5.καλύβη
Mökki
Olisin kenties jäänyt paikoilleni töröttämään, ellei Alice olisi tökännyt minua ystävällisesti kylkeen ja Cleo kuiskannut: "Antaa palaa Morgana!"
Minua tuijotettiin yhä, kun astelin aavistuksen arkana kohti amfiteatterin takaosassa istuvia nuoria. Sisaruksiani. Nielaisin, sillä suuni oli rutikuiva.
Kun olin enää muutaman metrin päässä joukosta, ylös nousi tyttö, jonka iho oli tumma kuin eebenpuu. Hänen hymyili leveästi, tummanruskeat silmät kimmeltäen ja syöksyi rutistamaan minua tiukasti. Tunsin itseni hiukan epämukavaksi, sillä en ollut tottunut hellyydenosoituksiin kuin sijaisvanhemmiltani, eivätkä nekään olleet mitään mukavimpia tilanteita - enää kuusitoistavuotiaana.
"Minä olen Ashanti, mutta sano vain Ash. Ja hauska tavata," tyttö päästi minusta irti, pitäen yhä kädestäni ja hänen kirkas hymynsä sai minunkin suupieleni melkein nousemaan. Tunsin itseni aavistuksen helpottuneeksi, koska vastaanotto olikin ollut lämpimämpi kuin odotin.
"Ja tässä on meidän porukka. Tuo on Odila, meidän mökin iso jehu ja tuo porkkanapää on Lyla. Sitten on Sheherazade, mutta häntä saa kutsua ihan vapaasti Zadyksi. Ja sitten on meidän mökin ainoa poika, Areon." Ash osoitti vapaalla kädellään vuoron perään kaikkia ja kukin nyökkäsi minulle vuorollaan tervehtivästi.
"Ja minä kun luulin, että minulla on joukosta erottuva nimi," totesin ääneen ja Ash nauroi.
"Jostakin syystä meidän mökkiläisillä on leirin erilaisimmat - ja parhaat - nimet," Lyla naurahti. "Mistähän lienee johtuisi."
Lylan hiukset eivät olleet edes kovin porkkananväriset, kuten Ash oli väittänyt, vaan varsin syvänpunertavat. Hän oli solminut huivin päänsä ympärilleen ja hiukset oli solmittu sotkuiselle sykerölle pään päälle. Hänellä oli rento oranssinvärinen treenitoppi ja colleget, ja jostakin syystä hänen nilkassaan oli tiukasti kiinni hihna, jonka toisesta päästä Areon piteli kiinni.
Areon näytti melkein kirjaimellisesti luihulta viikingiltä. Hänen hiuksensa olivat hunajanvaaleat ja niin pitkät, että ne valuivat melkein silmien päälle. Ne olivat kuitenkin sotkussa ja niihin oli tarttunut jotakin mustaa, öljymäistä ainetta. Silmät olivat erikoisen kirkkaanruskeat, melkein kellertävät. Yllään hänellä oli vanha saksan armeijan sotilastakki, polvipituiset, rispaantuneet farkkushortsit ja upouudelta näyttävät Nike Airit.
Hekaten mökkiläisten välillä ei ollut mitään erityistä yhdennäköisyyttä. Joukossa oli kuitenkin jotakin, joka sai heidät vaikuttamaan yhteenkuuluvilta. Ehkä se oli jokin "mystinen aura" joka viestitti typerimmillekkin tyypeille, että nämä teinit olivat kykeneviä raivaamaan tieltään joka ikisen, joka uskaltautui ryppyilemään heille.
Ympärillämme muut leiriläiset olivat palanneet jo omiin touhuihinsa. Joukko vaaleatukkaisia nuoria johti jonkinlaista ryhmälaulua lyyroilla ja kitaralla säestettynä ja osa porukasta paahtoi vaahtokarkkeja laulun tahtiin värjyvän kokon luona. Tajusin etsiväni katseellani Ryania, mikä ärsytti minua. Miksi joku typerä poika saattoi saada minut näin sekaisin pelkällä ulkonäöllään! Onnekseni ja harmikseni Ryania ei kuitenkaan näkynyt. Eikä sen puoleen blondia kauneuskuningatartakaan, mistä ei voinut kuin tehdä ikäviä johtopäätöksiä.
"Morgana istu tähän, turhaan sinä siinä seisot," Sehrez... Shehzr... Zady viittoi minua istumaan tyhjille paikoille kivipenkeillä. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani Zadyn vahvaan aksenttiin, joka kuulosti kenties venäläiseltä tai ylipäätän itäeurooppalaiselta.
Istuin Zadyn osoittamaan paikkaan ja hymyilin parhaimpani mukaan, mikä ei näin stressaavassa tilanteessa ollut kovin paljon. "Oletko sinä Venäjältä?" kysyin istuttuani. Zady ei kyllä näyttänyt puhdasveriseltä venäläiseltä. Hänen kasvonpiirteensä vivahtivat pikemminkin Intian suuntaan, mutta niihin oli sekoittunut jotakin muutakin.
"Itseasiassa Valko-Venäjältä, mutta aika läheltä liippasi. Tulin viisi vuotta sitten Yhdysvaltoihin, kun kotitaloomme hyökkäsi jääjättäiläisiä ja isäni paljasti, että äitini oli kuolematon jumalatar. Isänäitini suku on kuitenkin Intiasta kotoisin, ja sieltä tulee nimenikin," Zady kertoi.
"Ahaa," nyökkäsin.
"Ei ole aivan tavallista, että puoliverisiä lapsia tulee muualta kuin Pohjois-Amerikan alueelta. Mutta jotkut jumalat ja jumalattaret, kuten Hekate, kulkevat usein omia polkujaan. Euroopassa ja muualla maailmassa on jonkin verran varsinkin vähäisempien jumalien lapsia, mutta hyvin usein he oppivat huolehtimaan itse itsestään tai... sitten eivät." Odila istui sivuittain minun edessäni olevalla penkillä ja näin vain hänen sivuprofiilinsa. Odilan iho näytti leirinuotion valossa melkein yhtä kalpealta kuin minunkin ihoni ja hänen tummanruskeat hiuksensa loivat mukavan kontrastin. Muuten hän näytti varsin tavalliselta naapurintytöltä - ei hätkähdyttävän kaunis muttei rumakaan. Hänen silmänsä olivat kuitenkin tummat ja mietteliäät ja saivat hänet näyttämään hivenen synkältä ja arvoitukselliselta. Jos Odila olisi naapurintyttö, niin hän olisi sellainen, joka nähtäisiin öisin hautausmaan portilla, pitäisi salaa kellarissaan jotain kolmipäistä hirviölemmikkiä ja keittelisi täysikuun valossa myrkynvihreinä hehkuvia liemiä.
