7. ξιφίνδα
Ottelu
Lipunkaappausjulistusta seuraava ilta ja aamupäivä olivat täynnä kuumeista valmistautumista. Vaikka leiri oli koulujen takia tyhjentynyt paljon sen jälkeen kun olin saapunut, siellä oli niin paljon hulinaa, että vaikutti kuin leiriläisiä olisi ollut enemmänkin kuin oikeasti oli.
Metsästäjiät olivat linnoittautuneet Artemiin hopeanharmaaseen mökkiin, eivätkä tulleet sieltä ulos kuin harvoin ja pienissä ryhmissä. Niin oli ilmeisesti hyvä, sillä aina kun leiriläisten ja metsästäjien porukat kohtasivat, joukkojen välinen skisma suorastaan iski kipinää - siihen pisteeseen asti, että yksi Areen mökin pojista sai puukosta käsivarteensa ja joutui sairastupaan.
Kheiron ei voinut estää puukolla hyökännyttä metsästäjää osallistumasta otteluun, vaikka useimmat leiriläiset sitä vaativatkin rangaistuksena yhden pelaajan menettämisestä, sillä Metsästäjillä oli jo ennestään alivoima, mutta Hermeen mökkiläiset eivät jättäneet asiaa sikseen. Hermes oli monitaitoinen jumala - hänen suojatteinaan olivat niin matkalaiset, urheilijat, kirjailijat kuin kauppiaatkin, mutta jos jossakin Hermeen lapset osoittivat kykyjä, niin varkauksissa ja kepposissa. Ja vaikka Metsästäjät olivatkin suhteellisen turvassa mökissään, Hermeen lapset aiheuttivat heille jatkuvasti häiriötä. Yksityiskohtia en tarkalleen tiedä, mutta kuulemani mukaan mökki yhdentoista juoniin kuuluivat ainakin lauma lemmenkipeitä skunkkeja, pienikokoinen rumbaa tanssiva robotti, viisikymmentä rullaa vessapaperia ja värikuulakanuuna.
Hermeen mökin kepposilla oli tietenkin toinenkin tarkoitus kuin vain kostaa Areen lapselle tapahtunut tapaturma, sillä se häiritsi Metsästäjien suunnitelmia ja antoi Athenen mökkiläisille aikaa tehdä suunnitelmia ottelua varten. Myös Cat kulki palavereissa, sillä hän toimi Hefaistoksen mökin ohjaajan konsulttina näissä asoissa ja hänen äitinsä oli ollut Athenen tytär.
"Kunpa meillä vain olisi enemmän aikaa," Cat valitti minulle ottelua edeltävänä aamuna, kun istuimme ruokailupaviljongissa. "Meidän täytyy niin lyhyessä ajassa suunnitella mahdollisimman vedepitävät strategiat, mutta Metsästäjät tulevat olemaan siltikin kova pala."
Cat näytti siltä, kuin olisi ollut koko yön valveilla suunnitelmakaavioiden ääreen painuneena, sillä hänen tukkansa oli sekaisin ja silmien alla olevat tummat läikät olivat jopa suuremmat kuin Johnilla. Ruby ja Alicekin näyttivät stressaantuneilta, koska Kolmen Suuren lapsina heillä oli edessä joukkojen johtohahmona oleminen. John taas ei ilmestynyt aamupalalle laisinkaan.
Seurasin Rubya ja Alicea kuin uskollinen koira, sillä tunsin itseni sillä hetkellä hiukan ulkopuoliseksi omassa mökissäni. Hekaten mökki oli taikavoimineen tärkeä osa suunnitelmia, joten he valmistelivat kuumeisesti liemiä, jauheita, kokoontaitettavia loitsuja ja kaikkea muuta mitä saattoi tarvita. Tunsin siis itseni olevani koko ajan vain tiellä, eivätkä Alice ja Ruby näyttäneet pistävän seuraani pahakseen. Vietimme koko aamun taisteluareenalla hioen omia aseenkäyttötaitojamme. Minun eivät olleet kovin huomattavat, enhän ollut ehtinyt vielä harjoitella kauaa, mutta Alicelta ja Rubyltä opin kuitenkin mukavasti lisää temppuja ja trikkejä. Tiesin kuitenkin, että täysiveristä Metsästäjää vastaan minulla ei ollut kovin paljon mahdollisuuksia.
"Älä huolehdi siitä liikaa," Ruby vakuutteli minulle samalla kun pidimme juomataukoa areenan laidalla ja katselimme muita paikalla harjoittelevia leiriläisiä. "Ei monestakaan muusta leiriläisestä ole kovin paljon vastusta heille, sillä Metsästäjillä on usein ollut vuosikymmeniä aikaa harjoitella. Ja sinä voit yllättääkin, jos taikuutesi tulee luonnostaan hätiin pahassa paikassa."
Mieleeni muistui räjähdys, jonka olin aiheuttanut sinä päivänä kun Cat löysi minut ja toivoin tosissani, että voimani jättäisivät tämän pelin välistä.
"Ketkä leiriläiset sitten päihittäisivät Metsästäjiä?" kysyin Rubyltä.
"Hmm... riippuu kuka Metsästäjistä on vastustajana. Thaleialle pärjäisin ehkä vain minä, koska olemme molemmat Zeuksen lapsia eikä hän voisi räjäyttää minua kengistäni, mutta riippuu mikä ase hänellä on. Toisaalta myös joku, jolla on todella hyvät hämäyskyvyt, voi kyetä harhauttamaan Metsästäjää, Zady esimerkiksi. Sitten on tietenkin sellaiset, joilla on todella hyvät kaksintaistelukyvyt, eli ehkä Ryan, Alice tai hyvänä päivänä jotkut Areen ja Hermeenkin mökistäkin. Tänään olisi siis parempi olla hyvä päivä," Ruby pohdiskeli.
Katselin kentällä kahta Hermeen poikaa vastaan taistelevaa Ryania. Hän oli ärsyttävän näyttävä ilmestys, sillä hän taisteli kahdella kevyellä taivaanvaskimiekalla, jotka välkkyivät auringonpaisteessa, hänen hiuksensa olivat tyylikkäästi sotkussa ja hänen kasvoillaan oli leveä, voitonriemuinen hymy. Hän näytti nauttivan ottelusta täysin siemauksin, eikä Hermeen lapsilla ollut erityisen toivoakaan.
"Leveilijä," Alice tuhahti.
..................
Lounas nautittiin jännittyneissä tunnelmissa. Kaikki näyttivät odottavan jännittyneenä ottelun alkua, paitsi Destiny huokaili Afroditen pöydässä turhan kuuluvalla äänellä, miten muut mökit näyttivät pitävän paljon melua tyhjästä. Destiny oli tietenkin kieltänyt omia mökkiläisiä osallistumasta, sillä heillä ei ollut aikaa jollekin hikiselle ottelulle, mutta ilmeisesti kaikki eivät olleet täysin hänen pikkusormensa ympärillä, sillä joku - luultavasti Cleo - käski Destinyn ystävällisesti tukkia turpansa, vai halusiko hän tahallaan antaa Metsästäjien voittaa. Destiny ei kommentoinut asiaan sen enempää.
Lounaan jälkeen marssimme mökeittäin metsän reunaan, jossa Kheiron odotti. En ollut käynyt metsässä vielä kertaakaan, mutta mitä lähemmäs tulimme, sitä pelottavammalta se näytti. Leirillä avustavat metsänymfit asuivat tietämäni mukaan siellä, mutta paikka ei siltikään näyttänyt kovin houkuttelevalta. Puut olivat korkeita ja niitten oksat olivat niin tiheässä, että metsään astuttua ei varmasti kykenisi enää näkemään taivasta. Paksut juurakot taas kiemurtelivat varvikossa kuin hyvin kummalliset suonet. Olin varma, että ei tarvittaisi kovin suurta taitoa, jotta onnistuisi kompastelemaan niihin.
"Leiriläiset, Metsästäjät, onko teillä lippunne?" Kheiron kysyi paikalle kerääntyneiltä nuorilta. Athenen lasten joukosta kannettiin eteen suuri oranssinvärinen lippu, johon oli kirjailtu lentävä pegasos. Metsästäjien lippu taas oli hopeanvärinen ja siinä oli hyökkäysasennossa oleva peura, jonka sarviin oli takertunut kuunsirppi.
"Kertaan vielä säännöt varmuuden vuoksi," Kheiron kuulutti kantavalla äänellä. Metsästäjät ja leiriläiset seisoivat omissa ryhmissään, leiriläiset asettautuneina mökkiensä mukaan. "Se joukkue, joka ehtii kaapata toisen joukkueen lipun ensimmäisenä, voittaa. Metsästäjillä on metsän pohjoispuoli, leiriläisillä eteläpuoli, joki on rajana. Tappaminen ja silpominen kielletty, kaikki taikaesineet sallitaan. Nyt voitte varustautua, peli alkaa torven soitosta!"
