3. κλισία
Leiri
Aluksi minulla oli kylmä ja pimeä ja tuntui, kuin olisin jäätynyt sisältäpäin. Kuulin varjojen kuiskuttelevan korvaani ja kevyet kädet hipoivat jalkojani ja käsivarsiani sieltä täältä, kuin yrittäen ottaa minusta otetta.
Sitten olin taas auringonpaisteessa ja ihmettelin tunnetta, joka väreili ja tanssi ihollani. Mutta avatessani silmäni huomasin, että se oli vain auringon lämpöä.
En tiedä missä tarkalleen ottaen olimme tai mitä olin odottanut näkeväni. Mutta edessäni avautuva auringossa kylpevä laakso täytti kaikki odotukseni. Alhaalla laaksossa oli valkea maalaistalo ja vähän matkan päässä siitä, pienen joen toisella puolella mansikkaistutusten rivit jatkuivat lähes loputtomiin. Lisää rakennuksia näkyi kauempana, eriparisia mökkejä joita ilmeisesti käytettiin jonkinlaisina majoitustiloina.
Siellä täällä näkyi leiriläisiä. Pieniä hahmoja oli kerääntynyt lentopallokentälle, joitakin taas kulki kohti areenaa, joka näytti Colosseumin pienemmältä ja eheämmältä kopiolta. Kauempana, aika lähellä merenlahtea oli vielä kiipeilyseinä ja jokin avonainen rakennelma, jonka oletin kulkevan nimellä amfiteatteri. Sitten vielä metsää, pieni lampi ja meren luona hiekkarantaa. Kaikki näytti rennolta, idylliseltä ja yllättävän tavalliselta.
Ainakin ensi silmäyksellä.
Kun katsoin tarkemmin, aloin huomata epätavallisempia asioita. Osa alhaalla liikkuvista olennoista kulki kummallisesti, pikemminkin kipittäen kuin kävellen. Huomasin hämmästyksekseni, etteivät he kaikki olleetkaan pukeutuneet paksuihin villahousuihin, vaan heidän jalkojaan peitti oikeastikin turkki ja heidän jalkansa päättyivät oikeisiin vuohensorkkiin. Joillakin oli jopa sarvet.
Areenalla käytiin harjoitustaistelua ja tajusin, että osallistujat käyttivät ihan oikeita aseita. Ja kiipeilyseinä näytti ensisilmäystä pelottavammalta. Sen kaksi seinämää tärisivät uhkaavasti ja sitä pitkin valui pelottavia laavavanoja. Siinä katsoessani seinämät iskivät yhteen ja sillä kiipeilleet leiriläiset pelastautuivat juuri ja juuri hyppäämällä.
Katseeni kiinnittyi vielä areenan lähellä oleville talleille, kun pari ratsastajaa talutti hevosia ulos. Ne eivät olleet mitään tavallisia polleja. Niillä oli siivet jotka näköjään toimivatkin, totesin, kun näin toisen ratsastajan nousevan ratsunsa selkään ja ponnistavan suoraa päätä kymmenen metrin korkeuteen.
Katsahdin vierelleni ja näin ensiksi Johnin. Hän seisoi askeleen päässä minusta ja soi hämmästyneelle ilmeelleni jonkinlaisen hymyntapaisen. Kenties hän muisteli omaa leirille saapumistaan.
En kuitenkaan kiinnittänyt siihen liiemmin huomiota, sillä silmäni olivat laajenneet lautasen kokoisiksi. Tai pienen teekupin. Tai shottilasin. Sillä ei ollut niin väliä.
Vierellämme kukkulalla seisoi valtava kreikkalaistyylinen naispatsas, joka tuntui henkivän voimaa. Sen vierellä seisoi suuri petäjä, jonka oksille oli ripustettu jotain, joka muistutti etäisesti kultaista lampaantaljaa. Se kuitenkin hohti niin kirkkaasti, etten osannut sanoa. Nuo kaksi asiaa eivät kuitenkaan olleet minusta kummallisinta, vaan se, mitä oli kiertynyt puun ympärille. Suuri, kuparinvärinen lohikäärme loikoili rintellä, savu kevyesti sieraimista tupruten. Minun katseeni huomatessaan lohikäärme räpäytti kellertävää silmäänsä laiskasti.
"Tuo on Peleus," John huomasi mitä tuijotin. "Se vartioi leiriä ja kultaista taljaa."
Nyökkäsin, sillä en tiennyt mitä sanoa.
"Oletko nähnyt tarpeeksi täältä ylhäältä? Minun pitäisi viedä sinut ehkä Kheironin luo," John ehdotti.
"Okei," nyökkäsin taas. Olisin halunnut tietää enemmän Peleuksesta, esimerkiksi kuuluiko sen ruokavalioon ihmislihaa, mutta John oli jo lähtenyt harppomaan alas rinnettä. Hän ei vaikuttanut kovin puheliaalta hepulta, mikä ei suinkaan ollut ristiriidassa hänen hivenen synkän ulkomuotonsa kanssa.
................
Olimme kompuroineet jo melkein rinteen alas asti, kun päittemme yli vilahti yllättäen kaksi varjoa. Nostin katseeni ja ehdin nähdä, miten kaksi pegasosta laskeutui yläilmoista majesteetillisesti kaarrellen. Toinen siivekkäistä hevosista oli palomino (mikä tarkoittaa kellertäväkarvaista ja valkoharjaista hevosta ihan vain tarkennuksena niille, jotka eivät lapsuudessaan kokeneet edes pientä hevoshulluutta), jonka kermatoffeenväriset siivet näyttivät auringonvalossa melkein kultaisilta. Toinen pegasos taas oli hiirakko (eli harmaa). Se laskeutui maahan vierellemme hiukan kömpelösti ja sen selässä oleva ratsastaja pysyi kyydissä pelkän tukevan otteen avulla.
"Hei John," hoikka tummanruskeatukkainen tyttö tervehti samalla, kun toinenkin ratsukko laskeutui, tosin aavistuksen sulavammin. Tyttö näytti minua ehkä pari vuotta nuoremmalta ja hänellä oli pitkät, letillä olevat hiukset, pienet kasvot ja kapean, terävän nenän poikki kulki rykelmä pisamia.
Palominolla ratsastaja oli taas toisen tytön melkein täysi vastakohta. Vaikka hän oli yhä minua nuorempi, hän oli toista tyttöä vähintäänkin pään pidempi. Hän oli vahvarakenteinen, vaaleatukkainen ja -ihoinen. Hän näytti siltä, kuin olisi voinut astua suoraan jonkin skandinaavisen myytin kuvituksesta, jossa kaikki naiset ovat vehnänvaaleita ja miehiään pidempiä.
John tervehti tyttöjä hiljaisella päännyökkäyksellä, mutta kummankin tytön katse oli minussa. "Minne Cat jäi?" Valkyriatyttö lopulta kysyi.
John näytti siltä, kuin se olisi ollut vihoviimeinen kysymys, johon hän halusi vastata. Ehkä se olikin. "Hän jäi sinne," hän lopulta vastasi välttäen meidän kaikkien katsetta.
"Eli hän ei tule vieläkään?" tummatukkainen harmitteli.
"Hän jäi taistelemaan jotain hirviötä vastaan," sanoin, sillä John näytti siltä kuin ei haluaisi keskustella asiasta ollenkaan.
Kummatkin tytöistä huokaisivat syvään. "Cat," vaaleatukkainen valkyria pyöräytti silmiään. Ilmeisesti kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Cat oli tehnyt jotain urhoollista ja typerää.
"Oletteko te menossa Kheironin luo?" Vaaleatukkainen kysyi. Kun John nyökkäsi, hän kannusti pegasostaan ja kumpikin tyttö ratsasti vierellämme valkealle talolle asti.
"Minä olen muuten Alice," Vaaleatukkainen esitteli itsensä. "Ja hän on Ruby," hän viittasi kohti pienempikokoista tyttöä.
"Morgana," soin tytöille jonkinlaisen hymyntapaisen samalla, kun nousin pari porrasta talon kuistille. Tunsin vatsanpohjassani perhosia, sillä en pitänyt vieraista tilanteista. En kuitenkaan jänistänyt, vaan astelin sisään Johnin avaamasta ovesta Alicen ja Rubyn jäädessä ulos.
...............
Sisällä oli viileää, sillä kolme tuuletinta pauhasi nurkissa täyttä häkää. Talo oli sisustettu klassisesti ja seinille oli kiinnitetty vanhoja vinyylilevyjä. Enimmäkseen jazzia, mutta seassa oli pari Beatlesia ja Sinatraa. Olimme ilmeisesti astuneet olohuoneeseen, sillä ovelta oikealla oli pieni pyöreä pöytä, jonka ääressä istui keski-ikäinen kaljamahainen mies pelaten pasianssia. Hän näytti kulahtaneelta, enkä ollut varma johtuiko se mauttoman räikeästä havajipaidasta vaiko paksuista silmäpusseista ja sekaisista kerubikiharoista. Itseasiassa mies näyttikin enkeli Gabrielin ja amerikkalaisen turistin stereotypian risteytykseltä.
