Luku 1: Inceptio
Kahdeksantoista täytettyäni äiti sai minusta viimeinkin tarpeekseen ja heitti minut ulos. Se oli ehkä historian lempein ja kannustavin ulosheitto ja tavallaan se kuului normaaliin kasvuprosessiin eikä sitä oikeastaan voinut sanoa suorastaan ulosheittämiseksi, mutta silti tulkintani tilanteesta oli selkeä: “No niin, nyt riitti. Nyt on aika poikasen lentää pesästä.” Ja mantereen halki täysin tuntemattomaan ympäristöön.
"Oi katso, tuo vanha paviljonki on vielä pystyssä! Kuvittelin että se olisi kaadettu maan tasalle jo aikoja sitten!" Äiti osoitteli paikkoja, joita en ollut koskaan nähnytkään. Hän oli aivan liian kotonaan ja aivan liian iloinen, eikä hän näyttänyt ottavan huomioon sitä, että minusta tuntui aivan surkealta. Toisaalta en halunnut myöskään, että hän kääntyisi ja katsoisi minua aivan tosissaan ja huomaisi, miltä minusta tuntui; äidin sääli saisi minut tuntemaan itseni vielä entistä surkeammaksi ja matkalaukkujen raahaamisen vieläkin ikävämmältä ja hikisemmältä hommalta kuin mitä se oli jo ennestään.
Sillä välin kun olin juuri ottamassa valtavaa askelta kohti itsenäistymistä ja aikuistumista, äiti näytti nuorentuneen kymmenellä ikävuodella ja vaikka hän olikin äitini, hän näytti minun silmissäni paljon enemmän reippaalta yliopisto-opiskelijalta kuin minä. Heti astuttuaan Moiragetes Collegen porteista sisään hänen ryhtiinsä oli tullut tarmokkuutta ja askelissa oli enemmän kimmoisuutta kuin mitä olin nähnyt niissä yli vuoteen. Puolet kasvoista olivat kyllä maskin takana, mutta innostuksesta kimmeltävät silmät ja hymyrypyt niiden ympärillä kertoivat, ettei hän ollut tällä hetkellä enää Sabine Lion, yrittäjä ja yksinhuoltaja, vaan Sabine Martin, ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelija, joka oli juuri astunut ensimmäistä kertaa korkeasti arvostettuun ja hyvin valikoivaan yksityiseen yliopistoon, johon hän oli onnistunut livahtaman täysin apurahoin sisään käyttämällä valtavan määrän ahkeruutta, sinnikkyyttä ja viehätysvoimaa. Metodi, jota en itse ollut seurannut oikein tarkasti. Oppilaitos, johon en oikeastaan ollut edes kuvitellut pääseväni.
Kaikki oli oikeastaan koronan syytä. Korona oli itseasiassa melko hyvä syntipukki mille tahansa viimeisen puolentoista vuoden aikana tapahtuneelle lievästikin epämukavalle asialle. Äiti ei ainakaan minun tietääkseni ollut ajatellut Moiragetestä vuosiin, eikä ainakaan minun sinne menemistäni, mutta sitten oli tapahtunut lockdown ja meillä olikin yhtäkkiä ollut aikaa siivota koko talo lattiasta kattoon, niin kuin äiti oli aina haaveillut. Yksi asia oli johtanut toiseen: yhtenä hetkenä lattia oli ollut täynnä komeron ylähyllyltä löytyneitä ikivanhoja albumeja, joissa äiti näytti lähestulkoon samalta kuin nytkin, muotia myöten; ja sitten yhtäkkiä olin pahaa aavistamatta ollut täyttämässä jos jonkinlaisia lippuja ja lappuja ja stipendihakemuksia muiden yliopistohakemusteni lomassa. Ei minun oikeasti pitänyt päästä sisään, mikä tahansa keskinkertainen ja tavallinen yliopisto New Yorkissa olisi kelvannut niin, ettei minun olisi tarvinnut ainakaan muuttaa minnekään kauas. Itse asiassa niihinkin pääsy oli muuttunut enemmän tuuripeliksii kuin olisin halunnut, mutta minua ei oltu luotu zoom-oppilaaksi, en minä voinut sille mitään. Taaskin koronan vika, tässähän se nähtiin.
Kun postiluukusta sitten lopulta tupsahti yhtäkkiä täyteläisen pullea kirje, jonka pelkkä vaakunalla koristeltu kirjekuorikin sai muista yliopistoista lähetetyt huomattavasti ohuemmat kirjekuoret näyttämään säälittäviltä ja kakkoslaatuisilta, tilanne oli tuntunut joltakin unelta, ehkä etäisesti painajaiselta. En mielestäni mitenkään ollut voinut ansaita tätä, Moiragetes College ei kuulostanut yhtään minun paikaltani - minun kuului mennä johonkin paikkaan, josta kuultuaan ihmisten reaktio olisi lähinnä hieman latistunut “ai jaa...” tai kohteliaan hämmentynyt "Missäs se olikaan?". Äiti koetti vakuutella minulle, että päätös oli ollut täysin ymmärrettävä, sillä henkilökohtaisella esseellä ja alumnien referensseillä oli enemmän vaikutusta hakijalautakunnan päätökseen kuin arvosanoilla, mutta se vain sai minut ajattelemaan, että kyseessä oli jokin salajuoni. Äidin oli täytynyt vetää ties mistä naruista ja vaatia takaisin lies mitä palveluksia saadakseen minulle parhaat mahdolliset referenssit ja saadakseen minut ulos turvallisesta, kotoisesta peräkammaristani johon olin aikonut asettua mielelläni vielä vähintään seuraavaksi neljäksi vuodeksi.
Mutta nyt edessäni avautuivatkin Moiragetes Collegen hyvinhoidetut pihamaat ja rakennukset, joiden ympärillä kuljeskeli iloisesti puhelevia nuoria ja heidän vanhempiaan. Palmupuiden varjossa oli oppilaiden ylläpitämiä pöytiä, joissa aiempien vuosikurssien oppilaat mainostivat kerhojaan. Näin pöytiä jotka oli omistettu kreikkalaiselle draamalle, historialliselle miekkailulle, painille ja käsitöiden tekemiselle. "Sinun pitää ehdottomasti liittyä johonkin kerhoon," äiti jatkoi innostunutta puhkumistaan. "Moirageteessä kerhotarjonta on aivan ainutlaatuinen, et varmasti tule katumaan!"
"Tiedän," en voinut olla vastaamatta hieman ynseästi. "Luin esitteen." Halusin olla innostunut, mutta minulla oli paha tapa alkaa suhtautua sitä negatiivisemmin asioihin, mitä enemmän niitä minulle tyrkytettiin. Äiti oli ikävä kyllä onnistunut aktivoimaan minun Vastarannan Kiiski -reaktioni.
Äiti vilkaisi minuun päin ja näytti hetken huolestuneelta, mutta se hetki oli hyvin lyhyt, sillä hän huomasi jotakin takanani ja hänen ilmeensä kirkastui jälleen. "Ivy Kilroy?! Oletko se tosiaan sinä!" Hän syöksyi ohitseni ja kun käännyin hänen peräänsä, näin toisen suunnilleen hänen ikäisensä naisen, jolla oli vaalean punertava tukka ja pisamaiset kasvot. Nainen pudotti valkoisen Vuittoninsa ruohikkoon ja rutisti äitiäni lujasti, jalokivisormukset välkkyen. "Sabine! Miten olet pärjäillyt? En ole kuullut sinusta pitkään aikaan, olen miettinyt sinua paljon viime aikoina!"
Äiti näytti hymyilevän leveästi maskinsa takana. "Onhan sitä parempiakin aikoja nähty," hän sivuutti kaiken edeltävän vuoden stressin ja uurastuksen kevyellä olankohautuksella. "Mutta uskomatonta nähdä taas pitkästä aikaa! En vieläkään saata uskoa sitä, että meillä on saman ikäisiä lapsia!" Vasta nyt meidän kaikkien huomio kiinnittyi pitkään, synkän näköiseen poikaan, joka oli ilmeisesti koettanut kadota äitinsä varjoon, sekä kuvannollisesti että kirjaimellisesti. Poika oli joka suhteessa äitinsä vastakohta - siinä, missä Ivy Kilroy oli klassisen vaalea punapää, pojalla oli musta tukka, monta sävyä ruskeampi iho ja vähintäänkin pari kiloa metallia yllään ja ainakin niissä osissa kasvojaan, jotka saatoin nähdä mustan maskin takaa.
