kului vuosia ja taas vuosia. Kanniskelin kärrylasteittain mielenkiintoiselta vaikuttavia kirjoja itselleni varaamaani lukunurkkaan ja sitten luin ne lävitse. Joskus piti palata vielä takaisinkin, koska joku kirjoista oli herättänyt lisää kysymyksiä, ja olin nähnyt jossakin aiemmin niiden vastaamiseen juuri sopivan kirjan.
En tiennyt tarkalleen, mitä varten minä tuota kaikkea tietoa päähäni luin. Opiskelin taikuutta, parantamistaitoja, historiaa, sotataitoja. Kirjastosta löytytyi melkein mitä vain tarvitsin: vanhoja yrttejä, loitsimiseen tarvittavia jalokiviä, miekkoja. Löysin aina vain uusia mielenkiintoisia asioita, joita opiskella. Jokin pieni ääni mielessäni sanoi, että jos viettäisin koko loppuelämäni tässä kirjastossa, en kykenisi käyttämään näitä tietoja koskaan mihinkään.
Mutta toinen ääni päässäni sanoi, että jos muuta vaihtoehtoa ei ollut, niin jossakin täällä kirjaston uumenissa olisi kirja, joka kertoisi miten tulla kuolemattomaksi.
14.4.2019
Kuvittele tyttö, valkeassa mekossa, jonka pitsi valuu yli ranteiden ja sormien, kohoaa olkapäille ja levenee silkkiseksi helmaksi. Kuvittele tyttö, mustat hiukset kruunuksi koottuna, jo nyt pari kutria siitä karanneena. Kuvittele tyttö, siniset silmät avoinna, punaiset huulet tiukkana viivana, kädet nyrkissä.
Kuvittele hänet tuhat lasitähteä hiuksissaan. Tuhat lasitähteä hänen ympärillään. Tähdet kaikissa sateenkaaren väreissä, jotka vielä äsken koristivat tytön takana olevaa kuvaikkunaa.
Näe hänet seisomassa tuossa ikkunan edessä, epätoivoisena mutta päätöksensä tehneenä. Näe, miten lasinsirut leikkaavat hänen ihoaan, mutta vain hieman, vuodattaen viinimäistä verta, mutta vain hieman. Kuin maksuna siitä, mitä hän juuri aikoo tehdä.
Kuvittele väkijoukko tytön edessä. Ehkä joukossa on hänelle tuttuja kasvoja, ehkä ei. Ehkä hänellä on siellä perhettä, ehkä hän ei välitä siitä. Sillä he kaikki yhdessä ajoivat hänet tähän tilanteeseen, ja epätoivoinenkin eläin välittää ainoastaan itsestään.
Katso, miten lasitähdet kimaltavat ilmassa, kun valo kulkee niiden läpi, niin kuin se on aina kulkenut. Nyt valo on kuitenkin hieman erilaista, terävämpää. Se hohtaa lasin reunasta, kimpoilee edes takaisin huoneessa. Kaikkialla on noita välkkyviä nuolia, missään ei voi niiltä olla turvassa.
Ja kaikki nuo lasiveitset tietävät minne mennä. Suoraan tuota väkijoukkoa kohti.
Kuvittele hänet tuhat lasitähteä hiuksissaan. Tuhat lasitähteä hänen ympärillään. Tähdet kaikissa sateenkaaren väreissä, jotka vielä äsken koristivat tytön takana olevaa kuvaikkunaa.
Näe hänet seisomassa tuossa ikkunan edessä, epätoivoisena mutta päätöksensä tehneenä. Näe, miten lasinsirut leikkaavat hänen ihoaan, mutta vain hieman, vuodattaen viinimäistä verta, mutta vain hieman. Kuin maksuna siitä, mitä hän juuri aikoo tehdä.
Kuvittele väkijoukko tytön edessä. Ehkä joukossa on hänelle tuttuja kasvoja, ehkä ei. Ehkä hänellä on siellä perhettä, ehkä hän ei välitä siitä. Sillä he kaikki yhdessä ajoivat hänet tähän tilanteeseen, ja epätoivoinenkin eläin välittää ainoastaan itsestään.
