2. Λιπόπτολις
Lähtö
Poliisiauto kaahasi sireenit ulvoen ohitsemme ja säpsähtäen painauduin yhä tiiviimmin roskapöntön kylkeä vasten.
"Ne on menossa meidän kotiin," kuiskasin käheästi ruskeatukkaiselle tytölle, joka piileksi vieressäni roskaisella sivukujalla. Olimme varsin epämukavassa asennossa, painuneina kyykkyyn parin pinttyneen roskapöntön takana ja vasen jalkani kramppasi hillittömästi. Toiseen kengänpohjaan taas oli liimaantunut jotain epämääräistä, mutten uskaltanut katsoa mitä se oli.
Tunsin syyllisyyttä ajatellessani, että olimme tässä minun takiani. En ollut vieläkään täysin varma, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun kouluni tyttökiusaajat olivat päättäneet tehdä minusta selvää. Kylkiluitani pakotti vieläkin ja pelkäsin, että jokin niistä oli saattanut murtua. Kurkkunikin oli yhä kipeä ja pienikin pihahdus sattui, mutten ennen ollutkaan joutunut kuristamisyrityksen kohteeksi. Ei koskaan voi oikein ennakoida miltä tuntuu, kun kuristajana on tyttö, jolla on hiukset tulessa, terävät hampaat ja maailman kamalimmat jalat.
Tyttö manasi hiljaa kielellä, joka kuulosti oudon tutulta muttei ollut englantia. En saanut sanoista täysin selvää, mutta tiesin äänensävystä ettei hän puhunut kukkasista ja vaaleanpunaisista sydämistä. "Meidän pitää siis odottaa, että poliisit lähtevät sieltä pois," tyttö sanoi. "Luulin, että kerrankin lykästäisi ja pääsisimme lätkimään täältä mahdollisimman pian, mutta se ei näköjään taaskaan ole mahdollista."
"Mutta... mutta enhän minä voi lähteä kotoa minnekkään," yritin vastustella, mutta tiesin jo osittain itsekin ettei se ollut totta. Jos sijaisvanhempani Ann ja Robert suostuisivat ottamaan minut vielä takaisin perheeseensä sen jäkeen, kun olin mahdollisesti tappanut koulutovereitani, kuinka kauan kestäisi ennen kuin minulle tapahtuisi uudestaan jotain samanlaista kuin tyttöjen vessassa? Ja olisiko vieressäni kyykkivä tyttö enää silloin paikalla?
Sitä paitsi olin koko kymmenen vuoden ajan puoliksi odottanut, että aikani Annin ja Robertin kanssa loppusi minä hetkenä hyvänsä. Minähän olin vain sijaislapsi, minusta saattoi päästä eroon heti kun kävisin liian hankalaksi. En kuitenkaan ollut odottanut, että jättäisin heidät omasta tahdostani.
Tyttö irvisti ja veti sisään ilmaa hampaittensa välistä. "Olen pahoillani, mutta ellet halua aiheuttaa enempää vaikeuksia perheellesi ja itsellesi..." hän siirsi katseensa minusta maahan, kuin ei kestäisi nähdä ilmettäni.
Vilkaisin roskiksen takaa kadulle, sillä en itsekään kehdannut kohdata hänen sinivihreitä silmiään. "Luulen että tie on nyt selvä," kähähdin ja nousimme seisomaan.
Hölkkäsimme kadulle ja yritimme näyttää mahdollisimman vähän epäilyttäviltä, mikä ei välttämättä toiminut kovin hyvin. Koulupukuni oli täysin pilalla, sillä olimme rymistelleet läpi pöheikköjen, kierineet rinteitä alas ja kyykkineet roskaisilla sivukaduilla. Toinen tyttö ei näyttänyt yhtään siistimmältä.
"Mikä sinun nimesi muuten on?" huomasin yhtäkkiä, etten ollut ehtinyt kysyä sitä häneltä vielä.
"Cat," tyttö sanoi samalla, kun tempaisi minut taas yhdelle sivukujalle piiloon. Ohitsemme sujahti poliisiauto, tällä kertaa sireenit vaiti. "Se on oikeasti Catherine, mutta en tule vastaamaan, jos joku kutsuu minua sillä nimellä. Entä sinun?" hän vilkaisi nurkan taa kadulle ja nyhjäisi minut taas liikkeelle.
"Morgana," vastasin. Cat kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi, mutta kohautin olkapäitäni. "Isoisoäitini oli kotoisin Romaniasta, joten kummalliset nimet kulkevat suvussa," selitin. "Isäni nimi oli Eygene."
"Oli?" Cat kohotti uudelleen kulmakarvojaan.
"Oli tai on, en minä tiedä. En ole nähnyt häntä vuosiin," tuhahdin. Cat oli tarpeeksi järkevä, ettei kysynyt enempää.
Kuljimme hetken vaiti, kunnes Cat pysähtyi tienristeykseen. "Minne meidän pitää mennä?" hän kohotti kätensä ilmaan. "Olen hortoillut täällä Portlandissa jo kaksi päivää eikä minulla ole vieläkään aavistusta siitä, missä me olemme." Hänen äänestään kuulsi aimo annos turhautumista.
Katselin ympärillemme. "Minä tiedän," sanoin ja lähdin kulkemaan oikeaan päin. "Mennään tästä West streetille ja siitä voi kääntyä Vaughanille, jossa meidän talo on," kerroin Catille.
"Vaughan?" Cat kysyi. "Liittyykö se jotenkin siihen... empusaan joka hyökkäsi sinun kimppuusi siellä tyttöjen vessassa?"
"En tiedä. Vaughanien perhe asuu tällä kadulla ja he ovat hyvin maireina siitä, että katu on nimetty jonkun heidän kauan sitten kuolleen esi-isänsä mukaan, mutta jos Eva olikin hirviö, eihän hän voinut sitten olla Vaughaneiden oikea lapsi?" Asia oli häirinnyt minua jo jonkin aikaa, sillä olin tuntenut Evan pienestä pitäen eikä hän ollut aina ollut minulle näin ilkeä.
"Hmm... voi olla mahdollista, että empusa-Eva on vaihdokas ja oikea Eva on jossain..." Cat lopetti lauseensa kesken, mutta saatoin arvata mitä hän oli aikoinut sanoa. Mahdollisesti kuolleena.
Se ei tuntunut mukavalta. Eva Vaughan oli kyllä ollut aika hirveä ihminen, mutta en voinut siltikään olla tuntematta hivenen sääliä häntä kohtaan. Joutua nyt enpusan tai minkä lien korvaamaksi. Vanhemmat eivät luultavasti olleet huomanneet mitään.
"Mikä on enpusa?" kysyin, kun kipitimme kadulla eteenpäin. Poliisiautoja ei ollut näkynyt vähään aikaan, mutta kurkimme siltikin koko ajan olkamme yli.
"Se on eMpusa, m-kirjaimella, mutta ehkä olisi järkevää olla lausumatta sitä sanaa enempää. Hirviöillä on hyvä kuulo ja jostakin syystä ne kuulevat oman nimensä kaukaa Tartaroksesta asti."
En tajunnut täysin, mitä Cat selitti, mutten antanut sen häiritä liikaa.
"Em... siis tuota torahampaiset ystävämme ovat hirviöitä ja ainakin yleensä Hekaten apulaisia," Cat selitti.
"Hekaten? Hirviöitä?"
"Tuota, pääsemme siihen pian, mutta riittääkö, jos selitän että hän on aika tärkeä tyyppi ja varsin erikoislaatuinen sellainen. Meidän leirillä on muutama Hekaten lapsi, ja he kaikki ovat kyllä aika erikoisia. Ja voimakkaita," Cat jatkoi.
"Leirillä?" Joka kerta kun Cat avasi suunsa, ilmestyi vain lisää kysymyksiä. "Tai hetkinen, antaa olla. Selitä nyt vain niistä empu- torahampaisista."
"Niin, siis ne on hirviöitä," Cat jatkoi, ja huomasin, että hän elehti käsillään aika paljon uppoutuessaan selitykseen. "Ne imevät ravinnokseen miesten ja poikien verta ja esiintyvät kauniina naisina, jotta voisivat houkutella saalista helpommin. Sumun ansiosta ne pystyvät piilottamaan tulenliekit, torahampaat ja eripariset jalat, mutta no... sinä pääsit näkemään miltä sellainen oikeasti näyttää."
Olin kysymässä jo, mistä sumusta Cat puhui, mutta tulimme juuri Vaughan streetin risteykseen. "Pitäisikö meidän kääntyä tästä?" pysähdyin.
