4.ἐνδείκνυμι
Merkitty
"Minä... tuota... minä..." Yritin änkyttää jonkinlaista vastausta, mutta sanat olivat nolostuksen takia juuttuneet jonnekkin vatsan pohjalle. En kyennyt näkemään omia kasvojani, mutta olisin voinut lyödä oikean käteni vetoa, että olin paloautonpunainen. En ollut joutunut yhtä noloon tilanteeseen sen jälkeen, kun kolme vuotta sitten olin vahingossa nojannut koulun poikien vessan oveen. Joka oli avautunut sisäänpäin.
Asiaa ei tietenkään tehnyt helpoksi myöskään se, että poika oli komea. Ei tavallisen komea, vaan kuin valokuvamalli jonka vahvat mutta kauniit piirteet olisi pitänyt lahjoittaa tieteelliseen tutkimukseen, jotta voitaisiin saada selville, miten tällainen täydellisyys oli päässyt syntymään ja miten samanlaisten tapahtumien mahdollisuutta voitaisiin vastaisuudessa lisätä. Eli ei ollut todellakaan mikäään yllätys, etten kyennyt saamaan sanaa suustani.
"Äh, Ryan, antaa tuon olla," Pojan kanssa olleella tytöllä ei kuitenkaan ollut vaikeuksia tuottaa puhetta. Enkä ihmetellyt sitä, sillä hän oli itsekin kuin suoraan Voguen kannesta, vaaleista auringon raidoittamista hiuksista siististi viilattuihin kynsiin asti. Hän loi minuun pikaisen viileän katseen, mikä oli aika lailla oikeutettua sillä olin sentään keskeyttänyt heidän intiimituokionsa. "Ryan, mennään," mallityttö yritti lähteä ja ottaa Ryanin mukaansa, mutta poika ei liikahtanutkaan. Eikä siirtänyt tuikeaa katsettaan minusta hetkeksikään.
"Tuota... olemmeko me nähneet aiemmin?" sain lopulta itseäni niskasta kiinni. Ryanin kiinteä katse oli jopa hiukan ärsyttävä, sillä noin tarkasti ei katsottu ventovieraita ihmisiä. Lisäksi minusta varmasti näki päällepäin, että olin hikinen kuin mikä ja hiuksetkin olin pessyt viimeksi toissapäivänä. Pipon alta sitä ei kyllä huomannut, mutta ei sitä koskaan voinut tietää, oliko toisella röntgenkatse.
Kysymykseni kuullessaan Ryanin ilme muuttui. Ryppy hänen kulmakarvojensa välissä syveni, mutta ei tällä kertaa ärtymyksestä, vaan hän vaikutti hämmentyneeltä. "Emme kai... ehkä. En tiedä, tuskin," Ryan epäröi. Kohotin kulmakarvojani kysyvästi. Käyttäytyikö hän aina yhtä sekavasti?
"Ryan?" Hänen Kuninkaallinen Viehkeytensä tarttui kysyvästi Ryania kädestä. "Oletko sinä okei?"
"Joo. Lähdetään vain, Destiny," Ryan siirsi katseensa takaisin tyttökaveriinsa ja he poistuivat paikalta edes vilkaisematta minuun enää. Kun he olivat kadonneet kulman taakse, pudistelin päätäni saadakseni edes jotakin selkoa ajatuksiini. Mitä juuri olikaan tapahtunut? Lopulta päätin, että turhan pohdiskelun sijaan voisin hölkätä takaisin Rubyn ja muiden luo.
................
Saapuessani ruokailupaviljonkiin sen edustalla oli jo lyhyt jono. Etsin katseellani Rubyä tai Alicea ja näinkin heidän vilkuttavan minulle jonon etuosasta. Pujottelin muiden ohitse heidän luokseen ja yritin olla välittämättä katseista joita sain.
"Ette arvaa mitä..." aloitin, mutta lauseeni keskeytti vaaleatukkainen poika, joka asteli ruokapaviljongin eteen, kohotti valtavan kokoista kotilotorvea ja puhalsi siihen niin että meidän lähellä olevien tärykalvot melkein halkesivat.
"Auts, Elijah, oliko pakko toitottaa sitä noin kovaa?" Alice kommentoi pojalle yrittäessään saada ilmeisesti korviaan takaisin toimintakuntoon. Elijah tyytyi vain virnistämään ilkikurisesti ja lähtemällä astelemaan ruokapaviljongin sisälle. Alice pyöräytti silmiään turhautuneena ja Ruby tökkäsi häntä kiusoittelevasti kylkeen.
Huomasimme olevamme jonon tukkeena, sillä toitotus oli kutsunut paikalle lisää leiriläisiä, ja kaikki halusivat päästä sisälle ruokalaan. Lähdimme siis astelemaan jonon edellä sisälle ja seurasin tyttöjä noutopöydän luo.
Niin paljon oli tapahtunut aiemmin, etten ollut huomannut kuinka nälkä minulla oli. Kuitenkin nähdessäni grilliruoan, tuoreiden leipien, vihannesten ja hedelmien alla notkuvan noutopöydän vatsani kuitenkin murahti innostuksesta ansaiten pienen hymynpoikasen edelläni kulkevalta Cassiopelta.
Lautaset olivat tavallista isompia, mutta sain sen siltikin ahdettua täyteen. Olin jo melkein suuntaamassa katottoman paviljongin keskialueella olevia ruokailupöytiä kohti, kun tajusin että Alice ja Cassiope olivatkin kulkeneet suuren hiilipannun luo lautastensa kera. Seurasin heitä ja oletin heidän ottavan vielä lisää ruokaa pannulta, mutta yllätyin, kun Cassiope pudotti pannuun mureimman lihapalan lautaseltaan ja toisen leivistään.
"Tämä on uhri jumalille," Cassiope selitti. "He pitävät siitä kun heille uhrataan ruokaa. Pistä tuleen vain parhaimpia paloja ruoastasi ja ajattele sitä jumalaa, jolle haluat sen uhrata. Helppoa," Cassiope selitti.
Poimin haarukallani lautaselta muutaman lihapalan ja vihanneksen miettien, mitä iloa jumalat saivat palaneen ruoan kärystä. Heitin ne kuitenkin punahehkuisille hiilille ja ajattelin tuntematonta äitiäni. Ehkä hän ottaisi sen vastaan, ehkä ei.
Alice oli jäänyt odottamaan minua hiilipannun vierelle. "Minne haluat mennä istumaan?" hän kysyi. "Tavallisesti täällä istutaan samoissa pöydissä kuin missä mökeissä asutaan, mutta siitä ei olla enää oltu pariin vuoteen niin tarkkoja, varsinkaan näin talvikaudella kun suurin osa leiriläisistä on koulussa," hän selitti.
Osoitin kysyvästi pientä nelikulmaista pöytää, jonka ääreen Ruby oli istuutunut ja Alice lähti kulkemaan sitä kohti.
"Mitä muuten olit kertomassa ennen kuin Elijah tuli töräyttelemään torvellaan?" Ruby kysyi, kun olimme istuutuneet.
Yritin muotoilla mielessäni järkevää tapaa selostaa kohtaamistani Ryanin ja Destinyn kanssa, mutta Elijah keskeytti meidät taas. Hän oli ilmestynyt lautasensa kanssa pöytämme luo ja hymyili aurinkoisesti. "Leikinkö hengelläni, jos uskallan olettaa ettei jumalallinen isäsi posauta minua salamallaan tuusan nuuskaksi jos istuudun tähän?" hän kysyi Rubyltä laskiessaan lautasensa pöydälle ja siirtäessään viereisestä pöytäkunnasta itselleen tuolin.
"Se riippuu luultavasti siitä, onko hänellä huono päivä vai ei," Ruby totesi, mutta ei vastustellut sen kummemmin Elijahin tuppautumista.
"No, mitäs pidät leiristä tähän mennessä?" Hämmennyin, kun tajusin Elijahin osoittaneen sanansa minulle.