Pöydille joukkojen vierelle ilmestyi kreikkalaismallisia haarniskoita ja hevosenhäntätöyhtöisiä kypäriä. Menimme Hekaten mökin kanssa poimimaan itsellemme varusteet ja en voinut olla kysymättä Areonilta, saisinko minä taikaesineitä.
"Sinun olisi periaatteessa pitänyt tehdä omasi," Areon totesi hämillisen näköisenä. Sitten, nähdessään minun pettyneen ilmeeni hän heltyi ja irrotti kaulastaan harmaan kivikorun. "Ota vain tämä. Minulla on noita monta ja se voi tuoda sinulle lisäsuojaa," hän sanoi ja ojensi korun minulle.
Koru oli litteä ja yksinkertaisen harmaa. Sen toiselle puolelle oli kuitenkin kaiverrettu rattaan näköinen kuvio, jonka kaikissa sakaroissa oli kolme poikittaista viivaa ja joiden päät haarautuivat kolmeen osaan kuin kolmikärjessä tai haarukassa. Toisella puolella taas oli kelttiläinen solmu, joka muodostui kahdesta käärmeestä, joiden hännät olivat toistensa suussa.
Vaikka merkit tuntuivat viestivän suojelusta ja voimaa, kivi tuntui kylmältä ja vieraalta kädessäni. Vierasta taikuutta ja vieraita uskontoja... tunsin ensimmäistä kertaa huolta Areonin puolesta, sillä en ollut varma tiesikö hän, minkälaisten asioiden kanssa oikein toimi. Karistin kuitenkin huoleni ja pujotin korun kaulaani - Areon oli tehnyt kiltisti antaessaan minulle taikaesineen, vaikken ollut mitenkään ansainnut sitä, eikä Areon ollut sitä paitsi ainoa, joka puuhaili vieraitten voimien kanssa. Tunsin huolehtivani aivan turhaan.
Kun olin jollakin ihmeen keinolla selvinnyt kaikista kreikkalaisten suojusten hakasista ja soljista ja hevosenhäntäkypärän kiinnityksestä, etsin käsiini Alicen. Minulle oli kerrottu, että toimisin hänen alaisenaan jokivartiossa, sillä sisaruksillani oli omia salaisia suunnitelmiaan. Alice oli ollut hermostuneen oloinen koko aamun mutta nyt hän näytti luonnollisemmalta, kypärän sinisestä hevosenhännästä miekan kahvalla rennosti lepäävään käteen asti.
"Pärjäätkö?" hän kysyi minulta pikaisesti samalla, kun etsi katseellaan toisia vastuulleen sysättyjä leiriläisiä.
Nyökkäsin hermostuneesti ja Alice hymyili koittaen näyttää rohkaisevalta. "En taida ikinä tottua johtamaan ketään taisteluun," hän sanoi. "Mutta jos minä pärjään aina silloin tällöin, kyllä sinäkin."
Katselin ympärilläni parveilevia leiriläisiä ja näin Ryanin Rubya seuraavien joukkojen mukana. Kreikkalaiset suojukset pukivat häntä, mutta olisi pitänyt etsiä kunnolla asua, jossa hän ei olisi näyttänyt hyvältä.
"Jokivartio, seuratkaa minua!" Alice heilautti kättään ja lähdimme juoksemaan puitten lomaan joenvartta pitkin. Oli täyttä työtä juosta epämukavien ja painavien suojusten ja kilven kanssa epätasaisessa maastossa, mutta yritin parhaani. Pian olin kuitenkin jo yltä päältä hiessä ja hevosenhäntäkypärä tuntui valuvan koko ajan kasvoilleni.
Alice oli jakanut joukkoja tasaisesti pitkin joen viertä, mutta yllätyin silti, kun hän viittoi minua jäämään yhdelle rantapenkereelle. "Morgana, tässä on sinun paikkasi. Pysy tarkkana ja jos näet jotakin epäilyttävää tai kimppuusi hyökätään, koita estää metsästäjiä ja pidä paljon meteliä. Me olemme lähellä." Sitten hän jatkoi matkaansa jäljelle jääneitten Hermeen lasten kanssa.
Jäätyäni yksin rannalle ruikuttamaan minua alkoi äkkiä hermostuttaa. Tiesin, että olisin yhtä kuin hyödytön pysäyttämään vastaan tulevaa hyökkäystä, mutten voinut muuta kuin toivoa, että minua taitavammat leiriläiset osaisivat asiansa.
Tuntui kuluvan ikuisuus, ennen kuin kotilotorven ääni kaikui metsän läpi ja meidän joukkomme iskivät heti Metsästäjien puolelle. Näin, miten kauempana virran varressa suojuksiin pukeutuneet hahmot ylittivät joen, minkä jälkeen joen vesimäärä äkkiä kaksinkertaistui ja minun täytyi astua kauemmas. Metsästäjille oli nyt mahdotonta ylittää jokea vaivattomasti, mistä kiitin Alicea vuolaasti mielessäni.
Sitten alkoi toinen ikuisuus. Kuulin taistelun ääniä joen toiselta puolelta, mutta oli mahdotonta päätellä ketkä olivat voitolla ja mitä oli tekeillä. Aika tuntui hidastuvan koko ajan, vaikka ottelua ei ollut kestänyt vielä edes viittätoista minuuttia. Välillä näin lisää hahmoja, jotka ylittivät joen, mutta kaikki ylitykset tehtiin meidän puoleltamme, joten oletin kaiken olevan niin kuin pitikin.
Sitten alkoi äkkiä kuulua huutoa kauempaa vasemmalta puoleltani. "Metsästäjiä joella! Metsästäjiä joella! Met-" Huuto lakkasi äkisti, mutta sen tilalle tuli aseitten kalina ja taisteluhuudot. En tiennyt mitä tehdä, joten epäröin hetken: jos hylkäisin vartiopaikkani, Metsästäjille tulisi vain lisää tilaisuuksia päästä joen yli. Mutta jos ne olivat jo tälläkin hetkellä ylittämässä jokea, mitä tehdä?
Olin jo lähdössä taistelua kohti, kun joen toisella puolella näkyi äkkiä liikettä. Siristin silmiäni nähdäkseni kypärän häntäjouhien värin ja huokaisin helpotuksesta ääneen, kun näin sen olevan sininen. Sitten huomasin, että sinistä töyhtöä seurasi kaksi punaista töyhtöä. Ja Metsästäjät näyttivät olevan saavuttamassa pakenevaa leiriläistä. Tunnistin leiriläisen Chris Arduinoksi, onnen jumalattaren Tykhen lapseksi ja toivoin sydämestäni, että hänen jumaläitinsä antaisi Chrisille kaiken onnen, joka oli saavutettavissa.
Chrisin puolustukseksi saattoi sanoa, että hän oli nopea ja ketterä kuin kärppä. Hän pujotteli puitten lomitse kuin salama ja vaikka Metsästäjät saavuttivat häntä, näytti siltä, että Chris ehtisi joelle hyvissä ajoin. Sitten toinen Metsästäjistä otti esiin jousen ja viritti sen jänteelle nuolen, yhä juosten.
"Chris varo!" Huusin, mutta liian myöhään. Metsästäjä oli jo laukaissut aseensa ja nuoli meni pelottavan läheltä Chrisiä. Samalla hetkellä joen toiselta puolelta kuului mojova kumahdus ja yksi petäjistä tipautti äkisti puolet neulasistaan. Toinen metsästäjä oli hämääntynyt huudostani ja törmännyt vahingossa puuhun kolkaten itseltään tajun kankaalle.
Toinen metsästäjä oli jo virittämässä toista nuolta jouselle, mutta Chrisin tuuria ei käynyt aliarvioiminen. Tuo kenties satoja vuosia elänyt kuolematon metsästäjätär liukastui märkään kiveen ja kaatui naama edellä sammalikkoon nilkka vääntyneenä.
Chris oli päässyt jo joen rantaan ja loikkasi rantakiven päältä. Luulin hänen yrittävän uida yli, mutta hän tarttuikin oksaan, joka kumartui oikein sopivasti joen ylle ja lennähti siltä sulavasti viereeni seisomaan. Olisin voinut vannoa, etten ollut huomannut oksaa aiemmin.
"Piti käyttää hiukan moukan tuuria," Chris sanoi vain olkiaan kohauttaen. Chrisin lyhyet ananakselle leikatut hiukset olivat sotkussa ja täynnä neulasia, mutta hän näytti tyytyväiseltä. Chris sattui kuulumaan niihin ihmisiin, jotka eivät näytä selkeästi miehiltä tai naisilta enkä ollut kehdannut kysyä sukupuoleen varmistusta, mutta tällä hetkellä olisin voinut vannoa, että hänen kasvoillaan olii poikamaisen veikeä virnistys.