Cat oli jo avaamassa suunsa, kun hän yhtäkkiä tempaisi minut tien sivuun, loikkasi yli piha-aidan ja kyykistyi pensaikkoon. Hyppäsin sinne hänen perässään juuri ajoissa, ennen kuin taas yksi poliisiauto ajoi ohitsemme ja kääntyi Vaughan streetille.
"Ei välttämättä kannata, kaikki poliisit ovat vieläkin siellä," Cat sanoi. "Tiedätkö mitään paikkaa, minne voisimme mennä odottelemaan, mutta joka on kuitenkin lähellä?" hän kysyi.
Vastasin epäröimättä. "Voimme mennä hautausmaalle. Se on meidän taloa vastapäätä, ja jos menemme vaahterametsikköön, niin meitä ei välttämättä huomaa niin helposti. "
Cat nyökkäsi. "Pääseekö sinne jotain toista kautta?"
"Joo. Voidaan mennä toiselta puolelta, Western Promenadin kautta," nousin ylös ja pudistelin lehtiä koulupuvun mekostani.
Jatkomme matkaa, jälleen hölkäten ja olkamme yli kurkkien. Lisää poliisiautoja ei kuitenkaan ilmestynyt. Solmu jossain sisimmässäni hölleni hiukan. Ehkä en ollutkaan tappanut ketään muista tytöistä, sillä jos olisin, poliisiautoja olisi luultavasti ollut liikkeellä aika paljon enemmän.
"Mutta enhän minä ole poika, mutta Eva hyökkäsi silti kimppuni," jatkoin kyselyäni Catilta. Pääni oli täynnä kysymyksiä siitä, kuka hän oli, mitä tarkalleen ottaen kaikki 'hirviöt' olivat, miksi yksi oli käynyt kimppuuni ja minne me olimme tarkalleen ottaen menossa. Empusa-aihe tuntui kuitenkin sillä hetkellä verrattain turvalliselta aiheelta, joten jatkoin siitä.
"No, ei hirviöt ole aina niin turhantarkkoja," Cat tuhahti. "Ikävä kyllä. Luultavasti se vain huomasi, että sinä olet puoliverinen ja päätti hyökätä nyt, kun minäkin olin yllättäen teidän koulussanne. Kaksi kärpästä, tiedäthän."
"Ai MIKÄ minä olen?" ääneni kohosi hivenen, kun tiukkasin asiaa Catilta. Miksi hän oli juuri sanonut minua? Sukuni oli tullut Amerikan ulkopuolelta, niin kuin aika monen muunkin suku, mutta se ei siltikään ollut pätevä syy alkaa kutsua ketään puoliveriseksi. Olin heti puolustuskannalla, sillä en aikonut antaa Catin sanoa minulle ihan mitä sylki suuhun toi.
"Anteeksi," Cat pahoitteli. "En tarkoittanut sillä sukuasi. Tai periaatteessa tarkoitin, mutten isäsi puoleista sukua... Tiedätkö sinä tarkalleen, kuka äitisi oli?" hän kysyi.
Käännyimme West Promenadille, mutta hädin tuskin huomasin sitä. Pääni oli vain yhä enemmän pyörällä. "Tuota... en. Olettaisin, että hän on kuollut, sillä en ole nähnyt hänestä muuta kuin vanhan valokuvan. Miten niin?"
"Tuota... miten minä tämän selittäisin niin, ettet järkyty pahemmin kuin on tarpeen," Cat empi. "Hmm... sanottaisiinko vaikka niin, että hän ei ole ainakaan kuollut."
"Mistä sinä sen tiedät?" nyt oli minun vuoroni kohottaa kulmakarvojani hämmästyksestä.
"Koska hän on kuolematon jumalatar."
Catin sanat jäivät poukkoilemaan pääni sisään, enkä voinut suoralta kädeltä uskoa niitä todeksi. Jokin vanha osa aivoissani yrittikin vakuuttaa minua siitä, että Cat oli hullu ja tämä oli vain jotain hänen keksimää höpönlöpöään, mutta silti... Tänä päivänä oli tapahtunut niin paljon kaikkea, mikä ei sopinut entiseen elämääni. Samaan elämään jota olin vielä tänä aamuna elänyt.
Hirviöt. Jumalat. Minun kykyni.
"Mutta... mutta miten?" sopersin.
"Tiedätkö kreikkalaiset tarut?" Cat kysyi samalla, kun kuljimme hautausmaan portista sisään. Tunsin heti, miten tuttu rauha asettui sisimpääni. Hautausmaa oli minun paikkani, minä kuuluin sinne.
"Tuota, jotenkin," sanoin samalla, kun suuntasin vaahteroita kohti. Cat oli hetken vaiti, miettien mitä sanoisi seuraavaksi. Istuuduin alas ja nojasin selkäni puoliksi kaatuneeseen hautakiveen. Hengähdin syvään, mitä ei olisi pitänyt tehdä, sillä kylkeen ja kurkkuun sattui. Lopulta Cat jatkoi.
"Okei, eli asia on näin. Kreikkalaiset jumalat, ne olivat olemassa silloin kauan sitten. Ja ne olivat oikeasti sitä, mitä taruissa kerrotaan. Eli ei mitään täydellisiä, tiedäthän? Voisi luulla, että ne olisivat hävinneet jonnekkin viettämään hiljaiseloa sen jälkeen, kun ihmiset lakkasivat uhraamasta heille, mutta ehei, he vain muuttivat aina sinne, missä sen aikainen sivilisaato sattui olemaan huipussaan. Eli tänä päivänä ne ovat Amerikassa," Cat selitti. En järkyttynyt Catin kertomisista niin pahasti kuin olin luullut. En oikein ymmärtänyt miksi, mutta kaikki kävi jollain hullulla, epärjärjellisellä tavalla järkeen. Tyydyin siis vain nyökkimään, kun Cat jatkoi puhettaan.
"Kaikki kreikkalaiset myytit ovat täynnä sitä, miten jumalat rakastuivat ihmisnaisiin- tai miehiin ja heidän lapsensa olivat puoliverisiä. Puoliksi kuolevaisia, puoliksi kuolemattomia, tiedäthän. Kaikki suuret sankarit, Herkules, Akilles, Perseus... kaikki he olivat seurausta jumalten ja kuolevaisten kohtaamisista. Eikä parituhatta vuotta ole riittänyt opettamaan heitä tavoille. Sinun isäsi on ilmeisesti kuolevainen, mutta..." Cat nyökäytti päätään hiukan pahoitellen.
"Oletko sinä puoliverinen?" kysyin. Oli helpompi keskittyä Catiin kuin miettiä, kuka äitini mahtoi olla. Oli erikoista ajatella, että isäni olisi kyennyt joskus lumoamaan jumalattaren.
Cat nyökkäsi ja hypisteli käsillään maassa olevaa ruohoa. Hänen kätensä olivat koko ajan liikkeellä, huomasin. Ne joko silottivat hiuksia tai hypistelivät repun nauhoja, sormeilivat takataskuissa olevia esineitä tai hipoivat kaulakorun litteitä savihelmiä. "Äitinikin oli puoliverinen, Athenen tytär," Cat selitti. "Hän tiesi millaisia jumalat ovat, mutta meni silti rakastumaan Hefaistokseen, isääni."
"Hefaistokseen," sanoin nimen ääneen, jotta muistaisin minkä jumala hän oli. Isäni oli ollut harharetkellään juuri silloin, kun olimme käyneet alakoulussa muinaisia mytologioita läpi, joten en ollut käynyt kuin muutamilla tunneilla. Hefaistos, Hekate, Athene... nimet pyörivät mielessäni kuin herhiläiset. Tuntui, kuin olisin joskus tiennyt tämän kaiken, mutta siitä oli ollut niin kauan, että tutuista asioista oli tullut taas vieraita.
"Hän on seppäjumala. Ja tulen, tulivuorten, seppien, rakentajien ja kaikenlaisten muiden käsityöläisten jumala," Cat avitti. "Äitini olisi voinut valita huonomminkin."
Nyökkäsin. "Mutta eikö hän ollut rampa ja ruma tai jotain?" kysyin. "Tai siis tarkoitin... sinä et näytä kovin paljon... äh, anteeksi," mumisin hiukan nolona.
Cat naurahti. "En minä näytä kovin paljon isältäni eikä kovin moni muukaan minun puolisisaristani- tai veljistäni. Vaikuttaa siltä, että Hefaistoksen lapset perivät yleensä vain käsityötaidot." Onneksi Cat ei näyttänyt pahastuneen laisinkaan.
"Mutta mitä ne hirviöt oikein ovat?" kysyin muistaen Evan.
