6.ἐξαΐσσω
Eteenpäin
Leirille viimein päästyäni oli kuin joku näkymätön jumala olisi painanut elämässäni eteenpäinkelausnappia ja päivät suorastaan vilisivät silmissä.
Ensimmäisen tilaisuuden tullen suostuttelin Odilan ja Ashin viemään minut leiriä lähinnä olevalle puhelinkopille, josta kykenin soittamaan Robertille ja Annille. Kukaan leirillä ei nimittäin omistanut puhelinta, sillä ne aiheuttivat ongelmia hirviöiden kanssa. Meidän kolmen seikkailu leirin ulkopuolelle onnistui kuitenkin keskeytyksittä, vaikka tunsinkin oloni turvattomaksi koko ajan.
Ann ja Robert olivat tietenkin tulleet melkein hulluksi huolesta ja Hannah ja Audrey olivat aivan hämillään äkillisestä katoamisestani. Cat oli syöttänyt sijaisvanhemmilleni varsin etevää potaskaa äidistäni joka halusi uudistaa rikki menneet perhesiteet, mutta he eivät tietenkään luottaneet täysin jonkun seitsentoistavuotiaan tytön sanaan. Vahvistin kuitenkin Catin tarinaa kertomalla valeäidistäni, joka työskenteli leirinohjaajana Long Islandilla ja jonka luokse halusin jäädä talveksi. Ash muutti ääntään käheämmäksi ja aikuismaisemmaksi ja vakuutteli valeäitinäni, ettei koulunkäyntini kärsisi talven aikana.
Tuntui pahalta valehdella sijaisvanhemmilleni, jotka näyttivät luottavan minuun täysin, mutta en halunnut laittaa heitä kohtaamaan karua totuutta. Minua ei oltu ihmeellisesti yhdistetty uudelleen kauan kadonneeseen äitiini, joka rakasti ja välitti minusta. Minä en ollut edes koskaan keskustellut hänen kanssaan. Opiskeluni tietenkin jatkuivat, mutta opiskelin nyt paljon tarpeellisempia asioita.
Kuten esimerkiksi henkiin jäämistä.
Päiväni olivat tupaten täynnä ohjelmaa. Aamupalan jälkeen oli vuorossa heti muinaiskreikan ja latinan opiskelua Athenen mökkiläisten johdolla. Se oli yksi päivän hauskimmista ja helpoimmista osista, sillä puoliverisillä on usein luonnollinen kyky ymmärtää ja puhua jumalvanhempiemme alkukieltä ja Ash istui vieressäni, kirjoitellen toinen toistaan mielenkiintoisempia loitsuja ja kirouksia latinaksi ja kreikaksi. Lempiloitsuni kaikista oli kenties hirviödonitsin kirous, vaikka toivoinkin ettei se toimisi ikinä oikeasti.
Muinaiskielien jälkeen oli vuorossa taas yksi tylsimmistä leiriohjelmista, mikä tarkoitti lounaan valmistelua, siivoamista ja inventaariota tai mansikkamaiden hoitoa. Puoliveristen leiri sai mukavasti lisätuloja mansikoitten myynnistä, mutta siitä ei jaksanut välittää silloin, kun oli kyykkinyt noin tunnin kuumassa auringonpaahteessa ja nyppinyt ylimääräisiä mansikanvarsia noin ikuisuuden.
Ennen lounasta oli vielä mytologian ja erilaisten taistelu- ja selviytymismuotojen aika. Kreikkalaisia ja roomalaisia myyttejä päntätessäni tuntui välillä, kuin palaset olisivat loksahtaneet paikoilleen ja tunsin kertaavani tuttuja asioita, jotka olin joskus jo ehtinyt unohtaa.
Taistelu ei sen sijaan ollut yhtä tyydyttävä kokemus. Miekkailussa pärjäsin yllättävän hyvin, mutta hävisin silti enemmän kuin voitin. Jousiammunta, pegasosratsastus ja hirviöiden vastainen taktikointi menivät vielä huonommin, mutta keihäänheitossa- ja käytössä olin aivan surkea. Käteni ja aivoni eivät jotenkin suostuneet toimimaan yhteistyössä, kun hallittavana oli pitkä, teräväpäinen ja raskas metallikeppi ja sain kuulla äärimmäisestä surkeudestani jatkuvasti ohjaajana olevalta sodanjumalan, Areen, tyttäreltä. Varisinkin sen jälkeen, kun olin tökännyt häntä tahattomasti takamukseen, hän ei lopettanut solvaamasta rimpulakäsiäni ja aivojeni tilalla olevaa sahanpurua.
Meininki jatkui joka päivä melkein samana lounaan jälkeenkin. Niinä päivinä, kun luvassa oli kärsimystä nimeltä paini, sain niellä mutaa yhä uudestaan ja uudestaan. Painin jälkeen olin aina likainen ja hikinen, ja Areon oli ottanut tehtäväkseen pitää minua pystyssä aina niin kauan, että pääsin suihkuille asti pyörtymättä, niin huonoon kuntoon menin. En ehkä olisi ottanut turpiini aina niin pahasti, jos olisin oppinut luovuttamaan tappelun hiukan aiemmmin, mutta minun päähän potkittu menneisyyteni muistutti itsestään aina astuessani painikehään. Selviytymisvaistoni eivät antaneet koskaan minulle lupaa luovuttaa ennen kuin en enää kyennyt nousemaan pystyyn.
Kheiron oli laittanut lukujärjestykseeni myös aseitten tekemistä, mutta jätin ne yleensä väliin. Hefaistoksen lasten pajalla olin useimmiten vain tiellä ja tunsin oloni siellä aina surulliseksi. Catista ei ollut kuulunut vieläkään mitään, joten aina pajalla ollessani yritin kuvitella häntä siellä työskentelemässä ja harmittelin sitä, että hän oli päättänyt uhrautua minun takiani.
Sen sijaan silloin, kun ohjaajat opastivat miten tehdä arkisista asioista puolustusvälineitä, olin paikalla Lylan ja Zadyn kanssa. Pidin myös lentopallosta, sillä olin osallistunut aiemmin koulussa lentopallokurssille ja leirin porukoitten kanssa se oli jopa mukavaa.
Kovin monessa asiassa en ollut niin taitava, mutta yhdessä taidossa paljastuinkin luonnonlahjakkuudeksi. Aiemmin aika hyödyttömästä kyvystä huomata poissa paikoiltaan olevat asiat tulikin varsin kätevä, sillä olin kuin syntynyt jäljittäjälksi, ja Cassiopen opastuksen avulla opin käyttämään myös kuulo-, haju-, ja tuntoaistejani saaliin paikallistamisessa. Joka perjantai, jos luvassa oli päivän päätteeksi ajojahtia, olin yksi niistä leiriläisistä, jotka kumpikin joukkue halusi kiivaasti omalle puolelleen, ettei toinen joukkue saisi etuasemaa.
...............
Tuntui eriskummalliselta, uudelta ja mukavalta olla haluttu jossakin. Sillä sellaiseksi minä itseni leirillä tunsin. Vaikka olin uusi joukossa, jotka tunsivat toisensa jo ennestään, minut toivotettiin suurimmilta osin myönteisesti vastaan. En ollut tottunut siihen, mutta vaikka aluksi yritin pitää kohteliaan etäisyyden muihin leiriläisiin, tajusin lopulta että he olivat samanlaisia kuin minä. Moni oli ongelmanuori, sillä ne ominaisuudet, jotka pitävät puoliveriset hengissä, eivät ole yhtä suosittuja kuolevaisten parissa. Moni oli adoptoitu tai omisti isä- tai äitipuolen. Joittenkin vanhemmat olivat yksinhuoltajia ja jotkut raukat olivat jopa syntyneet pettämisen tuloksena.
Kaikilla leiriläisillä oli siis arpia, joillakin pahempia kuin toisilla. Alice oli joutunut karkaamaan kotoaan, koska siitä lähtien kun hän oli ollut kymmenen, hirviöt olivat alkaneet hyökätä hänen kimppuunsa ja hänen pikkuveljensä ja muu perheensä oli jääneet tulilinjalle. Areonin isä taas oli jättänyt poikansa kaduille kasvamaan ja hän oli ollut kodittomana viisivuotiaasta asti ja selviytynyt Puoliveristen leiriin vain ihmeen kaupalla. Minä en siis lopulta tuntenutkaan oloani niin ulkopuoliseksi, kuin aluksi olin luullut.
Omien sisarusteni lisäksi leirillä oli monta mukavaa tyyppiä. Ruby ja Alice olivat ilmeisesti adoptoineet minut ystäväkseen, ehkä osittain Catin takia ja osittain siksi että oikeasti pitivät minusta. Jos siis olin jossakin samassa ryhmässä heidän kanssaan, en jäänyt yksin.
En tosin uskonut, että leirillä oli mahdollista jäädä yksin. Jotkut leiriläiset (erityisesti Afroditen lapsista Destiny & hänen hovinsa, sekä ne Areen mökkiläiset, jotka olin saanut suututettua) eivät minusta suuremmin välittäneet, mutta yleisesti näytti siltä, että leirillä ei saanut olla yksin, ellei itse halunnut niin. Esimerkiksi Apollonin mökin Elijah tervehti minua häikäisevällä hymyllä ja kädenheilautuksella aina kohdatessamme ja melkein kenen tahansa muunkin kanssa saattoi vaihtaa pari sanaa ohi kulkiessa.
Joskus iltaisin katsellessani unisiepparia jonka olin ripustanut sänkyni kattoon, mietin olinko minä yhä minä vai oliko joku vallannut mieleni omaan käyttöönsä huomaamattani. Small talk ei ollut koskaan ollut minun juttuni ja yhtäkkiä se oli arkipäivää? Itseasiassa olin luullut, että ihmiset ylipäätään eivät olleet minun juttuni, mutta tässä sitä oltiin.
Ehkä minä olin ollut yksinäisempi kuin olin uskaltanut myöntää itselleni. Portlandissa olin yrittänyt sopeutua joukkoon parhaimpani mukaan: liittynyt teatterikerhoihin, jalkapallojoukkueisiin, cheerleadereihin ja kaikkiin mahdollisiin harrastuksiin aina vaihtaessani koulua, mutta joka kerta, syystä tai toisesta olin lopulta jäänyt yksin ja minut oli suljettu 'Luuserit & kummajaiset'-lokeroon.
Pelkäsin siis koko ajan hiukan, että tämä oli vain hyvää unta ja kaikki muuttuisi jossakin vaiheessa takaisin painajaiseksi, mutta olin kuitenkin kiitollinen joka hetkestä, jolloin se ei vielä ollut tapahtunut.
..............
Kahta ihmistä minä leirillä välttelin kaikkien mahdollisuuksieni mukaan.
Johnia oli tosin helppo vältellä. Hän oli yksinäinen sielu ja jätti usein leiriohjelmat väliin ja teki omia mitä lie asioitaan omassa rauhassaan. Kuitenkin silloin harvoin, kun hän päätti vaeltaa meidän muitten parissa, pysyin hänestä hyvän välimatkan päässä, sillä en kyennyt olemaan tuntematta itseäni tirkistelijäksi ja liian uteliaaksi. Rohkeuteni ei kuitenkaan riittänyt läheskään, että olisin kertonut Johnille nähneeni hänet nukkumassa puristaen jotakin mystistä korua kädessään, joten pidin profiilini matalalla.
Ryan taas oli ärsyttävämpi maanvaiva. Hän ei varsinaisesti tehnyt ikinä mitään mistä minun olisi pitänyt häiriintyä, mutta tunsin siltikin oloni vaivaantuneeksi ja ahdistuneeksi hänen seurassaan. Nuo tunteet eivät suinkaan liittyneet mitenkään siihen, että hän oli henkäisevän komea ja ärsyttävän hyvä kaikessa, mitä teki.
Olin yrittänyt huomaamattomasti udella sisaruksiltani hänestä, mutta olin jäänyt melkein heti kiinni ja he olivat vaatineet täyttä selostusta minun suudelmanhäirintäepisodistani. Sen jälkeen he olivat onneksi kertoneet kaiken minkä tiesivät Ryanista, mutta asiat olivat vain vaikeuttaneet mielipiteeni muodostamista.