Tiesin siis heti, että jos jonkun kanssa tulisin toimeen, niin Odilan. Tai sitten emme tutustuisi toisiimme ollenkaan, jos hän olisi myös yhtä hitaasti avautuva ja eristäytymään taipuva ihminen kuin minä.
Hymyilin Odilalle ja kun en keksinyt mitään lisättävää, katselin taas hetken ympärilleni. Ei taaskaan Ryania, onneksi.
"Mökkimme johtajana minun velvollisuutenani on varmaan varoittaa sinua parista asiasta," Odila totesi ja olisin voinut vannoa, että sanat 'johtaja' ja 'velvollisuus' olivat hänelle kuin huono vitsi.
"Siitä vain," sanoi. "Alice ja Ruby kertoivat minulle jo jotakin leirin perussäännöistä, mutta en kyllä muista enää melkein mitään. Keskittymiseni ei ollut ihan parhaimmassa terässä, jos ymmärrät."
Odila nyökkäsi. Zady hymähti ja hypisteli kaulassaan roikkuvia koruja. Niitä oli ainakin viisi erilaista ja katseeni jäi seuraamaan kuin lumoutuneena Zadyn kapeita sormia, jotka pujottelivat nauhojen, ketjujen, kivien, puun- ja luunkappaleitten joukossa.
"Morgana?" Tajusin, että Odila puhui minulle vasta, kun hän nosti kalpean kätensä ja huiskutti sitä kasvojeni edessä. Näin keskisormessa kiiltävän pronssisormuksen, jossa oli monimutkaisia kaiverruksia.
"Niin?" Siirsin katseeni Odilan kasvoihin. "Anteeksi. Kysyitkö jotakin?"
"Olin selittämässä sinulle, miten puoliverisillä onkin aika usein keskittymis- luki- ja muita häiriöitä, kun tajusin ettet kuunnellut minua ollenkaan," Odila hymyili aavistuksen kuivasti.
"Joo," hymähdin.
"Jäit varmaan katsomaan Zadyn koruja, mistä päästäänkin yhteen tärkeimmistä asioista joista minun pitää sinulle puhua."
"Me Hekaten mökkiläiset olemme sisaruksiasi, emmekä ensisijaisesti tahdo sinulle pahaa, mutta... vahinkoja sattuu joskus. Me kaikki olemme omalla tavallamme voimakkaita ja vaikka yleensä tiedämme, mihin kykenemme, on jokaisella meistä syytä olla aina ainakin aavistuksen varuillaan. Zady esimerkiksi on taitava korujen, hypnoosien ja erilaisten lumousten kanssa. Joskus hän saattaa huomaamattaan vaivuttaa jonkun transsiin, joten... parempi katsoa kuin katua, ymmärrätkö?"
"Ja Ash... voi että, Ash on oma lukunsa. Hän on ainakin kolme kertaa leirillä olonsa aikana melkein sytyttänyt verivihan meidän ja jonkun muun mökin välillä, sillä vaikka hän on muuten aivan uskomaton, hän kimpaantuu myös hyvin helposti. Hän ei myöskään halaile tavallisesti ihmisiä, vaan hän käytti tilaisuutta hyväkseen napatakseen sinulta pari hiusta. Ei hän niitä tietenkään mihinkään käytä... ainakaan toivottavasti."
"Areoniakaan ei kannata suututtaa. Eikä Lylaa... tai no... ketään meistä. Mutta ei syytä huoleen, tulet kyllä sulautumaan joukkoomme varsin kivuttomasti. Haluan vain, että tajuat, että me olemme kaikki voimakkaita, sinäkin. Hekate on jumalattarena hyvin hämäräperäinen, joten saatamme käyttää voimiamme hyvin helposti huonoon tarkoitukseen."
"Whoa," En osannut lisätä Odilan puheenvuoroon kovin paljon mitään. Puolisisarukseni olivat vaarallisia... viesti vastaanotettu.
Muistin paperiperhoaset, rikkoutuvan lasin ja räjähdyksen, jonka olin aiheuttanut koulussa. Oliko se tapahtunut vasta tänä aamuna? Yksikään päivä elämästäni ei ollut tuntunut yhtä pitkältä eikä yhtä tapahtumarikkaalta. Minäkin olin siis vaarallinen, mutta se ei nyt ollut mikään uutinen.
"Tiedätkö sinä muuten, miksi et ole aiemmin kuullut leiristä? Jumalat ovat sopineet jo jonkun aikaa sitten, että he tunnustavat lapsensa noin yhdentoista iässä, mutta sinä olet jo reilusti yli. Siksi kaikilla kiinnostaa," Odila pomppasi aiheesta toiseen. "En kuitenkaan ihmettelisi, jos Hekate olisi jotenkin piilottanut sinut, sillä niin hän on tehnyt aiemminkin."
Pohdin Odilan kysymystä hetken. Miettiessäni päiviäni ennen Catia ja leirille saapumista, kaikki tuntui jotenkin utuiselta, kuin olisin tietämättäni ollut koko ajan puoliunessa. Nyt kykenin muistamaan joitakin yksityiskohtia, jotka aiemmin olin jostakin syystä ohittanut olankohautuksella.
Pienenä, kun olin raivostunut isälleni, hän oli vienyt minut vanhan naisen luo. Tuo kissankarvaiseen shaaliin kietoutunut nainen oli mumissut jotakin tuntemattomalla kielellä, ommellut silmäni kiinni ja käskenyt minua nukkumaan. Paitsi että minun silmäni olivat ilmiselvästi ompelemattomat, joten mitä hän oli sitten sulkenut?
Sitten, alakoulussa luokalleni oli aivan varmasti tullut jossakin vaiheessa kaksipäinen oppilas. Kiusaaja-Roger, joka oli käynyt kimppuuni pesismailan kanssa oli omistanut vain yhden silmän ja oli sanonut paistavansa minut nuotiolla. Puhelin, jonka näytöllä vilkkui täysikuu kahden kuunsirpin kera- symboli, ennen kuin se räjähti olohuoneen lattialle. Ja paljon muita muistoja, jotka olin kohdannut ja heittänyt olkani yli kuin silmäni olisivat oikeasti olleet solmittu kiinni.
