2.2.2019
Kaikki kertovat kauhutarinoita eläviksi muuttuvista nukeista. Siitä, miten ne liikkuvat silloin kun kukaan ei näe, ja ilmestyvät aina sinne, missä niiden ei luulisi olevan. Siitä, miten ne käyvät öisin sotaa toisiaan vastaan, ja aamuisin voi kompastua hävinneiden nukkien irtirevittyihin päihin. Kerrotaan kauhutarinoita nukeista, joiden kasvoilla on demoninen ilme ja jotka saavat lapset tekemään pahoja tekoja. Kerrotaan, että eläviä nukkeja ei voi tappaa kukaan, ettei niitä pysäytä mikään...
Mutta minun tarinani ei ole sellainen.
Kaikki muu elämässäni meni niihin aikoihin niin huonosti, että elävä nukkeni oli pikemminkin kuin pelastava enkeli. Enkeli, joka ehkä söi isäpuoleni pään ja muutti huoneellisen oppilaita hulluiksi, mutta enkeli siltikin.
Ehkä minun pitäisi selittää tarkemmin. Olin ainoa lapsi, asuin ätiini ja isäpuoleni kanssa kaupungin huonommassa osassa. Minua kiusattiin koulussa, eikä minulla ollut yhtään ystävää. Kotona kaikki oli suhteellisen hyvin, kun äiti oli kotona, mutta heti kun hän poistui, isäpuoleni joko hakkasi minua tai yritti jotain pahempaakin.
Sitten, eräänä päivänä koulusta tullessani sängylläni istui nukke. Siinä ei ollut nimilappua eikä mitään, mutta oletin sen olevan lahja äidiltäni. En ollut uskoa silmiäni, sillä en ollut saanut aikoihin äidiltä mitään lahjaksi. Tiesin liiankin hyvin, että vuokran ja muiden pakollisten menojen jälkeen äidin palkasta ei paljoa jäänyt. Jostain syystä äiti ei ollut ikinä edes ehdottanut, että isäpuoli hankkisi jostakin töitä. Isäpuoli puhui usein ja kovaan ääneen, että hän oli vain töiden välissä, ja hyppäisi kelkkaan taas, kunhan sopiva tarjous tulisi. Mutta silti hän loikoili kaikki päivät sohvalla ja tuhlasi äidin tienaamia rahoja säälimättä.
Mutta siinä nukke oli, posliinikasvoisena ja kultakiharaisena. Sen poskille oli maalattu sievä puna ja huulet olivat ruusunpunaiset. Sen mekko oli sinikukkainen ja siinä oli valkoista pitsiä, ja se oli kaunein asia, jonka olin ikinä nähnyt.
Rakastin sitä siitä hetkestä lähtien.
Äiti oli sinä päivänä kotona, joten sain viettää rauhassa aikaani nukella leikkien. Jostakin syystä en kuitenkaan näyttänyt sitä äidille enkä kiittänyt. Nukke tuntui sillä tavalla vielä enemmän omaltani.
Yöllä heräsin siihen, että nukke oli vieressäni sängyllä, vaikka olinkin huolellisesti peitellyt sen itsetehtyyn petiin huoneeni lattialle. Olin kuulevinani miten se kuiskasi korvaani hiljaisella ja kylmällä äänellä: "Tapetaan ne kaikki." Mutta koska uskoin sen olevan silkkaa unta, minä kiedoin käteni nuken ympärille ja jatkoin uniani.
Aluksi nukke ei tehnyt mitään. Mutta sitten eräänä päivänä kaikki räjähti. Otin nukkeni mukaan kouluun, jotta minulla olisi kerrankin jotakin tekemistä ruokaväitunnilla, kun muut leikkivät keskenään.
En ollut melkein muuta ehtinyt kuin ottaa nuken repustani, kun kiusaajani jo huomasivat sen. "Mitäs sinulla on siinä, ryysyläinen?" he kysyivät ivallisesti. He väittivät, että olin varastanut hienon nukkeni joltakulta ja yksi pojista uhkasi murskata sen kauniin posliinipään. Minä puristin nuken rintaani vasten suojelevasti, valmiina suojelemaan sitä vaikka hengelläni, joten olin siis ainoa, joka kuuli nuken äänen kun se kuiskasi jälleen.
"Peitä korvasi," se sanoi. ja tottelin välittömästi. Sitten nuken pää kääntyi kiusaajiani kohtaan ja se kirkaisi kovaan ääneen. Painoin kämmeniäni korviani vasten epätoivoisesti, mutta silti ääni tuntui menevän suoraan pääni läpi.
Minä olin siltikin ainoa, joka selvisi vaurioitta. Kiusaajani olivat äkkiä saaneet jotakin muuta miettimisen aihetta kuin minun häiritsemiseni. Lillian Horn koetti syödä omia sormiaan. Frank Digby iski päätään koulun seinään koettaen hajottaa oman päänsä tohjoksi. Evlyn Callas huusi taukoamatta ja kun aikuiset tulivat paikalle häntä hyssyttelemään, hän puri kielensä poikki. Näin sen itse; miten hänen suustaan pulppusi pienenä purona verta ja maassa lötkötti naurettavan pieni pala lihaa. Kaikki muut paitsi minä muuttuivat jotenkin - jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Mutta he saivat, mitä ansaitsivat.
Minä puristin vain nuken rintaani vasten ja juoksin kotiin, ennen kuin kukaan ehtisi miettiä, mitä oli tapahtunut ja miksi.
Kun tulin kotiin, tajusin heti, että olin pulassa. Äiti oli tietenkin tähän aikaan töissä ja isäpuoli oli jo hyvässä nousuhumalassa. Kun suljin oven, hän heitti jo minua viinapullolla, joka onneksi meni yli ja räsähti rikki pääni päällä. Käsivarsilleni lensi lasinsiruja, mutta pidin silti nukestani tiukasti kiinni.
"Mitä sinä täällä teet, lintsaatko, pikkulutka?" isäpuoli örisi sohvalta kömpiessään. "Nyt minä sinulle näytän..." hän uhkasi.
Mutta minä en ehtinyt kuulla, mitä hän olisi minulle näyttänyt. Nukke ei ollutkaan äkkiä enää sylissän, vaan se leijui ilmassa isäpuoltani kohti. Isäpuolen suu loksahti ihmetyksestä auki ja hän näytti pohtivan ankarasti, näyttivätkö hänen silmänsä totta vai valhetta.
Sitten nukke tuli hänen luokseen ja iski. Sen leuat loksahtivat paikoiltaan ja suu venyi auki. Verenpunaisten huulten takana oli riveittäin teräviä hampaita. Kun se iski hampaansa isäpuoleeni, sen leuat jauhoivat luun ja kudoksen ja aivojen läpi kuin minä iltapalanäkkäriin. Lisää verta, lisää huutoa, joka lakkasi onneksi pian.
Hauks hauks. Sitten minun ei tarvinnut huolehtia isäpuolestani. Ei enää ikinä.
Monet saattavat miettiä, miksi en ollut järkyttynyt. Miksi en pelännyt demoninukkeani, miksi en koettanut hankkiutua siitä eroon. Mutta teidän täytyy ymmärtää, että minä olin vielä lapsi. Lasten maailma on erilainen kuin aikuisten.
Ja tietenkin: se oli minun nukkeni. Miksi minä tuhoaisin oman nukkeni? Miksi pelkäisin omaa nukkeani?
Eihän se kuitenkaan ikinä tehnyt mitään, mitä minä en olisi halunnut sen tekevän.
Mutta minun tarinani ei ole sellainen.
Kaikki muu elämässäni meni niihin aikoihin niin huonosti, että elävä nukkeni oli pikemminkin kuin pelastava enkeli. Enkeli, joka ehkä söi isäpuoleni pään ja muutti huoneellisen oppilaita hulluiksi, mutta enkeli siltikin.
Ehkä minun pitäisi selittää tarkemmin. Olin ainoa lapsi, asuin ätiini ja isäpuoleni kanssa kaupungin huonommassa osassa. Minua kiusattiin koulussa, eikä minulla ollut yhtään ystävää. Kotona kaikki oli suhteellisen hyvin, kun äiti oli kotona, mutta heti kun hän poistui, isäpuoleni joko hakkasi minua tai yritti jotain pahempaakin.
Sitten, eräänä päivänä koulusta tullessani sängylläni istui nukke. Siinä ei ollut nimilappua eikä mitään, mutta oletin sen olevan lahja äidiltäni. En ollut uskoa silmiäni, sillä en ollut saanut aikoihin äidiltä mitään lahjaksi. Tiesin liiankin hyvin, että vuokran ja muiden pakollisten menojen jälkeen äidin palkasta ei paljoa jäänyt. Jostain syystä äiti ei ollut ikinä edes ehdottanut, että isäpuoli hankkisi jostakin töitä. Isäpuoli puhui usein ja kovaan ääneen, että hän oli vain töiden välissä, ja hyppäisi kelkkaan taas, kunhan sopiva tarjous tulisi. Mutta silti hän loikoili kaikki päivät sohvalla ja tuhlasi äidin tienaamia rahoja säälimättä.
Mutta siinä nukke oli, posliinikasvoisena ja kultakiharaisena. Sen poskille oli maalattu sievä puna ja huulet olivat ruusunpunaiset. Sen mekko oli sinikukkainen ja siinä oli valkoista pitsiä, ja se oli kaunein asia, jonka olin ikinä nähnyt.
Rakastin sitä siitä hetkestä lähtien.
Äiti oli sinä päivänä kotona, joten sain viettää rauhassa aikaani nukella leikkien. Jostakin syystä en kuitenkaan näyttänyt sitä äidille enkä kiittänyt. Nukke tuntui sillä tavalla vielä enemmän omaltani.
Yöllä heräsin siihen, että nukke oli vieressäni sängyllä, vaikka olinkin huolellisesti peitellyt sen itsetehtyyn petiin huoneeni lattialle. Olin kuulevinani miten se kuiskasi korvaani hiljaisella ja kylmällä äänellä: "Tapetaan ne kaikki." Mutta koska uskoin sen olevan silkkaa unta, minä kiedoin käteni nuken ympärille ja jatkoin uniani.
Aluksi nukke ei tehnyt mitään. Mutta sitten eräänä päivänä kaikki räjähti. Otin nukkeni mukaan kouluun, jotta minulla olisi kerrankin jotakin tekemistä ruokaväitunnilla, kun muut leikkivät keskenään.
En ollut melkein muuta ehtinyt kuin ottaa nuken repustani, kun kiusaajani jo huomasivat sen. "Mitäs sinulla on siinä, ryysyläinen?" he kysyivät ivallisesti. He väittivät, että olin varastanut hienon nukkeni joltakulta ja yksi pojista uhkasi murskata sen kauniin posliinipään. Minä puristin nuken rintaani vasten suojelevasti, valmiina suojelemaan sitä vaikka hengelläni, joten olin siis ainoa, joka kuuli nuken äänen kun se kuiskasi jälleen.
"Peitä korvasi," se sanoi. ja tottelin välittömästi. Sitten nuken pää kääntyi kiusaajiani kohtaan ja se kirkaisi kovaan ääneen. Painoin kämmeniäni korviani vasten epätoivoisesti, mutta silti ääni tuntui menevän suoraan pääni läpi.
