8.8.2018
Hyun-Shik: Mustavalkoelokuva
Eibhlín: Muutos
He yhdessä: Sademetsä
Heidän hyvät hetkensä: Seikkailu
Heidän huonot hetkensä: Jäävuori
Heidän menneisyytensä: Sähköisku
Heidän tulevaisuutensa: Auringonnousu
Eibhlín: Muutos
He yhdessä: Sademetsä
Heidän hyvät hetkensä: Seikkailu
Heidän huonot hetkensä: Jäävuori
Heidän menneisyytensä: Sähköisku
Heidän tulevaisuutensa: Auringonnousu
8.8.2018
Syksyn sanoja
Kirjoitan paperille seikkailun sanoja:
teen heistä putoavia lehtiä,
ruskeita ja käpristyneitä,
mutta minä tiedän että he kerran olivat tulta
kesää ja auringonpaistetta
aamua ja toivoa
- ja näytän sen teille.
Kirjoitan paperille surun sanoja:
synkkeneviä iltoja
sadetta,
mutta minä tiedän että sateessa voi tanssia
pisarat ovat tervehdys
pimeästä löytyy toisen syli ja lämpö
- ja näytän sen teille.
Kirjoitan paperille kirpeitä sanoja;
tuulta ja kaulahuiveja.
Kirjoitan jäätyneitä lätäköitä;
rikon ne ja rakennan yöllä uudestaan.
Kirjoitan taivaan täydeltä tähtiä,
nuotiopiirejä ja naurua -
kirjoitan surua ja iloa ja tuskaa ja onnea ja kauhua ja taistelutahtoa
niin tiukassa kimpussa
että kaikilla olisi lopulta lämmin.
Kirjoitan paperille seikkailun sanoja:
teen heistä putoavia lehtiä,
ruskeita ja käpristyneitä,
mutta minä tiedän että he kerran olivat tulta
kesää ja auringonpaistetta
aamua ja toivoa
- ja näytän sen teille.
Kirjoitan paperille surun sanoja:
synkkeneviä iltoja
sadetta,
mutta minä tiedän että sateessa voi tanssia
pisarat ovat tervehdys
pimeästä löytyy toisen syli ja lämpö
- ja näytän sen teille.
Kirjoitan paperille kirpeitä sanoja;
tuulta ja kaulahuiveja.
Kirjoitan jäätyneitä lätäköitä;
rikon ne ja rakennan yöllä uudestaan.
Kirjoitan taivaan täydeltä tähtiä,
nuotiopiirejä ja naurua -
kirjoitan surua ja iloa ja tuskaa ja onnea ja kauhua ja taistelutahtoa
niin tiukassa kimpussa
että kaikilla olisi lopulta lämmin.
9.8.2018
- Metsästys keskellä yötä. Kun paljaat jalat kiitävät pitkin kosteita sammalia, tummat oksat viuhuvat ohi kuin käsivarret jotka eivät saa minusta ikinä otetta ja metsästystoverien tummat hahvot kulkevat rinnalla. Kun hengitys tasaantuu täydelliseen rytmiin yhdessä jalkojen ja käsien kanssa, sormet kiertyvät jousen ympärille ja hipaisevat nuolen linnunsulkia, ja kun edessäpäin jo kuulee pakenevan saaliin epätoivoiset askelet. Ja jos katsoisi ylös, tähdet vilkkuisivat siellä aina katselevina, aina paikoillaan.
- Jumalattaren suosionosoitus. Kun hän koskettaa valkealla kädellään hiuksiani ja antaa yhden loistavista hymyistään. Kun voin palvella häntä sieluineni ja käsineni ja hän antaa siitä kiitosta. Tämän pitäisi ehkä olla ensimmäisenä listassa, mutta jumalattareni onkin sanonut, että olen metsästäjä ennen kaikkea ja hän on ylpeä minusta juuri sen takia. Ja hänen suosionsa saakin minun elämäni tuntumaan täydeltä.
- Tulen maku. Kun sormeni ovat heikot ja hauraat kuin polttamaton savi, tuli voimistaa, eikä sen makua voi mitenkään kuvailla. Se on samaan aikaan elämää ja kuolemaa, se antaa ja ottaa - ja synnyn aina uudestaan tulen maku suussani.
- Lentäminen. Silloin kun vaihdan ihmisjalkani siipiin ja nousen ylös kannattelemaan pilviä. Haluaisin tietää, kuinka korkealle pääsisin jos yrittäisin. Ehkä niin ylös, että alhaalta minua voisi luulla yhdeksi tähdistä.
- Toverit. Jaettu tynnyri valoisassa ja iloisessa tavernassa, jokaisen omanlainen nauru, ehtymättömät tarinat... tunne että toiseen voi luottaa.
- Usko. Luottamus siihen, että kaikella on syynsä. Usko siihen, että jumalatar on valinnut minut syystä ja että jumalatar on juuri se, jota minun kuuluukin seurata.
- Hyvä ruoka. Kun nuotion äärellä saa haukata ensimmäisen palan mehevästä jäniksestä johon Cenvanu on päässyt käsiksi tehdäkseen siitä todellisen makukokemuksen lukemattomilla yrteillään. Aurinkoisissa paviljongeissa vietettävät kestit, joissa pöydät notkuvat herkkuja enemmän kuin me yhdessä saatamme edes kuvitella syövämme. Makeat hedelmät ja marjat, joiden mehu valuu leukaa pitkin ja joitten vastapainoksi voi ottaa suolaisia piiraita, kuivattuja juureksia ja mureaa lihaa.
- Juhlat. Tuhannet puvut, jotka saattavat olla epämukavia tai joihin on jätetty ihanasti liikkumavaraa. Kiiltävät jalokivet ja korut, tuoksujen sekamelska ja jonoksi asti kertyvät ihailijat, jotka uhraisivat koko omaisuutensa päästäkseen hetkeksi paistattelemaan kuolemattoman kauneuteni hehkussa. Musiikki, joka leijuu kohti kattoa ja tanssit, joitten monimutkaiset liikesarjat soljuvat kuin vesi tai tuuli.
- Aseet, nuo kuoleman instrumentit, jotka ristiriitaisuudessaan on tarkoitettu suojelemaan elämää. Niitten karkea kauneus, joka tuo mieleen monia tovereita, jotka ovat samalla tavalla noita kahta asiaa yhtä aikaa. Ehkä ne tuovat mieleen minut itseni - todistaahan minunkin olemassaoloni, että olen tavallaan ase.
- Hiljaisuus. Monet luulevat, että sen takia mitä minä olen, en viihdy yksin tai tahdo viettää hiljaista elämää. He ovat osittain väärässä, sillä vaikka viihdynkin toiminnan keskellä, en voisi selvitä ilman öisiä vahtivuoroja, joissa seuranani on vain sammuvan leirinuotion hehku ja öiset äänet.
9.8.2018
- Kuolema. Kun yhä uudestaan ja uudestaan näkee jonkun toverin kaatuvan rinnalla ja tajuaa, ettei hänkään kykene enää nousemaan ylös. Kun tajuaa, etteivät kaikki ole yhtä vapaita elämään, yhtä turvattuja. Minä en uskaltaisi tehdä mitään, jos tietäisin kuoleman odottavan minua, saadakseen minusta ahnaasti otteen ja riistääkseen minut pois jumalattareni luota. Tuntuu niin tyhjältä kääntyä puhumaan toverille ja nähdä hänen paikkansa tyhjänä, olematta varma missä hän on nyt ja onko hän onnellinen; sillä niin monta asiaa kuin jumalattareni onkin, hän ei ole kuoleman jumalatar eikä hän ole tekemisissä alisen valtakunnan kanssa.
- Pettäminen. Kun joku, johon luottaa, osoittatuukin joksikin aivan eriksi kuin olettettiin.
- Anteeksiantaminen. Kun joku on tehnyt itseä kohtaan väärin ja ryömii takaisin pyytääkseen anteeksiantoa, on vaikea nöyrtyä. Kuolemattomana kaunaa voisi kantaa niin kauan, että tuntuu ärsyttävältä, kun hetken kuluttua pitäisi taas antaa vihan lauhtua ja avata syli katuvalle.
- Rakastuminen. Haluaisin rakastaa ja omistautua ainoana vain jumalattarelleni ja uskolleni, mutta olen jo oppinut olevani siihen täysin kykenemätön. Rakkaus on oman autonomian luovuttamista toiselle, se on heikkoutta ja minua ei ole luotu heikoksi tai jonkun seuraajaksi. Puhun siis tietenkin romanttisesta rakkaudesta, sillä olen nähnyt, miten muunlainen rakkaus useammin vahvistaa ja tukee. Rakkaus kahden olennon välillä taas... on sotkuista ja jättää jälkeensä useammin ruumiita ja särkyneitä sydämiä kuin autuutta. Rakkautta ei ole tarkoitettu minulle, ei kenellekään kuolemattomalle. Sillä jos meidän pitäisi rakastaa koko elämämme, rakkautta tarvittaisiin enemmän kuin kenelläkään on.
- Tappaminen. Vihaan ja rakastan sitä yhtä aikaa, sillä se tunne, kun saa hallita toisen elämän yli, on yhtä aikaa voimauttava ja pelottava. Elämäni on täynnä tappamista ja niin suuri osa siitä on turhaa, että usein on vaikea muistaa tilanteita, jolloi tappaminen on saanut aikaan enemmän hyvää kuin pahaa. Vaikka soturin ja metsästäjän tie onkin elämäni tie, se ei tarkoita että minun täytyy alistua siihen täysin.
- Heikkous. Kuka tahtoisi olla heikko, kun voi roihuta kuin metsäpalo ja jättää jälkeensä silkkaa tuhoa ja tuhkaa?
- Kärsivällisyys. En tajua, miten kuolevaiset jaksavat viettää niin paljon lyhyestä ajastaan kärsivällisesti odottaen, sillä minä en itsekään siihen kykene. Tuli ei seiso paikoillaan, eikä minuakaan ole luotu sitä varten.
- Tulevaisuus ja menneisyys. Kuolemattomuus menee täysin pilalle, jos keskittyy liiaksi ajattelemaan sitä mikä on mennyt ja mikä on vielä tulossa. Sillä aina on tulossa jotakin, ja aina on vain enemmän asioita, jotka eivät enää palaa. Elämä on vain tässä hetkessä, tällä hengenvedolla - mitä syytä on siis miettiä mitään muuta?