Ja kaikkiin muistoihin liittyi jotenkin se sama vanha nainen kissankarvaisen shaalinsa kanssa. Sama vanha nainen, jonka olin nähnyt mystiikkakaupassa tänä samaisena aamuna ja josta olin nähnyt välkähdyksen leirilläkin.
"Hekate," puuskahdin pikemminkin itsekseni, mutta Odila ja Zady nostivat kulmakarvojaan kysyvästi. "Jos hän pystyy muuttumaan vanhaksi naiseksi, niin sitten hän on tehnyt minuun taikojaan, sillon kuin olin pieni. Niin, että en kiinnittäisi huomiota tähän maailmaan ennen kuin... en tiedä mitä. Ehkä hän odotti, että joku löytäisi minut ja toisi leirille."
Odila nyökkäili myöntävästi ja pureskeli alahuultaan mietteissään. Sitten hän katsahti leirinuotion suuntaan ja nousi ylös. "Noh, minulle taitaa riittää istuskelu tältä illalta," hän silotteli paitaansa ja vilkaisi minuun. "Aiotko vielä jäädä? Sillä jos sinulle sopii, niin ehtisin näyttää sinulle mökin, voisimme valita sinulle sopivan punkan, ehtisit asettautua taloksi ja jos sinulta puuttuu vielä jotakin, täydentäisimme tavaroitasi leirikaupasta ennen hiljaisuutta."
Katsahdin nuotiolle päin, jossa leiriläiset istuksivat isommissa ja pienemmissä ryhmissä, juttelivat, lauloivat, nauroivat ja jotkut kinastelivatkin. Kaikki näytti varsin mukavalta, mutta olin lievästi sanottuna väsynyt kaiken päivän tapahtumien jälkeen.
"Minä voin tulla sinun mukaasi," sanoin ja heilautin kättäni Zadylle, joka lähti itse leirinuotiolle päin. Kuljimme pois amfiteatterista ja astelimme kohti mökkialuetta.
............
Ilta oli hämärtynyt ja ympärillämme oli autiota verrattuna päivällä ympärillämme liikuskeleviin leiriläisiin ja satyyreihin. Jostakin vessojen takaisesta metsiköstä kuului haikeaa soittoa, ja näin vilaukselta satyyrin, joka istuksi panhuilu huulillaan puunjuurella. Hänen soittamansa sävelmä sekoittui sirkkojen sirinään ja kaukaa rannasta kuuluvaan aaltojen kohinaan.
Mökkialueelta loisti valoa ja mökki joka oli aiemmin päivällä näyttänyt vain harmaalta, hehkui nyt hopeaista valoa kuin kuu konsanaan. Kuljimme Heran mökin viereltä ja astelimme aivan mökkialueen perälle, jossa oli harmaanvioletti kivimökki. Ovenpielissä paloi kaksi soihtua ja niiden valossa näin, että kivet oli koristeltu kohokuvioin. Näin tuttuja symboleita, kuten kolmoiskuun, joka oli ilmestynyt pääni päälle, avaimen ja tikarin, mutta myös erilaisia solmuja ja kuvioita, jotka tuntuivat aavistuksen tutuilta, mutta joiden merkitystä en ymmärtänyt.
"Mökki 20," Odila esitteli, joskin aavistuksen turhaan. Hän avasi tummanvioletin oven ja astelin sisään hänen perässään.
Mökki näytti juuri sellaiselta, jossa paikallisen noitapiirin jäsenet voisivat punkata. Minun täytyi muistuttaa itselleni, että Hekaten mökki oli paikallinen noitapiiri, ja minäkin kuuluin siis siihen.
Mökki näytti sisältäpäin paljon suuremmalta kuin ulkoapäin, mikä saattoi olla jotakin muutakin, kuin silmän pelaama trikki. Puolet tilasta oli raivattu omaan käyttöön ja toinen puolisko mökistä oli omistettu vuoteille. Seinää vasten oli aseteltu päittäin viisi kerrossänkyä, ja jokaiseen oli sijattu tummanvioletit lakanat, joissa toistui kolmoiskuusymboli, soihdut ja avain. Vuoteitten päissä oli jokaisessa kaksi laatikkoa, joihin kukin saattoi ilmeisesti sijoittaa omat tavaransa.
"Joka aamu aamupalan jälkeen mökeissä kiertää siivoustarkastajat. Mökkien on silloin oltava mahdollisimman siistit ja ne joilla on likaisin mökki, joutuvat tiski-, vessanpesu- tai siivousvuoroon. Yritämme siis välttää sitä mahdollisimman paljon, mutta se ei aina ihan onnistu," Odila asteli mökin perällä olevan suuren tulisijan luo ja istahti nojatuoliin, joka oli aseteltu sen viereen.
Katsoessani mökin työskentelypuolta tajusin selvästi, mitä Odila tarkoitti. Tilan seinustoille oli aseteltu vuorotellen kirjahyllyjä ja työpöytiä ja niillä vallitsi melkein hallitsematon kaaos. Katosta roikkui naruja, joille oli ripustettu yrttejä, värillisiä kiviä ja siimoja, jotka näyttivät hyvin epäilyttävästi rotanhänniltä.
Kirjahyllyissä näytti olevan enemmän sekalaista tavaraa, pulloja, purnukoita, tikkuja ja rasioita kuin kirjoja, ja työpöydillä oli taas vinoina pinoina kellastuneita ja käytettyjä opuksia, joista osa näytti hyvin vanhoilta. Muutama kirjoista oli avoinna ja niihin oli raapustettu laskelmia, muistiinpanoja ja muita merkintöjä.
Takanedustakin oli vallattu. Liekkien ylle oli ripustettu keskikokoinen pata, jossa kiehui tälläkin hetkellä jotakin. Takan yläpuolella oleva reunusta oli täynnä erilaisia purkkeja, pikkurillin kokoisesta puolen litran kokoisiin ja niitä oli eksynyt lattiallekin. Lattialle takan ympärille oli raapusteltu hiilellä tai mustalla liidulla lisää symboleita, ympyröitä ja merkkejä.
Olin suorastaan rakastunut. Vaikka olin asunut Robertin ja Annin luona jo monta vuotta, edes heidän talonsa ei ollut koskaan tuntunut näin kodikkaalta.