Minä olin siltikin ainoa, joka selvisi vaurioitta. Kiusaajani olivat äkkiä saaneet jotakin muuta miettimisen aihetta kuin minun häiritsemiseni. Lillian Horn koetti syödä omia sormiaan. Frank Digby iski päätään koulun seinään koettaen hajottaa oman päänsä tohjoksi. Evlyn Callas huusi taukoamatta ja kun aikuiset tulivat paikalle häntä hyssyttelemään, hän puri kielensä poikki. Näin sen itse; miten hänen suustaan pulppusi pienenä purona verta ja maassa lötkötti naurettavan pieni pala lihaa. Kaikki muut paitsi minä muuttuivat jotenkin - jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Mutta he saivat, mitä ansaitsivat.
Minä puristin vain nuken rintaani vasten ja juoksin kotiin, ennen kuin kukaan ehtisi miettiä, mitä oli tapahtunut ja miksi.
Kun tulin kotiin, tajusin heti, että olin pulassa. Äiti oli tietenkin tähän aikaan töissä ja isäpuoli oli jo hyvässä nousuhumalassa. Kun suljin oven, hän heitti jo minua viinapullolla, joka onneksi meni yli ja räsähti rikki pääni päällä. Käsivarsilleni lensi lasinsiruja, mutta pidin silti nukestani tiukasti kiinni.
"Mitä sinä täällä teet, lintsaatko, pikkulutka?" isäpuoli örisi sohvalta kömpiessään. "Nyt minä sinulle näytän..." hän uhkasi.
Mutta minä en ehtinyt kuulla, mitä hän olisi minulle näyttänyt. Nukke ei ollutkaan äkkiä enää sylissän, vaan se leijui ilmassa isäpuoltani kohti. Isäpuolen suu loksahti ihmetyksestä auki ja hän näytti pohtivan ankarasti, näyttivätkö hänen silmänsä totta vai valhetta.
Sitten nukke tuli hänen luokseen ja iski. Sen leuat loksahtivat paikoiltaan ja suu venyi auki. Verenpunaisten huulten takana oli riveittäin teräviä hampaita. Kun se iski hampaansa isäpuoleeni, sen leuat jauhoivat luun ja kudoksen ja aivojen läpi kuin minä iltapalanäkkäriin. Lisää verta, lisää huutoa, joka lakkasi onneksi pian.
Hauks hauks. Sitten minun ei tarvinnut huolehtia isäpuolestani. Ei enää ikinä.
Monet saattavat miettiä, miksi en ollut järkyttynyt. Miksi en pelännyt demoninukkeani, miksi en koettanut hankkiutua siitä eroon. Mutta teidän täytyy ymmärtää, että minä olin vielä lapsi. Lasten maailma on erilainen kuin aikuisten.
Ja tietenkin: se oli minun nukkeni. Miksi minä tuhoaisin oman nukkeni? Miksi pelkäisin omaa nukkeani?
Eihän se kuitenkaan ikinä tehnyt mitään, mitä minä en olisi halunnut sen tekevän.
4.2.2019
Sinä istut nojatuolissa, nojaat toiseen reunaan,
venyttelet hitaasti ja varmasti kuin kissa,
räpyttelet silmiäsi keltaisessa valossa, mutta
sinulla ei ole aavistustakaan minun sisälläni
olevasta myrskystä.
Minä seison reunalla, painaudun kalliota vasten
parin hengähdyksen päässä tyhjyys,
tuuli riipii sydämeni läpi, ajatukseni katoavat lumisateen lailla
alas alas
alas.
Alas laskeutuu katseesi, katsot kun kipristän varpaitani,
hymähdät kummallisuudelleni, kysyt:
"Mitä jännität?"
Sinua, minä haluaisin vastata,
sinua minä jännitän, sillä sinä olet vienyt minulta elämän.
Sinä olet vienyt minulta kaiken muun
jäljellä on vain sinä
ja pakkomielle, jota vastaan taistelen.
Haluan juosta pois huoneesta,
mutta tiedän etten voi.
Olet iskenyt ankkurisi minun sydämeeni.
Miten voisin?
venyttelet hitaasti ja varmasti kuin kissa,
räpyttelet silmiäsi keltaisessa valossa, mutta
sinulla ei ole aavistustakaan minun sisälläni
olevasta myrskystä.
Minä seison reunalla, painaudun kalliota vasten
parin hengähdyksen päässä tyhjyys,
tuuli riipii sydämeni läpi, ajatukseni katoavat lumisateen lailla
alas alas
alas.
Alas laskeutuu katseesi, katsot kun kipristän varpaitani,
hymähdät kummallisuudelleni, kysyt:
"Mitä jännität?"
Sinua, minä haluaisin vastata,
sinua minä jännitän, sillä sinä olet vienyt minulta elämän.
Sinä olet vienyt minulta kaiken muun
jäljellä on vain sinä
ja pakkomielle, jota vastaan taistelen.
Haluan juosta pois huoneesta,
mutta tiedän etten voi.
Olet iskenyt ankkurisi minun sydämeeni.
Miten voisin?
6.2.2019
Ensimmäinen asia, jonka huomaan kun saavun kaupunkiin, on se, ettei kukaan katso silmiin. Ei minua, ei toisiaan, ei ketään. Ohikulkijoiden katseet lipuvat ohi kuin laivat sumussa, kukin omalla reitillään, kääntyen välittömästi jos kaukaisuudessa näkyy jotakin. Kun käyn kaupassa ja kiittelen kassaneitiä, hänen katseensa on liimautunut jonnekin korvani taakse, kun hän sanoo vaimeat kiitoksensa. Kun kävelen bussipysäkin ohitse, sen vierellä seisovat nuoret katsovat mainosta, puluja, tietä, taivasta, kaikkea muuta paitsi minua tai toisiaan.
Kun kävelen puiston läpi, tunnen melkein fyysisenä tönäyksenä, kun ankkoja ruokkiva mummo vilkaisee minua tuomitsevasti. Minusta tuntuu kuin hän näkisi enemmän kuin kukaan ennen ja äkkiä ymmärrän paljon paremmin. Lasken katseeni soratiehen ja kiihdytän askeleitani.
Taloissakin on jotakin jäyhää. Ne seisovat tien vieressä rivissä kuin sotilaat. Ruskeina ja harmaina ja valkoisina, ikkunanpielet hohtaen kuin nälkäiset silmät. Näyttää kuin kaikki talot olisivat tyhjiä ja asumattomia, nekin, joiden sisällä näkyy ihmisiä. Kun taloille kääntää selkänsä, tuntuu pahasti siltä, kuin ne liikahtelisivat, vaihtaisivat paikkaa, pyrkisivät eksyttämään. Mutta siitä ei kehtaa kysyä keltäkään, sillä tuomittaisiin varmasti typerykseksi. Mutta silti, jokin on pielessä.
Kuljen joka aamu samaa reittiä uuteen työpaikkaani. Töissä on totuttelemista, eikä sitä helpota se, että joka aamu täsmälleen samaan aikaan tien ylittää mies tummassa takissa, salkku kädessä ja katse tulevaisuudessa. Viivyttelen eräänä päivänä sen verran, että myöhästyn töistä - mies on siltikin siellä. En uskalla vaihtaa rettiä, siltä varalta että näkisin hänet vielä jossakin muualla.
Töissä on mukavaa ja viihdyn todella hyvin, varsinkin sen jälkeen kun viimeinkin totun kauaskadonneisiin katseisiin ja vaimeisiin ääniin. Ehkä se johtuu siitä, että lapset eivät tunne käyttäytymistapoja yhtä selkeästi kuin aikuiset - he huutavat ja leikittelevät, tuijottavat häpeämättä. En voi olla miettimättä, milloin muutos tapahtuu. Milloin heistä kuoriutuu noita hiljaisia, sulkeutuneita olentoja?
Eräänä vapaapäivänä päätän käydä meren rannassa päin, siellä on kuulemma kauniimpaa kuin keskustassa. Otan kameran mukaan siltä varalta, että eteen sattuisi jotakin kuvauksellista. Petyn karvaasti, sillä edessä on vain harmaita kiviä, tummansinistä vettä ja harmaata taivasta. Ulapalla lokit kirkuvat kuin yrittäisivät täyttää koko paikan tyhjyyden pelkällä äänellään. Otan silti muutaman kuvan, lokeista, kivistä, kaukana rannalla kulkevista ihmisistä. Kun asunnolla katson kuvia uudelleen tietokoneelta, huomaan miten yksi kulkijoista heittelee litteitä kiviä meren pintaa vasten, pikemminkin raivokkaasti kuin siitä nauttien.
Yöllä herään vieläkin aaltojen kohina ja lokkien kirkuna korvissani. Pelkään, etten pääse äänestä enää eroon, mutta aamulla se on poissa.
Eräänä aamuna, kun melkein kompastun maahan kerääntyneisiin ruskeisiin lehtiin herään hetkeksi. Kauan minä olen täällä ollut, kiirii aivoissani kuin tyynyn alta piipittävä herätyskello. Haluaisin pysähtyä miettimään sitä, mutta sen sijaan nostan vain huppua paremmin päähäni, käännän selkäni tuulta vasten ja jatkan matkaa.
Kun kävelen puiston läpi, tunnen melkein fyysisenä tönäyksenä, kun ankkoja ruokkiva mummo vilkaisee minua tuomitsevasti. Minusta tuntuu kuin hän näkisi enemmän kuin kukaan ennen ja äkkiä ymmärrän paljon paremmin. Lasken katseeni soratiehen ja kiihdytän askeleitani.
Taloissakin on jotakin jäyhää. Ne seisovat tien vieressä rivissä kuin sotilaat. Ruskeina ja harmaina ja valkoisina, ikkunanpielet hohtaen kuin nälkäiset silmät. Näyttää kuin kaikki talot olisivat tyhjiä ja asumattomia, nekin, joiden sisällä näkyy ihmisiä. Kun taloille kääntää selkänsä, tuntuu pahasti siltä, kuin ne liikahtelisivat, vaihtaisivat paikkaa, pyrkisivät eksyttämään. Mutta siitä ei kehtaa kysyä keltäkään, sillä tuomittaisiin varmasti typerykseksi. Mutta silti, jokin on pielessä.
Kuljen joka aamu samaa reittiä uuteen työpaikkaani. Töissä on totuttelemista, eikä sitä helpota se, että joka aamu täsmälleen samaan aikaan tien ylittää mies tummassa takissa, salkku kädessä ja katse tulevaisuudessa. Viivyttelen eräänä päivänä sen verran, että myöhästyn töistä - mies on siltikin siellä. En uskalla vaihtaa rettiä, siltä varalta että näkisin hänet vielä jossakin muualla.
Töissä on mukavaa ja viihdyn todella hyvin, varsinkin sen jälkeen kun viimeinkin totun kauaskadonneisiin katseisiin ja vaimeisiin ääniin. Ehkä se johtuu siitä, että lapset eivät tunne käyttäytymistapoja yhtä selkeästi kuin aikuiset - he huutavat ja leikittelevät, tuijottavat häpeämättä. En voi olla miettimättä, milloin muutos tapahtuu. Milloin heistä kuoriutuu noita hiljaisia, sulkeutuneita olentoja?