- Kipu - sitä voi kestää paljonkin, mutta siitä on niin vaikea pitää. Eikä se varmaan ole sen tarkoituskaan.
- Hyvästit. On niin vaikea katsoa, kun joku sanoo: "Minä lähden," ja kääntää selkänsä ja askelensa pois - vapaaehtoisesti.
11.8.2018
Amy ja Rory olivat päättäneet pitää unelmahäät - täysin DIY, unelmapaikka, täydelliset koristeet ja vieraat, paljon kuvia joita kuka tahansa kadehtisi vielä vuosienkin päästä.
Hääsuunnittelijan apua ei voinut tietenkään harkita. Amy tiesi varmaksi, että suunnittelijoitten visiot olisivat aivan liian vaatimattomia heidän tarpeisiinsa, eikä hän halunnut jakaa kunniaa omista ideoistaan kenenkään kanssa. Amyllahan oli vaikka kuinka paljon omia suunnitelmia; ei hän antaisi kenenkään muun kopioida ja toteuttaa niitä, saatikka maksaa siitä PALKKAA. Amy ja Rory tiesivät, että häiden järjestäminen kahdestaan olisi raskasta, mutta ainakin kaikki menisi juuri heidän mielensä mukaan.
Kaikkein ensimmäinen asia oli löytää täydellinen vihkipaikka. Paikka, jossa melkein kuka tahansa saattaisi juhlia häitään ei tullut tietenkään kyseeseen. Amy halusi pitää häät rannalla, mahdollisesti Neitsytsaarilla tai jollain tunnelmallisella kreikan saarella. Vieraat saisivat tietenkin maksaa matkalippunsa itse, sillä eihän hän halunnut häihinsä ketään niin köyhää, ettei olisi varaa edes lentolippuihin - ilmestyisi paikalle vielä käytetyssä puvussa! Rory taas googletti hienoimpia eurooppalaisia linnoja ja soitteli kymmeniä puheluita tarjoten huomattavia summia linnojen asukkaille, jotta saisi suostuteltua heidät lainaamaan linnaansa. Häntä turhautti se nihkeys, jolla ihmiset suhtautuivat oman sukulinnansa vuokraamiseen. Jotkut ottivat jopa niin nokkiinsa, että sanoivat kuuluvanssa vanhaan ja arvokkaaseen sukuun, joka ei ikäpäivänä vuokraisi linnaansa pois rahasta. Roger ei ymmärtänyt, mikä hänen tarjouksessaan muka oikein mätti.
Kumpikaan osapuoli ei tietenkään ollut maininnut toiselle etsivänsä paikkaa - he olettivat, että jossain vaiheessa oli puhuttu siitä, että he itse päättäisivät hääpaikasta, kun taas toinen setvisi sillä aikaa muita asioita. Tilanteesta olisi voinut kehkeytyä epämukava, ellei Rory olisi löytänyt viimeinkin paikkaa ensiksi ja näytettyään Amylle liudan kuvia satumaisesta linnasta, Amy suostui suunitelmaan. Hän tosin painoi tapauksen visusti mieleensä, sillä tapausta saattaisi käyttää vielä johonkin tarkoitukseen.
Pariskunnan puvustus oli ehdottomasti Amyn kontolla - Rorykin myönsi sen, että Amylla oli ehdottoman tarkka muotimaku. Hän kävi koko maan häävaatekauppojen kimppuun suorastaan raa'alla voimalla ja aiheutti painajaisia vielä vuosikausiksi joillekin suunnittelijoista ja omistajista. Lopulta hän päätyi ostamaan pari vaihtoehtoista pukua itselleen muokattavaksi vielä hieman jälkeenpäin, ja Rorylle hän valitsi asun, jonka oli epäilemättä varastanut itseltään Prinssi Uljaalta - mutta se toi Roryn vahvat hartiat oikein mukavasti esiin.
Joka ikinen yksityiskohta häitten valmisteluissa viilattiin viimeiseen asti. Rory jopa tilasi raaka-aineet ruokiin luotettavilta valmistajilta, sillä mitä järkeä oli olla kymmenen erilaista täytekkakkua, jos niitten ainekset olivat supermarketista? Amy taas oli keskittynyt täysin kukkien ja koristelun valintaan. Kukkien tuli olla samaan aikaan suloisia ja elegantteja, muttei liian elegantteja. Lisäksi niitten merkitys kukkien kielellä tuli ilmaista ylhäisyyttä, varakkuutta ja muita hyveitä, joita pariskunnalla oli. Rory kyllä yritti tupata koristelussa aina välillä mukaan omin ideoin, mutta Amy hymyili hänelle aina leveästi, juuri sitä hymyä joka ei ulottunut silmiin ja sanoi Roryn ideoita kultaisiksi, mutta että ne kelpasivat säästettäväksi mieluummin hopeahääpäivään, koska ne eivät sopisi nyt juhlan teemaan.
Rory tarkisti linnan julkisivun ja puutarhan kunnon, ja siihen ehdottoman pettyneenä hän tilasi paikalle lauman puutarhureita ja siistijöitä, joita hän komenteli pitkin pihamaata kuin omaa yksityistä armeijaansa. Hän päätti vakaasti vähentää siivouskulut linnan vuokrasta, sillä vaikka paikassa oli eleganssia ja vanhahtavuutta, pihalaattojen välissä kasvoi ruohoa! Pöyristyttävää!
Kutsut lähtivät jo kolme kuukautta ennen häitä, jotta vierailla olisi aikaa lähettää Amylle kuva omasta asuvalinnastaan ja (useimmissa tapauksissa) aikaa muuttaa se joksikin paremmaksi vaihtoehdoksi, joka oli Amyn mielestä sopivampi. Amy ei nähnyt toiminnassaan mitään väärää; miten muuten juhliin saataisi täydellinen väritunnelma, joka täydentäisi koristeluja ja hääparin asuja? Täydellisiä Häitä varten KAIKEN tuli olla täydellistä ja vieraathan olivat etuoikeutettuja, että saivat osallistua. Mitä siitä, jos heidän sitä varten tarvitsi ostaa hiukan kalliimpi asu hyvämaineisilta suunnittelijoilta, sehän vain merkitsi, että vieraat saisivat olla vain tiiviimmin osa Amyn ja Roryn elämän tärkeintä juhlaa.
(Amy tosin oli varannut aikaa vielä ennen kirkkoa, jotta vieraat saisivat poiketa stylistillä ja heidän meikkinsä ja kampauksensa saataisiin ojennukseen. Niin paljon hän ei luottanut sukulaisiinsa ja ystäviinsä, että he osaisivat järjestää ne itse.)
Häät alkoivat jo lähestyä, kun Amy ja Rory viimein kääntyivätkin viimeiseen hiomisen kohteeseen - partnereihinsa. Amy katsoi Rorya ja mietti, näyttikö hänen kihlattunsa oikeasti kerryttäneen pari kiloa sen jälkeen, kun hänen asuaan oli sovitettu? Hän ehdotti Rorylle, että tämä voisi käydä vielä ennen häitä tehokurssin personal trainerinsa kanssa, jotta hän olisi parhaimmillaan juuri häitten aikaan. Rory myöntyi auliisti ja muistutti Amylle varanneensa tälle häitä edeltävällä viikolla session kauneushoitolaan, jotta hänen kenties järjestelystressistä kärsineet hiuksensa ja ihonsa saataisiin kuntoon. Amy nauroi muistutukselle, mutta naurussa oli hiukan kylmä alavire.
Vaikka kumpikin osapuoli manaili mielessään toista, he tiesivät sopivansa oikein hyvin tosilleen. Molemmat olivat rikkaita, molemmat pitivät golfista ja kaikkein tärkeintä - he halusivat täydellisen häät ja elämän.
Ja sen he todellakin saisivat.
Hääsuunnittelijan apua ei voinut tietenkään harkita. Amy tiesi varmaksi, että suunnittelijoitten visiot olisivat aivan liian vaatimattomia heidän tarpeisiinsa, eikä hän halunnut jakaa kunniaa omista ideoistaan kenenkään kanssa. Amyllahan oli vaikka kuinka paljon omia suunnitelmia; ei hän antaisi kenenkään muun kopioida ja toteuttaa niitä, saatikka maksaa siitä PALKKAA. Amy ja Rory tiesivät, että häiden järjestäminen kahdestaan olisi raskasta, mutta ainakin kaikki menisi juuri heidän mielensä mukaan.
Kaikkein ensimmäinen asia oli löytää täydellinen vihkipaikka. Paikka, jossa melkein kuka tahansa saattaisi juhlia häitään ei tullut tietenkään kyseeseen. Amy halusi pitää häät rannalla, mahdollisesti Neitsytsaarilla tai jollain tunnelmallisella kreikan saarella. Vieraat saisivat tietenkin maksaa matkalippunsa itse, sillä eihän hän halunnut häihinsä ketään niin köyhää, ettei olisi varaa edes lentolippuihin - ilmestyisi paikalle vielä käytetyssä puvussa! Rory taas googletti hienoimpia eurooppalaisia linnoja ja soitteli kymmeniä puheluita tarjoten huomattavia summia linnojen asukkaille, jotta saisi suostuteltua heidät lainaamaan linnaansa. Häntä turhautti se nihkeys, jolla ihmiset suhtautuivat oman sukulinnansa vuokraamiseen. Jotkut ottivat jopa niin nokkiinsa, että sanoivat kuuluvanssa vanhaan ja arvokkaaseen sukuun, joka ei ikäpäivänä vuokraisi linnaansa pois rahasta. Roger ei ymmärtänyt, mikä hänen tarjouksessaan muka oikein mätti.
Kumpikaan osapuoli ei tietenkään ollut maininnut toiselle etsivänsä paikkaa - he olettivat, että jossain vaiheessa oli puhuttu siitä, että he itse päättäisivät hääpaikasta, kun taas toinen setvisi sillä aikaa muita asioita. Tilanteesta olisi voinut kehkeytyä epämukava, ellei Rory olisi löytänyt viimeinkin paikkaa ensiksi ja näytettyään Amylle liudan kuvia satumaisesta linnasta, Amy suostui suunitelmaan. Hän tosin painoi tapauksen visusti mieleensä, sillä tapausta saattaisi käyttää vielä johonkin tarkoitukseen.