"Niin, tässä on Owen, minun poikani," Ivy viittasi poikaan, joka katsoi meitä syvänruskeilla silmillään. Ulkonäöstä päätellen olisin olettanut, että hänen käytöksensä olisi kylmää ja etäistä, mutta hän katsoi meitä uteliaana ja nosti kättään tervehdykseen hieman ujosti.
Tervehdysten jälkeen molemmilla äideillä kesti ehkä puoli minuuttia unohtaa meidän olemassaolomme ja ruveta käymään läpi kaikkea vanhoista koulumuistoista seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtuneisiin asioihin. Minä ja Owen koetimme viihdyttää itseämme katselemalla ympärillemme, mutta en kestänyt tukalaa tilannetta edes viittä minuuttia. Koska äitiin ei saanut minkäänlaista vilkaisu-nyhjäisy-vihjekontaktia, tulin siihen tulokseen, että kai minun pitäisi yrittää jutella Owenin kanssa. Mehän aloittaisimme kuitenkin pian samalla vuosikurssilla ja niinkin pienessä yliopistossa kuin Moiragetes; törmäisimme varmasti monesti uudestaankin.
Kävelin pari askelta lähemmäs Owenia, joka tuijotti ilmeisesti jotakin nurmikolla olevaa, ja mietin hyvää keskustelunaloitetta. "Tiedätkö vielä, mitä pääainetta aiot opiskella?" kysyin, sillä se tuntui turvalliselta.
"Fysiikkaa," Owen vastasi.
"Ai, kuulostaa kivalta. Aiotko joskus työskennellä fyysikkona tai jonakin?" kysyin.
"Joo kai."
Siihen oli vaikea keksiä uutta jatkokysymystä, varsinkaan, kun Owen ei ollut suoranaisesti ottanut uudestaan katsekontaktia. Hän oli kyllä katsahtanut minuun päin, mutta ehkä hän olikin katsonut jotakin vasemman olkani takana tai yrittänyt itsekin viestiä jotakin äidilleen.
"Minä en ole vielä varma, mutta ehkä englantia tai psykologiaa tai arkkitehtuuria. Tai teatteria," Höpöttelin menemään ennen kuin hiljaisuus ehtisi venyä piinallisen pitkäksi.
"Juu, aika monenlaista," Owen vastasi ja olin näkevinäni jonkinlaisen hymyn aavistuksen hänen kasvoillaan, vaikka oli kyllä vaikea mennä sanomaan mitään, sillä en nähnyt hänen kasvojaan kunnolla eikä hän tietenkään edes katsonut minuun päin.
Minua rupesi nolottamaan se, kuinka nopeasti olin paljastanut täydellisen päättämättömyyteni heti ensimmäiselle kohtaamalleni ihmiselle. Minun olisi myös pitänyt vastata jotakin coolia Owenille, vaikka meribiologiaa tai jotakin. Vaikken edes oikeastaan tiennyt, mitä meribiologiassa opiskeltiin ja olinko kiinnostunut. Mutta itseasiassa... Meribiologia ainakin kuulosti melko mielenkiintoiselta, olisi ehkä mukava tutkia kaloja ja delfiinejä ja sukeltaa ottamaan näytteitä meren pohjasta ja muuta mukavaa. Päätin, että heti kun olisin asettunut aloilleni, minun pitäisi googlettaa mitä meribiologia sisälsi ja olisiko siinä taas yksi hyvä kandidaatti mahdollisten pääaineideni listalle.
"Juup," sanoin tajuten, etten keksinyt enempää järkevää keskusteltavaa. Minulla jännitti, mutten kehdannut kysyä jännittikö hänellä, olisiko se ollut noloa? Saattoiko pojilta kysellä, jännittikö heitä? Vahvistinko minä stereotypioita miesten odotetusta käyttäytymisestä jos en uskaltanut kysyä? Loukkaisinko Owenin haurasta miehistä ylpeyttä jos kysyisin? Enkä uskaltanut kovin udella hänen menneisyydestäänkään mitään, hän ei vaikuttanut tyypiltä joka kertoili yksityisasioistaan mielellään.
Juuri kun olin ehtinyt alkaa suunnittelemaan, miten pääsisin helpoiten käsiksi lapioon jotta voisin alkaa kaivamaan itselleni joko hautakuoppaa tai poteroa, jossa voisin odotella Äitien Kohtaamisen loppua, se loppui. "Okei, tavataan vanhassa paikassa tunnin päästä ja juodaan kahvit ennen lentoa?" Sabine Lion sanoi äidille, joka nyökkäsi innoissaan.
"Mutta eikö sinun pitänyt olla lentokentällä tunnin päästä?" kysyin äidiltä, kun kävelimme poispäin taas uuden halaus- ja "olioikeastiniinkivatavatataas" -hyvästelyryöppyjen jälkeen.
"Sabi lupasi, että pääsen takaisin kotiin hänen yksityiskoneellaan. Hän on matkalla Maineen, mutta kone tekee kuulemma pysähdyksen New Yorkissa helposti," hän sanoi, kuin yksityiskoneella ekstramutkan tekeminen olisi aivan sama kuin Sabine kävisi heittämässä hänet kotiin vanhalla Toyotallaan mukavan bingoillan päätteeksi.
"Oliko sinulla yliopistoaikoina paljonkin kavereita?" Kysyin, sillä sellainen äiti oli, todella hyvä ihmisten kanssa. Olin hieman yllättynyt, kun hän pudisti päätään.
"Ei aluksi, oli vaikeaa päästä porukoihin mukaan kun tunsin itseni ulkopuoliseksi eikä minulla ollut ketään, joka olisi esitellyt minua ihmisille. Mutta pian tutustuin ensiksi muutamiin mukaviin ihmisiin, kuten Sabiin, ja sitten moniin muihinkin, ja itsevarmuuteni kasvoi," hän hymyili minulle lohduttavasti. "Sinusta tuntuu nyt luultavasti melko lailla samalta kuin minusta silloin, mutta jos joskus, niin luota minuun nyt: kyllä sinä totut. Yliopistoksi Moiragetes on todella pieni, täällä kaikki tuntevat kaikki ainakin ulkonäöltä."
Ja koska äiti on äiti, hän ei voinut olla lisäämättä vielä: "Sinun kannattaisi muuten koettaa tutustua siihen Oweniin. Hän vaikutti mukavalta ihmiseltä."
"Joo," sanoin melko kuivasti. "Hän ei oikeastaan puhunut minulle kovin paljoa, hän oli selkeästi kiinnostunut seurastani."
"No se taitaa olla koska hän on melkoisen ujo," äiti sanoi. "Hän ei vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä, joka tutustuu helposti ihmisiin. Voisi olla ystävällistä koettaa olla hänelle ainakin sellainen tuttu, jonka kanssa hän voi mennä samaan pöytään syömään ravintolassa."
"Joo joo, minä yritän," vastasin, sillä en halunnut alkaa kiistelemään asiasta. Äidillä oli kyllä monesti pelottavan hyvä ihmisluonnetutka, mutta tässä asiassa olin valmis epäilemään. Tiesin kuitenkin, että jos Owen osoittautuisikin melko yksinäiseksi tyypiksi, en voisi olla tyrkyttämästä seuraani hänelle, äiti oli tartuttanut liiallisen sympatiansa minuun.
Olimme kävelleet Moiragetes Collegen päärakennuksen ohitse ja joitakin satoja metrejä rakennuksen takana kohosivat opiskelija-asuntolat. Minulla ei ollut ollut ennakkokäsityksiä siitä, millaisia Moirageteen kaltaisen yksityiskoulun asuntolat olisivat, mutta nämä rakennukset näyttivät ainakin ulkopuolelta oikeasti kivoilta. Talot olivat nelikerroksisia kivitaloja, joiden kahdessa ylemmässä kerroksessa oli mukavan näköiset suuret ikkunat ja parvekkeet, ja alakerran huoneistoihin näytti kuuluvan jopa pieni aidattu pihapläntti. Uusia asukkaita varten pihat ja parvekkeet oli jo somistettu kauniisti kukkivilla ruukkukasveilla, mikä näytti kyllä hienolta näin ensimmäisenä päivänä, joskin olin melko varma, että saisin ainakin omat kukkani tapettua viikossa tai parissa.