Mies kohotti katseensa korteistaan ja tuhahti laiskasti. "Taas yksi uusi. Sukulaisillani ei näköjään ole muuta tekemistä kuin jahdata kuolevaisia." Miehen ääni oli lopen kyllästynyt ja se sai minut ärsyyntymään. Kuka tämä mies kuvitteli olevansa?
"H-herra D, onko Kheiron täällä?" John kysyi ja kohotin toista kulmakarvaani hämmästyneenä, kun huomasin hänen änkyttävän. Herra D ei näyttänyt pelottavalta, hiukan säälittävältä vain.
Oli kuin herra D olisi kuullut ajatukseni, sillä hänen silmänsä siirtyivät Johnista minuun, ja melkein tunsin, miten hänen katseensa porautui lävitseni. Peruutin välittömästi äskeiset ajautkseni. Tuo ukko osasi olla ainakin uhkaava.
"Kheiron!" Herra D kutsui ja kuulin toisesta huoneesta kantautuvaa kavioiden kopinaa. En ehtinyt ihmetellä sitä kovin kauaa ennen kuin olohuoneen toiseen ovensuuhun ilmestyi taas yksi kummallinen olento.
Itseasiassa Kheiron ei ollut minulle outo. Olen minä sen verran sivistynyt, että tiedän mikä kentauri on. En vain koskaan ollut nähnyt sellaista ennen.
Lantiosta ylöspäin Kheiron näytti tavalliselta keski-ikäiseltä mieheltä, jolla oli siisti parta ja ruskeat hiukset. Lantiosta alaspäin hän oli kuitenkin valkeakarvainen hevonen, enkä voinut lakata tuijottamasta, kun Kheiron asteli luoksemme huoneeseen.
"Tervetuloa Puoliveristen leirille," Kheiron ojensi minulle kätensä ja kättelin häntä hiukan arasti. "Minä olen Kheiron, leirin ohjaaja. Ja tämä Herra D tässä on leirimme johtaja," hän viittasi pasianssimieheen päin.
"Morgana Fray," esittelin itseni. Kheiron veti minulle tuolin pöydän ääreen, ja vaikken olisi halunnut istuutua samaan pöytään Herra D:n kanssa, istuuduin silti alas ja laskin reppuni lattialle.
Sivusilmällä näin, miten John kuljeskeli nurkassa seisovan gramofonin luo ja alkoi selata sen alla olevia vinyylipinoja.
"Kuinka paljon tiedät jo puoliverisistä?" Kheiron kopisteli pöydän luokse muutama värikäs esite kädessään. Hän laski ne eteeni ja vilkaisin niiden otsikoita. Puoliveristen leiri, Kuka on jumalvanhempani ja miksi en ole ennen kuullut hänestä? ja Toinen vaihtoehto - Liity metsästäjiin!
"Cat selosti minulle jonkin verran," sanoin. Selitin heille suurin piirtein kaiken mitä Cat oli kertonut minulle jumalista, hirivöistä ja kuolevaisista, sekä siitä miten olin päätynyt leirille. Kheiron nyökkäili tyytyväisenä kuunnellessaan tarinaani. Herra D taas vuoroin tuhahteli ja vuoroin sekoitteli korttipakkaansa.
"Olet siis tutustunut aika äkkirysäyksellä maailmaamme, kuten ikävän moni muukin puoliverinen," Kheiron kommentoi, kun lopetin kertomukseni siihen, miten olin tupsahtanut yhtäkkiä Johnin kanssa leirin laidalle. "Olet varmaan arvannutkin jo, että puoliverisenä oleminen on vaarallista. Hirviöt, kuten se empusa joka kävi kimppuusi, eivät ole kuolevaisia, vaikka katoavatkin tapettaessa. Heidän olemuksensa vain hajoaa ja siirtyy Tartarokseen, hirviöiden tuonpuoleiseen. Sieltä ne sitten ryömivät omana aikanaan ulos ja taas jahtiin. Siinä voi kestää vuosia, jopa kymmeniä sellaisia, mutta sinun koko elämäsi tulee olemaan täynnä taisteluita."
Huokaisin alistuneena. Olin käynyt lähellä kuolemaa jo kerran tämän päivän aikana. Kheironin sanoissa oli järkeä. Jos yksi hirviö oli löytänyt minut, niin miksei toinenkin? Sitten muistin leijonahybridin, joka oli syöksynyt metsästä juuri ennen lähtöämme. Ja Cat... hän oli kohdannut pedon pelotta. Ja oli nyt mahdollisesti kuollut.
Miten minä pärjäisin edes huomiseen tällaisessa maailmassa?
Kysyin sitä Kheironilta ja yllätyksekseni hän hymyili. "Siksi sinä olet täällät, Morgana. Siksi tämä leiri on keksitty. Puoliveristen leiri on turvapaikka nuorille puoliverisille. Paikka jossa sinä opit selviytymään ja käyttämään lahjoja, jotka sinulle on syntymäsi kauttta suotu." Kheiron lähti astelemaan pitkin huonetta jatkaessaan selostustaan.
"Tämä leiri ei myöskään ole ainoa laatuaan. Roomalaisilla sukulaisillamme on lähes vastaava laitos San Fanciscossa ja vastikään solmittu rauha välillämme antaa sinulle mahdollisuuden muuttaa sinne opiskelemaan tai asumaan. Eikä pidä unohtaa myöskään Artemiin Metsästäjiä, jotka luopuvat kuolevaisuudestaan ja liittyvät metsästyksen jumalattaren Artemiin joukkioihin. Puoliveristen elämä on varmasti vaarallista, mutta ei ilman suojakeinoja."
Nyökkäsin, sillä en tiennyt mitä sanoa.
"Entä Cat?" kysyin lopulta pitkittyneen hiljaisuuden jälkeen. Herra D tuhahti taas kerran ja pöydälle hänen eteensä ilmestyi kuin tyhjästä Coca Cola-tölkki.
"Leiri tarjoaa puoliverisille turvaa, mutta teidän elämänne ei kuitenkaan ole sidoksissa leiriin. Cat teki oman päätöksensä lähtiessään leiriltä omille teilleen ja hän päätti myös itse antaa teille aikaa poistua paikalta. Hän tiesi riskit poistuessaan, joten emme voi syyttää häntä mistään. En kuitenkaan kovin äkkinäisesti ajattelisi hänen olevan kuollut, sillä puoliverisissä istuu usein henki sitkeässä. Ja erityisesti Cat Clarkissa," Kheiron yritti rauhoitella minua.
Herra D ei kuitenkaan säästellyt tunteitani. Hän ryysti äänekkäästi kokistaan, röyhtäisi ja sanoi sitten. "Taas yksi itsekäs nenille hyppivä puoliverinen kadoksissa vai? Voi mikä menetys, minua melkein itkettää. Anna kun arvaan, ei kestä kahta päivääkään ennen kuin joku samanlainen astuu tilalle ja tulee kinuamaan sinulta lupaa typerään etsintäretkeen, Kheiron."
Silmissäni välkkyi hetken punaista, raivostuin niin paljon. "Kuka sinä kuvittelet oikein olevasi, kun edes kehtaat ajatella jotain tuollaista!" Hyppäsin pystyyn ja tuijotin tuota inhottavaa ihmisrauniota kädet nyrkkiin puristettuina. Huomasin, että kaikki huoneessa olevat irtonaiset esineet olivat alkaneet leijua, mutta aivoni sivuuttivat sen vähäpätöisenä sivuseikkana, sillä sisälläni kuohui niin kovasti.
Herra D nousi puolestaan ja tarttui ilmaan karanneeseen limsatölkkiinsä, ettei se karkaisi. Hän ei ollut yhtä raivoissaan kuin minä, mutta hänen silmissään paloi kylmä, jäinen liekki. Kun katsoin niiden syvyyksiin, näin kauhistuttavia asioita. Viiniköynnöksiä, jotka kasvoivat tukehduttamaan ihmisiä alleen, viinistä hullaantuneita naisia jotka repivät ihmisiä kappaleiksi, järkensä menettäneitä ihmisiä jotka hyppäsivät laivan kannelta veteen ja muuttuivat vedessä delfiineiksi. Tajusin, ettei edessäni seissyt mikään kuolevainen, mutta oli jo liian myöhäistä.
"Minä olen viinin jumala Dionysos ja sinun olisi parasta muistaa se, ennen kuin alat haastamaan riitaa," Herra D sanoi. "Puoliveriset eivät ole antaneet minulle mitään aihetta sympatiaan, joten miksi välittäisin yhdenkään elämästä hiekanmurun vertaa?"
En vastannut mitään, mutta tiesin hävinneeni. Ei ollut mitään järkeä ryhtyä tappeluun jumalan kanssa, joka ilmiselvästi oli voimakkaampi kuin minä. Myrsky laantui yhtä nopeasti kuin oli kuohahtanutkin, leijailleet asiat laskeutuivat hitaasti paikoilleen ja vastarintani oli ohi.