Ryan Singh oli tosiaankin melkein täydellinen kaikessa. Hän oli voitonjumalattaren Niken poika, joten kilpailu, voittaminen ja parhaana olo oli hänellä verissä. Hän oli yksi leirin parhaimmista miekkailijoista, valjakkoajajista ja naisten hurmaajista. Hän oli työskennellyt valokuvamallina, näytellyt ja voittanut nuorten kansallisen tason miekkailuturnauksen. Hän oli deittaillut näyttelijöitä, huippumalleja ja Destiny Hansenia, leirin timantinkovinta kaunotarta.
Jos nuo asiat todistivat jotakin, niin ainakin sen, ettei joku Ryanin kaltainen voinut olla kiinnostunut minusta. Kehoni oli kuitenkin suoranainen petturi, sillä vaikka kuinka yritin olla välittämättä Ryanin läsnäolosta, käteni tuppasivat hikoilemaan ja korvat punastumaan paloautonpunaisiksi milloin tahansa Ryan edes puoliksi noteerasi olemassaoloni. Hänen läsnäolonsa joissakin samoissa aktiviteeteissa oli siis pakollinen paha, mutta muuten yritin välttää häntä kuin ruttoa.
Joskus taas olisin voinut melkein vannoa, että tunsin hänen katselevan minua, kun olin samassa paikassa hänen kanssaan eikä hän ollut näköpiirissäni. Ymmärrettävistä syistä vältin siis hänen seuraansa. Jos meidän välillämme oli jotakin selvittämätöntä, en ollut kovin innokas ottamaan siitä selkoa.
..............
Ehkä suurin muutos leirille tultuani oli taikuus. Melkein joka hetki kun en ollut tekemässä muita aktiviteettejani tai syömässä, olin aina vuorotellen jonkun puolisisarukseni koulutettavana. Aluksi asiaa tuntui olevan niin paljon, että aivoni olivat räjähtää, mutta hetkien kasvaessa tunneiksi ja tuntien päiviksi, aloin tajuamaan asioista jo jotakin. En kovin paljon, mutta sentään edes jotain.
Aloitin aluksi aivan alkeista. En edes katsonut vielä varsinaisiin taikoihin päin, vaan siivosin muitten jälkiä. Odila kertoi, että se oli tavallinen nokkimisjärjestys Hekaten mökissä, mutta arvasin silti, että kaikki sisarukseni nauttivat jonkun käskyttämisestä. Kuurasin likaisia patoja, järjestelin taikajuomapulloja varovasti kuin pomminpurkaja konsanaan ja lakaisin lattioita aamusta iltaan.
Samalla kuitenkin pääsin tutustumaan sisarusteni töihin. Hekaten lasten elämä näytti nimittäin koostuvan melkein koko ajan uusien taikojen opiskelusta ja keksimisestä. Odila selitti, että kaikilla Hekaten lapsilla olivat samat paineet: taikuuden jumalattarena Hekate odotti lastensa kasvavan voimakkaikksi loitsijoiksi ja vain kaikkein taitavimmat Sumun ja taikojen hallitsijat saivat hänen mielenkiintonsa osakseen.
"Se on välillä ärsyttävää," Zady kertoi minulle eräänä päivänä, kun tutkimme hänen illuusiokorujaan. "Tai itse asiassa melkein koko ajan. Jos joku meistä sisaruksista haluaa edes hiukan äitimme huomiota osakseen, meidän täytyy suorastaan kilpailla toisiamme vastaan. Ja se aiheuttaa aina silloin tällöin jännitettä meidän mökkiläisten välillä. Varsinkaan Ash ei pidä häviämisestä, vaikka yrittää esittää olevansa kaiken sellaisen yläpuolella, mutta silti... on vaikeaa yrittää samaan aikaan löytää omia voimiaan, ja olla loukkaamatta ihmisiä, joista välittää."
Ilmeisesti kaikki Hekaten mökkiläiset ajattelivat jokseenkin samoin, sillä kaikki yrittivät tavallisen Sumun hallinnnan lisäksi löytää jotain kykyjä, joihin muut eivät kyenneet, ja josta ei siis voinut mitenkään kilpailla. Zady piti paljon illuusioista ja hypnooseista, ja kerran Zady jopa näytti minulle, miltä hänen hypnoosinsa tuntui.
Ensiksi Zady pyysi minua kuvailemaan jotakin paikkaa, jonka tunsin hyvin. Aluksi aioin kuvata talomme vastapäistä hautausmaata, mutta sitten muistin, miten olimme istuneet Catin kanssa metsikössä, hän oli syöttänyt minulle ambrosiaa ja miten pelottomasti Cat oli syöksynyt pelottavaa hirviötä kohti, ja ajatus ei tuntunut enää mukavalta. Sen sijaan kuvailin huonettani Annin ja Robertin talossa, ja mitä kauemmin kuvailin, sitä todellisemmalta kuva alkoi näyttää.
Yhtäkkiä heräsin kuvailuistani siihen, että minä tosiaan olin huoneessani. Kaikki tuntui hyvin todelliselta ja kirkkaalta, sillä kykenin haistamaan lakanoistani Annin käyttämän pyykkipulverin ja siirtelemään työpöydälleni unohtuneita kyniä. En kuullut Zadyn ääntä enää mistään, mutta yhtäkkiä kuulin kovan sormien napautuksen ja palasin hetkessä takaisin Hekaten mökkiin. Zadyn käsi oli kasvojeni edessä ja hän hymyili hiukan surumielisesti.
"Sinä menit harhakuvaan aivan täysin," hän kertoi. "Pidit paikasta ilmeisesti aika paljon."
"Miten tuo oli oikein mahdollista?" Kysyin.
"Sinä jatkoit asioiden kertomista yhä tarkemmin ja tarkemmin sitä mukaa, kun vajosit transsiin. Minä kysyin sinulta kysymyksiä, mutta sinä et varmaan edes huomannut niitä, niin syvällä olit. Olisin voinut kysyä sinulta melkein mitä vain, olisin voinut tulla huoneeseen vaikkapa sijaisäitsi hahmossa ja kysyä sinulta jotakin, mitä et olisi muuten voinut paljastaa."
"Minä pidän siksi hypnooseista. Silloin ei satuta ketään fyysisesti, mutta minulla on silti kaikki valta. Ja valta asioitten yli viehättää aina Hekaten lapsia."
Zadyn kyvyt olivat minusta aavistuksen pelottavia, mutta vakuutin itselleni, ettei hän ehkä käyttäisi niitä minuun pahassa tarkoituksessa. Minä jopa luotin omiin vakuutteluihini, sillä Zady oli oikeasti ystävällinen eikä halunnut vahingoittaa ketään, joka ei ollut tehnyt hänelle pahaa.
Samaa ei välttämättä voinut sanoa Ashista.
"Voodoo ei ole aivan samanlaista kuin tavallinen kreikkalainen taikuus, mutta silti jotkut asiat toimivat," Ash selitti, kun kysyin mitä varten hänen sänkynsä katosta roikkui hiukan creepyjä nahkaan käärittyjä luu-, puutikku- ja kivinyyttejä. "Nuo ovat fetissejä, ja alkuperäisessä voodoossa niitten avulla pidetään yhteyttä esi-isiin ja henkiolentoihin. En ole onnistunut vielä siinä, mutta silti voin tehdä niitten avulla... asioita."
"Voodoo on hyvää taikuutta, tai ainakin sen pitäisi olla. Jos voodoota käyttää väärin, se on mustaa magiaa, eikä enää hyväksyttävää, mutta jos satut olemaan kreikkalainen puoliverinen ja yrität tutkia, mikä osa isäsi suvun perinnöstä on totta ja mikä ei, kuljet koko ajan vähän veitsen terällä."
Ashin silmissä oli tutkimaton ja sulkeutunut ilme, kun hän siveli yhtä fetisseistään sormenpäillään. Juuri tällainen Ash vaikutti olevan, yhdellä hetkellä hän oli aurinkoinen, vitsikäs ja joka juonessa mukana; hetken kututtua hän taas sulki kaikki mielensä ovet, vaipui synkkyyteen ja katkeruuteen eikä kukaan enää voinut edes kuvitella mitä hänen mielessään liikkui.
"Minä tein kerran opettajastani zombin," hän jatkoi pienen tauon jälkeen. "Se tapahtui vahingossa, jonkin aikaa ennen kuin tulin leirille. Olin varastanut rehtorin kansliasta tärkeitä papereita ja jäänyt kiinni, ja valkoinen luokanvalvojani piti minulle huutosaarnaa jälki-istuntoluokassa. Haitilla, missä minun perheeni asuu, on enimmäkseen mustia, mutta silti opettajani onnistui olemaan rasisti. Hän puhui pahaa isästäni ja sanoi minun syntyneen rikolliseksi, koska olin mikä olin ja minulla vain pimahti. Huusin häntä olemaan hiljaa ja hän hiljeni. En ollut tarkoittanut käyttää voimiani, mutta hänen silmiinsä oli yhtäkkiä tullut lasittunut katse ja hän totteli joka ikistä käskyäni. En tiennyt, mitä olin tehnyt, joten menin isäni luo ja pyysin häntä auttamaan. Jotenkin hän onnistui purkamaan loitsun, jonka olin langettanut opettajani ylle ja pian sen jälkeen isä lähetti minut leirille."
"Sen täytyi olla kamalaa," yritin osoittaa Ashille, että tiesin itsekin saman tunteen.
"Se ei ollut edes kamalinta," Ash sanoi vakavana. "Vaan se, että ennen kuin menin kertomaan isälleni, oli hilkulla etten käskenyt sen rasistin paskiaisen hypätä alas koulun katolta tai kävellä rekan alle. Minä halusin tehdä niin, mutta silti... en tiedä mikä minut pysäytti. Se opettaja ei palannut enää koskaan täysin ennalleen, mutta se muistuttaa minua välillä olemaan varovaisempi."
Ashin avauduttua niin äkisti minulle tunsin itseni hiukan typeräksi ja epämukavaksi enkä tarkalleen ottaen tiennyt, mitä olin tekemässä, mutta kiedoin käteni Ashin ympärille ja annoin hänelle pikaisen rohkaisevan halauksen. Hali sai Ashin hymyilemään ja palaamaan takaisin itsevarmaksi itsekseen. "Jos kerran haluat olla avuksi, niin voisit saman tien lakaista pölyt sänkyjen alta," hän naurahti ja ilmapiiri välillämme palasi arkisen rennoksi.
Sama erikoistuminen ja hiukan synkkien tarinoitten vyyhti jatkui Odilan ja Areoninkin kanssa. Odila oli kiinnostunut astrologiasta ja näyistä ja arvoituksista, ja silloin kun hän uppoutui oikein kunnolla kertomaan mystisistä tutkimuksistaan, muutkin Hekaten mökkiläiset putosivat kärryiltä. Odila oli tutkinut alkemiaa ja muita mystiikoita syvemmälle kuin kukaan muu meistä, joten oli ehkä odotettavissakin, etteivät maallikot ymmärtäneet hänen juttujaan.
Areon taas oli kiinnostunut druidismista. En ollut osannut odottaa sitä häneltä, sillä hän oli elänyt suurimman osan elämästään kaupungin kaduilla. "Mutta juuri siksi minä halusinkin jotakin erilaista. Pilvenpiirtäjät ja asfaltti ovat merkinneet aina pelkkää selviytymistaistelua, mutta ilman Central Parkin nymfejä olisin vamaankin jo kuollut. He opettivat, että luonto voi olla armoton ja voimakas, mutta se taipuu kuitenkin kysyjän tahtoon, jos vain löytää keinon hallita sitä," Areon selitti. Hän oli päättänyt kulkea omaa reittiään, eikä antanut kenenkään estää häntä kulkemasta sillä. "Hekate sanoo että tuhlaan aikaani luontomagian kanssa, mutta minä sanon, että teen mitä itse tahdon." Hän oli päättänyt kulkea omaa reittiään, eikä antanut kenenkään estää häntä kulkemasta sillä.