Pariskunnan puvustus oli ehdottomasti Amyn kontolla - Rorykin myönsi sen, että Amylla oli ehdottoman tarkka muotimaku. Hän kävi koko maan häävaatekauppojen kimppuun suorastaan raa'alla voimalla ja aiheutti painajaisia vielä vuosikausiksi joillekin suunnittelijoista ja omistajista. Lopulta hän päätyi ostamaan pari vaihtoehtoista pukua itselleen muokattavaksi vielä hieman jälkeenpäin, ja Rorylle hän valitsi asun, jonka oli epäilemättä varastanut itseltään Prinssi Uljaalta - mutta se toi Roryn vahvat hartiat oikein mukavasti esiin.
Joka ikinen yksityiskohta häitten valmisteluissa viilattiin viimeiseen asti. Rory jopa tilasi raaka-aineet ruokiin luotettavilta valmistajilta, sillä mitä järkeä oli olla kymmenen erilaista täytekkakkua, jos niitten ainekset olivat supermarketista? Amy taas oli keskittynyt täysin kukkien ja koristelun valintaan. Kukkien tuli olla samaan aikaan suloisia ja elegantteja, muttei liian elegantteja. Lisäksi niitten merkitys kukkien kielellä tuli ilmaista ylhäisyyttä, varakkuutta ja muita hyveitä, joita pariskunnalla oli. Rory kyllä yritti tupata koristelussa aina välillä mukaan omin ideoin, mutta Amy hymyili hänelle aina leveästi, juuri sitä hymyä joka ei ulottunut silmiin ja sanoi Roryn ideoita kultaisiksi, mutta että ne kelpasivat säästettäväksi mieluummin hopeahääpäivään, koska ne eivät sopisi nyt juhlan teemaan.
Rory tarkisti linnan julkisivun ja puutarhan kunnon, ja siihen ehdottoman pettyneenä hän tilasi paikalle lauman puutarhureita ja siistijöitä, joita hän komenteli pitkin pihamaata kuin omaa yksityistä armeijaansa. Hän päätti vakaasti vähentää siivouskulut linnan vuokrasta, sillä vaikka paikassa oli eleganssia ja vanhahtavuutta, pihalaattojen välissä kasvoi ruohoa! Pöyristyttävää!
Kutsut lähtivät jo kolme kuukautta ennen häitä, jotta vierailla olisi aikaa lähettää Amylle kuva omasta asuvalinnastaan ja (useimmissa tapauksissa) aikaa muuttaa se joksikin paremmaksi vaihtoehdoksi, joka oli Amyn mielestä sopivampi. Amy ei nähnyt toiminnassaan mitään väärää; miten muuten juhliin saataisi täydellinen väritunnelma, joka täydentäisi koristeluja ja hääparin asuja? Täydellisiä Häitä varten KAIKEN tuli olla täydellistä ja vieraathan olivat etuoikeutettuja, että saivat osallistua. Mitä siitä, jos heidän sitä varten tarvitsi ostaa hiukan kalliimpi asu hyvämaineisilta suunnittelijoilta, sehän vain merkitsi, että vieraat saisivat olla vain tiiviimmin osa Amyn ja Roryn elämän tärkeintä juhlaa.
(Amy tosin oli varannut aikaa vielä ennen kirkkoa, jotta vieraat saisivat poiketa stylistillä ja heidän meikkinsä ja kampauksensa saataisiin ojennukseen. Niin paljon hän ei luottanut sukulaisiinsa ja ystäviinsä, että he osaisivat järjestää ne itse.)
Häät alkoivat jo lähestyä, kun Amy ja Rory viimein kääntyivätkin viimeiseen hiomisen kohteeseen - partnereihinsa. Amy katsoi Rorya ja mietti, näyttikö hänen kihlattunsa oikeasti kerryttäneen pari kiloa sen jälkeen, kun hänen asuaan oli sovitettu? Hän ehdotti Rorylle, että tämä voisi käydä vielä ennen häitä tehokurssin personal trainerinsa kanssa, jotta hän olisi parhaimmillaan juuri häitten aikaan. Rory myöntyi auliisti ja muistutti Amylle varanneensa tälle häitä edeltävällä viikolla session kauneushoitolaan, jotta hänen kenties järjestelystressistä kärsineet hiuksensa ja ihonsa saataisiin kuntoon. Amy nauroi muistutukselle, mutta naurussa oli hiukan kylmä alavire.
Vaikka kumpikin osapuoli manaili mielessään toista, he tiesivät sopivansa oikein hyvin tosilleen. Molemmat olivat rikkaita, molemmat pitivät golfista ja kaikkein tärkeintä - he halusivat täydellisen häät ja elämän.
Ja sen he todellakin saisivat.
13.8.2018
Kuka voi olla virhe jo syntyessään?
Kenen koko kohtalo määrittyy jo sinä hetkenä
kun höyhenenkevyt lapsi nostetaan äitinsä rinnalle
- vaikka äiti kääntäisikin päänsä pois ja itkisi.
Kenet voi jättää yksin vain sen takia,
että hän on mikä on?
Eivät minun virheeni ole rutto
ei kukaan ole kaiken pahan aiheuttaja tai ansaitsija.
Välttelevätkö ihmiset toisiaan sen takia,
etteivät halua nähdä peilistä omia kasvojaan,
omia virheitään.
Kuka edes sanoo:
"Tämä on virhe ja tämä ei,"
keneltä nuo sanat on kuultu?
Sillä minä en ole kuullut niitä,
enkä niitä suostu uskomaan -
en jos kuulen sen teidän huuliltanne
sillä näen terävät hampaat pehmeitten huulien takana.
Vaikka sormeni ovat mustat mullasta,
ne ovat hellemmät kuin teidän.
Vaikka kasvoni on tehty eri mallilla
en kuitenkaan ole peittänyt niitä naamiolla kuten te.
Vaikka siipeni ovat repaleiset
lennän niillä kauemmaksi kuin kukaan teistä.
En suostu olemaan teidän virheenne
en suostu kantamaan teidän syntejänne,
sillä jos kantaisitte ne itse
huomaisitte myös miten niitten taakan alta pääsee.
Kenen koko kohtalo määrittyy jo sinä hetkenä
kun höyhenenkevyt lapsi nostetaan äitinsä rinnalle
- vaikka äiti kääntäisikin päänsä pois ja itkisi.
Kenet voi jättää yksin vain sen takia,
että hän on mikä on?
Eivät minun virheeni ole rutto
ei kukaan ole kaiken pahan aiheuttaja tai ansaitsija.
Välttelevätkö ihmiset toisiaan sen takia,
etteivät halua nähdä peilistä omia kasvojaan,
omia virheitään.
Kuka edes sanoo:
"Tämä on virhe ja tämä ei,"
keneltä nuo sanat on kuultu?
Sillä minä en ole kuullut niitä,
enkä niitä suostu uskomaan -
en jos kuulen sen teidän huuliltanne
sillä näen terävät hampaat pehmeitten huulien takana.
Vaikka sormeni ovat mustat mullasta,
ne ovat hellemmät kuin teidän.
Vaikka kasvoni on tehty eri mallilla
en kuitenkaan ole peittänyt niitä naamiolla kuten te.
Vaikka siipeni ovat repaleiset
lennän niillä kauemmaksi kuin kukaan teistä.
En suostu olemaan teidän virheenne
en suostu kantamaan teidän syntejänne,
sillä jos kantaisitte ne itse
huomaisitte myös miten niitten taakan alta pääsee.
15.8.2018
Koska dhbfuin kansan maat ovat niin pohjoisessa, että aurinko ei kesäisin laske moneen kuukauteen ja talvisin on yhtä kauan poissa, heillä on siitä runsaasti tarinoita, joita kertoa monien talvella järjestettävien juhlien aikana - sillä dhbfuille vähäluminen talvi on paras ajankohta järjestää häitä, kastajaisia, sukujuhlia ja muita toimituksia.
Auringosta kertovat myytit ja tarinat vaihtelevat suurestikin riippuen siitä, missä niitä kerrotaan - mutta yksi asia on aina sama. Aurinko on suuri jumalatar Bhaghha, joka matkaa taivaalla ajaen takaa sutta, joka varasti hänen nuorimmaisensa ja kantaa tämän kuukehtoa hampaissaan.
Koska Bhaghha on dhbfuin-kansan oma jumalatar, heille auringonpimennys on aina hyvin uhkaava enne. Sen aikana kaikki piiloutuvat omiin koteihinsa ja laulavat rukouslauluja, jotta jumalatar tulisi taas esiin vahvempana kuin koskaan ennen. Sillä kaikkihan sen tietävät, että auringonpimennyksen aikaan musta susi päästää pahat henkensä valloilleen, ja ne kulkevat ihmisten joukossa aiheuttaen sairautta ja eripuraa ympärilleen.
Jotkut kertovat, että aina auringonpimennyksen aikana Bhaggha sammuttaa jumalallisen loisteensa, sillä hän piiloutuu isältään tai vaarallisilta nimettömiltä jumalilta, jotka kulkevat ohitse - sillä hän tietää, että kuka tahansa haluaisi hänen lapsensa omakseen ja hallita sitä voimaa, joka on Bhagghan lapsella, joka ei ole vielä astunut maan päällä askeltakaan. Sillä kaikki ihmiset, eläimet, linnut ja muut taivaan alla elävät olennot olivat kerran Bhagghan lapsia, jotka hän muovasi ja laski alas maailmaan toinen toistaan kauniimpina ja kauheampina, eikä kukaan nyt tiedä, mitä olisi tullut tuosta viimeisestä lapsesta.
Toiset taas sanovat, että Bhagghalla on salainen rakastaja, jota hän tapaa auringonpimennyksen aikaan. Joka auringonpimennyksen aikaan he kohtaavat, mutta lastaan niin kovasti surressaan Bhaggha tietää, ettei kykene saamaan uutta lasta ennen kuin on saanut varastetun lapsensa takaisin, ja siksi rakastaja lähtee aina pettyneenä pois Bhaggan luota. Ne dhbfuit, jotka näin uskovat, pitävät auringonpimennystä suurena surun aiheena ja toivovat, että Bhaggha viimeinkin lakkaisi käännyttämästä rakastajasa pois ja päästäisi surustaan - mutta se on vain toivoa, ei todellisuutta.