"Miksi ne jahtasivat sinua? Mitä on tekeillä?" Taistelun äänet joella eivät olleet siirtyneet mihinkään, mutta epäröin silti yhä mitä tehdä. Odotin, että Chrisillä olisi lisää informaatiota.
"Siksi minä olenkin täällä. Metsästäjät paahtaa koko ajan eteenpäin ja meillä ei ole minkäänlaista tietoa niitten lipun paikasta. Meiltä lähti pari iskuryhmää, mutta minut lähetettiin etsimään sinua, koska me ei ehditä kohta löytää sitä ennen kuin Metsästäjät voittavat. Ja nuo epäonniset näkivät minut läheltä taistelupaikkaa ja luulivat että olin karkaamassa varoittamaan muita leiriläisiä."
"Mitä minun pitää tehdä?" Olin helpottunut saadessani jonkun selkeän tavoitteen. Taistelussani apua varmasti tarvittaisiin, mutta tiesin, että minusta olisi enemmän hyötyä lipun etsimisessä kuin Metsästäjien leikkikaluna.
"Mennään Catin luo. Ne odottaa Zeuksen nyrkin lähellä." Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä Zeuksen nyrkki oli, mutta lähdin seuraamaan Chrisiä samaa reittiä joen yli. Pysähdyimme hetkeksi, kun Chris veti taskustaan pätkän köyttä ja sitoi tajuttomien Metsästäjien kädet ja minä sahasin puukollani joen yllä olevaa oksaa niin, että se katkeaisi seuraavan kerran, kun joku yrittäisi hyödyntää sitä. Sitten jatkoimme matkaa syvemmälle vihollisalueelle.
Pelkäsin koko ajan, että metsästä viuhuisi nuolisateita ja lauma harmaisiin pukeutuneita teinityttöjä iskisi millä hetkellä kimppuumme. Metsä oli kuitenkin tyhjä sekä leiriläisistä, Metsästäjistä että hirviöistä. Kiersimme taistelupesäkkeet kaukaa ja Chris käytti ehkä hiukan lisää moukan tuuria avustaakseen matkamme sujuvuutta.
Pian tulimmekin ison kivikasan viereen ja Chris vislasi kolmesti peräjälkeen. Cat ilmestyi kivikasan takaa perässään puoliveljensä Mike. Kumpikin näytti helleenisoturin ja teknocyborgin yhdistelmältä, sillä suojusten lisäksi kummallakin oli yllään erilaisia teknisiä vempaimia suunnilleen lämpökameralinssistä kahvinkeittimeen asti.
Cat siirtyi pitemmittä puheitta asiaan. "Mike on skannannut sen quadkoptereilla metsää ja yhdellä alueella poissa taisteluista on epäilyttävän paljon lämpösignaaleja. Se on tässä vähän matkan päässä, mutta suosittelisin Morganaa menemään edellä ja tutkimaan paikat mahdollisten ansojen varalta, sillä se mitä varmimmin on ansa ja meitä odottaa lämmin vastaanotto."
"Ai meillä on quadkoptereita?" En voinut olla kysymättä.
"Pikemminkin Hefaistoksen mökillä on," Catin puoliveli Mike oli isokokoinen, vakavamielinen aasialaistaustainen poika, jonka ei heti olisi osannut odottaa tulevan toimeen eläväisen Catin kanssa, mutta silti sisarukset näyttivät toimivan täydellisessä yhteistyössä.
"Metsästäjät on vahva vastus, mutta heillä on se ongelma, että he eivät keskity omien vahvuuksiensa kehittämiseen vaan pyrkivät kehittämään yksikön, jotka ovat äärimmäisen kehittyneet tietyissä lajeissa. Siksi me tarvitaan quadkoptereita voittoon. Siksi me tarvitaan sinua," Cat vilkaisi ylös rannesuojuksensa hologrammikuvasta ja virnisti. "No niin, reitti on selvä. Mike, jatka ympäristön tarkkailua. Mor, kulje sinä edessä ja Chris hävitä sinä jäljet. Mennään."
Kuljimme ripeästi metsän läpi, Cat ja Mike takanani ohjeita luetellen ja tarkkailin ympäristöä silmä kovana. Näin siellä täällä heikkoja merkkejä Metsästäjistä, jotka olivat aiemmin suunnanneet taisteluita ja jokea kohti. Pari kolme kertaa törmäsin myös leiriläisistä koostuvan joukon huolimattomammin peiteltyihin merkkeihin, mutta sitten pysähdyin äkisti.
"Kaikki Metsästäjien partiot tulivat täältä, mutta nyt jäljet katoavat kuin niitä ei olisi ollutkaan," kuiskasin joukon muille jäsenille.
"Lämpösignaaleissa näkyy liikettä, tänne on tulossa joukkoja," Mike kommentoi.
Olin jo kysymässä mitä me oikein tekisimme, mutta Catilla oli jo suunnitelma valmiina. "Chris, Morgana, jatkakaa eteenpäin ja jatkakaa etsimistä, me olemme lähellä. Me ei voida riskeerata kovin suurta kamppailua täällä, mutta minä ja Mike jäämme tänne viivyttämään ja harhauttamaan Metsästäjiä," Cat supatti kiihkeästi. Äkkiä jostain pensaikosta lensi nuoli ja Chris väisti sen vain sattumalta vaihtaessaan painopistettä jalalta toiselle.
"Äkkiä!" Cat huusi ja Chris tempaisi minut pensaikkoon.
Ensiksi minä ja Chris juoksimmme paikalta niin nopeasti kuin pääsimme. Takaamme metsästä kuului kamppailun ääniä ja Catin yllytyshuutoja, mutta sitten tuuli kääntyi äkkiä ja äänet katosivat lähes kuulumattomiin. Vaihdoimme taas hiiviskelyvaihteelle ja tarkkailin ympäristöäni silmä kovana. Jos itse olisin halunnut piilottaa lippuni jonnekkin, mitä olisin tehnyt?
Lipunkaappauksen säännöissä sanottiin, että lipun tuli olla näkyvällä paikalla, kuten esimerkiksi suuren kiven päällä, mutta missään ei oltu kielletty, etteikö sitä olisi silti saanut peittää esimerkiksi lehdillä. Katselin puita ja kiviä siinä toivossa, että huomaisin poissa paikoiltaan olevia lehtiä tai epäilyttävän näköisiä naamiokankaita. Siksi säikähdin melkein ulos nahoistani, kun jokin tarrasi äkkiä nilkkaani.
Riuhtaisin vaistomaisesti jalkaani, mutta maasta työntyvä multainen käsi piti minua tiukasti otteessaan. Estääkseni itseäni kirkumasta ja kauhunkyyneleitä valumasta purin huultani ja temmoin kaikin voimin. Viereltäni kuului Chrisin tukahtunut älähdys, kun maasta ilmestyi hänen taakseen toinen metsästäjä, joka painoi veitsensä Tykhen lapsen kurkulle. Chrisin onni oli tainnut loppua juuri väärällä hetkellä.
En ehtinyt kunnolla tajuta, ennen kuin olin jo kaatunut rähmälleni maahan. Jalastani nykäissyt Metsästäjä kömpi esiin mullasta ja lehdistä, mutta en ehtinyt yrittää pystyyn ennen kuin hän ehti taas kimppuuni. Kamppailin vastaan kaikin voimin, mutta jotenkin Metsästäjän kädet ja jalat ehtivät aina ensiksi sinne, mihin olin aikonut iskeä tai potkaista tai raapia. Minulla ei ollut edes mahdollisuuksia.
Ja sitten pakahtumisen tunne oli taas siinä. Se täytti minut vähä vähältä ja epätoivoinen kamppailuni vain kiihtyi. Nyt kuitenkin kamppailin päästäkseni mahdollisimman äkkiä pois Metsästäjän lähettyviltä, en päästäkseni niskan päälle. En halunnut vahingoittaa voimillani edes tätä vierasta Metsästäjää. Mielessäni välkkyi kauhistuttavia kuvia viime kerrasta: verta, haljennutta asfalttia, empusan teräväkyntiset kädet...
Sitten äkkiä rekisteröin tutun silmäsiteen ja maastokuvioisen paidan. Vastustajani ei ollutkaan Metsästäjä - ei ainakaan enää. Mutta oli liian myöhäistä päästä Cassiopen otteesta. Ehdin huutaa vain "EI!", ennen kuin paine sisälläni viimeinkin täytti minut kokonaan ja kehoni räjähti miljooniksi olemattomiksi sirpaleiksi.