Lylan taikuus oli kuitenkin minusta mielenkiintoisinta. Ehkä siksi, että hänellä ei ollut ollenkaan hallintaa sen yli ja siksi siihen oli helpointa samaistua.
"Isä oli mennä hulluksi minun kanssani, kun olin pieni. En voinut koskaan mennä ilman valvontaa ulos ja rikoin aina välillä paikkoja sisällä. Hän joutui kotikouluttamaan minua, sillä millaiseen kouluun otetaan oppilaita, jotka saattavat yhtäkkiä hallitsemattomasti leijailla kattoon?"
Lylan ongelmana oli siis painovoima. Tai pikemminkin se, että painovoima vaikutti häneen erillä tavalla kuin muihin. Välillä se oli tavallinen, mutta se saattoi vaihtaa suuntaa millä hetkellä tahansa. Lyla saattoi viettää päivänsä katossa kävellen tai seinillä istuen. Hänen oli täytynyt naulata petivaatteensa kiinni sänkyyn ja sujahtaa aina illalla vällyjen väliin niin, että jos hänen painovoimansa vaihtuisi kesken unien, hän ei lentäisi sängystä.
"Ulkona käyminen on myös rasittavaa. Täällä leirillä on helpompaa, koska yleensä on aina joku, joka voi pitää minun nilkkanarustani kiinni ja huutaa apua, jos alan pudota jonnekin suuntaan. Mutta pari kertaa on meinannut käydä köpelösti. Mikään ei ole yhtä pelottavaa kuin ensiksi kävellä kadulla ja sitten yhtäkkiä pudota kohti avaruuden tyhjyyttä tai päin kaupan lasi-ikkunaa. Melkein yhtä ärsyttävää on sekin, jos minun painovoimani on vain hiukan vinossa. Joudun silloin kulkemaan aina ylämäkeen tai alamäkeen."
Lyla ei ollut vielä keksinyt, mihin hän voisi taikuuttaan käyttää tai miten hallita sitä. Hän ei myöskään tiennyt, miksi hänellä oli tällaiset kyvyt. Hän oli joskus optimistisempi ja luotti siihen, että oppisi vielä joskus pudottelemaan toisia avaruuteen. Joskus taas hän piti itseään Hekaten turhakelapsena. Ilman Sumunhallitsemiskykyjään hän olisi saattanut jo luovuttaa aikoja sitten.
.............
Se, että kaikki mökkiläiseni olivat jollakin tavalla hyvin erikoislaatuisia, aiheutti minulle aika pahat paineet. Kun toisen leiriviikkoni alussa pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan Sumun manipulointia, kerroin Odilalle telekinesiakyvyistäni. En kuitenkaan kyennyt tarkoituksella leijuttamaan edes höyhentä ja se ärsytti. Sumun muokkaaminenkaan ei ollut niin helppoa kuin olin luullut.
"Alku on aina hankala," Odila rohkaisi minua. "Helpointa on lähteä siitä, ettei yritä muokata todellisuutta kokonaan toiseksi. Kokeile ensiksi muuttaa vaikka tämän höyhenen väriä tai muotoa. Saa itsesi ja meidät uskomaan, että se on jotakin muuta kuin mitä se oikeasti on."
Mutta höyhen pysyi itsepäisesti höyhenenä, mökkiläisteni avuliaista kannustuksista huolimatta.
"Hei, kyllä se tästä helpottaa. Kun vain tajuaa jutun jujun, niin sitten loppu on melkein kuin leikin laskua," Ash neuvoi oikein avuliaasti.
"No ehkä ei nyt niin helppoa, mutta kun saa perusjutut opittua, niin voi alkaa keskittyä varsinaisiin haasteisiin," Areon korjasi Ashia ja sai oloni tuntumaan todella mukavalta. Oli hienoa, etten ollut vielä ehtinyt päästä edes varsinaisiin haasteisiin, kun kehitykseni oli jo tyssähtänyt.
"Jatka vain treenaamista ja harjoittele ja harjoittele vain," Zady sanoi ja Lyla nyökkäili kannustavasti. "Kertaamisen avulla pääset eteenpäin."
Parin tunnin treenitauon jälkeen mikään muu ei ollut kehittynyt kuin turhautumiseni. Se oli ensiksi kasvanut ärsyyntymiseksi, sitten kiukuksi ja lopulta olin kurkkuani myöten täynnä niin typerää höyhentä kuin puolisisarusteni 'avuliaita' kommentteja.
"Minä pidän tauon," nostin höyhenen käsiini ja survoin sen housujeni taskuun kovakouraisemmin kuin olisi ollut tarpeen. En kuitenkaan ollut yrittänyt repiä höyhentä pieniksi palasiksi, vaikka mieli olisi tehnyt.
"Minne sinä menet?" Lyla kysyi. Mökissä oli tapana aina uloslähtiessä kysyä, halusiko Lyla käydä vessassa tai tekemässä jotakin muuta, mutta minä en varsinaisesti kaivannut taianomaisten sisarusteni seuraa juuri sillä hetkellä.
"En tiedä, etsin jotakin muuta tekemistä," sanoin vain ja painelin ulos Hekaten mökistä tuntien itseni nyt turhautuneen lisäksi itsekkääksi.
Kuljeskelin jonkin aikaa leirin metsänlaitaa pitkin. Metsään ei ollut turvallista mennä, sillä siellä tuppasi asumaan harjoitusvastustajiksi hankittuja hirviöitä ja kaikenlaista muuta vaarallista, mutta pysyttelin hyvän matkan päässä.
Oli keskiviikko ja ennen päivällistä oleva vapaahetki. Katselin leiriä ja näin miten lentopallokentällä olivat pelit hyvässä vauhdissa. Minua houkutteli hiukan, sillä Ryan saattaisi olla siellä, mutta juuri sen ja ärtymykseni takia ajattelin paremmaksi jäädä sillä kertaa pois.
Talleillakin oli jotakin tekeillä ja näin Elijahin kinastelemassa Iriksen mökin ainoan asukkaan kanssa. Butch oli lihaksikas ja melko pelottava, mutta pelottavuus karisi aika paljon sen jälkeen, kun tajusi että Butch oli sateenkaaren jumalattaren poika ja yksi leirin parhaista pegasosten käsittelijoistä. Mutta siitä ei kuitenkaan kannattanut pilailla Butchin kuullen, sillä vaikka hän olikin sateenkaaren jumalattaren lapsi, hän kykeni siltikin murtamaan niskasi paljain käsin niin halutessaan.
Toivoin siis, ettei Elijah haastanut tappelua jota ei voisi voittaa, mutta pysyttelin silti etäällä. Astelin ajatuksissani rantaan asti, missä olin vähällä kääntyä takaisin leirialueelle päin. Leirin säätilat eivät tuntuneet seuraavan ulkomaailman tahtia, sillä vaikka syksy oli edennyt jo aika pitkälle, ne harvat leiriläiset joilla ei ollut muuta tekemistä, olivat tulleet rannalle ottamaan aurinkoa tai astelemaan rantahietikossa.
Tunnistin Destinyn naurun ja näin hänet kauempana istuksimassa tovereittensa kanssa. Olin jo lähteä pois, kun huomasin lähempänä Rubyn ja Alicen. Rubyllä oli kirja sylissään, mutta hän oli kiinnittänyt huomionsa Aliceen, joka puuhaili vesirajassa jotakin.
Astelin kiinnostuneena lähemmäs, ja minut huomatessaan Ruby heilautti kättään tervehdykseksi.
"Mitä Alice oikein tekee?" kysyin, sillä vaaleatukkainen tyttö näytti vain seisovan rannalla kädet kutsuvasti eteensä ojennettuna.
"Hän kokeilee kutsua aaltoa," Ruby sanoi.
"Kiva," sanoin hiukan turhan tympääntyneenä. Tietenkin Ruby huomasi sen, sillä hänen tummansiniset silmänsä siirtyivät katsomaan minua intensiivisesti.
"Miten niin 'kiva'?" Hän kysyi.
"Tuntuu vähän siltä, että kaikki muut ovat tällä leirillä taitavempia kuin minä. Eivät ehkä jäljityksessä, mutta mitä hyötyä siitäkään on taistelussa?"
"Ai. Eikö Sumun manipulointi onnistu?"
"Surkeasti. Mutta ei sinun tarvitse sympatisoida, sillä olen kuullut jo aivan tarpeeksi avuliaita kommentteja. Haluaisin mieluummin ajatella nyt jotakin muuta."
Ruby nyökkäsi mietteissään. "Tiedän. Joskus liika avuliaisuus vain pahentaa mielialaa."
Olin kysymässä, mitä Ruby kommentillaan tarkoitti, kun Alicen huuto rantamatalikosta keskeytti keskustelumme. "Nyt se tulee ja se on muuten isompi kuin oli tarkoitus," hän huusi juostessaan luoksemme. "Meidän kannattaisi ehkä mennä vielä kauemmas."
Ruby otti kirjansa ja juoksimme pois rantahietikolta tasaisemmalle maalle. Kun olimme päässeet sinne, saatoin jo nähdä parinsadan metrin päässä tumman aaltoviivan, joka tuli suoraan päin rantaa.
Mitä lähemmäs aalto tuli, sitä suuremmaksi se kasvoi. "Sehän on ainakin kymmenen metrin korkuinen," henkäisin, ja katsoin Alicea ihmeissäni. "Pystytkö sinä luomaan tsunameja tuosta vain?"
"Ei tuo ole tsunami, eikä edes kymmenen metrin korkuinen," Alice sanoi, mutta hän näytti tyytyväiseltä itseensä.
Aalto syöksyi kohti rantaa ja hietikolta kuului hätääntyneitä huudahduksia, kun Destiny tovereineen ja muut rannalla olijat yrittivät äkkiä paeta sen alta. "Ups," Ruby kommentoi alhaalla syntyneestä sählingistä.
Kukaan ei kuitenkaan edes kastunut, sillä kun aalto (joka oli kymmenen metrin korkuinen, sanoi Alice mitä tahansa) kohtasi rantahiekan, Alice nosti kätensä taas ylös, ja äärimmäisen keskittynyt ilme kasvoillaan tuijotti kohti kohisevaa aaltoa. Allon vauhti hidastui ja puolessa välissä rantaa se pysähtyi, vaikka vettä oli jäljellä vielä runsaasti. Alice teki käsillään pois työntävän eleen, ja tonneittain vettä sisältävä aalto perääntyi takaisin mereen kuin toruttu lapsi.
"Wou," kommentoin pöllämystyneenä. "Tuo oli kyllä aika coolia."
Alice kohautti olkiaan vastaukseksi, Ruby sulki kirjansa ja lähdimme astelemaan kohti leiriä.
Jutustelimme niitä näitä ja suuntasimme hitaasti ruokapaviljonkia kohti, kun yhtäkkiä mökkien suunnalta juoksi meitä kohti tummiin vaatteisiin pukeutunut hahmo.
"Onko tuo... John?" Alice kysyi hämmästyneenä, ja näin miten hän vaihtoi Rubyn kanssa katseen. "Miksi hän juoksee tuolla tavalla? Ellei..." Hän ei jatkanut lausettaan, sillä John oli ehtinyt jo luoksemme. Haadeksen pojalla oli villi ilme silmissään ja hiukset olivat menneet juostessa sekaisin.
Huomasin äkkiä, miten hänen hiuksensa eivät olletkaan puhtaan mustat näin kirkkaassa auringonvalossa, vaan miten auringonsäteet saivat jotkut suortuvat värjäytymään tummanpunaisiksi. John on yllättävän mukavannäköinen, tajusin.
"Alice, Ruby, Morgana, tätä ette halua missata," hän huohotti, sillä hän oli ilmeisesti juossut koko leirin läpi pysähtymättä. "Cat on palannut. Ja hän on tuonut vieraita."
.............
Vieraita oli näköjään ilmestynyt koko joukko, sillä kun enempiä kysymyksiä kyselemättä juoksimme Isolle Talolle, sen edessä oli joukko nuoria, hampaisiin aseistettuja tyttöjä susilauman kera. Tunnistin heidät heti Artemiin Metsästäjiksi, koska haloo, kuinka monta teinitytöistä koostuvaa metsästäjäryhmää maailmaan mahtui, ja koska heissä oli selittämätöntä samankaltaisuutta Cassiopeen.