On myös tarinoita, jotka kertovat, että loppumaton ajojahti uuvuttaa Bhaghaa, ja hän vanhenee aina hyvin nopeasti. Sitten, kun Bhaggha alkaa olla jo niin vanha, etteivät hänen jalkansa enää kestä juosta, hänen täytyy pysähtyä ja syntyä uudestaan, joten tuona pimeänä hetkenä koko maailman on ilman jumalatarta, ja siksi mustan suden valta on niin voimallinen. Mutta aina pimennyksen jälkeen Bhaggha on taas nuori ja voimallinen ja saa sutta kiinni niin, että melkein koskee sen yönpimeään häntätupsuun ja kuulee vauvansa itkun.
Voi olla, että mikään näistä tarinoista ei ole tosi, tai että ne kaikki ovat. Mutta kaikesta välittämättä Bhaggha kulkee reittiään taivaalla ja ehkä vielä joskus, viimeinkin, iskee mustan suden alas taivaalta ja saa tuntea rakkaan lapsensa taas käsivarsillaan.
Auringosta kertovat myytit ja tarinat vaihtelevat suurestikin riippuen siitä, missä niitä kerrotaan - mutta yksi asia on aina sama. Aurinko on suuri jumalatar Bhaghha, joka matkaa taivaalla ajaen takaa sutta, joka varasti hänen nuorimmaisensa ja kantaa tämän kuukehtoa hampaissaan.
Koska Bhaghha on dhbfuin-kansan oma jumalatar, heille auringonpimennys on aina hyvin uhkaava enne. Sen aikana kaikki piiloutuvat omiin koteihinsa ja laulavat rukouslauluja, jotta jumalatar tulisi taas esiin vahvempana kuin koskaan ennen. Sillä kaikkihan sen tietävät, että auringonpimennyksen aikaan musta susi päästää pahat henkensä valloilleen, ja ne kulkevat ihmisten joukossa aiheuttaen sairautta ja eripuraa ympärilleen.
Jotkut kertovat, että aina auringonpimennyksen aikana Bhaggha sammuttaa jumalallisen loisteensa, sillä hän piiloutuu isältään tai vaarallisilta nimettömiltä jumalilta, jotka kulkevat ohitse - sillä hän tietää, että kuka tahansa haluaisi hänen lapsensa omakseen ja hallita sitä voimaa, joka on Bhagghan lapsella, joka ei ole vielä astunut maan päällä askeltakaan. Sillä kaikki ihmiset, eläimet, linnut ja muut taivaan alla elävät olennot olivat kerran Bhagghan lapsia, jotka hän muovasi ja laski alas maailmaan toinen toistaan kauniimpina ja kauheampina, eikä kukaan nyt tiedä, mitä olisi tullut tuosta viimeisestä lapsesta.
Toiset taas sanovat, että Bhagghalla on salainen rakastaja, jota hän tapaa auringonpimennyksen aikaan. Joka auringonpimennyksen aikaan he kohtaavat, mutta lastaan niin kovasti surressaan Bhaggha tietää, ettei kykene saamaan uutta lasta ennen kuin on saanut varastetun lapsensa takaisin, ja siksi rakastaja lähtee aina pettyneenä pois Bhaggan luota. Ne dhbfuit, jotka näin uskovat, pitävät auringonpimennystä suurena surun aiheena ja toivovat, että Bhaggha viimeinkin lakkaisi käännyttämästä rakastajasa pois ja päästäisi surustaan - mutta se on vain toivoa, ei todellisuutta.
On myös tarinoita, jotka kertovat, että loppumaton ajojahti uuvuttaa Bhaghaa, ja hän vanhenee aina hyvin nopeasti. Sitten, kun Bhaggha alkaa olla jo niin vanha, etteivät hänen jalkansa enää kestä juosta, hänen täytyy pysähtyä ja syntyä uudestaan, joten tuona pimeänä hetkenä koko maailman on ilman jumalatarta, ja siksi mustan suden valta on niin voimallinen. Mutta aina pimennyksen jälkeen Bhaggha on taas nuori ja voimallinen ja saa sutta kiinni niin, että melkein koskee sen yönpimeään häntätupsuun ja kuulee vauvansa itkun.
Voi olla, että mikään näistä tarinoista ei ole tosi, tai että ne kaikki ovat. Mutta kaikesta välittämättä Bhaggha kulkee reittiään taivaalla ja ehkä vielä joskus, viimeinkin, iskee mustan suden alas taivaalta ja saa tuntea rakkaan lapsensa taas käsivarsillaan.
17.8.2018
Hänen käsivartensa ovat täynnä luikertelevia käärmeitä. Ne näyttävät liukuvan hänen vaalealla ihollaan, kuin näkymättömät kahleet, joilla hän on sitonut itsensä. Ne mustuttavat häntä hiuksista, jotka hänellä olivat kerran.
Hänen kämmenselissään on silmät - avonaiset ja häikäisevän vihreät. Ne katsovat hänen ihostaan kuin kykenisivät vieläkin kivettämään. Ja ehkä jos hän nostaisi kätensä ylös olemattomien silmiensä kohdalle, hän vielä kykenisi siihen.
Hänen kaulallaan on kämmenen ääriviivat, muistona kosketuksesta, jonka hän muistaa vielä tänäkin päivänä yhtä kirkkaasti kuin vuosituhansia sitten. Jälki muistuttaa häntä siitä, mikä oli totta ja mikä on vain ihmisten puhetta. Sillä tarinat eivät aina vastaa totuutta.
Hän haluaisi ihonsa täyteen muistoja: suomuja, kynsiä, teräviä hampaita, yksinäisyyttä, kaipausta, sanoja... Jotta hän ei enää ikinä kääntäisi selkäänsä sille, miksi hän syntyi ja mitä hänestä tuli. Jotta ihmiset katsoisivat häneen ja muistaisivat. Kääntäkää katseenne ja polvistukaa Medusan, kivikatseisen hirviön edessä.
Hänen kämmenselissään on silmät - avonaiset ja häikäisevän vihreät. Ne katsovat hänen ihostaan kuin kykenisivät vieläkin kivettämään. Ja ehkä jos hän nostaisi kätensä ylös olemattomien silmiensä kohdalle, hän vielä kykenisi siihen.
Hänen kaulallaan on kämmenen ääriviivat, muistona kosketuksesta, jonka hän muistaa vielä tänäkin päivänä yhtä kirkkaasti kuin vuosituhansia sitten. Jälki muistuttaa häntä siitä, mikä oli totta ja mikä on vain ihmisten puhetta. Sillä tarinat eivät aina vastaa totuutta.
Hän haluaisi ihonsa täyteen muistoja: suomuja, kynsiä, teräviä hampaita, yksinäisyyttä, kaipausta, sanoja... Jotta hän ei enää ikinä kääntäisi selkäänsä sille, miksi hän syntyi ja mitä hänestä tuli. Jotta ihmiset katsoisivat häneen ja muistaisivat. Kääntäkää katseenne ja polvistukaa Medusan, kivikatseisen hirviön edessä.
20.8.2018
Tervehdys, sinä joka vastaannotat tämän viestin tässä pullossa.
Minä olen yksin. Vielä viime yönä talo oli täynnä liikkeitä ja ääniä. Nyt ainoat äänet, jotka kuulen ovat meri ja ne, jotka kuulen päässäni. Kirjoitan siksi kaiken tähän paperille, jotta saisin ne pois sisältäni.
En tule ikinä jäämään kiinni siitä, mitä tein. Ehkä, kun avaat tämän pullon ja saat selville totuuden, teostani on kulunut kenties jo sata vuotta, kenties vain pari viikkoa. Mutta sekin on silti liian myöhäistä. Heistä ei ole enää mitään jäljellä, eikä pian ole minustakaan.
Täällä meren keskellä on niin yksinäistä. Ehkä viidenkymmenen tai viidensadan vuoden päästä veden pinta laskee, ja ympärilleni kohoaa ensiksi kareja ja sitten pieniä saaria, mutta nyt ympärilläni on vain merta. Olen viettänyt lukemattomia päiviä katsomalla noita rannattomia horisontteja, odottaen - en tiedä mitä - kunnes tajusin, että odottaminen on täysin turhaa.
Minulla on ollut aikaa täydellistää suunnitelmani - olenhan ollut tällä saarella jo viisi kesää. Tunnen tämän saaren joka ikisen kiven ja kannonkolon, niin kauan aikaa minulla on ollut kulkea täällä. Niin kauan aikaa minulla on ollut keskustella merilintujen ja itseni kanssa, kunnes lopulta tulin parhaimpaan mahdolliseen suunnitelmaan. Mutta silloin kun he tulivat takaisin; silloin ei saanut puhua. Ei itselleen eikä heillekään. Jos hölöttäisin, he sanoivat, he eivät jättäisi minulle niin paljon ruokaa kuin tarvitsisin. On ikävää nähdä nälkää, tiedän sen. Kerran, kun he olivat poissa kauemmin kuin oli odotettua, sain saaliiksi lokin. Se laskeutui kivelle lähelleni ja minä loikkasin sen kimppuun. Murskasin sen kallon nyrkilläni ja vuodatin tuoretta verta suoraan suuhuni. Mutta ei lokista paljon ruokaa ollut. Jokaisen suupalan takana on taas hetki nälkää.
Minä päätin, että juuri nyt on paras aika toteuttaa suunnitelmani. Sillä on nähkääs sadonkorjuu, ja saaren keskellä oleva omenapuun oksat nuokkuvat omenoista. Halusin olla vain ystävällinen, kun leivoin jäljellä olevista jauhoista heille omenapiirakkaa. Mutta he eivät tajunneet katsoa vajan taa, ennen kuin kävivät piirakan kimppuun. Jos he olisivat niin tehneet, olisivat he saattaneet nähdä kaikki ne omenat, joita en jaksanut laittaa piirakkaan. Joista koversin sisuksen ja keräsin talteen nuo arvokkaat, ruskeat siemenet. Siemenet, jotka murskasin huolella jauhojen ja kanelin joukkoon, jotta niitten kirpeämpää makua ei huomaisi.
