2.7.2018
From: [email protected]
To: [email protected]
Aihe: Pahoittelut edellisestä viestistä
Tuota, Darryl
Jos et ole avannut vielä edellistä viestiäni (aiheena TUKEHDUN TÄHÄN ROSKAAN), arvostaisin kovasti, jos poistaisit sen lukematta sitä. Viestiä ei ollut tarkoitettu lähetettäväksi, eikä varsinkaan sinulle. Niin voisi luulla, jos viestin lukee, mutta toistan: NIIN EI OLE, vaan viesti oli tarkoitettu serkulleni. Hän tarvitsi ideoita oman erohakemuksensa kanssa ja yritin piristää häntä raskaassa irtisanomisprosessissa vetämällä kaiken vähän lekkeriksi. Toivottavasti siis ymmärrät, että kaikki viestissä mainitut asiat ovat pelkkää vitsailua ja leikkimielistä spekulointia.
Jos taas olet ehtinyt jo avata ja lukea viestin, olen hyvin pahoillani. Teksti voi järkyttää varsinkin jos sen lukemiseen ei ole varautunut. Kuitenkin, kuten edellä jo mainitsin, mitään sähköpostin ilmauksista ei ole kohdistettu juuri sinuun tai firmaasi. Itseasiassa pidän nykyisestä työyhteisöstäni kovasti ja tunnen itseni varsin tyytyväiseksi työpaikassani.
Minun pitäisi ehkä myös tarkentaa, miksi viesti tuli teille. Pidin nimittäin tauon viestin kirjoittamisesta ja pikkusisareni ennätti painamaan Lähetä-painiketta, kun silmäni vältti. Tarkoitukseni oli alussa ollut laittaa serkkuni (Camilla) sähköpostiosoite vastaanottajaksi, mutta virhelyönnin vuoksi tilalle oli tullut sinun työosoitteesi.
Joka tapauksessa pahoittelen ilmauksia, jotka näyttivät kohdistuvan sinuun, mutta joita ei tietenkään ollut tarkoitettu sinulle. Et missään nimessä ole "kaljuuntuva keski-ikäinen lemmenkipeä nilkki joka täyttää kaikki korruptoituneen valkoisen miehen tuntomerkit" eikä meidän työpaikkamme ole "orjalaitos, jossa annat parhaita paikkoja vain niille jotka nuolevat persettäsi ja muut saavat tehdä roskahommia". Sama koskee kaikkia muita ilmauksia ja inspiraatio viestiin ei ole tullut mistään todellisista paikoista tai henkilöistä.
Vielä yhdet syvät pahoittelut,
Alicia
P.S. Arvostaisin tosin, jos et kutsuisi minua muruksi työpaikalla. Se ei tunnu ammattimaiselta, vaan itseasiassa hiukan ahdistavalta. Muuten kaikki on oikein oikein hyvin :)
To: [email protected]
Aihe: Pahoittelut edellisestä viestistä
Tuota, Darryl
Jos et ole avannut vielä edellistä viestiäni (aiheena TUKEHDUN TÄHÄN ROSKAAN), arvostaisin kovasti, jos poistaisit sen lukematta sitä. Viestiä ei ollut tarkoitettu lähetettäväksi, eikä varsinkaan sinulle. Niin voisi luulla, jos viestin lukee, mutta toistan: NIIN EI OLE, vaan viesti oli tarkoitettu serkulleni. Hän tarvitsi ideoita oman erohakemuksensa kanssa ja yritin piristää häntä raskaassa irtisanomisprosessissa vetämällä kaiken vähän lekkeriksi. Toivottavasti siis ymmärrät, että kaikki viestissä mainitut asiat ovat pelkkää vitsailua ja leikkimielistä spekulointia.
Jos taas olet ehtinyt jo avata ja lukea viestin, olen hyvin pahoillani. Teksti voi järkyttää varsinkin jos sen lukemiseen ei ole varautunut. Kuitenkin, kuten edellä jo mainitsin, mitään sähköpostin ilmauksista ei ole kohdistettu juuri sinuun tai firmaasi. Itseasiassa pidän nykyisestä työyhteisöstäni kovasti ja tunnen itseni varsin tyytyväiseksi työpaikassani.
Minun pitäisi ehkä myös tarkentaa, miksi viesti tuli teille. Pidin nimittäin tauon viestin kirjoittamisesta ja pikkusisareni ennätti painamaan Lähetä-painiketta, kun silmäni vältti. Tarkoitukseni oli alussa ollut laittaa serkkuni (Camilla) sähköpostiosoite vastaanottajaksi, mutta virhelyönnin vuoksi tilalle oli tullut sinun työosoitteesi.
Joka tapauksessa pahoittelen ilmauksia, jotka näyttivät kohdistuvan sinuun, mutta joita ei tietenkään ollut tarkoitettu sinulle. Et missään nimessä ole "kaljuuntuva keski-ikäinen lemmenkipeä nilkki joka täyttää kaikki korruptoituneen valkoisen miehen tuntomerkit" eikä meidän työpaikkamme ole "orjalaitos, jossa annat parhaita paikkoja vain niille jotka nuolevat persettäsi ja muut saavat tehdä roskahommia". Sama koskee kaikkia muita ilmauksia ja inspiraatio viestiin ei ole tullut mistään todellisista paikoista tai henkilöistä.
Vielä yhdet syvät pahoittelut,
Alicia
P.S. Arvostaisin tosin, jos et kutsuisi minua muruksi työpaikalla. Se ei tunnu ammattimaiselta, vaan itseasiassa hiukan ahdistavalta. Muuten kaikki on oikein oikein hyvin :)
4.7.2018
Crossroads
they come so
suddenly.
You just turn and they are there
waiting,
wanting
to be chosen.
But I can not shed the fear
the uncertainty
of unseen future.
I'm blind and everything
is distorted,
mirrored.
The right choice and wrong choice look so alike
so dangerously similar -
and I'm afraid.
The first choice would be to choose me.
To surround myself with mirrors
- a barrier, really -
to reflect and look at
so I could build myself.
Make myself the best version
better than I ever imagined.
Only if I went inside myself
to find the riches within
no one could follow me.
Or I could give myself to you
or someone else.
Soul to soul
merging into one.
Beyond all barriers
that closeness
which can not be found from anywhere else.
But I couldn't leave
I couldn't live if you were no more
I would have to give up the sun and stars
- but they are so beautiful.
The last choice is the darkest
full of despair
sacrifice
heroism.
I would be praised
singed songs about.
A goddess,
brave but lonely;
everything to everyone
but not anybody to no-one.
A symbol, really,
but has anyone ever asked the sun
if it feels tired
if it wants to have friends
if it wants just to stop.
I want to let someone else to choose for me
to roll dice
or ask someone to look in my hand
and say that I have a grand future.
But I would rather die
than let that bitch destiny get a better of me.
Or fortune,
who no-one can trust
So I just have to choose myself,
scared and small,
just close my eyes in a prayer to nameless gods
and hope for the best.
they come so
suddenly.
You just turn and they are there
waiting,
wanting
to be chosen.
But I can not shed the fear
the uncertainty
of unseen future.
I'm blind and everything
is distorted,
mirrored.
The right choice and wrong choice look so alike
so dangerously similar -
and I'm afraid.
The first choice would be to choose me.
To surround myself with mirrors
- a barrier, really -
to reflect and look at
so I could build myself.
Make myself the best version
better than I ever imagined.
Only if I went inside myself
to find the riches within
no one could follow me.
Or I could give myself to you
or someone else.
Soul to soul
merging into one.
Beyond all barriers
that closeness
which can not be found from anywhere else.
But I couldn't leave
I couldn't live if you were no more
I would have to give up the sun and stars
- but they are so beautiful.
The last choice is the darkest
full of despair
sacrifice
heroism.
I would be praised
singed songs about.
A goddess,
brave but lonely;
everything to everyone
but not anybody to no-one.
A symbol, really,
but has anyone ever asked the sun
if it feels tired
if it wants to have friends
if it wants just to stop.
I want to let someone else to choose for me
to roll dice
or ask someone to look in my hand
and say that I have a grand future.
But I would rather die
than let that bitch destiny get a better of me.
Or fortune,
who no-one can trust
So I just have to choose myself,
scared and small,
just close my eyes in a prayer to nameless gods
and hope for the best.
7.7.2018
Noidat elävät aina yksin keskellä pimeintä korpea. Kaikkihan sen tietävät. Tieto on kulkenut sukupolvelta toiselle samana, joten pakkohan sen on olla totta. Sitä se ei ole, oli se kuinka vanhaa tietoa tahansa.
Tietenkin noidat pitävät yksinäisyydestä. Se auttaa ajattelemaan ja keskittymään. Mutta yksin he eivät ole. Usein tavallisten ihmisten käsityskyvyn yli näyttää menevän nimittäin se, että aikaa voi viettää jonkin muunkin kuin toisen ihmisen kanssa.
Luonto puhuu niille, jotka kuuntelevat. Jos avaa silmänsä ja korvansa, voi äkkiä löytää ympäriltään maailman täynnä ihmeitä ja salaisuuksia, jotka eivät lopu koskaan. Talon takana olevien kumpareitten alle kätkeytyy kettuperheen kolo. Joen varrella kasvaa tänä vuonna kasoittain kieloja, vaikka niitä ei edellisenä vuonna ollut. Jossakin pilkottaa uusi polku, jossakin toisaalla taas puitten kätkemän tumman metsälammen pinnalla sudenkorennot tanssivat iltahämärässä. Noidat eivät tarvitse ihmisseuraa, kun heillä on jotakin enemmän. Kun on aina jotakin löydettävää, kerättävää ja ymmärrettävää.
Eläimetkin ovat usein noidista paljon miellyttävämpää seuraa kuin ihmiset. Jos oppii kuuntelemaan niitten puhetta, jotka eivät käytä sanoja, voi ymmärtää yllättäen paljon enemmän siitä, millainen maailma on. Eläinten kanssa ei voi riidellä eivätkä ne kanna kaunaa. Ne kertovat suoraan, jos jokin on vialla, eivätkä vihjaile tai turhaannu toiseen. Niitä voi helposti hoivata ja hoitaa, ja siksi noidat usein ottavatkin tehtäväkseen adoptoida orpoja ja loukkaantuneita eläimiä jotka löytävät. Lisäksi monet eläimet maksavat takaisin kaiken hellyyden ja läheisyyden olemassaolollaan - jotkut enemmän ja jotkut vähemmän.
Siksi noidilla tuppaakin olemaan joitakin suositumpia lemmikkivaihtoehtoja. Vastoin yleistä luuloa koirat ovat melkein yhtä suosittuja elämänpituisia ystäviä kuin kissatkin. Nehän ovat avuliaita ja ystävällisiä - kuka niistä ei pitäisi? Ainakin niin kauan, kun ne osaavat olla haukkumatta jatkuvasti. Kissat ovat yhtä hyviä, mutta eri syystä. Ne ovat paljon itsenäisempiä eivätkä jaa rakkauttaan yhtä avoimesti. Mutta silti noidat tuntevat sukulaissieluutta viileäpäisiin kissoihin, koska he kykenevät näkemään kissan välinpitämättömän julkisivun läpi ja ymmärtävät sen lämmön, mikä jokaisella lemmikillä on omistajaansa kohtaan. Tuo lämpö taas välittyy usein niin eri tavoin - eihän se mitenkään voi olla sattumaa, että kissa liikkuu melkein koko ajan samoissa paikoissa kuin noita itse, jos se kerran on niin itsenäinen?