Katso, miten lasitähdet kimaltavat ilmassa, kun valo kulkee niiden läpi, niin kuin se on aina kulkenut. Nyt valo on kuitenkin hieman erilaista, terävämpää. Se hohtaa lasin reunasta, kimpoilee edes takaisin huoneessa. Kaikkialla on noita välkkyviä nuolia, missään ei voi niiltä olla turvassa.
Ja kaikki nuo lasiveitset tietävät minne mennä. Suoraan tuota väkijoukkoa kohti.
16.4.2019
Päivisin minä
olen, hengitän, elän,
varjot niskassa,
öisin ne tulevat ja
laulaa mut uneen.
olen, hengitän, elän,
varjot niskassa,
öisin ne tulevat ja
laulaa mut uneen.
19.4.2019
Seurasin tätä yhtä polkua
kuin hevonen jolta muu maailma jää piiloon lappujen taa,
kuljin vain tällä tiellä enkä nähnyt tienviittoja,
luulin, että olin oikeassa paikoissa,
sanoin itselleni, etten ole eksynyt.
Miten voisin olla, sillä tälle reitillehän minut laitettiin,
sanottiin, että kulje eteenpäin tässä vain.
Luulin, että kuljin kohti sankaruutta,
mutta tämän tien päässä olikin vain syytöksiä ja paheksuntaa.
Eikä kukaan lopulta minua jäänyt säälimään,
kukaan ei kysynyt, miten minä tänne eksyin.
kuin hevonen jolta muu maailma jää piiloon lappujen taa,
kuljin vain tällä tiellä enkä nähnyt tienviittoja,
luulin, että olin oikeassa paikoissa,
sanoin itselleni, etten ole eksynyt.
Miten voisin olla, sillä tälle reitillehän minut laitettiin,
sanottiin, että kulje eteenpäin tässä vain.
Luulin, että kuljin kohti sankaruutta,
mutta tämän tien päässä olikin vain syytöksiä ja paheksuntaa.
Eikä kukaan lopulta minua jäänyt säälimään,
kukaan ei kysynyt, miten minä tänne eksyin.
23.4.2019
Osa 35. Saa kaiken toivon heittää
Osa 46. Zombeja
Osa 47. Zombeja II
Osa 48. Lisää zombeja
Osa 49. Nämä zombit saisivat jo riittää
Osa 55. Tanssii maailmanlopun tahtiin
Osa 63. Sarjatulta ja saippuaoopperoita
Osa. 71. Tässä kohtaa sinä itket
Osa 86. Ja Kuolema sanoi: "Onko täällä kilttejä lapsia?"
Osa 92. Zombit ovat taas täällä!
Osa 93. Ei sittenkään, huh!
Osa 100. Kunnes kuolema meidät erottaa - taas
Osa 46. Zombeja
Osa 47. Zombeja II
Osa 48. Lisää zombeja
Osa 49. Nämä zombit saisivat jo riittää
Osa 55. Tanssii maailmanlopun tahtiin
Osa 63. Sarjatulta ja saippuaoopperoita
Osa. 71. Tässä kohtaa sinä itket
Osa 86. Ja Kuolema sanoi: "Onko täällä kilttejä lapsia?"
Osa 92. Zombit ovat taas täällä!
Osa 93. Ei sittenkään, huh!
Osa 100. Kunnes kuolema meidät erottaa - taas
24.4.2019
"Minä en pysty tähän enää. Minä olen koettanut ja kärsinyt ja jaksanut, mutta en enää. Miksi ihmiset aina kuvittelevat, että voivat pyytää minulta mitä tahansa? Mikä minussa on sellaista, että ihmiset kuvittelevat, että voivat käyttää minua hyväkseen?"
"Minä vihaan tätä elämää. Kaikki kuvittelevat, että minä olen aina valmis auttamaan heitä, että minulla ei itselläni ole ikinä mitään ongelmia. He kuvittelevat, että voivat aina luottaa siihen, että minä olen paikalla heitä varten. Mutta enpä ole enää kohta. Sillä minä olen tosissani saanut tarpeekseni. Aivan tosissani."
"Mutta enää minä en jatka tällä tavoin. Se on loppu nyt."