"Hirviöt," Cat huokaisi. "Ne metsästävät meitä puoliverisiä, en tiedä miksi. Mutta vaikuttaa siltä, että melkein aina niiden ainoana päämääränä on vain tuhota ja tappaa kaikki eteen tulevat puoliveriset. Kuolevaiset eivät näe hirviöitä, onneksi, sillä muuten kukaan ei enää uskaltaisi astua kotiovesta ulos, mutta ikävä kyllä hirviöt osaavat huijata Sumulla joskus puoliverisiäkin," Cat selosti.
"Sumulla? Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyin, sillä arvasin ettei nyt puhuttu tavallisesta sumusta.
"Sumu, isolla S-kirjaimella on eräänlainen verho kuolevaisten maailman ja meidän maailmamme välillä. Sumu on aika monimutkainen asia ja vain harvat puoliveriset osaavat kontrolloida sitä. Mutta Sumun ansiosta tavalliset ihmiset näkevät esimerkiksi kaikki meidän miekat ja keihäät vain baseball-mailoina ja tikkuina. Se on aika hienoa, sillä olisi aika vaikea aina selittää poliiseille, miksi kuljeksii New Yorkin keskustassa aseistettuna päästä varpaisiin."
Olin juuri kysymässä lisää hirviöistä, kun Cat kiinnitti katseensa jonnekkin ohitseni ja osoitti sormellaan. "Ne on lähdössä" hän sanoi ja katsoin hänen osoittamaansa suuntaan. Talomme edessä tapahtui liikettä, kun ovesta asui esiin poliiseja, jotka harppoivat kohti autojaan. Sijaisäitini ja -isäni tulivat terassille katsomaan heidän lähtöään. Robert oli kietonut toisen kätensä rauhoittavasti Annin ympärille ja tajusin äkkiä, kuinka huolissaan ja suutuksissaan he luultavasti olivat. Onneksi Hannah, Audrey ja Nicole olivat yhä koulussa, eikä heidän tarvitsisi nähdä, miten joutuisin heidän saarnansa kohteeksi.
"Odotetaan vielä hetki," Cat sanoi, kun poliisiautot olivat kurvanneet pois pihasta. "Sattuisiko teillä olemaan kasteluletkua missään?" Cat kysyi.
Olin hämmentynyt Catin kysymyksestä, mutta sen verran tunsin jo Catia, ettei melkein missään hänen tekemisissään vaikuttanut olevan järkeä. Mutta se johtui pikemminkin vain siitä etten tiennyt, mitä oli tekeillä, ei siitä että Cat olisi itse ollut järjetön.
"Puutarhavajan seinustalla, talon takana," selitin.
"Okei, hienoa," hän nousi seisomaan. "Jos sinä menisit sisään jo hiukan selvittämään asioita, minä voisin sillä aikaa lähettää viestin leirille," Cat sanoi.
"Okei," sanoin, vaikken tiennyt mitä yhteistä oli kasteluletkun olemassaololla ja viestittämisellä. Kömmin itsekin ylös ja yritin olla aiheuttamatta kyljessäni enempää kipua kuin oli tarpeen. Cat huomasi kuitenkin ponnistukseni ja alkoi välittömästi kaivaa virttynyttä reppuaan.
"Olisit sanonut aiemmin, että olet haavoittunut," hän touhotti samalla kun veti repun pohjalta rutistuneen minigrip-pussin. Pussissa oli jotain, joka näytti linttaantuneelta muffinsilta ja kurtistin kulmiani hivenen kummeksuen. Cat irrotti muffinsista pienen palan ja ojensi sitä minulle.
"Ambrosiaa, jumalten ruokaa," Cat selitti. "Se auttaa sinua paranemaan nopeammin, mutta annostelun kanssa pitää olla aina varovainen. Liian iso määrä voi polttaa sinut tuhkaksi."
Otin ambrosiapalan käteeni kuin se olisi voinut polttaa ja laitoin sen varovasti suuhuni. En tiennyt miltä olin odottanut sen maistuvan, mutta silmäni laajenivat hämmästyksestä, kun suuhuni levisi suussa sulavan mustikkapiirakan maku.
Cat virnisti. "Eikö olekin hyvää? Ambrosia maistuu aina siltä, mistä syöjä pitää eniten."
Nyökkäsin ja huomasin, että oloni tuntui todellakin paremmalta. Kurkkuun ei enää sattunut ja kylkeä aristi enää hiukan. Tunsin oloni yllättävän energiseksi.
"Kiitos," sanoin.
"Ei kestä," Cat vastasi ja lähdimme harppomaan kohti taloa. Osoitin kädelläni Catille, missä suunnassa puutarhavaja oli, mutta pysähdyin itse oven eteen, käsi ovenkahvalla. Tiesin, mikä minua odottaisi sisällä. Ann ja Robert eivät varmastikaan olisi kovin tyytyväisiä.
Huokaisten avasin oven ja astuin sisään. Talo vaikutti melko tyhjältä, mutta keittiöstä kuului vaimeita ääniä.
"Haloo? Ann? Robert?" Huhuilin. Äänet keittiössä lakkasivat ja kuulin nopeita askelia, jotka tulivat minua kohti. Ann syöksyi aulan ovelle Robert perässään ja ryntäsi halaamaan minua. Olin yllättyneempi kuin silloin, kun Cat oli kertonut äitini olevan kuolematon jumalatar.
"Me olimme niin huolissamme sinusta," Ann huokaisi ja päästi minusta irti. Hän siirtyi hiukan kauemmas ja tarkasteli ryvettynyttä koulupukuani kysyvästi.
"Ettekö... te ole vihaisia?" kysyin.
"Miksi olisimme? Kun poliisit tulivat kertomaan, että useita tyttöjä oli loukkaantunut lämmmitysputken räjähdyksessä, olimme aivan hämmästyksissämme. Tytöt eivät muistaneet räjähdyksestä kuin vain sen, että sinä ja Eva Vaughankin olitte siellä. Missä sinä oikein olet ollut?" Robertkin siirtyi lähemmäs. Hänen silmälasinsa olivat valuneet nenällä alaspäin niin, että ne olivat hiukan vinossa.
"Minä..." sopertelin yrittäen keksiä hyvää selitystä. "Minä olin kai shokissa... Menetin tajuntani hetkeksi ja kun heräsin, minä vain lähdin. En huomannut muita." En tajunnut, mistä poliisit olivat keksineet jonkin tarinan lämmitysputkesta ja mielessäni käväisi, että kyseessä saattoi olla Sumu. Minun yhtäkkiä purkautuneet voimani oli helppo kuvitella jonkinlaiseksi luonnolliseksi oikosuluksi.
"Onneksi sinä tulit takaisin," Ann rutisti minut uudelleen rintaansa vasten. "Eva Vaughania ei vielä ole löydetty."
Eva parka, ajattelin. Vaihdokas-Eva oli kuollut, mutta oikea oli yhä... hukassa.
Takaani kuului oven avautumisen ääni ja irrotin itseni Annin otteesta. Ovella oli Cat, joka näytti hivenen epävarmalta. "Morgana, lähetin viestin leirille ja he tulevat hakemaan meitä pian," Cat sanoi näperrellen samalla levottomasti reppunsa nauhoja.
"Kukas tämä nuori neiti on?" Robert kysyi ja kohensi silmälasiensa asentoa.
"Tuota... hän on..." olin taas selitystä vailla.
Cat astui askeleen eteenpäin ja nosti kätensä kättelyeleeseen. "Olen Catherine Clark, Strawberry Hill Campsista Long Islandilta," hän kätteli Annia ja Robertia pontevasti. Hänestä oli kadonnut kaikki ujous ja huomasin, että hän oli aika hyvä sepittelemään omiaan. "Olen täällä Morganan äidin puolesta."
"Morin äidin?" Robert ja Ann katsoivat minua hämmästyneenä.
"Hän on tuota... estynyt tapaamasta tytärtään näinä monina vuosina, mutta on nyt leiriohjaajana Long Islandilla ja toivoisi tyttärensä pääsevän sinne," Cat osasi olla varsin asiallinen. Toivoin, että hänen asiallisuutensa tepsisi sijaisvanhempiini, vaikka hän olikin likaisissa vaatteissa ja hiukset sotkussa.
"Leirille? Nytkö? Kouluhan on vasta alkanut," Ann sanoi.
Catin kasvoille ilmestyi vakavempi ilme. "Hänen täytyy lähteä nyt. Hänen äitinsä..." Cat puri huultaan kuin epäröisi sanoa seuraavia sanoja. "Tarvitsee häntä mitä pikimmin, sanottaisiinko vaikka niin."
Ann nyökkäsi hitaasti, mutta Robert näytti vielä epäröivältä. "Milloin te olisitte lähdössä?" Hän kysyi.
"Nyt heti, kunhan Morgana on saanut tavaransa pakattua," Cat selitti.