"Toivottavasti muistat paikkasi, Morgana Fray," Dionysos varoitti. "Ensi kerralla kun nostat voimasi minua vastaan, en ole yhtä armollinen."
Mielessäni välkähti vielä yksi kauhistuttava mielikuva, minä hiukset sekaisin ja kiedottuna pakkopaitaan, järjen valo himmenneenä silmistäni. Istuuduin alas ja koetin tasata hengitystäni.
Kheiron näytti huolestuneelta, muttei sanonut mitään. Vilkaisin häntä pikaisesti, mutten kestänyt hänen katsettaan, joten aloin selata lehtisiä kuin ne olisivat olleet oikeasti kiinnostavia.
"Eli koko tämä myyttitouhu on siis totta?" kysyin lopulta.
"Kyllä," Kheiron vastasi.
"Mietin vain, että mitään ei varmaan ole tapahtunut vanhojen aikojen jälkeen, niin kuin vaikka God of Warissa," sanoin.
"No, muutama maailmansota, Titaanien sota ja Giganttien ja Gaian yritys tuhota maailma, eipä muuta. Mutta perusjärjestys on pysynyt suurinpiirtein samana."
Nyökkäsin, vaikken ollut varma puhuiko Kheiron totta. "Tiedätkö, kuka äitini on?" kysyin.
"Sitä voi olla vaikea päätellä," Kheiron sanoi. "Sinulla näyttäisi olevan erikoislaatuisia kykyjä, mutta sekään ei kerro varmuudella mitään. Jumalvanhemmat ovat kuitenkin suostuneet sellaiseen sopimukseen, että heidän on tunnustettava leirille saapuneet lapsensa, jotta heidät voidaan sijoittaa oikeisiin mökkeihin. Joten eiköhän sinunkin aikasi tule pian."
"Selvä," vastasin.
Hätkähdin, kun takaani yhtäkkiä alkoi kuulua hiukan aavemaista musiikkia. Käännyin katsomaan ja näin Johnin, joka oli sijoittanut gramofoniin levyn ja istui nyt läheisellä sohvalla. Olin melkein unohtanut hänen olevan samassa huoneessa, hän oli niin huomaamaton.
"Ahaa, kello alkaa näyttää pian illallista," Kheiron sanoi vilkaisten seinällä raksuttavaa kelloa. "John, olisitko niin ystävällinen, että näyttäisit Morganalle paikkoja ja pitäisit hänelle seuraa iltanuotiolle asti?" Kheiron kysyi.
John yritti peitellä parhaimpansa mukaan vaivautumisensa, mutta minä huomasin sen. Yritin kuitenkin olla ottamatta sitä nokkiini, sillä John ei vaikuttanut ylipäätään seuralliselta henkilöltä.
"Okei, tule," John sanoi ja viittasi minua seuraamaan. "Voidaan viedä ensiksi tavarat Haadeksen mökkiin odottamaan."
....................
Yllätyin, kun löysimme Alicen ja Rubyn ulkoa yhä odottamasta. He olivat istuneet alas nurmikolle paistattelemaan laskevan auringon säteissä ja nousivat ylös nähdessään meidän astuvan ulos.
"No, miten meni?" Alice kysyi heti ensiksi. Tajusin, että heitä varmaankin kiinnosti tietää henkilö, jonka takia Cat oli jäänyt taistelemaan yksin hirviötä vastaan.
"Varmaan melko huonosti," sanoin kohauttaen olkiani. "Taisin suututtaa Herra D:n." Vaikka tiesin Herra D:n olevan oikeasti Dionysos, en jostain syystä halunnut käyttää hänen oikeaa nimeään. Hirviöt kuulevat oman nimensä hyvin, Cat oli sanonut. Ehkä se koski jumaliakin.
Ruby ja Alice vaihtoivat hiukan kauhistuneita katseita. Sitten Ruby sanoi: "No, Herra D:n suututtamiseen ei tarvita kovin paljon, mutta kovin usein hänelle ei kuitenkaan kannata ryppyillä."
Lähdimme kulkemaan pitkin ruohoista tietä, joka vei kapean joen yli ja kohti jonkin matkan päässä siintäviä mökkejä. Tytöt irrottivat suitset pegasoksiensa päistä ja Alice sanoi jotakin hevosille vaimealla äänellä. Kumpikin siivekkäistä hevosista nousi ilmaan yhdellä sulkien pöllähdyksellä ja pian niiden hahmot olivat vain etäisiä läiskiä vasten taivasta.
"Keiden lapsia te muuten olette?" Kysyin. "Vai onko se asiallinen kysymys kysyä?"
"Joo, voi sitä kysyä, ellei sitä kerrota heti aluksi," Alice vakuutti. "Minä olen Poseidonin, merten jumalan lapsi."
"Ja minä Zeuksen," Ruby sanoi. "Sinulla on kunnia olla leirin kolmen vahvimman puoliverisen seurassa, tai ainakin niin kerrotaan," Rubyn ääni oli sarkastinen, mikä osoitti ettei hän välittänyt kovin paljon tästä tittelistä.
"Ai Zeus, Poseidon ja Haades?" varmistin että olin ymmärtänyt oikein. Alice nyökkäsi.
Olimme tulleet jo melkein mökkien luo, ja mitä lähemmäs tulimme, sitä enemmän kummallisuuksia huomasin. Mökit oli sijoitettu nelikulmaisen puistikkopihan eri laidoille ja niitä oli ainakin parikymmentä. Mökkien takana näkyi lisää pienempiä majoja ja keskeneräisiä rakennuksia.
Pari mökkiä näytti enemmänkin pankeilta tai haudoilta, kuin kodikkailta mökeiltä, kun taas yksi mökki oli maalattu niiin kullankeltaiseksi, että silmiä särki kun sitä yritti katsoa päivänvalossa. Toinen mökki oli maalattu ilmeisesti tuoreella verellä ja sen ympärystät oli linnoitettu terävin seipäin ja piikkilangoin. Kahta samanlaista mökkiä ei näkynyt, vaikka jotkin mökit näyttivät tavallisemmilta kuin toiset. Yhdessä mökissä oli jopa korkeat tehtaan piiput, joista tuprutteli sankkaa savua yläilmoihin.
"Anna kun arvaan," sanoin seuralaisilleni. "Kaikki leiriläiset jaotellaan näihin mökkeihin jumalvanhempien perusteella, eikö vain?"
Alice ja Ruby nyökkäsivät ja antoivat minun katsella vielä hetken näkyä, joka avautui edessämme.
"Missä mökeissä te asutte?" Utelin.
Ruby näytti minulle toista pankinnäköistä rakennusta aukion päässä. Se kävikin järkeen, sillä tottakai jumalien johtajalle piti saada jotain valkoista ja arvokasta. Sitä paitsi katon päätyyn oli kaiverrettu salamoita.
"Ja toinen noista on Heran, vai?" varmistin. Muistaakseni Hera oli jumalten kuningatar ja Zeuksen puoliso, joten päädyssä olevat kaksi mökkiä eivät voineet olla kenenkään muun.
"Joo on se, mutta se on pikemminkin kunniamerkki kuin oikea mökki," Alice sanoi. "Hera on avioliiton suojelija, joten ei oikein käy päinsä, että hänellä olisi sen ulkopuolella syntyneitä lapsia. Hera kuitenkin repisi pelitoogansa, jos hänelle ei olisi suotu omaa mökkiä."
Kuljimme pienen kierroksen pihalla katsellen mökkejä lähempää. Mökkien ympärillä kuljeskeli muutamia leiriläisiä oransseissa T-paidoissa ja shortseissa. Ikähaitari oli 9- vuotiaasta parikymppiseen.
Alice osoitti kodikseen Zeuksen mökin vasemmalla puolella sijaitsevan, kodikkaamman mökin. Se näytti pieneltä rantamökiltä, joka oli rakennettu meressä pitkään olleesta tummasta kivestä ja koristeltu simpukoilla ja yhä kosteallaa merilevällä. "Cat asuu tuolla," Alice lisäsi, kun kuljimme tehtaan näköisen mökin ohi. Mökin laidalla oli katos, jonka kautta pääsi sisälle, ja sen alla työskenteli muutama vahvannäköinen leiriläinen jonkin taoksen kimpussa.
"Ja tuolla on Haadeksen mökki," Ruby osoitti mustaa ja synkkää mökkiä joka oli koristettu hyvin aitojen näköisten pääkallojen ja luiden avulla. Kävelimme sen luo ja John astui avaamaan oven. Melkein hätkähdin hänet nähdessäni, sillä olin taas unohtanut hänen olevan seurassamme. Vaikka mustissa vaatteissaan hän ei ollut mikään huomaamattomin henkilö, ei tuo kyky kadota ilman kirjaimellista katoamista voinut olla muuta kuin jonkinlaista taikuutta.