Koska Moiragetes College oli virallisesti sisäoppilaitos, jokaiselle vuosikurssille oli omat asuntolarakennuksensa. Asuntolat oli jaettu vanhanaikaisesti tyttöjen ja poikien asuntoloihin, mikä ei oikeastaan ollut minulle ongelma. Olin jo tarpeeksi kauhuissani siitä, että minun pitäisi asua seuraava vuosi jonkin aivan uuden ihmisen kanssa, en tarvinnut sen enempää stressin aiheita. Jokaisen asuntolan edessä oli nimikyltti ja nimien inspiraationa näyttivät olleen kreikkalaiset paikannimet. Asuntola, jossa minun huoneeni sijaitsi, oli Elis.
Asuntolassa oli niin paljon vilinää, ettei minulla ollut kovin tilaisuutta jäädä katselemaan paikkoja rauhassa. Luovimme äidin ja matkatavaroideni kanssa läpi muiden lasten ja vanhempien eteisaulaan vastaanottopöydän luo, jonka takana seisoi uuvahtaneen näköinen valvojaoppilas. "Nimi?" Hän kysyi heti kun olimme tarpeeksi lähellä, ruksasi rivakasti jotakin yli listastaan ja nappasi minulle avaimen jostakin pöydältään. "Huone 3G, portaista vasemmalla," hän sanoi ja sitten meidän piti ilmeisesti jatkaa matkaa, sillä hän oli kiinnittänyt huomionsa jo seuraavaan tulijaan - koko toimitus oli kestänyt ehkä puoli minuuttia.
Raahasimme tavarat ylös portaita kolmanteen kerrokseen, sillä hissiin ei tainnut olla edes yrittämistä. Helpotuksekseni huone oli vielä tyhjä, kun astuimme äitini kanssa sisään ja saimme ainakin hetken rauhaa. Äiti riisui heti maskin kasvoiltaan ja kuten aina, veti syvän sisään syvän henkäyksen - hän ei voinut sietää maskien jatkuvaa pitämistä, mutta vielä vähemmän hän piti toisten ihmisten huomiotta jättämisestä, joten hän oli niin huolellinen kuin vain saattoi olla.
Huone oli melko pieni, mutta se oli parempi kuin olin odottanut, jos totta puhutaan. Vielä nyt, kun huone oli täysin tyhjä kaikista asumisen merkeistä, se näytti enemmänkin kohtalaisen hyvälaatuiselta motellihuoneelta kuin sellaiselta mitä olin pahimmissa kuvitelmissani odottanut, eli homeiselta ja torakkaiselta. Huoneesta avautuivat melko suuret ikkunat ja sisään tulvi auringonvaloa. Pistin kuitenkin merkille, ettei huoneessa ollut kovin kuuma, mikä oli helpotus sillä minusta tuntui jo nyt, ettei minua newyorkilaista ollut tarkoitettu tällaiseen helleilmastoon.
Huoneen molemmat puolet olivat lähestulkoon peilikuvia toisistaan: seinän laidalla vuode, ikkunan edessä kaksi työpöytää vastakkain, lähempänä ovea vaatekaapit ja käytävän viereisellä seinällä pieni kirjahylly. Huoneen oikealla puolella oli vielä kylpyhuoneen ovi, jonka kävin myös heti tarkistamassa. "Täällä on nykyään huoneissa omat suihkut!" äiti pisti merkille ilahtuneena. "Onnenpekka, sinun ei tarvitse kokea enää pikkutuntien kylppärijonoja!"
"Kumman puolen huoneesta haluat?" Äiti kysyi, kun palasimme kylpyhuoneesta. "Nopeat syövät hitaat, eikä sinun kämppistäsi vielä näy, joten nyt on paras aika tehdä valtaus." Osoitin huoneen vasemmanpuoleista sänkyä ja äiti alkoi saman tien avaamaan ensimmäistä matkalaukkuani ja purkamaan vaatteitani vaatekaappiin. Samalla hän puheli innostuneena kaikenlaista kouluun liittyvää, ja vaikken vieläkään ollut erityisen ilahtunut äkillisestä muutoksesta elämässäni, aloin lämmetä. Asuntola olisi ainakin kotoisa ja jos kämppikseni olisi edes ihan siedettävä, tähän huoneeseen voisi ainakin aina vetäytyä omaan rauhaan, menivät asiat muuten miten vain.
Aivan liian äkkiä viimeinen tunti, jonka saisin viettää äidin kanssa yhdessä pitkään aikaan, oli jo ohitse. Jos äiti olisi ollut tunteikkaalla tuulella, olisin antanut itselleni luvan kyynelehtiä ihan kunnolla, mutta sen sijaan hän koetti vieläkin piristää minua ja valaa minuun rohkeutta, mitä hän oli kai koettanut tehdä koko päivän. "Koeta ottaa näistä vuosista kaikki irti, varsinkin jo tästä ensimmäisestä," hän otti minua kiinni olkapäistä, jotta varmasti kuuntelisin. "Minä tiedän, miltä sinusta täytyy tuntua, minä olin ennenkin hyvin samanlainen. Mutta kunhan vain pääset tutustumaan ympäristöösi ja muihin oppilaisiin, huomaat varmaan itsekin, kuinka hyvä ympäristö tämä on ei vain opiskelulle, vaan ylipäätään itsensä kehittämiselle. Moirageteen arvokkain tarjonta ei ole pelkkä luennoilla tapahtuva opetus, vaan kaikki se, mitä voi tehdä tuntien ulkopuolella. Liity kerhoihin, hanki ystäviä, koe seikkailuja, tee virheitä, älä pelkästään jää tänne huoneeseen, vaikka tämä olisikin kuinka mukava paikka," hän sanoi kuin olisi lukenut ajatukseni. Vaikka hän kyllä luultavasti tiesikin minun ajatukseni ehkä jopa paremmin kuin minä itse, olinhan luultavasti kertonut hänelle lähes joka ikisen niistä aina siitä lähtien kun olin oppinut puhumaan.
"Mutta en minä jaksa olla reipas ja sosiaalinen," mutrisin alahuultani feikkisurkuteltavasti, vaikka puhuinkin melko totta.
"Voi kulta," äiti halasi minua tiukasti, "Sanot ettet jaksa, mutta tarkoitat, ettet uskalla. Minä taas tiedän että sinä uskallat, olenhan tuntenut sinut jo ennen kuin synnyit, syöttänyt sinua ja vaihtanut vaippojasi, lohduttanut sinua aina kun sinua on harmittanut tai sinulla on ollut joku pipi..." Hän taputti pääalkeani kuin olisin vieläkin ollut pikkulapsi.
"Okei okei, minä ymmärsin," ähkäisin, vaikken voinut olla hymyilemättä. Kyllä minua ärsytti, koska olihan tässä äidin aika helppo jaella neuvoja, mutta toisaalta hän oli kyllä oikeassa. Hän se oli aina koettanut opettaa minulle, että asioiden uskaltaminen vaati paljon rohkeutta, ja rohkeus vaatii paljon kovaa työtä.
"Sano vielä Andreakselle terveisiä," sanoin, kun äiti teki jo lähtöä ulos ovesta. Minulla oli epäilyksiä, että äidin halu olla uuden miesystävänsä kanssa kahdestaan oli vaikuttanut osittain siihen, että hän oli halunnut lennättää minut koko Pohjois-Amerikan mantereen halki Olisin siis voinut syyttää tästä kaikesta myös Andreasta, ellei hän olisi ollut niin mukava ihminen, he sopivat äidin kanssa niin hyvin yhteen. Plus olin tietenkin tehnyt paljon työtä sen eteen, että olin saanut heidät huomaamaan toisensa aivan alun perinkin.
Vielä yksi hymy ja kädenheilautus ja olin yksin, ja melkein aikuisena ihmisenä minun ei ollut sopivaa juosta itkien äidin perään. Olisin halunnut heittäytyä sängylle ja tunteisiini edes pieneksi hetkeksi, mutta olin luvannut koettaa olla reippaampi ja koska uusi huonekaverini saattaisi tulla paikalle millä tahansa hetkellä, halusin antaa hyvän ensivaikutelman. Koetin siis taktiikkaa jota käytin tavallisesti aina, kun tunsin itseni jollakin tavoin epävarmaksi, eli kuvittelin olevani elokuvan päähenkilö ja pakotin naamalleni jonkinlaisen hymyn. Katsojat pitäisivät siitä, kuinka päähenkilö epävarmuudestaan huolimatta pääsisi hetkessä yli omista peloistaan ja varsinainen elokuvan juoni voisi pian alkaa.