"Ei käy," Robert jyräsi.
Cat astui askeleen eteenpäin ja risti kätensä rinnalleen. Vaikka hän oli melkein pään Robertia lyhyempi, hän vaikutti jotenkin uhkaavammalta. Ehkä se johtui siiitä, Morgana ajatteli, ettei Robert ollut ainakaan Morin tietämän mukaan koskaan kohdannutkaan mitään empusan kaltaista, saatika kyennyt tappamaan sellaista. Catissa oli jotain villiä ja valpasta, jotain murtumatonta. "Kyse on elämästä ja kuolemasta ja mitä pikemmin lähdemme, sitä parempi. Morgana, jos nyt kävisit pakkaamssa tavarasi. Ota vain tarpeellisimmat, sillä lisää voit hankkia leiriltä," hän huikkasi olkansa yli.
En antanut Robertille lisää aikaa vastustella, vaan juoksin portaat ylös ja omaan huoneeseeni. Kaivoin kaapin perältä repun, johon sulloin hiukan vaatteita ja alusvaatteita, hammasharjan- ja tahnan, päiväkirjan ja lompakon. Toimin ripeästi, sillä en halunnut pitkittää Catin ahdinkoa alakerrassa sijaisvanhempieni kanssa. Ovella kuitenkin vilkaisin vielä viimeisen kerran huonettani. Tutut julisteet peittivät seiniä, tutut tavarat lojuivat lattialla.
Valonvälkähdys ikkunassa kiinnitti yllättäen huomioni. Siinä missä ennen ei ollut ollut mitään, riippui nyt kaunis unisieppari, jonka viihreät kivet kimmelsivät auringonsäteissä. Harpoin ikkunan luo ja totesin sen, minkä alitajuntani oli jo sisäistänyt. Se oli täsmälleen sama unisieppari, jonka olin nähnyt wiccarihkamakaupassa. En tiennyt, miten se oli päätynyt huoneeseeni, mutta nappasin sen ikkunasta ja asettelin varovasti reppuuni. En halunnut kauniiden sulkien vahingoittuvan.
Palasin alakertaan puoliksi juosten. Robert oli juuri selittämässä Catille jotain, joka seisoi uhmakkaasti kädet puuskassa oven luona. Minut nähdessään Catin silmissä välkähti helpotus ja hän sanoi: "Hyvä, nyt voimme lähteä."
Katsoin sijaisvanhempiani hiukan syyllisenä. "Ann, Robert." Annin silmissä oli surullinen ilme ja olisin voinut vannoa, että kyyneleet välkkyivät hänen silmäkulmissaan. "Tiedätte, etten lähtisi ellei ole pakko. Mutta minun täytyy. Toivottavasti ymmärrätte ja soitan teille niin pian kuin kykenen," Halasin pikaisesti vielä kumpaakin ja poistuin taakseni katsomatta ulos Catin avaamasta ovesta. Omatkin silmäni olivat täynnä kyyneliä, joita en päästänyt valumaan. Cat tuli perässäni, kiiteltyään vielä sijaisvanhempiani ymmärtäväisyydestä.
"Tiedäthän kyllä, että näet heidät vielä uudelleen," Cat sanoi, mutta hänen äänessään oli sävy, joka lisäsi lauseeseen sanan ehkä.
Kuljimme takaisin hautausmaalle ja istuuduimme samaan paikkaan vaahteroiden kätköön odottamaan... jotakin. Kyytiä leirille.
Tunsin vatsanpohjassani jännityksen kouraisun. Minne minä oikein olin menossa?
Cat harppoi edestakaisin hautakivien välissä. Minulla ei sillä hetkellä tehnyt mieli puhua, joten olimme hiljaa. Yhtäkkiä Cat kuitenkin pysähtyi ja katsoi jonnekkin toiselle puolelleni. "Sinä," hän sanoi viileästi. "Luulin että he lähettäisivät pegasoksia tai jotain."
Käänähdin katsomaan kenelle hän puhui ja näin mustiin vaatteisiin pukeutuneen kalpeaihoisen ja mustatukkaisen pojan. Hän oli ehkä Catin ikäinen ja hänen silmiensä alla oli mustat varjot, kuin hän ei olisi nukkunut moneen yöhön. "Hauska tavata sinuakin, Cat," poika vastasi yhtä kuivasti. "Ihme, että olet vielä hengissä. Sitä paitsi sanoit irisviestissä että tarvitsisit apua pian ja Kheiron otti pyyntösi kirjaimellisesti."
Mietin yhä, mistä poika oli yhtäkkiä ilmestynyt, kun hän siirsi katseensa minuun. "Sinäkö olet Catin löydökki?" hän kysyi. Nyökkäsin, joskin hiukan hitaasti, sillä en pitänyt siitä, että minua kutsuttiin löydökiksi.
"Olet aika vanha verraten siihen, että normaalisti leirille tullaan jo joskus kymmenvuotiaana," poika sanoi. "Minä olen muuten John Fowler. Haadeksen poika." Nousin ylös ja kättelin häntä. Hänen kätensä oli yllättävän kylmä, mutta tajusin että se saattoi liittyä jotenkin siihen, että hänen isänsä oli manalan ja kuolleiden valtias.
Sitten John kiinnitti melkein mustien silmiensä katseen Catiin. "Valitsit varsin mukavan paikan jonne tulla," hän sanoi taas sama kuiva sävy äänessään. "Arvasit varmaan, että paikka on täynnä aaveita."
Cat näytti hiukan hämmästyneeltä, mutta minä puutuin keskusteluun. "Itseasiassa minä ehdotin tätä paikkaa Catille," korjasin. "Tämä paikka on lempipaikkani tässä lähistöllä. Ja mitä puhut aaveista?"
"Pystyn tuntemaan ja näkemään niitä," John selitti. "Täällä on niitä aika paljon, joskin ne ovat varsin heikkoja. Ne ovat varmaankin vain muistoja ihmisistä, joiden hauta on häpäisty."
"Ahaa," nyökkäsin. "Olen kuullut, että täältä on löydetty paljon tyhjennettyjä hautoja."
"Eikö teidän pitäisi olla jo menossa sen sijaan, että juttelisimme vain tässä?" Cat sanoi hivenen ärtymystä äänessään. Vilkaisin häntä hiukan kummastellen, sillä hän vaikutti Johnin seurassa aika paljon erilaiselta kuin pelkästään minun kanssani. Siihen saattoi olla jokin selitys, mutten juuri siinä paikassa vielä tajunnut sitä.
"Okei," John ojensi molemmat kätensä, jotta tarttuisimme niihin. "Morgana, varjomatkaus saattaa tuntua hivenen epämukavalta, mutta älä hätäile. Älkääkä päästäkö kädestäni irti. Cat, etkö sinä aio vieläkään palata leirille?"
Olin jo kysymässä Catilta, miksi hän ei lähtisi mukaamme, kun kaukaa hautausmaan portilta kuului eläimellinen mylväisy. Käännyin katsomaan ja hengähdin kauhusta, sillä luoksemme juoksi maa tömisten kummallisin otus, jonka olin koskaan nähnyt. Sillä oli leijonan vartalo, ihmisen pää ja pelottavan näköinen häntä, jonka päästä sojotti piikkejä.
"Pahus," Cat manasi toisella puolellani. Hänen käsiinsä oli ilmestynyt kuin tyhjästä kaksi identtistä pitkää tikaria. Tajusin, että hän oli käyttänyt toista niistä empusan tappamiseen.
"John, vie Morgana pois täältä, ÄKKIÄ!" Cat huusi ja astui eteenpäin, kohti hirviötä.
"Cat, älä!" John huusi, mutta aikaa ei ollut.
"Kyllä minä pärjään, en minä muutenkaan ehdi tulla leirille vielä. Mutta alkakaa painua ja heti!" Cat huusi ja jostakin syystä kohotti vapaan kätensä kohti mantikoria, joka oli ehtinyt jo melkein luoksemme.
Mantikori heilautti häntäänsä silmää nopeammin ja kuului vinkuvia ääniä, kun ohitsemme sinkoili teräviä piikkejä, ja tömähdyksiä, kun ne osuivat vaahteroiden kylkiin. Samassa Cat leimahti liekkeihin ja minä huusin kauhusta, kun liekit vain levisivät ja levisivät ja Cat oli keskellä liekkitornadoa ja yhtäkkiä pimeys ja kylmyys valtasi minut kokonaan enkä nähnyt enää mitään ja ainoa minkä tunsin oli Johnin ote käsivarrestani.
Viimeinen kuva verkkokalvollani oli Cat, keskellä liekkimerta juoksemassa kohti leijonahybridiä, ase kohotettuna iskuun.