Meidät nähdessään terassin kaiteella istunut tyttö lakkasi teroittamasta pelottavaa väkäteräistä pronssitikariaan ja nosti kättään tervehdyksenä. "Cat on sisällä kertomassa Kheironille etsintäretkensä yksityiskohdista," hän totesi. Emme kuitenkaan ehtineet rynniä sisälle, ennen kun Ison Talon ovi avautui ja Kheiron kopisteli ulos vanavedessään tummatukkainen, punkkarin näköinen tyttö jolla oli asuun kuulumattoman näköinen hopeinen otsapanta, ja Cat.
Vasta Catin nähdessäni tajusin miten suurta syyllisyyttä olin kantanut sydämeni päällä, sillä se liukeni olemattomiin helpotuksen tieltä. Cat huomasi meidät ja vilkutti hymyillen leveästi, vaihtoi vielä muutaman sanan Kheironin kanssa ja juoksi luoksemme.
"Sinusta ei sitten henki näytä lähtevään millään," Alice sanoi saadessaan Catilta tiukan halauksen.
"Noo, melkein lähtikin pariin otteeseen, mutta kuolleena oleminen olisi niin tylsää, että päätin tulla vielä takaisin leirille," Cat sanoi ja halasi vielä Rubya ja minua.
Minua halattuaan hän piti vielä kiinni olkapäistäni ja katseli minua hetken tarkasti. "Näytät päässeen yhtenä palana takaisin leirille," hän naurahti. "Sen jälkeen kun erkanimme, pelkäsin eniten että John olisi kadottanut sinut kesken varjomatkan."
"Minä tiedän kyllä mitä teen," John sanoi, ja onnistuin hillitsemään jotenkuten hätkähdykseni. Miten ihmeessä John onnistui säikyttelemään ihmisiä noin luonnollisesti?
"No jaa," Cat kohautti olkiaan ja heilautti kätensä rennosti minun ja Alicen olkapäille. Alice tuhahti ärsyyntyneenä hymyillen ja ravisteli käden pois. "Kertokaa ensiksi kaikkein makeimmat juorut täältä leiriltä, niin sitten päivitän teille ruokalassa minun etsintäretkeni yksityiskohdat. Haluan nauttia teidän vaivoin pakahdutetusta uteliaisuudestanne niin kauan kuin voin. Eikö kohta olekin lounas?"
"Joo," Ruby sanoi.
"Jes, valitsin juuri parhaan ajan palata leirille. Olen kaivannut koko ajan leirin hotdogeja ja lehtipihvejä. Ainakin yksi syy miksi en liity Artemiin Metsästäjiin on se, etten ymmärrä miten he voivat selvitä koko ajan pelkällä vedellä ja energiapatukoilla," Cat huoahti.
Kuljimme porukalla Isolta Talolta kohti ruokailupaviljonkia ja istuimme sen eteen portaille, sillä olimme hiukan etuajassa. Ruby ja Alice kertoilivat tapahtumista leirillä ennen minun tuloani ja minä kerroin, miten olin viihtynyt leirillä.
"Hah, arvasin melkein heti kun näin sinun räjäyttävän juttuja mielesi avulla, että olisit Hekaten tyttö," Cat kommentoi voitonriemuisena, kun kerroimme tunnustamisestani. "Johdan nyt Elijahia viisi-neljä enkä malta odottaa että pääsen leveilemään."
"Leveilemään millä?" Elijah saapui parahiksi paikalle kotilotorvensa kanssa. Hänen vastuullaan oli nimittäin joka toinen päivä huolehtia kokoontumiskutsuista ja muista torven toitotuksista. Hänen toisen silmänsä kohdalla oli violetti mustelma, joten kinastelu Butchin kanssa oli ilmeisesti päättynyt fyysisesti. Se ei kuitenkaan ollut saanut hymyä pyyhkiytymään hänen naamaltaan.
Cat ja Elijah tervehtivät toisiaan ja siirtyivät heti kinastelemaan jostakin vedonlyönnistä tai kilpailusta, joka heillä oli käynnissä. Elijah istahti portaille Johnin viereen, joka oli ilmeisesti hänkin päättänyt jäädä seuraamme. Keskustelu polveili asiasta toiseen, ja kuuntelin sitä puolella korvalla samalla, kun tarkkailin ympäristöämme.
"Hei, soita sitä torveasi jo, torvi, että me päästään syömään," Alice sanoi lopulta ja tönäisi Elijahia kyynärpäähän.
"Auts, miksi kaikkien täällä täytyy osoittaa kiintymystään minuun noin kovakouraisesti?" Elijah valitti samalla kun nousi seisomaan. Alice tuhahti, mutta hänen korvansa hehkuivat jostakin syystä punaisina.
Elijahin kutsutoitotus toi muutkin leiriläiset paikalle ja kiiruhdimme jonon edessä ruokalaan. Pöydissä oli runsaasti tilaa, sillä syksyn yhä edetessä porukkaa oli kaikonnut tasaista tahtia koteihinsa ja paikalla oli enää alle viitisenkymmentä puoliveristä. Mukaan ei tietenkään laskettu Artemiin Metsästäjiä, jotka oilvat vallanneet itselleen yhden suuremmista pöydistä ja joilla ei näyttänyt olevan mitään mielenkiintoa keskustella muitten leiriläisten kanssa.
Cat asettui Hefaistoksen pöytään ja me muut seurasimme perässä. Näin, miten John epäröi hetken tuodako lautasensa meidän luoksemme vai syrjäytyä, mutta lopulta ylpeys näytti ottavan hänestä vallan ja hän käänsi selkänsä meille siirtyessän toiselle puolelle ruokalaa omaan pöytäänsä.
"No niin, Cat, antaa tulla," Ruby tivasi heti, kun olimme istuneet alas. "Etsintäretkesi olisi parempi olla mielenkiintoinen, sillä sinä vain karkasit täältä leiriltä kesken kesäkauden etkä ottanut edes meitä mukaan."
Cat pyöritti silmiään. "Jos minä olisin ottanut teidät kaksi mukaan, siitä olisi kyllä tullut aivan tarpeettoman mielenkiintoinen. Sitä paitsi olisitte tylsistyneet, sillä minä leikin vain salapoliisia ja etsin vihjeitä siitä, miten voisin turvata puoliverisille pääsyn internetiin ja puhelimille ilman hirviöitä. Enkä edes löytänyt mitään merkittävää."
"Rachel, eli siis leirin oraakkeli joka saa ennustuksia siitä milloin täytyy tehdä etsintäretkiä, kävi täällä loppukesästä. Olin juttelemassa hänen kanssaan niitä näitä, kun hän sai yhtäkkiä ennustuksen, joka oli osoitettu minulle. Siinä sanottiin, että saattaisin löytää jotakin hyödyllistä, jos etsisin Portlandista. Se ei kuitenkaan tarkentanut, mitä niistä yli kolmestakymmenestä Yhdysvaltojen Portlandeista se tarkoitti, joten Kheiron antoi minulle vastahakoisesti luvan lähteä omin päin etsimään."
"Olisin ottanut teidät mukaan," Cat katsoi Alicea ja Rubya anteeksipyytävästi. "Mutta ennustus sanoi nimenomaan, että minun tulisi kulkea yksin. Olisin kyllä muutamaan otteeseen kaivannut teitä, varsinkin silloin, kun jouduin hydran pesään, hullun irlantilaisnoidan vangiksi ja joukko tervahirviöitä melkein tappoi minut. Mutta uskomattomilla kyvyillani onnenpoikana selvisin aina joten kuten."
"Olin kiertänyt jo parissa Portlandissa, kun menin Maineen etsimään yhtä satyyriä jonka tunsin. Alice, muistatko Verlin? Se, joka söi sinulta koko ajan sukkia." Alice näytti muistavan, sillä hän huokaisi syvään ja tökkäsi haarukallaan pihviään kuin se olisi ollut syyllinen hänen sukkakatoonsa. "Kuitenkin minä eksyin koska menin luottamaan kaksinaamaisen Januksen karttaan ja törmäsin Morganaan."
"Sinä saatat olla yksi niistä hyödyllisistä asioista, jota lähdin etsimään joten odotan sinun avustavan minua tässä jutussa," Cat tökkäsi etusormellaan ilmaa minun suuntaani. "Mutta silloin olit niin vihreä ja ilmeisen tietämätön kaikesta tästä, joten katsoin paremmaksi lähettää sinut leiriin. Se mantikori ei ollut muuten edes paha vastus, Morgana, ainakaan minulle. Se turvautui hyvin vahvasti myrkkypiikkeihinsä, mutta sen myrkky ei tehoa minuun."
"Pian sen jälkeen kun olin hankkiutunut mantikorista eroon, törmäsin yhteen sinun sisarukseesi. Et varmaan tunne Alabaster C. Torringtonia, eikä varmaan kukaan muukaan täällä leirillä, sillä hänet on karkotettu koska taisteli väärällä puolella silloin joskus sodassa. Hän oli varsinainen jääräpää ja minun piti jahdata häntä puolen mantereen halki, ennen kuin hän suostui kertomaan minulle puoliveristen kirouksen alkuperästä. Nyt minun vain pitäisi tietää, miten peruuttaa se kirous, mihin saattaa kulua jonkin aikaa."
"Entä sen jälkeen?" Elijah kysyi.
"Sen jälkeen... minä eksyin taas," Cat irvisti häpeillen. "En tarkoituksella, mutta kartat ovat ärsyttävän vaikeita tulkita. Olin hankkiutunut taas vaikeuksiin, olikohan se Pohjois-Carolinassa, kun Artemiin Metsästäjät löysivät minut ja palauttivat takaisin tänne."
"Jahas," Ruby kommentoi Catin kertomusta. "Alabasterin täytyi olla komeanpuoleinen, sillä et varmaan muuten olisi jaksanut pysyä hänen kintereillään niin kauan. Hän virnisti, kun Cat yritti keksiä vastalauseita ja epäonnistui täydellisesti.
Catin pelastukseksi Kheiron päätti juuri sillä hetkellä kopauttaa ruokapaviljongin lattiaa kaviollaan kiinnittääkseen ruokailijoitten huomion. "Metsästäjät! On kunnia toivottaa teidät vieraiksi leirillemme, vaikka aikataulunne onkin kiireinen. Me täällä leirillä toivomme, että nautitte ajastanne täällä ja otamme teidät auliisti vastaan." Kheiron vilkaisi tuimasti Hermeen pöydässä istuvia nuoria, jotka kuiskuttelivat keskenään kasvoillaan ovelat ilmeet, jotka eivät luvanneet lainkaan hyvää. "Kunnioittaaksemme jo vuosisatoja jatkuneita yhteisiä perinteitämme, järjestämme huomenna lipunkaappauksen metsässä. Aamun ohjelma on peruttu lounaaseen asti suunnittelua ja järjestäytymistä varten ja lounaan jälkeinen aika on omistettu itse pelille."
"Toivomme että kumpikin osapuoli noudattaa rehdin pelin sääntöjä ja kehotan kaikkia muistamaan, että ottelu on ystävällismielinen. Pyytäisin mökkien ohjaajia myös saapumaan ruokailun jälkeen Isoon Taloon strategianeuvotteluun."
Kheironin vaiettua ruokapaviljongissa puhkesi puhemyrsky. Näin Ryanin suorastaan lentävän omasta pöydästään Athenen mökkiläisten luo, jotka olivat jo kaivaneet esiin karttoja ja kyniä metsäalueesta.
"Onko tämä oikeasti näin iso juttu?" Kysyin Catilta.
"On!" Elijah vastasi hänen puolestaan. "Ennen ei niinkään, sillä Metsästäjillä oli yli kahdenkymmenen ottelun voittoputki, mutta viime kerralla me näytimme niille!"
"Se oli se kesä, jolloin minä, Ruby ja John saavuimme leiriin ja leirissä oli taas yhtä aikaa kaikkien Kolmen Suuren lapsia," Alice selvensi.
"Ja nyt on aika nähdä kykenemmekö siihen uudestaan," Cat hymyili minulle leveästi pahaenteinen kiilto silmissään.