En ole varma menetinkö sillä kertaa tajuani. Tuntui, että olin samaan aikaan kehoni sisä- että ulkopuolella ja näin kaiken kuin kahdesta eri suunnasta. Metsästä syöksyi esiin poika suojuksissa, kaksi vaskimiekkaa välkkyen. Kasvot liian täydelliset ollakseen totta. Poika saattoi juosta suoraan minun luokseni, tai ehkä hän tarkisti ensiksi mitä Metsästäjille oli tapahtunut. Hän puhui jotakin, mutta minulleko? Vai Chrisille joka seisoi lähelläni? Vai oliko Chriskin tajuton? Koitin nousta seisomaan, mutta käteni vaikuttivat olevan pelkkää ilmaa ja ponnistus aiheutti minulle vain vielä sekavamman olon. Huuleni muodostivat sanan "Ryan", mutta ennen kuin ehdin tehdä enempää, vajosin jonnekkin pimeään.
..................
Tulin tajuihin varsin hitaasti. Ensiksi tiedostin äänet, joita kuului jostakin kaukaa. Ne kuulostivat innostuneilta ja voittoisilta. Jossakin lähelläni taas kuului huminaa, kenties tuulettimesta.
Kuunnellessani tuulettimen suhinaa aloin tuntea verkalleen, miten siitä syntyvä viileä ilmanvire kutitti ihoani ja sai hiukseni värisemään. Sitten tunsin, miten kylmällä lusikalla lusikoitiin suuhuni jotakin minttusuklaakaakaon makuista ja nielaisin automaattisesti. Saatoin melkein nähdä, miten voima virtasi jäseniini ja avasin silmäni.
Ympärilläni oli vaaleaa ja siistiä. Makasin puoli-istuvassa asennossa sängyssä peitteitten päällä ja sänkyni laidalla istui Cat pidellen lusikkaa ja pientä kupillista vanukasmaista ambrosiaa. "Lisää?" kysyin heti.
"Sait jo pari lusikallista, eiköhän se riitä," Cat hymyili.
"Ottelu?"
"Kiitos sinun, Chrisin ja Ryanin, me voitimme. Vaikka muutkin tappelivat kyllä niin hyvin, että tätä ottelua muistellaan vielä vuosia."
"Ai sitäkö kaikki juhlivat tuolla?" kysyin heilauttaen kättäni sairastuvan ulkopuolelta kuuluvia ääniä kohti. Liikkeet ja puhuminen tuntuivat hitailta, kuin ponnistelisin ylös veden alta.
Cat vain nyökkäsi vastaukseksi.
"Mitä sinä täällä sitten teet? Etkö ole juhlimassa?" Ihmettelin. Catissa ei näkynyt ulospäin mitään tappelun jälkiä; hän oli jopa vaihtanut varusteensakin puhtaaseen leiripaitaan ja farkkuihin, kun taas minun ylläni oli sama hikinen t-paita kuin aamullakin.
Cat avasi suunsa vastatakseen, mutta taipui äkkiä kaksinkerroin yskänkohtauksen kourissa. Hän peitti toisen käden suullaan, mutta olin näkevinäni, miten sormien lomasta ilmestyi tummia savukiehkuroita. Sitten Cat kuitenkin suoristui ja virnisti, joskin hiukan kivuliaan näköisenä. "Minunkin piti vähän toipua ottelusta," hän vain sanoi. Päättelin vastauksesta, että hän kertoisi koko jutun myöhemmin jos haluaisi.
"Mitä sitten tapahtui, kun ottelu päättyi? Vai jaksatko kertoa?" utelin.
"Joo, voin minä," Cat kiirehti myöntymään ja siirtyi nojaamaan sängyn päätyä vasten hyläten ambrosian sivupöydälle. "Me jäimme Miken kanssa tappelemaan neljää Metsästäjää vastaan, kun Ryan porhalsi yhtäkkiä paikalle. Olin aika kiinni tappelussa, mutta käskin Ryanin jatkaa sinne suuntaan, minne te olitte menneet. Pärjäsimme itse asiassa Miken kanssa aika hyvin; juuri kun olimme viimeistelemässä viimeistä Metsästäjää, Ryan, Chris ja sinä ilmestyitte metsästä lipun kanssa. Me liityimme teidän joukkoon ja juoksimme niin nopeaa kuin kykenimme, keräten samalla vastustajan puolella olevia leiriläisiä joukkoomme ja ehdimme joelle juuri, kun tappelu siellä oli ratkeamassa Metsästäjien voitoksi. Siitä lähtien se oli kunnon löylytystä. Ruby, Alice ja John löivät voimansa yhteen niin kuin viime kerrallakin, ja Metsästäjien kaikki suunitelmat hajosivat täysin. Siinä säpinässä sinä vain otit Ryania kädestä ja te loikkasitte ainakin viisitoista metriä yli joen lipun kanssa ja ottelu oli voitettu. Se oli aivan mahtavaa," Cat suorastaan loisti innostuksesta.
"Hetkinen," keskeytin Catin selostuksen. "En minä osaa hypätä viittätoista metriä tuosta vain. Enkä muista ollenkaan mitään tuollaista. Luulin, että menetin tajuni jo silloin, kun Ryan tuli minun ja Chrisin luo."
Cat näytti hämmästyneeltä ja sitten mietteliäältä. Kuvittelin, miten hammasrattaat hänen päässään pyörivät ja koettivat saada jotain järkeä tapahtumiin. "Sinä näytitkin jotenkin erikoiselta tappelun loppupuolella. Luulin vain että kuvittelin, että sinun silmäsi olivat jotenkin tummemmat kuin tavallisesti, mutta ehkä se oli oikeasti jotain." Hän kohautti olkiaan. "Ehkä sinä vain menit automaattivaihteelle samalla kun aivosi ottivat pienen hermoloman. Luulisin, että kämppiksiltäsi löytyy enemmän vastauksia tähän kuin minulta."
Nyökkäsin. "Eivätkö Metsästäjät sitten onnistuneet löytämään meidän lippuamme?"
Säihkyvä hymy palasi takaisin Catin kasvoille. "Thaleia kyllä yritti kovasti. Hänellä oli pari kaveria ja he pääsivät joen yli asti, mutta he eivät osanneet varautua aivan sellaiseen puolustukseen kuin mitä meillä oli. Hefaistoksen ja Hekaten mökit olivat lyöneet päänsä yhteen oikein kunnolla, ja Metsästäjillä oli aika kinkkiset paikat yrittäessään puolustautua samaan aikaan maamiinoilta ja aasinkorvakirouksilta. Zady tarvitsi vain vaivuttaa heidät huomaamatta transsiin, jossa he jatkoivat ottelua kuin mitään ei olisi tapahtunut, samalla kun puolustusjoukot vain sitoivat Thaleian ja hänen kumppaninsa turvalliseen pieneen pakettiin. Kun he lopulta pääsivät pois transsin vaikutuksista, ottelu oli jo loppu."
En voinut muuta kuin olla vaikuttunut.
"Ruby oli täällä vielä äsken. Hän koittaa vältellä Thaleiaa ja metsästäjiä parhaimpansa mukaan koska... arvaat varmaan... puolisisarukset, mutta hänkin halusi lopulta pistäytyä juhlissa. Metsästäjät eivät tietenkään ole tyytyväisiä, mutta eivät he kovin muuta voi kuin koota ylpeytensä rippeet ja esittää niin kuin leiriläisille häviäminen olisi ollut vain jokin pieni juttu."
Jatkoimme ottelusta hehkuttamista vielä samalla, kun kokeilin nousta vuoteesta. Se onnistui yllättävän kivuttomasti ja juuri kun olin noussut pystyyn, Elijah porhalsi sairastupaan naamallaan sadan watin hymy. Hänellä oli side päänsä ympärillä ja hän nilkutti, mutta hän syöksyi heti hyysäämään ympärilläni kuin mikäkin kanaemo. Lopulta kuitenkin hän päästi minut ja Catin pahasta ja lähdimme kolmistaan pois sairastuvalta.
Amfiteatteri oli tupaten täynnä leiriläisiä ja Metsästäjiä ja leirinuotio loisti suurempana ja kirkkaampana kuin koskaan. Astellessani kohti tuota iloista hälinää ja välillä epävireistä mutta sitäkin innokkaampaa laulua, oloni oli hämmästyttävän kevyt. En tiennyt omista voimistani sen enempää kuin edellisenä päivänäkään, pelkäsin tulevaisuutta ja odotin vielä puoliksi, että uudet tuttavani päätyisivät lopulta hylkäämään minut kuten aina ennenkin, mutta juuri sillä hetkellä kaikki epävarmuus oli kadonnut ja tunsin pitkästä aikaa, miltä tuntui olla täysin, oikein todella onnellinen.