Kävelin vielä jokseenkin tyhjän oloisen huoneen läpi niin että kuvitteellinen kamera pystyisi kuvaamaan huonetta joka kulmasta. Istahdin hetkeksi sängylleni, mutta vain lyhyeksi hetkeksi, sillä se oli tarpeeksi pitkä hengähdystauko päähenkilöllemme. Sitten avasin parvekkeen oven, katselin parvekkeen kukkia ja ulos pihalle, jossa kuljeksi nyt jo vähemmän uusia tulokkaita.
Oli vielä pari tuntia ennen ensimmäisen vuoden opiskelijoiden tervetulotilaisuutta ja sitä ennen opiskelijoilla oli tilaisuuus käydä syömässä kouluravintolassa ja hakemassa ensikontaktia toisiinsa. Elokuvani päähenkilö ottaisi tilaisuudesta vaarin, lähtisi pois huoneesta ja menisi alakertaan esittelemään itseään ihmisille, joita siellä olisi vielä jäljellä.
Kävelin takaisin sisälle ja kohti ovea. Kyllä minä uskaltaisin, voisin kertoa siitä sitten äidille myöhemmin aivan kuin se ei olisi ollut mikään iso asia. Ja eihän se ollut mikään iso asia, ihmiset olivat sosiaalisia aivan koko ajan. Minäkin olin sosiaalinen, ainakin niiden ihmisten kanssa, jotka tunsin. Ja pian tässä talossa asuvat muut ihmiset olisivat ihmisiä, jotka minä tuntisin. Minun tarvitsisi vain-
Ovi läimähti auki niin voimakkaasti, että se osui seinään ja olisi varmaan mennyt läpikin, ellei sen takana olisi ollut muovista stopparia. Luultavasti lähes kaksimetrinen, lihaksikas ja aurinkolasipäinen mies muskelipaidassa ja maastohousuissa harppoi sisään ja minä peräännyin luultavasti ymmärrettävästi kauhuissani.
"Hei isi, älä viitsi paiskoa ovia," miehen takana tuleva melko samanlaisen näköinen, minun ikäiseltäni näyttävä teinityttö sanoi. Hänellä oli lyhyeksi ajeltu musta tukka, armeijanvärinen toppi ja cargohousut, sekä kunnioitusta herättävät hauikset. Mies paiskasi sängylle kolme käsissään kantamaansa matkalaukkua ja vilkaisi sitten minua aurinkolasiensa takaa. "Kuka sinä olet?" hän tivasi kuin olisi epillyt minua murrosta.
"Ca-Cassie Lion, asun tässä huoneessa?" sain sanotuksi, ikävä kyllä turhan kysyvästi. "Niin, minä tulen asumaan täällä. Sinä olet ilmeiseasti minun huonekaverini?" katsoin tyttöön, joka asetteli omia kantamuksiaan hieman huolellisemmin vaatekaapin eteen.
"Joo," tyttö sanoi. "Diana Harrison," hän tuli kättelemään minua niin luitarusentavasti, että olin iloinen, ettei mies, joka oli mitä ilmeisimmin hänen isänsä, aikoinut kätellä, sillä en halunnut invalidisoitua heti yliopiston ensimmäisen päivän aikana.
"Jack Harrison, Dianan isä," iso mies nyökkäsi minun suuntaani, mutta hän oli jo suuntaamassa ovelle. "Minä soittelen sitten," hän osoitti Dianaa etusormellaan hyvästiksi ja se oli sitten ilmeisesti kaikki hyvästely, mitä tällaisen isän ja tyttären välillä tarvittiin. Diana huokaisi kiinni läimähtävälle ovelle ja kääntyi takaisin minuun päin. Hän oli tosiaankin lihaksikas, ja minua ainakin viisitoista senttiä pidempi. "Sinä sanot minua sitten Harrisoniksi," hän sanoi minulle ilmeettömästi ja nyökkäsin mykkänä, sillä otin sanat uhkauksena.
Harrison ei näyttänyt katsovan enempiä keskusteluita tarpeelliseksi, sillä seuraavaksi hän kävi matkalaukkujensa kimppuun. Olin ehtinyt ihmetellä, kuinka monta matkalaukullista tavaraa Harrisonilla olikaan, sillä hän näytti sellaiselta ihmiseltä, joka käytti täsmälleen samanlaista armeijatyylistä univormua joka ikinen päivä, mutta pian lukuisten matkalaukkujen salaisuus selvisi, sillä hän purki sieltä lukuisia käsipainoja, jonkinlaisen punnerrusvälineen, nyrkkeilyhanskat ja yhteen laukkuun oli mahtunut ihan oikeasti nyrkkeilysäkkikin. Kattokoukun puuttuessa hän jätti sen kuitenkin vielä nurkkaan.
Paremman tekemisen puutteessa istuin sängylläni ja katselin hämmentyneenä, mitä seuraavista matkalaukuista ilmestyisi. Ja tuli sieltä vaatteitakin, enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Väriskaala oli varsin hillitty, enimmäkseen vihreän, ruskean ja mustan sävyjä, mutta olin erottavinani joukossa myös ainakin jonkinlaisen hopeaisen paljettirätin. Tunkiessaan sitä puolihuolimattomasti kaappinsa perälle, Harrison vilkaisi minua kulmainsa alta. "Äiti pakotti minut ottamaan näitä rytkyjä mukaan," hän mutisi samalla, kun minä koetin esittää olevani mahdollisimman ei-tuomitseva-ei-utelias ihminen. "Kuka sinä muuten olet? Siis ylipäätään, kuulin kyllä jo sinun nimesi," hän sanoi.
"Öö, olen kotoisin New Yorkista? Äitini kävi täällä oman yliopistotutkintonsa," kerroin tunnustelevasti, sillä en ollut oikeastaan varma siitä, mitä hän halusi kuulla. Kuullessaan jälkimmäisen Harrison tuhahti ja hymyili minulle vinosti.
"Tyyliin kaikkien vanhemmat täällä ovat käyneet Moirageteen, tavallisesti pidemmällekin kuin parissa polvessa," hän sanoi. "Joka vuosi tänne pääsee ehkä kymmenen täysin uutta oppilasta," hän kertoi.
"Sinun isäsi siis on käynyt täällä?" kysyin, sillä jos Harrison tiesi paljon enemmän Moirageteestä kuin minä, hän voisi olla hyvä opas.
"Äiti myös, he tapasivat täällä," hän sanoi, muttei jatkanut aiheesta. Istuimme hetken hiljaa, sillä kumpikaan meistä ei keksinyt kovin paljon sanottavaa, tai ehkä Harrisonilla ei vain ollut tarvetta puhua. Minulla olisi ollut, mutten uskaltanut joutua huonekaverini mustalle listalle jo ensimmäisenä iltana.
Nousin vuoteelta ja kävelin uudestaan parvekkeelle, jonka ovi sijaitsi onneksi sänkyni ja työpöytäni välissä niin, ettei minun tarvinnut kiertää Harrisonin puolelle huonetta. Aurinko oli jo alkanut laskea korkealta taivaalta ja pihamaalla kasvavien oliivipuiden varjot olivat pidenneet. Meidän huoneemme parvekkeelta näki päärakennuksen takapihalle ja seuraavana olevaan asuntolaan, ja katselin hieman minua alempana yksin ja yhdessä kulkevia ihmisiä. Suurin osa vanhemmista oli jo kadonnut, mutta tarkastelin muita oppilaita uteliaana.
Heti ensi silmäyksellä oli ilmiselvää, että suurin osa opiskelijosta oli valkoisia, kuten olinkin odottanut kalliilta, eksklusiiviselta yliopistolta, joka erittäin eurooppalaiseen tapaan ihannoi muinaisen Rooman ja Kreikan perintöjä. Näin kuitenkin pihamaalla kulkevien opiskelijoiden joukossa paljon enemmän monimuotoisuutta kuin mitä olin osannut odottaa ja se oli mukava huomata. Vaikka lukioni New Yorkissa ei ollut ollut mikään parhaimmista paras eikä huonoimmista huonoin, se oli ollut hyvin monikulttuurinen, ja siellä oli ollut paljon vaihto-opiskelijoita joka maailman kolkasta. Kaiken muun lisäsi olin ennalta jännittänyt sitä, kuinka suuren eron asenteissa ja yleisissä käytännöissä tulisin kohtaamaan, mutta ehkä tilanne ei olisikaan niin epämukava kuin olin odottanut.