Odila huomasi kasvoilleni leviävän hymyn ja naurahti itsekin. "Eikö ole kiva paikka? Saat vapaasti katsella, mutta varoisin koskemasta mihinkään. Varsinkin Ashilla on tapana pistää pieniä kirouksia tavaroihinsa, jotta kukaan meistä ei tonkisi hänen touhujaan, mutta ne eivät yleensä laukea ilman kosketusta."
Itsehillintäni oli suorastaan rautainen, sillä en suinpäin syöksynyt tutkimaan vanhoja kirjoja tai epäilyttävän kutkuttavia lasipurkkeja. Sen sijaan astelin rauhallisesti ympäriinsä ja tutkailin niitä hyvän välimatkan päästä.
"Sinä saat valita itsellesi noista vapaista sängyistä minkä tahdot," Odila sanoi. "Lyla ja Ash nukkuvat samassa kerrossängyssä ja muilla on omansa, joten ovea lähinnä oleva punkka on täysin tyhjä, mutta jos haluat yläpedille niin saat valita vapaasti kenen kanssa haluat jakaa kerrossängyn."
"Meillä oli enemmän porukkaa vielä kesällä, mutta Arianna lähti opiskelemaan Juppiterin leirin yliopistoon ja Lou Ellen lähti kokeilemaan onneaan katunoitana. Minä, Areon ja Ash olisimme kaikki voineet lähteä kotiin ja opiskelemaan, mutta kaikilla oli omat syynsä jäädä leirille talveksikin. Ashin välit hänen vanhempiinsa eivät ole aivan parhaimmat, joten hän menee yleensä hyvin pitkin hampain takaisin vanhempiensa luo, Areonista ei varsinaisesti koskaan tiedä ja no... minulla opiskelu ei tällä hetkellä niin kiinnosta. Lähden kuitenkin ensi syksynä Juppiterin leiriin itsekin, ja nyt on kädet täynnä työtä taikuuden harjoittelun ja kaiken kanssa."
Katsoin Odilaa pitkään ja tajusin vasta nyt, että jos saisin itse päättää, koulu ei olisi enää prioriteettini numero yksi. Hirviöt saattaisivat tappaa minut millä hetkellä hyvänsä kun astuisin leirin rajojen ulkopuolelle, joten kuka siitä välittäisi, sainko koulussa A:ta tai F:ää. Ja jos minulla oli taikavoimia... eikö niiden käyttö osoittautuisi lopulta hyödyllisemmäksi?
Sysäsin kuitenkin tulevaisuuden pohdinnat hetkeksi syrjään. Jos sitä ensiksi selvittäisiin huomiseen.
"Ai niin!" Läimäisin otsaani, sillä muistin äkkiä, että olin jättänyt reppuni Haadeksen mökkiin. Kerroin sen Odilalle.
"Osaatko sinne itse, vai saatanko sinut?" Odila kysyi. "Se on tässä lähellä."
"Tiedän," sanoin. "Voin kyllä käydä siellä yksin, ei siinä kauaa kestä," sanoin ja painelin pihalle.
Ulkona oli jo täysin pimeää, lukuunottamatta tähtiä ja muita valonlähteitä joita oli pihalla. Panhuilunsoitto oli lakannut, mutta leiriläisten laulu ja nauru kuului kaukaa vieläkin, luonnon äänien säestämänä.
Haadeksen mökin ovella tajusin, että John oli saattanut painella jo nukkumaan, joten koputin vaimeasti. Kun vastausta ei kuulunut, koputin hetken päästä uudestaan, miettien samalla pitäisikö kääntyä takaisin Hekaten mökin suuntaan. Lopulta kuitenkin kokeilin mökin ovenkahvaa ja avasin sen mahdollisimman nopeasti ja hiljaisesti.
Mökin sisällä oli hämärää ja viileää, ja takassa loimuavat vihreät liekit olivat himmenneet. Etsin katseellani reppuani ja näin sen lattialla samassa kohtaa, johon olin sen päivällä jättänyt.
Hiivin sen luo ja poimin sen pikaisesti käsiini. Olin kuitenkin pudottaa sen saman tien takaisin, sillä takaani kuului yhtäkkiä kahahdus ja syvä huokaus. Nousin hitaasti pystyyn ja käännyin katsomaan äänen aiheuttajaa.
John makasi päivävaatteett yhä yllään seinän viereen asetetuln sängyn päällä ja hetken aikaa pelkäsin, että olin herättänyt hänet. John ei kuitenkaan avannut silmiään eikä hänen hengityksensä rytmi muuttunut, joten rentouduin ja hiivin hitaasti takaisin kohti ovea.
John oli nostanut nyrkkiin puristetun kätensä tyynylle päänsä viereen ja sormien lomasta heijastuva oranssi hehku kiinnitti huomioni. John piteli kädessään ohutta ranneketjua, jonka renkaitten lomaan oli kiinnitetty hehkuvia, oransseja kiviä.
Jokin kenties siinä, miten John pieli sitä kämmenessään melkein hellästi, sai minut tuntemaan, että minun ei olisi kuulunut nähdä sitä. Hivutin siis oven auki ja hipsin yöhön kuin vakooja, joksi itseni tunsin.
.............
Noin tuntia myöhemmin makasin uudessa omassa sängyssäni ja pohdin päivän tapahtumia samalla kun odottelin unta. Olin vetänyt vuodeverhot eteen vain puoliksi sillä mökissä oli hyvin lämmintä, joten saatoin kuulla mökkitovereitteni unisen hengityksen, mikä oli samaan aikaan uutta ja kotoisaa. Areon mumisi unissaan jotakin, josta en saanut selvää.
Aivoni kelasivat päivän tapahtumia kuin itsestään ja annoin ajatusten vain virrata ylitseni. Verkkokalvoillani välkäheli sattumanvaraisessa järjestyksessä kuvia: lokit, empusa, lohikäärme-Peleus, ruokala, Cat, Dionysos...
Paljon oli tosiaankin ehtinyt tapahtua. Huokaisin, kierähdin parempaan asentoon ja ajattelin äitiäni. Olivatko päivän tapahtumat olleet vain sattumaa, vai oliko hän ollut kaiken takana? Toivoin, että tapaisin Hekaten joskus niin, että kykenisin kysymään häneltä sitä itse. Se ei kuitenkaan tuntunut kovin todennäköiseltä.
Päässäni pyörivistä ajatuksista huolimatta väsynyt kehoni otti lopulta minusta vallan ja vajosin unettomaan uneen.