Poliisiauto kaahasi sireenit ulvoen ohitsemme ja säpsähtäen painauduin yhä tiiviimmin roskapöntön kylkeä vasten.
"Ne on menossa meidän kotiin," kuiskasin käheästi ruskeatukkaiselle tytölle, joka piileksi vieressäni roskaisella sivukujalla. Olimme varsin epämukavassa asennossa, painuneina kyykkyyn parin pinttyneen roskapöntön takana ja vasen jalkani kramppasi hillittömästi. Toiseen kengänpohjaan taas oli liimaantunut jotain epämääräistä, mutten uskaltanut katsoa mitä se oli.
Tunsin syyllisyyttä ajatellessani, että olimme tässä minun takiani. En ollut vieläkään täysin varma, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun kouluni tyttökiusaajat olivat päättäneet tehdä minusta selvää. Kylkiluitani pakotti vieläkin ja pelkäsin, että jokin niistä oli saattanut murtua. Kurkkunikin oli yhä kipeä ja pienikin pihahdus sattui, mutten ennen ollutkaan joutunut kuristamisyrityksen kohteeksi. Ei koskaan voi oikein ennakoida miltä tuntuu, kun kuristajana on tyttö, jolla on hiukset tulessa, terävät hampaat ja maailman kamalimmat jalat.
Tyttö manasi hiljaa kielellä, joka kuulosti oudon tutulta muttei ollut englantia. En saanut sanoista täysin selvää, mutta tiesin äänensävystä ettei hän puhunut kukkasista ja vaaleanpunaisista sydämistä. "Meidän pitää siis odottaa, että poliisit lähtevät sieltä pois," tyttö sanoi. "Luulin, että kerrankin lykästäisi ja pääsisimme lätkimään täältä mahdollisimman pian, mutta se ei näköjään taaskaan ole mahdollista."
"Mutta... mutta enhän minä voi lähteä kotoa minnekkään," yritin vastustella, mutta tiesin jo osittain itsekin ettei se ollut totta. Jos sijaisvanhempani Ann ja Robert suostuisivat ottamaan minut vielä takaisin perheeseensä sen jäkeen, kun olin mahdollisesti tappanut koulutovereitani, kuinka kauan kestäisi ennen kuin minulle tapahtuisi uudestaan jotain samanlaista kuin tyttöjen vessassa? Ja olisiko vieressäni kyykkivä tyttö enää silloin paikalla?
Sitä paitsi olin koko kymmenen vuoden ajan puoliksi odottanut, että aikani Annin ja Robertin kanssa loppusi minä hetkenä hyvänsä. Minähän olin vain sijaislapsi, minusta saattoi päästä eroon heti kun kävisin liian hankalaksi. En kuitenkaan ollut odottanut, että jättäisin heidät omasta tahdostani.
Tyttö irvisti ja veti sisään ilmaa hampaittensa välistä. "Olen pahoillani, mutta ellet halua aiheuttaa enempää vaikeuksia perheellesi ja itsellesi..." hän siirsi katseensa minusta maahan, kuin ei kestäisi nähdä ilmettäni.
Vilkaisin roskiksen takaa kadulle, sillä en itsekään kehdannut kohdata hänen sinivihreitä silmiään. "Luulen että tie on nyt selvä," kähähdin ja nousimme seisomaan.
Hölkkäsimme kadulle ja yritimme näyttää mahdollisimman vähän epäilyttäviltä, mikä ei välttämättä toiminut kovin hyvin. Koulupukuni oli täysin pilalla, sillä olimme rymistelleet läpi pöheikköjen, kierineet rinteitä alas ja kyykkineet roskaisilla sivukaduilla. Toinen tyttö ei näyttänyt yhtään siistimmältä.
"Mikä sinun nimesi muuten on?" huomasin yhtäkkiä, etten ollut ehtinyt kysyä sitä häneltä vielä.
"Cat," tyttö sanoi samalla, kun tempaisi minut taas yhdelle sivukujalle piiloon. Ohitsemme sujahti poliisiauto, tällä kertaa sireenit vaiti. "Se on oikeasti Catherine, mutta en tule vastaamaan, jos joku kutsuu minua sillä nimellä. Entä sinun?" hän vilkaisi nurkan taa kadulle ja nyhjäisi minut taas liikkeelle.
"Morgana," vastasin. Cat kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi, mutta kohautin olkapäitäni. "Isoisoäitini oli kotoisin Romaniasta, joten kummalliset nimet kulkevat suvussa," selitin. "Isäni nimi oli Eygene."
"Oli?" Cat kohotti uudelleen kulmakarvojaan.
"Oli tai on, en minä tiedä. En ole nähnyt häntä vuosiin," tuhahdin. Cat oli tarpeeksi järkevä, ettei kysynyt enempää.
Kuljimme hetken vaiti, kunnes Cat pysähtyi tienristeykseen. "Minne meidän pitää mennä?" hän kohotti kätensä ilmaan. "Olen hortoillut täällä Portlandissa jo kaksi päivää eikä minulla ole vieläkään aavistusta siitä, missä me olemme." Hänen äänestään kuulsi aimo annos turhautumista.
Katselin ympärillemme. "Minä tiedän," sanoin ja lähdin kulkemaan oikeaan päin. "Mennään tästä West streetille ja siitä voi kääntyä Vaughanille, jossa meidän talo on," kerroin Catille.
"Vaughan?" Cat kysyi. "Liittyykö se jotenkin siihen... empusaan joka hyökkäsi sinun kimppuusi siellä tyttöjen vessassa?"
"En tiedä. Vaughanien perhe asuu tällä kadulla ja he ovat hyvin maireina siitä, että katu on nimetty jonkun heidän kauan sitten kuolleen esi-isänsä mukaan, mutta jos Eva olikin hirviö, eihän hän voinut sitten olla Vaughaneiden oikea lapsi?" Asia oli häirinnyt minua jo jonkin aikaa, sillä olin tuntenut Evan pienestä pitäen eikä hän ollut aina ollut minulle näin ilkeä.
"Hmm... voi olla mahdollista, että empusa-Eva on vaihdokas ja oikea Eva on jossain..." Cat lopetti lauseensa kesken, mutta saatoin arvata mitä hän oli aikoinut sanoa. Mahdollisesti kuolleena.
Se ei tuntunut mukavalta. Eva Vaughan oli kyllä ollut aika hirveä ihminen, mutta en voinut siltikään olla tuntematta hivenen sääliä häntä kohtaan. Joutua nyt enpusan tai minkä lien korvaamaksi. Vanhemmat eivät luultavasti olleet huomanneet mitään.
"Mikä on enpusa?" kysyin, kun kipitimme kadulla eteenpäin. Poliisiautoja ei ollut näkynyt vähään aikaan, mutta kurkimme siltikin koko ajan olkamme yli.
"Se on eMpusa, m-kirjaimella, mutta ehkä olisi järkevää olla lausumatta sitä sanaa enempää. Hirviöillä on hyvä kuulo ja jostakin syystä ne kuulevat oman nimensä kaukaa Tartaroksesta asti."
En tajunnut täysin, mitä Cat selitti, mutten antanut sen häiritä liikaa.
"Em... siis tuota torahampaiset ystävämme ovat hirviöitä ja ainakin yleensä Hekaten apulaisia," Cat selitti.
"Hekaten? Hirviöitä?"
"Tuota, pääsemme siihen pian, mutta riittääkö, jos selitän että hän on aika tärkeä tyyppi ja varsin erikoislaatuinen sellainen. Meidän leirillä on muutama Hekaten lapsi, ja he kaikki ovat kyllä aika erikoisia. Ja voimakkaita," Cat jatkoi.
"Leirillä?" Joka kerta kun Cat avasi suunsa, ilmestyi vain lisää kysymyksiä. "Tai hetkinen, antaa olla. Selitä nyt vain niistä empu- torahampaisista."
"Niin, siis ne on hirviöitä," Cat jatkoi, ja huomasin, että hän elehti käsillään aika paljon uppoutuessaan selitykseen. "Ne imevät ravinnokseen miesten ja poikien verta ja esiintyvät kauniina naisina, jotta voisivat houkutella saalista helpommin. Sumun ansiosta ne pystyvät piilottamaan tulenliekit, torahampaat ja eripariset jalat, mutta no... sinä pääsit näkemään miltä sellainen oikeasti näyttää."
Olin kysymässä jo, mistä sumusta Cat puhui, mutta tulimme juuri Vaughan streetin risteykseen. "Pitäisikö meidän kääntyä tästä?" pysähdyin.