"Tuota... kai täällä pärjää," sanoin, mikä sai Elijahin vain virnistämään leveämmin. Elijah näytti ihmiseltä, joka oli syntynyt hymyilemään. Kesä oli ollut todella aurinkoinen, mutta Elijahiin rusketus oli näyttänyt tarttuneen vielä tiukemmin kuin muihin. Poskilla olevien tummien kesakoiden kontrastina hänellä oli auringon blondaamat laineikkaat kutrit ja kirkkaan vihreät silmät. Noille kasvoille hymy sopi siis kuin valettu.
"Ai pärjää vai?" Elijah naurahti. "Tämä paikka on mahtava! Et varmastikaan ole vielä päässyt kokeilemaan lentopallokenttää tai talleja tai harjoitteluareenaa. Parin kuukauden päästä et halua lähteä enää pois ollenkaan!"
Minun oli pakko hymyillä edes vähän vastauksena Elijahin innolle. Aliceen se ei nähtävästi kuitenkaan tehnyt vaikutusta. "Morgana tuli vasta tänään, hölmö," hän tokaisi pojalle samalla kun pureskeli leipäänsä pieninä palasina. "Ei häntä ole vielä edes tunnustettu."
"No, sepä harmi," Elijah sanoi käydessään grillilihansa kimppuun. Jatkaessaan selostustaan hän huitoi samalla haarukkaansa niin, että pelkäsin hänen vahingossa tökkäävän lopulta jotakuta meistä silmään.
"Mutta kyllä sinut pian tunnustetaan, usko pois. Minuun voi luottaa, olen ennustamisen jumalan poika. Apollon on kaikista jumalista coolein, tai ehkä kuumin, sillä hän on kuitenkin auringonkin jumala. Mutta ei omaa isää voi kuitenkaan sanoa kuumaksi, vai mitä luulet? Poseidonkin on aika cool jumalvanhempi, melkein yhtä hyvä kuin isäni. Mutta en usko että hän on ainakaan sinun isäsi. Vai kumpi vanhemmista sinulla olikaan kuolematon, äiti vai isä?"
Elijahilla riitti puhetta ja yritin vastailla hänen kysymyksiinsä parhaimpani mukaan. Kuitenkin, kun Ruby ja Alicekin liittyivät keskusteluun mukaan ja sen volyymi alkoi nousta vain siksi että kaikilla oli paljon asiaa, keskittymiseni alkoi herpaantua ja ryhdyin vilkuilemaan muitakin pöytäkuntia.
Monissa pöydissä oli selkeä järjestys, mistä tiesin että pöydässä kaikki tai suurin osa oli samasta mökistä. Pöytäkunta, johon oli ryhmittynyt isokokoisia ja ilmeisen huonokäytöksisiä nuoria oli äänekkäämpi kuin kaikki muut pöydät yhteensä. Käynnissä oli ilmiselvästi ruokasota ja pari tyttöä tappeli äänekkäästi grillipihvistä. Vieressä olevassa pöydässä sitä ei kuitenkaan noteerattu, sillä sen kaksi asukasta olivat joko aivan tokkurassa tai umpiunessa. Yhdessä pöydässä taas keskityttiin pikemminkin meikkivinkkien jakamiseen kuin syömiseen ja toisessa taas kaikilla oli nenä kiinni kirjoissa.
En voinut olla hymyilemättä nähdessäni, miten vahvasti jumalvanhempien ominaisuudet näyttivät heijastuvan heidän lapsiinsa. Yritin miettiä, mihin pöytään minä itse tuntisin oloni kotoisimmaksi, kun kohtasin silmäparin, joka tuijotti minua takaisin.
Ryan.
Hän istui ruokalan toisella puolella kahden sisaruksensa ympäröimänä. Muilla oli ilmeisesti jonkinlainen vedonlyönti käynnissä, mutta Ryanin koko mielenkiinto oli kohdistunut yhteen asiaan. Minuun.
Yritin tukahduttaa ahdistuneen huokaisun tunkemalla suuni täyteen kreikkalaista salaattia, mutta se oli vaikeaa. Olin näköjään saanut itselleni stalkkerin. Komean sellaisen. Ja jolla oli jo tyttöystävä, muistutin itseäni. Minä en todellakaan ollut tarpeeksi tyrmäävä lyödäkseni Destinyn pois laudalta.
"Morgana?" Ruby kiinnitti huomioni takaisin meidän pöytämme tapahtumiin.
"Mmitä?" Kysyin nieleskellessäni salaattiani alas kurkusta.
"Elijah vain kysyi, että mikä sinun veikkauksesi on. Me nimittäin yritimme lyödä vetoa siitä, kuka paljastuu vanhemmaksesi," Ruby selitti. "Minä veikkasin Hebeä, kun taas Elijah ja Alice eivät osanneet päättää Iriksen tai jonkin melko tuntemattoman pikkujumalattaren välillä."
"Hmmm," yritin miettiä. Kreikkalaisten jumalattarien tuntemukseni ei ulottunut juuri Heraa ja Athenea pidemmälle. Kerroin sen heille, mikä vain aloitti kreikkalaisten jumalattarien perusteellisen esittelykierroksen. Vilkaisin silmäkulmastani ruokalan toiselle puolelle, missä Ryan yhä istui. Hänen pahuksen katseensa ei ollut irronnut minusta hetkeksikään.
.................
Ruokailun jälkeen seurasin Rubya ja Alicea amfiteatterille. Elijah oli lähtenyt jo takaisin omille teilleen, mutta Cassiope oli liittynyt takaisin iloiseen joukkoomme. Minusta tuntui varsin mukavalta, että olin ilmeisesti löytänyt leiriltä jo itselleni joitakin kavereita. Vaikka en kylläkään voinut olla ihan täysin varma siitä, olinko Alicelle ja Rubylle vain Catin korvike, vai pitivätkö he oikeasti minusta. He kuitenkin vakuuttivat minulle, että leirillä pystyi melkein kaikkien kanssa tulemaan ainakin jotenkin toimeen. Jumalvanhempien kiistat saattoivat aiheuttaa joskus kitkaa mökkiporukoitten välillä, mutta vähintäänkin omasta mökistä löytyisi tovereita. Alice tosin lisäsi, että Eriksen lapset taisivat olla ainoita poikkeuksia, he kun nimittäin eivät pärjänneet kenenkään kanssa. Mutta hän vakuutti, ettei uskonut minun olevan tämän nimenomaisen jumalattaren jälkikasvua.
Tytöt kertoivat minulle, että amfiteatterissa alkaisi puolen tunnin kuluttua iltaohjelma, joka oli useimmiten varsin mainio.
“Apollonin mökki on melkein aina vastuussa ohjelmasta ja silloin se on kivaa. Mutta kerran Herra D vaati, että satyyrit näyttelisivät jonkin klassisen kreikkalaisen draaman, josta hän piti. Se oli hirveää,” Ruby kertoi. Olin huomannut, että vaikka hän vaikuttikin aluksi hiljaisemmalta, oli hänelläkin silti paljon asiaa. “Ensinnäkin satyyrit olivat koko ajan niin peloissaan, ettei heidän äänistään meinannut saada mitään selvää. Herra D on satyyrien johtaja täällä leirillä ja hän osaa olla melko… pelottava, varsinkin jos hänen odotuksensa eivät täyty. Lisäksi koko näytelmän juoni oli varsin erikoinen ja aika tylsä. Eikä kukaan meistä uskaltanut poistua, sillä muuten Herra D olisi tullut huonolle… huonommalle tuulelle kuin yleensä, joten meidän ei auttanut kuin jäädä ja kärsiä."
Amfiteatteri oli suunnilleen ympyrän muotoinen alue, jonka reunoilla nousi portaittain penkkejä ja keskellä roihusi suuri leirinuotio, jonka liekit roihusivat iloisen keltaoransseina. Paikalle oli jo kertynyt jonkin verran leiriläisiä, jotka istuksivat pienissä ja isommissa ryhmissä. Puheensorina oli iloista ja en voinut olla tuntematta itseäni edes hiukan kotoisaksi. Ajattelin, että saattaisin jopa pitää tällaisista hetkistä.