Haadeksen mökissä oli viileää ja hämärää ja yllättävän kodikasta. Se saattoikin kyllä riippua katsojan omista mieltymyksistä, mutta minusta paikka ei ollut hassumpi. Kaikki sisällä oli mustaa, seinän vieressä seisovaa kerrossänkyä myöten. Ovea vastapäätä olevaan seinään oli muurattu takka, jossa paloi kirkas sininen tuli. Se ei kuitenkaan vaikuttanut lämmittävän paikkaa ollenkaan. Takan lähellä oli puutuoli, joka oli kaiverrettu niin, että se näytti muotoutuvan oikeista luista ja kapeat ikkunat oli peitetty raskailla harmailla verhoilla. Niihin oli kirjailtu tanssivia ihmisiä ja luurankoja niin yksityiskohtaisesti, että se sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin.
"Makeeta," henkäisin, sillä minusta tuntui oikealta kommentoida paikan ulkomuotoa jotenkin. John kohotti toista kulmakarvaansa, mutta ei mitenkään muuten osoittanut hämmästystään.
"Repun voit laittaa oven viereen," John sanoi vain ja laskin sen hänen osoittamaansa paikkaan. "Ruby, C... Alice, käykö teille jos jatkatte esittelykierrosta ilman minua? Pärjäätte ihan hyvin jo muutenkin." En ollut huomaavinani hänen pientä lipsahdustaan, vaan kohautin olkiani ja astuin ulos ovesta. En voinut olla kuitenkaan miettimättä, olivatko John ja Cat sittenkin olleet läheisempiä kuin aluksi oli näyttänyt. En ollut mikään suuri ihmistuntija, mutta ilmassa haiskahti viha-ystävyyssuhde.
Olin kävellä päistikkaa vaaleatukkaiseen tyttöön, joka odotti oven toisella puolella. "Anteeksi," sanoin ja väistin automaattisesti sivulle. Tyttö ei kuitenkaan liikkunut eikä vastannut vaan katsoi vain minua. Tai olisi katsonut, ellei hänen silmiään olisi peitetty tiukasti tummansinisellä liinalla. Puoliveristen leirin asukkaat näyttivät muuttuvan hetki hetkeltä kummallisemmaksi joukoksi.
"Ai hei, Cassiope," Ruby tervehti ja hänen äänensä kuullessaan vaaleatukkainen tyttö peruutti portaat alas. Hänen suunsa kääntyi hymyyn ja hän nyökkäsi päätään hivenen vastaukseksi Rubyn tervehdykselle.
"Kuulin että leirille on tullut uusi asukas ja päätin tulla katsomaan," Cassiope sanoi. Hän oli pukeutunut tummanvihreisiin maastovaatteisiin ja jaloissaan hänellä oli tummanruskeat maihinnousukengät. Se vaikutti hiukan kummalliselta vaateparrelta, sillä hän ei ollut kolmeatoista vanhempi. Jokin hänessä sai minut kuitenkin ajattelemaan, ettei hän ollut sitä miltä näytti. Silmäside varmaan ainakin.
"Joo," Alice sanoi. Cassiope kääntyi katsomaan häntä, mikä oli minusta äärimmäisen mielenkiintoista. En ollut ennen tavannut sokeaa ihmistä, joten en tiennyt oliko tavallista että ilmiselvästi näkökyvytön henkilö pystyi jotenkin arvioimaan keitä paikalla oli ja missä he tarkalleen sijaitsivat. "Cassiope, tässä on Morgana. Morgana, tässä on Cassiope, yksi Artemiin Metsästäjistä," Alice jatkoi.
"Pikemminkin entinen Metsästäjä," Cassiope sanoi kuivasti. "Minun metsästäjänpäiväni ovat jo aikaa sitten päättyneet." Huomasin, että vaikka Cassiope näytti varhaisteini-ikäiseltä, hän puhui kuin aikaihminen.
"Kuka sinun jumalvanhempasi on?" kysyin, sillä sehän oli sallittujen esittelykysymysten listalla. Se sai Cassiopen kuitekin vain naurahtamaan hivenen ivallisesti.
"Minä olen tavallinen kuolevainen, läpikotaisin," Cassiope sanoi. "Artemis ei ole niin tarkka, keitä joukkoihinsa ottaa, kunhan he ovat suostuvaisia hänen ehtoihinsa."
"Ehtoihin?" kiinnostuin. Kheiron oli maininnut Metsästäjiin liittymisen yhtenä vaihtoehtona ja vaikkei minua mikään eräelämä houkutellut, en voinut sulkea pois vaihtoehtoja suin päin.
"No, yhteen ainoaan ehtoon kylläkin," Cassiope selitti. "Minusta pojista luopuminen vastineena ikuisesta elämästä on aina ollut varsin reilu tarjous. Neitsytjumalatar Artemis ei tarvitse joukkoihinsa miesten perään haikailevia tyttösiä."
"Ahaa," nyökkäsin, vaikken ollut täysin samaa mieltä Cassiopen kanssa. "Miten sinä sitten päädyit tänne?"
"Se on varsin pitkä tarina ja sopii ehkä kerrottavaksi myöhemmin. Mutta jouduin jumalattaren kiroamaksi ja Artemis antoi minulle turvapaikan omasta mökistään täällä leirillä. Olen ollut täällä tyhjän panttina siis jo pari kolme vuotta," Cassiope kohautti olkiaan ja vaihtoi sitten aihetta. "Minä ajattelin mennä jo ruokailupaviljonkiin, sillä torvi soi kohta. Saatamme ehtiä sinne ennen jonoja."
Meidän vastaustamme odottamatta hän lähti kävelemään ja liityimme hänen seuraansa. Jättäessämme mökit taaksemme vilkaisin vielä kerran olkani yli ja mietin, mikä niistä osoittautuisi paikakseni.
Olin näkevinäni yhden mökin seinän vierellä vanhan naisen. Hän näytti oudon tutulta, vaikken muistanut missä olin hänet nähnyt. Mutta kun räpäytin silmiäni ja katsoin tarkemmin, paikalla ei ollutkaan enää ketään.
"Morgana?" Ruby kysyi, sillä olin pysähtynyt.
"Tuota..." Mietin yhä, olinko alkanut nyt näkemään näkyjä vai mistä oli kyse. "Missä täällä on vessa?"
"Tuolla," Ruby osoitti mökkien laidalla tököttävää valkeaa kivirakennusta. "Tule sitten ruokapaviljonkiin, joka on tuolla," hän osoitti isompaa valkeaa rakennelmaa, jonka edessä kasvoi kreikkalaisia pylväitä. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi ja Ruby jatkoi matkaansa Alicen ja Cassiopen luo, jotka olivat jääneet odottamaan kauemmas.
.......................
Oikeasti minulla ei ollut erityistä tarvetta käydä toiletissa, mutta tahdoin hetken aikaa olla yksin ja ajatella. Niin paljon oli tapahtunut, että pysyin hädin tuskin perässä.
WC-rakennuksessa oli melkein yhtä viileää ja hämärää kuin Haadeksen mökissä, mikä oli taivaallista ulkona paahtavan auringon rinnalla. En ihmetellyt yhtään melkein kaikkien näkemieni leiriläisten tummaksi paahtunutta ihoa. Ehkä itseenikin tarttuisi täällä jotain väriä.
Toimitin asiani pikaisesti, mutta kädet pestyäni jäin hetkeksi katsomaan itseäni peilistä. Kalpeat, kapeat kasvot ja mustat, pitkät hiukset olivat samat kuin ennenkin. Se oli samaan aikaan erikoista ja helpotus, sillä kaikkien näiden paljastusten jälkeen olin melkein odottanut, että näyttäisin erilaiselta. Ehkä jotenkin... puolijumalallisemmalta. Mutta takaisin katsovat kasvot olivat yhä omani.
Kun astuin taas ulos, päätin hetken mielijohteesta kiertää vessarakennuksen toiselta puolelta kohti ruokailupaviljonkia. Vessan takana oli nimittäin mukavan näköinen lehtipuumetsikko, joka saattaisi tuoda hiukan varjoa ja viileyttä.
Minun ei olisi kuitenkaan pitänyt ihailla puiden vihreitä lehviä, sillä kulman taakse kiertäessäni en heti nähnyt edessä olevaa estettä, vaan törmäsin suoraan päin kahta ihmistä.
Olin ilmiselvästi keskeyttänyt jotakin, sillä kaksikko irtautui toisistaan mahdollisimman pikaisesti. Se ei kuitenkaan tapahtunut ihan hetkessä, sillä pojan kädet olivat olleet jossain hyvin syvällä tytön vaatteitten alla ja heillä oli ilmeisesti ollut jonkinlainen 'kaksi karkkia lasketaan kai yhdeksi jos ne ovat takertuneet toisiinsa' -harjoitus meneillään. Olisin voinut kuolla häpeästä juuri siihen paikkaan.
Lopulta poika oli saanut itsensä niin vapaaksi että saattoi iskostaa katseensa minuun. Hänen syyttävät silmänsä näyttivät porautuvan suoraan lävitseni. "Mitä sinä täällä teet?" hän tivasi.