Lipunkaappausjulistusta seuraava ilta ja aamupäivä olivat täynnä kuumeista valmistautumista. Vaikka leiri oli koulujen takia tyhjentynyt paljon sen jälkeen kun olin saapunut, siellä oli niin paljon hulinaa, että vaikutti kuin leiriläisiä olisi ollut enemmänkin kuin oikeasti oli.
Metsästäjiät olivat linnoittautuneet Artemiin hopeanharmaaseen mökkiin, eivätkä tulleet sieltä ulos kuin harvoin ja pienissä ryhmissä. Niin oli ilmeisesti hyvä, sillä aina kun leiriläisten ja metsästäjien porukat kohtasivat, joukkojen välinen skisma suorastaan iski kipinää - siihen pisteeseen asti, että yksi Areen mökin pojista sai puukosta käsivarteensa ja joutui sairastupaan.
Kheiron ei voinut estää puukolla hyökännyttä metsästäjää osallistumasta otteluun, vaikka useimmat leiriläiset sitä vaativatkin rangaistuksena yhden pelaajan menettämisestä, sillä Metsästäjillä oli jo ennestään alivoima, mutta Hermeen mökkiläiset eivät jättäneet asiaa sikseen. Hermes oli monitaitoinen jumala - hänen suojatteinaan olivat niin matkalaiset, urheilijat, kirjailijat kuin kauppiaatkin, mutta jos jossakin Hermeen lapset osoittivat kykyjä, niin varkauksissa ja kepposissa. Ja vaikka Metsästäjät olivatkin suhteellisen turvassa mökissään, Hermeen lapset aiheuttivat heille jatkuvasti häiriötä. Yksityiskohtia en tarkalleen tiedä, mutta kuulemani mukaan mökki yhdentoista juoniin kuuluivat ainakin lauma lemmenkipeitä skunkkeja, pienikokoinen rumbaa tanssiva robotti, viisikymmentä rullaa vessapaperia ja värikuulakanuuna.
Hermeen mökin kepposilla oli tietenkin toinenkin tarkoitus kuin vain kostaa Areen lapselle tapahtunut tapaturma, sillä se häiritsi Metsästäjien suunnitelmia ja antoi Athenen mökkiläisille aikaa tehdä suunnitelmia ottelua varten. Myös Cat kulki palavereissa, sillä hän toimi Hefaistoksen mökin ohjaajan konsulttina näissä asoissa ja hänen äitinsä oli ollut Athenen tytär.
"Kunpa meillä vain olisi enemmän aikaa," Cat valitti minulle ottelua edeltävänä aamuna, kun istuimme ruokailupaviljongissa. "Meidän täytyy niin lyhyessä ajassa suunnitella mahdollisimman vedepitävät strategiat, mutta Metsästäjät tulevat olemaan siltikin kova pala."
Cat näytti siltä, kuin olisi ollut koko yön valveilla suunnitelmakaavioiden ääreen painuneena, sillä hänen tukkansa oli sekaisin ja silmien alla olevat tummat läikät olivat jopa suuremmat kuin Johnilla. Ruby ja Alicekin näyttivät stressaantuneilta, koska Kolmen Suuren lapsina heillä oli edessä joukkojen johtohahmona oleminen. John taas ei ilmestynyt aamupalalle laisinkaan.
Seurasin Rubya ja Alicea kuin uskollinen koira, sillä tunsin itseni sillä hetkellä hiukan ulkopuoliseksi omassa mökissäni. Hekaten mökki oli taikavoimineen tärkeä osa suunnitelmia, joten he valmistelivat kuumeisesti liemiä, jauheita, kokoontaitettavia loitsuja ja kaikkea muuta mitä saattoi tarvita. Tunsin siis itseni olevani koko ajan vain tiellä, eivätkä Alice ja Ruby näyttäneet pistävän seuraani pahakseen. Vietimme koko aamun taisteluareenalla hioen omia aseenkäyttötaitojamme. Minun eivät olleet kovin huomattavat, enhän ollut ehtinyt vielä harjoitella kauaa, mutta Alicelta ja Rubyltä opin kuitenkin mukavasti lisää temppuja ja trikkejä. Tiesin kuitenkin, että täysiveristä Metsästäjää vastaan minulla ei ollut kovin paljon mahdollisuuksia.
"Älä huolehdi siitä liikaa," Ruby vakuutteli minulle samalla kun pidimme juomataukoa areenan laidalla ja katselimme muita paikalla harjoittelevia leiriläisiä. "Ei monestakaan muusta leiriläisestä ole kovin paljon vastusta heille, sillä Metsästäjillä on usein ollut vuosikymmeniä aikaa harjoitella. Ja sinä voit yllättääkin, jos taikuutesi tulee luonnostaan hätiin pahassa paikassa."
Mieleeni muistui räjähdys, jonka olin aiheuttanut sinä päivänä kun Cat löysi minut ja toivoin tosissani, että voimani jättäisivät tämän pelin välistä.
"Ketkä leiriläiset sitten päihittäisivät Metsästäjiä?" kysyin Rubyltä.
"Hmm... riippuu kuka Metsästäjistä on vastustajana. Thaleialle pärjäisin ehkä vain minä, koska olemme molemmat Zeuksen lapsia eikä hän voisi räjäyttää minua kengistäni, mutta riippuu mikä ase hänellä on. Toisaalta myös joku, jolla on todella hyvät hämäyskyvyt, voi kyetä harhauttamaan Metsästäjää, Zady esimerkiksi. Sitten on tietenkin sellaiset, joilla on todella hyvät kaksintaistelukyvyt, eli ehkä Ryan, Alice tai hyvänä päivänä jotkut Areen ja Hermeenkin mökistäkin. Tänään olisi siis parempi olla hyvä päivä," Ruby pohdiskeli.
Katselin kentällä kahta Hermeen poikaa vastaan taistelevaa Ryania. Hän oli ärsyttävän näyttävä ilmestys, sillä hän taisteli kahdella kevyellä taivaanvaskimiekalla, jotka välkkyivät auringonpaisteessa, hänen hiuksensa olivat tyylikkäästi sotkussa ja hänen kasvoillaan oli leveä, voitonriemuinen hymy. Hän näytti nauttivan ottelusta täysin siemauksin, eikä Hermeen lapsilla ollut erityisen toivoakaan.
"Leveilijä," Alice tuhahti.
..................
Lounas nautittiin jännittyneissä tunnelmissa. Kaikki näyttivät odottavan jännittyneenä ottelun alkua, paitsi Destiny huokaili Afroditen pöydässä turhan kuuluvalla äänellä, miten muut mökit näyttivät pitävän paljon melua tyhjästä. Destiny oli tietenkin kieltänyt omia mökkiläisiä osallistumasta, sillä heillä ei ollut aikaa jollekin hikiselle ottelulle, mutta ilmeisesti kaikki eivät olleet täysin hänen pikkusormensa ympärillä, sillä joku - luultavasti Cleo - käski Destinyn ystävällisesti tukkia turpansa, vai halusiko hän tahallaan antaa Metsästäjien voittaa. Destiny ei kommentoinut asiaan sen enempää.
Lounaan jälkeen marssimme mökeittäin metsän reunaan, jossa Kheiron odotti. En ollut käynyt metsässä vielä kertaakaan, mutta mitä lähemmäs tulimme, sitä pelottavammalta se näytti. Leirillä avustavat metsänymfit asuivat tietämäni mukaan siellä, mutta paikka ei siltikään näyttänyt kovin houkuttelevalta. Puut olivat korkeita ja niitten oksat olivat niin tiheässä, että metsään astuttua ei varmasti kykenisi enää näkemään taivasta. Paksut juurakot taas kiemurtelivat varvikossa kuin hyvin kummalliset suonet. Olin varma, että ei tarvittaisi kovin suurta taitoa, jotta onnistuisi kompastelemaan niihin.
"Leiriläiset, Metsästäjät, onko teillä lippunne?" Kheiron kysyi paikalle kerääntyneiltä nuorilta. Athenen lasten joukosta kannettiin eteen suuri oranssinvärinen lippu, johon oli kirjailtu lentävä pegasos. Metsästäjien lippu taas oli hopeanvärinen ja siinä oli hyökkäysasennossa oleva peura, jonka sarviin oli takertunut kuunsirppi.
"Kertaan vielä säännöt varmuuden vuoksi," Kheiron kuulutti kantavalla äänellä. Metsästäjät ja leiriläiset seisoivat omissa ryhmissään, leiriläiset asettautuneina mökkiensä mukaan. "Se joukkue, joka ehtii kaapata toisen joukkueen lipun ensimmäisenä, voittaa. Metsästäjillä on metsän pohjoispuoli, leiriläisillä eteläpuoli, joki on rajana. Tappaminen ja silpominen kielletty, kaikki taikaesineet sallitaan. Nyt voitte varustautua, peli alkaa torven soitosta!"