Olisin kenties jäänyt paikoilleni töröttämään, ellei Alice olisi tökännyt minua ystävällisesti kylkeen ja Cleo kuiskannut: "Antaa palaa Morgana!"
Minua tuijotettiin yhä, kun astelin aavistuksen arkana kohti amfiteatterin takaosassa istuvia nuoria. Sisaruksiani. Nielaisin, sillä suuni oli rutikuiva.
Kun olin enää muutaman metrin päässä joukosta, ylös nousi tyttö, jonka iho oli tumma kuin eebenpuu. Hänen hymyili leveästi, tummanruskeat silmät kimmeltäen ja syöksyi rutistamaan minua tiukasti. Tunsin itseni hiukan epämukavaksi, sillä en ollut tottunut hellyydenosoituksiin kuin sijaisvanhemmiltani, eivätkä nekään olleet mitään mukavimpia tilanteita - enää kuusitoistavuotiaana.
"Minä olen Ashanti, mutta sano vain Ash. Ja hauska tavata," tyttö päästi minusta irti, pitäen yhä kädestäni ja hänen kirkas hymynsä sai minunkin suupieleni melkein nousemaan. Tunsin itseni aavistuksen helpottuneeksi, koska vastaanotto olikin ollut lämpimämpi kuin odotin.
"Ja tässä on meidän porukka. Tuo on Odila, meidän mökin iso jehu ja tuo porkkanapää on Lyla. Sitten on Sheherazade, mutta häntä saa kutsua ihan vapaasti Zadyksi. Ja sitten on meidän mökin ainoa poika, Areon." Ash osoitti vapaalla kädellään vuoron perään kaikkia ja kukin nyökkäsi minulle vuorollaan tervehtivästi.
"Ja minä kun luulin, että minulla on joukosta erottuva nimi," totesin ääneen ja Ash nauroi.
"Jostakin syystä meidän mökkiläisillä on leirin erilaisimmat - ja parhaat - nimet," Lyla naurahti. "Mistähän lienee johtuisi."
Lylan hiukset eivät olleet edes kovin porkkananväriset, kuten Ash oli väittänyt, vaan varsin syvänpunertavat. Hän oli solminut huivin päänsä ympärilleen ja hiukset oli solmittu sotkuiselle sykerölle pään päälle. Hänellä oli rento oranssinvärinen treenitoppi ja colleget, ja jostakin syystä hänen nilkassaan oli tiukasti kiinni hihna, jonka toisesta päästä Areon piteli kiinni.
Areon näytti melkein kirjaimellisesti luihulta viikingiltä. Hänen hiuksensa olivat hunajanvaaleat ja niin pitkät, että ne valuivat melkein silmien päälle. Ne olivat kuitenkin sotkussa ja niihin oli tarttunut jotakin mustaa, öljymäistä ainetta. Silmät olivat erikoisen kirkkaanruskeat, melkein kellertävät. Yllään hänellä oli vanha saksan armeijan sotilastakki, polvipituiset, rispaantuneet farkkushortsit ja upouudelta näyttävät Nike Airit.
Hekaten mökkiläisten välillä ei ollut mitään erityistä yhdennäköisyyttä. Joukossa oli kuitenkin jotakin, joka sai heidät vaikuttamaan yhteenkuuluvilta. Ehkä se oli jokin "mystinen aura" joka viestitti typerimmillekkin tyypeille, että nämä teinit olivat kykeneviä raivaamaan tieltään joka ikisen, joka uskaltautui ryppyilemään heille.
Ympärillämme muut leiriläiset olivat palanneet jo omiin touhuihinsa. Joukko vaaleatukkaisia nuoria johti jonkinlaista ryhmälaulua lyyroilla ja kitaralla säestettynä ja osa porukasta paahtoi vaahtokarkkeja laulun tahtiin värjyvän kokon luona. Tajusin etsiväni katseellani Ryania, mikä ärsytti minua. Miksi joku typerä poika saattoi saada minut näin sekaisin pelkällä ulkonäöllään! Onnekseni ja harmikseni Ryania ei kuitenkaan näkynyt. Eikä sen puoleen blondia kauneuskuningatartakaan, mistä ei voinut kuin tehdä ikäviä johtopäätöksiä.
"Morgana istu tähän, turhaan sinä siinä seisot," Sehrez... Shehzr... Zady viittoi minua istumaan tyhjille paikoille kivipenkeillä. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani Zadyn vahvaan aksenttiin, joka kuulosti kenties venäläiseltä tai ylipäätän itäeurooppalaiselta.
Istuin Zadyn osoittamaan paikkaan ja hymyilin parhaimpani mukaan, mikä ei näin stressaavassa tilanteessa ollut kovin paljon. "Oletko sinä Venäjältä?" kysyin istuttuani. Zady ei kyllä näyttänyt puhdasveriseltä venäläiseltä. Hänen kasvonpiirteensä vivahtivat pikemminkin Intian suuntaan, mutta niihin oli sekoittunut jotakin muutakin.
"Itseasiassa Valko-Venäjältä, mutta aika läheltä liippasi. Tulin viisi vuotta sitten Yhdysvaltoihin, kun kotitaloomme hyökkäsi jääjättäiläisiä ja isäni paljasti, että äitini oli kuolematon jumalatar. Isänäitini suku on kuitenkin Intiasta kotoisin, ja sieltä tulee nimenikin," Zady kertoi.
"Ahaa," nyökkäsin.
"Ei ole aivan tavallista, että puoliverisiä lapsia tulee muualta kuin Pohjois-Amerikan alueelta. Mutta jotkut jumalat ja jumalattaret, kuten Hekate, kulkevat usein omia polkujaan. Euroopassa ja muualla maailmassa on jonkin verran varsinkin vähäisempien jumalien lapsia, mutta hyvin usein he oppivat huolehtimaan itse itsestään tai... sitten eivät." Odila istui sivuittain minun edessäni olevalla penkillä ja näin vain hänen sivuprofiilinsa. Odilan iho näytti leirinuotion valossa melkein yhtä kalpealta kuin minunkin ihoni ja hänen tummanruskeat hiuksensa loivat mukavan kontrastin. Muuten hän näytti varsin tavalliselta naapurintytöltä - ei hätkähdyttävän kaunis muttei rumakaan. Hänen silmänsä olivat kuitenkin tummat ja mietteliäät ja saivat hänet näyttämään hivenen synkältä ja arvoitukselliselta. Jos Odila olisi naapurintyttö, niin hän olisi sellainen, joka nähtäisiin öisin hautausmaan portilla, pitäisi salaa kellarissaan jotain kolmipäistä hirviölemmikkiä ja keittelisi täysikuun valossa myrkynvihreinä hehkuvia liemiä.