"Aiotko sinä mennä vielä syömään?" Kuuulin takaani Harrisonin äänen, ja hätkähdin. Hän oli tullut parvekkeen ovelle ja katsoi minua kysyvästi. Hän oli vaihtanut ylleen mustat farkut, topin, niitatun nahkatakin ja chokerin. Hän näytti tappavan tyylikkäältä nyrkkeilijä-punkkarilta ja tyyli sopi hänelle.
"Ai, joo," sanoin huomaten äkkiä, kuinka nälkä minulla oikeastaan oli.
"No, jos aiot vielä jatkaa siellä parkkeeraamista niin myöhästyt varmasti," hän sanoi ja suuntasi pois. Kiirehdin hänen peräänsä vaikken ollut kovin varma oliko hän pyytänyt minua mukaansa vai ei, mutta ajattelin että olisi vain epämukavampaa kävellä jokin sadan metrin hajurako välillämme takaisin koululle, olimmehan kuitenkin menossa samaan paikkaan.
Nappasin äidin työpöydälleni asettamasta maskipaketista uuden kasvomaskin ja koetin pistää sitä kunnolla paikoilleen samalla kun yritin pysyä Harrisonin pitkien askeleiden pelässä. Hän ei hidastellut minun vuokseni, mutta ei hän vastustellutkaan, vilkaisi minun kasvomaskiani alta kulmain. Tajusin, ettei hänellä eikä hänen isällään ollut kummallakaan ollut kasvomaskia ensitapaamisellamme, eikä Harrisonilla ollut sellaista nytkään. "Sinun pitää kuitenkin ottaa tuo pois syömisen aikana, miksi edes vaivaudut?" hän kysyi. "Täällä porukka viettää niin paljon aikaa toistensa kanssa, että ellet ole jo sairastanut niin tulet varmasti jossakin vaiheessa sairastumaan ja sitten se on alta pois," hän sanoi.
Huokaisin, sillä tottakai minun kämppikseni piti olla maskivastustaja, ellei jopa antivaxxeri. Elämä oli kyllä rankkaa, eikä minulla ollut haluja pullikoida vastaan. Koska en halunnut alkaa väittelemään Harrisonin kanssa asiasta enkä tunnustelemaan, kuinka äärimmäiset mielipiteet hänellä oli asioista, päädyin vähättelemään asiaa olankohautuksella. "Jos ei hyötyä niin ei toivottavasti haittaakaan, siitä on tullut jo tapa." Oli myös helpompaa piilottaa puolet kasvoistaan maskin taakse, mutta sitä en aikonut alkaa selittelemään Harrisonille. Aloin olla jo melko varma, ettei hän ymmärtäisi. Hän ei vaikuttanut ihmiseltä, joka tunsi halua piilotella.
"Aiotko osallistua tapaamiseen tänä iltana?" Harrison kysyi, kun olimme jo melkein ravintolarakennuksen luona, joka oli modernimpi, yksikerroksinen lasiseinäinen rakennelma päärakennuksen jatkeena.
Kävin läpi päivän ohjelman, jonka olin painanut mieleeni mahdollisimman tarkasti, jotta pystyisin pysymään joukon mukana mahdollisimman varmasti enkä eksyisi tai myöhästelisi. Uusien opiskelijoiden saapumisaika oli ollut päivällä yhdestä viiteen, ja päivällistä tarjottiin neljästä kuuteen. Kuudelta alkoi uusien opiskelijen tervetulotilaisuus, jonka jälkeen kahdeksalta asuntolaohjaajat tutustuttivat opiskelijoita toisiinsa ja koulun tapoihin omissa asuntoloissaan. Virallinen ohjelma päättyi sen jälkeen, mutten epäillyt, etteikö sen jälkeen olisi vielä monenlaista epävirallista ohjelmaa asuntoloissa ja uusien ja vanhojen oppilaisen keskuudessa, olihan nyt sentään lukukauden ensimmäinen ilta. En kuitenkaan keksinyt, mitä tapaamista Harrison olisi tarkoittanut. "Öh, mihin tapaamiseen?" kysyin häneltä.
"Ai, sinä et ole siinä mukana, unohda koko juttu," Harrison heilautti kättään ja avasi ravintolan oven.
"Hetkinen? Mistä minulle ei ole kerrottu? Onko illalla jotkut juhlat?" kysyin. Ei siksi että olisin erityisesti halunnut osallistua, en ollut suorastaan juhlijatyyppiä. En silti kuitenkaan halunnut olla pihalla asioista - vaikken pitänytkään tapahtumien keskiössä olemisesta, se ei tarkoittanut ettei minulla ollut kausilippuja sivustakatsomoon.
"Minähän sanoin jo, että unohda koko juttu," Harrison ärähti ja suuntasi ravintolajonoon. Tajusin menneeni liian pitkälle, irvistin maskini takana ja päätin, että voisi olla hyvä ajatus istua johonkin muuhun pöytään kuin Harrisonin seuraan. Ongelma oli vain että mihin, koska en tuntenut koko paikassa ketään.
Ladoin tarjottimelleni sattumanvaraisesti jotakin linjastolta samalla kuin koetin kuikkia ravintolan tilannetta. Suurin osa muista opiskelijoista oli onneksi jo syönyt, joten tyhjiä pöytiä oli riittävästi. En kuitenkaan haluttanut aloittaa yliopistoelämääni istumalla yksin kuin jokin luuseri, varsinkin kun ravintolassa oli vielä monta pöydällistä ihmisiä jotka näyttivät olevan vanhoja tuttuja ja viivyttelivät ravintolassa yhä vain jutellakseen keskenään.
Katseeseni osui onneksi hieman tutumman näköinen mustiin pukeutunut henkilö ja kipitin hänen pöytäänsä ennen kuin hän ehtisi karata. Owen katsahti ensiksi minuun ja sitten ympärilleen hämmentyneenä kuin etsien jotakin syytä, joka olisi selittänyt miksi häiritsin hänen ylhäistä yksinäisyyttään. "Saako tähän istua?" kysyin odottaen todennäköisesti negatiivista vastausta.
Owen kuitenkin yllätti minut vastaamalla: "Joo, kyllä se penkiltä näyttää. Olettaisin että kyllä siihen saa," ja istahdin helpottuneena, tosin hieman hämilläni. Vaikutti siltä, ettei meidän edellinen tapaamisemme ollutkaan mennyt niin huonosti kuin olin itse ymmärtänyt.
Nyt ilman kasvomaskia Owen näytti mielenkiintoiselta. Hänellä oli useita lävistyksiä korvissaan ja tietenkin rengas keskellä alahuulta, mutta hänen kasvonpiireensä olivatkin yllättävän... kauniit. Tietenkin hän näytti synkältä ja sulkeutuneelta, mutta se ei tehnyt hänen silmäripsistään yhtään lyhempiä tai kasvonpiirteistään yhtään vähemmän symmetrisiä. En uskaltanut tuijottaa kovin pitkään, mutta koetin vilkuilla häntä pari kertaa vaivihkaa samalla, kun asettauduin sijoilleni.
Harrison säikäytti minut ilmestymällä kuin tyhjästä ja istumalla vieressäni olevaan paikkaan. Hän ei kuitenkaan näyttänyt eksyneeltä eikä minun olemassaoloni tuntunut ärsyttävän häntä. Sitä oli tosin vaikea päätellä varmasti: vaikutti siltä, että Harrisonilla oli selvä resting angry face. "Diana Harrison, kutsumanimi Harrison. Isäni on Ray Harrison, äitini Delia Wright, molemmat -03 vuosiluokkaa, cursus deorum," hän esitteli itsensä Owenille ja minä kuuntelin sivusta melkoisena kysymysmerkkinä. Ai näin tällaisissa piireissä esittäydyttiin? Aikoiko hän seuraavaksi kertoa vanhempiensa ammatit, vuositulot ja mahdolliset sukulaisuussiteet jonkin Euroopan maan kuninkaalliseen perheeseen?
Owen oli hetken hiljaa, kuin sulatellakseen Harrisonin antamaa informaatiota. Sitten hän haukkasi palasen voileivästään ja nielaistuaan sen hän vastasi: "Owen Harrison, kutsumanimi Sinä Siinä, äiti ja isä ovat Ivy ja Roger Kilroy, vuosiluokkia -04 ja -02. Molemmat kävivät täällä läpi cursus deorumin ja cursus honorumin vielä siihen päälle." Hän haukkasi leipäänsä ja pidin yhtäkkiä hänestä paljon enemmän, sillä hän oli antanut ilman mitään vaikeuksia samalla mitalla takaisin Harrisonille, joko puhumalla täysin totta tai valehtelemalla päin naamaa. Tai jotain siitä väliltä, en oikeasti uskonut että hänen kutsumanimensä oli Sinä Siinä, muista osista en ollut niin varma.