Lisäksi noidat huolehtivat usein linnuista. Ensilennolla loukkaantuneita linnunpoikasia löytyy niin usein, ja vaikka kaikkia ei voikaan enää auttaa, aina välillä noita pääsee kokeilemaan parannustaitojensa laajuutta. Lintu taas sitten kiintyy helposti hoitajaansa kuin se aikoinaan kiintyi emoonsakin, ja vaikka se aina lopulta saattaakin lentää uudesta pesästään takaisin elämäänsä, voi se tulla yhä uudestaan ja uudestaan tervehtimään auttajaansa. Usein vanhojen noitien lähimetsät ovatkin täynnä tuttujen lintujen ja niitten poikasten ja pojanpoikasten pesiä, joten he saattavat tuntea kuka lintu on kyseessä jo laulun soinnistakin.
Lisäksi ovat kaikki metsän villieläimet. Sekä saalistajat että saaliit päätyvät usein noidan katon alle hoitoon, joskus jopa samaan aikaan. Nämä ystävyydet eivät aina kestä yhtä kauan kuin kesymmillä eläimillä, mutta jopa se, että noita on joskus päässyt silittämään kättään ilveksen turkilla, päässyt leikkimään sudenpennun kanssa, syöttänyt porkkanoita jäniksen poikasille tai pidellyt käsivarsillaan kyytä tämän purematta on varsinainen ihme ja jokainen askel on arvokas.
Jos joku ihminen siis kysyisi joskus, eikö noita tunne itseään yksinäiseksi metsän keskellä, noita varmasti nauraisi vain sydämensä kyllyydestä. Sillä kukapa ihminen tällaista ymmärtäisi, jos ei sitä itse ole kokenut?
Tietenkin noidat pitävät yksinäisyydestä. Se auttaa ajattelemaan ja keskittymään. Mutta yksin he eivät ole. Usein tavallisten ihmisten käsityskyvyn yli näyttää menevän nimittäin se, että aikaa voi viettää jonkin muunkin kuin toisen ihmisen kanssa.
Luonto puhuu niille, jotka kuuntelevat. Jos avaa silmänsä ja korvansa, voi äkkiä löytää ympäriltään maailman täynnä ihmeitä ja salaisuuksia, jotka eivät lopu koskaan. Talon takana olevien kumpareitten alle kätkeytyy kettuperheen kolo. Joen varrella kasvaa tänä vuonna kasoittain kieloja, vaikka niitä ei edellisenä vuonna ollut. Jossakin pilkottaa uusi polku, jossakin toisaalla taas puitten kätkemän tumman metsälammen pinnalla sudenkorennot tanssivat iltahämärässä. Noidat eivät tarvitse ihmisseuraa, kun heillä on jotakin enemmän. Kun on aina jotakin löydettävää, kerättävää ja ymmärrettävää.
Eläimetkin ovat usein noidista paljon miellyttävämpää seuraa kuin ihmiset. Jos oppii kuuntelemaan niitten puhetta, jotka eivät käytä sanoja, voi ymmärtää yllättäen paljon enemmän siitä, millainen maailma on. Eläinten kanssa ei voi riidellä eivätkä ne kanna kaunaa. Ne kertovat suoraan, jos jokin on vialla, eivätkä vihjaile tai turhaannu toiseen. Niitä voi helposti hoivata ja hoitaa, ja siksi noidat usein ottavatkin tehtäväkseen adoptoida orpoja ja loukkaantuneita eläimiä jotka löytävät. Lisäksi monet eläimet maksavat takaisin kaiken hellyyden ja läheisyyden olemassaolollaan - jotkut enemmän ja jotkut vähemmän.
Siksi noidilla tuppaakin olemaan joitakin suositumpia lemmikkivaihtoehtoja. Vastoin yleistä luuloa koirat ovat melkein yhtä suosittuja elämänpituisia ystäviä kuin kissatkin. Nehän ovat avuliaita ja ystävällisiä - kuka niistä ei pitäisi? Ainakin niin kauan, kun ne osaavat olla haukkumatta jatkuvasti. Kissat ovat yhtä hyviä, mutta eri syystä. Ne ovat paljon itsenäisempiä eivätkä jaa rakkauttaan yhtä avoimesti. Mutta silti noidat tuntevat sukulaissieluutta viileäpäisiin kissoihin, koska he kykenevät näkemään kissan välinpitämättömän julkisivun läpi ja ymmärtävät sen lämmön, mikä jokaisella lemmikillä on omistajaansa kohtaan. Tuo lämpö taas välittyy usein niin eri tavoin - eihän se mitenkään voi olla sattumaa, että kissa liikkuu melkein koko ajan samoissa paikoissa kuin noita itse, jos se kerran on niin itsenäinen?
Lisäksi noidat huolehtivat usein linnuista. Ensilennolla loukkaantuneita linnunpoikasia löytyy niin usein, ja vaikka kaikkia ei voikaan enää auttaa, aina välillä noita pääsee kokeilemaan parannustaitojensa laajuutta. Lintu taas sitten kiintyy helposti hoitajaansa kuin se aikoinaan kiintyi emoonsakin, ja vaikka se aina lopulta saattaakin lentää uudesta pesästään takaisin elämäänsä, voi se tulla yhä uudestaan ja uudestaan tervehtimään auttajaansa. Usein vanhojen noitien lähimetsät ovatkin täynnä tuttujen lintujen ja niitten poikasten ja pojanpoikasten pesiä, joten he saattavat tuntea kuka lintu on kyseessä jo laulun soinnistakin.
Lisäksi ovat kaikki metsän villieläimet. Sekä saalistajat että saaliit päätyvät usein noidan katon alle hoitoon, joskus jopa samaan aikaan. Nämä ystävyydet eivät aina kestä yhtä kauan kuin kesymmillä eläimillä, mutta jopa se, että noita on joskus päässyt silittämään kättään ilveksen turkilla, päässyt leikkimään sudenpennun kanssa, syöttänyt porkkanoita jäniksen poikasille tai pidellyt käsivarsillaan kyytä tämän purematta on varsinainen ihme ja jokainen askel on arvokas.
Jos joku ihminen siis kysyisi joskus, eikö noita tunne itseään yksinäiseksi metsän keskellä, noita varmasti nauraisi vain sydämensä kyllyydestä. Sillä kukapa ihminen tällaista ymmärtäisi, jos ei sitä itse ole kokenut?
9.7.2018
- Leivonta-ainekset, joista syntyy ihmeesti jotain suussasulavaa ja ihanaa
- Erillisiset ihmiset, joista tulee ystäväjoukko, jossa kaikkien parhaat (ja joskus huonoimmat) puolet nousee esiin
- Sekunnit, joista tulee minuutteja ja niistä tunteja ja näistä lyhyistä hetkistä syntyy koko elämä ja eri elämistä jotka kietoutuu yhteen syntyy jotain, jolla on alku ja loppu
- Vesipisarat, joita on niin paljon että voi syntyä meriä
- Solut
- Kynällä piirretyt viivat joitten avulla voi luoda kuvan jostakin asiasta, ihmisestä tai hetkestä
10.7.2018
Muistan, miten lapsena keinussa keinuminen oli parasta ikinä, koska saatoin tuntea tuulen viuhuvan korvissani ja tarttuvan tukkaani. Tuuli saattoi olla niin monta asiaa; leppoisa, puuskainen, pauhaava, ravisteleva. Se tuntui yhtä levottomalta kuin minäkin.
Siksi minusta varmaan tuli trapetsitaiteilija. Sillä lopulta yksinkertainen lasten keinu ei enää riittänyt. Olin kiipeämässä aina yhä korkeammalle - puitten latvoihin, kukkuloille, talojen katoille - sillä mitä korkeammalle pääsin, sitä voimakkaammalta tuuli tuntui ja sitä pienemmäksi minä tunsin itseni. Jokin osa minusta halusi tulla yhdeksi tuulen kanssa ja vain lentää pois, kaikkialle maailmaan.
Isäni ja äitini olivat sirkustaiteilijoita, joten kasvoin ainaisessa matkustelussa, kohdistinvalojen loisteessa ja puuteripölyssä. Isäni oli kuitenkin voimamies ja äiti hevostenkouluttaja, joten minusta ei olisi heti voinut luulla syntyvän teltan katonrajassa liitäjää. Minä kuitenkin seurasin jo hyvin nuorena trapetsitaiteilijoitten harjoittelua, sillä tiesin jo silloin, mitä minä itse tahdoin tehdä, muitten mielipiteistä viis.
Sirkuksessa esiintyminen vaatii paljon harjoittelua - mitä uskaliaampi temppu, sitä enemmän. Siksi sirkukseen liittyäkseen ihmisen tulee olla todellinen taiteilija sieluaan myöten; me emme nimittäin esitä pelkästään yleisölle, vaan elämme sitä hetkeä varten, jolloin saamme astua lavalle ja kuulemme yleisön aplodit. Nuo lyhyet häikäisevät hetket korvaavat sen kaiken vaivalloisen harjoittelun ja kipeät paikat. Kaikkein parhaimmat esiintyjät esiintyvät itseään varten, saadakseen hukkua siihen huumaavaan tunteeseen. Minäkin siis rakastin joka hetkeä, jolloin tuuli ja painovoima taistelivat saadakseen otteen minusta. Rakastin lihasteni liikettä, kun tarrasin käsillä tai jaloillani, kun liike vain jatkui ja vaihtui kuin huomaamatta uuteen liikkeeseen. Pysähtyminen on aina ollut minulle yksi vaikeimmista asioista, joita olen joutunut tekemään.
Tuon intohimon tähden sain tietenkin runsaasti huomiota. Ihmiset ylistivät sitä, mitä kaikkea saatoin tehdä esityksen tähden, mutta oikeasti halusin aina vain haastaa itseäni yhä enemmän. Vaikka olinkin parempi kuin toiset ja huonompi kuin toiset, en kilpaillut itse kenenkään muun kanssa kuin itseni ja tuulen. Urani kuitenkin edistyi yhtä nopeasti kuin itse saatoin kiitää ilman halki trapetsilta toiselle. Sain yhä uusia ihailijoita yhä kiihtyvällä vauhdilla - mutta myös kateellisten ja kilpailijoiden määrä nousi yhtä nopeasti. Ellen siis olisi ollut niin omassa mielessäni ja tavoitteissani kiinni, olisin saattanut huomata ympärilläni poreilevan myrskyn. Olisin saattanut arvata, että joku kilpailijoistani olisi valmis olemaan kaihtamatta keinoja päästäkseen minusta eroon.