Leirille viimein päästyäni oli kuin joku näkymätön jumala olisi painanut elämässäni eteenpäinkelausnappia ja päivät suorastaan vilisivät silmissä.
Ensimmäisen tilaisuuden tullen suostuttelin Odilan ja Ashin viemään minut leiriä lähinnä olevalle puhelinkopille, josta kykenin soittamaan Robertille ja Annille. Kukaan leirillä ei nimittäin omistanut puhelinta, sillä ne aiheuttivat ongelmia hirviöiden kanssa. Meidän kolmen seikkailu leirin ulkopuolelle onnistui kuitenkin keskeytyksittä, vaikka tunsinkin oloni turvattomaksi koko ajan.
Ann ja Robert olivat tietenkin tulleet melkein hulluksi huolesta ja Hannah ja Audrey olivat aivan hämillään äkillisestä katoamisestani. Cat oli syöttänyt sijaisvanhemmilleni varsin etevää potaskaa äidistäni joka halusi uudistaa rikki menneet perhesiteet, mutta he eivät tietenkään luottaneet täysin jonkun seitsentoistavuotiaan tytön sanaan. Vahvistin kuitenkin Catin tarinaa kertomalla valeäidistäni, joka työskenteli leirinohjaajana Long Islandilla ja jonka luokse halusin jäädä talveksi. Ash muutti ääntään käheämmäksi ja aikuismaisemmaksi ja vakuutteli valeäitinäni, ettei koulunkäyntini kärsisi talven aikana.
Tuntui pahalta valehdella sijaisvanhemmilleni, jotka näyttivät luottavan minuun täysin, mutta en halunnut laittaa heitä kohtaamaan karua totuutta. Minua ei oltu ihmeellisesti yhdistetty uudelleen kauan kadonneeseen äitiini, joka rakasti ja välitti minusta. Minä en ollut edes koskaan keskustellut hänen kanssaan. Opiskeluni tietenkin jatkuivat, mutta opiskelin nyt paljon tarpeellisempia asioita.
Kuten esimerkiksi henkiin jäämistä.
Päiväni olivat tupaten täynnä ohjelmaa. Aamupalan jälkeen oli vuorossa heti muinaiskreikan ja latinan opiskelua Athenen mökkiläisten johdolla. Se oli yksi päivän hauskimmista ja helpoimmista osista, sillä puoliverisillä on usein luonnollinen kyky ymmärtää ja puhua jumalvanhempiemme alkukieltä ja Ash istui vieressäni, kirjoitellen toinen toistaan mielenkiintoisempia loitsuja ja kirouksia latinaksi ja kreikaksi. Lempiloitsuni kaikista oli kenties hirviödonitsin kirous, vaikka toivoinkin ettei se toimisi ikinä oikeasti.
Muinaiskielien jälkeen oli vuorossa taas yksi tylsimmistä leiriohjelmista, mikä tarkoitti lounaan valmistelua, siivoamista ja inventaariota tai mansikkamaiden hoitoa. Puoliveristen leiri sai mukavasti lisätuloja mansikoitten myynnistä, mutta siitä ei jaksanut välittää silloin, kun oli kyykkinyt noin tunnin kuumassa auringonpaahteessa ja nyppinyt ylimääräisiä mansikanvarsia noin ikuisuuden.
Ennen lounasta oli vielä mytologian ja erilaisten taistelu- ja selviytymismuotojen aika. Kreikkalaisia ja roomalaisia myyttejä päntätessäni tuntui välillä, kuin palaset olisivat loksahtaneet paikoilleen ja tunsin kertaavani tuttuja asioita, jotka olin joskus jo ehtinyt unohtaa.
Taistelu ei sen sijaan ollut yhtä tyydyttävä kokemus. Miekkailussa pärjäsin yllättävän hyvin, mutta hävisin silti enemmän kuin voitin. Jousiammunta, pegasosratsastus ja hirviöiden vastainen taktikointi menivät vielä huonommin, mutta keihäänheitossa- ja käytössä olin aivan surkea. Käteni ja aivoni eivät jotenkin suostuneet toimimaan yhteistyössä, kun hallittavana oli pitkä, teräväpäinen ja raskas metallikeppi ja sain kuulla äärimmäisestä surkeudestani jatkuvasti ohjaajana olevalta sodanjumalan, Areen, tyttäreltä. Varisinkin sen jälkeen, kun olin tökännyt häntä tahattomasti takamukseen, hän ei lopettanut solvaamasta rimpulakäsiäni ja aivojeni tilalla olevaa sahanpurua.
Meininki jatkui joka päivä melkein samana lounaan jälkeenkin. Niinä päivinä, kun luvassa oli kärsimystä nimeltä paini, sain niellä mutaa yhä uudestaan ja uudestaan. Painin jälkeen olin aina likainen ja hikinen, ja Areon oli ottanut tehtäväkseen pitää minua pystyssä aina niin kauan, että pääsin suihkuille asti pyörtymättä, niin huonoon kuntoon menin. En ehkä olisi ottanut turpiini aina niin pahasti, jos olisin oppinut luovuttamaan tappelun hiukan aiemmmin, mutta minun päähän potkittu menneisyyteni muistutti itsestään aina astuessani painikehään. Selviytymisvaistoni eivät antaneet koskaan minulle lupaa luovuttaa ennen kuin en enää kyennyt nousemaan pystyyn.
Kheiron oli laittanut lukujärjestykseeni myös aseitten tekemistä, mutta jätin ne yleensä väliin. Hefaistoksen lasten pajalla olin useimmiten vain tiellä ja tunsin oloni siellä aina surulliseksi. Catista ei ollut kuulunut vieläkään mitään, joten aina pajalla ollessani yritin kuvitella häntä siellä työskentelemässä ja harmittelin sitä, että hän oli päättänyt uhrautua minun takiani.
Sen sijaan silloin, kun ohjaajat opastivat miten tehdä arkisista asioista puolustusvälineitä, olin paikalla Lylan ja Zadyn kanssa. Pidin myös lentopallosta, sillä olin osallistunut aiemmin koulussa lentopallokurssille ja leirin porukoitten kanssa se oli jopa mukavaa.
Kovin monessa asiassa en ollut niin taitava, mutta yhdessä taidossa paljastuinkin luonnonlahjakkuudeksi. Aiemmin aika hyödyttömästä kyvystä huomata poissa paikoiltaan olevat asiat tulikin varsin kätevä, sillä olin kuin syntynyt jäljittäjälksi, ja Cassiopen opastuksen avulla opin käyttämään myös kuulo-, haju-, ja tuntoaistejani saaliin paikallistamisessa. Joka perjantai, jos luvassa oli päivän päätteeksi ajojahtia, olin yksi niistä leiriläisistä, jotka kumpikin joukkue halusi kiivaasti omalle puolelleen, ettei toinen joukkue saisi etuasemaa.
...............
Tuntui eriskummalliselta, uudelta ja mukavalta olla haluttu jossakin. Sillä sellaiseksi minä itseni leirillä tunsin. Vaikka olin uusi joukossa, jotka tunsivat toisensa jo ennestään, minut toivotettiin suurimmilta osin myönteisesti vastaan. En ollut tottunut siihen, mutta vaikka aluksi yritin pitää kohteliaan etäisyyden muihin leiriläisiin, tajusin lopulta että he olivat samanlaisia kuin minä. Moni oli ongelmanuori, sillä ne ominaisuudet, jotka pitävät puoliveriset hengissä, eivät ole yhtä suosittuja kuolevaisten parissa. Moni oli adoptoitu tai omisti isä- tai äitipuolen. Joittenkin vanhemmat olivat yksinhuoltajia ja jotkut raukat olivat jopa syntyneet pettämisen tuloksena.
Kaikilla leiriläisillä oli siis arpia, joillakin pahempia kuin toisilla. Alice oli joutunut karkaamaan kotoaan, koska siitä lähtien kun hän oli ollut kymmenen, hirviöt olivat alkaneet hyökätä hänen kimppuunsa ja hänen pikkuveljensä ja muu perheensä oli jääneet tulilinjalle. Areonin isä taas oli jättänyt poikansa kaduille kasvamaan ja hän oli ollut kodittomana viisivuotiaasta asti ja selviytynyt Puoliveristen leiriin vain ihmeen kaupalla. Minä en siis lopulta tuntenutkaan oloani niin ulkopuoliseksi, kuin aluksi olin luullut.
Omien sisarusteni lisäksi leirillä oli monta mukavaa tyyppiä. Ruby ja Alice olivat ilmeisesti adoptoineet minut ystäväkseen, ehkä osittain Catin takia ja osittain siksi että oikeasti pitivät minusta. Jos siis olin jossakin samassa ryhmässä heidän kanssaan, en jäänyt yksin.
En tosin uskonut, että leirillä oli mahdollista jäädä yksin. Jotkut leiriläiset (erityisesti Afroditen lapsista Destiny & hänen hovinsa, sekä ne Areen mökkiläiset, jotka olin saanut suututettua) eivät minusta suuremmin välittäneet, mutta yleisesti näytti siltä, että leirillä ei saanut olla yksin, ellei itse halunnut niin. Esimerkiksi Apollonin mökin Elijah tervehti minua häikäisevällä hymyllä ja kädenheilautuksella aina kohdatessamme ja melkein kenen tahansa muunkin kanssa saattoi vaihtaa pari sanaa ohi kulkiessa.
Joskus iltaisin katsellessani unisiepparia jonka olin ripustanut sänkyni kattoon, mietin olinko minä yhä minä vai oliko joku vallannut mieleni omaan käyttöönsä huomaamattani. Small talk ei ollut koskaan ollut minun juttuni ja yhtäkkiä se oli arkipäivää? Itseasiassa olin luullut, että ihmiset ylipäätään eivät olleet minun juttuni, mutta tässä sitä oltiin.
Ehkä minä olin ollut yksinäisempi kuin olin uskaltanut myöntää itselleni. Portlandissa olin yrittänyt sopeutua joukkoon parhaimpani mukaan: liittynyt teatterikerhoihin, jalkapallojoukkueisiin, cheerleadereihin ja kaikkiin mahdollisiin harrastuksiin aina vaihtaessani koulua, mutta joka kerta, syystä tai toisesta olin lopulta jäänyt yksin ja minut oli suljettu 'Luuserit & kummajaiset'-lokeroon.
Pelkäsin siis koko ajan hiukan, että tämä oli vain hyvää unta ja kaikki muuttuisi jossakin vaiheessa takaisin painajaiseksi, mutta olin kuitenkin kiitollinen joka hetkestä, jolloin se ei vielä ollut tapahtunut.
..............
Kahta ihmistä minä leirillä välttelin kaikkien mahdollisuuksieni mukaan.
Johnia oli tosin helppo vältellä. Hän oli yksinäinen sielu ja jätti usein leiriohjelmat väliin ja teki omia mitä lie asioitaan omassa rauhassaan. Kuitenkin silloin harvoin, kun hän päätti vaeltaa meidän muitten parissa, pysyin hänestä hyvän välimatkan päässä, sillä en kyennyt olemaan tuntematta itseäni tirkistelijäksi ja liian uteliaaksi. Rohkeuteni ei kuitenkaan riittänyt läheskään, että olisin kertonut Johnille nähneeni hänet nukkumassa puristaen jotakin mystistä korua kädessään, joten pidin profiilini matalalla.
Ryan taas oli ärsyttävämpi maanvaiva. Hän ei varsinaisesti tehnyt ikinä mitään mistä minun olisi pitänyt häiriintyä, mutta tunsin siltikin oloni vaivaantuneeksi ja ahdistuneeksi hänen seurassaan. Nuo tunteet eivät suinkaan liittyneet mitenkään siihen, että hän oli henkäisevän komea ja ärsyttävän hyvä kaikessa, mitä teki.
Olin yrittänyt huomaamattomasti udella sisaruksiltani hänestä, mutta olin jäänyt melkein heti kiinni ja he olivat vaatineet täyttä selostusta minun suudelmanhäirintäepisodistani. Sen jälkeen he olivat onneksi kertoneet kaiken minkä tiesivät Ryanista, mutta asiat olivat vain vaikeuttaneet mielipiteeni muodostamista.