Harrison mulkaisi Owenia tavalla, joka olisi saanut ainakin minut sulamaan vesilammikoksi lattialle, mutta Owen näytti keskittyvän vain leipäänsä. Odotin hetken, että jompikumpi olisi jatkanut keskustelua, mutta ikävä kyllä olin päätynyt ehkä koko ruokalan ainoaan pöytään, jossa suurinta osaa istujista ei haitannut olla hiljaa. Minua kyllä haittasi.
"Owen, oletko sinä kuullut siitä tämän illan tapaamisesta?" heitin kysymyksen viattomasti ja toivoin että jotakin tärppäisi, jos Harrison ei kerran aikonut kertoa minulle mitään.
Owen vilkaisi minua melko pitkän otsatukkansa alta ja pureskeli hetken leipäpalaansa mietiskelevästi. "En minä oikeastaan tiedä, mikä se on, mutta äiti sanoi, että vaikka minulla ei ole mikään pakko mennä sinne, se tulisi kuitenkin olemaan jotakin hyvin tärkeää," hän vastasi lopulta. "Mutta sinne ei ole ilmeisesti mitään virallisia kutsuja eikä sitä näy ensimmäisen viikon ohjelmassa." Hän näytti siltä, kuin asia olisi mietityttänyt häntä jo kauemminkin.
Harrison tyrskähäti ja viittoi meitä kohti haarukallaan. "Ei siitä tietenkään ole mitään ohjelmassa, eikö teille ole kerrottu siitä mitään?" hän sanoi. "Mutta siitä ei saa puhua täällä," hän vilkaisi olkansa yli muita ruokalassa olijoita, jotka näyttivät onneksi keskittyvän omiin juttuihinsa.
"Mutta..." aloitin, mutta Harrison keskeytti minut.
"Kerron kaiken sitten myöhemmin, nyt hiljaa," hän sanoi tiukasti. "Kaipa te kaksi voitte tulla minun mukanani, jos ette kerran pärjää itseksenne," hän huokaisi. Minä ja Owen jaoimme kummastuneen katseen keskenämme ja minä tajusin yhtäkkiä uudestaan, että Owen oli itse asiassa tosi mukava typpi, ei ollenkaan sellainen kuin millaiseksi olin hänet kuvitellut.
Meillä tuli hieman kiire syödä ruokamme loppuun, mikä itse asiassa helpotti sitä, ettei meidän tarvinnut keksiä enää uusia keskustelunaiheita. Minun päässäni pyöri joka tapauksessa aivan liikaa ajatuksia salaperäisestä tapaamisesta. Owenin ja Harrisonin vanhemmat olivat kertoneet heille jotakin jo etukäteen, mutta olisiko minun äitinikin tiennyt, mistä tässä jutussa oli kyse? Ellei äiti olisi tällä hetkellä istunut lentokoneessa takaisin New Yorkiin, luultavasti joko umpiunessa tai viinilasillisen ääressä kikattelemassa vanhoja koulujuttujaan Ivy Kilroyn kanssa, olisin soittanut hänelle heti ja kysynyt. Tai muutenkin, olisin halunnut kuulla hänen sanovan edes taas kerran, että kaikki oli hyvin ja menisi hyvin.
Katsellessani ympärilleni hienossa ruokalassa, ikävä ja ulkopuolisuuden tunne kouraisi vatsanpohjaani. Tuntui, kuin joka ikinen solu kehossani olisi kirkunut "en halua olla täällä en halua olla täällä", mikä oli kaikki faktat mukaan lukien totta. Olin vakuuttunut, ettei tästä vuodesta tulisi yhtään mitään.
"Oi katso, tuo vanha paviljonki on vielä pystyssä! Kuvittelin että se olisi kaadettu maan tasalle jo aikoja sitten!" Äiti osoitteli paikkoja, joita en ollut koskaan nähnytkään. Hän oli aivan liian kotonaan ja aivan liian iloinen, eikä hän näyttänyt ottavan huomioon sitä, että minusta tuntui aivan surkealta. Toisaalta en halunnut myöskään, että hän kääntyisi ja katsoisi minua aivan tosissaan ja huomaisi, miltä minusta tuntui; äidin sääli saisi minut tuntemaan itseni vielä entistä surkeammaksi ja matkalaukkujen raahaamisen vieläkin ikävämmältä ja hikisemmältä hommalta kuin mitä se oli jo ennestään.
Sillä välin kun olin juuri ottamassa valtavaa askelta kohti itsenäistymistä ja aikuistumista, äiti näytti nuorentuneen kymmenellä ikävuodella ja vaikka hän olikin äitini, hän näytti minun silmissäni paljon enemmän reippaalta yliopisto-opiskelijalta kuin minä. Heti astuttuaan Moiragetes Collegen porteista sisään hänen ryhtiinsä oli tullut tarmokkuutta ja askelissa oli enemmän kimmoisuutta kuin mitä olin nähnyt niissä yli vuoteen. Puolet kasvoista olivat kyllä maskin takana, mutta innostuksesta kimmeltävät silmät ja hymyrypyt niiden ympärillä kertoivat, ettei hän ollut tällä hetkellä enää Sabine Lion, yrittäjä ja yksinhuoltaja, vaan Sabine Martin, ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelija, joka oli juuri astunut ensimmäistä kertaa korkeasti arvostettuun ja hyvin valikoivaan yksityiseen yliopistoon, johon hän oli onnistunut livahtaman täysin apurahoin sisään käyttämällä valtavan määrän ahkeruutta, sinnikkyyttä ja viehätysvoimaa. Metodi, jota en itse ollut seurannut oikein tarkasti. Oppilaitos, johon en oikeastaan ollut edes kuvitellut pääseväni.
Kaikki oli oikeastaan koronan syytä. Korona oli itseasiassa melko hyvä syntipukki mille tahansa viimeisen puolentoista vuoden aikana tapahtuneelle lievästikin epämukavalle asialle. Äiti ei ainakaan minun tietääkseni ollut ajatellut Moiragetestä vuosiin, eikä ainakaan minun sinne menemistäni, mutta sitten oli tapahtunut lockdown ja meillä olikin yhtäkkiä ollut aikaa siivota koko talo lattiasta kattoon, niin kuin äiti oli aina haaveillut. Yksi asia oli johtanut toiseen: yhtenä hetkenä lattia oli ollut täynnä komeron ylähyllyltä löytyneitä ikivanhoja albumeja, joissa äiti näytti lähestulkoon samalta kuin nytkin, muotia myöten; ja sitten yhtäkkiä olin pahaa aavistamatta ollut täyttämässä jos jonkinlaisia lippuja ja lappuja ja stipendihakemuksia muiden yliopistohakemusteni lomassa. Ei minun oikeasti pitänyt päästä sisään, mikä tahansa keskinkertainen ja tavallinen yliopisto New Yorkissa olisi kelvannut niin, ettei minun olisi tarvinnut ainakaan muuttaa minnekään kauas. Itse asiassa niihinkin pääsy oli muuttunut enemmän tuuripeliksii kuin olisin halunnut, mutta minua ei oltu luotu zoom-oppilaaksi, en minä voinut sille mitään. Taaskin koronan vika, tässähän se nähtiin.
Kun postiluukusta sitten lopulta tupsahti yhtäkkiä täyteläisen pullea kirje, jonka pelkkä vaakunalla koristeltu kirjekuorikin sai muista yliopistoista lähetetyt huomattavasti ohuemmat kirjekuoret näyttämään säälittäviltä ja kakkoslaatuisilta, tilanne oli tuntunut joltakin unelta, ehkä etäisesti painajaiselta. En mielestäni mitenkään ollut voinut ansaita tätä, Moiragetes College ei kuulostanut yhtään minun paikaltani - minun kuului mennä johonkin paikkaan, josta kuultuaan ihmisten reaktio olisi lähinnä hieman latistunut “ai jaa...” tai kohteliaan hämmentynyt "Missäs se olikaan?". Äiti koetti vakuutella minulle, että päätös oli ollut täysin ymmärrettävä, sillä henkilökohtaisella esseellä ja alumnien referensseillä oli enemmän vaikutusta hakijalautakunnan päätökseen kuin arvosanoilla, mutta se vain sai minut ajattelemaan, että kyseessä oli jokin salajuoni. Äidin oli täytynyt vetää ties mistä naruista ja vaatia takaisin lies mitä palveluksia saadakseen minulle parhaat mahdolliset referenssit ja saadakseen minut ulos turvallisesta, kotoisesta peräkammaristani johon olin aikonut asettua mielelläni vielä vähintään seuraavaksi neljäksi vuodeksi.