Siksi minä lopulta putosin. Kuin Ikaros, mutta minun siipeni oli rakennettu kunnianhimosta ja tuulenvireistä. Viimeisellä hetkellä, kaikkein tärkeimmällä, ne eivät enää kannatelleet minua ja minä syöksyin vääjäämättömästi kohti loppuani.
Kunpa vain olisin kuollut. Sen sijaan minun kohtaloni on olla rikkinäisen kehoni vanki. Tuuli on yhä ympärilläni, houkutellen, nauraen. Mutta minä en kykene enää vastaamaan.
Siksi minusta varmaan tuli trapetsitaiteilija. Sillä lopulta yksinkertainen lasten keinu ei enää riittänyt. Olin kiipeämässä aina yhä korkeammalle - puitten latvoihin, kukkuloille, talojen katoille - sillä mitä korkeammalle pääsin, sitä voimakkaammalta tuuli tuntui ja sitä pienemmäksi minä tunsin itseni. Jokin osa minusta halusi tulla yhdeksi tuulen kanssa ja vain lentää pois, kaikkialle maailmaan.
Isäni ja äitini olivat sirkustaiteilijoita, joten kasvoin ainaisessa matkustelussa, kohdistinvalojen loisteessa ja puuteripölyssä. Isäni oli kuitenkin voimamies ja äiti hevostenkouluttaja, joten minusta ei olisi heti voinut luulla syntyvän teltan katonrajassa liitäjää. Minä kuitenkin seurasin jo hyvin nuorena trapetsitaiteilijoitten harjoittelua, sillä tiesin jo silloin, mitä minä itse tahdoin tehdä, muitten mielipiteistä viis.
Sirkuksessa esiintyminen vaatii paljon harjoittelua - mitä uskaliaampi temppu, sitä enemmän. Siksi sirkukseen liittyäkseen ihmisen tulee olla todellinen taiteilija sieluaan myöten; me emme nimittäin esitä pelkästään yleisölle, vaan elämme sitä hetkeä varten, jolloin saamme astua lavalle ja kuulemme yleisön aplodit. Nuo lyhyet häikäisevät hetket korvaavat sen kaiken vaivalloisen harjoittelun ja kipeät paikat. Kaikkein parhaimmat esiintyjät esiintyvät itseään varten, saadakseen hukkua siihen huumaavaan tunteeseen. Minäkin siis rakastin joka hetkeä, jolloin tuuli ja painovoima taistelivat saadakseen otteen minusta. Rakastin lihasteni liikettä, kun tarrasin käsillä tai jaloillani, kun liike vain jatkui ja vaihtui kuin huomaamatta uuteen liikkeeseen. Pysähtyminen on aina ollut minulle yksi vaikeimmista asioista, joita olen joutunut tekemään.
Tuon intohimon tähden sain tietenkin runsaasti huomiota. Ihmiset ylistivät sitä, mitä kaikkea saatoin tehdä esityksen tähden, mutta oikeasti halusin aina vain haastaa itseäni yhä enemmän. Vaikka olinkin parempi kuin toiset ja huonompi kuin toiset, en kilpaillut itse kenenkään muun kanssa kuin itseni ja tuulen. Urani kuitenkin edistyi yhtä nopeasti kuin itse saatoin kiitää ilman halki trapetsilta toiselle. Sain yhä uusia ihailijoita yhä kiihtyvällä vauhdilla - mutta myös kateellisten ja kilpailijoiden määrä nousi yhtä nopeasti. Ellen siis olisi ollut niin omassa mielessäni ja tavoitteissani kiinni, olisin saattanut huomata ympärilläni poreilevan myrskyn. Olisin saattanut arvata, että joku kilpailijoistani olisi valmis olemaan kaihtamatta keinoja päästäkseen minusta eroon.
Siksi minä lopulta putosin. Kuin Ikaros, mutta minun siipeni oli rakennettu kunnianhimosta ja tuulenvireistä. Viimeisellä hetkellä, kaikkein tärkeimmällä, ne eivät enää kannatelleet minua ja minä syöksyin vääjäämättömästi kohti loppuani.
Kunpa vain olisin kuollut. Sen sijaan minun kohtaloni on olla rikkinäisen kehoni vanki. Tuuli on yhä ympärilläni, houkutellen, nauraen. Mutta minä en kykene enää vastaamaan.
12.7.2018
Kaikki Urundian tarinat kertovat, miten loppu alkaa kolmesta hevosesta. Kun jumalat avaavat laitumiensa portit avariksi, Viimeisen Sodan kolme hevosta pääsevät vapaiksi. Nuo hevoset ovat mahtavempia ja kauhistuttavampia kuin yksikään muu nelijalkainen joka on koskaan astunut ihmisikänä kaviolla maahan ja ukkosen jyly jää jälkeen niitten laukatessa kukkuloiden poikki.
Ensimmäinen hevosista on valkea ja se on kuoleman hevonen. Korpit näykkivät mädäntynyttä lihaa sen kylkiluitten välistä ja kuka sen silmiin katsoo, on menettävä sielunsa niitten tyhjyyteen. Mutta kuka tuota valkeaa hevosta hallitsee, on hallitseva yli kuoleman rajan ja elävien joukot vapisevat valkean hevosen ja sen ratsastajan edessä. Kuoleman hevosen hallitsijalla nimittäin tulee olemaan suurimmat joukot, ja voittamattomimmat, sillä hän ei värvää elävää lihaa, vaan kutsuu joukkonsa varjojen maasta ja ne vastaavat hänen käskyihinsä.
Toinen hevosista on harmaa väriltään, ja se hallitsee sairautta. Minne harmaa hevonen kulkee, se jättää jälkeensä tauteja joka henkäyksellään, eikä kumpikaan sen sisaruksista kykene aiheuttamaan yhtä suurta vahinkoa ihmiskansoille ja niittämään yhtä paljon satoa kuin harmaa hevonen. Rohkeus ei siihen tepsi, sillä se ei välitä moisista, mutta jos joku sen kykenee kesyttämään, hänellä on valta sysätä pois kaikki taudit maailmasta tai pyyhkäistä maan ylle suurempia vitsauksia kuin on koskaan nähty.
Viimeinen hevosista, jonka karva on tummaa kuin palanen pimeyttä, on nopein, voimakkain ja arvaamattomin kaikista. Sen voima ei ole kauhistuttava kuin valkean hevosen tai ravisteleva kuin harmaan hevosen, mutta sen kyvyt ylittävät kummankin. Musta hevonen nimittäin kykenee hallitsemaan itseään elämää, ja se voi lukita kuoleman pois ihmisen elämästä ikuisiksi ajoiksi. Mustan hevosen tehtävänä onkin valita ratsastajat, jotka ovat kelpoisia viettämään ikuisuutensa jumalten rinnalla ratsastaen heidän äärettömillä maillaan. Mustaa hevosta ei kukaan hallitse eikä kukaan voi sitä kiinni saada, mutta ei sen suurempaa siunausta olekaan kuin mustan hevosen kosketus, sillä silloin ihminen ei ole enää ihminen, vaan hänet on nostettu kuolemattomaksi soturiksi, taivaan tähtien joukkoon.
Ja niin tulee loppu. Ihmisten kansat jakaantuvat joukkoihin ja käyvät viimeiseen taistoon, jossa he taistelevat toisiaan vastaan kuin raivopäiset. Ja hevoset kulkevat heidän joukossaan, kukin kulkien omassa tehtävässään, kunnes vaaka taipuu jommalle kummalle puolelle niin, ettei paluuta enää ole. Sitten on ihmisten vitsaus puhdistettu tyystin maan päältä ja kaikki nuo kadonneet sielut kootaan jumalten ja heidän ratsastajiensa toimesta jumalten tyyssijaan, tuntemattomaan huomiseen.
Tästä ovat kaikki Urundian tarinat ja kertojat samaa mieltä, ja se on tosi.
Ensimmäinen hevosista on valkea ja se on kuoleman hevonen. Korpit näykkivät mädäntynyttä lihaa sen kylkiluitten välistä ja kuka sen silmiin katsoo, on menettävä sielunsa niitten tyhjyyteen. Mutta kuka tuota valkeaa hevosta hallitsee, on hallitseva yli kuoleman rajan ja elävien joukot vapisevat valkean hevosen ja sen ratsastajan edessä. Kuoleman hevosen hallitsijalla nimittäin tulee olemaan suurimmat joukot, ja voittamattomimmat, sillä hän ei värvää elävää lihaa, vaan kutsuu joukkonsa varjojen maasta ja ne vastaavat hänen käskyihinsä.
Toinen hevosista on harmaa väriltään, ja se hallitsee sairautta. Minne harmaa hevonen kulkee, se jättää jälkeensä tauteja joka henkäyksellään, eikä kumpikaan sen sisaruksista kykene aiheuttamaan yhtä suurta vahinkoa ihmiskansoille ja niittämään yhtä paljon satoa kuin harmaa hevonen. Rohkeus ei siihen tepsi, sillä se ei välitä moisista, mutta jos joku sen kykenee kesyttämään, hänellä on valta sysätä pois kaikki taudit maailmasta tai pyyhkäistä maan ylle suurempia vitsauksia kuin on koskaan nähty.
Viimeinen hevosista, jonka karva on tummaa kuin palanen pimeyttä, on nopein, voimakkain ja arvaamattomin kaikista. Sen voima ei ole kauhistuttava kuin valkean hevosen tai ravisteleva kuin harmaan hevosen, mutta sen kyvyt ylittävät kummankin. Musta hevonen nimittäin kykenee hallitsemaan itseään elämää, ja se voi lukita kuoleman pois ihmisen elämästä ikuisiksi ajoiksi. Mustan hevosen tehtävänä onkin valita ratsastajat, jotka ovat kelpoisia viettämään ikuisuutensa jumalten rinnalla ratsastaen heidän äärettömillä maillaan. Mustaa hevosta ei kukaan hallitse eikä kukaan voi sitä kiinni saada, mutta ei sen suurempaa siunausta olekaan kuin mustan hevosen kosketus, sillä silloin ihminen ei ole enää ihminen, vaan hänet on nostettu kuolemattomaksi soturiksi, taivaan tähtien joukkoon.
Ja niin tulee loppu. Ihmisten kansat jakaantuvat joukkoihin ja käyvät viimeiseen taistoon, jossa he taistelevat toisiaan vastaan kuin raivopäiset. Ja hevoset kulkevat heidän joukossaan, kukin kulkien omassa tehtävässään, kunnes vaaka taipuu jommalle kummalle puolelle niin, ettei paluuta enää ole. Sitten on ihmisten vitsaus puhdistettu tyystin maan päältä ja kaikki nuo kadonneet sielut kootaan jumalten ja heidän ratsastajiensa toimesta jumalten tyyssijaan, tuntemattomaan huomiseen.
Tästä ovat kaikki Urundian tarinat ja kertojat samaa mieltä, ja se on tosi.