En ollut varma, kuinka suuri annos olisi tarpeeksi aikuiselle miehelle, saatika useammalle. Joten koversin ja koversin ja murskasin ja murskasin niitä niin paljon, että minun oli lopulta pakko lopettaa, ettei juontani huomattaisi. Onneksi se määrä syanidia oli ilmeisesti tarpeeksi. En tiedä mitä minulle olisi tapahtunut, kun he tajusivat mitä oli tapahtumassa, mutta he kaatuivat kyvyttöminä lattialle jo ennen kuin ehtivät ovelle. Kaikki oli pian ohi, eivätkä he enää päässeet ylös. Siinä tapauksessa, että he olisivat siinä onnistuneet... tiesin, missä he säilyttävät kirvestä, jonka tuovat aina mukanaan hakatakseen polttopuita.
Meri kutsuu minua. Lukija, en tiedä mitä tekisin. Heidän veneensä on laiturissa, täynnään heidän saalistaan, polttoainetta ja ruokaa. Mutta toisaalta, en tiedä missäpäin on ranta. En tiedä mikä minua vastarannalla odottaisi. Meri on paljon lähempänä kuin tuntematon maa.
Ilmassa on yhä paljon savun katkua. Olen pitänyt roviota yllä jo kaksi päivää. Olen heittänyt sinne kaiken, minkä kykenin saamaan irti - pensaat ja puut, omenapuun, sängyn, kirjat. Kaiken tuon tuhkan seasta ei heidän jäännöksiään varmasti voi enää löytää.
Mutta nyt minun täytyy mennä. On aika pakata viimeisetkin tavarat ja suunnata kohti merta - tavalla tai toisella. Sinetöin tähän pulloon totuuden, jotta se ei minun mentyäni katoaisi.
Pidä siitä huoli - nyt se on sinulla.
Minä olen yksin. Vielä viime yönä talo oli täynnä liikkeitä ja ääniä. Nyt ainoat äänet, jotka kuulen ovat meri ja ne, jotka kuulen päässäni. Kirjoitan siksi kaiken tähän paperille, jotta saisin ne pois sisältäni.
En tule ikinä jäämään kiinni siitä, mitä tein. Ehkä, kun avaat tämän pullon ja saat selville totuuden, teostani on kulunut kenties jo sata vuotta, kenties vain pari viikkoa. Mutta sekin on silti liian myöhäistä. Heistä ei ole enää mitään jäljellä, eikä pian ole minustakaan.
Täällä meren keskellä on niin yksinäistä. Ehkä viidenkymmenen tai viidensadan vuoden päästä veden pinta laskee, ja ympärilleni kohoaa ensiksi kareja ja sitten pieniä saaria, mutta nyt ympärilläni on vain merta. Olen viettänyt lukemattomia päiviä katsomalla noita rannattomia horisontteja, odottaen - en tiedä mitä - kunnes tajusin, että odottaminen on täysin turhaa.
Minulla on ollut aikaa täydellistää suunnitelmani - olenhan ollut tällä saarella jo viisi kesää. Tunnen tämän saaren joka ikisen kiven ja kannonkolon, niin kauan aikaa minulla on ollut kulkea täällä. Niin kauan aikaa minulla on ollut keskustella merilintujen ja itseni kanssa, kunnes lopulta tulin parhaimpaan mahdolliseen suunnitelmaan. Mutta silloin kun he tulivat takaisin; silloin ei saanut puhua. Ei itselleen eikä heillekään. Jos hölöttäisin, he sanoivat, he eivät jättäisi minulle niin paljon ruokaa kuin tarvitsisin. On ikävää nähdä nälkää, tiedän sen. Kerran, kun he olivat poissa kauemmin kuin oli odotettua, sain saaliiksi lokin. Se laskeutui kivelle lähelleni ja minä loikkasin sen kimppuun. Murskasin sen kallon nyrkilläni ja vuodatin tuoretta verta suoraan suuhuni. Mutta ei lokista paljon ruokaa ollut. Jokaisen suupalan takana on taas hetki nälkää.
Minä päätin, että juuri nyt on paras aika toteuttaa suunnitelmani. Sillä on nähkääs sadonkorjuu, ja saaren keskellä oleva omenapuun oksat nuokkuvat omenoista. Halusin olla vain ystävällinen, kun leivoin jäljellä olevista jauhoista heille omenapiirakkaa. Mutta he eivät tajunneet katsoa vajan taa, ennen kuin kävivät piirakan kimppuun. Jos he olisivat niin tehneet, olisivat he saattaneet nähdä kaikki ne omenat, joita en jaksanut laittaa piirakkaan. Joista koversin sisuksen ja keräsin talteen nuo arvokkaat, ruskeat siemenet. Siemenet, jotka murskasin huolella jauhojen ja kanelin joukkoon, jotta niitten kirpeämpää makua ei huomaisi.
En ollut varma, kuinka suuri annos olisi tarpeeksi aikuiselle miehelle, saatika useammalle. Joten koversin ja koversin ja murskasin ja murskasin niitä niin paljon, että minun oli lopulta pakko lopettaa, ettei juontani huomattaisi. Onneksi se määrä syanidia oli ilmeisesti tarpeeksi. En tiedä mitä minulle olisi tapahtunut, kun he tajusivat mitä oli tapahtumassa, mutta he kaatuivat kyvyttöminä lattialle jo ennen kuin ehtivät ovelle. Kaikki oli pian ohi, eivätkä he enää päässeet ylös. Siinä tapauksessa, että he olisivat siinä onnistuneet... tiesin, missä he säilyttävät kirvestä, jonka tuovat aina mukanaan hakatakseen polttopuita.
Meri kutsuu minua. Lukija, en tiedä mitä tekisin. Heidän veneensä on laiturissa, täynnään heidän saalistaan, polttoainetta ja ruokaa. Mutta toisaalta, en tiedä missäpäin on ranta. En tiedä mikä minua vastarannalla odottaisi. Meri on paljon lähempänä kuin tuntematon maa.
Ilmassa on yhä paljon savun katkua. Olen pitänyt roviota yllä jo kaksi päivää. Olen heittänyt sinne kaiken, minkä kykenin saamaan irti - pensaat ja puut, omenapuun, sängyn, kirjat. Kaiken tuon tuhkan seasta ei heidän jäännöksiään varmasti voi enää löytää.
Mutta nyt minun täytyy mennä. On aika pakata viimeisetkin tavarat ja suunnata kohti merta - tavalla tai toisella. Sinetöin tähän pulloon totuuden, jotta se ei minun mentyäni katoaisi.
Pidä siitä huoli - nyt se on sinulla.
21.8.2018
Kheira kesti 268 päivää, ennen kuin hän napsahti. 268 päivää Tutkimuslaitoksen autioissa selleissä, 268 päivää seurana vain omat, pakokauhuiset kuiskaukset ja seinien läpi kantautuvat tuskanparkaisut. 73 päivää pitempään, kuin kukaan muu ennen häntä.
Kheira oli ollut Tutkimuslaitoksen mielenkiintoisin asukas nuo 73 päivää. Mikä pidätteli häntä muuttumasta, vaikka hänellä oli siihen ilmiselvä taipumus? Mikä piti hänet tuolla harmaalla alueella muuttumisen ja kuoleman välillä, vaikka joka aamun sarastaessa häntä odotti uusi koetus, uusi kidutus? Kaikki etsivät vastausta, syynäsivät raportteja ja laskeskelivat kryptisiä lukemia yhä uudestaan ja uudestaan, mutta vastaukset kaikkeen näyttivät olevan Kheiralla - eikä hän paljastanut niitä kellekään.
Nuo 73 päivää olivat Kheiralle vielä pahempia, kuin kaikki sitä edeltävät. Joka päivä häntä tutkittiin yhä ankarammin ja epätoivoisemmin. Häntä hukutettiin ja piiskattiin, tökittiin täyteen piikkejä ja putkia, juotettiin vieraita liemiä, jotka saivat hänet näkemään näkyjä ja oksentamaan melkein sisukalunsa ulos - mutta yhä hän vain vajosi iltaisin uneen sellissään ja heräsi seuraavana päivänä - ehkei täysin valmiina, mutta ainakin tarpeeksi hyvässä kunnossa - kohtaamaan sille päivälle tarkoitetut koetukset. Lopulta tutkijat olivat jakautuneet mielipiteissään kahteen joukkoon; joko Kheirassa oli jotain vikaa, joka esti häntä muuttumasta kokonaan, tai sitten hänestä oli kehittymässä jotain ennenäkemätöntä. Jotain suurempaa kuin kenestäkään muusta ennen häntä. Jotain kenties vaarallisempaa.
Ja sitten, 268 päivän iltana jotakin tapahtui. 268 päivän iltana Kheira jätti lukematta ääneen nimiä, joita oli toistellut itselleen joka ikinen ilta ja aamu siinä kirotussa Tutkimuslaitoksessa. Nimiä, joitten takia hän oli siellä. Joitten takia hän TAHTOI olla siellä. 268 päivän iltana Kheira tajusi viimeinkin, ettei tunnelin päässä odottanut valoa tai toivoa.
Ja silloin se tapahtui. Napsahtaminen. Se oli kivuliasta, muttei kivuliaampaa kuin moni muu asia, jonka Kheira oli Tutkimuslaitoksessa kokenut. Vaikka se alkoi ensiksi pienenä väreilynä sisässä ja eteni sitten nopeasti kihinäksi, joka kuohui ihon alla niin, ettei mikään määrä raapimista olisi auttanut, se ei ollut pahinta tuskaa, jonka Kheira oli koskaan tuntenut. Mutta silti, jokainen joka ikinä on minkäänlaista kipua tuntenut, tietää että juuri sillä hetkellä millään ei ollut väliä. Ei ajalla tai menneillä kokemuksilla - napsahduksessa oli vain Kheira, loputon kohina ja tuska, joka ei tuntunut katoavan minnekään.
Mutta sitten se oli ohi. Ja kun Kheira avasi silmänsä, oli kuin hän olisi nähnyt maailman ensimmäistä kertaa kokonaan. Tutkijat olivat määritelleet napsahduksen hetkenä, jolloin muuttumiskykyisessä nuoressa jokin irtosi tai nyrjähti sijoiltaan, mutta Kheirasta tuntui, kuin jokin hänen sisässään olisi kliksahtanut takaisin paikoilleen. Eikä Kheira pelännyt enää. Hän tiesi mikä hän oli, hän tiesi mitä tehdä ja hän tiesi MITEN.