Ryan Singh oli tosiaankin melkein täydellinen kaikessa. Hän oli voitonjumalattaren Niken poika, joten kilpailu, voittaminen ja parhaana olo oli hänellä verissä. Hän oli yksi leirin parhaimmista miekkailijoista, valjakkoajajista ja naisten hurmaajista. Hän oli työskennellyt valokuvamallina, näytellyt ja voittanut nuorten kansallisen tason miekkailuturnauksen. Hän oli deittaillut näyttelijöitä, huippumalleja ja Destiny Hansenia, leirin timantinkovinta kaunotarta.
Jos nuo asiat todistivat jotakin, niin ainakin sen, ettei joku Ryanin kaltainen voinut olla kiinnostunut minusta. Kehoni oli kuitenkin suoranainen petturi, sillä vaikka kuinka yritin olla välittämättä Ryanin läsnäolosta, käteni tuppasivat hikoilemaan ja korvat punastumaan paloautonpunaisiksi milloin tahansa Ryan edes puoliksi noteerasi olemassaoloni. Hänen läsnäolonsa joissakin samoissa aktiviteeteissa oli siis pakollinen paha, mutta muuten yritin välttää häntä kuin ruttoa.
Joskus taas olisin voinut melkein vannoa, että tunsin hänen katselevan minua, kun olin samassa paikassa hänen kanssaan eikä hän ollut näköpiirissäni. Ymmärrettävistä syistä vältin siis hänen seuraansa. Jos meidän välillämme oli jotakin selvittämätöntä, en ollut kovin innokas ottamaan siitä selkoa.
..............
Ehkä suurin muutos leirille tultuani oli taikuus. Melkein joka hetki kun en ollut tekemässä muita aktiviteettejani tai syömässä, olin aina vuorotellen jonkun puolisisarukseni koulutettavana. Aluksi asiaa tuntui olevan niin paljon, että aivoni olivat räjähtää, mutta hetkien kasvaessa tunneiksi ja tuntien päiviksi, aloin tajuamaan asioista jo jotakin. En kovin paljon, mutta sentään edes jotain.
Aloitin aluksi aivan alkeista. En edes katsonut vielä varsinaisiin taikoihin päin, vaan siivosin muitten jälkiä. Odila kertoi, että se oli tavallinen nokkimisjärjestys Hekaten mökissä, mutta arvasin silti, että kaikki sisarukseni nauttivat jonkun käskyttämisestä. Kuurasin likaisia patoja, järjestelin taikajuomapulloja varovasti kuin pomminpurkaja konsanaan ja lakaisin lattioita aamusta iltaan.
Samalla kuitenkin pääsin tutustumaan sisarusteni töihin. Hekaten lasten elämä näytti nimittäin koostuvan melkein koko ajan uusien taikojen opiskelusta ja keksimisestä. Odila selitti, että kaikilla Hekaten lapsilla olivat samat paineet: taikuuden jumalattarena Hekate odotti lastensa kasvavan voimakkaikksi loitsijoiksi ja vain kaikkein taitavimmat Sumun ja taikojen hallitsijat saivat hänen mielenkiintonsa osakseen.
"Se on välillä ärsyttävää," Zady kertoi minulle eräänä päivänä, kun tutkimme hänen illuusiokorujaan. "Tai itse asiassa melkein koko ajan. Jos joku meistä sisaruksista haluaa edes hiukan äitimme huomiota osakseen, meidän täytyy suorastaan kilpailla toisiamme vastaan. Ja se aiheuttaa aina silloin tällöin jännitettä meidän mökkiläisten välillä. Varsinkaan Ash ei pidä häviämisestä, vaikka yrittää esittää olevansa kaiken sellaisen yläpuolella, mutta silti... on vaikeaa yrittää samaan aikaan löytää omia voimiaan, ja olla loukkaamatta ihmisiä, joista välittää."
Ilmeisesti kaikki Hekaten mökkiläiset ajattelivat jokseenkin samoin, sillä kaikki yrittivät tavallisen Sumun hallinnnan lisäksi löytää jotain kykyjä, joihin muut eivät kyenneet, ja josta ei siis voinut mitenkään kilpailla. Zady piti paljon illuusioista ja hypnooseista, ja kerran Zady jopa näytti minulle, miltä hänen hypnoosinsa tuntui.
Ensiksi Zady pyysi minua kuvailemaan jotakin paikkaa, jonka tunsin hyvin. Aluksi aioin kuvata talomme vastapäistä hautausmaata, mutta sitten muistin, miten olimme istuneet Catin kanssa metsikössä, hän oli syöttänyt minulle ambrosiaa ja miten pelottomasti Cat oli syöksynyt pelottavaa hirviötä kohti, ja ajatus ei tuntunut enää mukavalta. Sen sijaan kuvailin huonettani Annin ja Robertin talossa, ja mitä kauemmin kuvailin, sitä todellisemmalta kuva alkoi näyttää.
Yhtäkkiä heräsin kuvailuistani siihen, että minä tosiaan olin huoneessani. Kaikki tuntui hyvin todelliselta ja kirkkaalta, sillä kykenin haistamaan lakanoistani Annin käyttämän pyykkipulverin ja siirtelemään työpöydälleni unohtuneita kyniä. En kuullut Zadyn ääntä enää mistään, mutta yhtäkkiä kuulin kovan sormien napautuksen ja palasin hetkessä takaisin Hekaten mökkiin. Zadyn käsi oli kasvojeni edessä ja hän hymyili hiukan surumielisesti.
"Sinä menit harhakuvaan aivan täysin," hän kertoi. "Pidit paikasta ilmeisesti aika paljon."
"Miten tuo oli oikein mahdollista?" Kysyin.
"Sinä jatkoit asioiden kertomista yhä tarkemmin ja tarkemmin sitä mukaa, kun vajosit transsiin. Minä kysyin sinulta kysymyksiä, mutta sinä et varmaan edes huomannut niitä, niin syvällä olit. Olisin voinut kysyä sinulta melkein mitä vain, olisin voinut tulla huoneeseen vaikkapa sijaisäitsi hahmossa ja kysyä sinulta jotakin, mitä et olisi muuten voinut paljastaa."
"Minä pidän siksi hypnooseista. Silloin ei satuta ketään fyysisesti, mutta minulla on silti kaikki valta. Ja valta asioitten yli viehättää aina Hekaten lapsia."
Zadyn kyvyt olivat minusta aavistuksen pelottavia, mutta vakuutin itselleni, ettei hän ehkä käyttäisi niitä minuun pahassa tarkoituksessa. Minä jopa luotin omiin vakuutteluihini, sillä Zady oli oikeasti ystävällinen eikä halunnut vahingoittaa ketään, joka ei ollut tehnyt hänelle pahaa.
Samaa ei välttämättä voinut sanoa Ashista.
"Voodoo ei ole aivan samanlaista kuin tavallinen kreikkalainen taikuus, mutta silti jotkut asiat toimivat," Ash selitti, kun kysyin mitä varten hänen sänkynsä katosta roikkui hiukan creepyjä nahkaan käärittyjä luu-, puutikku- ja kivinyyttejä. "Nuo ovat fetissejä, ja alkuperäisessä voodoossa niitten avulla pidetään yhteyttä esi-isiin ja henkiolentoihin. En ole onnistunut vielä siinä, mutta silti voin tehdä niitten avulla... asioita."
"Voodoo on hyvää taikuutta, tai ainakin sen pitäisi olla. Jos voodoota käyttää väärin, se on mustaa magiaa, eikä enää hyväksyttävää, mutta jos satut olemaan kreikkalainen puoliverinen ja yrität tutkia, mikä osa isäsi suvun perinnöstä on totta ja mikä ei, kuljet koko ajan vähän veitsen terällä."
Ashin silmissä oli tutkimaton ja sulkeutunut ilme, kun hän siveli yhtä fetisseistään sormenpäillään. Juuri tällainen Ash vaikutti olevan, yhdellä hetkellä hän oli aurinkoinen, vitsikäs ja joka juonessa mukana; hetken kututtua hän taas sulki kaikki mielensä ovet, vaipui synkkyyteen ja katkeruuteen eikä kukaan enää voinut edes kuvitella mitä hänen mielessään liikkui.
"Minä tein kerran opettajastani zombin," hän jatkoi pienen tauon jälkeen. "Se tapahtui vahingossa, jonkin aikaa ennen kuin tulin leirille. Olin varastanut rehtorin kansliasta tärkeitä papereita ja jäänyt kiinni, ja valkoinen luokanvalvojani piti minulle huutosaarnaa jälki-istuntoluokassa. Haitilla, missä minun perheeni asuu, on enimmäkseen mustia, mutta silti opettajani onnistui olemaan rasisti. Hän puhui pahaa isästäni ja sanoi minun syntyneen rikolliseksi, koska olin mikä olin ja minulla vain pimahti. Huusin häntä olemaan hiljaa ja hän hiljeni. En ollut tarkoittanut käyttää voimiani, mutta hänen silmiinsä oli yhtäkkiä tullut lasittunut katse ja hän totteli joka ikistä käskyäni. En tiennyt, mitä olin tehnyt, joten menin isäni luo ja pyysin häntä auttamaan. Jotenkin hän onnistui purkamaan loitsun, jonka olin langettanut opettajani ylle ja pian sen jälkeen isä lähetti minut leirille."
"Sen täytyi olla kamalaa," yritin osoittaa Ashille, että tiesin itsekin saman tunteen.
"Se ei ollut edes kamalinta," Ash sanoi vakavana. "Vaan se, että ennen kuin menin kertomaan isälleni, oli hilkulla etten käskenyt sen rasistin paskiaisen hypätä alas koulun katolta tai kävellä rekan alle. Minä halusin tehdä niin, mutta silti... en tiedä mikä minut pysäytti. Se opettaja ei palannut enää koskaan täysin ennalleen, mutta se muistuttaa minua välillä olemaan varovaisempi."
Ashin avauduttua niin äkisti minulle tunsin itseni hiukan typeräksi ja epämukavaksi enkä tarkalleen ottaen tiennyt, mitä olin tekemässä, mutta kiedoin käteni Ashin ympärille ja annoin hänelle pikaisen rohkaisevan halauksen. Hali sai Ashin hymyilemään ja palaamaan takaisin itsevarmaksi itsekseen. "Jos kerran haluat olla avuksi, niin voisit saman tien lakaista pölyt sänkyjen alta," hän naurahti ja ilmapiiri välillämme palasi arkisen rennoksi.
Sama erikoistuminen ja hiukan synkkien tarinoitten vyyhti jatkui Odilan ja Areoninkin kanssa. Odila oli kiinnostunut astrologiasta ja näyistä ja arvoituksista, ja silloin kun hän uppoutui oikein kunnolla kertomaan mystisistä tutkimuksistaan, muutkin Hekaten mökkiläiset putosivat kärryiltä. Odila oli tutkinut alkemiaa ja muita mystiikoita syvemmälle kuin kukaan muu meistä, joten oli ehkä odotettavissakin, etteivät maallikot ymmärtäneet hänen juttujaan.
Areon taas oli kiinnostunut druidismista. En ollut osannut odottaa sitä häneltä, sillä hän oli elänyt suurimman osan elämästään kaupungin kaduilla. "Mutta juuri siksi minä halusinkin jotakin erilaista. Pilvenpiirtäjät ja asfaltti ovat merkinneet aina pelkkää selviytymistaistelua, mutta ilman Central Parkin nymfejä olisin vamaankin jo kuollut. He opettivat, että luonto voi olla armoton ja voimakas, mutta se taipuu kuitenkin kysyjän tahtoon, jos vain löytää keinon hallita sitä," Areon selitti. Hän oli päättänyt kulkea omaa reittiään, eikä antanut kenenkään estää häntä kulkemasta sillä. "Hekate sanoo että tuhlaan aikaani luontomagian kanssa, mutta minä sanon, että teen mitä itse tahdon." Hän oli päättänyt kulkea omaa reittiään, eikä antanut kenenkään estää häntä kulkemasta sillä.