14.7.2018
Asioita joita en voi ikinä tehdä:
- Antaa anteeksi vanhemmilleni. Joitakin asioita ei yksinkertaisesti voi hyväksyä ja unohtaa. Varsinkaan niiltä ihmisiltä, joitten tarkoituksena oli suojella ja kasvattaa omaa lastaan.
- Pettää ystäviäni. En, vaikka bestiksen kuuma poikakaveri haluaisikin tutustua hiukan lähemmin (hoes before bros), vaikka yksi porukasta etääntyisi tapellakseen omien ongelmiensa kanssa (#1 tilanne, jolloin ketään ei jätetä) tai en edes silloin, vaikka yksi ystävistä laskeutuisi hiukan laittomampiin hommiin kuin on turvallista. Jos pimeys kutsuu, niin silloin sen on otettava vastaan meidät molemmat tai ei kumpaakaan.
- Myydä sieluani rahalle. En ole niin tyhmä, että luulisin kaikkien ongelmieni selviävän parilla rahatukolla. Vaikka kuinka houkuttaisi.
18.7.2018
Joskus elämä
On jääkaappi päin naamaa
- väistämätöntä.
On jääkaappi päin naamaa
- väistämätöntä.
19.7.2018
Nimeni on Catherine Clark ja tässä aineessa kerron ystävistäni. En tajua, miksi meidän pitää kirjoittaa tällaisia ainekirjoituksia kuin olisimme vielä alakoulussa, mutta koska numeroissani pitää tapahtua ihmeitä, jotta joskus saattaisin edes päästä MIT:hin, minun on pakko oikeasti yrittää kirjoittaa tätä typerää ainetta. Tai siis ei typerää, vaan hyvin opettavaista ja itsevalaisevaa kirjoitelmaa.
Koska tämä aine arvostellaan ainoastaan sen perusteella, kuinka hyvin kykenemme pohtimaan itseämme, päätin olla originaali ja kertoa itseni sijaan ihmisistä, joitten kanssa mieluiten olen. Sillä ihmisestä kertoo aika paljon se, keitten seurassa hän kulkee.
Olen perheeni ainoa lapsi ja kasvoin äitini yksinhuoltamana, joten minulla ei ollut lähes ollenkaan samanikäisiä ystäviä, kun olin pieni. (Lue: ei ollenkaan) Sen sijaan äitini ja isoäitini olivat minun parhaita kavereitani ainakin, no... siihen asti kun äiti kuoli. Äiti ja isoäiti ottivat aina minut autopajalle mukaan, joten ruuvimeisselit, painopihdit ja pulttijakomitat olivat minun ensimmäisiä lelujani. Äitin piti olla aina pesemässä suutani, koska ehdin aina tunkemaan sinne jotakin öljyistä tai muuta epäilemättä lapselle myrkyllistä. Muistan kuitenkin olleeni äidin taitava pikkumekaanikko ja tiesin autonosista kaiken venttiileistä vanteisiin. Ehkä muistot ovat hämärtyneet iän myötä, mutta pienen hetken, kun olin tarpeeksi iso kommunikoimaan ihmisten kanssa mutta vielä sen verran pieni, etten tajunnut muitten ihmisten olemassaoloa kunnolla, elämäni oli täydellistä meidän perhekorjaamollamme. Elämässäni oli tarpeeksi ihmisiä, kun minulla oli äiti ja isoäiti. Ehkä niiltä ajoilta olen oppinut, että läheisissä ihmisissä laatu on tärkeämpää kuin määrä.
Sitten äiti sairastui ja katosi elämästäni. En halua mennä äidin kuoleman yksityiskohtiin, mutta muistan selkeästi, miten katselin isoäidin harmaitten hiusten ja kasvoja halkovien ryppyjen lisääntymistä päivä päivältä huolestuneempana. Sitten äiti ei enää tullut takaisin sairaalasta ja jokin isoäidin sisällä meni sen takia vinksalleen. Hän liikkui ja eli yhä kuten jokseenkin tavallinen ihminen, mutta valo hänen silmistään oli kadonnut.
Siitä alkoi elämäni yksinäisin vaihe; aloitin koulun, mutta ajatukseni olivat niin kiinteästi isoäidissä ja pajassa, etten ehtinyt ajatella luokkatovereitteni kanssa ystävystymistä. Minulla oli aina kiire kotiin, sillä en voinut koskaan varma, oliko isoäiti tänään noussut ollenkaan vuoteesta tai oliko hän taas kenties mennyt korjaamolle yövaatteissaan. Olin vasta kuusi tai viisi, mutta silti minun piti huolehtia siivoamisesta, ruokapuolesta, autojen korjaamisesta ja kaikesta muustakin mitä kykenin tekemään aina silloin, kun isoäiti oli liian huonossa kunnossa tekemään näitä asioita itse. Jos viranomaiset olisivat saaneet tietää millaista elämäni oli niihin aikoihin, minut olisi välittömästi otettu pois isoäidiltä ja isoäiti olisi passitettu jonnekin hoitoon, mutta en missään tapauksessa voinut sallia sitä. Minusta tuli mestari esittämään, että kaikki oli kunnossa, enkä ymmärrä miten kukaan ulkopuolinen aikuinen ei todella huomannut mitä oli tekeillä. Mutta ystäviä minulla ei ollut - hyvä ettei minua kiusattu koulussa, mutta olin liian omissa huolissani ja mietteissäni huomatakseni joitakin kiusaamisyrityksiä, joita minuun kohdistettiin. Pian muut lapset kuitenkin oppivat, että ei maksanut vaivaa yrittää tutustua minuun eikä kiusata, joten minut jätettiin rauhaan.
Taisin olla siinä yhdentoista, kun tajusin, että kaikilla muilla luokkalaisillani oli edes muutama ystävä, kun taas minulla oli vain isoäiti ja korjaamo - kukaan muu koulutovereistani ei elänyt lähellekään sellaista elämää kuin missä minä olin. Ehkä yksi tai kaksi vuotta tuon valaistumisen jälkeen elämässäni tapahtui paljon muutoksia ja tutustuin ensimmäistä kertaa kesäleiriin, jossa oli minunlaisiani nuoria. Monet noista nuorista luokitellaan useimmiten ongelmanuoriksi, mutta minulle heistä kaikista tuli ystäviä. Leiristä tuli jokakesäinen tapahtuma, jota odotin koko syksyn, talven ja kevään laskien päiviä. Ja koska vihdoinkin olin löytänyt paikan, jonne sovin kunnolla, aloin myös tajuta millainen ihminen Cat Clark on.
Ensimmäinen todellinen ystäväni oli Anthony Wate. Hän tuli uutena oppilaana kouluumme ja meillä synkkasi heti. Sinä kesänä lähdin Anthonyn kanssa ensimmäistä kertaa leirille ja meistä tuli parhaita kavereita. Jokainen ihminen on varmaan tavannut elämänsä aikana montakin anthonya. He ovat sitä ihmistyyppiä, joita joko rakastaa tai vihaa ensinäkemältä. Hänellä oli aina jokin jekku kehitteillä tai jokin sutkautus valmiina. Hän saattoi puhua kelle tahansa suorasukaisesti ja näki elämän useimmiten mitä mielenkiintoisimpana seikkailuna. Mutta hän osasi myös kuunnella, pysähtyä ja tarkkailla tilannetta. Jos hän vahingossa sattuikin loukkaamaan jotakuta, hän ei vähätellyt tapahtunutta vaan pyysi toiselta rehellisesti anteeksi. Minä opin Anthonylta niin paljon - elämästä, ihmisistä, kaikesta. Opin, että aina on parempi puhua ja kertoa totuus kuin olla vaiti ja pelätä konflikteja.
En ole nähnyt Anthonya enää vuosiin. Pitää muistaa, että kaikki siellä kesäleirillä olevat nuoret ovat jollakin tavalla ongelmaisia: ADHD, ADD, dysleksia, kleptomania, jotkut mielisairaudet kuten OCD ja ahdistuneisuushäiriö ovat yllättävän tavallisia. Anthony sekaantui johonkin isompaan kuin mitä hän kykeni hallitsemaan ja yhtenä kesänä hän ei enää palannut takaisin leirille. En tiedä missä hän on, onko elossa vai kuollut, ja sekin on opettanut minulle paljon. Joskus elämä ottaa sinulta jotakin eikä huutaminen ja kirkuminen auta ollenkaan - mutta jos saisin vielä edes yhden uuden tilaisuuden auttaa jotakuta ystävääni hädän hetkellä, tekisin sen epäröimättä.
Leirillä on kuitenkin muitakin ihmisiä, joista on tullut minulle läheisiä, jopa läheisempiä kuin Anthony aikoinaan oli. Kun olin toista kesää leirillä, kesken leirin paikalle saapui vielä kaksi tyttöä, ja syystä tai toisesta meistä tuli pian ystävyksiä. Ruby ja Alice ovat samalla niin erilaisia ja niin samanlaisia, mikä tekee heistä kuitenkin vain entistä mielenkiintoisempia. Kumpikin heistä oli syntynyt aika isoihin saappaisiin ja koki vaikeuksia vanhempiensa ja odotuksien kanssa. Kumpikin oli joutunut uhraamaan paljon asioita rakastamiensa ihmisten tähden. Ja kumpikin oli omalla tavallaan erityinen.
Alice ja Ruby näyttävät myös hyvin erilaisilta. Ruby on pieni ja tumma, Alice pitkä ja vaalea. Alice on todella vahva - sekä henkisesti että fyysisesti - mutta silti hän tuntee itsensä pieneksi. Alice on joskus hyvin epävarma ihmissuhteissaan ja harmittelee aina joskus omaa kokoaan. Hän haluaisi olla "normaali" (mikä tarkoittaa luultavasti pienempikokoista ja rohkeampaa ihmistä), mutta ei näe, miten juuri olemalla hän, hän on täydellinen ja mielenkiintoinen. Minä ja Ruby olemme kyllä jankuttaneet sitä hänelle monta kesää, ja ehkä viimeinkin hän on alkamassa luottaa itseensä enemmän. Ruby taas - hän on suurempi ja vahvempi kuin ehkä arvaakaan. Hänen isänsä haluaisi leipoa hänestä johtajan, joka uskaltaa ottaa ohjat käsiinsä ja suuntaa päättäväisesti eteenpäin. Ruby ei kuitenkaan ei ole laisinkaan sellainen ihminen, ja ehkä sen takia hän sairastui eräänä syksynä ja katosi melkein kokonaan minun ja Alicen elämästä. Me emme osanneet aluksi edes aavistaa mitä oli tekeillä - epäilimme vain, että hän oli tylsistynyt meidän seuraamme. Mutta tekeillä oli niin paljon enemmän muuta, ja saimme siitä selville vasta seuraavana kesänä, kun leirin johtaja kertoi meille, että hän oli viettänyt talven sairaalassa ja psykologin juttusilla. Olimme tietenkin Alicen kanssa aivan järkyttyneitä, ja kesti kauan aikaa, että onnistuimme ymmärtämään täysin Rubyn tilanteen ja välimme paranivat hänen kuntonsa myötä. Rubyn sairaudesta on jo nyt jonkin aikaa ja hän on ilmeisesti oppinut, ettei kukaan muu kuin hän itse voi määritellä hänelle mitään roolia. Ruby on selviytyjä ja se tekee hänestä vahvan.