Istuuduimme parin leiriläisen viereen melko lähelle roviota ja Ruby esitteli minulle Freyan, Cleon ja Lilianin. Freya ja Cleo olivat kumpikin Demeterin, maanviljelyksen jumalattaren lapsia, vaikka heidän piirteissään ei ollut laisinkaan yhdennäköisyyttä. Freya oli vaaleaihoinen ja ruskeatukkainen tyttö, joka hymyili leveästi, kun taas Cleon iho oli kaakaonruskea ja kähärät hiukset laskeutuivat olkapäille paksuna putouksena. Lilian taas oli puoliksi intialainen ja hänen kauniit kasvonpiirteensä ja pitkät, mustat kutrinsa paljastivat hänet Afroditen tyttäreksi. Lilian kuitenkin vaikutti varsin mukavalta, sillä hänessä ei ollut pisaraakaan samanlaista ylimielisyyttä kuin Destinyssä.
Jutustelimme jonkin aikaa niitä näitä tyttöjen kanssa, kunnes huomioni kiinnittyi Cassiopeen, joka istui hiljaa toisella puolellani. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet kohti roviota, vaikka hän ei voinut mitenkään nähdä sitä silmäsiteiden alta. Suun ilmeestä näin, että hän pohdiskeli jotakin mielessään.
“Haluaisitko sinä nyt kertoa, miten päädyit leirille?” kysyin hiukan ujosti. En tiennyt, oliko Cassiopen menneisyys jonkinlainen tabu, mutta en voinut hillitä uteliaisuuttani.
“Ihan miten vain. Minä liityin metsästäjiin vuonna 1914, juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa,” Cassiope aloitti kuitenkin epäröimättä. Henkäisin syvään helpottuneena ja uppuduin kuuntelemaan tarinaa. “Sitä ennen minä olin vain ihan tavallinen tyttö. Asuin pienessä kaupungissa Saksan maaseudulla.”
“On olemassa kuolevaisia, jotka voivat nähdä hirviöt. Sellainen elämä on hyvin vaarallista, sillä tavallisilla kuolevaisilla ei ole yhtä paljon keinoja puolustautua hirviöitä vastaan kuin puolijumalilla. Minä en ollut näkijä, jos sitä mietit, mutta isosiskoni oli. Hän oli kolme vuotta minua vanhempi ja hänellä oli aina tapana kertoa minulle tarinoita tapaamistaan hirviöistä ja muista maagisemmista olennoista. Tai minä luulin niitä vain tarinoiksi, kunnes satyyri kaappasi sisareni."
"Satyyri?" keskeytin Cassiopen. En voinut uskoa, että leirillä olevat satyyrit pystyisivät sieppailemaan pikkutyttöjä, niin harmittomilta ne vaikuttivat.
"Niin, satyyri. Villeinä ne ovat usein kurittomampia kuin täällä leirillä, eikä nuorten tyttöjen sieppaaminen ole suinkaan vierasta noille villeille otuksille. Mutta eräänä yönä minä heräsin siihen, kun sisareni seisoi ikkunan luona ilmeisesti kiistellen jonkun kanssa. Kun avasin silmäni, en voinut olla ajattelematta, että siskoni oli hiukan hairahtanut. Ulkona oli nimittäin vain harmittoman näköinen vuohi."
"Nousin istumaan sängylläni ja aioin kysyä sisareltani mitä hän oikein teki, kun sisareni lennähti yhtäkkiä ikkunasta ja laskeutui vuohen selkään. Juoksin ikkunaan ja näin, miten hän loittoni kohti metsän laitaa valkea yöpaita hulmuten."
"Minun olisi pitänyt pysyä vuoteessani tai nousta herättämään vanhempani, mutta syöksyin vain ulos sisareni perään ja lähdin juoksemaan kohti metsää. Vuohi oli nopea, hyvin nopea, mutta minä olin tunnettu siitä, että olin kaikkia kylämme poikiakin parempi juoksemaan. Pysyin siis juuri ja juuri vuohen kintereillä, kun se pinkoi puiden lomassa. Lopulta sen oli pakko pysähtyä, sillä tulimme jyrkänteen reunalle eikä se voinut enää jatkaa matkaansa."
"Sisareni putosi vuohen selästä maahan ja vuohi kääntyi minua päin. Se oli suuri, mustanruskea pukki, jolla oli valtavat sarvet ja se oli mitä ilmeisimmin aikeissa puskea minut kumoon. Sisareni anoi vuohta jättämään minut rauhaan, mutta kun tämä ei suostunut kuuntelemaan, sisareni tarrasi sitä sarvista ja yritti kääntää sitä toiseen suuntaan. Seurasin paikoilleni jähmettyneenä, miten sisareni ja vuohi kävivät tiukkaa kamppailua jyrkänteen reunalla ja olin jo juoksemassa apuun, kun vuohi astui yhdellä kaviollaan reunan yli ja suistui rotkoon sisareni mukanaan."
"En halunnut uskoa tapahtumia todeksi. Juoksin jyrkänteen reunalle ja näin alhaalla makaavan sisareni ruumiin. Olisin lähtenyt kenties juoksemaan takaisin kotiin, mutta huomasin että minut oli saarrettu. Metsätä oli ilmestynyt lauma susia, hiljaa kuin varjot ja minä pelkäsin taas henkeni edestä."
"Yhtäkkiä tunsin kuitenkin kosketuksen silmäluomillani ja oli kuin verho olisi väistynyt silmieni edestä. Ympärilläni oli kuin olikin lauma susia, mutta heidän kanssaan kulki joukko nuoria, jousin ja nuolin varustautuneita tyttöjä. Artemis oli löytänyt minut ja liityin hänen joukkoihinsa epäröimättä. Vuoheksi luulemani otus olikin ollut satyyri ja sisareni kuoltua en halunnut kuin kostaa hänenlaisilleen ilkimyksille."
"Sata vuotta vierähti kuin simänräpäyksessä. Se oli elämäni parasta aikaa, kulkea samankaltaisteni joukossa ja jahdata hirviöitä. Vaihdoin nimeni Cassiopeksi, koska en halunnut olla ikuisesti kiinnitetty entiseen elämääni. Nousin Metsästäjien arvoasteikossa nopeasti ja viimeiset kaksikymmentä vuotta olin valtiattareni Artemiin kolmen nopeimman ja parhaimman jäljittäjän joukossa. Sitten tapasin kateellisen jumalattaren."
"Pari vuotta sitten olimme kenties Länsi-Intiassa, jahdaten epätavallisen röyhkeitä kyykloppeja. Olimme kulkeneet tauotta monta päivää, kunnes valtiattareni antoi viimeinkin pysähdyskäskyn. Olin uupunut ja likainen ja päätin siis pistäytyä kylpemässä läheisellä lähteellä. Siellä oli kuitenkin jo joku."
"Olin lähteä pois, kun huomasin, että lähteellä istuva henkilö oli nuori tyttö ja että hän itki. Mieleeni tuli tietenkin sisareni ja jäin siis juttelemaan hänen kanssaan. Tyttö kertoi olevansa läheisestä kylästä ja että hänen rakastettunsa oli juuri jättänyt hänet toisen vuoksi. Minä tietenkin yritin lohduttaa häntä, mutta ikuisena impenä en oikein osannut muuta kuin vakuttaa hänelle, että rakkauteen ei ollut koskaan luottamista."
"Olin varsin itsevarma silloin. Ajattelin, että tyttö voisi suostua hylkämään pojat ikuisesti ja ryhtyisi joukkomme jatkoksi. Metsästäjän vaistoni olivat sokeutuneet, sillä mielessäni kuvittelin jo, miten ylpeä valtiattareni olisi, kun johdattaisin uuden neidon hänen joukkoonsa. Kun tyttö siis kysyi, olinko itse koskaan ollut rakastunut, vastasin rehellisesti ja jyrkästi, etten ikinä pettäisi jumalatartani sillä tavalla. Yritin vakuuttaa hänet siitä, että rakkaus oli heikkoutta, kuolevainen ja hatara ihmismielen tuote, joka vain särkee ja sokaisee ihmiset."