Lylan taikuus oli kuitenkin minusta mielenkiintoisinta. Ehkä siksi, että hänellä ei ollut ollenkaan hallintaa sen yli ja siksi siihen oli helpointa samaistua.
"Isä oli mennä hulluksi minun kanssani, kun olin pieni. En voinut koskaan mennä ilman valvontaa ulos ja rikoin aina välillä paikkoja sisällä. Hän joutui kotikouluttamaan minua, sillä millaiseen kouluun otetaan oppilaita, jotka saattavat yhtäkkiä hallitsemattomasti leijailla kattoon?"
Lylan ongelmana oli siis painovoima. Tai pikemminkin se, että painovoima vaikutti häneen erillä tavalla kuin muihin. Välillä se oli tavallinen, mutta se saattoi vaihtaa suuntaa millä hetkellä tahansa. Lyla saattoi viettää päivänsä katossa kävellen tai seinillä istuen. Hänen oli täytynyt naulata petivaatteensa kiinni sänkyyn ja sujahtaa aina illalla vällyjen väliin niin, että jos hänen painovoimansa vaihtuisi kesken unien, hän ei lentäisi sängystä.
"Ulkona käyminen on myös rasittavaa. Täällä leirillä on helpompaa, koska yleensä on aina joku, joka voi pitää minun nilkkanarustani kiinni ja huutaa apua, jos alan pudota jonnekin suuntaan. Mutta pari kertaa on meinannut käydä köpelösti. Mikään ei ole yhtä pelottavaa kuin ensiksi kävellä kadulla ja sitten yhtäkkiä pudota kohti avaruuden tyhjyyttä tai päin kaupan lasi-ikkunaa. Melkein yhtä ärsyttävää on sekin, jos minun painovoimani on vain hiukan vinossa. Joudun silloin kulkemaan aina ylämäkeen tai alamäkeen."
Lyla ei ollut vielä keksinyt, mihin hän voisi taikuuttaan käyttää tai miten hallita sitä. Hän ei myöskään tiennyt, miksi hänellä oli tällaiset kyvyt. Hän oli joskus optimistisempi ja luotti siihen, että oppisi vielä joskus pudottelemaan toisia avaruuteen. Joskus taas hän piti itseään Hekaten turhakelapsena. Ilman Sumunhallitsemiskykyjään hän olisi saattanut jo luovuttaa aikoja sitten.
.............
Se, että kaikki mökkiläiseni olivat jollakin tavalla hyvin erikoislaatuisia, aiheutti minulle aika pahat paineet. Kun toisen leiriviikkoni alussa pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan Sumun manipulointia, kerroin Odilalle telekinesiakyvyistäni. En kuitenkaan kyennyt tarkoituksella leijuttamaan edes höyhentä ja se ärsytti. Sumun muokkaaminenkaan ei ollut niin helppoa kuin olin luullut.
"Alku on aina hankala," Odila rohkaisi minua. "Helpointa on lähteä siitä, ettei yritä muokata todellisuutta kokonaan toiseksi. Kokeile ensiksi muuttaa vaikka tämän höyhenen väriä tai muotoa. Saa itsesi ja meidät uskomaan, että se on jotakin muuta kuin mitä se oikeasti on."
Mutta höyhen pysyi itsepäisesti höyhenenä, mökkiläisteni avuliaista kannustuksista huolimatta.
"Hei, kyllä se tästä helpottaa. Kun vain tajuaa jutun jujun, niin sitten loppu on melkein kuin leikin laskua," Ash neuvoi oikein avuliaasti.
"No ehkä ei nyt niin helppoa, mutta kun saa perusjutut opittua, niin voi alkaa keskittyä varsinaisiin haasteisiin," Areon korjasi Ashia ja sai oloni tuntumaan todella mukavalta. Oli hienoa, etten ollut vielä ehtinyt päästä edes varsinaisiin haasteisiin, kun kehitykseni oli jo tyssähtänyt.
"Jatka vain treenaamista ja harjoittele ja harjoittele vain," Zady sanoi ja Lyla nyökkäili kannustavasti. "Kertaamisen avulla pääset eteenpäin."
Parin tunnin treenitauon jälkeen mikään muu ei ollut kehittynyt kuin turhautumiseni. Se oli ensiksi kasvanut ärsyyntymiseksi, sitten kiukuksi ja lopulta olin kurkkuani myöten täynnä niin typerää höyhentä kuin puolisisarusteni 'avuliaita' kommentteja.
"Minä pidän tauon," nostin höyhenen käsiini ja survoin sen housujeni taskuun kovakouraisemmin kuin olisi ollut tarpeen. En kuitenkaan ollut yrittänyt repiä höyhentä pieniksi palasiksi, vaikka mieli olisi tehnyt.
"Minne sinä menet?" Lyla kysyi. Mökissä oli tapana aina uloslähtiessä kysyä, halusiko Lyla käydä vessassa tai tekemässä jotakin muuta, mutta minä en varsinaisesti kaivannut taianomaisten sisarusteni seuraa juuri sillä hetkellä.
"En tiedä, etsin jotakin muuta tekemistä," sanoin vain ja painelin ulos Hekaten mökistä tuntien itseni nyt turhautuneen lisäksi itsekkääksi.
Kuljeskelin jonkin aikaa leirin metsänlaitaa pitkin. Metsään ei ollut turvallista mennä, sillä siellä tuppasi asumaan harjoitusvastustajiksi hankittuja hirviöitä ja kaikenlaista muuta vaarallista, mutta pysyttelin hyvän matkan päässä.
Oli keskiviikko ja ennen päivällistä oleva vapaahetki. Katselin leiriä ja näin miten lentopallokentällä olivat pelit hyvässä vauhdissa. Minua houkutteli hiukan, sillä Ryan saattaisi olla siellä, mutta juuri sen ja ärtymykseni takia ajattelin paremmaksi jäädä sillä kertaa pois.
Talleillakin oli jotakin tekeillä ja näin Elijahin kinastelemassa Iriksen mökin ainoan asukkaan kanssa. Butch oli lihaksikas ja melko pelottava, mutta pelottavuus karisi aika paljon sen jälkeen, kun tajusi että Butch oli sateenkaaren jumalattaren poika ja yksi leirin parhaista pegasosten käsittelijoistä. Mutta siitä ei kuitenkaan kannattanut pilailla Butchin kuullen, sillä vaikka hän olikin sateenkaaren jumalattaren lapsi, hän kykeni siltikin murtamaan niskasi paljain käsin niin halutessaan.
Toivoin siis, ettei Elijah haastanut tappelua jota ei voisi voittaa, mutta pysyttelin silti etäällä. Astelin ajatuksissani rantaan asti, missä olin vähällä kääntyä takaisin leirialueelle päin. Leirin säätilat eivät tuntuneet seuraavan ulkomaailman tahtia, sillä vaikka syksy oli edennyt jo aika pitkälle, ne harvat leiriläiset joilla ei ollut muuta tekemistä, olivat tulleet rannalle ottamaan aurinkoa tai astelemaan rantahietikossa.
Tunnistin Destinyn naurun ja näin hänet kauempana istuksimassa tovereittensa kanssa. Olin jo lähteä pois, kun huomasin lähempänä Rubyn ja Alicen. Rubyllä oli kirja sylissään, mutta hän oli kiinnittänyt huomionsa Aliceen, joka puuhaili vesirajassa jotakin.
Astelin kiinnostuneena lähemmäs, ja minut huomatessaan Ruby heilautti kättään tervehdykseksi.
"Mitä Alice oikein tekee?" kysyin, sillä vaaleatukkainen tyttö näytti vain seisovan rannalla kädet kutsuvasti eteensä ojennettuna.
"Hän kokeilee kutsua aaltoa," Ruby sanoi.
"Kiva," sanoin hiukan turhan tympääntyneenä. Tietenkin Ruby huomasi sen, sillä hänen tummansiniset silmänsä siirtyivät katsomaan minua intensiivisesti.
"Miten niin 'kiva'?" Hän kysyi.
"Tuntuu vähän siltä, että kaikki muut ovat tällä leirillä taitavempia kuin minä. Eivät ehkä jäljityksessä, mutta mitä hyötyä siitäkään on taistelussa?"
"Ai. Eikö Sumun manipulointi onnistu?"
"Surkeasti. Mutta ei sinun tarvitse sympatisoida, sillä olen kuullut jo aivan tarpeeksi avuliaita kommentteja. Haluaisin mieluummin ajatella nyt jotakin muuta."
Ruby nyökkäsi mietteissään. "Tiedän. Joskus liika avuliaisuus vain pahentaa mielialaa."
Olin kysymässä, mitä Ruby kommentillaan tarkoitti, kun Alicen huuto rantamatalikosta keskeytti keskustelumme. "Nyt se tulee ja se on muuten isompi kuin oli tarkoitus," hän huusi juostessaan luoksemme. "Meidän kannattaisi ehkä mennä vielä kauemmas."
Ruby otti kirjansa ja juoksimme pois rantahietikolta tasaisemmalle maalle. Kun olimme päässeet sinne, saatoin jo nähdä parinsadan metrin päässä tumman aaltoviivan, joka tuli suoraan päin rantaa.
Mitä lähemmäs aalto tuli, sitä suuremmaksi se kasvoi. "Sehän on ainakin kymmenen metrin korkuinen," henkäisin, ja katsoin Alicea ihmeissäni. "Pystytkö sinä luomaan tsunameja tuosta vain?"
"Ei tuo ole tsunami, eikä edes kymmenen metrin korkuinen," Alice sanoi, mutta hän näytti tyytyväiseltä itseensä.
Aalto syöksyi kohti rantaa ja hietikolta kuului hätääntyneitä huudahduksia, kun Destiny tovereineen ja muut rannalla olijat yrittivät äkkiä paeta sen alta. "Ups," Ruby kommentoi alhaalla syntyneestä sählingistä.
Kukaan ei kuitenkaan edes kastunut, sillä kun aalto (joka oli kymmenen metrin korkuinen, sanoi Alice mitä tahansa) kohtasi rantahiekan, Alice nosti kätensä taas ylös, ja äärimmäisen keskittynyt ilme kasvoillaan tuijotti kohti kohisevaa aaltoa. Allon vauhti hidastui ja puolessa välissä rantaa se pysähtyi, vaikka vettä oli jäljellä vielä runsaasti. Alice teki käsillään pois työntävän eleen, ja tonneittain vettä sisältävä aalto perääntyi takaisin mereen kuin toruttu lapsi.
"Wou," kommentoin pöllämystyneenä. "Tuo oli kyllä aika coolia."
Alice kohautti olkiaan vastaukseksi, Ruby sulki kirjansa ja lähdimme astelemaan kohti leiriä.
Jutustelimme niitä näitä ja suuntasimme hitaasti ruokapaviljonkia kohti, kun yhtäkkiä mökkien suunnalta juoksi meitä kohti tummiin vaatteisiin pukeutunut hahmo.
"Onko tuo... John?" Alice kysyi hämmästyneenä, ja näin miten hän vaihtoi Rubyn kanssa katseen. "Miksi hän juoksee tuolla tavalla? Ellei..." Hän ei jatkanut lausettaan, sillä John oli ehtinyt jo luoksemme. Haadeksen pojalla oli villi ilme silmissään ja hiukset olivat menneet juostessa sekaisin.
Huomasin äkkiä, miten hänen hiuksensa eivät olletkaan puhtaan mustat näin kirkkaassa auringonvalossa, vaan miten auringonsäteet saivat jotkut suortuvat värjäytymään tummanpunaisiksi. John on yllättävän mukavannäköinen, tajusin.
"Alice, Ruby, Morgana, tätä ette halua missata," hän huohotti, sillä hän oli ilmeisesti juossut koko leirin läpi pysähtymättä. "Cat on palannut. Ja hän on tuonut vieraita."
.............
Vieraita oli näköjään ilmestynyt koko joukko, sillä kun enempiä kysymyksiä kyselemättä juoksimme Isolle Talolle, sen edessä oli joukko nuoria, hampaisiin aseistettuja tyttöjä susilauman kera. Tunnistin heidät heti Artemiin Metsästäjiksi, koska haloo, kuinka monta teinitytöistä koostuvaa metsästäjäryhmää maailmaan mahtui, ja koska heissä oli selittämätöntä samankaltaisuutta Cassiopeen.