Heidän seurassaan tunnen aina itseni onnelliseksi. Välitän heistä myös niin paljon, että joskus pelkään ajavani heidät pois, koska tarraudun heihin liian lujasti. Mutta sitä he eivät ole onneksi vielä tehneet, sillä he puolestaan näkevät ilmeisesti minussa jotakin, jota minä en itse huomaa. Ehkä olen heidän mielestään hyvä ystävä. Tai hauska. Ehkä he säälivät minua. En tiedä heidän koko suhtautumistaan, mutta minä tiedän, että voisin heidän puolestaan tehdä mitä tahansa.
Lisäksi on vielä monta muutakin leiriläistä, joihin olen tutustunut. On sellaisia ihmisiä, joitten kanssa olen ystävystynyt samojen kiinnostustenkohteitten kautta. Sitten on myös sellaisia, joitten kanssa minulla ei ole melkein mitään yhteistä, mutta joitten kanssa silti menee hyvin, sillä he ovat ystävällisiä minua kohtaan ja minä olen ystävällinen takaisin.
Sitten on vielä John. En oikeastaan tiedä onko hän edes ystäväni, sillä suurimman osan ajasta me olemme riidoissa. Meidän ensitapaamisemme sujui todella huonoissa merkeissä. Hän kertoi joitakin asioita itsestään ja minä menin tekemään hänestä aivan vääriä johtopäätöksiä. Hän taas pitää minua ilmeisesti tyttönä, joka haukkui häntä ensitapaamisella natsiksi. Olenkin ollut hänelle aika ilkeä koko tuntemisemme ajan; mutta silti, jotakin ihmistä on voi olla vaikea sietää, mutta silti voi nähdä, miten mielenkiintoinen ihminen toinen on. Meistä olisi voinut tulla hyviäkin ystäviä, jos jumalat tuolla jossakin olisivat saaneet eri tuloksen heittäessään kolikkoa meidän suhteestamme. Mutta silti toivon, että joskus kykenisimme käymään keskustelun ilman, että jompikumpi meistä haluaa iskeä toista leukaan. Ehkä joskus.
Tällaisia ystäviä minulla siis on ja on ollut. Millaisen viestin he minusta antavat? Hyvän? Huonon? Itse en osaa sitä oikein sanoa. Mutta toivottavasti he kertovat, että minä olen vain ihminen, en mitenkään täydellinen mutta silti aivan omanlaiseni.
Koska tämä aine arvostellaan ainoastaan sen perusteella, kuinka hyvin kykenemme pohtimaan itseämme, päätin olla originaali ja kertoa itseni sijaan ihmisistä, joitten kanssa mieluiten olen. Sillä ihmisestä kertoo aika paljon se, keitten seurassa hän kulkee.
Olen perheeni ainoa lapsi ja kasvoin äitini yksinhuoltamana, joten minulla ei ollut lähes ollenkaan samanikäisiä ystäviä, kun olin pieni. (Lue: ei ollenkaan) Sen sijaan äitini ja isoäitini olivat minun parhaita kavereitani ainakin, no... siihen asti kun äiti kuoli. Äiti ja isoäiti ottivat aina minut autopajalle mukaan, joten ruuvimeisselit, painopihdit ja pulttijakomitat olivat minun ensimmäisiä lelujani. Äitin piti olla aina pesemässä suutani, koska ehdin aina tunkemaan sinne jotakin öljyistä tai muuta epäilemättä lapselle myrkyllistä. Muistan kuitenkin olleeni äidin taitava pikkumekaanikko ja tiesin autonosista kaiken venttiileistä vanteisiin. Ehkä muistot ovat hämärtyneet iän myötä, mutta pienen hetken, kun olin tarpeeksi iso kommunikoimaan ihmisten kanssa mutta vielä sen verran pieni, etten tajunnut muitten ihmisten olemassaoloa kunnolla, elämäni oli täydellistä meidän perhekorjaamollamme. Elämässäni oli tarpeeksi ihmisiä, kun minulla oli äiti ja isoäiti. Ehkä niiltä ajoilta olen oppinut, että läheisissä ihmisissä laatu on tärkeämpää kuin määrä.
Sitten äiti sairastui ja katosi elämästäni. En halua mennä äidin kuoleman yksityiskohtiin, mutta muistan selkeästi, miten katselin isoäidin harmaitten hiusten ja kasvoja halkovien ryppyjen lisääntymistä päivä päivältä huolestuneempana. Sitten äiti ei enää tullut takaisin sairaalasta ja jokin isoäidin sisällä meni sen takia vinksalleen. Hän liikkui ja eli yhä kuten jokseenkin tavallinen ihminen, mutta valo hänen silmistään oli kadonnut.
Siitä alkoi elämäni yksinäisin vaihe; aloitin koulun, mutta ajatukseni olivat niin kiinteästi isoäidissä ja pajassa, etten ehtinyt ajatella luokkatovereitteni kanssa ystävystymistä. Minulla oli aina kiire kotiin, sillä en voinut koskaan varma, oliko isoäiti tänään noussut ollenkaan vuoteesta tai oliko hän taas kenties mennyt korjaamolle yövaatteissaan. Olin vasta kuusi tai viisi, mutta silti minun piti huolehtia siivoamisesta, ruokapuolesta, autojen korjaamisesta ja kaikesta muustakin mitä kykenin tekemään aina silloin, kun isoäiti oli liian huonossa kunnossa tekemään näitä asioita itse. Jos viranomaiset olisivat saaneet tietää millaista elämäni oli niihin aikoihin, minut olisi välittömästi otettu pois isoäidiltä ja isoäiti olisi passitettu jonnekin hoitoon, mutta en missään tapauksessa voinut sallia sitä. Minusta tuli mestari esittämään, että kaikki oli kunnossa, enkä ymmärrä miten kukaan ulkopuolinen aikuinen ei todella huomannut mitä oli tekeillä. Mutta ystäviä minulla ei ollut - hyvä ettei minua kiusattu koulussa, mutta olin liian omissa huolissani ja mietteissäni huomatakseni joitakin kiusaamisyrityksiä, joita minuun kohdistettiin. Pian muut lapset kuitenkin oppivat, että ei maksanut vaivaa yrittää tutustua minuun eikä kiusata, joten minut jätettiin rauhaan.
Taisin olla siinä yhdentoista, kun tajusin, että kaikilla muilla luokkalaisillani oli edes muutama ystävä, kun taas minulla oli vain isoäiti ja korjaamo - kukaan muu koulutovereistani ei elänyt lähellekään sellaista elämää kuin missä minä olin. Ehkä yksi tai kaksi vuotta tuon valaistumisen jälkeen elämässäni tapahtui paljon muutoksia ja tutustuin ensimmäistä kertaa kesäleiriin, jossa oli minunlaisiani nuoria. Monet noista nuorista luokitellaan useimmiten ongelmanuoriksi, mutta minulle heistä kaikista tuli ystäviä. Leiristä tuli jokakesäinen tapahtuma, jota odotin koko syksyn, talven ja kevään laskien päiviä. Ja koska vihdoinkin olin löytänyt paikan, jonne sovin kunnolla, aloin myös tajuta millainen ihminen Cat Clark on.
Ensimmäinen todellinen ystäväni oli Anthony Wate. Hän tuli uutena oppilaana kouluumme ja meillä synkkasi heti. Sinä kesänä lähdin Anthonyn kanssa ensimmäistä kertaa leirille ja meistä tuli parhaita kavereita. Jokainen ihminen on varmaan tavannut elämänsä aikana montakin anthonya. He ovat sitä ihmistyyppiä, joita joko rakastaa tai vihaa ensinäkemältä. Hänellä oli aina jokin jekku kehitteillä tai jokin sutkautus valmiina. Hän saattoi puhua kelle tahansa suorasukaisesti ja näki elämän useimmiten mitä mielenkiintoisimpana seikkailuna. Mutta hän osasi myös kuunnella, pysähtyä ja tarkkailla tilannetta. Jos hän vahingossa sattuikin loukkaamaan jotakuta, hän ei vähätellyt tapahtunutta vaan pyysi toiselta rehellisesti anteeksi. Minä opin Anthonylta niin paljon - elämästä, ihmisistä, kaikesta. Opin, että aina on parempi puhua ja kertoa totuus kuin olla vaiti ja pelätä konflikteja.
En ole nähnyt Anthonya enää vuosiin. Pitää muistaa, että kaikki siellä kesäleirillä olevat nuoret ovat jollakin tavalla ongelmaisia: ADHD, ADD, dysleksia, kleptomania, jotkut mielisairaudet kuten OCD ja ahdistuneisuushäiriö ovat yllättävän tavallisia. Anthony sekaantui johonkin isompaan kuin mitä hän kykeni hallitsemaan ja yhtenä kesänä hän ei enää palannut takaisin leirille. En tiedä missä hän on, onko elossa vai kuollut, ja sekin on opettanut minulle paljon. Joskus elämä ottaa sinulta jotakin eikä huutaminen ja kirkuminen auta ollenkaan - mutta jos saisin vielä edes yhden uuden tilaisuuden auttaa jotakuta ystävääni hädän hetkellä, tekisin sen epäröimättä.
Leirillä on kuitenkin muitakin ihmisiä, joista on tullut minulle läheisiä, jopa läheisempiä kuin Anthony aikoinaan oli. Kun olin toista kesää leirillä, kesken leirin paikalle saapui vielä kaksi tyttöä, ja syystä tai toisesta meistä tuli pian ystävyksiä. Ruby ja Alice ovat samalla niin erilaisia ja niin samanlaisia, mikä tekee heistä kuitenkin vain entistä mielenkiintoisempia. Kumpikin heistä oli syntynyt aika isoihin saappaisiin ja koki vaikeuksia vanhempiensa ja odotuksien kanssa. Kumpikin oli joutunut uhraamaan paljon asioita rakastamiensa ihmisten tähden. Ja kumpikin oli omalla tavallaan erityinen.