"Yhtäkkiä tajusin, että edessäni ei seisonutkaan sama tyttö, jonka kanssa olin ryhtynyt keskusteluun. Hän oli pitempi, vaaleampi ja kaikin puolin täydellinen. Hän oli melkein yhtä kaunis kuin valtiattareni, mistä tiesin, että olin joutunut itse ansaan. Edessäni seisoi rakkaudenjumalatar Afrodite."
"Afrodite ei ollut pitänyt sanoistani ollenkaan. Hän oli vihainen, hyvin vihainen, siitä miten olin loukannut häntä itseään, kun olin väittänyt rakkautta heikoksi ja sokaisevaksi. Hän sanoi, että rakkaudettomuus oli todellista sokeutta ja saisin itse kokea sen tuskan. Hän kohotti kätensä ja jumalattarellisilla voimillaan kirosi minut rakastumaan seuraavaan näkemääni ihmiseen, oli hän kuka tahansa ja millainen tahansa. Sitten hän katosi."
"Minä en ollut tyhmä, en lähtenyt heti etsimään apua mestästäjätoverieni seurasta, sillä en halunnut tuoda kirousta heidän keskuuteensa. Revin siis paidastani kangassuikaleen ja peitin sillä silmäni, ennen kuin lähdin harhailemaan takaisin sinne, missä oletin leirimme olevan."
"Kun pääsin takaisin perille, Artemis ei suinkaan ollut tyytyväinen, mutta armeliaisuudessaan ja viisaudessaan hän ei syyttänyt minua. Hän sanoi, että kirottu Afrodite oli itse edellisen talvipäivänseisauksen aikaisessa kokouksessa vannonut osoittavansa, etteivät edes Artemiin omat metsästäjät voineet välttyä rakkauden voimalta."
"En tietenkään voinut enää jatkaa metsästäjänä. Riski siitä, että pudottaisin joskus silmäsiteeni ja rakastuisin johonkuhun metsästäjätovereistani oli liian suuri, enkä sokeana ollut edes kovin hyödyksi taistelussa. Artemis siis palkitsi uskollisuuteni vapauttamalla minut valoistani ja lähettämällä minut tänne turvaan ja vielä vahvisti aistejani niin, että pärjäisin paremmin ilman silmiäni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen."
"Tällainen on siis minun tarinani. Toivottavasti otat siitä jotain opiksesi," Cassiopen ääni tihkui itseironiaa. "Ei sillä sen väliä mitä opit, vaikka että me kuolevaiset olemme jumalten pelissä vain pieniä nappuloita tai että Afrodite on lehmä. Kumpikin on periaatteessa totta, mutta kunhan korvan taakse jää edes jotain." Cassiope oli tarinan aikana nostanut hiekkalattialta puunpätkän ja piirteli sillä monimutkaisia koukerokuvioita maahan. En voinut uskoa, että tämä maihareihin ja maastohousuihin pukeutunut tyttö oli kokenut niin paljon, elänyt niin kauan ja kärsinyt niin monen asian tähden. Ja silti hän ei ulkoisesti näyttänyt kuin kolmentoista ikäiseltä.
"Kheiron tulee," Alice nyhjäisi minua kyynärpäästä kiinnittääkseni huomioni. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että muutkin tytöt olivat hiljenneet kuuntelemaan Cassiopen kertomusta. "Iltaohjelma alkaa."
Vilkaisin ympärilleni ja näin, että amfiteatteri oli täyttynyt puoliverisistä. En pystynyt laskemaan tarkasti, mutta vaikutti siltä että koolla oli melkein sata nuorta. Alice oli kertonut, että kesällä leiriläisiä oli melkein kolminkertainen määrä, mutta ne jotka kykenivät, olivat lähteneet koteihinsa. En nähnyt Ryania enkä Johnia, mutta Destiny oli jonkin matkan päässä ja piti hoviaan tyttöparven ympäröimänä.
Amfiteatterin läpi kajahti kolme kovaa kopahdusta, kun Kheiron kopisutti kaviollaan amfiteatterin näyttämön marmoria saadakseen kaikkien huomion. Hetkessä amfiteatteri hiljeni.
"Leiriläiset," Kheiron kohotti käsiään. "Tämä kesä on ollut varsin antoisa ja monet teistä ovat varmasti nauttineet kuluneista päivistä. Nyt, talvikauden alkaessa minun täytyy kuitenkin informoida teitä muutamista asioista.
"Ensiksikin, olen kiinnittänyt Hermeen mökin oveen listan leiriltä ja leiriläisiltä varastetuista tavaroista, jotka tulisi palauttaa takaisin omistajilleen mitä pikimmiten. Itseasiassa olen laittanut saman lapun sinne jo kaksi kertaa aiemminkin, mutta edelliset kappaleet varastettiin," Kheiron yskäisi, enkä ollut täysin varma yrittikö hän vain peitellä huvittuneisuuttaan.
"Lisäksi," kentauri vakavoitui taas. "Ne joiden ideana oli varastaa suutin Ison talon suihkusta... ei hauskaa. En ole saanut kolmeen päivään nauttia kunnollisesta suihkusta, joten odotan nöyrää anteeksipyyntöä ja suuttimen pikaista palauttamista."
"Olemme paikalla olevien mökkiohjaajien kanssa päättäneet vaihtaa ylihuomisen lipunkaappauksen ajojahtiin, sillä leiriläisiä ei ole aivan tarpeeksi kahteen joukkueeseen. Leirikaupan ilmoitustaululla on lista niille, jotka haluavat ilmoittaa itsensä tai mökkinsä jahtaajiksi."
"Malttakaapa vielä hetki, ennen kuin päästän Apollonin mökkiläiset irti. Leirillemme on tullut tänään uusi tulokas, Morgana Fray. Toivon, että otatte hänet ystävällisesti vastaan. Nousisitko vielä hetkeksi ylös, jotta kaikki saavat nähdä sinut?" Kheiron viittoi kädellään minua nousemaan.
Tunsin, miten pulssini kiihtyi, kun kaikkien katseet liukuivat minuun. En olisi saanut itseäni ylös, ellei Alice olisi tyrkännyt minua rohkaisevasti käsivarresta. Katsoin Kheironiin odottavasti, milloin hän antaisi minun istua takaisin alas, kun amfiteatterin läpi pelmahti äkillinen tuulenpuuska, joka viskasi hiukset kasvoilleni.
Leiriläisten joukossa kulki kohahdus ja riuhdoin äkkiä hiukset pois silmieni edestä. Mitä minä olin tehnyt? Mitä oli tapahtunut? Näytin varmasti typerältä hiukset aivan sotkussa. Kukaan ei kutenkaan enää katsonut minua, vaan kaikki katsoivat jonnekkin pääni yläpuolelle.
Nostin katseeni hitaasti ja olin hätkähtää, kun näin pääni yläpuolella hehkuvan violetilta kajastavan hologrammin. En ymmärtänyt mitä ihmeellistä siinä oli, sillä se oli vain ympyrä jonka molemmin puolin oli kaksi kuunsirppiä. Käännyin katsomaan Kheironia kysyvästi. Mitä tämä tarkoitti?
"Jahas," Kheiron risti kätensä rinnalleen, pohtivan näköisenä. "Mökki kaksikymmentä?" hän katseli amfiteatterissa istuvien leiriläisten joukkoa etsien. Muiden leiriläisten hämmästys oli muuttunut kiihtyneeksi supinaksi.
Takarivissä tapahtui liikettä ja viisi nuorta nousi ylös. Joukkoa johti ruskeatukkainen, kahdeksantoistavuotiaalta näyttävä tyttö. Hän silmäili minua päästä varpaisiin ja hänen katseensa tuntui näkevän enemmänkin kuin vain ulkokuoreni.
"Morgana, mökki kahdenkymmenen porukka," Kheiron esitteli meidät muodollisesti. "Mökki kaksikymmentä, sisarenne Morgana Fray, Hekaten tytär."