Tiesin siis heti, että jos jonkun kanssa tulisin toimeen, niin Odilan. Tai sitten emme tutustuisi toisiimme ollenkaan, jos hän olisi myös yhtä hitaasti avautuva ja eristäytymään taipuva ihminen kuin minä.
Hymyilin Odilalle ja kun en keksinyt mitään lisättävää, katselin taas hetken ympärilleni. Ei taaskaan Ryania, onneksi.
"Mökkimme johtajana minun velvollisuutenani on varmaan varoittaa sinua parista asiasta," Odila totesi ja olisin voinut vannoa, että sanat 'johtaja' ja 'velvollisuus' olivat hänelle kuin huono vitsi.
"Siitä vain," sanoi. "Alice ja Ruby kertoivat minulle jo jotakin leirin perussäännöistä, mutta en kyllä muista enää melkein mitään. Keskittymiseni ei ollut ihan parhaimmassa terässä, jos ymmärrät."
Odila nyökkäsi. Zady hymähti ja hypisteli kaulassaan roikkuvia koruja. Niitä oli ainakin viisi erilaista ja katseeni jäi seuraamaan kuin lumoutuneena Zadyn kapeita sormia, jotka pujottelivat nauhojen, ketjujen, kivien, puun- ja luunkappaleitten joukossa.
"Morgana?" Tajusin, että Odila puhui minulle vasta, kun hän nosti kalpean kätensä ja huiskutti sitä kasvojeni edessä. Näin keskisormessa kiiltävän pronssisormuksen, jossa oli monimutkaisia kaiverruksia.
"Niin?" Siirsin katseeni Odilan kasvoihin. "Anteeksi. Kysyitkö jotakin?"
"Olin selittämässä sinulle, miten puoliverisillä onkin aika usein keskittymis- luki- ja muita häiriöitä, kun tajusin ettet kuunnellut minua ollenkaan," Odila hymyili aavistuksen kuivasti.
"Joo," hymähdin.
"Jäit varmaan katsomaan Zadyn koruja, mistä päästäänkin yhteen tärkeimmistä asioista joista minun pitää sinulle puhua."
"Me Hekaten mökkiläiset olemme sisaruksiasi, emmekä ensisijaisesti tahdo sinulle pahaa, mutta... vahinkoja sattuu joskus. Me kaikki olemme omalla tavallamme voimakkaita ja vaikka yleensä tiedämme, mihin kykenemme, on jokaisella meistä syytä olla aina ainakin aavistuksen varuillaan. Zady esimerkiksi on taitava korujen, hypnoosien ja erilaisten lumousten kanssa. Joskus hän saattaa huomaamattaan vaivuttaa jonkun transsiin, joten... parempi katsoa kuin katua, ymmärrätkö?"
"Ja Ash... voi että, Ash on oma lukunsa. Hän on ainakin kolme kertaa leirillä olonsa aikana melkein sytyttänyt verivihan meidän ja jonkun muun mökin välillä, sillä vaikka hän on muuten aivan uskomaton, hän kimpaantuu myös hyvin helposti. Hän ei myöskään halaile tavallisesti ihmisiä, vaan hän käytti tilaisuutta hyväkseen napatakseen sinulta pari hiusta. Ei hän niitä tietenkään mihinkään käytä... ainakaan toivottavasti."
"Areoniakaan ei kannata suututtaa. Eikä Lylaa... tai no... ketään meistä. Mutta ei syytä huoleen, tulet kyllä sulautumaan joukkoomme varsin kivuttomasti. Haluan vain, että tajuat, että me olemme kaikki voimakkaita, sinäkin. Hekate on jumalattarena hyvin hämäräperäinen, joten saatamme käyttää voimiamme hyvin helposti huonoon tarkoitukseen."
"Whoa," En osannut lisätä Odilan puheenvuoroon kovin paljon mitään. Puolisisarukseni olivat vaarallisia... viesti vastaanotettu.
Muistin paperiperhoaset, rikkoutuvan lasin ja räjähdyksen, jonka olin aiheuttanut koulussa. Oliko se tapahtunut vasta tänä aamuna? Yksikään päivä elämästäni ei ollut tuntunut yhtä pitkältä eikä yhtä tapahtumarikkaalta. Minäkin olin siis vaarallinen, mutta se ei nyt ollut mikään uutinen.
"Tiedätkö sinä muuten, miksi et ole aiemmin kuullut leiristä? Jumalat ovat sopineet jo jonkun aikaa sitten, että he tunnustavat lapsensa noin yhdentoista iässä, mutta sinä olet jo reilusti yli. Siksi kaikilla kiinnostaa," Odila pomppasi aiheesta toiseen. "En kuitenkaan ihmettelisi, jos Hekate olisi jotenkin piilottanut sinut, sillä niin hän on tehnyt aiemminkin."
Pohdin Odilan kysymystä hetken. Miettiessäni päiviäni ennen Catia ja leirille saapumista, kaikki tuntui jotenkin utuiselta, kuin olisin tietämättäni ollut koko ajan puoliunessa. Nyt kykenin muistamaan joitakin yksityiskohtia, jotka aiemmin olin jostakin syystä ohittanut olankohautuksella.
Pienenä, kun olin raivostunut isälleni, hän oli vienyt minut vanhan naisen luo. Tuo kissankarvaiseen shaaliin kietoutunut nainen oli mumissut jotakin tuntemattomalla kielellä, ommellut silmäni kiinni ja käskenyt minua nukkumaan. Paitsi että minun silmäni olivat ilmiselvästi ompelemattomat, joten mitä hän oli sitten sulkenut?
Sitten, alakoulussa luokalleni oli aivan varmasti tullut jossakin vaiheessa kaksipäinen oppilas. Kiusaaja-Roger, joka oli käynyt kimppuuni pesismailan kanssa oli omistanut vain yhden silmän ja oli sanonut paistavansa minut nuotiolla. Puhelin, jonka näytöllä vilkkui täysikuu kahden kuunsirpin kera- symboli, ennen kuin se räjähti olohuoneen lattialle. Ja paljon muita muistoja, jotka olin kohdannut ja heittänyt olkani yli kuin silmäni olisivat oikeasti olleet solmittu kiinni.