Alice ja Ruby näyttävät myös hyvin erilaisilta. Ruby on pieni ja tumma, Alice pitkä ja vaalea. Alice on todella vahva - sekä henkisesti että fyysisesti - mutta silti hän tuntee itsensä pieneksi. Alice on joskus hyvin epävarma ihmissuhteissaan ja harmittelee aina joskus omaa kokoaan. Hän haluaisi olla "normaali" (mikä tarkoittaa luultavasti pienempikokoista ja rohkeampaa ihmistä), mutta ei näe, miten juuri olemalla hän, hän on täydellinen ja mielenkiintoinen. Minä ja Ruby olemme kyllä jankuttaneet sitä hänelle monta kesää, ja ehkä viimeinkin hän on alkamassa luottaa itseensä enemmän. Ruby taas - hän on suurempi ja vahvempi kuin ehkä arvaakaan. Hänen isänsä haluaisi leipoa hänestä johtajan, joka uskaltaa ottaa ohjat käsiinsä ja suuntaa päättäväisesti eteenpäin. Ruby ei kuitenkaan ei ole laisinkaan sellainen ihminen, ja ehkä sen takia hän sairastui eräänä syksynä ja katosi melkein kokonaan minun ja Alicen elämästä. Me emme osanneet aluksi edes aavistaa mitä oli tekeillä - epäilimme vain, että hän oli tylsistynyt meidän seuraamme. Mutta tekeillä oli niin paljon enemmän muuta, ja saimme siitä selville vasta seuraavana kesänä, kun leirin johtaja kertoi meille, että hän oli viettänyt talven sairaalassa ja psykologin juttusilla. Olimme tietenkin Alicen kanssa aivan järkyttyneitä, ja kesti kauan aikaa, että onnistuimme ymmärtämään täysin Rubyn tilanteen ja välimme paranivat hänen kuntonsa myötä. Rubyn sairaudesta on jo nyt jonkin aikaa ja hän on ilmeisesti oppinut, ettei kukaan muu kuin hän itse voi määritellä hänelle mitään roolia. Ruby on selviytyjä ja se tekee hänestä vahvan.
Heidän seurassaan tunnen aina itseni onnelliseksi. Välitän heistä myös niin paljon, että joskus pelkään ajavani heidät pois, koska tarraudun heihin liian lujasti. Mutta sitä he eivät ole onneksi vielä tehneet, sillä he puolestaan näkevät ilmeisesti minussa jotakin, jota minä en itse huomaa. Ehkä olen heidän mielestään hyvä ystävä. Tai hauska. Ehkä he säälivät minua. En tiedä heidän koko suhtautumistaan, mutta minä tiedän, että voisin heidän puolestaan tehdä mitä tahansa.
Lisäksi on vielä monta muutakin leiriläistä, joihin olen tutustunut. On sellaisia ihmisiä, joitten kanssa olen ystävystynyt samojen kiinnostustenkohteitten kautta. Sitten on myös sellaisia, joitten kanssa minulla ei ole melkein mitään yhteistä, mutta joitten kanssa silti menee hyvin, sillä he ovat ystävällisiä minua kohtaan ja minä olen ystävällinen takaisin.
Sitten on vielä John. En oikeastaan tiedä onko hän edes ystäväni, sillä suurimman osan ajasta me olemme riidoissa. Meidän ensitapaamisemme sujui todella huonoissa merkeissä. Hän kertoi joitakin asioita itsestään ja minä menin tekemään hänestä aivan vääriä johtopäätöksiä. Hän taas pitää minua ilmeisesti tyttönä, joka haukkui häntä ensitapaamisella natsiksi. Olenkin ollut hänelle aika ilkeä koko tuntemisemme ajan; mutta silti, jotakin ihmistä on voi olla vaikea sietää, mutta silti voi nähdä, miten mielenkiintoinen ihminen toinen on. Meistä olisi voinut tulla hyviäkin ystäviä, jos jumalat tuolla jossakin olisivat saaneet eri tuloksen heittäessään kolikkoa meidän suhteestamme. Mutta silti toivon, että joskus kykenisimme käymään keskustelun ilman, että jompikumpi meistä haluaa iskeä toista leukaan. Ehkä joskus.
Tällaisia ystäviä minulla siis on ja on ollut. Millaisen viestin he minusta antavat? Hyvän? Huonon? Itse en osaa sitä oikein sanoa. Mutta toivottavasti he kertovat, että minä olen vain ihminen, en mitenkään täydellinen mutta silti aivan omanlaiseni.
19.7.2018
Vedessä
kelluin jo silloin kun odotin syntymääni.
Painottomana levitän jalat ja kädet
syleilen valtamerta.
Toinen koti:
minä olen vettä ja vedessä voin olla minä
kevyt kuin höyhen
ja voin lentää kuin lintu
näkymättömissä tuulissa.
Vedessä
en tunne käsieni väsymystä
uimahallin melu katoaa pinnan alle
sydämensykkeeksi ja etäiseksi kohinaksi.
Kloori kirvelee kenties silmiä
mutta jalat potkivat eteenpäin
sormet halkovat pehmeitten verhojen läpi
ja vesi kantaa minut yhä uudelle kierrokselle.
Sitten kun voimat loppuvat voi kellua.
Vedessä
on vain minä ja jotakin suurempaa.
Aallot jotka iskevät ylitse
näkymättömät laaksot ja kukkulat
kalojen kodit
ja kasvit jotka saavat katsoa aurinkoa väreilevän lasin läpi.
Vedessä
olen jotakin muuta kuin maalla
jotakin kevyempää ja aaltoilevampaa
ehkä vedenneidon haamu
ui vierelläni koko matkan rantaan asti.
kelluin jo silloin kun odotin syntymääni.
Painottomana levitän jalat ja kädet
syleilen valtamerta.
Toinen koti:
minä olen vettä ja vedessä voin olla minä
kevyt kuin höyhen
ja voin lentää kuin lintu
näkymättömissä tuulissa.
Vedessä
en tunne käsieni väsymystä
uimahallin melu katoaa pinnan alle
sydämensykkeeksi ja etäiseksi kohinaksi.
Kloori kirvelee kenties silmiä
mutta jalat potkivat eteenpäin
sormet halkovat pehmeitten verhojen läpi
ja vesi kantaa minut yhä uudelle kierrokselle.
Sitten kun voimat loppuvat voi kellua.
Vedessä
on vain minä ja jotakin suurempaa.
Aallot jotka iskevät ylitse
näkymättömät laaksot ja kukkulat
kalojen kodit
ja kasvit jotka saavat katsoa aurinkoa väreilevän lasin läpi.
Vedessä
olen jotakin muuta kuin maalla
jotakin kevyempää ja aaltoilevampaa
ehkä vedenneidon haamu
ui vierelläni koko matkan rantaan asti.
22.7.2018
Teltassa oli hämärää, kuin suitsukkeen tuoksuinen verho olisi laskettu ylleni heti kun astuin sisään. Teltta oli samaan aikaan täynnä tavaraa ja täysin harkitun siisti, sillä kädet, jotka olivat laskeneet lasipallot, yrttinauhat, luunpalat, kankaat ja muut, olivat ilmiselvästi tienneet mitä olivat tehneet ja jokainen yksityiskohtakin oli tehty harkitusti.
En ensiksi nähnyt teltan asukasta, mutta äkkiä nainen oli siinä vierelläni. Kuin tuulenhenkäys hän oli ilmestynyt jostakin teltan kankaitten verhoamasta nurkasta. En ymmärtänyt miten hän oli saattanut liikkua niin hiljaa, sillä hänen kasvonsa silmiä lukuun ottamatta oli peitetty helmi- ja kultaverkolla ja ranteissa ja lanteilla oli metreittäin vitjoja ja ketjuja joitten kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kilistä jo kaukaa. Mutta siinä nainen oli - jos hän edes oli nainen, sillä löysä puku ja karheat kädet eivät viitanneet omistajasta mitään suuntaan tai toiseen.
"Haluat siis tietää tulevaisuutesi?" Naisen ääni oli matala, mutta varma ja voimakas. Tyydyin vain nyökkäämään ja nainen viittasi edessämme olevaa matalaa pöytää kohti, jonka ympärille oli aseteltu tyynyjä. "Varoittaisin sinua, jos näkisin sunun kuuntelevan varoituksiani. Mutta sinä tahdot tietää totuuden, sillä sydämesi on täynnä huolta ja epävarmuutta," nainen sanoi samalla kun asteli omalle puolelleen pöytää. "Järkevintä olisi juosta. Mutta eivät sinunlaisesi koskaan juokse." Sitten nainen istahti alas huokaisten.
Käteni tärisivät, sekä jännityksestä että pelosta. Minulla ei ollut paljon aikaa: toverini odottivat minua, eivätkä seremoniat voisi alkaa ilman minun läsnäoloani. Siksi minun täytyikin saada tietää totuus. Halusin saada varmistuksen siitä, etteivät minuun osoitetut kritiikit voineet olla muuta kuin kateellisten kielien kalketta. Ne eivät voineet olla - olinhan sentään Jumalten Valittu. Ja Jumalten Valittu oli aina oikeassa. Olihan?
Nainen käänsi katseensa minuun ja huomasin äkkiä, miten kirkkaan siniset hänen silmänsä olivat. Kuin meren syvyydet tai hohtava noitavalo - tai sininen liekki joka palaa kuumemmin kuin mikään toinen. "Vai olet sinä etsimässä totuutta," nainen totesi. Hän sanoi asian toisin kuin muut ennustajat ehkä olisivat tehneet, suorasti ja arkailematta turhan esityksen sijaan; mutta ehkä juuri se sai kylmänväreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Huolimatta teltan lämmöstä minusta tuntui, kuin jotakin kylmää olisi kaadettu hitaasti päälleni.
"Kyllä. Haluan tietää, olenko oikealla polulla. Onko minulla edes mitään muita polkuja? Kaikki muut sanovat, että olen oikealla tiellä ja näkevät merkkejä ja ihmeitä siellä, missä minä en näe mitään. Tunnen itseni sokeaksi," sain vuodatetuksi huoleni.
"Sokeaksi," nainen toisti. "Se sinä tosiaankin olet. Silmäsi on sidottu, mutta ei omasta toimestasi. Sinuun luotetaan, että teet kaiken sen, mitä sinun odotetaan tekevänkin, mutta toisin kuin on tarkoitus, kaikki yrityksesi hajoaisivat tuhkaksi. Sinä yrität pelastaa satoja henkiä, mutta kadotat tuhansia. Sinä yrität korjata asoita, mutta rikot ne vain pahemmin. Sinä yrität johtaa, mutta johdatat kaikki vain yhä syvemmälle pimeyteen. Ja samaan aikaan ne, jotka sinut tälle tielle johtivat, voivat iloita, sillä kaikki menee juuri niin kuin he toivoivat," ennustajatar julisti.
Olin jo melkein väittämässä naisen sanoja valheeksi, mutta samalla tajusin myös sanojen takana piilevän raudanlujan totuuden. "Mitä minä sitten teen?"
Nainen ei vastannut, katsoi vain kirkkaansinisillä silmillään. Ne tuntuivat sanovan: Sinä tiedät sen itsekin.
Ja niin minä tiesin. Ja pelkäsin.
En ensiksi nähnyt teltan asukasta, mutta äkkiä nainen oli siinä vierelläni. Kuin tuulenhenkäys hän oli ilmestynyt jostakin teltan kankaitten verhoamasta nurkasta. En ymmärtänyt miten hän oli saattanut liikkua niin hiljaa, sillä hänen kasvonsa silmiä lukuun ottamatta oli peitetty helmi- ja kultaverkolla ja ranteissa ja lanteilla oli metreittäin vitjoja ja ketjuja joitten kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kilistä jo kaukaa. Mutta siinä nainen oli - jos hän edes oli nainen, sillä löysä puku ja karheat kädet eivät viitanneet omistajasta mitään suuntaan tai toiseen.