"Minä... tuota... minä..." Yritin änkyttää jonkinlaista vastausta, mutta sanat olivat nolostuksen takia juuttuneet jonnekkin vatsan pohjalle. En kyennyt näkemään omia kasvojani, mutta olisin voinut lyödä oikean käteni vetoa, että olin paloautonpunainen. En ollut joutunut yhtä noloon tilanteeseen sen jälkeen, kun kolme vuotta sitten olin vahingossa nojannut koulun poikien vessan oveen. Joka oli avautunut sisäänpäin.
Asiaa ei tietenkään tehnyt helpoksi myöskään se, että poika oli komea. Ei tavallisen komea, vaan kuin valokuvamalli jonka vahvat mutta kauniit piirteet olisi pitänyt lahjoittaa tieteelliseen tutkimukseen, jotta voitaisiin saada selville, miten tällainen täydellisyys oli päässyt syntymään ja miten samanlaisten tapahtumien mahdollisuutta voitaisiin vastaisuudessa lisätä. Eli ei ollut todellakaan mikäään yllätys, etten kyennyt saamaan sanaa suustani.
"Äh, Ryan, antaa tuon olla," Pojan kanssa olleella tytöllä ei kuitenkaan ollut vaikeuksia tuottaa puhetta. Enkä ihmetellyt sitä, sillä hän oli itsekin kuin suoraan Voguen kannesta, vaaleista auringon raidoittamista hiuksista siististi viilattuihin kynsiin asti. Hän loi minuun pikaisen viileän katseen, mikä oli aika lailla oikeutettua sillä olin sentään keskeyttänyt heidän intiimituokionsa. "Ryan, mennään," mallityttö yritti lähteä ja ottaa Ryanin mukaansa, mutta poika ei liikahtanutkaan. Eikä siirtänyt tuikeaa katsettaan minusta hetkeksikään.
"Tuota... olemmeko me nähneet aiemmin?" sain lopulta itseäni niskasta kiinni. Ryanin kiinteä katse oli jopa hiukan ärsyttävä, sillä noin tarkasti ei katsottu ventovieraita ihmisiä. Lisäksi minusta varmasti näki päällepäin, että olin hikinen kuin mikä ja hiuksetkin olin pessyt viimeksi toissapäivänä. Pipon alta sitä ei kyllä huomannut, mutta ei sitä koskaan voinut tietää, oliko toisella röntgenkatse.
Kysymykseni kuullessaan Ryanin ilme muuttui. Ryppy hänen kulmakarvojensa välissä syveni, mutta ei tällä kertaa ärtymyksestä, vaan hän vaikutti hämmentyneeltä. "Emme kai... ehkä. En tiedä, tuskin," Ryan epäröi. Kohotin kulmakarvojani kysyvästi. Käyttäytyikö hän aina yhtä sekavasti?
"Ryan?" Hänen Kuninkaallinen Viehkeytensä tarttui kysyvästi Ryania kädestä. "Oletko sinä okei?"
"Joo. Lähdetään vain, Destiny," Ryan siirsi katseensa takaisin tyttökaveriinsa ja he poistuivat paikalta edes vilkaisematta minuun enää. Kun he olivat kadonneet kulman taakse, pudistelin päätäni saadakseni edes jotakin selkoa ajatuksiini. Mitä juuri olikaan tapahtunut? Lopulta päätin, että turhan pohdiskelun sijaan voisin hölkätä takaisin Rubyn ja muiden luo.
................
Saapuessani ruokailupaviljonkiin sen edustalla oli jo lyhyt jono. Etsin katseellani Rubyä tai Alicea ja näinkin heidän vilkuttavan minulle jonon etuosasta. Pujottelin muiden ohitse heidän luokseen ja yritin olla välittämättä katseista joita sain.
"Ette arvaa mitä..." aloitin, mutta lauseeni keskeytti vaaleatukkainen poika, joka asteli ruokapaviljongin eteen, kohotti valtavan kokoista kotilotorvea ja puhalsi siihen niin että meidän lähellä olevien tärykalvot melkein halkesivat.
"Auts, Elijah, oliko pakko toitottaa sitä noin kovaa?" Alice kommentoi pojalle yrittäessään saada ilmeisesti korviaan takaisin toimintakuntoon. Elijah tyytyi vain virnistämään ilkikurisesti ja lähtemällä astelemaan ruokapaviljongin sisälle. Alice pyöräytti silmiään turhautuneena ja Ruby tökkäsi häntä kiusoittelevasti kylkeen.
Huomasimme olevamme jonon tukkeena, sillä toitotus oli kutsunut paikalle lisää leiriläisiä, ja kaikki halusivat päästä sisälle ruokalaan. Lähdimme siis astelemaan jonon edellä sisälle ja seurasin tyttöjä noutopöydän luo.
Niin paljon oli tapahtunut aiemmin, etten ollut huomannut kuinka nälkä minulla oli. Kuitenkin nähdessäni grilliruoan, tuoreiden leipien, vihannesten ja hedelmien alla notkuvan noutopöydän vatsani kuitenkin murahti innostuksesta ansaiten pienen hymynpoikasen edelläni kulkevalta Cassiopelta.
Lautaset olivat tavallista isompia, mutta sain sen siltikin ahdettua täyteen. Olin jo melkein suuntaamassa katottoman paviljongin keskialueella olevia ruokailupöytiä kohti, kun tajusin että Alice ja Cassiope olivatkin kulkeneet suuren hiilipannun luo lautastensa kera. Seurasin heitä ja oletin heidän ottavan vielä lisää ruokaa pannulta, mutta yllätyin, kun Cassiope pudotti pannuun mureimman lihapalan lautaseltaan ja toisen leivistään.
"Tämä on uhri jumalille," Cassiope selitti. "He pitävät siitä kun heille uhrataan ruokaa. Pistä tuleen vain parhaimpia paloja ruoastasi ja ajattele sitä jumalaa, jolle haluat sen uhrata. Helppoa," Cassiope selitti.
Poimin haarukallani lautaselta muutaman lihapalan ja vihanneksen miettien, mitä iloa jumalat saivat palaneen ruoan kärystä. Heitin ne kuitenkin punahehkuisille hiilille ja ajattelin tuntematonta äitiäni. Ehkä hän ottaisi sen vastaan, ehkä ei.
Alice oli jäänyt odottamaan minua hiilipannun vierelle. "Minne haluat mennä istumaan?" hän kysyi. "Tavallisesti täällä istutaan samoissa pöydissä kuin missä mökeissä asutaan, mutta siitä ei olla enää oltu pariin vuoteen niin tarkkoja, varsinkaan näin talvikaudella kun suurin osa leiriläisistä on koulussa," hän selitti.
Osoitin kysyvästi pientä nelikulmaista pöytää, jonka ääreen Ruby oli istuutunut ja Alice lähti kulkemaan sitä kohti.
"Mitä muuten olit kertomassa ennen kuin Elijah tuli töräyttelemään torvellaan?" Ruby kysyi, kun olimme istuutuneet.
Yritin muotoilla mielessäni järkevää tapaa selostaa kohtaamistani Ryanin ja Destinyn kanssa, mutta Elijah keskeytti meidät taas. Hän oli ilmestynyt lautasensa kanssa pöytämme luo ja hymyili aurinkoisesti. "Leikinkö hengelläni, jos uskallan olettaa ettei jumalallinen isäsi posauta minua salamallaan tuusan nuuskaksi jos istuudun tähän?" hän kysyi Rubyltä laskiessaan lautasensa pöydälle ja siirtäessään viereisestä pöytäkunnasta itselleen tuolin.
"Se riippuu luultavasti siitä, onko hänellä huono päivä vai ei," Ruby totesi, mutta ei vastustellut sen kummemmin Elijahin tuppautumista.
"No, mitäs pidät leiristä tähän mennessä?" Hämmennyin, kun tajusin Elijahin osoittaneen sanansa minulle.