Ja kaikkiin muistoihin liittyi jotenkin se sama vanha nainen kissankarvaisen shaalinsa kanssa. Sama vanha nainen, jonka olin nähnyt mystiikkakaupassa tänä samaisena aamuna ja josta olin nähnyt välkähdyksen leirilläkin.
"Hekate," puuskahdin pikemminkin itsekseni, mutta Odila ja Zady nostivat kulmakarvojaan kysyvästi. "Jos hän pystyy muuttumaan vanhaksi naiseksi, niin sitten hän on tehnyt minuun taikojaan, sillon kuin olin pieni. Niin, että en kiinnittäisi huomiota tähän maailmaan ennen kuin... en tiedä mitä. Ehkä hän odotti, että joku löytäisi minut ja toisi leirille."
Odila nyökkäili myöntävästi ja pureskeli alahuultaan mietteissään. Sitten hän katsahti leirinuotion suuntaan ja nousi ylös. "Noh, minulle taitaa riittää istuskelu tältä illalta," hän silotteli paitaansa ja vilkaisi minuun. "Aiotko vielä jäädä? Sillä jos sinulle sopii, niin ehtisin näyttää sinulle mökin, voisimme valita sinulle sopivan punkan, ehtisit asettautua taloksi ja jos sinulta puuttuu vielä jotakin, täydentäisimme tavaroitasi leirikaupasta ennen hiljaisuutta."
Katsahdin nuotiolle päin, jossa leiriläiset istuksivat isommissa ja pienemmissä ryhmissä, juttelivat, lauloivat, nauroivat ja jotkut kinastelivatkin. Kaikki näytti varsin mukavalta, mutta olin lievästi sanottuna väsynyt kaiken päivän tapahtumien jälkeen.
"Minä voin tulla sinun mukaasi," sanoin ja heilautin kättäni Zadylle, joka lähti itse leirinuotiolle päin. Kuljimme pois amfiteatterista ja astelimme kohti mökkialuetta.
............
Ilta oli hämärtynyt ja ympärillämme oli autiota verrattuna päivällä ympärillämme liikuskeleviin leiriläisiin ja satyyreihin. Jostakin vessojen takaisesta metsiköstä kuului haikeaa soittoa, ja näin vilaukselta satyyrin, joka istuksi panhuilu huulillaan puunjuurella. Hänen soittamansa sävelmä sekoittui sirkkojen sirinään ja kaukaa rannasta kuuluvaan aaltojen kohinaan.
Mökkialueelta loisti valoa ja mökki joka oli aiemmin päivällä näyttänyt vain harmaalta, hehkui nyt hopeaista valoa kuin kuu konsanaan. Kuljimme Heran mökin viereltä ja astelimme aivan mökkialueen perälle, jossa oli harmaanvioletti kivimökki. Ovenpielissä paloi kaksi soihtua ja niiden valossa näin, että kivet oli koristeltu kohokuvioin. Näin tuttuja symboleita, kuten kolmoiskuun, joka oli ilmestynyt pääni päälle, avaimen ja tikarin, mutta myös erilaisia solmuja ja kuvioita, jotka tuntuivat aavistuksen tutuilta, mutta joiden merkitystä en ymmärtänyt.
"Mökki 20," Odila esitteli, joskin aavistuksen turhaan. Hän avasi tummanvioletin oven ja astelin sisään hänen perässään.
Mökki näytti juuri sellaiselta, jossa paikallisen noitapiirin jäsenet voisivat punkata. Minun täytyi muistuttaa itselleni, että Hekaten mökki oli paikallinen noitapiiri, ja minäkin kuuluin siis siihen.
Mökki näytti sisältäpäin paljon suuremmalta kuin ulkoapäin, mikä saattoi olla jotakin muutakin, kuin silmän pelaama trikki. Puolet tilasta oli raivattu omaan käyttöön ja toinen puolisko mökistä oli omistettu vuoteille. Seinää vasten oli aseteltu päittäin viisi kerrossänkyä, ja jokaiseen oli sijattu tummanvioletit lakanat, joissa toistui kolmoiskuusymboli, soihdut ja avain. Vuoteitten päissä oli jokaisessa kaksi laatikkoa, joihin kukin saattoi ilmeisesti sijoittaa omat tavaransa.
"Joka aamu aamupalan jälkeen mökeissä kiertää siivoustarkastajat. Mökkien on silloin oltava mahdollisimman siistit ja ne joilla on likaisin mökki, joutuvat tiski-, vessanpesu- tai siivousvuoroon. Yritämme siis välttää sitä mahdollisimman paljon, mutta se ei aina ihan onnistu," Odila asteli mökin perällä olevan suuren tulisijan luo ja istahti nojatuoliin, joka oli aseteltu sen viereen.
Katsoessani mökin työskentelypuolta tajusin selvästi, mitä Odila tarkoitti. Tilan seinustoille oli aseteltu vuorotellen kirjahyllyjä ja työpöytiä ja niillä vallitsi melkein hallitsematon kaaos. Katosta roikkui naruja, joille oli ripustettu yrttejä, värillisiä kiviä ja siimoja, jotka näyttivät hyvin epäilyttävästi rotanhänniltä.
Kirjahyllyissä näytti olevan enemmän sekalaista tavaraa, pulloja, purnukoita, tikkuja ja rasioita kuin kirjoja, ja työpöydillä oli taas vinoina pinoina kellastuneita ja käytettyjä opuksia, joista osa näytti hyvin vanhoilta. Muutama kirjoista oli avoinna ja niihin oli raapustettu laskelmia, muistiinpanoja ja muita merkintöjä.
Takanedustakin oli vallattu. Liekkien ylle oli ripustettu keskikokoinen pata, jossa kiehui tälläkin hetkellä jotakin. Takan yläpuolella oleva reunusta oli täynnä erilaisia purkkeja, pikkurillin kokoisesta puolen litran kokoisiin ja niitä oli eksynyt lattiallekin. Lattialle takan ympärille oli raapusteltu hiilellä tai mustalla liidulla lisää symboleita, ympyröitä ja merkkejä.
Olin suorastaan rakastunut. Vaikka olin asunut Robertin ja Annin luona jo monta vuotta, edes heidän talonsa ei ollut koskaan tuntunut näin kodikkaalta.