Cat oli jo avaamassa suunsa, kun hän yhtäkkiä tempaisi minut tien sivuun, loikkasi yli piha-aidan ja kyykistyi pensaikkoon. Hyppäsin sinne hänen perässään juuri ajoissa, ennen kuin taas yksi poliisiauto ajoi ohitsemme ja kääntyi Vaughan streetille.
"Ei välttämättä kannata, kaikki poliisit ovat vieläkin siellä," Cat sanoi. "Tiedätkö mitään paikkaa, minne voisimme mennä odottelemaan, mutta joka on kuitenkin lähellä?" hän kysyi.
Vastasin epäröimättä. "Voimme mennä hautausmaalle. Se on meidän taloa vastapäätä, ja jos menemme vaahterametsikköön, niin meitä ei välttämättä huomaa niin helposti. "
Cat nyökkäsi. "Pääseekö sinne jotain toista kautta?"
"Joo. Voidaan mennä toiselta puolelta, Western Promenadin kautta," nousin ylös ja pudistelin lehtiä koulupuvun mekostani.
Jatkomme matkaa, jälleen hölkäten ja olkamme yli kurkkien. Lisää poliisiautoja ei kuitenkaan ilmestynyt. Solmu jossain sisimmässäni hölleni hiukan. Ehkä en ollutkaan tappanut ketään muista tytöistä, sillä jos olisin, poliisiautoja olisi luultavasti ollut liikkeellä aika paljon enemmän.
"Mutta enhän minä ole poika, mutta Eva hyökkäsi silti kimppuni," jatkoin kyselyäni Catilta. Pääni oli täynnä kysymyksiä siitä, kuka hän oli, mitä tarkalleen ottaen kaikki 'hirviöt' olivat, miksi yksi oli käynyt kimppuuni ja minne me olimme tarkalleen ottaen menossa. Empusa-aihe tuntui kuitenkin sillä hetkellä verrattain turvalliselta aiheelta, joten jatkoin siitä.
"No, ei hirviöt ole aina niin turhantarkkoja," Cat tuhahti. "Ikävä kyllä. Luultavasti se vain huomasi, että sinä olet puoliverinen ja päätti hyökätä nyt, kun minäkin olin yllättäen teidän koulussanne. Kaksi kärpästä, tiedäthän."
"Ai MIKÄ minä olen?" ääneni kohosi hivenen, kun tiukkasin asiaa Catilta. Miksi hän oli juuri sanonut minua? Sukuni oli tullut Amerikan ulkopuolelta, niin kuin aika monen muunkin suku, mutta se ei siltikään ollut pätevä syy alkaa kutsua ketään puoliveriseksi. Olin heti puolustuskannalla, sillä en aikonut antaa Catin sanoa minulle ihan mitä sylki suuhun toi.
"Anteeksi," Cat pahoitteli. "En tarkoittanut sillä sukuasi. Tai periaatteessa tarkoitin, mutten isäsi puoleista sukua... Tiedätkö sinä tarkalleen, kuka äitisi oli?" hän kysyi.
Käännyimme West Promenadille, mutta hädin tuskin huomasin sitä. Pääni oli vain yhä enemmän pyörällä. "Tuota... en. Olettaisin, että hän on kuollut, sillä en ole nähnyt hänestä muuta kuin vanhan valokuvan. Miten niin?"
"Tuota... miten minä tämän selittäisin niin, ettet järkyty pahemmin kuin on tarpeen," Cat empi. "Hmm... sanottaisiinko vaikka niin, että hän ei ole ainakaan kuollut."
"Mistä sinä sen tiedät?" nyt oli minun vuoroni kohottaa kulmakarvojani hämmästyksestä.
"Koska hän on kuolematon jumalatar."
Catin sanat jäivät poukkoilemaan pääni sisään, enkä voinut suoralta kädeltä uskoa niitä todeksi. Jokin vanha osa aivoissani yrittikin vakuuttaa minua siitä, että Cat oli hullu ja tämä oli vain jotain hänen keksimää höpönlöpöään, mutta silti... Tänä päivänä oli tapahtunut niin paljon kaikkea, mikä ei sopinut entiseen elämääni. Samaan elämään jota olin vielä tänä aamuna elänyt.
Hirviöt. Jumalat. Minun kykyni.
"Mutta... mutta miten?" sopersin.
"Tiedätkö kreikkalaiset tarut?" Cat kysyi samalla, kun kuljimme hautausmaan portista sisään. Tunsin heti, miten tuttu rauha asettui sisimpääni. Hautausmaa oli minun paikkani, minä kuuluin sinne.
"Tuota, jotenkin," sanoin samalla, kun suuntasin vaahteroita kohti. Cat oli hetken vaiti, miettien mitä sanoisi seuraavaksi. Istuuduin alas ja nojasin selkäni puoliksi kaatuneeseen hautakiveen. Hengähdin syvään, mitä ei olisi pitänyt tehdä, sillä kylkeen ja kurkkuun sattui. Lopulta Cat jatkoi.
"Okei, eli asia on näin. Kreikkalaiset jumalat, ne olivat olemassa silloin kauan sitten. Ja ne olivat oikeasti sitä, mitä taruissa kerrotaan. Eli ei mitään täydellisiä, tiedäthän? Voisi luulla, että ne olisivat hävinneet jonnekkin viettämään hiljaiseloa sen jälkeen, kun ihmiset lakkasivat uhraamasta heille, mutta ehei, he vain muuttivat aina sinne, missä sen aikainen sivilisaato sattui olemaan huipussaan. Eli tänä päivänä ne ovat Amerikassa," Cat selitti. En järkyttynyt Catin kertomisista niin pahasti kuin olin luullut. En oikein ymmärtänyt miksi, mutta kaikki kävi jollain hullulla, epärjärjellisellä tavalla järkeen. Tyydyin siis vain nyökkimään, kun Cat jatkoi puhettaan.
"Kaikki kreikkalaiset myytit ovat täynnä sitä, miten jumalat rakastuivat ihmisnaisiin- tai miehiin ja heidän lapsensa olivat puoliverisiä. Puoliksi kuolevaisia, puoliksi kuolemattomia, tiedäthän. Kaikki suuret sankarit, Herkules, Akilles, Perseus... kaikki he olivat seurausta jumalten ja kuolevaisten kohtaamisista. Eikä parituhatta vuotta ole riittänyt opettamaan heitä tavoille. Sinun isäsi on ilmeisesti kuolevainen, mutta..." Cat nyökäytti päätään hiukan pahoitellen.
"Oletko sinä puoliverinen?" kysyin. Oli helpompi keskittyä Catiin kuin miettiä, kuka äitini mahtoi olla. Oli erikoista ajatella, että isäni olisi kyennyt joskus lumoamaan jumalattaren.
Cat nyökkäsi ja hypisteli käsillään maassa olevaa ruohoa. Hänen kätensä olivat koko ajan liikkeellä, huomasin. Ne joko silottivat hiuksia tai hypistelivät repun nauhoja, sormeilivat takataskuissa olevia esineitä tai hipoivat kaulakorun litteitä savihelmiä. "Äitinikin oli puoliverinen, Athenen tytär," Cat selitti. "Hän tiesi millaisia jumalat ovat, mutta meni silti rakastumaan Hefaistokseen, isääni."
"Hefaistokseen," sanoin nimen ääneen, jotta muistaisin minkä jumala hän oli. Isäni oli ollut harharetkellään juuri silloin, kun olimme käyneet alakoulussa muinaisia mytologioita läpi, joten en ollut käynyt kuin muutamilla tunneilla. Hefaistos, Hekate, Athene... nimet pyörivät mielessäni kuin herhiläiset. Tuntui, kuin olisin joskus tiennyt tämän kaiken, mutta siitä oli ollut niin kauan, että tutuista asioista oli tullut taas vieraita.
"Hän on seppäjumala. Ja tulen, tulivuorten, seppien, rakentajien ja kaikenlaisten muiden käsityöläisten jumala," Cat avitti. "Äitini olisi voinut valita huonomminkin."
Nyökkäsin. "Mutta eikö hän ollut rampa ja ruma tai jotain?" kysyin. "Tai siis tarkoitin... sinä et näytä kovin paljon... äh, anteeksi," mumisin hiukan nolona.
Cat naurahti. "En minä näytä kovin paljon isältäni eikä kovin moni muukaan minun puolisisaristani- tai veljistäni. Vaikuttaa siltä, että Hefaistoksen lapset perivät yleensä vain käsityötaidot." Onneksi Cat ei näyttänyt pahastuneen laisinkaan.
"Mutta mitä ne hirviöt oikein ovat?" kysyin muistaen Evan.