Meidät nähdessään terassin kaiteella istunut tyttö lakkasi teroittamasta pelottavaa väkäteräistä pronssitikariaan ja nosti kättään tervehdyksenä. "Cat on sisällä kertomassa Kheironille etsintäretkensä yksityiskohdista," hän totesi. Emme kuitenkaan ehtineet rynniä sisälle, ennen kun Ison Talon ovi avautui ja Kheiron kopisteli ulos vanavedessään tummatukkainen, punkkarin näköinen tyttö jolla oli asuun kuulumattoman näköinen hopeinen otsapanta, ja Cat.
Vasta Catin nähdessäni tajusin miten suurta syyllisyyttä olin kantanut sydämeni päällä, sillä se liukeni olemattomiin helpotuksen tieltä. Cat huomasi meidät ja vilkutti hymyillen leveästi, vaihtoi vielä muutaman sanan Kheironin kanssa ja juoksi luoksemme.
"Sinusta ei sitten henki näytä lähtevään millään," Alice sanoi saadessaan Catilta tiukan halauksen.
"Noo, melkein lähtikin pariin otteeseen, mutta kuolleena oleminen olisi niin tylsää, että päätin tulla vielä takaisin leirille," Cat sanoi ja halasi vielä Rubya ja minua.
Minua halattuaan hän piti vielä kiinni olkapäistäni ja katseli minua hetken tarkasti. "Näytät päässeen yhtenä palana takaisin leirille," hän naurahti. "Sen jälkeen kun erkanimme, pelkäsin eniten että John olisi kadottanut sinut kesken varjomatkan."
"Minä tiedän kyllä mitä teen," John sanoi, ja onnistuin hillitsemään jotenkuten hätkähdykseni. Miten ihmeessä John onnistui säikyttelemään ihmisiä noin luonnollisesti?
"No jaa," Cat kohautti olkiaan ja heilautti kätensä rennosti minun ja Alicen olkapäille. Alice tuhahti ärsyyntyneenä hymyillen ja ravisteli käden pois. "Kertokaa ensiksi kaikkein makeimmat juorut täältä leiriltä, niin sitten päivitän teille ruokalassa minun etsintäretkeni yksityiskohdat. Haluan nauttia teidän vaivoin pakahdutetusta uteliaisuudestanne niin kauan kuin voin. Eikö kohta olekin lounas?"
"Joo," Ruby sanoi.
"Jes, valitsin juuri parhaan ajan palata leirille. Olen kaivannut koko ajan leirin hotdogeja ja lehtipihvejä. Ainakin yksi syy miksi en liity Artemiin Metsästäjiin on se, etten ymmärrä miten he voivat selvitä koko ajan pelkällä vedellä ja energiapatukoilla," Cat huoahti.
Kuljimme porukalla Isolta Talolta kohti ruokailupaviljonkia ja istuimme sen eteen portaille, sillä olimme hiukan etuajassa. Ruby ja Alice kertoilivat tapahtumista leirillä ennen minun tuloani ja minä kerroin, miten olin viihtynyt leirillä.
"Hah, arvasin melkein heti kun näin sinun räjäyttävän juttuja mielesi avulla, että olisit Hekaten tyttö," Cat kommentoi voitonriemuisena, kun kerroimme tunnustamisestani. "Johdan nyt Elijahia viisi-neljä enkä malta odottaa että pääsen leveilemään."
"Leveilemään millä?" Elijah saapui parahiksi paikalle kotilotorvensa kanssa. Hänen vastuullaan oli nimittäin joka toinen päivä huolehtia kokoontumiskutsuista ja muista torven toitotuksista. Hänen toisen silmänsä kohdalla oli violetti mustelma, joten kinastelu Butchin kanssa oli ilmeisesti päättynyt fyysisesti. Se ei kuitenkaan ollut saanut hymyä pyyhkiytymään hänen naamaltaan.
Cat ja Elijah tervehtivät toisiaan ja siirtyivät heti kinastelemaan jostakin vedonlyönnistä tai kilpailusta, joka heillä oli käynnissä. Elijah istahti portaille Johnin viereen, joka oli ilmeisesti hänkin päättänyt jäädä seuraamme. Keskustelu polveili asiasta toiseen, ja kuuntelin sitä puolella korvalla samalla, kun tarkkailin ympäristöämme.
"Hei, soita sitä torveasi jo, torvi, että me päästään syömään," Alice sanoi lopulta ja tönäisi Elijahia kyynärpäähän.
"Auts, miksi kaikkien täällä täytyy osoittaa kiintymystään minuun noin kovakouraisesti?" Elijah valitti samalla kun nousi seisomaan. Alice tuhahti, mutta hänen korvansa hehkuivat jostakin syystä punaisina.
Elijahin kutsutoitotus toi muutkin leiriläiset paikalle ja kiiruhdimme jonon edessä ruokalaan. Pöydissä oli runsaasti tilaa, sillä syksyn yhä edetessä porukkaa oli kaikonnut tasaista tahtia koteihinsa ja paikalla oli enää alle viitisenkymmentä puoliveristä. Mukaan ei tietenkään laskettu Artemiin Metsästäjiä, jotka oilvat vallanneet itselleen yhden suuremmista pöydistä ja joilla ei näyttänyt olevan mitään mielenkiintoa keskustella muitten leiriläisten kanssa.
Cat asettui Hefaistoksen pöytään ja me muut seurasimme perässä. Näin, miten John epäröi hetken tuodako lautasensa meidän luoksemme vai syrjäytyä, mutta lopulta ylpeys näytti ottavan hänestä vallan ja hän käänsi selkänsä meille siirtyessän toiselle puolelle ruokalaa omaan pöytäänsä.
"No niin, Cat, antaa tulla," Ruby tivasi heti, kun olimme istuneet alas. "Etsintäretkesi olisi parempi olla mielenkiintoinen, sillä sinä vain karkasit täältä leiriltä kesken kesäkauden etkä ottanut edes meitä mukaan."
Cat pyöritti silmiään. "Jos minä olisin ottanut teidät kaksi mukaan, siitä olisi kyllä tullut aivan tarpeettoman mielenkiintoinen. Sitä paitsi olisitte tylsistyneet, sillä minä leikin vain salapoliisia ja etsin vihjeitä siitä, miten voisin turvata puoliverisille pääsyn internetiin ja puhelimille ilman hirviöitä. Enkä edes löytänyt mitään merkittävää."
"Rachel, eli siis leirin oraakkeli joka saa ennustuksia siitä milloin täytyy tehdä etsintäretkiä, kävi täällä loppukesästä. Olin juttelemassa hänen kanssaan niitä näitä, kun hän sai yhtäkkiä ennustuksen, joka oli osoitettu minulle. Siinä sanottiin, että saattaisin löytää jotakin hyödyllistä, jos etsisin Portlandista. Se ei kuitenkaan tarkentanut, mitä niistä yli kolmestakymmenestä Yhdysvaltojen Portlandeista se tarkoitti, joten Kheiron antoi minulle vastahakoisesti luvan lähteä omin päin etsimään."
"Olisin ottanut teidät mukaan," Cat katsoi Alicea ja Rubya anteeksipyytävästi. "Mutta ennustus sanoi nimenomaan, että minun tulisi kulkea yksin. Olisin kyllä muutamaan otteeseen kaivannut teitä, varsinkin silloin, kun jouduin hydran pesään, hullun irlantilaisnoidan vangiksi ja joukko tervahirviöitä melkein tappoi minut. Mutta uskomattomilla kyvyillani onnenpoikana selvisin aina joten kuten."
"Olin kiertänyt jo parissa Portlandissa, kun menin Maineen etsimään yhtä satyyriä jonka tunsin. Alice, muistatko Verlin? Se, joka söi sinulta koko ajan sukkia." Alice näytti muistavan, sillä hän huokaisi syvään ja tökkäsi haarukallaan pihviään kuin se olisi ollut syyllinen hänen sukkakatoonsa. "Kuitenkin minä eksyin koska menin luottamaan kaksinaamaisen Januksen karttaan ja törmäsin Morganaan."
"Sinä saatat olla yksi niistä hyödyllisistä asioista, jota lähdin etsimään joten odotan sinun avustavan minua tässä jutussa," Cat tökkäsi etusormellaan ilmaa minun suuntaani. "Mutta silloin olit niin vihreä ja ilmeisen tietämätön kaikesta tästä, joten katsoin paremmaksi lähettää sinut leiriin. Se mantikori ei ollut muuten edes paha vastus, Morgana, ainakaan minulle. Se turvautui hyvin vahvasti myrkkypiikkeihinsä, mutta sen myrkky ei tehoa minuun."
"Pian sen jälkeen kun olin hankkiutunut mantikorista eroon, törmäsin yhteen sinun sisarukseesi. Et varmaan tunne Alabaster C. Torringtonia, eikä varmaan kukaan muukaan täällä leirillä, sillä hänet on karkotettu koska taisteli väärällä puolella silloin joskus sodassa. Hän oli varsinainen jääräpää ja minun piti jahdata häntä puolen mantereen halki, ennen kuin hän suostui kertomaan minulle puoliveristen kirouksen alkuperästä. Nyt minun vain pitäisi tietää, miten peruuttaa se kirous, mihin saattaa kulua jonkin aikaa."
"Entä sen jälkeen?" Elijah kysyi.
"Sen jälkeen... minä eksyin taas," Cat irvisti häpeillen. "En tarkoituksella, mutta kartat ovat ärsyttävän vaikeita tulkita. Olin hankkiutunut taas vaikeuksiin, olikohan se Pohjois-Carolinassa, kun Artemiin Metsästäjät löysivät minut ja palauttivat takaisin tänne."
"Jahas," Ruby kommentoi Catin kertomusta. "Alabasterin täytyi olla komeanpuoleinen, sillä et varmaan muuten olisi jaksanut pysyä hänen kintereillään niin kauan. Hän virnisti, kun Cat yritti keksiä vastalauseita ja epäonnistui täydellisesti.
Catin pelastukseksi Kheiron päätti juuri sillä hetkellä kopauttaa ruokapaviljongin lattiaa kaviollaan kiinnittääkseen ruokailijoitten huomion. "Metsästäjät! On kunnia toivottaa teidät vieraiksi leirillemme, vaikka aikataulunne onkin kiireinen. Me täällä leirillä toivomme, että nautitte ajastanne täällä ja otamme teidät auliisti vastaan." Kheiron vilkaisi tuimasti Hermeen pöydässä istuvia nuoria, jotka kuiskuttelivat keskenään kasvoillaan ovelat ilmeet, jotka eivät luvanneet lainkaan hyvää. "Kunnioittaaksemme jo vuosisatoja jatkuneita yhteisiä perinteitämme, järjestämme huomenna lipunkaappauksen metsässä. Aamun ohjelma on peruttu lounaaseen asti suunnittelua ja järjestäytymistä varten ja lounaan jälkeinen aika on omistettu itse pelille."
"Toivomme että kumpikin osapuoli noudattaa rehdin pelin sääntöjä ja kehotan kaikkia muistamaan, että ottelu on ystävällismielinen. Pyytäisin mökkien ohjaajia myös saapumaan ruokailun jälkeen Isoon Taloon strategianeuvotteluun."
Kheironin vaiettua ruokapaviljongissa puhkesi puhemyrsky. Näin Ryanin suorastaan lentävän omasta pöydästään Athenen mökkiläisten luo, jotka olivat jo kaivaneet esiin karttoja ja kyniä metsäalueesta.
"Onko tämä oikeasti näin iso juttu?" Kysyin Catilta.
"On!" Elijah vastasi hänen puolestaan. "Ennen ei niinkään, sillä Metsästäjillä oli yli kahdenkymmenen ottelun voittoputki, mutta viime kerralla me näytimme niille!"
"Se oli se kesä, jolloin minä, Ruby ja John saavuimme leiriin ja leirissä oli taas yhtä aikaa kaikkien Kolmen Suuren lapsia," Alice selvensi.
"Ja nyt on aika nähdä kykenemmekö siihen uudestaan," Cat hymyili minulle leveästi pahaenteinen kiilto silmissään.