Eräänä vapaapäivänä päätän käydä meren rannassa päin, siellä on kuulemma kauniimpaa kuin keskustassa. Otan kameran mukaan siltä varalta, että eteen sattuisi jotakin kuvauksellista. Petyn karvaasti, sillä edessä on vain harmaita kiviä, tummansinistä vettä ja harmaata taivasta. Ulapalla lokit kirkuvat kuin yrittäisivät täyttää koko paikan tyhjyyden pelkällä äänellään. Otan silti muutaman kuvan, lokeista, kivistä, kaukana rannalla kulkevista ihmisistä. Kun asunnolla katson kuvia uudelleen tietokoneelta, huomaan miten yksi kulkijoista heittelee litteitä kiviä meren pintaa vasten, pikemminkin raivokkaasti kuin siitä nauttien.
Yöllä herään vieläkin aaltojen kohina ja lokkien kirkuna korvissani. Pelkään, etten pääse äänestä enää eroon, mutta aamulla se on poissa.
Eräänä aamuna, kun melkein kompastun maahan kerääntyneisiin ruskeisiin lehtiin herään hetkeksi. Kauan minä olen täällä ollut, kiirii aivoissani kuin tyynyn alta piipittävä herätyskello. Haluaisin pysähtyä miettimään sitä, mutta sen sijaan nostan vain huppua paremmin päähäni, käännän selkäni tuulta vasten ja jatkan matkaa.
8.2.2019
Olin myöhässä. Taas. Sulloin hädissäni tavaroita laukkuun samalla, kun koetin harjata takkuisia kiharoitani ja putsata silmälasien linssejä. Mikään ei tietenkään onnistunut täydellisesti, mutta tällä hetkellä minulla ei ollut mahdollisuutta pysähtyä valittamaan.
Kun loikin kaksi porrasta kerralla alas ja syöksyin kadulle, ehdin juuri sopivasti nähdä bussin perän kaartavan kadunkulman taakse. Ellei kadulla olisi ollut sivustakatsojia, olisin huutanut ja polkenut jalkaa kuin pikkulapsi, mutta pakottauduin puremaan hammasta ja jatkamaan matkaani. Puolen kilometrin päässä olisi toinen pysäkki, johon tulevaan vuoroon saattaisin juuri ja juuri ehtiä.
Pistin juoksuksi.
Pysäkillä ei ollut lisäkseni ketään, joten säikähdin hetkeksi, että olin tullut liian myöhään. Kuitenkin, kun katsoin rannekelloani, näin helpotuksekseni, että aikaa oli vielä pari minuuttia. En voinut olla tuntematta tyytyväisyyttä siitä, että olinkin nopeampi kuin olin uskonut.
Istadin pysäkin penkille vetämään hetkeksi henkeä ja kun käteni kosketti jotakin neliskantista, huomasin viereeni hylätyn kirjan. Kansi oli ruskeaa nahkaa, eikä siihen oltu kirjoitettu nimeä. Se näytti henkilökohtaiselta - joten nappasin sen tietenkin käteeni ja ryhdyin selaamaan.
Kirja oli täynnä piirroksia ja runoja. Erityisesti silmiä oli piirretty kaikkien sivujen nurkkiin ja runojen alapuolelle. Pohdin, oliko kyse jonkun henkilön kumppanin silmistä, vai etsikö hän vielä omaansa. Lueskelin runoja sieltä täältä; ne näyttivät kertovan etsimisestä, yksinäisyydestä, kunnianhimosta ja epäonnistumisen pelosta. Lukiessani tuntui siltä, kuin olisin lukenut omia ajatuksiani, joka joku toinen oli onnistunut laittamaan paperille.
"Tuo taitaa olla minun," kuului äkkiä ääni edestäni. Kohotin katseeni ja avasin jo suuni sepostaakseni jotakin ympäripyöreitä selityksiä, kun sanat katosivat äkkiä tyystin mielestäni. Edessäni seisoi tummaihoinen mies, ei minua viittä vuotta vanhempi. Hänen paksusankaisten silmälasiensa takana välkkyivät kaksi eriparista silmää. Toinen syvän rummanruskea. Toinen häikäisevänharmaa.
Täsmälleen peilikuvat omistani.
Tuijotimme toisiamme kumpikin yhtä hämmästyneinä. Sisälläni jokin värisi ja siinä katsoesssani miehen harmaa silmä alkoi tummeta ja tummmeta, kunnes näytti yhä enemmän samanväriseltä kuin hänen toinenkin silmänsä. Hän nosti hämmästyneenä kätensä silmälleen ja katsoi minua tarkasti. Kuin minunkin silmilleni olisi tapahtunut jotakin samanlaista.
Bussin saapuminen rikkoi välillemme ilmestyneen jännityksen. Kuin pelkuri minä tyrkkäsin kirjan miehen käsiin ja pakenin bussiin kuin pahin pelkoni olisi juossut kannoillani. Ja tavallaan olikin. Tosin kun bussin ovi sulkeutui perässäni ja vilkaisin vielä kerran ulos, näin, että hän seisoi vieläkin pysäkillä, bussin perään tuijottaen.
Olin kuullut tästä hetkestä niin monta kertaa. Olin kuvitellut itsekin, miten se tapahtuisi minulle, mutta mitään tällaista en ollut aavistanut. En ollut osannut arvata, miten pelottavaa se olisi. Tavata joku täysin tuntematon ja tietää, että hän se olisi. Tai voisi olla.
Pudistin päätäni itsekseni ja katsoin eteenpäin bussin ikkunasta. Minä en tällaiseen huuhaaseen alkaisi, vakuuttelin itselleni. Minä etsisin itse itselleni sopivan ihmisen, sopivaan aikaan ja sopivalla tavalla.
Silti minusta tuntui, kuin vatsastani olisi kadonnut pohja.
................
Heti kun Maria ja Sarah näkivät silmäni, he hyökkäsivät kimppuuni lukemattomilla kysymyksillä. Hyssyttelin heitä epätoivoisena ja vakuutin, että ruokavälitunnilla kertoisin kaiken. Minua säälitti katsoa, miten he olivat räjähtää patoutuneesta uteliaisuudesta.Varsinkin, koska minulla ei ollut mitään muuta sanottavaa kuin että olin pelkuri ja että olin kadottanut hänet. En varmaan näkisi miestä enää ikinä.
"Enkö minä myöhästynytkään?" kysyin Marialta.
"Et, uusi opettajakin on myöhässä. Varmaan eksyi kampukselle, tiedäthän," Maria kohautti olkiaan.
Huokaisin helpotuksesta ja kaivoin laukustani puhelimen. Otin kameran esiin ja vaihdoin selfiepuolelle. Zoomasin silmiini ja sain ikävän varmistuksen. Tumma silmäni oli poissa - kummastakin silmästäni oli tullut kirkkaan harmaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntui oudolta nähdä molemmat silmät saman värisinä.
"Huomenta, luokka. Minä olen uusi opettajanne, Jaquon Ocampo-Rodriguez. Olen pahoillani myöhästymisestä, mutta tämä ei tästä toivottavasti toistu."
Pistin puhelimeni pois ja katsoin luokkaan tullutta opettajaa. Tunnistin kirjan heti. Sitten tunnistin äänen. Ja kun opettaja kääntyi katsomaan luokkaan päin, hänen suklaanruskeat silmänsä kohtasivat omani.
Silmät, joiden värin olin tottunut näkemään joka aamu peilistäni.
Kun loikin kaksi porrasta kerralla alas ja syöksyin kadulle, ehdin juuri sopivasti nähdä bussin perän kaartavan kadunkulman taakse. Ellei kadulla olisi ollut sivustakatsojia, olisin huutanut ja polkenut jalkaa kuin pikkulapsi, mutta pakottauduin puremaan hammasta ja jatkamaan matkaani. Puolen kilometrin päässä olisi toinen pysäkki, johon tulevaan vuoroon saattaisin juuri ja juuri ehtiä.
Pistin juoksuksi.
Pysäkillä ei ollut lisäkseni ketään, joten säikähdin hetkeksi, että olin tullut liian myöhään. Kuitenkin, kun katsoin rannekelloani, näin helpotuksekseni, että aikaa oli vielä pari minuuttia. En voinut olla tuntematta tyytyväisyyttä siitä, että olinkin nopeampi kuin olin uskonut.
Istadin pysäkin penkille vetämään hetkeksi henkeä ja kun käteni kosketti jotakin neliskantista, huomasin viereeni hylätyn kirjan. Kansi oli ruskeaa nahkaa, eikä siihen oltu kirjoitettu nimeä. Se näytti henkilökohtaiselta - joten nappasin sen tietenkin käteeni ja ryhdyin selaamaan.
Kirja oli täynnä piirroksia ja runoja. Erityisesti silmiä oli piirretty kaikkien sivujen nurkkiin ja runojen alapuolelle. Pohdin, oliko kyse jonkun henkilön kumppanin silmistä, vai etsikö hän vielä omaansa. Lueskelin runoja sieltä täältä; ne näyttivät kertovan etsimisestä, yksinäisyydestä, kunnianhimosta ja epäonnistumisen pelosta. Lukiessani tuntui siltä, kuin olisin lukenut omia ajatuksiani, joka joku toinen oli onnistunut laittamaan paperille.
"Tuo taitaa olla minun," kuului äkkiä ääni edestäni. Kohotin katseeni ja avasin jo suuni sepostaakseni jotakin ympäripyöreitä selityksiä, kun sanat katosivat äkkiä tyystin mielestäni. Edessäni seisoi tummaihoinen mies, ei minua viittä vuotta vanhempi. Hänen paksusankaisten silmälasiensa takana välkkyivät kaksi eriparista silmää. Toinen syvän rummanruskea. Toinen häikäisevänharmaa.
Täsmälleen peilikuvat omistani.
Tuijotimme toisiamme kumpikin yhtä hämmästyneinä. Sisälläni jokin värisi ja siinä katsoesssani miehen harmaa silmä alkoi tummeta ja tummmeta, kunnes näytti yhä enemmän samanväriseltä kuin hänen toinenkin silmänsä. Hän nosti hämmästyneenä kätensä silmälleen ja katsoi minua tarkasti. Kuin minunkin silmilleni olisi tapahtunut jotakin samanlaista.
Bussin saapuminen rikkoi välillemme ilmestyneen jännityksen. Kuin pelkuri minä tyrkkäsin kirjan miehen käsiin ja pakenin bussiin kuin pahin pelkoni olisi juossut kannoillani. Ja tavallaan olikin. Tosin kun bussin ovi sulkeutui perässäni ja vilkaisin vielä kerran ulos, näin, että hän seisoi vieläkin pysäkillä, bussin perään tuijottaen.
Olin kuullut tästä hetkestä niin monta kertaa. Olin kuvitellut itsekin, miten se tapahtuisi minulle, mutta mitään tällaista en ollut aavistanut. En ollut osannut arvata, miten pelottavaa se olisi. Tavata joku täysin tuntematon ja tietää, että hän se olisi. Tai voisi olla.