Aluksi minulla oli kylmä ja pimeä ja tuntui, kuin olisin jäätynyt sisältäpäin. Kuulin varjojen kuiskuttelevan korvaani ja kevyet kädet hipoivat jalkojani ja käsivarsiani sieltä täältä, kuin yrittäen ottaa minusta otetta.
Sitten olin taas auringonpaisteessa ja ihmettelin tunnetta, joka väreili ja tanssi ihollani. Mutta avatessani silmäni huomasin, että se oli vain auringon lämpöä.
En tiedä missä tarkalleen ottaen olimme tai mitä olin odottanut näkeväni. Mutta edessäni avautuva auringossa kylpevä laakso täytti kaikki odotukseni. Alhaalla laaksossa oli valkea maalaistalo ja vähän matkan päässä siitä, pienen joen toisella puolella mansikkaistutusten rivit jatkuivat lähes loputtomiin. Lisää rakennuksia näkyi kauempana, eriparisia mökkejä joita ilmeisesti käytettiin jonkinlaisina majoitustiloina.
Siellä täällä näkyi leiriläisiä. Pieniä hahmoja oli kerääntynyt lentopallokentälle, joitakin taas kulki kohti areenaa, joka näytti Colosseumin pienemmältä ja eheämmältä kopiolta. Kauempana, aika lähellä merenlahtea oli vielä kiipeilyseinä ja jokin avonainen rakennelma, jonka oletin kulkevan nimellä amfiteatteri. Sitten vielä metsää, pieni lampi ja meren luona hiekkarantaa. Kaikki näytti rennolta, idylliseltä ja yllättävän tavalliselta.
Ainakin ensi silmäyksellä.
Kun katsoin tarkemmin, aloin huomata epätavallisempia asioita. Osa alhaalla liikkuvista olennoista kulki kummallisesti, pikemminkin kipittäen kuin kävellen. Huomasin hämmästyksekseni, etteivät he kaikki olleetkaan pukeutuneet paksuihin villahousuihin, vaan heidän jalkojaan peitti oikeastikin turkki ja heidän jalkansa päättyivät oikeisiin vuohensorkkiin. Joillakin oli jopa sarvet.
Areenalla käytiin harjoitustaistelua ja tajusin, että osallistujat käyttivät ihan oikeita aseita. Ja kiipeilyseinä näytti ensisilmäystä pelottavammalta. Sen kaksi seinämää tärisivät uhkaavasti ja sitä pitkin valui pelottavia laavavanoja. Siinä katsoessani seinämät iskivät yhteen ja sillä kiipeilleet leiriläiset pelastautuivat juuri ja juuri hyppäämällä.
Katseeni kiinnittyi vielä areenan lähellä oleville talleille, kun pari ratsastajaa talutti hevosia ulos. Ne eivät olleet mitään tavallisia polleja. Niillä oli siivet jotka näköjään toimivatkin, totesin, kun näin toisen ratsastajan nousevan ratsunsa selkään ja ponnistavan suoraa päätä kymmenen metrin korkeuteen.
Katsahdin vierelleni ja näin ensiksi Johnin. Hän seisoi askeleen päässä minusta ja soi hämmästyneelle ilmeelleni jonkinlaisen hymyntapaisen. Kenties hän muisteli omaa leirille saapumistaan.
En kuitenkaan kiinnittänyt siihen liiemmin huomiota, sillä silmäni olivat laajenneet lautasen kokoisiksi. Tai pienen teekupin. Tai shottilasin. Sillä ei ollut niin väliä.
Vierellämme kukkulalla seisoi valtava kreikkalaistyylinen naispatsas, joka tuntui henkivän voimaa. Sen vierellä seisoi suuri petäjä, jonka oksille oli ripustettu jotain, joka muistutti etäisesti kultaista lampaantaljaa. Se kuitenkin hohti niin kirkkaasti, etten osannut sanoa. Nuo kaksi asiaa eivät kuitenkaan olleet minusta kummallisinta, vaan se, mitä oli kiertynyt puun ympärille. Suuri, kuparinvärinen lohikäärme loikoili rintellä, savu kevyesti sieraimista tupruten. Minun katseeni huomatessaan lohikäärme räpäytti kellertävää silmäänsä laiskasti.
"Tuo on Peleus," John huomasi mitä tuijotin. "Se vartioi leiriä ja kultaista taljaa."
Nyökkäsin, sillä en tiennyt mitä sanoa.
"Oletko nähnyt tarpeeksi täältä ylhäältä? Minun pitäisi viedä sinut ehkä Kheironin luo," John ehdotti.
"Okei," nyökkäsin taas. Olisin halunnut tietää enemmän Peleuksesta, esimerkiksi kuuluiko sen ruokavalioon ihmislihaa, mutta John oli jo lähtenyt harppomaan alas rinnettä. Hän ei vaikuttanut kovin puheliaalta hepulta, mikä ei suinkaan ollut ristiriidassa hänen hivenen synkän ulkomuotonsa kanssa.
................
Olimme kompuroineet jo melkein rinteen alas asti, kun päittemme yli vilahti yllättäen kaksi varjoa. Nostin katseeni ja ehdin nähdä, miten kaksi pegasosta laskeutui yläilmoista majesteetillisesti kaarrellen. Toinen siivekkäistä hevosista oli palomino (mikä tarkoittaa kellertäväkarvaista ja valkoharjaista hevosta ihan vain tarkennuksena niille, jotka eivät lapsuudessaan kokeneet edes pientä hevoshulluutta), jonka kermatoffeenväriset siivet näyttivät auringonvalossa melkein kultaisilta. Toinen pegasos taas oli hiirakko (eli harmaa). Se laskeutui maahan vierellemme hiukan kömpelösti ja sen selässä oleva ratsastaja pysyi kyydissä pelkän tukevan otteen avulla.
"Hei John," hoikka tummanruskeatukkainen tyttö tervehti samalla, kun toinenkin ratsukko laskeutui, tosin aavistuksen sulavammin. Tyttö näytti minua ehkä pari vuotta nuoremmalta ja hänellä oli pitkät, letillä olevat hiukset, pienet kasvot ja kapean, terävän nenän poikki kulki rykelmä pisamia.
Palominolla ratsastaja oli taas toisen tytön melkein täysi vastakohta. Vaikka hän oli yhä minua nuorempi, hän oli toista tyttöä vähintäänkin pään pidempi. Hän oli vahvarakenteinen, vaaleatukkainen ja -ihoinen. Hän näytti siltä, kuin olisi voinut astua suoraan jonkin skandinaavisen myytin kuvituksesta, jossa kaikki naiset ovat vehnänvaaleita ja miehiään pidempiä.
John tervehti tyttöjä hiljaisella päännyökkäyksellä, mutta kummankin tytön katse oli minussa. "Minne Cat jäi?" Valkyriatyttö lopulta kysyi.
John näytti siltä, kuin se olisi ollut vihoviimeinen kysymys, johon hän halusi vastata. Ehkä se olikin. "Hän jäi sinne," hän lopulta vastasi välttäen meidän kaikkien katsetta.
"Eli hän ei tule vieläkään?" tummatukkainen harmitteli.
"Hän jäi taistelemaan jotain hirviötä vastaan," sanoin, sillä John näytti siltä kuin ei haluaisi keskustella asiasta ollenkaan.
Kummatkin tytöistä huokaisivat syvään. "Cat," vaaleatukkainen valkyria pyöräytti silmiään. Ilmeisesti kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Cat oli tehnyt jotain urhoollista ja typerää.
"Oletteko te menossa Kheironin luo?" Vaaleatukkainen kysyi. Kun John nyökkäsi, hän kannusti pegasostaan ja kumpikin tyttö ratsasti vierellämme valkealle talolle asti.
"Minä olen muuten Alice," Vaaleatukkainen esitteli itsensä. "Ja hän on Ruby," hän viittasi kohti pienempikokoista tyttöä.
"Morgana," soin tytöille jonkinlaisen hymyntapaisen samalla, kun nousin pari porrasta talon kuistille. Tunsin vatsanpohjassani perhosia, sillä en pitänyt vieraista tilanteista. En kuitenkaan jänistänyt, vaan astelin sisään Johnin avaamasta ovesta Alicen ja Rubyn jäädessä ulos.
...............
Sisällä oli viileää, sillä kolme tuuletinta pauhasi nurkissa täyttä häkää. Talo oli sisustettu klassisesti ja seinille oli kiinnitetty vanhoja vinyylilevyjä. Enimmäkseen jazzia, mutta seassa oli pari Beatlesia ja Sinatraa. Olimme ilmeisesti astuneet olohuoneeseen, sillä ovelta oikealla oli pieni pyöreä pöytä, jonka ääressä istui keski-ikäinen kaljamahainen mies pelaten pasianssia. Hän näytti kulahtaneelta, enkä ollut varma johtuiko se mauttoman räikeästä havajipaidasta vaiko paksuista silmäpusseista ja sekaisista kerubikiharoista. Itseasiassa mies näyttikin enkeli Gabrielin ja amerikkalaisen turistin stereotypian risteytykseltä.