"Tuota... kai täällä pärjää," sanoin, mikä sai Elijahin vain virnistämään leveämmin. Elijah näytti ihmiseltä, joka oli syntynyt hymyilemään. Kesä oli ollut todella aurinkoinen, mutta Elijahiin rusketus oli näyttänyt tarttuneen vielä tiukemmin kuin muihin. Poskilla olevien tummien kesakoiden kontrastina hänellä oli auringon blondaamat laineikkaat kutrit ja kirkkaan vihreät silmät. Noille kasvoille hymy sopi siis kuin valettu.
"Ai pärjää vai?" Elijah naurahti. "Tämä paikka on mahtava! Et varmastikaan ole vielä päässyt kokeilemaan lentopallokenttää tai talleja tai harjoitteluareenaa. Parin kuukauden päästä et halua lähteä enää pois ollenkaan!"
Minun oli pakko hymyillä edes vähän vastauksena Elijahin innolle. Aliceen se ei nähtävästi kuitenkaan tehnyt vaikutusta. "Morgana tuli vasta tänään, hölmö," hän tokaisi pojalle samalla kun pureskeli leipäänsä pieninä palasina. "Ei häntä ole vielä edes tunnustettu."
"No, sepä harmi," Elijah sanoi käydessään grillilihansa kimppuun. Jatkaessaan selostustaan hän huitoi samalla haarukkaansa niin, että pelkäsin hänen vahingossa tökkäävän lopulta jotakuta meistä silmään.
"Mutta kyllä sinut pian tunnustetaan, usko pois. Minuun voi luottaa, olen ennustamisen jumalan poika. Apollon on kaikista jumalista coolein, tai ehkä kuumin, sillä hän on kuitenkin auringonkin jumala. Mutta ei omaa isää voi kuitenkaan sanoa kuumaksi, vai mitä luulet? Poseidonkin on aika cool jumalvanhempi, melkein yhtä hyvä kuin isäni. Mutta en usko että hän on ainakaan sinun isäsi. Vai kumpi vanhemmista sinulla olikaan kuolematon, äiti vai isä?"
Elijahilla riitti puhetta ja yritin vastailla hänen kysymyksiinsä parhaimpani mukaan. Kuitenkin, kun Ruby ja Alicekin liittyivät keskusteluun mukaan ja sen volyymi alkoi nousta vain siksi että kaikilla oli paljon asiaa, keskittymiseni alkoi herpaantua ja ryhdyin vilkuilemaan muitakin pöytäkuntia.
Monissa pöydissä oli selkeä järjestys, mistä tiesin että pöydässä kaikki tai suurin osa oli samasta mökistä. Pöytäkunta, johon oli ryhmittynyt isokokoisia ja ilmeisen huonokäytöksisiä nuoria oli äänekkäämpi kuin kaikki muut pöydät yhteensä. Käynnissä oli ilmiselvästi ruokasota ja pari tyttöä tappeli äänekkäästi grillipihvistä. Vieressä olevassa pöydässä sitä ei kuitenkaan noteerattu, sillä sen kaksi asukasta olivat joko aivan tokkurassa tai umpiunessa. Yhdessä pöydässä taas keskityttiin pikemminkin meikkivinkkien jakamiseen kuin syömiseen ja toisessa taas kaikilla oli nenä kiinni kirjoissa.
En voinut olla hymyilemättä nähdessäni, miten vahvasti jumalvanhempien ominaisuudet näyttivät heijastuvan heidän lapsiinsa. Yritin miettiä, mihin pöytään minä itse tuntisin oloni kotoisimmaksi, kun kohtasin silmäparin, joka tuijotti minua takaisin.
Ryan.
Hän istui ruokalan toisella puolella kahden sisaruksensa ympäröimänä. Muilla oli ilmeisesti jonkinlainen vedonlyönti käynnissä, mutta Ryanin koko mielenkiinto oli kohdistunut yhteen asiaan. Minuun.
Yritin tukahduttaa ahdistuneen huokaisun tunkemalla suuni täyteen kreikkalaista salaattia, mutta se oli vaikeaa. Olin näköjään saanut itselleni stalkkerin. Komean sellaisen. Ja jolla oli jo tyttöystävä, muistutin itseäni. Minä en todellakaan ollut tarpeeksi tyrmäävä lyödäkseni Destinyn pois laudalta.
"Morgana?" Ruby kiinnitti huomioni takaisin meidän pöytämme tapahtumiin.
"Mmitä?" Kysyin nieleskellessäni salaattiani alas kurkusta.
"Elijah vain kysyi, että mikä sinun veikkauksesi on. Me nimittäin yritimme lyödä vetoa siitä, kuka paljastuu vanhemmaksesi," Ruby selitti. "Minä veikkasin Hebeä, kun taas Elijah ja Alice eivät osanneet päättää Iriksen tai jonkin melko tuntemattoman pikkujumalattaren välillä."
"Hmmm," yritin miettiä. Kreikkalaisten jumalattarien tuntemukseni ei ulottunut juuri Heraa ja Athenea pidemmälle. Kerroin sen heille, mikä vain aloitti kreikkalaisten jumalattarien perusteellisen esittelykierroksen. Vilkaisin silmäkulmastani ruokalan toiselle puolelle, missä Ryan yhä istui. Hänen pahuksen katseensa ei ollut irronnut minusta hetkeksikään.
.................
Ruokailun jälkeen seurasin Rubya ja Alicea amfiteatterille. Elijah oli lähtenyt jo takaisin omille teilleen, mutta Cassiope oli liittynyt takaisin iloiseen joukkoomme. Minusta tuntui varsin mukavalta, että olin ilmeisesti löytänyt leiriltä jo itselleni joitakin kavereita. Vaikka en kylläkään voinut olla ihan täysin varma siitä, olinko Alicelle ja Rubylle vain Catin korvike, vai pitivätkö he oikeasti minusta. He kuitenkin vakuuttivat minulle, että leirillä pystyi melkein kaikkien kanssa tulemaan ainakin jotenkin toimeen. Jumalvanhempien kiistat saattoivat aiheuttaa joskus kitkaa mökkiporukoitten välillä, mutta vähintäänkin omasta mökistä löytyisi tovereita. Alice tosin lisäsi, että Eriksen lapset taisivat olla ainoita poikkeuksia, he kun nimittäin eivät pärjänneet kenenkään kanssa. Mutta hän vakuutti, ettei uskonut minun olevan tämän nimenomaisen jumalattaren jälkikasvua.
Tytöt kertoivat minulle, että amfiteatterissa alkaisi puolen tunnin kuluttua iltaohjelma, joka oli useimmiten varsin mainio.
“Apollonin mökki on melkein aina vastuussa ohjelmasta ja silloin se on kivaa. Mutta kerran Herra D vaati, että satyyrit näyttelisivät jonkin klassisen kreikkalaisen draaman, josta hän piti. Se oli hirveää,” Ruby kertoi. Olin huomannut, että vaikka hän vaikuttikin aluksi hiljaisemmalta, oli hänelläkin silti paljon asiaa. “Ensinnäkin satyyrit olivat koko ajan niin peloissaan, ettei heidän äänistään meinannut saada mitään selvää. Herra D on satyyrien johtaja täällä leirillä ja hän osaa olla melko… pelottava, varsinkin jos hänen odotuksensa eivät täyty. Lisäksi koko näytelmän juoni oli varsin erikoinen ja aika tylsä. Eikä kukaan meistä uskaltanut poistua, sillä muuten Herra D olisi tullut huonolle… huonommalle tuulelle kuin yleensä, joten meidän ei auttanut kuin jäädä ja kärsiä."
Amfiteatteri oli suunnilleen ympyrän muotoinen alue, jonka reunoilla nousi portaittain penkkejä ja keskellä roihusi suuri leirinuotio, jonka liekit roihusivat iloisen keltaoransseina. Paikalle oli jo kertynyt jonkin verran leiriläisiä, jotka istuksivat pienissä ja isommissa ryhmissä. Puheensorina oli iloista ja en voinut olla tuntematta itseäni edes hiukan kotoisaksi. Ajattelin, että saattaisin jopa pitää tällaisista hetkistä.