Pudistin päätäni itsekseni ja katsoin eteenpäin bussin ikkunasta. Minä en tällaiseen huuhaaseen alkaisi, vakuuttelin itselleni. Minä etsisin itse itselleni sopivan ihmisen, sopivaan aikaan ja sopivalla tavalla.
Silti minusta tuntui, kuin vatsastani olisi kadonnut pohja.
................
Heti kun Maria ja Sarah näkivät silmäni, he hyökkäsivät kimppuuni lukemattomilla kysymyksillä. Hyssyttelin heitä epätoivoisena ja vakuutin, että ruokavälitunnilla kertoisin kaiken. Minua säälitti katsoa, miten he olivat räjähtää patoutuneesta uteliaisuudesta.Varsinkin, koska minulla ei ollut mitään muuta sanottavaa kuin että olin pelkuri ja että olin kadottanut hänet. En varmaan näkisi miestä enää ikinä.
"Enkö minä myöhästynytkään?" kysyin Marialta.
"Et, uusi opettajakin on myöhässä. Varmaan eksyi kampukselle, tiedäthän," Maria kohautti olkiaan.
Huokaisin helpotuksesta ja kaivoin laukustani puhelimen. Otin kameran esiin ja vaihdoin selfiepuolelle. Zoomasin silmiini ja sain ikävän varmistuksen. Tumma silmäni oli poissa - kummastakin silmästäni oli tullut kirkkaan harmaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntui oudolta nähdä molemmat silmät saman värisinä.
"Huomenta, luokka. Minä olen uusi opettajanne, Jaquon Ocampo-Rodriguez. Olen pahoillani myöhästymisestä, mutta tämä ei tästä toivottavasti toistu."
Pistin puhelimeni pois ja katsoin luokkaan tullutta opettajaa. Tunnistin kirjan heti. Sitten tunnistin äänen. Ja kun opettaja kääntyi katsomaan luokkaan päin, hänen suklaanruskeat silmänsä kohtasivat omani.
Silmät, joiden värin olin tottunut näkemään joka aamu peilistäni.
11.2.2019
Okei, ehkä minä koetan valloittaa maailman,
mutta etkö tajua, että sitä varten maailma on
- kaikki haluavat siitä osansa, sekä hyvät että pahat.
Ja minä sentään en piilota aikeitani varjoihin, ehkä olen sitä kautta saanut perspektiiviä.
Minä olen oman tarinani hyvis
oman tarinani Julius Caesar, Kenghis Khan.
Sinäkin olet oman tarinasi ristiritari ja Kolumbus.
Etkö näe, että me olemme täsmälleen samoja
kaksi peiliä peilihuoneessa
josta ei pääse pois, jossa ei ole alkua eikä loppua.
Mutta sinä et näe ja se harmittaa minua
kuinka sokeana he sinua pitävätkään
kuinka paljon he piilottavat sinulta.
Ja sinä tulet minun kimppuuni täytettynä pyhällä vihallasi
seisot moraalisella ylängöllä ja katsot alas minuun,
niin keskittyneenä, ettet näe naruja jotka sinua ohjailevat.
Anna minun repiä nuo narut irti.
Anna minun päästää sinut vapaaksi.
Anna minun irrottaa side silmiltäsi.
Oikeus on sokea, he sanovat,
mutta sokeita on juuri helpompi käyttää hyväkseen.
Minä haluaisin sinulle vain hyvää,
mutta kun sinä kohtaat minut, silmissäsi on vain
vihaa vihaa vihaa vihaa vihaa vihaa vihaa vihaa vihaa vihaa.
Voi sinua...
mutta etkö tajua, että sitä varten maailma on
- kaikki haluavat siitä osansa, sekä hyvät että pahat.
Ja minä sentään en piilota aikeitani varjoihin, ehkä olen sitä kautta saanut perspektiiviä.
Minä olen oman tarinani hyvis
oman tarinani Julius Caesar, Kenghis Khan.
Sinäkin olet oman tarinasi ristiritari ja Kolumbus.
Etkö näe, että me olemme täsmälleen samoja
kaksi peiliä peilihuoneessa
josta ei pääse pois, jossa ei ole alkua eikä loppua.
Mutta sinä et näe ja se harmittaa minua
kuinka sokeana he sinua pitävätkään
kuinka paljon he piilottavat sinulta.
Ja sinä tulet minun kimppuuni täytettynä pyhällä vihallasi
seisot moraalisella ylängöllä ja katsot alas minuun,
niin keskittyneenä, ettet näe naruja jotka sinua ohjailevat.
Anna minun repiä nuo narut irti.
Anna minun päästää sinut vapaaksi.
Anna minun irrottaa side silmiltäsi.
Oikeus on sokea, he sanovat,
mutta sokeita on juuri helpompi käyttää hyväkseen.
Minä haluaisin sinulle vain hyvää,
mutta kun sinä kohtaat minut, silmissäsi on vain
vihaa vihaa vihaa vihaa vihaa vihaa vihaa vihaa vihaa vihaa.
Voi sinua...
11.2.2019
Uusperheillallinen oli ehkä toiseksi kamalin kokemus, jonka olin ikinä joutunut kestämään läpi. Äiti ja Erkki koettivat pitää yllä tekoystävällistä keskustelua ja minä ja Essi selasimme pöydän alla puhelimiamme.
Meidän pitää toimia noiden antiamoreina, ponnahti esiin viesti Essiltä.
Antiamoreina? Mistä sinä keksit noita. Kirjoitin takaisin. Näin Essin huulten värähtävän. Mutta olet oikeassa. Me oltiin ensiksi, ei ne saa pakottaa meitä suloiseksi pikku ydinperheeksi vain sen takia, että ne on aikuisia.
Niin. Niillä ei taida olla aavistustakaan meistä, Essi kirjoitti.
Kuin vastauksena äiti huomasi äkkiä miten huonosti heidän kohtelias keskustelunsa näytti menevän. "Petri, pistä puhelin pois. Me olemme ravintolassa, hyvänen aika! Miksi et koettaisi jutella hieman Essin kanssa?"
Essi pyöräytti silmiään äidin selän takana ja sai palkkioksi tiukan katseen Erkiltä. "Mistä me muka juteltaisiin?" Essi kohautti olkiaan Pertille. "Siitäkö, että tämä on jo viides epäonnistunut deittisi tänä vuonna?"
Pertti näytti siltä, kuin hän olisi koettanut imitoida punajuurta. "Essi," hän sanoi varoittavasti.
"Vai siitä, että äiti jätti sinut koska sinä petit häntä sihteerisi kanssa?" Essi jatkoi.
"Tuo on valetta!" Erkki jyrähti ja kääntyi sitten selittämään asiaa äidille, jonka kulmakarvat olivat menneet yhteen. Essi otti sen merkkinä, että hän saattoi ottaa taas puhelimensa esiin. Tunsin oman puhelimeni värähtävän.
No? Tee sinäkin jotakin.
Pitäisikö meidän vain sanoa, että olemme yhdessä. Että ollaan oltu jo alkuvuodesta asti, kirjoitin takaisin Essille.
Välittäiskö teidän äiti siitä? Erkki ei ainakaan.
Huokaisin. Tiesin aivan hyvin minkä tyyppinen ihminen äitini oli. Hän vain syyttäisi minua siitä, että koetin estää häntä olemasta onnellinen. Ikään kuin hän ei olisi häiritsemässä minun onneani. Ei sitä se pysäyttäis. Eikä muuten pysäyttäis sekään, että selität sillä olleen jo viisi heilaa tänä vuonna.
Heilaa? Mistä SINÄ vedät noita sanoja. Kuulostat vanhalta ukolta entiedä. Essi kommentoi takaisin. Joo. Mutta olen silti aika varma, että isällä oli joku rakastaja silloin kun äiti vielä oli.
Niin. Tilanne oli tukala. Tiesin, mitä tämä päivällinen merkitsi, Essi oli kertonut nähneensä sormusrasian isän työpöydän laatikossa. Ehkä meidän olisi pitänyt kokeilla heittää se menemään. Tai myydä se ja karata rahoilla jonnekin kauas. Lomalle. Kuvittelin Essin hiekkarannalle ottamaan aurinkoa ja hädin tuskin hillitsin haluni huokaista uudestaan.
Olisin halunnut huutaa, kun näin, miten äiti ja Erkki kuhertelivat ja flirttailivat kuin parikymppiset omien lastensta edessä. Olisin halunnut rikkoa viinilasit ja heittää lautaset lattialle. Olisin halunnut hypätä pöydälle ja vetää Essin ylös kanssani ja suudella häntä kaikkien edessä.
Ainoa lohtuni istui pöydässä minua vastapäätä. Vilkaisin Essin tummansinisiin silmiin, kun luin hänen uusimman viestinsä. Näin niistä, että hän tunsi täsmälleen kuten minäkin.
Tiiän.
Meidän pitää toimia noiden antiamoreina, ponnahti esiin viesti Essiltä.
Antiamoreina? Mistä sinä keksit noita. Kirjoitin takaisin. Näin Essin huulten värähtävän. Mutta olet oikeassa. Me oltiin ensiksi, ei ne saa pakottaa meitä suloiseksi pikku ydinperheeksi vain sen takia, että ne on aikuisia.
Niin. Niillä ei taida olla aavistustakaan meistä, Essi kirjoitti.
Kuin vastauksena äiti huomasi äkkiä miten huonosti heidän kohtelias keskustelunsa näytti menevän. "Petri, pistä puhelin pois. Me olemme ravintolassa, hyvänen aika! Miksi et koettaisi jutella hieman Essin kanssa?"
Essi pyöräytti silmiään äidin selän takana ja sai palkkioksi tiukan katseen Erkiltä. "Mistä me muka juteltaisiin?" Essi kohautti olkiaan Pertille. "Siitäkö, että tämä on jo viides epäonnistunut deittisi tänä vuonna?"
Pertti näytti siltä, kuin hän olisi koettanut imitoida punajuurta. "Essi," hän sanoi varoittavasti.
"Vai siitä, että äiti jätti sinut koska sinä petit häntä sihteerisi kanssa?" Essi jatkoi.
"Tuo on valetta!" Erkki jyrähti ja kääntyi sitten selittämään asiaa äidille, jonka kulmakarvat olivat menneet yhteen. Essi otti sen merkkinä, että hän saattoi ottaa taas puhelimensa esiin. Tunsin oman puhelimeni värähtävän.
No? Tee sinäkin jotakin.
Pitäisikö meidän vain sanoa, että olemme yhdessä. Että ollaan oltu jo alkuvuodesta asti, kirjoitin takaisin Essille.
Välittäiskö teidän äiti siitä? Erkki ei ainakaan.
Huokaisin. Tiesin aivan hyvin minkä tyyppinen ihminen äitini oli. Hän vain syyttäisi minua siitä, että koetin estää häntä olemasta onnellinen. Ikään kuin hän ei olisi häiritsemässä minun onneani. Ei sitä se pysäyttäis. Eikä muuten pysäyttäis sekään, että selität sillä olleen jo viisi heilaa tänä vuonna.
Heilaa? Mistä SINÄ vedät noita sanoja. Kuulostat vanhalta ukolta entiedä. Essi kommentoi takaisin. Joo. Mutta olen silti aika varma, että isällä oli joku rakastaja silloin kun äiti vielä oli.