Pöydille joukkojen vierelle ilmestyi kreikkalaismallisia haarniskoita ja hevosenhäntätöyhtöisiä kypäriä. Menimme Hekaten mökin kanssa poimimaan itsellemme varusteet ja en voinut olla kysymättä Areonilta, saisinko minä taikaesineitä.
"Sinun olisi periaatteessa pitänyt tehdä omasi," Areon totesi hämillisen näköisenä. Sitten, nähdessään minun pettyneen ilmeeni hän heltyi ja irrotti kaulastaan harmaan kivikorun. "Ota vain tämä. Minulla on noita monta ja se voi tuoda sinulle lisäsuojaa," hän sanoi ja ojensi korun minulle.
Koru oli litteä ja yksinkertaisen harmaa. Sen toiselle puolelle oli kuitenkin kaiverrettu rattaan näköinen kuvio, jonka kaikissa sakaroissa oli kolme poikittaista viivaa ja joiden päät haarautuivat kolmeen osaan kuin kolmikärjessä tai haarukassa. Toisella puolella taas oli kelttiläinen solmu, joka muodostui kahdesta käärmeestä, joiden hännät olivat toistensa suussa.
Vaikka merkit tuntuivat viestivän suojelusta ja voimaa, kivi tuntui kylmältä ja vieraalta kädessäni. Vierasta taikuutta ja vieraita uskontoja... tunsin ensimmäistä kertaa huolta Areonin puolesta, sillä en ollut varma tiesikö hän, minkälaisten asioiden kanssa oikein toimi. Karistin kuitenkin huoleni ja pujotin korun kaulaani - Areon oli tehnyt kiltisti antaessaan minulle taikaesineen, vaikken ollut mitenkään ansainnut sitä, eikä Areon ollut sitä paitsi ainoa, joka puuhaili vieraitten voimien kanssa. Tunsin huolehtivani aivan turhaan.
Kun olin jollakin ihmeen keinolla selvinnyt kaikista kreikkalaisten suojusten hakasista ja soljista ja hevosenhäntäkypärän kiinnityksestä, etsin käsiini Alicen. Minulle oli kerrottu, että toimisin hänen alaisenaan jokivartiossa, sillä sisaruksillani oli omia salaisia suunnitelmiaan. Alice oli ollut hermostuneen oloinen koko aamun mutta nyt hän näytti luonnollisemmalta, kypärän sinisestä hevosenhännästä miekan kahvalla rennosti lepäävään käteen asti.
"Pärjäätkö?" hän kysyi minulta pikaisesti samalla, kun etsi katseellaan toisia vastuulleen sysättyjä leiriläisiä.
Nyökkäsin hermostuneesti ja Alice hymyili koittaen näyttää rohkaisevalta. "En taida ikinä tottua johtamaan ketään taisteluun," hän sanoi. "Mutta jos minä pärjään aina silloin tällöin, kyllä sinäkin."
Katselin ympärilläni parveilevia leiriläisiä ja näin Ryanin Rubya seuraavien joukkojen mukana. Kreikkalaiset suojukset pukivat häntä, mutta olisi pitänyt etsiä kunnolla asua, jossa hän ei olisi näyttänyt hyvältä.
"Jokivartio, seuratkaa minua!" Alice heilautti kättään ja lähdimme juoksemaan puitten lomaan joenvartta pitkin. Oli täyttä työtä juosta epämukavien ja painavien suojusten ja kilven kanssa epätasaisessa maastossa, mutta yritin parhaani. Pian olin kuitenkin jo yltä päältä hiessä ja hevosenhäntäkypärä tuntui valuvan koko ajan kasvoilleni.
Alice oli jakanut joukkoja tasaisesti pitkin joen viertä, mutta yllätyin silti, kun hän viittoi minua jäämään yhdelle rantapenkereelle. "Morgana, tässä on sinun paikkasi. Pysy tarkkana ja jos näet jotakin epäilyttävää tai kimppuusi hyökätään, koita estää metsästäjiä ja pidä paljon meteliä. Me olemme lähellä." Sitten hän jatkoi matkaansa jäljelle jääneitten Hermeen lasten kanssa.
Jäätyäni yksin rannalle ruikuttamaan minua alkoi äkkiä hermostuttaa. Tiesin, että olisin yhtä kuin hyödytön pysäyttämään vastaan tulevaa hyökkäystä, mutten voinut muuta kuin toivoa, että minua taitavammat leiriläiset osaisivat asiansa.
Tuntui kuluvan ikuisuus, ennen kuin kotilotorven ääni kaikui metsän läpi ja meidän joukkomme iskivät heti Metsästäjien puolelle. Näin, miten kauempana virran varressa suojuksiin pukeutuneet hahmot ylittivät joen, minkä jälkeen joen vesimäärä äkkiä kaksinkertaistui ja minun täytyi astua kauemmas. Metsästäjille oli nyt mahdotonta ylittää jokea vaivattomasti, mistä kiitin Alicea vuolaasti mielessäni.
Sitten alkoi toinen ikuisuus. Kuulin taistelun ääniä joen toiselta puolelta, mutta oli mahdotonta päätellä ketkä olivat voitolla ja mitä oli tekeillä. Aika tuntui hidastuvan koko ajan, vaikka ottelua ei ollut kestänyt vielä edes viittätoista minuuttia. Välillä näin lisää hahmoja, jotka ylittivät joen, mutta kaikki ylitykset tehtiin meidän puoleltamme, joten oletin kaiken olevan niin kuin pitikin.
Sitten alkoi äkkiä kuulua huutoa kauempaa vasemmalta puoleltani. "Metsästäjiä joella! Metsästäjiä joella! Met-" Huuto lakkasi äkisti, mutta sen tilalle tuli aseitten kalina ja taisteluhuudot. En tiennyt mitä tehdä, joten epäröin hetken: jos hylkäisin vartiopaikkani, Metsästäjille tulisi vain lisää tilaisuuksia päästä joen yli. Mutta jos ne olivat jo tälläkin hetkellä ylittämässä jokea, mitä tehdä?
Olin jo lähdössä taistelua kohti, kun joen toisella puolella näkyi äkkiä liikettä. Siristin silmiäni nähdäkseni kypärän häntäjouhien värin ja huokaisin helpotuksesta ääneen, kun näin sen olevan sininen. Sitten huomasin, että sinistä töyhtöä seurasi kaksi punaista töyhtöä. Ja Metsästäjät näyttivät olevan saavuttamassa pakenevaa leiriläistä. Tunnistin leiriläisen Chris Arduinoksi, onnen jumalattaren Tykhen lapseksi ja toivoin sydämestäni, että hänen jumaläitinsä antaisi Chrisille kaiken onnen, joka oli saavutettavissa.
Chrisin puolustukseksi saattoi sanoa, että hän oli nopea ja ketterä kuin kärppä. Hän pujotteli puitten lomitse kuin salama ja vaikka Metsästäjät saavuttivat häntä, näytti siltä, että Chris ehtisi joelle hyvissä ajoin. Sitten toinen Metsästäjistä otti esiin jousen ja viritti sen jänteelle nuolen, yhä juosten.
"Chris varo!" Huusin, mutta liian myöhään. Metsästäjä oli jo laukaissut aseensa ja nuoli meni pelottavan läheltä Chrisiä. Samalla hetkellä joen toiselta puolelta kuului mojova kumahdus ja yksi petäjistä tipautti äkisti puolet neulasistaan. Toinen metsästäjä oli hämääntynyt huudostani ja törmännyt vahingossa puuhun kolkaten itseltään tajun kankaalle.
Toinen metsästäjä oli jo virittämässä toista nuolta jouselle, mutta Chrisin tuuria ei käynyt aliarvioiminen. Tuo kenties satoja vuosia elänyt kuolematon metsästäjätär liukastui märkään kiveen ja kaatui naama edellä sammalikkoon nilkka vääntyneenä.
Chris oli päässyt jo joen rantaan ja loikkasi rantakiven päältä. Luulin hänen yrittävän uida yli, mutta hän tarttuikin oksaan, joka kumartui oikein sopivasti joen ylle ja lennähti siltä sulavasti viereeni seisomaan. Olisin voinut vannoa, etten ollut huomannut oksaa aiemmin.
"Piti käyttää hiukan moukan tuuria," Chris sanoi vain olkiaan kohauttaen. Chrisin lyhyet ananakselle leikatut hiukset olivat sotkussa ja täynnä neulasia, mutta hän näytti tyytyväiseltä. Chris sattui kuulumaan niihin ihmisiin, jotka eivät näytä selkeästi miehiltä tai naisilta enkä ollut kehdannut kysyä sukupuoleen varmistusta, mutta tällä hetkellä olisin voinut vannoa, että hänen kasvoillaan olii poikamaisen veikeä virnistys.