Istuuduimme parin leiriläisen viereen melko lähelle roviota ja Ruby esitteli minulle Freyan, Cleon ja Lilianin. Freya ja Cleo olivat kumpikin Demeterin, maanviljelyksen jumalattaren lapsia, vaikka heidän piirteissään ei ollut laisinkaan yhdennäköisyyttä. Freya oli vaaleaihoinen ja ruskeatukkainen tyttö, joka hymyili leveästi, kun taas Cleon iho oli kaakaonruskea ja kähärät hiukset laskeutuivat olkapäille paksuna putouksena. Lilian taas oli puoliksi intialainen ja hänen kauniit kasvonpiirteensä ja pitkät, mustat kutrinsa paljastivat hänet Afroditen tyttäreksi. Lilian kuitenkin vaikutti varsin mukavalta, sillä hänessä ei ollut pisaraakaan samanlaista ylimielisyyttä kuin Destinyssä.
Jutustelimme jonkin aikaa niitä näitä tyttöjen kanssa, kunnes huomioni kiinnittyi Cassiopeen, joka istui hiljaa toisella puolellani. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet kohti roviota, vaikka hän ei voinut mitenkään nähdä sitä silmäsiteiden alta. Suun ilmeestä näin, että hän pohdiskeli jotakin mielessään.
“Haluaisitko sinä nyt kertoa, miten päädyit leirille?” kysyin hiukan ujosti. En tiennyt, oliko Cassiopen menneisyys jonkinlainen tabu, mutta en voinut hillitä uteliaisuuttani.
“Ihan miten vain. Minä liityin metsästäjiin vuonna 1914, juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa,” Cassiope aloitti kuitenkin epäröimättä. Henkäisin syvään helpottuneena ja uppuduin kuuntelemaan tarinaa. “Sitä ennen minä olin vain ihan tavallinen tyttö. Asuin pienessä kaupungissa Saksan maaseudulla.”
“On olemassa kuolevaisia, jotka voivat nähdä hirviöt. Sellainen elämä on hyvin vaarallista, sillä tavallisilla kuolevaisilla ei ole yhtä paljon keinoja puolustautua hirviöitä vastaan kuin puolijumalilla. Minä en ollut näkijä, jos sitä mietit, mutta isosiskoni oli. Hän oli kolme vuotta minua vanhempi ja hänellä oli aina tapana kertoa minulle tarinoita tapaamistaan hirviöistä ja muista maagisemmista olennoista. Tai minä luulin niitä vain tarinoiksi, kunnes satyyri kaappasi sisareni."
"Satyyri?" keskeytin Cassiopen. En voinut uskoa, että leirillä olevat satyyrit pystyisivät sieppailemaan pikkutyttöjä, niin harmittomilta ne vaikuttivat.
"Niin, satyyri. Villeinä ne ovat usein kurittomampia kuin täällä leirillä, eikä nuorten tyttöjen sieppaaminen ole suinkaan vierasta noille villeille otuksille. Mutta eräänä yönä minä heräsin siihen, kun sisareni seisoi ikkunan luona ilmeisesti kiistellen jonkun kanssa. Kun avasin silmäni, en voinut olla ajattelematta, että siskoni oli hiukan hairahtanut. Ulkona oli nimittäin vain harmittoman näköinen vuohi."
"Nousin istumaan sängylläni ja aioin kysyä sisareltani mitä hän oikein teki, kun sisareni lennähti yhtäkkiä ikkunasta ja laskeutui vuohen selkään. Juoksin ikkunaan ja näin, miten hän loittoni kohti metsän laitaa valkea yöpaita hulmuten."
"Minun olisi pitänyt pysyä vuoteessani tai nousta herättämään vanhempani, mutta syöksyin vain ulos sisareni perään ja lähdin juoksemaan kohti metsää. Vuohi oli nopea, hyvin nopea, mutta minä olin tunnettu siitä, että olin kaikkia kylämme poikiakin parempi juoksemaan. Pysyin siis juuri ja juuri vuohen kintereillä, kun se pinkoi puiden lomassa. Lopulta sen oli pakko pysähtyä, sillä tulimme jyrkänteen reunalle eikä se voinut enää jatkaa matkaansa."
"Sisareni putosi vuohen selästä maahan ja vuohi kääntyi minua päin. Se oli suuri, mustanruskea pukki, jolla oli valtavat sarvet ja se oli mitä ilmeisimmin aikeissa puskea minut kumoon. Sisareni anoi vuohta jättämään minut rauhaan, mutta kun tämä ei suostunut kuuntelemaan, sisareni tarrasi sitä sarvista ja yritti kääntää sitä toiseen suuntaan. Seurasin paikoilleni jähmettyneenä, miten sisareni ja vuohi kävivät tiukkaa kamppailua jyrkänteen reunalla ja olin jo juoksemassa apuun, kun vuohi astui yhdellä kaviollaan reunan yli ja suistui rotkoon sisareni mukanaan."
"En halunnut uskoa tapahtumia todeksi. Juoksin jyrkänteen reunalle ja näin alhaalla makaavan sisareni ruumiin. Olisin lähtenyt kenties juoksemaan takaisin kotiin, mutta huomasin että minut oli saarrettu. Metsätä oli ilmestynyt lauma susia, hiljaa kuin varjot ja minä pelkäsin taas henkeni edestä."
"Yhtäkkiä tunsin kuitenkin kosketuksen silmäluomillani ja oli kuin verho olisi väistynyt silmieni edestä. Ympärilläni oli kuin olikin lauma susia, mutta heidän kanssaan kulki joukko nuoria, jousin ja nuolin varustautuneita tyttöjä. Artemis oli löytänyt minut ja liityin hänen joukkoihinsa epäröimättä. Vuoheksi luulemani otus olikin ollut satyyri ja sisareni kuoltua en halunnut kuin kostaa hänenlaisilleen ilkimyksille."
"Sata vuotta vierähti kuin simänräpäyksessä. Se oli elämäni parasta aikaa, kulkea samankaltaisteni joukossa ja jahdata hirviöitä. Vaihdoin nimeni Cassiopeksi, koska en halunnut olla ikuisesti kiinnitetty entiseen elämääni. Nousin Metsästäjien arvoasteikossa nopeasti ja viimeiset kaksikymmentä vuotta olin valtiattareni Artemiin kolmen nopeimman ja parhaimman jäljittäjän joukossa. Sitten tapasin kateellisen jumalattaren."
"Pari vuotta sitten olimme kenties Länsi-Intiassa, jahdaten epätavallisen röyhkeitä kyykloppeja. Olimme kulkeneet tauotta monta päivää, kunnes valtiattareni antoi viimeinkin pysähdyskäskyn. Olin uupunut ja likainen ja päätin siis pistäytyä kylpemässä läheisellä lähteellä. Siellä oli kuitenkin jo joku."
"Olin lähteä pois, kun huomasin, että lähteellä istuva henkilö oli nuori tyttö ja että hän itki. Mieleeni tuli tietenkin sisareni ja jäin siis juttelemaan hänen kanssaan. Tyttö kertoi olevansa läheisestä kylästä ja että hänen rakastettunsa oli juuri jättänyt hänet toisen vuoksi. Minä tietenkin yritin lohduttaa häntä, mutta ikuisena impenä en oikein osannut muuta kuin vakuttaa hänelle, että rakkauteen ei ollut koskaan luottamista."
"Olin varsin itsevarma silloin. Ajattelin, että tyttö voisi suostua hylkämään pojat ikuisesti ja ryhtyisi joukkomme jatkoksi. Metsästäjän vaistoni olivat sokeutuneet, sillä mielessäni kuvittelin jo, miten ylpeä valtiattareni olisi, kun johdattaisin uuden neidon hänen joukkoonsa. Kun tyttö siis kysyi, olinko itse koskaan ollut rakastunut, vastasin rehellisesti ja jyrkästi, etten ikinä pettäisi jumalatartani sillä tavalla. Yritin vakuuttaa hänet siitä, että rakkaus oli heikkoutta, kuolevainen ja hatara ihmismielen tuote, joka vain särkee ja sokaisee ihmiset."