Sinä aamuna, joka olisi merkannut Kheiran 269:ttä päivää Tutkimuslaitoksessa, Kheira pääsi vapauteen Tutkimuslaitoksesta. Hän ei lähtenyt varkain, peläten ajojahtia. Hän ei lähtenyt samalla tavalla kuin oli tullut - yksinäisenä saaliina, joka tietää että edessä on vain epätoivoa. Hänen takanaan Tutkimuslaitos oli pelkkää tulta ja tuhkaa, kaikki hirviömäiset laitteet tuhansina palasina ja kaikki kirotut kahleet muodottomiksi muserrettuina. Kaikki hirviöt, jotka pukivat ylleen ihmisten kasvot palkkansa saaneina ja ansainneina. Portit taipuivat hänen edessään, näkymättömien voimien litistäminä. Sähkölangat räiskyivät kipinöitä pitkin aamuruskoista taivasta, kuin käärmeet joita on tartuttu hännästä ja jotka tietävät sisimmässään taistelun olevan ohi.
Kheiran ympärillä olivat kaikki muut. Kaikki samanlaiset, mutta silti erilaiset, kuin hän. Kidutetut lapsiraukat, joita oli kiusattu koko matkan napsahduksen rajoille asti ja joita sen jälkeen oli sorkittu ja tutkittu vain tutkimisen ilosta. Kaikki ongelmanuoret, joitten käyttömahdollisuudet näyttivät olevan rajattomat, mutta joita silti pelättiin ja suljettiin ikkunattomiin huoneisiin, joista he eivät voisi tehdä mitään, satuttaa ketään. Kaikki eksyneet sielut, joilta ei oltu kysytty, mitä he itse tahtoisivat, mitä he itse ajattelivat.
Mutta Kheiran ansiosta heillä oli nyt tilaisuus. Ja Kheira antaisi sen tilaisuuden heille. Hän antaisi tilaisuuden toimintaan kaikille. Ja hän tiesi, miksi hänen täytyisi tehdä niin. Hän tiesi MITEN.
Kheira oli ollut Tutkimuslaitoksen mielenkiintoisin asukas nuo 73 päivää. Mikä pidätteli häntä muuttumasta, vaikka hänellä oli siihen ilmiselvä taipumus? Mikä piti hänet tuolla harmaalla alueella muuttumisen ja kuoleman välillä, vaikka joka aamun sarastaessa häntä odotti uusi koetus, uusi kidutus? Kaikki etsivät vastausta, syynäsivät raportteja ja laskeskelivat kryptisiä lukemia yhä uudestaan ja uudestaan, mutta vastaukset kaikkeen näyttivät olevan Kheiralla - eikä hän paljastanut niitä kellekään.
Nuo 73 päivää olivat Kheiralle vielä pahempia, kuin kaikki sitä edeltävät. Joka päivä häntä tutkittiin yhä ankarammin ja epätoivoisemmin. Häntä hukutettiin ja piiskattiin, tökittiin täyteen piikkejä ja putkia, juotettiin vieraita liemiä, jotka saivat hänet näkemään näkyjä ja oksentamaan melkein sisukalunsa ulos - mutta yhä hän vain vajosi iltaisin uneen sellissään ja heräsi seuraavana päivänä - ehkei täysin valmiina, mutta ainakin tarpeeksi hyvässä kunnossa - kohtaamaan sille päivälle tarkoitetut koetukset. Lopulta tutkijat olivat jakautuneet mielipiteissään kahteen joukkoon; joko Kheirassa oli jotain vikaa, joka esti häntä muuttumasta kokonaan, tai sitten hänestä oli kehittymässä jotain ennenäkemätöntä. Jotain suurempaa kuin kenestäkään muusta ennen häntä. Jotain kenties vaarallisempaa.
Ja sitten, 268 päivän iltana jotakin tapahtui. 268 päivän iltana Kheira jätti lukematta ääneen nimiä, joita oli toistellut itselleen joka ikinen ilta ja aamu siinä kirotussa Tutkimuslaitoksessa. Nimiä, joitten takia hän oli siellä. Joitten takia hän TAHTOI olla siellä. 268 päivän iltana Kheira tajusi viimeinkin, ettei tunnelin päässä odottanut valoa tai toivoa.
Ja silloin se tapahtui. Napsahtaminen. Se oli kivuliasta, muttei kivuliaampaa kuin moni muu asia, jonka Kheira oli Tutkimuslaitoksessa kokenut. Vaikka se alkoi ensiksi pienenä väreilynä sisässä ja eteni sitten nopeasti kihinäksi, joka kuohui ihon alla niin, ettei mikään määrä raapimista olisi auttanut, se ei ollut pahinta tuskaa, jonka Kheira oli koskaan tuntenut. Mutta silti, jokainen joka ikinä on minkäänlaista kipua tuntenut, tietää että juuri sillä hetkellä millään ei ollut väliä. Ei ajalla tai menneillä kokemuksilla - napsahduksessa oli vain Kheira, loputon kohina ja tuska, joka ei tuntunut katoavan minnekään.
Mutta sitten se oli ohi. Ja kun Kheira avasi silmänsä, oli kuin hän olisi nähnyt maailman ensimmäistä kertaa kokonaan. Tutkijat olivat määritelleet napsahduksen hetkenä, jolloin muuttumiskykyisessä nuoressa jokin irtosi tai nyrjähti sijoiltaan, mutta Kheirasta tuntui, kuin jokin hänen sisässään olisi kliksahtanut takaisin paikoilleen. Eikä Kheira pelännyt enää. Hän tiesi mikä hän oli, hän tiesi mitä tehdä ja hän tiesi MITEN.
Sinä aamuna, joka olisi merkannut Kheiran 269:ttä päivää Tutkimuslaitoksessa, Kheira pääsi vapauteen Tutkimuslaitoksesta. Hän ei lähtenyt varkain, peläten ajojahtia. Hän ei lähtenyt samalla tavalla kuin oli tullut - yksinäisenä saaliina, joka tietää että edessä on vain epätoivoa. Hänen takanaan Tutkimuslaitos oli pelkkää tulta ja tuhkaa, kaikki hirviömäiset laitteet tuhansina palasina ja kaikki kirotut kahleet muodottomiksi muserrettuina. Kaikki hirviöt, jotka pukivat ylleen ihmisten kasvot palkkansa saaneina ja ansainneina. Portit taipuivat hänen edessään, näkymättömien voimien litistäminä. Sähkölangat räiskyivät kipinöitä pitkin aamuruskoista taivasta, kuin käärmeet joita on tartuttu hännästä ja jotka tietävät sisimmässään taistelun olevan ohi.
Kheiran ympärillä olivat kaikki muut. Kaikki samanlaiset, mutta silti erilaiset, kuin hän. Kidutetut lapsiraukat, joita oli kiusattu koko matkan napsahduksen rajoille asti ja joita sen jälkeen oli sorkittu ja tutkittu vain tutkimisen ilosta. Kaikki ongelmanuoret, joitten käyttömahdollisuudet näyttivät olevan rajattomat, mutta joita silti pelättiin ja suljettiin ikkunattomiin huoneisiin, joista he eivät voisi tehdä mitään, satuttaa ketään. Kaikki eksyneet sielut, joilta ei oltu kysytty, mitä he itse tahtoisivat, mitä he itse ajattelivat.
Mutta Kheiran ansiosta heillä oli nyt tilaisuus. Ja Kheira antaisi sen tilaisuuden heille. Hän antaisi tilaisuuden toimintaan kaikille. Ja hän tiesi, miksi hänen täytyisi tehdä niin. Hän tiesi MITEN.
22.8.2018
I WISH
A billion stars to guide you to your dreams,
Tons of laughter that will never cease.
Daylight hours
filled with chances - all yours.
That's what I wish for you
for you because
when I go I want you to go too.
I want you to cry for me
but not a river, nor a sea.
Because you have to move towards tomorrow
not stay in the past, filled with sorrow.
I wish for you everything I didn't get
didn't get because
the shadows in between away me swept.
I wish you happiness
all in kind,
but no bliss, so you will not
forget who you left behind.
I wish.
A billion stars to guide you to your dreams,
Tons of laughter that will never cease.
Daylight hours
filled with chances - all yours.
That's what I wish for you
for you because
when I go I want you to go too.
I want you to cry for me
but not a river, nor a sea.
Because you have to move towards tomorrow
not stay in the past, filled with sorrow.
I wish for you everything I didn't get
didn't get because
the shadows in between away me swept.
I wish you happiness
all in kind,
but no bliss, so you will not
forget who you left behind.
I wish.
23.8.2018
Joskus kaupungit ovat kuin takaperoisia kuvia metsistä, joita kerran on kohonnut niitten paikalla. Katujen ja talojen labyrinttiin on usein yhtä helppoa eksyä kuin syvimpään korpeen. Ja talot - kuten puutkin niitä ennen - kohoavat aina vain korkeammalle ja korkeammalle, kuin kilpaillen tilasta levittäytyä ja imeä itsensä auringonsäteitä. Ehkä kaupunkien rakentajatkin ovat tienneet, jossain syvällä sisimmässään, että tuolla ylhäällä, auringon ja tähtien keskellä on jotakin tavoittelemisen arvoista... jotain salaperäistä.
Pilvenpiirtäjät ovat kieltämättä komeita, mutta ne näyttävät melkein säälittävinä, kun niitä verrataan Schola Magica Magnaan. Tuota äärettömän valtavaa rakennusta ei voi enää edes sanoa pilvenpiirtäjäksi, sillä pilvet ovat sen alapuolella - Schola Magna näyttää kannattelevan itseään taivasta, kuin viimeinkin valmiiksi rakennettu Baabelin torni.