"Miksi ne jahtasivat sinua? Mitä on tekeillä?" Taistelun äänet joella eivät olleet siirtyneet mihinkään, mutta epäröin silti yhä mitä tehdä. Odotin, että Chrisillä olisi lisää informaatiota.
"Siksi minä olenkin täällä. Metsästäjät paahtaa koko ajan eteenpäin ja meillä ei ole minkäänlaista tietoa niitten lipun paikasta. Meiltä lähti pari iskuryhmää, mutta minut lähetettiin etsimään sinua, koska me ei ehditä kohta löytää sitä ennen kuin Metsästäjät voittavat. Ja nuo epäonniset näkivät minut läheltä taistelupaikkaa ja luulivat että olin karkaamassa varoittamaan muita leiriläisiä."
"Mitä minun pitää tehdä?" Olin helpottunut saadessani jonkun selkeän tavoitteen. Taistelussani apua varmasti tarvittaisiin, mutta tiesin, että minusta olisi enemmän hyötyä lipun etsimisessä kuin Metsästäjien leikkikaluna.
"Mennään Catin luo. Ne odottaa Zeuksen nyrkin lähellä." Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä Zeuksen nyrkki oli, mutta lähdin seuraamaan Chrisiä samaa reittiä joen yli. Pysähdyimme hetkeksi, kun Chris veti taskustaan pätkän köyttä ja sitoi tajuttomien Metsästäjien kädet ja minä sahasin puukollani joen yllä olevaa oksaa niin, että se katkeaisi seuraavan kerran, kun joku yrittäisi hyödyntää sitä. Sitten jatkoimme matkaa syvemmälle vihollisalueelle.
Pelkäsin koko ajan, että metsästä viuhuisi nuolisateita ja lauma harmaisiin pukeutuneita teinityttöjä iskisi millä hetkellä kimppuumme. Metsä oli kuitenkin tyhjä sekä leiriläisistä, Metsästäjistä että hirviöistä. Kiersimme taistelupesäkkeet kaukaa ja Chris käytti ehkä hiukan lisää moukan tuuria avustaakseen matkamme sujuvuutta.
Pian tulimmekin ison kivikasan viereen ja Chris vislasi kolmesti peräjälkeen. Cat ilmestyi kivikasan takaa perässään puoliveljensä Mike. Kumpikin näytti helleenisoturin ja teknocyborgin yhdistelmältä, sillä suojusten lisäksi kummallakin oli yllään erilaisia teknisiä vempaimia suunnilleen lämpökameralinssistä kahvinkeittimeen asti.
Cat siirtyi pitemmittä puheitta asiaan. "Mike on skannannut sen quadkoptereilla metsää ja yhdellä alueella poissa taisteluista on epäilyttävän paljon lämpösignaaleja. Se on tässä vähän matkan päässä, mutta suosittelisin Morganaa menemään edellä ja tutkimaan paikat mahdollisten ansojen varalta, sillä se mitä varmimmin on ansa ja meitä odottaa lämmin vastaanotto."
"Ai meillä on quadkoptereita?" En voinut olla kysymättä.
"Pikemminkin Hefaistoksen mökillä on," Catin puoliveli Mike oli isokokoinen, vakavamielinen aasialaistaustainen poika, jonka ei heti olisi osannut odottaa tulevan toimeen eläväisen Catin kanssa, mutta silti sisarukset näyttivät toimivan täydellisessä yhteistyössä.
"Metsästäjät on vahva vastus, mutta heillä on se ongelma, että he eivät keskity omien vahvuuksiensa kehittämiseen vaan pyrkivät kehittämään yksikön, jotka ovat äärimmäisen kehittyneet tietyissä lajeissa. Siksi me tarvitaan quadkoptereita voittoon. Siksi me tarvitaan sinua," Cat vilkaisi ylös rannesuojuksensa hologrammikuvasta ja virnisti. "No niin, reitti on selvä. Mike, jatka ympäristön tarkkailua. Mor, kulje sinä edessä ja Chris hävitä sinä jäljet. Mennään."
Kuljimme ripeästi metsän läpi, Cat ja Mike takanani ohjeita luetellen ja tarkkailin ympäristöä silmä kovana. Näin siellä täällä heikkoja merkkejä Metsästäjistä, jotka olivat aiemmin suunnanneet taisteluita ja jokea kohti. Pari kolme kertaa törmäsin myös leiriläisistä koostuvan joukon huolimattomammin peiteltyihin merkkeihin, mutta sitten pysähdyin äkisti.
"Kaikki Metsästäjien partiot tulivat täältä, mutta nyt jäljet katoavat kuin niitä ei olisi ollutkaan," kuiskasin joukon muille jäsenille.
"Lämpösignaaleissa näkyy liikettä, tänne on tulossa joukkoja," Mike kommentoi.
Olin jo kysymässä mitä me oikein tekisimme, mutta Catilla oli jo suunnitelma valmiina. "Chris, Morgana, jatkakaa eteenpäin ja jatkakaa etsimistä, me olemme lähellä. Me ei voida riskeerata kovin suurta kamppailua täällä, mutta minä ja Mike jäämme tänne viivyttämään ja harhauttamaan Metsästäjiä," Cat supatti kiihkeästi. Äkkiä jostain pensaikosta lensi nuoli ja Chris väisti sen vain sattumalta vaihtaessaan painopistettä jalalta toiselle.
"Äkkiä!" Cat huusi ja Chris tempaisi minut pensaikkoon.
Ensiksi minä ja Chris juoksimmme paikalta niin nopeasti kuin pääsimme. Takaamme metsästä kuului kamppailun ääniä ja Catin yllytyshuutoja, mutta sitten tuuli kääntyi äkkiä ja äänet katosivat lähes kuulumattomiin. Vaihdoimme taas hiiviskelyvaihteelle ja tarkkailin ympäristöäni silmä kovana. Jos itse olisin halunnut piilottaa lippuni jonnekkin, mitä olisin tehnyt?
Lipunkaappauksen säännöissä sanottiin, että lipun tuli olla näkyvällä paikalla, kuten esimerkiksi suuren kiven päällä, mutta missään ei oltu kielletty, etteikö sitä olisi silti saanut peittää esimerkiksi lehdillä. Katselin puita ja kiviä siinä toivossa, että huomaisin poissa paikoiltaan olevia lehtiä tai epäilyttävän näköisiä naamiokankaita. Siksi säikähdin melkein ulos nahoistani, kun jokin tarrasi äkkiä nilkkaani.
Riuhtaisin vaistomaisesti jalkaani, mutta maasta työntyvä multainen käsi piti minua tiukasti otteessaan. Estääkseni itseäni kirkumasta ja kauhunkyyneleitä valumasta purin huultani ja temmoin kaikin voimin. Viereltäni kuului Chrisin tukahtunut älähdys, kun maasta ilmestyi hänen taakseen toinen metsästäjä, joka painoi veitsensä Tykhen lapsen kurkulle. Chrisin onni oli tainnut loppua juuri väärällä hetkellä.
En ehtinyt kunnolla tajuta, ennen kuin olin jo kaatunut rähmälleni maahan. Jalastani nykäissyt Metsästäjä kömpi esiin mullasta ja lehdistä, mutta en ehtinyt yrittää pystyyn ennen kuin hän ehti taas kimppuuni. Kamppailin vastaan kaikin voimin, mutta jotenkin Metsästäjän kädet ja jalat ehtivät aina ensiksi sinne, mihin olin aikonut iskeä tai potkaista tai raapia. Minulla ei ollut edes mahdollisuuksia.
Ja sitten pakahtumisen tunne oli taas siinä. Se täytti minut vähä vähältä ja epätoivoinen kamppailuni vain kiihtyi. Nyt kuitenkin kamppailin päästäkseni mahdollisimman äkkiä pois Metsästäjän lähettyviltä, en päästäkseni niskan päälle. En halunnut vahingoittaa voimillani edes tätä vierasta Metsästäjää. Mielessäni välkkyi kauhistuttavia kuvia viime kerrasta: verta, haljennutta asfalttia, empusan teräväkyntiset kädet...
Sitten äkkiä rekisteröin tutun silmäsiteen ja maastokuvioisen paidan. Vastustajani ei ollutkaan Metsästäjä - ei ainakaan enää. Mutta oli liian myöhäistä päästä Cassiopen otteesta. Ehdin huutaa vain "EI!", ennen kuin paine sisälläni viimeinkin täytti minut kokonaan ja kehoni räjähti miljooniksi olemattomiksi sirpaleiksi.