Mutta nyt edessäni avautuivatkin Moiragetes Collegen hyvinhoidetut pihamaat ja rakennukset, joiden ympärillä kuljeskeli iloisesti puhelevia nuoria ja heidän vanhempiaan. Palmupuiden varjossa oli oppilaiden ylläpitämiä pöytiä, joissa aiempien vuosikurssien oppilaat mainostivat kerhojaan. Näin pöytiä jotka oli omistettu kreikkalaiselle draamalle, historialliselle miekkailulle, painille ja käsitöiden tekemiselle. "Sinun pitää ehdottomasti liittyä johonkin kerhoon," äiti jatkoi innostunutta puhkumistaan. "Moirageteessä kerhotarjonta on aivan ainutlaatuinen, et varmasti tule katumaan!"
"Tiedän," en voinut olla vastaamatta hieman ynseästi. "Luin esitteen." Halusin olla innostunut, mutta minulla oli paha tapa alkaa suhtautua sitä negatiivisemmin asioihin, mitä enemmän niitä minulle tyrkytettiin. Äiti oli ikävä kyllä onnistunut aktivoimaan minun Vastarannan Kiiski -reaktioni.
Äiti vilkaisi minuun päin ja näytti hetken huolestuneelta, mutta se hetki oli hyvin lyhyt, sillä hän huomasi jotakin takanani ja hänen ilmeensä kirkastui jälleen. "Ivy Kilroy?! Oletko se tosiaan sinä!" Hän syöksyi ohitseni ja kun käännyin hänen peräänsä, näin toisen suunnilleen hänen ikäisensä naisen, jolla oli vaalean punertava tukka ja pisamaiset kasvot. Nainen pudotti valkoisen Vuittoninsa ruohikkoon ja rutisti äitiäni lujasti, jalokivisormukset välkkyen. "Sabine! Miten olet pärjäillyt? En ole kuullut sinusta pitkään aikaan, olen miettinyt sinua paljon viime aikoina!"
Äiti näytti hymyilevän leveästi maskinsa takana. "Onhan sitä parempiakin aikoja nähty," hän sivuutti kaiken edeltävän vuoden stressin ja uurastuksen kevyellä olankohautuksella. "Mutta uskomatonta nähdä taas pitkästä aikaa! En vieläkään saata uskoa sitä, että meillä on saman ikäisiä lapsia!" Vasta nyt meidän kaikkien huomio kiinnittyi pitkään, synkän näköiseen poikaan, joka oli ilmeisesti koettanut kadota äitinsä varjoon, sekä kuvannollisesti että kirjaimellisesti. Poika oli joka suhteessa äitinsä vastakohta - siinä, missä Ivy Kilroy oli klassisen vaalea punapää, pojalla oli musta tukka, monta sävyä ruskeampi iho ja vähintäänkin pari kiloa metallia yllään ja ainakin niissä osissa kasvojaan, jotka saatoin nähdä mustan maskin takaa.
"Niin, tässä on Owen, minun poikani," Ivy viittasi poikaan, joka katsoi meitä syvänruskeilla silmillään. Ulkonäöstä päätellen olisin olettanut, että hänen käytöksensä olisi kylmää ja etäistä, mutta hän katsoi meitä uteliaana ja nosti kättään tervehdykseen hieman ujosti.
Tervehdysten jälkeen molemmilla äideillä kesti ehkä puoli minuuttia unohtaa meidän olemassaolomme ja ruveta käymään läpi kaikkea vanhoista koulumuistoista seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtuneisiin asioihin. Minä ja Owen koetimme viihdyttää itseämme katselemalla ympärillemme, mutta en kestänyt tukalaa tilannetta edes viittä minuuttia. Koska äitiin ei saanut minkäänlaista vilkaisu-nyhjäisy-vihjekontaktia, tulin siihen tulokseen, että kai minun pitäisi yrittää jutella Owenin kanssa. Mehän aloittaisimme kuitenkin pian samalla vuosikurssilla ja niinkin pienessä yliopistossa kuin Moiragetes; törmäisimme varmasti monesti uudestaankin.
Kävelin pari askelta lähemmäs Owenia, joka tuijotti ilmeisesti jotakin nurmikolla olevaa, ja mietin hyvää keskustelunaloitetta. "Tiedätkö vielä, mitä pääainetta aiot opiskella?" kysyin, sillä se tuntui turvalliselta.
"Fysiikkaa," Owen vastasi.
"Ai, kuulostaa kivalta. Aiotko joskus työskennellä fyysikkona tai jonakin?" kysyin.
"Joo kai."
Siihen oli vaikea keksiä uutta jatkokysymystä, varsinkaan, kun Owen ei ollut suoranaisesti ottanut uudestaan katsekontaktia. Hän oli kyllä katsahtanut minuun päin, mutta ehkä hän olikin katsonut jotakin vasemman olkani takana tai yrittänyt itsekin viestiä jotakin äidilleen.
"Minä en ole vielä varma, mutta ehkä englantia tai psykologiaa tai arkkitehtuuria. Tai teatteria," Höpöttelin menemään ennen kuin hiljaisuus ehtisi venyä piinallisen pitkäksi.
"Juu, aika monenlaista," Owen vastasi ja olin näkevinäni jonkinlaisen hymyn aavistuksen hänen kasvoillaan, vaikka oli kyllä vaikea mennä sanomaan mitään, sillä en nähnyt hänen kasvojaan kunnolla eikä hän tietenkään edes katsonut minuun päin.
Minua rupesi nolottamaan se, kuinka nopeasti olin paljastanut täydellisen päättämättömyyteni heti ensimmäiselle kohtaamalleni ihmiselle. Minun olisi myös pitänyt vastata jotakin coolia Owenille, vaikka meribiologiaa tai jotakin. Vaikken edes oikeastaan tiennyt, mitä meribiologiassa opiskeltiin ja olinko kiinnostunut. Mutta itseasiassa... Meribiologia ainakin kuulosti melko mielenkiintoiselta, olisi ehkä mukava tutkia kaloja ja delfiinejä ja sukeltaa ottamaan näytteitä meren pohjasta ja muuta mukavaa. Päätin, että heti kun olisin asettunut aloilleni, minun pitäisi googlettaa mitä meribiologia sisälsi ja olisiko siinä taas yksi hyvä kandidaatti mahdollisten pääaineideni listalle.
"Juup," sanoin tajuten, etten keksinyt enempää järkevää keskusteltavaa. Minulla jännitti, mutten kehdannut kysyä jännittikö hänellä, olisiko se ollut noloa? Saattoiko pojilta kysellä, jännittikö heitä? Vahvistinko minä stereotypioita miesten odotetusta käyttäytymisestä jos en uskaltanut kysyä? Loukkaisinko Owenin haurasta miehistä ylpeyttä jos kysyisin? Enkä uskaltanut kovin udella hänen menneisyydestäänkään mitään, hän ei vaikuttanut tyypiltä joka kertoili yksityisasioistaan mielellään.
Juuri kun olin ehtinyt alkaa suunnittelemaan, miten pääsisin helpoiten käsiksi lapioon jotta voisin alkaa kaivamaan itselleni joko hautakuoppaa tai poteroa, jossa voisin odotella Äitien Kohtaamisen loppua, se loppui. "Okei, tavataan vanhassa paikassa tunnin päästä ja juodaan kahvit ennen lentoa?" Sabine Lion sanoi äidille, joka nyökkäsi innoissaan.
"Mutta eikö sinun pitänyt olla lentokentällä tunnin päästä?" kysyin äidiltä, kun kävelimme poispäin taas uuden halaus- ja "olioikeastiniinkivatavatataas" -hyvästelyryöppyjen jälkeen.
"Sabi lupasi, että pääsen takaisin kotiin hänen yksityiskoneellaan. Hän on matkalla Maineen, mutta kone tekee kuulemma pysähdyksen New Yorkissa helposti," hän sanoi, kuin yksityiskoneella ekstramutkan tekeminen olisi aivan sama kuin Sabine kävisi heittämässä hänet kotiin vanhalla Toyotallaan mukavan bingoillan päätteeksi.