Niin. Tilanne oli tukala. Tiesin, mitä tämä päivällinen merkitsi, Essi oli kertonut nähneensä sormusrasian isän työpöydän laatikossa. Ehkä meidän olisi pitänyt kokeilla heittää se menemään. Tai myydä se ja karata rahoilla jonnekin kauas. Lomalle. Kuvittelin Essin hiekkarannalle ottamaan aurinkoa ja hädin tuskin hillitsin haluni huokaista uudestaan.
Olisin halunnut huutaa, kun näin, miten äiti ja Erkki kuhertelivat ja flirttailivat kuin parikymppiset omien lastensta edessä. Olisin halunnut rikkoa viinilasit ja heittää lautaset lattialle. Olisin halunnut hypätä pöydälle ja vetää Essin ylös kanssani ja suudella häntä kaikkien edessä.
Ainoa lohtuni istui pöydässä minua vastapäätä. Vilkaisin Essin tummansinisiin silmiin, kun luin hänen uusimman viestinsä. Näin niistä, että hän tunsi täsmälleen kuten minäkin.
Tiiän.
13.2.2019
Jääkuningatar
suonissas virtaa glögi
polttavan kylmä.
suonissas virtaa glögi
polttavan kylmä.
16.2.2019
Pitelin kaksin käsin pahvista kahvikuppia ja katsoin huoltoaseman ikkunasta ohiajavaa liikennettä ja hämärtyvää iltaa. Tässä sitä oltiin, syrjäisen huoltsikan nurkkapenkillä, viiden tunnin ajomatkan päässä sieltä, missä minun olisi pitänyt olla. Tai ehkä tähän aikaan olisimme jo istuneet lentokoneessa, matkalla Rivieralle tai minkä paikan ikinä Percy olikaan valinnut salaiseksi häämatkakohteeksemme.
Silmäkulmastani näin, miten kassaneiti koetti olla tuijottamatta tyllihirviötäni. En syyttänyt häntä, olisin varmaan itsekin kuollut uteliaisuudesta, jos keskellä tavallista keskiviikkoiltaa työpaikalle olisi ilmestynyt valkeaan, prinsessamaiseen häämekkoon pukeutunut epätoivoisen näköinen nainen.
Oikeasti en välittänyt siitä, mitä kaikki minusta tällä hetkellä ajattelivat. Äiti varmasti repisi pelihousunsa, koska hänen huolellisesti laaditut suunnitelmansa olivat näin kamalasti tuhoutuneet. Percy oli varmasti pettynyt ja loukattu, mutta kyse oli ehkä pikemminkin hänen ylpeydestään kuin särkyneestä sydämestä. Sitten Percyn perhe, no, he varmaan olivat pelkästään iloisia, että Percy ei ollutkaan sitoutunut minunkaltaiseeni alempaan olentoon.
Minun oli vain täytynyt päästä pois. Olin miettinyt sitä jo pari päivää, tai sitä aiemminkin, jo siitä hetkestä kun Percy oli viimeinkin ujuttanut sormeeni golfpallon kokoisen timantin. Mutta vasta hääpäivänä olin varmistunut siitä, että tämä ei tulisi toimimaan. Minusta oli tuntunut liikaa siltä, kuin olisin elänyt jonkun toisen elämässä. Percyn unelmavaimon elämässä, äidin omissa haaveissa, muiden ihmisten ihasteltavana. Kun olin katsonut itseäni peiliin, en ollut nähnyt siitä omia kasvojani ollenkaan.
Nyt minun oli vain löydettävä ne taas.
Puhelin tärräsi käsilaukkuni taskussa ja laskin kupin äkkiä pöydälle napatakseni sen mahdollisimman pian. Katsoin näyttöä ja huokaisin helpotuksesta. Se oli mummi.
"No niin, pikkuiseni, mihin pulaan sinä olet nyt joutunut?" mummi tervehti ja äkkiä jo pelkästään hänen äänensä kuuleminen sai kyyneleet kirvelemään silmissäni.
"Pikemminkin olen pelastamassa itseäni pulasta," nyyhkytin mummille. Tiesin, ettei hänelle tarvitsisi paljoa selittää, mummi ymmärsi aina.
"Missä sinä olet? Tule tänne, täältä ei äitisi ikinä sinua tulisi hakemaan, tiedät sen. Sinun vanha huoneesi on tyhjänä ja odottaa sinua. Ja täällä tarvitaan aina ylimmääräisiä käsiä. Omenanpoiminta-aika on kohta täällä ja täällä ei ole minun ja papan lisäksi kuin Evan ja Christina. Hekin haluaisivat varmasti nähdä sinut, viime kerrastahan on aikaa."
"Joo, mummi," sain soperrettua, mutta kyyneltenkin läpi hymyilin. "Minä olen tässä lähellä, mutta en kehdannut tulla ilmoittamatta."
"Höpöhöpö, tyttöseni, tule tänne äläkä mitään tuommoisia! Olisihan sinun pitänyt tietää, että täällä sinut otetaan aina vastaan!"
"Kiitos, mummi," sanoin, ja suljin puhelun ennen kuin mummi ehtisi sanoa, ettei minun tarvinnut häntä kiitellä.
Kun nousin penkiltä ja suuntasin kohti pihalle parkkeeraamaani valkeaa hääautoa, tuntui ensimmäistä kertaa viikkokausiin siltä, kuin olisin saattanut kunnolla hengittää.
Silmäkulmastani näin, miten kassaneiti koetti olla tuijottamatta tyllihirviötäni. En syyttänyt häntä, olisin varmaan itsekin kuollut uteliaisuudesta, jos keskellä tavallista keskiviikkoiltaa työpaikalle olisi ilmestynyt valkeaan, prinsessamaiseen häämekkoon pukeutunut epätoivoisen näköinen nainen.
Oikeasti en välittänyt siitä, mitä kaikki minusta tällä hetkellä ajattelivat. Äiti varmasti repisi pelihousunsa, koska hänen huolellisesti laaditut suunnitelmansa olivat näin kamalasti tuhoutuneet. Percy oli varmasti pettynyt ja loukattu, mutta kyse oli ehkä pikemminkin hänen ylpeydestään kuin särkyneestä sydämestä. Sitten Percyn perhe, no, he varmaan olivat pelkästään iloisia, että Percy ei ollutkaan sitoutunut minunkaltaiseeni alempaan olentoon.
Minun oli vain täytynyt päästä pois. Olin miettinyt sitä jo pari päivää, tai sitä aiemminkin, jo siitä hetkestä kun Percy oli viimeinkin ujuttanut sormeeni golfpallon kokoisen timantin. Mutta vasta hääpäivänä olin varmistunut siitä, että tämä ei tulisi toimimaan. Minusta oli tuntunut liikaa siltä, kuin olisin elänyt jonkun toisen elämässä. Percyn unelmavaimon elämässä, äidin omissa haaveissa, muiden ihmisten ihasteltavana. Kun olin katsonut itseäni peiliin, en ollut nähnyt siitä omia kasvojani ollenkaan.
Nyt minun oli vain löydettävä ne taas.
Puhelin tärräsi käsilaukkuni taskussa ja laskin kupin äkkiä pöydälle napatakseni sen mahdollisimman pian. Katsoin näyttöä ja huokaisin helpotuksesta. Se oli mummi.
"No niin, pikkuiseni, mihin pulaan sinä olet nyt joutunut?" mummi tervehti ja äkkiä jo pelkästään hänen äänensä kuuleminen sai kyyneleet kirvelemään silmissäni.
"Pikemminkin olen pelastamassa itseäni pulasta," nyyhkytin mummille. Tiesin, ettei hänelle tarvitsisi paljoa selittää, mummi ymmärsi aina.
"Missä sinä olet? Tule tänne, täältä ei äitisi ikinä sinua tulisi hakemaan, tiedät sen. Sinun vanha huoneesi on tyhjänä ja odottaa sinua. Ja täällä tarvitaan aina ylimmääräisiä käsiä. Omenanpoiminta-aika on kohta täällä ja täällä ei ole minun ja papan lisäksi kuin Evan ja Christina. Hekin haluaisivat varmasti nähdä sinut, viime kerrastahan on aikaa."
"Joo, mummi," sain soperrettua, mutta kyyneltenkin läpi hymyilin. "Minä olen tässä lähellä, mutta en kehdannut tulla ilmoittamatta."
"Höpöhöpö, tyttöseni, tule tänne äläkä mitään tuommoisia! Olisihan sinun pitänyt tietää, että täällä sinut otetaan aina vastaan!"
"Kiitos, mummi," sanoin, ja suljin puhelun ennen kuin mummi ehtisi sanoa, ettei minun tarvinnut häntä kiitellä.
Kun nousin penkiltä ja suuntasin kohti pihalle parkkeeraamaani valkeaa hääautoa, tuntui ensimmäistä kertaa viikkokausiin siltä, kuin olisin saattanut kunnolla hengittää.
17.2.2019
Tule tänne ja katso,
katso sisään tästä ikkunasta, jonka olen sinulle luonut
jonka lasi on hämärä ja
vääristää kaiken, mitä sen takana tapahtuu.
Tule tänne ja katso,
katso lasin takana kulkevia ihmisiä
jotka hengitän elämään, joille annan sanat suuhun
ja joita liikutan kuin nukkeja teatterissa,
mutta olen siinä kuin lapsi.
Tule tänne ja katso,
katso äitejä ja isiä ja sisaruksia
ja ystäviä ja vihollisia ja rakastavaisia.
Katso miten ikkunassa näkyy vain heidän varjonsa
vain sokean kuvaama välähdys todellisuudesta.
Painaudu kiinni lasiin,
hengitä sisään minun sanojani
kulje mukanani tarinan tielle.
Ja jos vielä suljet silmät,
niin ehkä se on helpompaa.
katso sisään tästä ikkunasta, jonka olen sinulle luonut
jonka lasi on hämärä ja
vääristää kaiken, mitä sen takana tapahtuu.
Tule tänne ja katso,
katso lasin takana kulkevia ihmisiä
jotka hengitän elämään, joille annan sanat suuhun
ja joita liikutan kuin nukkeja teatterissa,
mutta olen siinä kuin lapsi.
Tule tänne ja katso,
katso äitejä ja isiä ja sisaruksia
ja ystäviä ja vihollisia ja rakastavaisia.
Katso miten ikkunassa näkyy vain heidän varjonsa
vain sokean kuvaama välähdys todellisuudesta.
Painaudu kiinni lasiin,
hengitä sisään minun sanojani
kulje mukanani tarinan tielle.
Ja jos vielä suljet silmät,
niin ehkä se on helpompaa.
20.2.2019
Aluksi luulin, että Dianalla oli väkivaltainen poikaystävä. Joka ilta kun hän lähti ulos "tapaamaan ystäviään" ja seuraavana aamuna tuli nilkuttaen keittiöön, tunsin sisälläni syyllisyyden ja säälin ailahduksen. Luulin, että hän tarvitsi apuani, mutta arvelin, ettei hän hyväksyisi sitä. Olin saman aikaan oikeassa ja väärässä. Ei hänellä ollut ketään välkivaltaista läheistä, mutta silti hän tarvitsi minua. Vaikka alussa me kumpikaan emme sitä halunneet tajuta.