En ole varma menetinkö sillä kertaa tajuani. Tuntui, että olin samaan aikaan kehoni sisä- että ulkopuolella ja näin kaiken kuin kahdesta eri suunnasta. Metsästä syöksyi esiin poika suojuksissa, kaksi vaskimiekkaa välkkyen. Kasvot liian täydelliset ollakseen totta. Poika saattoi juosta suoraan minun luokseni, tai ehkä hän tarkisti ensiksi mitä Metsästäjille oli tapahtunut. Hän puhui jotakin, mutta minulleko? Vai Chrisille joka seisoi lähelläni? Vai oliko Chriskin tajuton? Koitin nousta seisomaan, mutta käteni vaikuttivat olevan pelkkää ilmaa ja ponnistus aiheutti minulle vain vielä sekavamman olon. Huuleni muodostivat sanan "Ryan", mutta ennen kuin ehdin tehdä enempää, vajosin jonnekkin pimeään.
..................
Tulin tajuihin varsin hitaasti. Ensiksi tiedostin äänet, joita kuului jostakin kaukaa. Ne kuulostivat innostuneilta ja voittoisilta. Jossakin lähelläni taas kuului huminaa, kenties tuulettimesta.
Kuunnellessani tuulettimen suhinaa aloin tuntea verkalleen, miten siitä syntyvä viileä ilmanvire kutitti ihoani ja sai hiukseni värisemään. Sitten tunsin, miten kylmällä lusikalla lusikoitiin suuhuni jotakin minttusuklaakaakaon makuista ja nielaisin automaattisesti. Saatoin melkein nähdä, miten voima virtasi jäseniini ja avasin silmäni.
Ympärilläni oli vaaleaa ja siistiä. Makasin puoli-istuvassa asennossa sängyssä peitteitten päällä ja sänkyni laidalla istui Cat pidellen lusikkaa ja pientä kupillista vanukasmaista ambrosiaa. "Lisää?" kysyin heti.
"Sait jo pari lusikallista, eiköhän se riitä," Cat hymyili.
"Ottelu?"
"Kiitos sinun, Chrisin ja Ryanin, me voitimme. Vaikka muutkin tappelivat kyllä niin hyvin, että tätä ottelua muistellaan vielä vuosia."
"Ai sitäkö kaikki juhlivat tuolla?" kysyin heilauttaen kättäni sairastuvan ulkopuolelta kuuluvia ääniä kohti. Liikkeet ja puhuminen tuntuivat hitailta, kuin ponnistelisin ylös veden alta.
Cat vain nyökkäsi vastaukseksi.
"Mitä sinä täällä sitten teet? Etkö ole juhlimassa?" Ihmettelin. Catissa ei näkynyt ulospäin mitään tappelun jälkiä; hän oli jopa vaihtanut varusteensakin puhtaaseen leiripaitaan ja farkkuihin, kun taas minun ylläni oli sama hikinen t-paita kuin aamullakin.
Cat avasi suunsa vastatakseen, mutta taipui äkkiä kaksinkerroin yskänkohtauksen kourissa. Hän peitti toisen käden suullaan, mutta olin näkevinäni, miten sormien lomasta ilmestyi tummia savukiehkuroita. Sitten Cat kuitenkin suoristui ja virnisti, joskin hiukan kivuliaan näköisenä. "Minunkin piti vähän toipua ottelusta," hän vain sanoi. Päättelin vastauksesta, että hän kertoisi koko jutun myöhemmin jos haluaisi.
"Mitä sitten tapahtui, kun ottelu päättyi? Vai jaksatko kertoa?" utelin.
"Joo, voin minä," Cat kiirehti myöntymään ja siirtyi nojaamaan sängyn päätyä vasten hyläten ambrosian sivupöydälle. "Me jäimme Miken kanssa tappelemaan neljää Metsästäjää vastaan, kun Ryan porhalsi yhtäkkiä paikalle. Olin aika kiinni tappelussa, mutta käskin Ryanin jatkaa sinne suuntaan, minne te olitte menneet. Pärjäsimme itse asiassa Miken kanssa aika hyvin; juuri kun olimme viimeistelemässä viimeistä Metsästäjää, Ryan, Chris ja sinä ilmestyitte metsästä lipun kanssa. Me liityimme teidän joukkoon ja juoksimme niin nopeaa kuin kykenimme, keräten samalla vastustajan puolella olevia leiriläisiä joukkoomme ja ehdimme joelle juuri, kun tappelu siellä oli ratkeamassa Metsästäjien voitoksi. Siitä lähtien se oli kunnon löylytystä. Ruby, Alice ja John löivät voimansa yhteen niin kuin viime kerrallakin, ja Metsästäjien kaikki suunitelmat hajosivat täysin. Siinä säpinässä sinä vain otit Ryania kädestä ja te loikkasitte ainakin viisitoista metriä yli joen lipun kanssa ja ottelu oli voitettu. Se oli aivan mahtavaa," Cat suorastaan loisti innostuksesta.
"Hetkinen," keskeytin Catin selostuksen. "En minä osaa hypätä viittätoista metriä tuosta vain. Enkä muista ollenkaan mitään tuollaista. Luulin, että menetin tajuni jo silloin, kun Ryan tuli minun ja Chrisin luo."
Cat näytti hämmästyneeltä ja sitten mietteliäältä. Kuvittelin, miten hammasrattaat hänen päässään pyörivät ja koettivat saada jotain järkeä tapahtumiin. "Sinä näytitkin jotenkin erikoiselta tappelun loppupuolella. Luulin vain että kuvittelin, että sinun silmäsi olivat jotenkin tummemmat kuin tavallisesti, mutta ehkä se oli oikeasti jotain." Hän kohautti olkiaan. "Ehkä sinä vain menit automaattivaihteelle samalla kun aivosi ottivat pienen hermoloman. Luulisin, että kämppiksiltäsi löytyy enemmän vastauksia tähän kuin minulta."
Nyökkäsin. "Eivätkö Metsästäjät sitten onnistuneet löytämään meidän lippuamme?"
Säihkyvä hymy palasi takaisin Catin kasvoille. "Thaleia kyllä yritti kovasti. Hänellä oli pari kaveria ja he pääsivät joen yli asti, mutta he eivät osanneet varautua aivan sellaiseen puolustukseen kuin mitä meillä oli. Hefaistoksen ja Hekaten mökit olivat lyöneet päänsä yhteen oikein kunnolla, ja Metsästäjillä oli aika kinkkiset paikat yrittäessään puolustautua samaan aikaan maamiinoilta ja aasinkorvakirouksilta. Zady tarvitsi vain vaivuttaa heidät huomaamatta transsiin, jossa he jatkoivat ottelua kuin mitään ei olisi tapahtunut, samalla kun puolustusjoukot vain sitoivat Thaleian ja hänen kumppaninsa turvalliseen pieneen pakettiin. Kun he lopulta pääsivät pois transsin vaikutuksista, ottelu oli jo loppu."
En voinut muuta kuin olla vaikuttunut.
"Ruby oli täällä vielä äsken. Hän koittaa vältellä Thaleiaa ja metsästäjiä parhaimpansa mukaan koska... arvaat varmaan... puolisisarukset, mutta hänkin halusi lopulta pistäytyä juhlissa. Metsästäjät eivät tietenkään ole tyytyväisiä, mutta eivät he kovin muuta voi kuin koota ylpeytensä rippeet ja esittää niin kuin leiriläisille häviäminen olisi ollut vain jokin pieni juttu."
Jatkoimme ottelusta hehkuttamista vielä samalla, kun kokeilin nousta vuoteesta. Se onnistui yllättävän kivuttomasti ja juuri kun olin noussut pystyyn, Elijah porhalsi sairastupaan naamallaan sadan watin hymy. Hänellä oli side päänsä ympärillä ja hän nilkutti, mutta hän syöksyi heti hyysäämään ympärilläni kuin mikäkin kanaemo. Lopulta kuitenkin hän päästi minut ja Catin pahasta ja lähdimme kolmistaan pois sairastuvalta.
Amfiteatteri oli tupaten täynnä leiriläisiä ja Metsästäjiä ja leirinuotio loisti suurempana ja kirkkaampana kuin koskaan. Astellessani kohti tuota iloista hälinää ja välillä epävireistä mutta sitäkin innokkaampaa laulua, oloni oli hämmästyttävän kevyt. En tiennyt omista voimistani sen enempää kuin edellisenä päivänäkään, pelkäsin tulevaisuutta ja odotin vielä puoliksi, että uudet tuttavani päätyisivät lopulta hylkäämään minut kuten aina ennenkin, mutta juuri sillä hetkellä kaikki epävarmuus oli kadonnut ja tunsin pitkästä aikaa, miltä tuntui olla täysin, oikein todella onnellinen.