Odila huomasi kasvoilleni leviävän hymyn ja naurahti itsekin. "Eikö ole kiva paikka? Saat vapaasti katsella, mutta varoisin koskemasta mihinkään. Varsinkin Ashilla on tapana pistää pieniä kirouksia tavaroihinsa, jotta kukaan meistä ei tonkisi hänen touhujaan, mutta ne eivät yleensä laukea ilman kosketusta."
Itsehillintäni oli suorastaan rautainen, sillä en suinpäin syöksynyt tutkimaan vanhoja kirjoja tai epäilyttävän kutkuttavia lasipurkkeja. Sen sijaan astelin rauhallisesti ympäriinsä ja tutkailin niitä hyvän välimatkan päästä.
"Sinä saat valita itsellesi noista vapaista sängyistä minkä tahdot," Odila sanoi. "Lyla ja Ash nukkuvat samassa kerrossängyssä ja muilla on omansa, joten ovea lähinnä oleva punkka on täysin tyhjä, mutta jos haluat yläpedille niin saat valita vapaasti kenen kanssa haluat jakaa kerrossängyn."
"Meillä oli enemmän porukkaa vielä kesällä, mutta Arianna lähti opiskelemaan Juppiterin leirin yliopistoon ja Lou Ellen lähti kokeilemaan onneaan katunoitana. Minä, Areon ja Ash olisimme kaikki voineet lähteä kotiin ja opiskelemaan, mutta kaikilla oli omat syynsä jäädä leirille talveksikin. Ashin välit hänen vanhempiinsa eivät ole aivan parhaimmat, joten hän menee yleensä hyvin pitkin hampain takaisin vanhempiensa luo, Areonista ei varsinaisesti koskaan tiedä ja no... minulla opiskelu ei tällä hetkellä niin kiinnosta. Lähden kuitenkin ensi syksynä Juppiterin leiriin itsekin, ja nyt on kädet täynnä työtä taikuuden harjoittelun ja kaiken kanssa."
Katsoin Odilaa pitkään ja tajusin vasta nyt, että jos saisin itse päättää, koulu ei olisi enää prioriteettini numero yksi. Hirviöt saattaisivat tappaa minut millä hetkellä hyvänsä kun astuisin leirin rajojen ulkopuolelle, joten kuka siitä välittäisi, sainko koulussa A:ta tai F:ää. Ja jos minulla oli taikavoimia... eikö niiden käyttö osoittautuisi lopulta hyödyllisemmäksi?
Sysäsin kuitenkin tulevaisuuden pohdinnat hetkeksi syrjään. Jos sitä ensiksi selvittäisiin huomiseen.
"Ai niin!" Läimäisin otsaani, sillä muistin äkkiä, että olin jättänyt reppuni Haadeksen mökkiin. Kerroin sen Odilalle.
"Osaatko sinne itse, vai saatanko sinut?" Odila kysyi. "Se on tässä lähellä."
"Tiedän," sanoin. "Voin kyllä käydä siellä yksin, ei siinä kauaa kestä," sanoin ja painelin pihalle.
Ulkona oli jo täysin pimeää, lukuunottamatta tähtiä ja muita valonlähteitä joita oli pihalla. Panhuilunsoitto oli lakannut, mutta leiriläisten laulu ja nauru kuului kaukaa vieläkin, luonnon äänien säestämänä.
Haadeksen mökin ovella tajusin, että John oli saattanut painella jo nukkumaan, joten koputin vaimeasti. Kun vastausta ei kuulunut, koputin hetken päästä uudestaan, miettien samalla pitäisikö kääntyä takaisin Hekaten mökin suuntaan. Lopulta kuitenkin kokeilin mökin ovenkahvaa ja avasin sen mahdollisimman nopeasti ja hiljaisesti.
Mökin sisällä oli hämärää ja viileää, ja takassa loimuavat vihreät liekit olivat himmenneet. Etsin katseellani reppuani ja näin sen lattialla samassa kohtaa, johon olin sen päivällä jättänyt.
Hiivin sen luo ja poimin sen pikaisesti käsiini. Olin kuitenkin pudottaa sen saman tien takaisin, sillä takaani kuului yhtäkkiä kahahdus ja syvä huokaus. Nousin hitaasti pystyyn ja käännyin katsomaan äänen aiheuttajaa.
John makasi päivävaatteett yhä yllään seinän viereen asetetuln sängyn päällä ja hetken aikaa pelkäsin, että olin herättänyt hänet. John ei kuitenkaan avannut silmiään eikä hänen hengityksensä rytmi muuttunut, joten rentouduin ja hiivin hitaasti takaisin kohti ovea.
John oli nostanut nyrkkiin puristetun kätensä tyynylle päänsä viereen ja sormien lomasta heijastuva oranssi hehku kiinnitti huomioni. John piteli kädessään ohutta ranneketjua, jonka renkaitten lomaan oli kiinnitetty hehkuvia, oransseja kiviä.
Jokin kenties siinä, miten John pieli sitä kämmenessään melkein hellästi, sai minut tuntemaan, että minun ei olisi kuulunut nähdä sitä. Hivutin siis oven auki ja hipsin yöhön kuin vakooja, joksi itseni tunsin.
.............
Noin tuntia myöhemmin makasin uudessa omassa sängyssäni ja pohdin päivän tapahtumia samalla kun odottelin unta. Olin vetänyt vuodeverhot eteen vain puoliksi sillä mökissä oli hyvin lämmintä, joten saatoin kuulla mökkitovereitteni unisen hengityksen, mikä oli samaan aikaan uutta ja kotoisaa. Areon mumisi unissaan jotakin, josta en saanut selvää.
Aivoni kelasivat päivän tapahtumia kuin itsestään ja annoin ajatusten vain virrata ylitseni. Verkkokalvoillani välkäheli sattumanvaraisessa järjestyksessä kuvia: lokit, empusa, lohikäärme-Peleus, ruokala, Cat, Dionysos...
Paljon oli tosiaankin ehtinyt tapahtua. Huokaisin, kierähdin parempaan asentoon ja ajattelin äitiäni. Olivatko päivän tapahtumat olleet vain sattumaa, vai oliko hän ollut kaiken takana? Toivoin, että tapaisin Hekaten joskus niin, että kykenisin kysymään häneltä sitä itse. Se ei kuitenkaan tuntunut kovin todennäköiseltä.
Päässäni pyörivistä ajatuksista huolimatta väsynyt kehoni otti lopulta minusta vallan ja vajosin unettomaan uneen.