Diana oli alussa koko ajan hieman etäinen. Olin siihen hieman pettynyt, sillä osana yliopistoelämää olin odottanut sitä, että pääsisin ystävystymään uusien ihmisten, ja varsinkin oman kämppikseni kanssa. Sitä paitsi Diana vaikutti minusta mielenkiintoiselta ihmiseltä ja sellaiselta, jonka kanssa voisin tulla toimeen, mutta hän piti rajat selkeinä, eikä minun auttanut käydä niitä ylittämään. Ainakaan tavallisesti.
Seuraava teoriani oli, että Diana maksoi yliopistomaksunsa tappelemalla laittomilla nyrkkeilyareenoilla. Se syntyi siinä vaiheessa kun huomasin, miten hän ei saanut pelkkiä mustelmia kehoonsa, vaan että hänen rystysensä olivat myös verillä ja hän arasteli polviaan ja kyynärpäitään. Kun kyse oli jostakin sellaisesta, saatoin suhtautua siihen paremmin. Varmasti pahempaakin oli tehty yliopistomaksuja varten. Joten kun eräänä aamuna Diana maleksi kämppämme keittiöön hieman tavallista pahemmassa kunnossa, minä heitin hänelle kasan kyynär- ja polvisuojia. "Ne on tarkoitettu kamppailulajeja varten, joten niiden ei pitäisi rajoittaa sinun liikkumistasi. Ja voit laittaa ne vaatteittesi alle, jotta ne ei näy päällepäin," huikkasin Dianalle, ennen kuin pakenin kämpältä ensimmäiselle tunnilleni.
Sinä päivänä Diana istui minun viereeni biologian luennolla. Hän ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään suojuksista tai siitä, mistä olin saanut idean niiden ostamiseen. Hän vain istui siinä ja kirjoitti muistiinpanoja, kynää pitelevä käsi rystysten kohdalta kuluneena, kynnet mahdollisimman lyhyeksi leikattuina. Hän ei edes katsonut minuun päin, mutta silti minusta tuntui, kuin olisin saavuttanut jonkin pienen voiton.
Kun Market Toweriin tehtiin terrori-isku, torni syttyi tuleen ja joku tuntematon osapuoli luovutti terroristit sievästi poliisin haltuun, minä aloi viimeinkin yhdistellä vihjeitä toisiinsa. Se ei ollut vaikeaa, kun vahingossa törmäsin kylpyhuoneeseen juuri sillä hetkellä, kun Diana koetti viilentää valtavaa palohaavaa kyljessään. Minä en tietenkään sitten lähtenyt pois kulumallakaan, vaan vaadin auttaa ja autoinkin. En olisi voinut jättää häntä siihen yksin, vaikka olisin halunnut, sillä Diana itsepäisenä väitti, ettei hän menisi sairaalaan tutkituttamaan palohaavaansa.
Mutta minä olin pätevä hoituri; levitin haavaan kylmägeeliä ja jäähdytin sitä ja sidoin sen. Syötätin hänelle kipulääkettä ja ruokaa, jotta hänen voimansa palautuisivat, ja sitten valvoin yöllä hänen vierellään, kun hän koetti nukkua levotonta untaan.
Ja me juttelimme, viimeinkin avoimesti. Kysyin Dianalta, tekikö hän tällaista usein ja miksi hän vaivautui. Diana kertoi siitä, miten hän sai voimansa ja mitä hänen opettajansa oli hänelle opettanut. Minä kysyin, haavoittuiko hän usein hommissaan näin pahasti - mitä minä tekisin, jos hän joku päivä ilmestyisi takaisin kämpälle vietsi kyljessään? Tai luoti käsivartensa läpi? Ehkä minulla oli ensiavun perustaidot hallussa, mutta en minä kuitenkaan mikään sairaanhoitaja ollut. Kysyin Dianalta myös, tulisinko minä olemaan vaarassa hänen tekemistensä takia. Diana vakuutti, että hän suojelisi minuakin. Minä vaadin, että Diana kertoisi minulle aina, mitä hän suunnitteli tekevänsä ja minne hän olisi menossa, jotta tietäisin mitä odottaa ja mistä etsiä, jos hän ei palaisikaan takaisin. Diana sanoi, että minun ei tulisi ikinä etsiä häntä, jos hän ei tulisi takaisin, mutta lupasi silti kertoa minulle tekemisistään.
Juuri ennen kuin Diana nukahti viimeisen kerran ennen aamua, hän sanoi minulle unisesti: "On mukava kertoa viimeinkin jollekulle tämä kaikki. Koko vuoden on tuntunut siltä, kuin olisin litistymässä näiden kaikkien salaisuuksien alle. Varsinkin, koska sinä vaikutit aina niin mukavalta ihmiseltä."
Vaikka elämäni oli muuttunut juuri paljon vaarallisemmaksi ja paljon jännittävämmäksi juuri Dianan takia, tunsin itseni siltikin onnelliseksi. Minun kämppikseni ja ystäväni oli supersankari. Ja se jos jokin, oli erityistä se.
Diana oli alussa koko ajan hieman etäinen. Olin siihen hieman pettynyt, sillä osana yliopistoelämää olin odottanut sitä, että pääsisin ystävystymään uusien ihmisten, ja varsinkin oman kämppikseni kanssa. Sitä paitsi Diana vaikutti minusta mielenkiintoiselta ihmiseltä ja sellaiselta, jonka kanssa voisin tulla toimeen, mutta hän piti rajat selkeinä, eikä minun auttanut käydä niitä ylittämään. Ainakaan tavallisesti.
Seuraava teoriani oli, että Diana maksoi yliopistomaksunsa tappelemalla laittomilla nyrkkeilyareenoilla. Se syntyi siinä vaiheessa kun huomasin, miten hän ei saanut pelkkiä mustelmia kehoonsa, vaan että hänen rystysensä olivat myös verillä ja hän arasteli polviaan ja kyynärpäitään. Kun kyse oli jostakin sellaisesta, saatoin suhtautua siihen paremmin. Varmasti pahempaakin oli tehty yliopistomaksuja varten. Joten kun eräänä aamuna Diana maleksi kämppämme keittiöön hieman tavallista pahemmassa kunnossa, minä heitin hänelle kasan kyynär- ja polvisuojia. "Ne on tarkoitettu kamppailulajeja varten, joten niiden ei pitäisi rajoittaa sinun liikkumistasi. Ja voit laittaa ne vaatteittesi alle, jotta ne ei näy päällepäin," huikkasin Dianalle, ennen kuin pakenin kämpältä ensimmäiselle tunnilleni.
Sinä päivänä Diana istui minun viereeni biologian luennolla. Hän ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään suojuksista tai siitä, mistä olin saanut idean niiden ostamiseen. Hän vain istui siinä ja kirjoitti muistiinpanoja, kynää pitelevä käsi rystysten kohdalta kuluneena, kynnet mahdollisimman lyhyeksi leikattuina. Hän ei edes katsonut minuun päin, mutta silti minusta tuntui, kuin olisin saavuttanut jonkin pienen voiton.
Kun Market Toweriin tehtiin terrori-isku, torni syttyi tuleen ja joku tuntematon osapuoli luovutti terroristit sievästi poliisin haltuun, minä aloi viimeinkin yhdistellä vihjeitä toisiinsa. Se ei ollut vaikeaa, kun vahingossa törmäsin kylpyhuoneeseen juuri sillä hetkellä, kun Diana koetti viilentää valtavaa palohaavaa kyljessään. Minä en tietenkään sitten lähtenyt pois kulumallakaan, vaan vaadin auttaa ja autoinkin. En olisi voinut jättää häntä siihen yksin, vaikka olisin halunnut, sillä Diana itsepäisenä väitti, ettei hän menisi sairaalaan tutkituttamaan palohaavaansa.
Mutta minä olin pätevä hoituri; levitin haavaan kylmägeeliä ja jäähdytin sitä ja sidoin sen. Syötätin hänelle kipulääkettä ja ruokaa, jotta hänen voimansa palautuisivat, ja sitten valvoin yöllä hänen vierellään, kun hän koetti nukkua levotonta untaan.
Ja me juttelimme, viimeinkin avoimesti. Kysyin Dianalta, tekikö hän tällaista usein ja miksi hän vaivautui. Diana kertoi siitä, miten hän sai voimansa ja mitä hänen opettajansa oli hänelle opettanut. Minä kysyin, haavoittuiko hän usein hommissaan näin pahasti - mitä minä tekisin, jos hän joku päivä ilmestyisi takaisin kämpälle vietsi kyljessään? Tai luoti käsivartensa läpi? Ehkä minulla oli ensiavun perustaidot hallussa, mutta en minä kuitenkaan mikään sairaanhoitaja ollut. Kysyin Dianalta myös, tulisinko minä olemaan vaarassa hänen tekemistensä takia. Diana vakuutti, että hän suojelisi minuakin. Minä vaadin, että Diana kertoisi minulle aina, mitä hän suunnitteli tekevänsä ja minne hän olisi menossa, jotta tietäisin mitä odottaa ja mistä etsiä, jos hän ei palaisikaan takaisin. Diana sanoi, että minun ei tulisi ikinä etsiä häntä, jos hän ei tulisi takaisin, mutta lupasi silti kertoa minulle tekemisistään.
Juuri ennen kuin Diana nukahti viimeisen kerran ennen aamua, hän sanoi minulle unisesti: "On mukava kertoa viimeinkin jollekulle tämä kaikki. Koko vuoden on tuntunut siltä, kuin olisin litistymässä näiden kaikkien salaisuuksien alle. Varsinkin, koska sinä vaikutit aina niin mukavalta ihmiseltä."
Vaikka elämäni oli muuttunut juuri paljon vaarallisemmaksi ja paljon jännittävämmäksi juuri Dianan takia, tunsin itseni siltikin onnelliseksi. Minun kämppikseni ja ystäväni oli supersankari. Ja se jos jokin, oli erityistä se.
21.2.2019
Meidän kaltaisemme voivat valita elämälleen toisen kahdesta suunnasta - joko ylös tai alas.
Jotkut merenneidot nousevat ylöspäin, lämpimiin vesiin, jossa aurinko hohtaa läpi veden kalvon ja pinnan yläpuolella maailma on täynnä ääniä ja hajuja ja silmiäsärkevää kirkkautta. Jotkut kulkeutuvat rantaan, raahautuvat hiekkaa pitkin, haukkovat happea keuhkoilla, jotka ovat tottuneet aivan erilaiseen ilmaan; räpiköivät siinä matalassa vedessä, kunnes rohkeus pettää tai he pääsevät vihdoinkin ylös, jatkamaan eteenpäin huterin jaloin, epävarmin askelin kuin ihmislapset.
Jotkut merenneidot kääntyvät tuosta poispäin ja uivat alas, alas, alas sinne, missä pimeyden läpi hohtaa vain siellä täällä uiskentelevien kummallisten olentojen valot. Sinne, missä paine on kuin kivi rinnan päällä, korvissa, silmissä, pyrstössä asti. Missä salaperäiset voimat hiipivät varjoissa, missä piileksii salaisuuksia, jotka ihmisetkään eivät koskaan tule perille saamaan. Jotkut merenneidot kulkevat tuonne, läpipääsemättömiin varjoihin josta he eivät enää ikinä palaa.