"Haluat siis tietää tulevaisuutesi?" Naisen ääni oli matala, mutta varma ja voimakas. Tyydyin vain nyökkäämään ja nainen viittasi edessämme olevaa matalaa pöytää kohti, jonka ympärille oli aseteltu tyynyjä. "Varoittaisin sinua, jos näkisin sunun kuuntelevan varoituksiani. Mutta sinä tahdot tietää totuuden, sillä sydämesi on täynnä huolta ja epävarmuutta," nainen sanoi samalla kun asteli omalle puolelleen pöytää. "Järkevintä olisi juosta. Mutta eivät sinunlaisesi koskaan juokse." Sitten nainen istahti alas huokaisten.
Käteni tärisivät, sekä jännityksestä että pelosta. Minulla ei ollut paljon aikaa: toverini odottivat minua, eivätkä seremoniat voisi alkaa ilman minun läsnäoloani. Siksi minun täytyikin saada tietää totuus. Halusin saada varmistuksen siitä, etteivät minuun osoitetut kritiikit voineet olla muuta kuin kateellisten kielien kalketta. Ne eivät voineet olla - olinhan sentään Jumalten Valittu. Ja Jumalten Valittu oli aina oikeassa. Olihan?
Nainen käänsi katseensa minuun ja huomasin äkkiä, miten kirkkaan siniset hänen silmänsä olivat. Kuin meren syvyydet tai hohtava noitavalo - tai sininen liekki joka palaa kuumemmin kuin mikään toinen. "Vai olet sinä etsimässä totuutta," nainen totesi. Hän sanoi asian toisin kuin muut ennustajat ehkä olisivat tehneet, suorasti ja arkailematta turhan esityksen sijaan; mutta ehkä juuri se sai kylmänväreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin. Huolimatta teltan lämmöstä minusta tuntui, kuin jotakin kylmää olisi kaadettu hitaasti päälleni.
"Kyllä. Haluan tietää, olenko oikealla polulla. Onko minulla edes mitään muita polkuja? Kaikki muut sanovat, että olen oikealla tiellä ja näkevät merkkejä ja ihmeitä siellä, missä minä en näe mitään. Tunnen itseni sokeaksi," sain vuodatetuksi huoleni.
"Sokeaksi," nainen toisti. "Se sinä tosiaankin olet. Silmäsi on sidottu, mutta ei omasta toimestasi. Sinuun luotetaan, että teet kaiken sen, mitä sinun odotetaan tekevänkin, mutta toisin kuin on tarkoitus, kaikki yrityksesi hajoaisivat tuhkaksi. Sinä yrität pelastaa satoja henkiä, mutta kadotat tuhansia. Sinä yrität korjata asoita, mutta rikot ne vain pahemmin. Sinä yrität johtaa, mutta johdatat kaikki vain yhä syvemmälle pimeyteen. Ja samaan aikaan ne, jotka sinut tälle tielle johtivat, voivat iloita, sillä kaikki menee juuri niin kuin he toivoivat," ennustajatar julisti.
Olin jo melkein väittämässä naisen sanoja valheeksi, mutta samalla tajusin myös sanojen takana piilevän raudanlujan totuuden. "Mitä minä sitten teen?"
Nainen ei vastannut, katsoi vain kirkkaansinisillä silmillään. Ne tuntuivat sanovan: Sinä tiedät sen itsekin.
Ja niin minä tiesin. Ja pelkäsin.
24.7.2018
10 asiaa, jotka sinun TÄYTYY saada tehtyä viiden vuoden sisällä:
- Maailmanvalloitus - koska miksi tyytyä vähempään
- Syödä ainakin 10 donitsia yhdeltä istumalta
- Viimeinkin päästä ajan tasaalle MARVEL CU:ssa
- Oikeasti. Se maailmanvalloitus. I'm not kidding
- Adoptoi musta ja valkoinen kissa ja anna niille nimeksi Yin ja Yang. Opeta ne hyökkäämään ihmisten kimppuun käskystä.
- Ui suklaassa
- Hanki kiristysmateriaalia erinäisistä henkilöistä
- Käy Pariisissa. Eiffel-tornin räjäyttäminen optional
- Saa Payton rakastumaan sinuun ja elä loppuelämäsi onnellisena hänen kanssaan maailman hallitsijana
- Tuhoa vihollisesi
25.7.2018
Olipa kerran prinsessa, jonka yllä oli kolme kirousta.
Ensimmäinen näistä kirouksista oli yksinäisyyden kirous. Hänen kuningas- ja kuningatarvanhempansa olivat hylänneet lapsensa eristettyyn elämään, kauas muista ihmisistä ja olivat asettaneet tälle vartijan, jonka tarkoituksena oli estää ketään löytämästä prinsessaa.
Toinen kirous oli ennustuksen kirous. Hänen vanhempansa olivat nimittäin saaneet lapsestaan ennustuksen, jossa sanottiin tämän lapsen johtavan heidän rauhaisan maansa veriseen sotaan. Niinpä torniprinsessa kasvoi tietäen, mikä hänestä väistämättä lopulta tulisi ja se on yksi pahimmista kirouksista mitä olla voi.
Kolmas kirous oli pelon kirous. Prinsessa pelkäsi nimittäin kaikkea ja kaikkia, sillä hän oli kasvanut yksin ja halusi välttää hinnalla millä hyvänsä suurelta kohtaloltaan. Näin hän ei siis tarttunut tilaisuuksiin, kun hänelle niitä tarjottiin ja teki kaikki mahdolliset virheet kiertääkseen pelkonsa mahdollisimman kaukaa.
Olipa kerran prinsessa, jota kukaan ei voinut olla rakastamatta. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi häneen rakastui hänen lohikäärmevartijansa. Toiseksi häneen rakastui hänen oma kansansa. Viimeiseksi hän tajusi rakastaa itseään.
Maa, jossa tuo prinsessa asui, oli yltäkylläinen ja rauhanomainen, mutta sitä prinsessa ei tiennyt. Mutta kuten mehevä hedelmä, joka puussa odottaa poimijaansa, tuo kuningaskunta ikään kuin vain odotti hetkeä, jolloin joku käyttäisi sen pitkittynyttä rauhan aikaa hyväkseen. Tuo voima ei tullut maahan rynnäköllä; ei asein, ei sotilain. Se ei vuodattanut verta eikä toitottanut sotatorvia, vaan luikerteli hiljaa maan sydämeen ja sitten, kun sen ote oli tarpeeksi tukeva, se alkoi käyttää voimiaan. Eikä kukaan kyennyt näkemään, mitä oli tekeillä.
Paitsi yksi prinsessa, jolla oli kolme kirousta. Ja siitä meidän tarinamme alkaakin...
Ensimmäinen näistä kirouksista oli yksinäisyyden kirous. Hänen kuningas- ja kuningatarvanhempansa olivat hylänneet lapsensa eristettyyn elämään, kauas muista ihmisistä ja olivat asettaneet tälle vartijan, jonka tarkoituksena oli estää ketään löytämästä prinsessaa.
Toinen kirous oli ennustuksen kirous. Hänen vanhempansa olivat nimittäin saaneet lapsestaan ennustuksen, jossa sanottiin tämän lapsen johtavan heidän rauhaisan maansa veriseen sotaan. Niinpä torniprinsessa kasvoi tietäen, mikä hänestä väistämättä lopulta tulisi ja se on yksi pahimmista kirouksista mitä olla voi.
Kolmas kirous oli pelon kirous. Prinsessa pelkäsi nimittäin kaikkea ja kaikkia, sillä hän oli kasvanut yksin ja halusi välttää hinnalla millä hyvänsä suurelta kohtaloltaan. Näin hän ei siis tarttunut tilaisuuksiin, kun hänelle niitä tarjottiin ja teki kaikki mahdolliset virheet kiertääkseen pelkonsa mahdollisimman kaukaa.
Olipa kerran prinsessa, jota kukaan ei voinut olla rakastamatta. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi häneen rakastui hänen lohikäärmevartijansa. Toiseksi häneen rakastui hänen oma kansansa. Viimeiseksi hän tajusi rakastaa itseään.
Maa, jossa tuo prinsessa asui, oli yltäkylläinen ja rauhanomainen, mutta sitä prinsessa ei tiennyt. Mutta kuten mehevä hedelmä, joka puussa odottaa poimijaansa, tuo kuningaskunta ikään kuin vain odotti hetkeä, jolloin joku käyttäisi sen pitkittynyttä rauhan aikaa hyväkseen. Tuo voima ei tullut maahan rynnäköllä; ei asein, ei sotilain. Se ei vuodattanut verta eikä toitottanut sotatorvia, vaan luikerteli hiljaa maan sydämeen ja sitten, kun sen ote oli tarpeeksi tukeva, se alkoi käyttää voimiaan. Eikä kukaan kyennyt näkemään, mitä oli tekeillä.
Paitsi yksi prinsessa, jolla oli kolme kirousta. Ja siitä meidän tarinamme alkaakin...
26.7.2018
Tänä yönä pimeys oli täynnä välkehtiviä silmiä ja teräviä hampaita. Kun juoksin metsässä aina seuraavaa askelta peläten ja toivoen, näin aina välillä silmäkulmastani välkähdyksen tummaa turkkia. Hengitykseni oli nopeaa ja pinnallista huohotusta, mutta jos olisin kyennyt pysähtymään hetkeksi, olisin kuullut noiden olentojen läähätyksen ja murinan. Mutta minä en pysähtynyt enkä luovuttanut. Minua oli tultu hakemaan, mutta siltikin minä taistelin vastaan.
Tavallisesti olisin ajatellut takaa-ajajieni olevan tavallisia susia. Mutta tiesin yhtä varmasti kuin oman olemassaoloni, että takanani juoksevat olennot oli luotu yöstä ja verestä, ja niillä oli vain yksi kohde - mnä.
Olin esittänyt rohkeaa niin kauan, mutta kohtaloa ei voi hämätä. Itseasiassa olin esittänyt rohkeaa koko elämäni, mutta vain Fahra oli nähnyt näytökseni läpi. Olin rakastanut tätä ystävää yli kaiken ja olisin voinut mennä vaikka kuolemaan hänen puolestaan; mutta silti minun käteni olivat vuodattaneet hänen vertaan ja pidelleet häntä hänen viime henkäyksillään. Niin ei ollut pitänyt käydä, ei ikinä. Mutta silti niin kävi, ja Fahran kosto oli takanani. Sillä kukaan ei ole pelottavampi kostaja kuin se, joka on jo astunut rajan taa.
Jostakin takani kuului ulvaisu, joka kuulosti tulevan jostakin kaukaa maan syvyyksistä. Sen jälkeen kuului säälittävää, pelokasta vinkunaa ja minulla kesti hetken tajuta, että se tuli omasta kurkustani. Lihaksiani poltti ja raajani tuntuivat olevan tulessa. Silti juoksin, ja puoliksi odotin seuraavalla askeleella kompastuvani juureen tai rotkoon. Toinen vaihtoehto taas olisi, että takaa-ajajani saavuttaisivat minut ja...