"Yhtäkkiä tajusin, että edessäni ei seisonutkaan sama tyttö, jonka kanssa olin ryhtynyt keskusteluun. Hän oli pitempi, vaaleampi ja kaikin puolin täydellinen. Hän oli melkein yhtä kaunis kuin valtiattareni, mistä tiesin, että olin joutunut itse ansaan. Edessäni seisoi rakkaudenjumalatar Afrodite."
"Afrodite ei ollut pitänyt sanoistani ollenkaan. Hän oli vihainen, hyvin vihainen, siitä miten olin loukannut häntä itseään, kun olin väittänyt rakkautta heikoksi ja sokaisevaksi. Hän sanoi, että rakkaudettomuus oli todellista sokeutta ja saisin itse kokea sen tuskan. Hän kohotti kätensä ja jumalattarellisilla voimillaan kirosi minut rakastumaan seuraavaan näkemääni ihmiseen, oli hän kuka tahansa ja millainen tahansa. Sitten hän katosi."
"Minä en ollut tyhmä, en lähtenyt heti etsimään apua mestästäjätoverieni seurasta, sillä en halunnut tuoda kirousta heidän keskuuteensa. Revin siis paidastani kangassuikaleen ja peitin sillä silmäni, ennen kuin lähdin harhailemaan takaisin sinne, missä oletin leirimme olevan."
"Kun pääsin takaisin perille, Artemis ei suinkaan ollut tyytyväinen, mutta armeliaisuudessaan ja viisaudessaan hän ei syyttänyt minua. Hän sanoi, että kirottu Afrodite oli itse edellisen talvipäivänseisauksen aikaisessa kokouksessa vannonut osoittavansa, etteivät edes Artemiin omat metsästäjät voineet välttyä rakkauden voimalta."
"En tietenkään voinut enää jatkaa metsästäjänä. Riski siitä, että pudottaisin joskus silmäsiteeni ja rakastuisin johonkuhun metsästäjätovereistani oli liian suuri, enkä sokeana ollut edes kovin hyödyksi taistelussa. Artemis siis palkitsi uskollisuuteni vapauttamalla minut valoistani ja lähettämällä minut tänne turvaan ja vielä vahvisti aistejani niin, että pärjäisin paremmin ilman silmiäni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen."
"Tällainen on siis minun tarinani. Toivottavasti otat siitä jotain opiksesi," Cassiopen ääni tihkui itseironiaa. "Ei sillä sen väliä mitä opit, vaikka että me kuolevaiset olemme jumalten pelissä vain pieniä nappuloita tai että Afrodite on lehmä. Kumpikin on periaatteessa totta, mutta kunhan korvan taakse jää edes jotain." Cassiope oli tarinan aikana nostanut hiekkalattialta puunpätkän ja piirteli sillä monimutkaisia koukerokuvioita maahan. En voinut uskoa, että tämä maihareihin ja maastohousuihin pukeutunut tyttö oli kokenut niin paljon, elänyt niin kauan ja kärsinyt niin monen asian tähden. Ja silti hän ei ulkoisesti näyttänyt kuin kolmentoista ikäiseltä.
"Kheiron tulee," Alice nyhjäisi minua kyynärpäästä kiinnittääkseni huomioni. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että muutkin tytöt olivat hiljenneet kuuntelemaan Cassiopen kertomusta. "Iltaohjelma alkaa."
Vilkaisin ympärilleni ja näin, että amfiteatteri oli täyttynyt puoliverisistä. En pystynyt laskemaan tarkasti, mutta vaikutti siltä että koolla oli melkein sata nuorta. Alice oli kertonut, että kesällä leiriläisiä oli melkein kolminkertainen määrä, mutta ne jotka kykenivät, olivat lähteneet koteihinsa. En nähnyt Ryania enkä Johnia, mutta Destiny oli jonkin matkan päässä ja piti hoviaan tyttöparven ympäröimänä.
Amfiteatterin läpi kajahti kolme kovaa kopahdusta, kun Kheiron kopisutti kaviollaan amfiteatterin näyttämön marmoria saadakseen kaikkien huomion. Hetkessä amfiteatteri hiljeni.
"Leiriläiset," Kheiron kohotti käsiään. "Tämä kesä on ollut varsin antoisa ja monet teistä ovat varmasti nauttineet kuluneista päivistä. Nyt, talvikauden alkaessa minun täytyy kuitenkin informoida teitä muutamista asioista.
"Ensiksikin, olen kiinnittänyt Hermeen mökin oveen listan leiriltä ja leiriläisiltä varastetuista tavaroista, jotka tulisi palauttaa takaisin omistajilleen mitä pikimmiten. Itseasiassa olen laittanut saman lapun sinne jo kaksi kertaa aiemminkin, mutta edelliset kappaleet varastettiin," Kheiron yskäisi, enkä ollut täysin varma yrittikö hän vain peitellä huvittuneisuuttaan.
"Lisäksi," kentauri vakavoitui taas. "Ne joiden ideana oli varastaa suutin Ison talon suihkusta... ei hauskaa. En ole saanut kolmeen päivään nauttia kunnollisesta suihkusta, joten odotan nöyrää anteeksipyyntöä ja suuttimen pikaista palauttamista."
"Olemme paikalla olevien mökkiohjaajien kanssa päättäneet vaihtaa ylihuomisen lipunkaappauksen ajojahtiin, sillä leiriläisiä ei ole aivan tarpeeksi kahteen joukkueeseen. Leirikaupan ilmoitustaululla on lista niille, jotka haluavat ilmoittaa itsensä tai mökkinsä jahtaajiksi."
"Malttakaapa vielä hetki, ennen kuin päästän Apollonin mökkiläiset irti. Leirillemme on tullut tänään uusi tulokas, Morgana Fray. Toivon, että otatte hänet ystävällisesti vastaan. Nousisitko vielä hetkeksi ylös, jotta kaikki saavat nähdä sinut?" Kheiron viittoi kädellään minua nousemaan.
Tunsin, miten pulssini kiihtyi, kun kaikkien katseet liukuivat minuun. En olisi saanut itseäni ylös, ellei Alice olisi tyrkännyt minua rohkaisevasti käsivarresta. Katsoin Kheironiin odottavasti, milloin hän antaisi minun istua takaisin alas, kun amfiteatterin läpi pelmahti äkillinen tuulenpuuska, joka viskasi hiukset kasvoilleni.
Leiriläisten joukossa kulki kohahdus ja riuhdoin äkkiä hiukset pois silmieni edestä. Mitä minä olin tehnyt? Mitä oli tapahtunut? Näytin varmasti typerältä hiukset aivan sotkussa. Kukaan ei kutenkaan enää katsonut minua, vaan kaikki katsoivat jonnekkin pääni yläpuolelle.
Nostin katseeni hitaasti ja olin hätkähtää, kun näin pääni yläpuolella hehkuvan violetilta kajastavan hologrammin. En ymmärtänyt mitä ihmeellistä siinä oli, sillä se oli vain ympyrä jonka molemmin puolin oli kaksi kuunsirppiä. Käännyin katsomaan Kheironia kysyvästi. Mitä tämä tarkoitti?
"Jahas," Kheiron risti kätensä rinnalleen, pohtivan näköisenä. "Mökki kaksikymmentä?" hän katseli amfiteatterissa istuvien leiriläisten joukkoa etsien. Muiden leiriläisten hämmästys oli muuttunut kiihtyneeksi supinaksi.
Takarivissä tapahtui liikettä ja viisi nuorta nousi ylös. Joukkoa johti ruskeatukkainen, kahdeksantoistavuotiaalta näyttävä tyttö. Hän silmäili minua päästä varpaisiin ja hänen katseensa tuntui näkevän enemmänkin kuin vain ulkokuoreni.
"Morgana, mökki kahdenkymmenen porukka," Kheiron esitteli meidät muodollisesti. "Mökki kaksikymmentä, sisarenne Morgana Fray, Hekaten tytär."