Ylhäällä on paljon saavutettavaa. Siellä on rajattomasti uusia kokemuksia, asioita, joita pyrstöllä ei voi tehdä. Toisin kuin alhaalta, yläpuolelta tulee jatkuvasti kertomuksia ja tarinoita siitä, mitä sinne menneet merenneidot ovat tehneet. Ajaneet maailmanpyörällä, syöneet jäätelöä, katsoneet elokuvia, pyöräilleet, kiipeilleet puihin. Rakastuneet.
Alhaalta ei tule koskaan uutisia, sillä kukaan ei koskaan niitä enää palannut kertomaan - kaikki tietävät, että enää tietyn pisteen jälkeen syvyyksistä ei enää nousta ylös. Miksi sinne sitten mennään, kun sitä ympäröivä mystisyys on niin voimakas? Koska siellä on jotakin, jota ylhäällä ei ole, eikä ikinä tule olemaankaan. Siellä on Ennentulleita.
Kerrotaan, että Ennentulleet ovat vanhempia kuin meri itse. Että he ovat kauniimpia kuin kaunein merenneito, mutta samaan aikaan rumia kuin hirvein hirviö. Että heidän taikavoimansa voisivat nostaa vuoria ja madaltaa niitä, että yksistään heidän voimansa pitää kuun kiertoradallaan ja veden liikkeessä. Kerrotaan, että merenneidoista, jotka heidän luokseen laskeutuvat, voi tulla heidän kaltaisiaan - rajattoman viisaita ja äärettömän voimakkaita.
Jos syvyyksiin laskeutuu, on kaikkien huhujen mukaan täysin mahdollista, että tuntee jonkun uivan vierellään - jonkun, jota ei näe, mutta silti tuntee sydämessään. Että jos silloin sytyttäisi korallilampun ja sen suuntaisi pimeyden keskelle, ehkä silloin, ehkä, saattaisi kyetä katsomaan omaa esiäitiään kasvoista kasvoihin.
Jotkut merenneidot nousevat ylöspäin, lämpimiin vesiin, jossa aurinko hohtaa läpi veden kalvon ja pinnan yläpuolella maailma on täynnä ääniä ja hajuja ja silmiäsärkevää kirkkautta. Jotkut kulkeutuvat rantaan, raahautuvat hiekkaa pitkin, haukkovat happea keuhkoilla, jotka ovat tottuneet aivan erilaiseen ilmaan; räpiköivät siinä matalassa vedessä, kunnes rohkeus pettää tai he pääsevät vihdoinkin ylös, jatkamaan eteenpäin huterin jaloin, epävarmin askelin kuin ihmislapset.
Jotkut merenneidot kääntyvät tuosta poispäin ja uivat alas, alas, alas sinne, missä pimeyden läpi hohtaa vain siellä täällä uiskentelevien kummallisten olentojen valot. Sinne, missä paine on kuin kivi rinnan päällä, korvissa, silmissä, pyrstössä asti. Missä salaperäiset voimat hiipivät varjoissa, missä piileksii salaisuuksia, jotka ihmisetkään eivät koskaan tule perille saamaan. Jotkut merenneidot kulkevat tuonne, läpipääsemättömiin varjoihin josta he eivät enää ikinä palaa.
Ylhäällä on paljon saavutettavaa. Siellä on rajattomasti uusia kokemuksia, asioita, joita pyrstöllä ei voi tehdä. Toisin kuin alhaalta, yläpuolelta tulee jatkuvasti kertomuksia ja tarinoita siitä, mitä sinne menneet merenneidot ovat tehneet. Ajaneet maailmanpyörällä, syöneet jäätelöä, katsoneet elokuvia, pyöräilleet, kiipeilleet puihin. Rakastuneet.
Alhaalta ei tule koskaan uutisia, sillä kukaan ei koskaan niitä enää palannut kertomaan - kaikki tietävät, että enää tietyn pisteen jälkeen syvyyksistä ei enää nousta ylös. Miksi sinne sitten mennään, kun sitä ympäröivä mystisyys on niin voimakas? Koska siellä on jotakin, jota ylhäällä ei ole, eikä ikinä tule olemaankaan. Siellä on Ennentulleita.
Kerrotaan, että Ennentulleet ovat vanhempia kuin meri itse. Että he ovat kauniimpia kuin kaunein merenneito, mutta samaan aikaan rumia kuin hirvein hirviö. Että heidän taikavoimansa voisivat nostaa vuoria ja madaltaa niitä, että yksistään heidän voimansa pitää kuun kiertoradallaan ja veden liikkeessä. Kerrotaan, että merenneidoista, jotka heidän luokseen laskeutuvat, voi tulla heidän kaltaisiaan - rajattoman viisaita ja äärettömän voimakkaita.
Jos syvyyksiin laskeutuu, on kaikkien huhujen mukaan täysin mahdollista, että tuntee jonkun uivan vierellään - jonkun, jota ei näe, mutta silti tuntee sydämessään. Että jos silloin sytyttäisi korallilampun ja sen suuntaisi pimeyden keskelle, ehkä silloin, ehkä, saattaisi kyetä katsomaan omaa esiäitiään kasvoista kasvoihin.
22.2.2019
Joka kerta kun hän luikahtaa huoneesta sisään
tunnen voimakasta halua huutaa ja heittää häntä kirjalla.
Kun hän nakertaa ruokaansa, pureskellen nopeasti,
pälyillen, kuin kissa olisi nurkan takana
haluaisin nyrpistää nenääni ja häätää hänet ruoan äärestä.
Katsoa, livahtaisiko hän koloonsa niin, että
häntä melkein jää oven väliin.
Kun hän katsoo minua tummilla nappisilmillään,
viikset väristen, herkkänä.
Tunnen samaan aikaan selittämätöntä raivoa ja sympatiaa.
"Et kuulu tänne, mene pois, jätä minut rauhaan!"
"Voi sinua, kukaan ei sinua halua nähdä, kukaan ei sinusta pidä,
vaikkei sinussa varsinaisesti mitään vikaa olekaan."
"Hyi!"
Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä hän ajattelee itse asiasta.
Mutta tiedän silti, että jos jaksaisin istua alas
ja kuunnella hänen vikinäänsä edes pari minuuttia
ajatukseni harhailisivat silti:
mikä se tuholaistorjujan puhelinnumero olikaan?
tunnen voimakasta halua huutaa ja heittää häntä kirjalla.
Kun hän nakertaa ruokaansa, pureskellen nopeasti,
pälyillen, kuin kissa olisi nurkan takana
haluaisin nyrpistää nenääni ja häätää hänet ruoan äärestä.
Katsoa, livahtaisiko hän koloonsa niin, että
häntä melkein jää oven väliin.
Kun hän katsoo minua tummilla nappisilmillään,
viikset väristen, herkkänä.
Tunnen samaan aikaan selittämätöntä raivoa ja sympatiaa.
"Et kuulu tänne, mene pois, jätä minut rauhaan!"
"Voi sinua, kukaan ei sinua halua nähdä, kukaan ei sinusta pidä,
vaikkei sinussa varsinaisesti mitään vikaa olekaan."
"Hyi!"
Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä hän ajattelee itse asiasta.
Mutta tiedän silti, että jos jaksaisin istua alas
ja kuunnella hänen vikinäänsä edes pari minuuttia
ajatukseni harhailisivat silti:
mikä se tuholaistorjujan puhelinnumero olikaan?
24.2.2019
Oli kulunut jo viikko Eifin kuolemasta, kun viimeinkin heräsin. Aika sitä ennen oli pelkkää sumua, ajelehtimista näkymättömässä vedessä, kuulematta mitään, näkemättä mitään, tuntematta mitään. Eifin hautajaiset tulivat ja menivät. Hänen arkkunsa laskettiin kylmään maahan, ihmiset itkivät ja minä seisoin haudan vierellä hiljaa, paikoillaan. Puoliksi odotin, että maan alta kuuluisi hiljaista sydämensykettä, Eifin sylistä, sillä sydämeni meni sinne alas hänen mukanaan. Mutta vielä sittenkin kun kaikki olivat lähteneet, ympärilläni ei kuulunut muuta kuin syksyn tuulta ja muuttolintujen valitusta. Eihän siinä ollut mitään järkeä, kuulostelemisessa. Minun sydämeni oli yhtä kuollut kuin Eifinkin.
Silloinkaan en tuntenut mitään, en muuta kuin tyhjyyttä.
Hautajaisvieraat koettivat jutella minullekin. En ymmärtänyt miksi, enhän minä ollut perhettä. Annoin heidän surunvalitteluidensa ja osanottojensa huuhtoa ylitseni kuin meri huuhtoo rantakiveä, ja silti rantakivi on siinä, seisoo paikoillaan, vahvana. Ainoastaan vuosien kuluttua jäljet alkavat näkyä. Kuvittelin silloin olevani itseni täydessä hallinnassa, kaikki ohjat käsissäni. Mutta ehkä ihmiset tulivat minun luokseni, koska näkivät menetyksen jäljet niin vahvana kasvoillani. Sen viikon aikana en katsonut itseäni kertaakaan peiliin, osaan vain arvata, miltä näytin.
Äiti koetti puhua minulle jotakin surun käsittelystä ja vaiheista. En ymmärtänyt, miksi äiti vaivautui, eihän hän ikinä muulloinkaan vaivautunut. Ei hän ikinä voisi korvata Eifiä; ei, vaikka muuttuisi aivan toiseksi ihmiseksi. Kukaan ei ymmärtänyt yhtä hyvin kuin Eif, kuunnellut yhtä hyvin kuin Eif. Ja kun Eif oli poissa, ei kukaan voinut enää kuulla. Joten olin hiljaa, katsoin tyhjyyttä, jossa Eifin olisi pitänyt seistä, tai istua, tai olla. Annoin kaiken muun mennä ohitseni. Ei äidin sanoilla ollut mitään väliä, ei muiden sanoilla ollut.
Sitten, yhdessä hetkessä minun kuplani poksahti. Yhdessä hetkessä räjähdin ylös hiljaisesta vedestä, jonka alla olin kellunut, turvassa, eristyksissä. Se ei johtunut mistään erityisestä asiasta, olin vain yksin, seisoin pihalla ja katsoin metsän reunassa seisovaa puurintamaa. Ja silloin, kahden sydämensykäyksen välissä kaikki muuttui, värit palasivat takaisin, kuulin kaiken, tunsin kaiken. Maan paljaiden jalkojeni alla, himmenevän illan värit; taivaan, joka oli verenpunainen, vaaleanpunertava, kultainen, tummansininen. Koin kaiken, kuten ennen Eifin lähtöä, yhtä selkeästi. Ja tiesin, että taukoni elämästä oli ohi. Että Eifin henki, tai sielu, tai mikä tahansa, oli viimeinkin turhautunut minun apaattiseen istuskeluuni ja potkaissut minut takaisin elämään.