Jossakin vierelläni räsähti oksa ja kiljaisin. Se kuulosti joltakin haavoittuneelta, pelästyneeltä eläimeltä. Puristin hampaani yhteen ja kiristin vauhtia, mutta se ei tuntunut auttavan yhtään. Vauhtini hidastui hidastumistaan, sillä kehoni ei enää jaksanut, ja sudet saavuttivat minua saalistajan itsevarmuudella.
Sekunnit tuntuivat tunneilta, mutta silti ne kiitivät ohitse nopeammin kuin olisin halunnut. Olisin halunnut vielä aikaa - pyytää anteeksi kaikilta, joita olin kohdellut Fahran lisäksi väärin. Korjata elämäni kaikki ongelmakohdat. Mutta elämäni tiimalasi alkoi olla valunut loppuun. Pimeys ympärilläni tiheni ja tiheni, kunnes se viimeinkin hyökkäisi kimppuuni ja ottaisi minut omakseen.
Ja Fahra olisi saanut kostonsa.
Tavallisesti olisin ajatellut takaa-ajajieni olevan tavallisia susia. Mutta tiesin yhtä varmasti kuin oman olemassaoloni, että takanani juoksevat olennot oli luotu yöstä ja verestä, ja niillä oli vain yksi kohde - mnä.
Olin esittänyt rohkeaa niin kauan, mutta kohtaloa ei voi hämätä. Itseasiassa olin esittänyt rohkeaa koko elämäni, mutta vain Fahra oli nähnyt näytökseni läpi. Olin rakastanut tätä ystävää yli kaiken ja olisin voinut mennä vaikka kuolemaan hänen puolestaan; mutta silti minun käteni olivat vuodattaneet hänen vertaan ja pidelleet häntä hänen viime henkäyksillään. Niin ei ollut pitänyt käydä, ei ikinä. Mutta silti niin kävi, ja Fahran kosto oli takanani. Sillä kukaan ei ole pelottavampi kostaja kuin se, joka on jo astunut rajan taa.
Jostakin takani kuului ulvaisu, joka kuulosti tulevan jostakin kaukaa maan syvyyksistä. Sen jälkeen kuului säälittävää, pelokasta vinkunaa ja minulla kesti hetken tajuta, että se tuli omasta kurkustani. Lihaksiani poltti ja raajani tuntuivat olevan tulessa. Silti juoksin, ja puoliksi odotin seuraavalla askeleella kompastuvani juureen tai rotkoon. Toinen vaihtoehto taas olisi, että takaa-ajajani saavuttaisivat minut ja...
Jossakin vierelläni räsähti oksa ja kiljaisin. Se kuulosti joltakin haavoittuneelta, pelästyneeltä eläimeltä. Puristin hampaani yhteen ja kiristin vauhtia, mutta se ei tuntunut auttavan yhtään. Vauhtini hidastui hidastumistaan, sillä kehoni ei enää jaksanut, ja sudet saavuttivat minua saalistajan itsevarmuudella.
Sekunnit tuntuivat tunneilta, mutta silti ne kiitivät ohitse nopeammin kuin olisin halunnut. Olisin halunnut vielä aikaa - pyytää anteeksi kaikilta, joita olin kohdellut Fahran lisäksi väärin. Korjata elämäni kaikki ongelmakohdat. Mutta elämäni tiimalasi alkoi olla valunut loppuun. Pimeys ympärilläni tiheni ja tiheni, kunnes se viimeinkin hyökkäisi kimppuuni ja ottaisi minut omakseen.
Ja Fahra olisi saanut kostonsa.
29.7.2018
Resepti rakkaudelle (nopea vaikutus, kesto 2-3 vk)
3 dl vettä täysikuun valaisemasta lähteestä
kummankin osapuolen hius
15 suudelmaa
10 rakkauteen liittyvää sanaa
2 kukan terälehteä (ei ruusua, ks. alempana)
Vaihtoehtoisia mausteita (yliannostuksen välttämiseksi valitse max 2):
1 rkl piparminttua (söpöydeksi)
15 ruusunlehteä (romantiikaksi)
1/2 huulipunapuikko (sähköistämään)
2 kourallista perhosensiipien havinaa (pitentämään kestoa)
10 kyyneltä (dramatiikaksi)
kyyhkysen sulkia maun mukaan (läheisyydeksi)
Varoitus: Kuten kaikissa muissakin tunteisiin vaikuttavissa resepteissä, on pidettävä tarkasti silmällä yliannostuksia, kehittyvää resistenssiä, vaikutuksen loppumista sekä tekijän on muistettava, että tunteet eivät ole sataprosenttisen aitoja. Tunteitten aitouttamiseksi todellinen läheisyys, tutustuminen ja molemminpuolinen ystävällisyys on elintärkeää.
Valmistus:
1. Kiehauta vesi vihreällä liekillä, jotta kaikki ainesosat sulavat, mutta eivät haihdu.
2. Lisää hiukset, suudelmat ja sanat, samalla koko ajan hämmentäen. Tässä vaiheessa liemi muuttuu plasmaiseksi, mutta jatka hämmentämistä, kunnes juoma on taas nestemäistä.
3. Laske kukan terälehdet juoman pinnalle ja anna seistä, kunnes terälehdet ovat uponneet juoman pohjalle. Jos käytät ruusunlehtiä, lisää nekin tässä vaiheessa. Nosta terälehdet kauhalla pois, mutta älä enää sekoita.
4. Lisää vaihtoehtoiset ainekset. Piparminttu ja huulipuna murskataan ennen lisäystä, siiveniskut ja kyyneleet lisätään pipetillä ja kyyhkysen sulka saksitaan pieniksi paloiksi.
5. Sammuta liekki ja anna jäähtyä 1 tunti. Kun juoman ainesosat ovat täysin sulaneet ja olemus on taas plasmainen, valuta juoma 1 dl tilaviin ilmatiiviisiin pulloihin. Yksi keite riittää noin kolmeksi annokseksi, eli 6-9 viikoksi.
6. Tarjoile juoma kukkaismehuna taian kohteelle laimennettuna veteen suhteessa 1+1, eli yksi osa vettä, yksi juomaa.
3 dl vettä täysikuun valaisemasta lähteestä
kummankin osapuolen hius
15 suudelmaa
10 rakkauteen liittyvää sanaa
2 kukan terälehteä (ei ruusua, ks. alempana)
Vaihtoehtoisia mausteita (yliannostuksen välttämiseksi valitse max 2):
1 rkl piparminttua (söpöydeksi)
15 ruusunlehteä (romantiikaksi)
1/2 huulipunapuikko (sähköistämään)
2 kourallista perhosensiipien havinaa (pitentämään kestoa)
10 kyyneltä (dramatiikaksi)
kyyhkysen sulkia maun mukaan (läheisyydeksi)
Varoitus: Kuten kaikissa muissakin tunteisiin vaikuttavissa resepteissä, on pidettävä tarkasti silmällä yliannostuksia, kehittyvää resistenssiä, vaikutuksen loppumista sekä tekijän on muistettava, että tunteet eivät ole sataprosenttisen aitoja. Tunteitten aitouttamiseksi todellinen läheisyys, tutustuminen ja molemminpuolinen ystävällisyys on elintärkeää.
Valmistus:
1. Kiehauta vesi vihreällä liekillä, jotta kaikki ainesosat sulavat, mutta eivät haihdu.
2. Lisää hiukset, suudelmat ja sanat, samalla koko ajan hämmentäen. Tässä vaiheessa liemi muuttuu plasmaiseksi, mutta jatka hämmentämistä, kunnes juoma on taas nestemäistä.
3. Laske kukan terälehdet juoman pinnalle ja anna seistä, kunnes terälehdet ovat uponneet juoman pohjalle. Jos käytät ruusunlehtiä, lisää nekin tässä vaiheessa. Nosta terälehdet kauhalla pois, mutta älä enää sekoita.
4. Lisää vaihtoehtoiset ainekset. Piparminttu ja huulipuna murskataan ennen lisäystä, siiveniskut ja kyyneleet lisätään pipetillä ja kyyhkysen sulka saksitaan pieniksi paloiksi.
5. Sammuta liekki ja anna jäähtyä 1 tunti. Kun juoman ainesosat ovat täysin sulaneet ja olemus on taas plasmainen, valuta juoma 1 dl tilaviin ilmatiiviisiin pulloihin. Yksi keite riittää noin kolmeksi annokseksi, eli 6-9 viikoksi.
6. Tarjoile juoma kukkaismehuna taian kohteelle laimennettuna veteen suhteessa 1+1, eli yksi osa vettä, yksi juomaa.
31.7.2018
Yössä on kaksi puolta:
se puoli joka repii sinut hajalle
ja se joka kätkee sinut syliinsä
silittää hiuksia ja kuiskii.
Edellinen yö oli täynnä käsiä
mustia sormia teräviä kynsiä, petolintuja.
Se oli täynnä huutoa
verta joka sammalella näytti
tummalta kuin taivas yllä
- anteeksiantamattomalta.
Edellinen yö oli niitä ensimmäisiä
mutta monelle se oli viimeinen.
Silti minä olen yksin
istun
tähtien laulu kaikuu korvissani
Odotan häntä/jotakin/en mitään/seuraavaa henkäystä.
Tahtoisin sytyttää kynttilän
majakan keskelle varjojen merta
mutta se palaa vain sydämessäni
sillä valo kutsuu niitä muitakin
ja minä haluan olla nyt yksin.
Haluan muistaa hengittää
kuunnella sydäntäni
ja muistaa ne sydämet jotka on vangittu
niin syvälle
etteivät he saa kynsiään meihin,
vedä yöhön;
siihen joka repii ja raatelee
ja itkee itsensä uneen.
se puoli joka repii sinut hajalle
ja se joka kätkee sinut syliinsä
silittää hiuksia ja kuiskii.
Edellinen yö oli täynnä käsiä
mustia sormia teräviä kynsiä, petolintuja.
Se oli täynnä huutoa
verta joka sammalella näytti
tummalta kuin taivas yllä
- anteeksiantamattomalta.
Edellinen yö oli niitä ensimmäisiä
mutta monelle se oli viimeinen.
Silti minä olen yksin
istun
tähtien laulu kaikuu korvissani
Odotan häntä/jotakin/en mitään/seuraavaa henkäystä.
Tahtoisin sytyttää kynttilän
majakan keskelle varjojen merta
mutta se palaa vain sydämessäni
sillä valo kutsuu niitä muitakin
ja minä haluan olla nyt yksin.
Haluan muistaa hengittää
kuunnella sydäntäni
ja muistaa ne sydämet jotka on vangittu
niin syvälle
etteivät he saa kynsiään meihin,
vedä yöhön;
siihen joka repii ja raatelee
ja itkee itsensä uneen.