"Hirviöt," Cat huokaisi. "Ne metsästävät meitä puoliverisiä, en tiedä miksi. Mutta vaikuttaa siltä, että melkein aina niiden ainoana päämääränä on vain tuhota ja tappaa kaikki eteen tulevat puoliveriset. Kuolevaiset eivät näe hirviöitä, onneksi, sillä muuten kukaan ei enää uskaltaisi astua kotiovesta ulos, mutta ikävä kyllä hirviöt osaavat huijata Sumulla joskus puoliverisiäkin," Cat selosti.
"Sumulla? Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyin, sillä arvasin ettei nyt puhuttu tavallisesta sumusta.
"Sumu, isolla S-kirjaimella on eräänlainen verho kuolevaisten maailman ja meidän maailmamme välillä. Sumu on aika monimutkainen asia ja vain harvat puoliveriset osaavat kontrolloida sitä. Mutta Sumun ansiosta tavalliset ihmiset näkevät esimerkiksi kaikki meidän miekat ja keihäät vain baseball-mailoina ja tikkuina. Se on aika hienoa, sillä olisi aika vaikea aina selittää poliiseille, miksi kuljeksii New Yorkin keskustassa aseistettuna päästä varpaisiin."
Olin juuri kysymässä lisää hirviöistä, kun Cat kiinnitti katseensa jonnekkin ohitseni ja osoitti sormellaan. "Ne on lähdössä" hän sanoi ja katsoin hänen osoittamaansa suuntaan. Talomme edessä tapahtui liikettä, kun ovesta asui esiin poliiseja, jotka harppoivat kohti autojaan. Sijaisäitini ja -isäni tulivat terassille katsomaan heidän lähtöään. Robert oli kietonut toisen kätensä rauhoittavasti Annin ympärille ja tajusin äkkiä, kuinka huolissaan ja suutuksissaan he luultavasti olivat. Onneksi Hannah, Audrey ja Nicole olivat yhä koulussa, eikä heidän tarvitsisi nähdä, miten joutuisin heidän saarnansa kohteeksi.
"Odotetaan vielä hetki," Cat sanoi, kun poliisiautot olivat kurvanneet pois pihasta. "Sattuisiko teillä olemaan kasteluletkua missään?" Cat kysyi.
Olin hämmentynyt Catin kysymyksestä, mutta sen verran tunsin jo Catia, ettei melkein missään hänen tekemisissään vaikuttanut olevan järkeä. Mutta se johtui pikemminkin vain siitä etten tiennyt, mitä oli tekeillä, ei siitä että Cat olisi itse ollut järjetön.
"Puutarhavajan seinustalla, talon takana," selitin.
"Okei, hienoa," hän nousi seisomaan. "Jos sinä menisit sisään jo hiukan selvittämään asioita, minä voisin sillä aikaa lähettää viestin leirille," Cat sanoi.
"Okei," sanoin, vaikken tiennyt mitä yhteistä oli kasteluletkun olemassaololla ja viestittämisellä. Kömmin itsekin ylös ja yritin olla aiheuttamatta kyljessäni enempää kipua kuin oli tarpeen. Cat huomasi kuitenkin ponnistukseni ja alkoi välittömästi kaivaa virttynyttä reppuaan.
"Olisit sanonut aiemmin, että olet haavoittunut," hän touhotti samalla kun veti repun pohjalta rutistuneen minigrip-pussin. Pussissa oli jotain, joka näytti linttaantuneelta muffinsilta ja kurtistin kulmiani hivenen kummeksuen. Cat irrotti muffinsista pienen palan ja ojensi sitä minulle.
"Ambrosiaa, jumalten ruokaa," Cat selitti. "Se auttaa sinua paranemaan nopeammin, mutta annostelun kanssa pitää olla aina varovainen. Liian iso määrä voi polttaa sinut tuhkaksi."
Otin ambrosiapalan käteeni kuin se olisi voinut polttaa ja laitoin sen varovasti suuhuni. En tiennyt miltä olin odottanut sen maistuvan, mutta silmäni laajenivat hämmästyksestä, kun suuhuni levisi suussa sulavan mustikkapiirakan maku.
Cat virnisti. "Eikö olekin hyvää? Ambrosia maistuu aina siltä, mistä syöjä pitää eniten."
Nyökkäsin ja huomasin, että oloni tuntui todellakin paremmalta. Kurkkuun ei enää sattunut ja kylkeä aristi enää hiukan. Tunsin oloni yllättävän energiseksi.
"Kiitos," sanoin.
"Ei kestä," Cat vastasi ja lähdimme harppomaan kohti taloa. Osoitin kädelläni Catille, missä suunnassa puutarhavaja oli, mutta pysähdyin itse oven eteen, käsi ovenkahvalla. Tiesin, mikä minua odottaisi sisällä. Ann ja Robert eivät varmastikaan olisi kovin tyytyväisiä.
Huokaisten avasin oven ja astuin sisään. Talo vaikutti melko tyhjältä, mutta keittiöstä kuului vaimeita ääniä.
"Haloo? Ann? Robert?" Huhuilin. Äänet keittiössä lakkasivat ja kuulin nopeita askelia, jotka tulivat minua kohti. Ann syöksyi aulan ovelle Robert perässään ja ryntäsi halaamaan minua. Olin yllättyneempi kuin silloin, kun Cat oli kertonut äitini olevan kuolematon jumalatar.
"Me olimme niin huolissamme sinusta," Ann huokaisi ja päästi minusta irti. Hän siirtyi hiukan kauemmas ja tarkasteli ryvettynyttä koulupukuani kysyvästi.
"Ettekö... te ole vihaisia?" kysyin.
"Miksi olisimme? Kun poliisit tulivat kertomaan, että useita tyttöjä oli loukkaantunut lämmmitysputken räjähdyksessä, olimme aivan hämmästyksissämme. Tytöt eivät muistaneet räjähdyksestä kuin vain sen, että sinä ja Eva Vaughankin olitte siellä. Missä sinä oikein olet ollut?" Robertkin siirtyi lähemmäs. Hänen silmälasinsa olivat valuneet nenällä alaspäin niin, että ne olivat hiukan vinossa.
"Minä..." sopertelin yrittäen keksiä hyvää selitystä. "Minä olin kai shokissa... Menetin tajuntani hetkeksi ja kun heräsin, minä vain lähdin. En huomannut muita." En tajunnut, mistä poliisit olivat keksineet jonkin tarinan lämmitysputkesta ja mielessäni käväisi, että kyseessä saattoi olla Sumu. Minun yhtäkkiä purkautuneet voimani oli helppo kuvitella jonkinlaiseksi luonnolliseksi oikosuluksi.
"Onneksi sinä tulit takaisin," Ann rutisti minut uudelleen rintaansa vasten. "Eva Vaughania ei vielä ole löydetty."
Eva parka, ajattelin. Vaihdokas-Eva oli kuollut, mutta oikea oli yhä... hukassa.
Takaani kuului oven avautumisen ääni ja irrotin itseni Annin otteesta. Ovella oli Cat, joka näytti hivenen epävarmalta. "Morgana, lähetin viestin leirille ja he tulevat hakemaan meitä pian," Cat sanoi näperrellen samalla levottomasti reppunsa nauhoja.
"Kukas tämä nuori neiti on?" Robert kysyi ja kohensi silmälasiensa asentoa.
"Tuota... hän on..." olin taas selitystä vailla.
Cat astui askeleen eteenpäin ja nosti kätensä kättelyeleeseen. "Olen Catherine Clark, Strawberry Hill Campsista Long Islandilta," hän kätteli Annia ja Robertia pontevasti. Hänestä oli kadonnut kaikki ujous ja huomasin, että hän oli aika hyvä sepittelemään omiaan. "Olen täällä Morganan äidin puolesta."
"Morin äidin?" Robert ja Ann katsoivat minua hämmästyneenä.
"Hän on tuota... estynyt tapaamasta tytärtään näinä monina vuosina, mutta on nyt leiriohjaajana Long Islandilla ja toivoisi tyttärensä pääsevän sinne," Cat osasi olla varsin asiallinen. Toivoin, että hänen asiallisuutensa tepsisi sijaisvanhempiini, vaikka hän olikin likaisissa vaatteissa ja hiukset sotkussa.
"Leirille? Nytkö? Kouluhan on vasta alkanut," Ann sanoi.
Catin kasvoille ilmestyi vakavempi ilme. "Hänen täytyy lähteä nyt. Hänen äitinsä..." Cat puri huultaan kuin epäröisi sanoa seuraavia sanoja. "Tarvitsee häntä mitä pikimmin, sanottaisiinko vaikka niin."
Ann nyökkäsi hitaasti, mutta Robert näytti vielä epäröivältä. "Milloin te olisitte lähdössä?" Hän kysyi.
"Nyt heti, kunhan Morgana on saanut tavaransa pakattua," Cat selitti.