Mies kohotti katseensa korteistaan ja tuhahti laiskasti. "Taas yksi uusi. Sukulaisillani ei näköjään ole muuta tekemistä kuin jahdata kuolevaisia." Miehen ääni oli lopen kyllästynyt ja se sai minut ärsyyntymään. Kuka tämä mies kuvitteli olevansa?
"H-herra D, onko Kheiron täällä?" John kysyi ja kohotin toista kulmakarvaani hämmästyneenä, kun huomasin hänen änkyttävän. Herra D ei näyttänyt pelottavalta, hiukan säälittävältä vain.
Oli kuin herra D olisi kuullut ajatukseni, sillä hänen silmänsä siirtyivät Johnista minuun, ja melkein tunsin, miten hänen katseensa porautui lävitseni. Peruutin välittömästi äskeiset ajautkseni. Tuo ukko osasi olla ainakin uhkaava.
"Kheiron!" Herra D kutsui ja kuulin toisesta huoneesta kantautuvaa kavioiden kopinaa. En ehtinyt ihmetellä sitä kovin kauaa ennen kuin olohuoneen toiseen ovensuuhun ilmestyi taas yksi kummallinen olento.
Itseasiassa Kheiron ei ollut minulle outo. Olen minä sen verran sivistynyt, että tiedän mikä kentauri on. En vain koskaan ollut nähnyt sellaista ennen.
Lantiosta ylöspäin Kheiron näytti tavalliselta keski-ikäiseltä mieheltä, jolla oli siisti parta ja ruskeat hiukset. Lantiosta alaspäin hän oli kuitenkin valkeakarvainen hevonen, enkä voinut lakata tuijottamasta, kun Kheiron asteli luoksemme huoneeseen.
"Tervetuloa Puoliveristen leirille," Kheiron ojensi minulle kätensä ja kättelin häntä hiukan arasti. "Minä olen Kheiron, leirin ohjaaja. Ja tämä Herra D tässä on leirimme johtaja," hän viittasi pasianssimieheen päin.
"Morgana Fray," esittelin itseni. Kheiron veti minulle tuolin pöydän ääreen, ja vaikken olisi halunnut istuutua samaan pöytään Herra D:n kanssa, istuuduin silti alas ja laskin reppuni lattialle.
Sivusilmällä näin, miten John kuljeskeli nurkassa seisovan gramofonin luo ja alkoi selata sen alla olevia vinyylipinoja.
"Kuinka paljon tiedät jo puoliverisistä?" Kheiron kopisteli pöydän luokse muutama värikäs esite kädessään. Hän laski ne eteeni ja vilkaisin niiden otsikoita. Puoliveristen leiri, Kuka on jumalvanhempani ja miksi en ole ennen kuullut hänestä? ja Toinen vaihtoehto - Liity metsästäjiin!
"Cat selosti minulle jonkin verran," sanoin. Selitin heille suurin piirtein kaiken mitä Cat oli kertonut minulle jumalista, hirivöistä ja kuolevaisista, sekä siitä miten olin päätynyt leirille. Kheiron nyökkäili tyytyväisenä kuunnellessaan tarinaani. Herra D taas vuoroin tuhahteli ja vuoroin sekoitteli korttipakkaansa.
"Olet siis tutustunut aika äkkirysäyksellä maailmaamme, kuten ikävän moni muukin puoliverinen," Kheiron kommentoi, kun lopetin kertomukseni siihen, miten olin tupsahtanut yhtäkkiä Johnin kanssa leirin laidalle. "Olet varmaan arvannutkin jo, että puoliverisenä oleminen on vaarallista. Hirviöt, kuten se empusa joka kävi kimppuusi, eivät ole kuolevaisia, vaikka katoavatkin tapettaessa. Heidän olemuksensa vain hajoaa ja siirtyy Tartarokseen, hirviöiden tuonpuoleiseen. Sieltä ne sitten ryömivät omana aikanaan ulos ja taas jahtiin. Siinä voi kestää vuosia, jopa kymmeniä sellaisia, mutta sinun koko elämäsi tulee olemaan täynnä taisteluita."
Huokaisin alistuneena. Olin käynyt lähellä kuolemaa jo kerran tämän päivän aikana. Kheironin sanoissa oli järkeä. Jos yksi hirviö oli löytänyt minut, niin miksei toinenkin? Sitten muistin leijonahybridin, joka oli syöksynyt metsästä juuri ennen lähtöämme. Ja Cat... hän oli kohdannut pedon pelotta. Ja oli nyt mahdollisesti kuollut.
Miten minä pärjäisin edes huomiseen tällaisessa maailmassa?
Kysyin sitä Kheironilta ja yllätyksekseni hän hymyili. "Siksi sinä olet täällät, Morgana. Siksi tämä leiri on keksitty. Puoliveristen leiri on turvapaikka nuorille puoliverisille. Paikka jossa sinä opit selviytymään ja käyttämään lahjoja, jotka sinulle on syntymäsi kauttta suotu." Kheiron lähti astelemaan pitkin huonetta jatkaessaan selostustaan.
"Tämä leiri ei myöskään ole ainoa laatuaan. Roomalaisilla sukulaisillamme on lähes vastaava laitos San Fanciscossa ja vastikään solmittu rauha välillämme antaa sinulle mahdollisuuden muuttaa sinne opiskelemaan tai asumaan. Eikä pidä unohtaa myöskään Artemiin Metsästäjiä, jotka luopuvat kuolevaisuudestaan ja liittyvät metsästyksen jumalattaren Artemiin joukkioihin. Puoliveristen elämä on varmasti vaarallista, mutta ei ilman suojakeinoja."
Nyökkäsin, sillä en tiennyt mitä sanoa.
"Entä Cat?" kysyin lopulta pitkittyneen hiljaisuuden jälkeen. Herra D tuhahti taas kerran ja pöydälle hänen eteensä ilmestyi kuin tyhjästä Coca Cola-tölkki.
"Leiri tarjoaa puoliverisille turvaa, mutta teidän elämänne ei kuitenkaan ole sidoksissa leiriin. Cat teki oman päätöksensä lähtiessään leiriltä omille teilleen ja hän päätti myös itse antaa teille aikaa poistua paikalta. Hän tiesi riskit poistuessaan, joten emme voi syyttää häntä mistään. En kuitenkaan kovin äkkinäisesti ajattelisi hänen olevan kuollut, sillä puoliverisissä istuu usein henki sitkeässä. Ja erityisesti Cat Clarkissa," Kheiron yritti rauhoitella minua.
Herra D ei kuitenkaan säästellyt tunteitani. Hän ryysti äänekkäästi kokistaan, röyhtäisi ja sanoi sitten. "Taas yksi itsekäs nenille hyppivä puoliverinen kadoksissa vai? Voi mikä menetys, minua melkein itkettää. Anna kun arvaan, ei kestä kahta päivääkään ennen kuin joku samanlainen astuu tilalle ja tulee kinuamaan sinulta lupaa typerään etsintäretkeen, Kheiron."
Silmissäni välkkyi hetken punaista, raivostuin niin paljon. "Kuka sinä kuvittelet oikein olevasi, kun edes kehtaat ajatella jotain tuollaista!" Hyppäsin pystyyn ja tuijotin tuota inhottavaa ihmisrauniota kädet nyrkkiin puristettuina. Huomasin, että kaikki huoneessa olevat irtonaiset esineet olivat alkaneet leijua, mutta aivoni sivuuttivat sen vähäpätöisenä sivuseikkana, sillä sisälläni kuohui niin kovasti.
Herra D nousi puolestaan ja tarttui ilmaan karanneeseen limsatölkkiinsä, ettei se karkaisi. Hän ei ollut yhtä raivoissaan kuin minä, mutta hänen silmissään paloi kylmä, jäinen liekki. Kun katsoin niiden syvyyksiin, näin kauhistuttavia asioita. Viiniköynnöksiä, jotka kasvoivat tukehduttamaan ihmisiä alleen, viinistä hullaantuneita naisia jotka repivät ihmisiä kappaleiksi, järkensä menettäneitä ihmisiä jotka hyppäsivät laivan kannelta veteen ja muuttuivat vedessä delfiineiksi. Tajusin, ettei edessäni seissyt mikään kuolevainen, mutta oli jo liian myöhäistä.
"Minä olen viinin jumala Dionysos ja sinun olisi parasta muistaa se, ennen kuin alat haastamaan riitaa," Herra D sanoi. "Puoliveriset eivät ole antaneet minulle mitään aihetta sympatiaan, joten miksi välittäisin yhdenkään elämästä hiekanmurun vertaa?"
En vastannut mitään, mutta tiesin hävinneeni. Ei ollut mitään järkeä ryhtyä tappeluun jumalan kanssa, joka ilmiselvästi oli voimakkaampi kuin minä. Myrsky laantui yhtä nopeasti kuin oli kuohahtanutkin, leijailleet asiat laskeutuivat hitaasti paikoilleen ja vastarintani oli ohi.