"Minä vihaan tätä elämää. Kaikki kuvittelevat, että minä olen aina valmis auttamaan heitä, että minulla ei itselläni ole ikinä mitään ongelmia. He kuvittelevat, että voivat aina luottaa siihen, että minä olen paikalla heitä varten. Mutta enpä ole enää kohta. Sillä minä olen tosissani saanut tarpeekseni. Aivan tosissani."
"Mutta enää minä en jatka tällä tavoin. Se on loppu nyt."
26.4.2019
Tänään minä päätin, että minä karkaan kotoa. En voi asua kotona enää, koska noita on koko ajan paikalla. Minun pitää löytää isä, jotta me voimme yhdessä mennä etsimään äiti takaisin. Minä en kestä noitaa enää.
Merkkejä on ollut nyt joka päivä tällä viikolla, eivätkä ne ole pettäneet kertaakaan. Maanantaina, kun katsoin aamulla ikkunasta, ohitse meni kaksi mustaa autoa peräkkäin ja se tarkoitti, että noita olisi tänään kotona. Tiistaina ehdin jo luulla, että kaikki olisi hyvin, mutta kun menin alakertaan, ruokapöydällä oli paperilappu, lusikka ja kolikko. Kolme esinettä, mikä sekin oli noidan merkki. Tänä aamuna ikkunasta ei näkynyt kahta mustaa autoa, mutta peräkkäin kolme ohikulkijaa pudotti meidän talon kohdalla kadulle jotakin. Olen oppinut näkemään merkkejä jo niin hyvin, että tiesin, että tänään pitää lukita ovi ja jäädä huoneeseen, oli kuinka nälkä tahansa.
Noita tuli kahdentoista aikaan hakkaamaan ovea ja koetti päästä kaikin voimin sisälle, mutta ovi piti. Kuulin, miten hän raapi ja hakkasi ovea ja kirkui niin, että korviin sattui. Minä olin sängyn alla piilossa ja peitin käsillä korvia. Päänahkani oli arka, sillä eilen noita oli syöksynyt minun kimppuuni ja tukistanut minua niin kovaa, että hiuksia lähti irti tukoissa.
Minä haluan äidin takaisin ja ainoa tapa, jolla löydän hänet taas on mennä isän luo ja pyytää häntä apuun. En ole ikinä nähnyt isää, mutta olen varma, että tunnistaisin hänet heti. Ja jos me emme löydäkään äitiä, niin ehkä minä voin jäädä isän luo asumaan ja isä suojelee minua noidalta. Ehkä isän luona on hyvä, sillä äiti sanoi aina hänen asuvan Paremmassa Paikassa. Hän puhui isästä aina hyvää, silloin kun noita ei käynyt meillä kuin vain pari kertaa kuukaudessa. Noita vihaa isää ja aina kun hän ei vahdi minua pistävillä silmillään, hän mutisee kirouksia isälleni.
Tänä yönä on hyvä yö karata kotoa etsimään isää, sillä kun noita oli uupunut minulle huutamiseen ja nukahtanut käytävän lattialle, minä näin ensimmäisen hyvän merkin pitkästä aikaa. Näin nimittäin sängyn alta, miten yhtäkkiä valo tuli ikkunasta ja loikki pitkin lattiaa ja repun päällä. Se tanssi.
Tänä yönä minä lähden, eikä noita minua enää kiinni saa.
Merkkejä on ollut nyt joka päivä tällä viikolla, eivätkä ne ole pettäneet kertaakaan. Maanantaina, kun katsoin aamulla ikkunasta, ohitse meni kaksi mustaa autoa peräkkäin ja se tarkoitti, että noita olisi tänään kotona. Tiistaina ehdin jo luulla, että kaikki olisi hyvin, mutta kun menin alakertaan, ruokapöydällä oli paperilappu, lusikka ja kolikko. Kolme esinettä, mikä sekin oli noidan merkki. Tänä aamuna ikkunasta ei näkynyt kahta mustaa autoa, mutta peräkkäin kolme ohikulkijaa pudotti meidän talon kohdalla kadulle jotakin. Olen oppinut näkemään merkkejä jo niin hyvin, että tiesin, että tänään pitää lukita ovi ja jäädä huoneeseen, oli kuinka nälkä tahansa.