En voinut enää keskittyä tyhjyyteen. En voinut enää keskittyä tukahduttamaan kaikkia syvällä sisimmässäni kulkevia virtoja. Sisimmässäni velloi kuin myrskyssä, kaikki ne vankat rantakivet, joita aiemmin olin kuvitellut, paiskautuivat mereen ja rannalle sellaisten voimien kourissa, joita ne eivät olleet koskaan aiemmin joutuneet kohtaamaan. Enää ei ollut pelkkää tyhjyyttä, ei reikää siinä, missä Eif oli ollut. Sillä maailma oli tässä, se oli, jatkui ilman Eifiä, minä jatkoin ilman Eifiä, en voisi pysäyttää aikaa, vaikka pystyisin.
Kaaduin maahan, ehkä koska jalkani pettivät, ehkä koska se tuntui vain luonnolliselta. En voinut enää vaimentaa itseäni maan tuoksulta, en olla tuntematta farkkujeni läpi tunkeutuvaa iltakastetta, en voinut enää olla punomatta sormiani ruohonkorsien sekaan, kuten ennen punoin ne Eifin punaisten hiuksien lomaan, kammaten, hyväillen. Nyt puristin ruohot tiukkaan, tunsin niiden katkeavan, tärisevän, koska minäkin tärisin, koska minäkin itkin.
Eif, Eif, Eif. Eibhlin, Eibhlin, Eibhlin, Eibhlin. Joka sydämensykäyksellä hänen nimensä kaikui sisimmässäni, siinä paikassa jossa sydämeni oli ollut, jossa se vielä oli, halusin tai en. Enää ei vain ollut pelkkä Eif, oli kaikki muukin. Oli hänen perheensä, oli minun perheeni, hänen ystävänsä, minun ystäväni, meidän tulevaisuutemme, jota ei enää ollut, minun tulevaisuuteni, joka tulisi olemaan. Enää en voinut keskittyä vain yhteen asiaan.
Enää en voinut olla huomaamatta kyyneleitä, jotka tippuivat silmistäni ruohoon, enää en voinut olla kuulematta omia nyyhkytyksen ääniäni, tuntematta sääliä ja itseinhoa siitä, että olin romahtanut näin totaalisen häpeällisesti. Enää ei mikään ollut turtaa, kaikki oli kirkasta ja terävää, lasinsirpaleita käsissäni ja jaloissani.
Nyt minun piti kohdata suruni, itkeä tyhjäksi kaikki kyyneleet. Nyt minun piti kohta nousta, kävellä takaisin sisälle, vaihtaa vaatteet, syödä iltapalaa, mennä nukkumaan. Herätä. Kaikki asioita, joita Eif ei enää ikinä tekisi, mutta jotka minun tulisi tehdä. Tiesin sen nyt niin kirkkaasti, etten enää voinut vältellä totuutta, enkä paeta siltä minnekkään.
Joten annoin ajan palata takaisin, vaikka en voinut sitä estääkään. Annoin tunteiden ravistella minua, annoin kyyneleiden kirvellä poskillani. Annoi itseni romahtaa, annoin luvan kaivata Eibhliniä niin paljon, että huusin. Annoin metsän humista ja tuulen suhista. Annoin taivaan palaa ylläni, verisenä ja punertavana kuin Eifin hiukset.
Silloinkaan en tuntenut mitään, en muuta kuin tyhjyyttä.
Hautajaisvieraat koettivat jutella minullekin. En ymmärtänyt miksi, enhän minä ollut perhettä. Annoin heidän surunvalitteluidensa ja osanottojensa huuhtoa ylitseni kuin meri huuhtoo rantakiveä, ja silti rantakivi on siinä, seisoo paikoillaan, vahvana. Ainoastaan vuosien kuluttua jäljet alkavat näkyä. Kuvittelin silloin olevani itseni täydessä hallinnassa, kaikki ohjat käsissäni. Mutta ehkä ihmiset tulivat minun luokseni, koska näkivät menetyksen jäljet niin vahvana kasvoillani. Sen viikon aikana en katsonut itseäni kertaakaan peiliin, osaan vain arvata, miltä näytin.
Äiti koetti puhua minulle jotakin surun käsittelystä ja vaiheista. En ymmärtänyt, miksi äiti vaivautui, eihän hän ikinä muulloinkaan vaivautunut. Ei hän ikinä voisi korvata Eifiä; ei, vaikka muuttuisi aivan toiseksi ihmiseksi. Kukaan ei ymmärtänyt yhtä hyvin kuin Eif, kuunnellut yhtä hyvin kuin Eif. Ja kun Eif oli poissa, ei kukaan voinut enää kuulla. Joten olin hiljaa, katsoin tyhjyyttä, jossa Eifin olisi pitänyt seistä, tai istua, tai olla. Annoin kaiken muun mennä ohitseni. Ei äidin sanoilla ollut mitään väliä, ei muiden sanoilla ollut.
Sitten, yhdessä hetkessä minun kuplani poksahti. Yhdessä hetkessä räjähdin ylös hiljaisesta vedestä, jonka alla olin kellunut, turvassa, eristyksissä. Se ei johtunut mistään erityisestä asiasta, olin vain yksin, seisoin pihalla ja katsoin metsän reunassa seisovaa puurintamaa. Ja silloin, kahden sydämensykäyksen välissä kaikki muuttui, värit palasivat takaisin, kuulin kaiken, tunsin kaiken. Maan paljaiden jalkojeni alla, himmenevän illan värit; taivaan, joka oli verenpunainen, vaaleanpunertava, kultainen, tummansininen. Koin kaiken, kuten ennen Eifin lähtöä, yhtä selkeästi. Ja tiesin, että taukoni elämästä oli ohi. Että Eifin henki, tai sielu, tai mikä tahansa, oli viimeinkin turhautunut minun apaattiseen istuskeluuni ja potkaissut minut takaisin elämään.
En voinut enää keskittyä tyhjyyteen. En voinut enää keskittyä tukahduttamaan kaikkia syvällä sisimmässäni kulkevia virtoja. Sisimmässäni velloi kuin myrskyssä, kaikki ne vankat rantakivet, joita aiemmin olin kuvitellut, paiskautuivat mereen ja rannalle sellaisten voimien kourissa, joita ne eivät olleet koskaan aiemmin joutuneet kohtaamaan. Enää ei ollut pelkkää tyhjyyttä, ei reikää siinä, missä Eif oli ollut. Sillä maailma oli tässä, se oli, jatkui ilman Eifiä, minä jatkoin ilman Eifiä, en voisi pysäyttää aikaa, vaikka pystyisin.
Kaaduin maahan, ehkä koska jalkani pettivät, ehkä koska se tuntui vain luonnolliselta. En voinut enää vaimentaa itseäni maan tuoksulta, en olla tuntematta farkkujeni läpi tunkeutuvaa iltakastetta, en voinut enää olla punomatta sormiani ruohonkorsien sekaan, kuten ennen punoin ne Eifin punaisten hiuksien lomaan, kammaten, hyväillen. Nyt puristin ruohot tiukkaan, tunsin niiden katkeavan, tärisevän, koska minäkin tärisin, koska minäkin itkin.
Eif, Eif, Eif. Eibhlin, Eibhlin, Eibhlin, Eibhlin. Joka sydämensykäyksellä hänen nimensä kaikui sisimmässäni, siinä paikassa jossa sydämeni oli ollut, jossa se vielä oli, halusin tai en. Enää ei vain ollut pelkkä Eif, oli kaikki muukin. Oli hänen perheensä, oli minun perheeni, hänen ystävänsä, minun ystäväni, meidän tulevaisuutemme, jota ei enää ollut, minun tulevaisuuteni, joka tulisi olemaan. Enää en voinut keskittyä vain yhteen asiaan.
Enää en voinut olla huomaamatta kyyneleitä, jotka tippuivat silmistäni ruohoon, enää en voinut olla kuulematta omia nyyhkytyksen ääniäni, tuntematta sääliä ja itseinhoa siitä, että olin romahtanut näin totaalisen häpeällisesti. Enää ei mikään ollut turtaa, kaikki oli kirkasta ja terävää, lasinsirpaleita käsissäni ja jaloissani.
Nyt minun piti kohdata suruni, itkeä tyhjäksi kaikki kyyneleet. Nyt minun piti kohta nousta, kävellä takaisin sisälle, vaihtaa vaatteet, syödä iltapalaa, mennä nukkumaan. Herätä. Kaikki asioita, joita Eif ei enää ikinä tekisi, mutta jotka minun tulisi tehdä. Tiesin sen nyt niin kirkkaasti, etten enää voinut vältellä totuutta, enkä paeta siltä minnekkään.
Joten annoin ajan palata takaisin, vaikka en voinut sitä estääkään. Annoin tunteiden ravistella minua, annoin kyyneleiden kirvellä poskillani. Annoi itseni romahtaa, annoin luvan kaivata Eibhliniä niin paljon, että huusin. Annoin metsän humista ja tuulen suhista. Annoin taivaan palaa ylläni, verisenä ja punertavana kuin Eifin hiukset.
26.2.2019
Keitä te olette?
Keitä te olette ja miksi te itkette?
Keitä te olette, mistä te tulitte ja miten minä tänne päädyin?
Miksi te itkette? Miksi pitelette käsiäni?
Keitä te olette? Minne te olette vieneet
minun menneisyyteni?
Miksi olette vieneet eiliseni?
Miksi se on poissa?
Keitä te olette? Miksi teidän kasvoillanne on surun väri?
Kenet te olette kadottaneet?
Miksi sanotte, että minä olen sentään elossa?
Tuntuuko elossa olo tältä?
Näin hämmentävältä?
Onko tämä ensimmäinen kerta, kun olen elossa?
Keitä te olette??
Miksi kysytte, tunnenko teitä?
Enhän ole teitä ikinä ennen tavannut.
Miksi minä olen veren peitossa?
Miksi minulla ei ole varjoa?
Keitä te olette?!
Miksi te ette vastaa kysymyksiini?
Miksi me olemme tällaisessa paikassa?
Miksi minä olen näin väsynyt ja nälkäinen?
Miksi te ette kerro nimiänne?
Miksi vaaditte minua vastaamaan, kun ette itse sano mitään?
KEITÄ TE OLETTE?!!
Keitä te olette ja miksi te itkette?
Keitä te olette, mistä te tulitte ja miten minä tänne päädyin?
Miksi te itkette? Miksi pitelette käsiäni?
Keitä te olette? Minne te olette vieneet
minun menneisyyteni?
Miksi olette vieneet eiliseni?
Miksi se on poissa?
Keitä te olette? Miksi teidän kasvoillanne on surun väri?
Kenet te olette kadottaneet?
Miksi sanotte, että minä olen sentään elossa?
Tuntuuko elossa olo tältä?
Näin hämmentävältä?
Onko tämä ensimmäinen kerta, kun olen elossa?
Keitä te olette??
Miksi kysytte, tunnenko teitä?
Enhän ole teitä ikinä ennen tavannut.
Miksi minä olen veren peitossa?
Miksi minulla ei ole varjoa?
Keitä te olette?!
Miksi te ette vastaa kysymyksiini?
Miksi me olemme tällaisessa paikassa?
Miksi minä olen näin väsynyt ja nälkäinen?
Miksi te ette kerro nimiänne?
Miksi vaaditte minua vastaamaan, kun ette itse sano mitään?
KEITÄ TE OLETTE?!!