"Toivottavasti muistat paikkasi, Morgana Fray," Dionysos varoitti. "Ensi kerralla kun nostat voimasi minua vastaan, en ole yhtä armollinen."
Mielessäni välkähti vielä yksi kauhistuttava mielikuva, minä hiukset sekaisin ja kiedottuna pakkopaitaan, järjen valo himmenneenä silmistäni. Istuuduin alas ja koetin tasata hengitystäni.
Kheiron näytti huolestuneelta, muttei sanonut mitään. Vilkaisin häntä pikaisesti, mutten kestänyt hänen katsettaan, joten aloin selata lehtisiä kuin ne olisivat olleet oikeasti kiinnostavia.
"Eli koko tämä myyttitouhu on siis totta?" kysyin lopulta.
"Kyllä," Kheiron vastasi.
"Mietin vain, että mitään ei varmaan ole tapahtunut vanhojen aikojen jälkeen, niin kuin vaikka God of Warissa," sanoin.
"No, muutama maailmansota, Titaanien sota ja Giganttien ja Gaian yritys tuhota maailma, eipä muuta. Mutta perusjärjestys on pysynyt suurinpiirtein samana."
Nyökkäsin, vaikken ollut varma puhuiko Kheiron totta. "Tiedätkö, kuka äitini on?" kysyin.
"Sitä voi olla vaikea päätellä," Kheiron sanoi. "Sinulla näyttäisi olevan erikoislaatuisia kykyjä, mutta sekään ei kerro varmuudella mitään. Jumalvanhemmat ovat kuitenkin suostuneet sellaiseen sopimukseen, että heidän on tunnustettava leirille saapuneet lapsensa, jotta heidät voidaan sijoittaa oikeisiin mökkeihin. Joten eiköhän sinunkin aikasi tule pian."
"Selvä," vastasin.
Hätkähdin, kun takaani yhtäkkiä alkoi kuulua hiukan aavemaista musiikkia. Käännyin katsomaan ja näin Johnin, joka oli sijoittanut gramofoniin levyn ja istui nyt läheisellä sohvalla. Olin melkein unohtanut hänen olevan samassa huoneessa, hän oli niin huomaamaton.
"Ahaa, kello alkaa näyttää pian illallista," Kheiron sanoi vilkaisten seinällä raksuttavaa kelloa. "John, olisitko niin ystävällinen, että näyttäisit Morganalle paikkoja ja pitäisit hänelle seuraa iltanuotiolle asti?" Kheiron kysyi.
John yritti peitellä parhaimpansa mukaan vaivautumisensa, mutta minä huomasin sen. Yritin kuitenkin olla ottamatta sitä nokkiini, sillä John ei vaikuttanut ylipäätään seuralliselta henkilöltä.
"Okei, tule," John sanoi ja viittasi minua seuraamaan. "Voidaan viedä ensiksi tavarat Haadeksen mökkiin odottamaan."
....................
Yllätyin, kun löysimme Alicen ja Rubyn ulkoa yhä odottamasta. He olivat istuneet alas nurmikolle paistattelemaan laskevan auringon säteissä ja nousivat ylös nähdessään meidän astuvan ulos.
"No, miten meni?" Alice kysyi heti ensiksi. Tajusin, että heitä varmaankin kiinnosti tietää henkilö, jonka takia Cat oli jäänyt taistelemaan yksin hirviötä vastaan.
"Varmaan melko huonosti," sanoin kohauttaen olkiani. "Taisin suututtaa Herra D:n." Vaikka tiesin Herra D:n olevan oikeasti Dionysos, en jostain syystä halunnut käyttää hänen oikeaa nimeään. Hirviöt kuulevat oman nimensä hyvin, Cat oli sanonut. Ehkä se koski jumaliakin.
Ruby ja Alice vaihtoivat hiukan kauhistuneita katseita. Sitten Ruby sanoi: "No, Herra D:n suututtamiseen ei tarvita kovin paljon, mutta kovin usein hänelle ei kuitenkaan kannata ryppyillä."
Lähdimme kulkemaan pitkin ruohoista tietä, joka vei kapean joen yli ja kohti jonkin matkan päässä siintäviä mökkejä. Tytöt irrottivat suitset pegasoksiensa päistä ja Alice sanoi jotakin hevosille vaimealla äänellä. Kumpikin siivekkäistä hevosista nousi ilmaan yhdellä sulkien pöllähdyksellä ja pian niiden hahmot olivat vain etäisiä läiskiä vasten taivasta.
"Keiden lapsia te muuten olette?" Kysyin. "Vai onko se asiallinen kysymys kysyä?"
"Joo, voi sitä kysyä, ellei sitä kerrota heti aluksi," Alice vakuutti. "Minä olen Poseidonin, merten jumalan lapsi."
"Ja minä Zeuksen," Ruby sanoi. "Sinulla on kunnia olla leirin kolmen vahvimman puoliverisen seurassa, tai ainakin niin kerrotaan," Rubyn ääni oli sarkastinen, mikä osoitti ettei hän välittänyt kovin paljon tästä tittelistä.
"Ai Zeus, Poseidon ja Haades?" varmistin että olin ymmärtänyt oikein. Alice nyökkäsi.
Olimme tulleet jo melkein mökkien luo, ja mitä lähemmäs tulimme, sitä enemmän kummallisuuksia huomasin. Mökit oli sijoitettu nelikulmaisen puistikkopihan eri laidoille ja niitä oli ainakin parikymmentä. Mökkien takana näkyi lisää pienempiä majoja ja keskeneräisiä rakennuksia.
Pari mökkiä näytti enemmänkin pankeilta tai haudoilta, kuin kodikkailta mökeiltä, kun taas yksi mökki oli maalattu niiin kullankeltaiseksi, että silmiä särki kun sitä yritti katsoa päivänvalossa. Toinen mökki oli maalattu ilmeisesti tuoreella verellä ja sen ympärystät oli linnoitettu terävin seipäin ja piikkilangoin. Kahta samanlaista mökkiä ei näkynyt, vaikka jotkin mökit näyttivät tavallisemmilta kuin toiset. Yhdessä mökissä oli jopa korkeat tehtaan piiput, joista tuprutteli sankkaa savua yläilmoihin.
"Anna kun arvaan," sanoin seuralaisilleni. "Kaikki leiriläiset jaotellaan näihin mökkeihin jumalvanhempien perusteella, eikö vain?"
Alice ja Ruby nyökkäsivät ja antoivat minun katsella vielä hetken näkyä, joka avautui edessämme.
"Missä mökeissä te asutte?" Utelin.
Ruby näytti minulle toista pankinnäköistä rakennusta aukion päässä. Se kävikin järkeen, sillä tottakai jumalien johtajalle piti saada jotain valkoista ja arvokasta. Sitä paitsi katon päätyyn oli kaiverrettu salamoita.
"Ja toinen noista on Heran, vai?" varmistin. Muistaakseni Hera oli jumalten kuningatar ja Zeuksen puoliso, joten päädyssä olevat kaksi mökkiä eivät voineet olla kenenkään muun.
"Joo on se, mutta se on pikemminkin kunniamerkki kuin oikea mökki," Alice sanoi. "Hera on avioliiton suojelija, joten ei oikein käy päinsä, että hänellä olisi sen ulkopuolella syntyneitä lapsia. Hera kuitenkin repisi pelitoogansa, jos hänelle ei olisi suotu omaa mökkiä."
Kuljimme pienen kierroksen pihalla katsellen mökkejä lähempää. Mökkien ympärillä kuljeskeli muutamia leiriläisiä oransseissa T-paidoissa ja shortseissa. Ikähaitari oli 9- vuotiaasta parikymppiseen.
Alice osoitti kodikseen Zeuksen mökin vasemmalla puolella sijaitsevan, kodikkaamman mökin. Se näytti pieneltä rantamökiltä, joka oli rakennettu meressä pitkään olleesta tummasta kivestä ja koristeltu simpukoilla ja yhä kosteallaa merilevällä. "Cat asuu tuolla," Alice lisäsi, kun kuljimme tehtaan näköisen mökin ohi. Mökin laidalla oli katos, jonka kautta pääsi sisälle, ja sen alla työskenteli muutama vahvannäköinen leiriläinen jonkin taoksen kimpussa.
"Ja tuolla on Haadeksen mökki," Ruby osoitti mustaa ja synkkää mökkiä joka oli koristettu hyvin aitojen näköisten pääkallojen ja luiden avulla. Kävelimme sen luo ja John astui avaamaan oven. Melkein hätkähdin hänet nähdessäni, sillä olin taas unohtanut hänen olevan seurassamme. Vaikka mustissa vaatteissaan hän ei ollut mikään huomaamattomin henkilö, ei tuo kyky kadota ilman kirjaimellista katoamista voinut olla muuta kuin jonkinlaista taikuutta.