Schola Magica Magna seisoo keskellä miljoonakaupunkia, mutta jos sen sisälle katsoo, se on itsekin pikemminkin kaupunki kuin pelkkä rakennus. Ulkopuolella vilisevästä ihmishulinasta huolimatta se hoitaa omia asioitaan, ylläpitää omaa ilmapiiriään ja asukaskuntaansa. Ei ole suinkaan epätavallista, että kouluun tulevat opiskelijat eivät astu tornin ulkopuoliseen kaupunkiin askeltakaan paitsi saapuessaan ja koulusta valmistuessaan. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei ole mitään syytä käydä ulkopuolella - Schola Magnasta löytyy asuintilat, luokat, ruokala, vaate- ja ruokakauppoja, liikuntatilat, vapaa-aikatilat, valtava kirjasto, baari ja yökerho, ulkoilutasanteita, henkilökuntatilat ja kaikkea muuta, mitä kuvitella saattaa. Sitä paitsi jo Schola Magnasta poistumiseen menee yli kaksikymmentä minuuttia, jos asuu ylemmissä opiskelija-asunnoissa - olettaen myös, että opiskelija saa hissikyydin alas. Sitä paitsi Scholan opiskelijat tulevat kouluun juuri syystä, eikä se ole kaupungissa seikkailu.
Mutta miten tämä rakennus oikein pysyy pystyssä ja miten se on päässyt syntymään? Vaikka Schola Magna näyttää siltä, että se on yksinkertaisesti syöksynyt eräänä päivänä maan syvyyksistä ja noussut kuin hyökkäävä käärme kaupungin ylle, aivan niin ei ole. Jotakin erityistä sen nostattamiseen kyllä vaadittiin, mutta sitä rakentamassa oli kyllä tarpeeksi noitia, jotta tuohon haasteeseen pystyttiin vastaamaan. Kun rakentajina on asiantuntijoita jotka kykenevät ja tietävät, miten monisataakerroksinen tornikaupunki saadaan rakennettua, se on mahdottomasta kaukana. Jotkin rakenteet saattavat kyllä näyttää pysyvän pystyssä vain siksi, että ne tukeutuvat vielä useimmille tuntemattomiin fysiikan lakeihin - mutta tärkeintä on, että ne pysyvät pystyssä.
Mutta miksi tällainen torni on edes rakennettu? Siihen on monta syytä, mistä tärkein ei välttämättä ole edes se, että yli viisisataa opiskelijaa vuodessa aloittaa kolmesta kymmeneen vuoteen kestävät taikuuden opintonsa tuossa opinahjojen kiistattomassa kuningattaressa. Taikuutta voi kieltämättä opiskella melkein missä tahansa rötiskössä, mutta Schola Magica Magna on kuin julkilausuma kaikesta siitä tiedosta, jota sen sisällä kuhisee. Mikään muu rakennus ei ole kohonnut sen tasolle, sillä kenelläkään muulla ei ole ollut tarpeeksi kykyjä. Kukaan muu ei ole onnistunut ottamaan haltuunsa tuota tiedettä, jota tietämättömämmät kutsuvat taikuudeksi. Schola Magna NÄYTTÄÄ siltä mitä se on - paikalta, josta löydetään vastaukset niihinkin kysymyksiin, joita ei edes ole osattu kysyä.
Schola Magica Magnassa voi päästä koskettamaan taivaankantta - sekä kuvannollisesti että kirjaimellisesti.
Pilvenpiirtäjät ovat kieltämättä komeita, mutta ne näyttävät melkein säälittävinä, kun niitä verrataan Schola Magica Magnaan. Tuota äärettömän valtavaa rakennusta ei voi enää edes sanoa pilvenpiirtäjäksi, sillä pilvet ovat sen alapuolella - Schola Magna näyttää kannattelevan itseään taivasta, kuin viimeinkin valmiiksi rakennettu Baabelin torni.
Schola Magica Magna seisoo keskellä miljoonakaupunkia, mutta jos sen sisälle katsoo, se on itsekin pikemminkin kaupunki kuin pelkkä rakennus. Ulkopuolella vilisevästä ihmishulinasta huolimatta se hoitaa omia asioitaan, ylläpitää omaa ilmapiiriään ja asukaskuntaansa. Ei ole suinkaan epätavallista, että kouluun tulevat opiskelijat eivät astu tornin ulkopuoliseen kaupunkiin askeltakaan paitsi saapuessaan ja koulusta valmistuessaan. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei ole mitään syytä käydä ulkopuolella - Schola Magnasta löytyy asuintilat, luokat, ruokala, vaate- ja ruokakauppoja, liikuntatilat, vapaa-aikatilat, valtava kirjasto, baari ja yökerho, ulkoilutasanteita, henkilökuntatilat ja kaikkea muuta, mitä kuvitella saattaa. Sitä paitsi jo Schola Magnasta poistumiseen menee yli kaksikymmentä minuuttia, jos asuu ylemmissä opiskelija-asunnoissa - olettaen myös, että opiskelija saa hissikyydin alas. Sitä paitsi Scholan opiskelijat tulevat kouluun juuri syystä, eikä se ole kaupungissa seikkailu.
Mutta miten tämä rakennus oikein pysyy pystyssä ja miten se on päässyt syntymään? Vaikka Schola Magna näyttää siltä, että se on yksinkertaisesti syöksynyt eräänä päivänä maan syvyyksistä ja noussut kuin hyökkäävä käärme kaupungin ylle, aivan niin ei ole. Jotakin erityistä sen nostattamiseen kyllä vaadittiin, mutta sitä rakentamassa oli kyllä tarpeeksi noitia, jotta tuohon haasteeseen pystyttiin vastaamaan. Kun rakentajina on asiantuntijoita jotka kykenevät ja tietävät, miten monisataakerroksinen tornikaupunki saadaan rakennettua, se on mahdottomasta kaukana. Jotkin rakenteet saattavat kyllä näyttää pysyvän pystyssä vain siksi, että ne tukeutuvat vielä useimmille tuntemattomiin fysiikan lakeihin - mutta tärkeintä on, että ne pysyvät pystyssä.
Mutta miksi tällainen torni on edes rakennettu? Siihen on monta syytä, mistä tärkein ei välttämättä ole edes se, että yli viisisataa opiskelijaa vuodessa aloittaa kolmesta kymmeneen vuoteen kestävät taikuuden opintonsa tuossa opinahjojen kiistattomassa kuningattaressa. Taikuutta voi kieltämättä opiskella melkein missä tahansa rötiskössä, mutta Schola Magica Magna on kuin julkilausuma kaikesta siitä tiedosta, jota sen sisällä kuhisee. Mikään muu rakennus ei ole kohonnut sen tasolle, sillä kenelläkään muulla ei ole ollut tarpeeksi kykyjä. Kukaan muu ei ole onnistunut ottamaan haltuunsa tuota tiedettä, jota tietämättömämmät kutsuvat taikuudeksi. Schola Magna NÄYTTÄÄ siltä mitä se on - paikalta, josta löydetään vastaukset niihinkin kysymyksiin, joita ei edes ole osattu kysyä.
Schola Magica Magnassa voi päästä koskettamaan taivaankantta - sekä kuvannollisesti että kirjaimellisesti.
27.8.2018
Olipa kerran prinsessa
joka istui lasisen tornin huipulla
ja katsoi alhaalla olevia ihmisiä.
Kukaan ei kuullut hänen sanojaan.
Kukaan ei tajunnut mitä hän tahtoi.
Olipa kerran prinsessa
jota prinssit havittelivat taivaalta.
Jotka ratsastivat pitkin valkeaa tietä kohti pilviä.
Kukaan heistä ei päässyt huipulle.
Kukaan heistä ei nähnyt säröjä
jotka juoksivat heidän edellään.
.......
Täällä ylhäällä on ehkä kylmä, mutta ihoni ei tunne sitä enää.
Minun kyyneleeni ovat jo aikoja sitten muuttuneet
nyt ne ovat kristalleina poskillani
pukuni helmoissa.
Suuni on täynnä sirpaleita alas kurkkuun asti.
Silti he eivät tajunneet, että en tahtonut heitä
en tahtonut pelastusta.
En tahtonut tuntea kavioitten järisyttävän koko maailmaani.
He eivät tajua, että jos haluaisin
lentäisin täältä alas ja siipeni välkkyisivät.
He eivät tiedä, että jos lentäisin
se olisi kaunein ja kauhistuttavin näky jonka he ovat ikinä nähneet.
He eivät tunne Lasiprinsessaansa
enkä minä heitä.
Jos joskus vielä tulee luokseni
minä lennän
juoksen kohti aurinkoa ja sitten kohti maata
sillä uskon
että vielä yksikin kosketus
särkisi minut miljoonaksi sirpaleeksi.
joka istui lasisen tornin huipulla
ja katsoi alhaalla olevia ihmisiä.
Kukaan ei kuullut hänen sanojaan.
Kukaan ei tajunnut mitä hän tahtoi.
Olipa kerran prinsessa
jota prinssit havittelivat taivaalta.
Jotka ratsastivat pitkin valkeaa tietä kohti pilviä.
Kukaan heistä ei päässyt huipulle.
Kukaan heistä ei nähnyt säröjä
jotka juoksivat heidän edellään.
.......
Täällä ylhäällä on ehkä kylmä, mutta ihoni ei tunne sitä enää.
Minun kyyneleeni ovat jo aikoja sitten muuttuneet
nyt ne ovat kristalleina poskillani
pukuni helmoissa.
Suuni on täynnä sirpaleita alas kurkkuun asti.
Silti he eivät tajunneet, että en tahtonut heitä
en tahtonut pelastusta.
En tahtonut tuntea kavioitten järisyttävän koko maailmaani.
He eivät tajua, että jos haluaisin
lentäisin täältä alas ja siipeni välkkyisivät.
He eivät tiedä, että jos lentäisin
se olisi kaunein ja kauhistuttavin näky jonka he ovat ikinä nähneet.
He eivät tunne Lasiprinsessaansa
enkä minä heitä.
Jos joskus vielä tulee luokseni
minä lennän
juoksen kohti aurinkoa ja sitten kohti maata
sillä uskon
että vielä yksikin kosketus
särkisi minut miljoonaksi sirpaleeksi.
28.8.2018
El tiesi heti, kun valo muuttui, että jotakin epätavallista oli tapahtunut. Samin viimeiset sanat puhelimen linjoilla menivät ohi korvien, kun El koetti sijainnistaan vessanpöntön kannelta nähdä, mitä käsienpesualtailla oikein oli tekeillä.
"Hetkinen," El sanoi puhelimeen, ja nousi avaamaan vessan oven. (Ovi, kuten tavallisestikin julkisissa vessoissa, oli täynnä mustalla tussilla tuherrettuja aforismeja, näsäviisauksia ja kryptisiä sydämen sisään kirjoitettuja nimikirjaimia. Alice oli omin käsin sutannut piiloon pari epäilyttävää kirjainparia - todellakin, eikö hänen luokkatovereillaan ollut muuta kuin kiusoitella juuri sillä, mikä oikeasti sattui?)