"Ei käy," Robert jyräsi.
Cat astui askeleen eteenpäin ja risti kätensä rinnalleen. Vaikka hän oli melkein pään Robertia lyhyempi, hän vaikutti jotenkin uhkaavammalta. Ehkä se johtui siiitä, Morgana ajatteli, ettei Robert ollut ainakaan Morin tietämän mukaan koskaan kohdannutkaan mitään empusan kaltaista, saatika kyennyt tappamaan sellaista. Catissa oli jotain villiä ja valpasta, jotain murtumatonta. "Kyse on elämästä ja kuolemasta ja mitä pikemmin lähdemme, sitä parempi. Morgana, jos nyt kävisit pakkaamssa tavarasi. Ota vain tarpeellisimmat, sillä lisää voit hankkia leiriltä," hän huikkasi olkansa yli.
En antanut Robertille lisää aikaa vastustella, vaan juoksin portaat ylös ja omaan huoneeseeni. Kaivoin kaapin perältä repun, johon sulloin hiukan vaatteita ja alusvaatteita, hammasharjan- ja tahnan, päiväkirjan ja lompakon. Toimin ripeästi, sillä en halunnut pitkittää Catin ahdinkoa alakerrassa sijaisvanhempieni kanssa. Ovella kuitenkin vilkaisin vielä viimeisen kerran huonettani. Tutut julisteet peittivät seiniä, tutut tavarat lojuivat lattialla.
Valonvälkähdys ikkunassa kiinnitti yllättäen huomioni. Siinä missä ennen ei ollut ollut mitään, riippui nyt kaunis unisieppari, jonka viihreät kivet kimmelsivät auringonsäteissä. Harpoin ikkunan luo ja totesin sen, minkä alitajuntani oli jo sisäistänyt. Se oli täsmälleen sama unisieppari, jonka olin nähnyt wiccarihkamakaupassa. En tiennyt, miten se oli päätynyt huoneeseeni, mutta nappasin sen ikkunasta ja asettelin varovasti reppuuni. En halunnut kauniiden sulkien vahingoittuvan.
Palasin alakertaan puoliksi juosten. Robert oli juuri selittämässä Catille jotain, joka seisoi uhmakkaasti kädet puuskassa oven luona. Minut nähdessään Catin silmissä välkähti helpotus ja hän sanoi: "Hyvä, nyt voimme lähteä."
Katsoin sijaisvanhempiani hiukan syyllisenä. "Ann, Robert." Annin silmissä oli surullinen ilme ja olisin voinut vannoa, että kyyneleet välkkyivät hänen silmäkulmissaan. "Tiedätte, etten lähtisi ellei ole pakko. Mutta minun täytyy. Toivottavasti ymmärrätte ja soitan teille niin pian kuin kykenen," Halasin pikaisesti vielä kumpaakin ja poistuin taakseni katsomatta ulos Catin avaamasta ovesta. Omatkin silmäni olivat täynnä kyyneliä, joita en päästänyt valumaan. Cat tuli perässäni, kiiteltyään vielä sijaisvanhempiani ymmärtäväisyydestä.
"Tiedäthän kyllä, että näet heidät vielä uudelleen," Cat sanoi, mutta hänen äänessään oli sävy, joka lisäsi lauseeseen sanan ehkä.
Kuljimme takaisin hautausmaalle ja istuuduimme samaan paikkaan vaahteroiden kätköön odottamaan... jotakin. Kyytiä leirille.
Tunsin vatsanpohjassani jännityksen kouraisun. Minne minä oikein olin menossa?
Cat harppoi edestakaisin hautakivien välissä. Minulla ei sillä hetkellä tehnyt mieli puhua, joten olimme hiljaa. Yhtäkkiä Cat kuitenkin pysähtyi ja katsoi jonnekkin toiselle puolelleni. "Sinä," hän sanoi viileästi. "Luulin että he lähettäisivät pegasoksia tai jotain."
Käänähdin katsomaan kenelle hän puhui ja näin mustiin vaatteisiin pukeutuneen kalpeaihoisen ja mustatukkaisen pojan. Hän oli ehkä Catin ikäinen ja hänen silmiensä alla oli mustat varjot, kuin hän ei olisi nukkunut moneen yöhön. "Hauska tavata sinuakin, Cat," poika vastasi yhtä kuivasti. "Ihme, että olet vielä hengissä. Sitä paitsi sanoit irisviestissä että tarvitsisit apua pian ja Kheiron otti pyyntösi kirjaimellisesti."
Mietin yhä, mistä poika oli yhtäkkiä ilmestynyt, kun hän siirsi katseensa minuun. "Sinäkö olet Catin löydökki?" hän kysyi. Nyökkäsin, joskin hiukan hitaasti, sillä en pitänyt siitä, että minua kutsuttiin löydökiksi.
"Olet aika vanha verraten siihen, että normaalisti leirille tullaan jo joskus kymmenvuotiaana," poika sanoi. "Minä olen muuten John Fowler. Haadeksen poika." Nousin ylös ja kättelin häntä. Hänen kätensä oli yllättävän kylmä, mutta tajusin että se saattoi liittyä jotenkin siihen, että hänen isänsä oli manalan ja kuolleiden valtias.
Sitten John kiinnitti melkein mustien silmiensä katseen Catiin. "Valitsit varsin mukavan paikan jonne tulla," hän sanoi taas sama kuiva sävy äänessään. "Arvasit varmaan, että paikka on täynnä aaveita."
Cat näytti hiukan hämmästyneeltä, mutta minä puutuin keskusteluun. "Itseasiassa minä ehdotin tätä paikkaa Catille," korjasin. "Tämä paikka on lempipaikkani tässä lähistöllä. Ja mitä puhut aaveista?"
"Pystyn tuntemaan ja näkemään niitä," John selitti. "Täällä on niitä aika paljon, joskin ne ovat varsin heikkoja. Ne ovat varmaankin vain muistoja ihmisistä, joiden hauta on häpäisty."
"Ahaa," nyökkäsin. "Olen kuullut, että täältä on löydetty paljon tyhjennettyjä hautoja."
"Eikö teidän pitäisi olla jo menossa sen sijaan, että juttelisimme vain tässä?" Cat sanoi hivenen ärtymystä äänessään. Vilkaisin häntä hiukan kummastellen, sillä hän vaikutti Johnin seurassa aika paljon erilaiselta kuin pelkästään minun kanssani. Siihen saattoi olla jokin selitys, mutten juuri siinä paikassa vielä tajunnut sitä.
"Okei," John ojensi molemmat kätensä, jotta tarttuisimme niihin. "Morgana, varjomatkaus saattaa tuntua hivenen epämukavalta, mutta älä hätäile. Älkääkä päästäkö kädestäni irti. Cat, etkö sinä aio vieläkään palata leirille?"
Olin jo kysymässä Catilta, miksi hän ei lähtisi mukaamme, kun kaukaa hautausmaan portilta kuului eläimellinen mylväisy. Käännyin katsomaan ja hengähdin kauhusta, sillä luoksemme juoksi maa tömisten kummallisin otus, jonka olin koskaan nähnyt. Sillä oli leijonan vartalo, ihmisen pää ja pelottavan näköinen häntä, jonka päästä sojotti piikkejä.
"Pahus," Cat manasi toisella puolellani. Hänen käsiinsä oli ilmestynyt kuin tyhjästä kaksi identtistä pitkää tikaria. Tajusin, että hän oli käyttänyt toista niistä empusan tappamiseen.
"John, vie Morgana pois täältä, ÄKKIÄ!" Cat huusi ja astui eteenpäin, kohti hirviötä.
"Cat, älä!" John huusi, mutta aikaa ei ollut.
"Kyllä minä pärjään, en minä muutenkaan ehdi tulla leirille vielä. Mutta alkakaa painua ja heti!" Cat huusi ja jostakin syystä kohotti vapaan kätensä kohti mantikoria, joka oli ehtinyt jo melkein luoksemme.
Mantikori heilautti häntäänsä silmää nopeammin ja kuului vinkuvia ääniä, kun ohitsemme sinkoili teräviä piikkejä, ja tömähdyksiä, kun ne osuivat vaahteroiden kylkiin. Samassa Cat leimahti liekkeihin ja minä huusin kauhusta, kun liekit vain levisivät ja levisivät ja Cat oli keskellä liekkitornadoa ja yhtäkkiä pimeys ja kylmyys valtasi minut kokonaan enkä nähnyt enää mitään ja ainoa minkä tunsin oli Johnin ote käsivarrestani.
Viimeinen kuva verkkokalvollani oli Cat, keskellä liekkimerta juoksemassa kohti leijonahybridiä, ase kohotettuna iskuun.