Noita tuli kahdentoista aikaan hakkaamaan ovea ja koetti päästä kaikin voimin sisälle, mutta ovi piti. Kuulin, miten hän raapi ja hakkasi ovea ja kirkui niin, että korviin sattui. Minä olin sängyn alla piilossa ja peitin käsillä korvia. Päänahkani oli arka, sillä eilen noita oli syöksynyt minun kimppuuni ja tukistanut minua niin kovaa, että hiuksia lähti irti tukoissa.
Minä haluan äidin takaisin ja ainoa tapa, jolla löydän hänet taas on mennä isän luo ja pyytää häntä apuun. En ole ikinä nähnyt isää, mutta olen varma, että tunnistaisin hänet heti. Ja jos me emme löydäkään äitiä, niin ehkä minä voin jäädä isän luo asumaan ja isä suojelee minua noidalta. Ehkä isän luona on hyvä, sillä äiti sanoi aina hänen asuvan Paremmassa Paikassa. Hän puhui isästä aina hyvää, silloin kun noita ei käynyt meillä kuin vain pari kertaa kuukaudessa. Noita vihaa isää ja aina kun hän ei vahdi minua pistävillä silmillään, hän mutisee kirouksia isälleni.
Tänä yönä on hyvä yö karata kotoa etsimään isää, sillä kun noita oli uupunut minulle huutamiseen ja nukahtanut käytävän lattialle, minä näin ensimmäisen hyvän merkin pitkästä aikaa. Näin nimittäin sängyn alta, miten yhtäkkiä valo tuli ikkunasta ja loikki pitkin lattiaa ja repun päällä. Se tanssi.
Tänä yönä minä lähden, eikä noita minua enää kiinni saa.
28.4.2019
Pakene, sulje
menneet aina taaksesi
hautaan niin syvään
- luuranko vain kaappiin jää.
menneet aina taaksesi
hautaan niin syvään
- luuranko vain kaappiin jää.
29.4.2019
Alinan kultaisimpia lausahduksia:
"Eijeijeijei et sinä saa sanoa itsestäni noin, sinä olet niin mahtava ja kaunis miksi sinä noin ajattelet!"
"Sinulla on suloiset korvat!" (Huudettuna täyden huoneen läpi jollekin randomille pojalle)
"Aioin kyllä tehdä kotitehtävät, mutta kuin pääsin kotiin minä priorisoinkin tärkeämmäksi rakentaa Millenium Falconin legopienoismallia pikkuveljeni kanssa ja oikeasti minä otin fysiikkaa vain koska halusin vaikuttaa viisaammalta kuin olen."
"Näytät hottikselta noissa verryttelyhousuissa." (Liikunnanopettajalle)
"Rasisti, misogynisti ja Trumpin kannattaja - todellinen 3 in 1 -pakkaus."
"Minun pitää nyt mennä, koska oikeasti en jaksa enää olla tiedän kanssa. Mutta kuvitellaan, että minun äitini soitti juuri että minun on pakko tulla takaisin kotiin."
"En tiedä sinun moraaleistasi, mutta minä ainakin heittäisin sinut Tartarokseen yhdestä pringlespurkista."
"Eijeijeijei et sinä saa sanoa itsestäni noin, sinä olet niin mahtava ja kaunis miksi sinä noin ajattelet!"
"Sinulla on suloiset korvat!" (Huudettuna täyden huoneen läpi jollekin randomille pojalle)
"Aioin kyllä tehdä kotitehtävät, mutta kuin pääsin kotiin minä priorisoinkin tärkeämmäksi rakentaa Millenium Falconin legopienoismallia pikkuveljeni kanssa ja oikeasti minä otin fysiikkaa vain koska halusin vaikuttaa viisaammalta kuin olen."
"Näytät hottikselta noissa verryttelyhousuissa." (Liikunnanopettajalle)
"Rasisti, misogynisti ja Trumpin kannattaja - todellinen 3 in 1 -pakkaus."
"Minun pitää nyt mennä, koska oikeasti en jaksa enää olla tiedän kanssa. Mutta kuvitellaan, että minun äitini soitti juuri että minun on pakko tulla takaisin kotiin."
"En tiedä sinun moraaleistasi, mutta minä ainakin heittäisin sinut Tartarokseen yhdestä pringlespurkista."