Haadeksen mökissä oli viileää ja hämärää ja yllättävän kodikasta. Se saattoikin kyllä riippua katsojan omista mieltymyksistä, mutta minusta paikka ei ollut hassumpi. Kaikki sisällä oli mustaa, seinän vieressä seisovaa kerrossänkyä myöten. Ovea vastapäätä olevaan seinään oli muurattu takka, jossa paloi kirkas sininen tuli. Se ei kuitenkaan vaikuttanut lämmittävän paikkaa ollenkaan. Takan lähellä oli puutuoli, joka oli kaiverrettu niin, että se näytti muotoutuvan oikeista luista ja kapeat ikkunat oli peitetty raskailla harmailla verhoilla. Niihin oli kirjailtu tanssivia ihmisiä ja luurankoja niin yksityiskohtaisesti, että se sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin.
"Makeeta," henkäisin, sillä minusta tuntui oikealta kommentoida paikan ulkomuotoa jotenkin. John kohotti toista kulmakarvaansa, mutta ei mitenkään muuten osoittanut hämmästystään.
"Repun voit laittaa oven viereen," John sanoi vain ja laskin sen hänen osoittamaansa paikkaan. "Ruby, C... Alice, käykö teille jos jatkatte esittelykierrosta ilman minua? Pärjäätte ihan hyvin jo muutenkin." En ollut huomaavinani hänen pientä lipsahdustaan, vaan kohautin olkiani ja astuin ulos ovesta. En voinut olla kuitenkaan miettimättä, olivatko John ja Cat sittenkin olleet läheisempiä kuin aluksi oli näyttänyt. En ollut mikään suuri ihmistuntija, mutta ilmassa haiskahti viha-ystävyyssuhde.
Olin kävellä päistikkaa vaaleatukkaiseen tyttöön, joka odotti oven toisella puolella. "Anteeksi," sanoin ja väistin automaattisesti sivulle. Tyttö ei kuitenkaan liikkunut eikä vastannut vaan katsoi vain minua. Tai olisi katsonut, ellei hänen silmiään olisi peitetty tiukasti tummansinisellä liinalla. Puoliveristen leirin asukkaat näyttivät muuttuvan hetki hetkeltä kummallisemmaksi joukoksi.
"Ai hei, Cassiope," Ruby tervehti ja hänen äänensä kuullessaan vaaleatukkainen tyttö peruutti portaat alas. Hänen suunsa kääntyi hymyyn ja hän nyökkäsi päätään hivenen vastaukseksi Rubyn tervehdykselle.
"Kuulin että leirille on tullut uusi asukas ja päätin tulla katsomaan," Cassiope sanoi. Hän oli pukeutunut tummanvihreisiin maastovaatteisiin ja jaloissaan hänellä oli tummanruskeat maihinnousukengät. Se vaikutti hiukan kummalliselta vaateparrelta, sillä hän ei ollut kolmeatoista vanhempi. Jokin hänessä sai minut kuitenkin ajattelemaan, ettei hän ollut sitä miltä näytti. Silmäside varmaan ainakin.
"Joo," Alice sanoi. Cassiope kääntyi katsomaan häntä, mikä oli minusta äärimmäisen mielenkiintoista. En ollut ennen tavannut sokeaa ihmistä, joten en tiennyt oliko tavallista että ilmiselvästi näkökyvytön henkilö pystyi jotenkin arvioimaan keitä paikalla oli ja missä he tarkalleen sijaitsivat. "Cassiope, tässä on Morgana. Morgana, tässä on Cassiope, yksi Artemiin Metsästäjistä," Alice jatkoi.
"Pikemminkin entinen Metsästäjä," Cassiope sanoi kuivasti. "Minun metsästäjänpäiväni ovat jo aikaa sitten päättyneet." Huomasin, että vaikka Cassiope näytti varhaisteini-ikäiseltä, hän puhui kuin aikaihminen.
"Kuka sinun jumalvanhempasi on?" kysyin, sillä sehän oli sallittujen esittelykysymysten listalla. Se sai Cassiopen kuitekin vain naurahtamaan hivenen ivallisesti.
"Minä olen tavallinen kuolevainen, läpikotaisin," Cassiope sanoi. "Artemis ei ole niin tarkka, keitä joukkoihinsa ottaa, kunhan he ovat suostuvaisia hänen ehtoihinsa."
"Ehtoihin?" kiinnostuin. Kheiron oli maininnut Metsästäjiin liittymisen yhtenä vaihtoehtona ja vaikkei minua mikään eräelämä houkutellut, en voinut sulkea pois vaihtoehtoja suin päin.
"No, yhteen ainoaan ehtoon kylläkin," Cassiope selitti. "Minusta pojista luopuminen vastineena ikuisesta elämästä on aina ollut varsin reilu tarjous. Neitsytjumalatar Artemis ei tarvitse joukkoihinsa miesten perään haikailevia tyttösiä."
"Ahaa," nyökkäsin, vaikken ollut täysin samaa mieltä Cassiopen kanssa. "Miten sinä sitten päädyit tänne?"
"Se on varsin pitkä tarina ja sopii ehkä kerrottavaksi myöhemmin. Mutta jouduin jumalattaren kiroamaksi ja Artemis antoi minulle turvapaikan omasta mökistään täällä leirillä. Olen ollut täällä tyhjän panttina siis jo pari kolme vuotta," Cassiope kohautti olkiaan ja vaihtoi sitten aihetta. "Minä ajattelin mennä jo ruokailupaviljonkiin, sillä torvi soi kohta. Saatamme ehtiä sinne ennen jonoja."
Meidän vastaustamme odottamatta hän lähti kävelemään ja liityimme hänen seuraansa. Jättäessämme mökit taaksemme vilkaisin vielä kerran olkani yli ja mietin, mikä niistä osoittautuisi paikakseni.
Olin näkevinäni yhden mökin seinän vierellä vanhan naisen. Hän näytti oudon tutulta, vaikken muistanut missä olin hänet nähnyt. Mutta kun räpäytin silmiäni ja katsoin tarkemmin, paikalla ei ollutkaan enää ketään.
"Morgana?" Ruby kysyi, sillä olin pysähtynyt.
"Tuota..." Mietin yhä, olinko alkanut nyt näkemään näkyjä vai mistä oli kyse. "Missä täällä on vessa?"
"Tuolla," Ruby osoitti mökkien laidalla tököttävää valkeaa kivirakennusta. "Tule sitten ruokapaviljonkiin, joka on tuolla," hän osoitti isompaa valkeaa rakennelmaa, jonka edessä kasvoi kreikkalaisia pylväitä. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi ja Ruby jatkoi matkaansa Alicen ja Cassiopen luo, jotka olivat jääneet odottamaan kauemmas.
.......................
Oikeasti minulla ei ollut erityistä tarvetta käydä toiletissa, mutta tahdoin hetken aikaa olla yksin ja ajatella. Niin paljon oli tapahtunut, että pysyin hädin tuskin perässä.
WC-rakennuksessa oli melkein yhtä viileää ja hämärää kuin Haadeksen mökissä, mikä oli taivaallista ulkona paahtavan auringon rinnalla. En ihmetellyt yhtään melkein kaikkien näkemieni leiriläisten tummaksi paahtunutta ihoa. Ehkä itseenikin tarttuisi täällä jotain väriä.
Toimitin asiani pikaisesti, mutta kädet pestyäni jäin hetkeksi katsomaan itseäni peilistä. Kalpeat, kapeat kasvot ja mustat, pitkät hiukset olivat samat kuin ennenkin. Se oli samaan aikaan erikoista ja helpotus, sillä kaikkien näiden paljastusten jälkeen olin melkein odottanut, että näyttäisin erilaiselta. Ehkä jotenkin... puolijumalallisemmalta. Mutta takaisin katsovat kasvot olivat yhä omani.
Kun astuin taas ulos, päätin hetken mielijohteesta kiertää vessarakennuksen toiselta puolelta kohti ruokailupaviljonkia. Vessan takana oli nimittäin mukavan näköinen lehtipuumetsikko, joka saattaisi tuoda hiukan varjoa ja viileyttä.
Minun ei olisi kuitenkaan pitänyt ihailla puiden vihreitä lehviä, sillä kulman taakse kiertäessäni en heti nähnyt edessä olevaa estettä, vaan törmäsin suoraan päin kahta ihmistä.
Olin ilmiselvästi keskeyttänyt jotakin, sillä kaksikko irtautui toisistaan mahdollisimman pikaisesti. Se ei kuitenkaan tapahtunut ihan hetkessä, sillä pojan kädet olivat olleet jossain hyvin syvällä tytön vaatteitten alla ja heillä oli ilmeisesti ollut jonkinlainen 'kaksi karkkia lasketaan kai yhdeksi jos ne ovat takertuneet toisiinsa' -harjoitus meneillään. Olisin voinut kuolla häpeästä juuri siihen paikkaan.
Lopulta poika oli saanut itsensä niin vapaaksi että saattoi iskostaa katseensa minuun. Hänen syyttävät silmänsä näyttivät porautuvan suoraan lävitseni. "Mitä sinä täällä teet?" hän tivasi.