Kun El näki vessan peilin, ei hän voinut ajattelematta muuta, kuin että hänen eteensä oli avautunut portti taivaaseen. Hän ei ollut koskaan edes tiennyt, että noin kaunista vihreää saattoi olla olemassa, ja sitä oli vieläpä noin paljon... Hänen suunsa selosti Samille tapahtumia samaan aikaan, kun hänen silmänsä imivät sisäänsä kaunista maisemaa.
Se ei voinut olla maalaus. Hän ei pystynyt kuvittelemaan, miten joku maalaisi edes hetkessä jotakin noin värikästä, yksityiskohtaista ja todellisentuntuista. Hän saattoi melkein nähdä lehtien kahisevan ja pikkulinnun lentävän pesäänsä puun oksalle. Joka ikinen ruoho, sammalmätäs ja puunsyy oli juuri omalla paikoillaan... Ei, sen täytyi olla kuva tai jotakin enemmän.
Mutta miten kuva saattoi yhtäkkiä ilmestyä heidän koulunsa tyttöjen vessaan? Mitään näin ihmeellistä ei oisi voinut koskaan kuvitella tapahtuvan heidän Marysville A&T:ssaan. (kieltämättä viime keväänä Aliza Newbury oli onnistunut seurustelemaan kuuden eri pojan kanssa viiden päivän sisällä, mikä oli kyllä kieltämättä ainakin yhtä ihmeellistä kuin tämä nyt). Sen täytyi olla jokin senioreitten yllätysprojekti. Mutta miksi juuri tänne?
Sitten Elin aivot eivät enää jaksaneet välittää muotoseikoista. Mitään yhtä upeaa hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja nyt häntä jostain syystä pelotti, että tuo maisema katoaisi hänen edestään yhtä äkkiä kuin oli siihen ilmestynytkin. Minä haluan koskettaa sitä, hän ajatteli jostakin selittämättömästä syystä. Hän halusi testata, tuntuivatko puut yhtä eläviltä kuin miltä näyttivät.
Mutta kun hän astui askeleen eteenpäin, hän huomasi äkkiä, miten puitten takana näkyi jotakin lisää. "Se näyttää niin ku ois joku palatsi tai jotain," El selitti Samille samalla kun käveli vielä lähemmäs. Hän oli laskemassa puhelinta alas altaitten reunalle, kun hän näki kuvassa äkkiä liikettä ja yllättyi niin, ettei ehtinyt edes henkäistä.
Hänen edessään seisoi nainen, jonka iho oli mitä heleintä tummanpunaista ja hiukset siihen sopivaa mustaa. Sehän liikkuu, El ehti ajatella, ennen kuin nainen kurkotti kätensä eteenpäin, tarttui Eliä hartioista hyvin todellisilla käsillä - ja veti hänet eteenpäin lasin läpi. (Tässä vaiheessa Elin ote puhelimesta lipesi, ja se tippui vessan lattialle. Ihme ja kumma, näyttöön ei tullut naarmun naarmua, ja tavallisissa oloissa El olisi riemuinnut sen takia. Tässä tilanteessa ei kuitenkaan ollut mitään tavallista.)
Kun El meni lasin läpi, tuli äkkiä pimeää. Jossakin hänen ympärillään oli valoja, mutta Alice ei kyennyt pitämään silmiään auki, niin kovaa näkymättömät tuulet reputtelivat häntä tämän tyhjyyden keskellä. Hänen oli kylmä ja kuuma aina vuorotellen, ja valot välkkyivät hänen silmiensä takana, kunnes vauhti äkkiä (tai tuntien kuluttua) hidastui ja sitten pysähtyi.
Valo oli muttunut taas. Silmäluomiensa läpi El näki, että pimeys oli vaihtunut johonkin kirkkaaseen. Hän avasi silmänsä - ja oli keskellä kirkkaimman vihreää taivasta, jonka oli koskaan nähnyt.
"Hetkinen," El sanoi puhelimeen, ja nousi avaamaan vessan oven. (Ovi, kuten tavallisestikin julkisissa vessoissa, oli täynnä mustalla tussilla tuherrettuja aforismeja, näsäviisauksia ja kryptisiä sydämen sisään kirjoitettuja nimikirjaimia. Alice oli omin käsin sutannut piiloon pari epäilyttävää kirjainparia - todellakin, eikö hänen luokkatovereillaan ollut muuta kuin kiusoitella juuri sillä, mikä oikeasti sattui?)
Kun El näki vessan peilin, ei hän voinut ajattelematta muuta, kuin että hänen eteensä oli avautunut portti taivaaseen. Hän ei ollut koskaan edes tiennyt, että noin kaunista vihreää saattoi olla olemassa, ja sitä oli vieläpä noin paljon... Hänen suunsa selosti Samille tapahtumia samaan aikaan, kun hänen silmänsä imivät sisäänsä kaunista maisemaa.
Se ei voinut olla maalaus. Hän ei pystynyt kuvittelemaan, miten joku maalaisi edes hetkessä jotakin noin värikästä, yksityiskohtaista ja todellisentuntuista. Hän saattoi melkein nähdä lehtien kahisevan ja pikkulinnun lentävän pesäänsä puun oksalle. Joka ikinen ruoho, sammalmätäs ja puunsyy oli juuri omalla paikoillaan... Ei, sen täytyi olla kuva tai jotakin enemmän.
Mutta miten kuva saattoi yhtäkkiä ilmestyä heidän koulunsa tyttöjen vessaan? Mitään näin ihmeellistä ei oisi voinut koskaan kuvitella tapahtuvan heidän Marysville A&T:ssaan. (kieltämättä viime keväänä Aliza Newbury oli onnistunut seurustelemaan kuuden eri pojan kanssa viiden päivän sisällä, mikä oli kyllä kieltämättä ainakin yhtä ihmeellistä kuin tämä nyt). Sen täytyi olla jokin senioreitten yllätysprojekti. Mutta miksi juuri tänne?
Sitten Elin aivot eivät enää jaksaneet välittää muotoseikoista. Mitään yhtä upeaa hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja nyt häntä jostain syystä pelotti, että tuo maisema katoaisi hänen edestään yhtä äkkiä kuin oli siihen ilmestynytkin. Minä haluan koskettaa sitä, hän ajatteli jostakin selittämättömästä syystä. Hän halusi testata, tuntuivatko puut yhtä eläviltä kuin miltä näyttivät.
Mutta kun hän astui askeleen eteenpäin, hän huomasi äkkiä, miten puitten takana näkyi jotakin lisää. "Se näyttää niin ku ois joku palatsi tai jotain," El selitti Samille samalla kun käveli vielä lähemmäs. Hän oli laskemassa puhelinta alas altaitten reunalle, kun hän näki kuvassa äkkiä liikettä ja yllättyi niin, ettei ehtinyt edes henkäistä.
Hänen edessään seisoi nainen, jonka iho oli mitä heleintä tummanpunaista ja hiukset siihen sopivaa mustaa. Sehän liikkuu, El ehti ajatella, ennen kuin nainen kurkotti kätensä eteenpäin, tarttui Eliä hartioista hyvin todellisilla käsillä - ja veti hänet eteenpäin lasin läpi. (Tässä vaiheessa Elin ote puhelimesta lipesi, ja se tippui vessan lattialle. Ihme ja kumma, näyttöön ei tullut naarmun naarmua, ja tavallisissa oloissa El olisi riemuinnut sen takia. Tässä tilanteessa ei kuitenkaan ollut mitään tavallista.)
Kun El meni lasin läpi, tuli äkkiä pimeää. Jossakin hänen ympärillään oli valoja, mutta Alice ei kyennyt pitämään silmiään auki, niin kovaa näkymättömät tuulet reputtelivat häntä tämän tyhjyyden keskellä. Hänen oli kylmä ja kuuma aina vuorotellen, ja valot välkkyivät hänen silmiensä takana, kunnes vauhti äkkiä (tai tuntien kuluttua) hidastui ja sitten pysähtyi.
Valo oli muttunut taas. Silmäluomiensa läpi El näki, että pimeys oli vaihtunut johonkin kirkkaaseen. Hän avasi silmänsä - ja oli keskellä kirkkaimman vihreää taivasta, jonka oli koskaan nähnyt.
29.8.2018
6 eri tapaa, jolla voit liikkua, kun normaalit kulkutavat ovat liian mainstream:
- Muutu käärmeeksi. Niin. Jos jalkoihin sattuu etkä jaksa enää kävellä, niin siinä vastaus. No legs no problem. Luikertele menemään vain.
- Tämä vaatii ehkä hiukan enemmän taitoa, mutta harjoittelemalla siitä voi tulla hyvin kätevä. Yksinkertaisesti väännä kasvosi niin hirveään irveeseen, ettei maa enää halua kantaa sinua ja tuuli "yeet":tää sinut sinne minne haluat mennä.
- Hanki kärryt tai reki -> Hanki 30 kissaa -> SEKÄ LASEROSOITIN -> sido kissat kärryjen eteen -> Osoita laserosoittimella sinne minne haluat mennä => MOVE WITH STYLE
- Sido ison skeittilaudan päähän ainakin kolme tuuletinta, pistä ne täydelle teholle ja kulje joko istuallaan tai seisaallaan. Menosuuntaa voi ohjalta sitomalla naruja tuulettimeen ja pitelemällä niitä sitten käsissä, joten yli viittä (tai sorminäppäryydestä riippuen kymmentä) tuuletinta ei suositella kiinnitettäväksi.
- Vesistössä kulkiessa ei ehkä niin tuntematon tapa liikkua mutta silti toimiva, on ottaa jokin neliskanttinen saavi tai verkkovati, johon mahtuu ja soudella sillä. Meloina voi käyttää esimerkiksi muovilautasia.
- Lyhyet ihmiset, jotka ovat ärsyyntyneet juoksemaan toisten rinnalla kun toiset kävelevät aivan normaalisti, voivat hyötyä vieterijaloista. Ne ovat periaatteessa vain kaksi vieteriä, jotka on kiinnitetty tukitikkuihin, jotka taas voi sitoa sääriin tukevasti. Ja sitten eikun menemään, kyllä nyt askeleet joustavat!