"Oliko sinulla yliopistoaikoina paljonkin kavereita?" Kysyin, sillä sellainen äiti oli, todella hyvä ihmisten kanssa. Olin hieman yllättynyt, kun hän pudisti päätään.
"Ei aluksi, oli vaikeaa päästä porukoihin mukaan kun tunsin itseni ulkopuoliseksi eikä minulla ollut ketään, joka olisi esitellyt minua ihmisille. Mutta pian tutustuin ensiksi muutamiin mukaviin ihmisiin, kuten Sabiin, ja sitten moniin muihinkin, ja itsevarmuuteni kasvoi," hän hymyili minulle lohduttavasti. "Sinusta tuntuu nyt luultavasti melko lailla samalta kuin minusta silloin, mutta jos joskus, niin luota minuun nyt: kyllä sinä totut. Yliopistoksi Moiragetes on todella pieni, täällä kaikki tuntevat kaikki ainakin ulkonäöltä."
Ja koska äiti on äiti, hän ei voinut olla lisäämättä vielä: "Sinun kannattaisi muuten koettaa tutustua siihen Oweniin. Hän vaikutti mukavalta ihmiseltä."
"Joo," sanoin melko kuivasti. "Hän ei oikeastaan puhunut minulle kovin paljoa, hän oli selkeästi kiinnostunut seurastani."
"No se taitaa olla koska hän on melkoisen ujo," äiti sanoi. "Hän ei vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä, joka tutustuu helposti ihmisiin. Voisi olla ystävällistä koettaa olla hänelle ainakin sellainen tuttu, jonka kanssa hän voi mennä samaan pöytään syömään ravintolassa."
"Joo joo, minä yritän," vastasin, sillä en halunnut alkaa kiistelemään asiasta. Äidillä oli kyllä monesti pelottavan hyvä ihmisluonnetutka, mutta tässä asiassa olin valmis epäilemään. Tiesin kuitenkin, että jos Owen osoittautuisikin melko yksinäiseksi tyypiksi, en voisi olla tyrkyttämästä seuraani hänelle, äiti oli tartuttanut liiallisen sympatiansa minuun.
Olimme kävelleet Moiragetes Collegen päärakennuksen ohitse ja joitakin satoja metrejä rakennuksen takana kohosivat opiskelija-asuntolat. Minulla ei ollut ollut ennakkokäsityksiä siitä, millaisia Moirageteen kaltaisen yksityiskoulun asuntolat olisivat, mutta nämä rakennukset näyttivät ainakin ulkopuolelta oikeasti kivoilta. Talot olivat nelikerroksisia kivitaloja, joiden kahdessa ylemmässä kerroksessa oli mukavan näköiset suuret ikkunat ja parvekkeet, ja alakerran huoneistoihin näytti kuuluvan jopa pieni aidattu pihapläntti. Uusia asukkaita varten pihat ja parvekkeet oli jo somistettu kauniisti kukkivilla ruukkukasveilla, mikä näytti kyllä hienolta näin ensimmäisenä päivänä, joskin olin melko varma, että saisin ainakin omat kukkani tapettua viikossa tai parissa.
Koska Moiragetes College oli virallisesti sisäoppilaitos, jokaiselle vuosikurssille oli omat asuntolarakennuksensa. Asuntolat oli jaettu vanhanaikaisesti tyttöjen ja poikien asuntoloihin, mikä ei oikeastaan ollut minulle ongelma. Olin jo tarpeeksi kauhuissani siitä, että minun pitäisi asua seuraava vuosi jonkin aivan uuden ihmisen kanssa, en tarvinnut sen enempää stressin aiheita. Jokaisen asuntolan edessä oli nimikyltti ja nimien inspiraationa näyttivät olleen kreikkalaiset paikannimet. Asuntola, jossa minun huoneeni sijaitsi, oli Elis.
Asuntolassa oli niin paljon vilinää, ettei minulla ollut kovin tilaisuutta jäädä katselemaan paikkoja rauhassa. Luovimme äidin ja matkatavaroideni kanssa läpi muiden lasten ja vanhempien eteisaulaan vastaanottopöydän luo, jonka takana seisoi uuvahtaneen näköinen valvojaoppilas. "Nimi?" Hän kysyi heti kun olimme tarpeeksi lähellä, ruksasi rivakasti jotakin yli listastaan ja nappasi minulle avaimen jostakin pöydältään. "Huone 3G, portaista vasemmalla," hän sanoi ja sitten meidän piti ilmeisesti jatkaa matkaa, sillä hän oli kiinnittänyt huomionsa jo seuraavaan tulijaan - koko toimitus oli kestänyt ehkä puoli minuuttia.
Raahasimme tavarat ylös portaita kolmanteen kerrokseen, sillä hissiin ei tainnut olla edes yrittämistä. Helpotuksekseni huone oli vielä tyhjä, kun astuimme äitini kanssa sisään ja saimme ainakin hetken rauhaa. Äiti riisui heti maskin kasvoiltaan ja kuten aina, veti syvän sisään syvän henkäyksen - hän ei voinut sietää maskien jatkuvaa pitämistä, mutta vielä vähemmän hän piti toisten ihmisten huomiotta jättämisestä, joten hän oli niin huolellinen kuin vain saattoi olla.
Huone oli melko pieni, mutta se oli parempi kuin olin odottanut, jos totta puhutaan. Vielä nyt, kun huone oli täysin tyhjä kaikista asumisen merkeistä, se näytti enemmänkin kohtalaisen hyvälaatuiselta motellihuoneelta kuin sellaiselta mitä olin pahimmissa kuvitelmissani odottanut, eli homeiselta ja torakkaiselta. Huoneesta avautuivat melko suuret ikkunat ja sisään tulvi auringonvaloa. Pistin kuitenkin merkille, ettei huoneessa ollut kovin kuuma, mikä oli helpotus sillä minusta tuntui jo nyt, ettei minua newyorkilaista ollut tarkoitettu tällaiseen helleilmastoon.
Huoneen molemmat puolet olivat lähestulkoon peilikuvia toisistaan: seinän laidalla vuode, ikkunan edessä kaksi työpöytää vastakkain, lähempänä ovea vaatekaapit ja käytävän viereisellä seinällä pieni kirjahylly. Huoneen oikealla puolella oli vielä kylpyhuoneen ovi, jonka kävin myös heti tarkistamassa. "Täällä on nykyään huoneissa omat suihkut!" äiti pisti merkille ilahtuneena. "Onnenpekka, sinun ei tarvitse kokea enää pikkutuntien kylppärijonoja!"
"Kumman puolen huoneesta haluat?" Äiti kysyi, kun palasimme kylpyhuoneesta. "Nopeat syövät hitaat, eikä sinun kämppistäsi vielä näy, joten nyt on paras aika tehdä valtaus." Osoitin huoneen vasemmanpuoleista sänkyä ja äiti alkoi saman tien avaamaan ensimmäistä matkalaukkuani ja purkamaan vaatteitani vaatekaappiin. Samalla hän puheli innostuneena kaikenlaista kouluun liittyvää, ja vaikken vieläkään ollut erityisen ilahtunut äkillisestä muutoksesta elämässäni, aloin lämmetä. Asuntola olisi ainakin kotoisa ja jos kämppikseni olisi edes ihan siedettävä, tähän huoneeseen voisi ainakin aina vetäytyä omaan rauhaan, menivät asiat muuten miten vain.
Aivan liian äkkiä viimeinen tunti, jonka saisin viettää äidin kanssa yhdessä pitkään aikaan, oli jo ohitse. Jos äiti olisi ollut tunteikkaalla tuulella, olisin antanut itselleni luvan kyynelehtiä ihan kunnolla, mutta sen sijaan hän koetti vieläkin piristää minua ja valaa minuun rohkeutta, mitä hän oli kai koettanut tehdä koko päivän. "Koeta ottaa näistä vuosista kaikki irti, varsinkin jo tästä ensimmäisestä," hän otti minua kiinni olkapäistä, jotta varmasti kuuntelisin. "Minä tiedän, miltä sinusta täytyy tuntua, minä olin ennenkin hyvin samanlainen. Mutta kunhan vain pääset tutustumaan ympäristöösi ja muihin oppilaisiin, huomaat varmaan itsekin, kuinka hyvä ympäristö tämä on ei vain opiskelulle, vaan ylipäätään itsensä kehittämiselle. Moirageteen arvokkain tarjonta ei ole pelkkä luennoilla tapahtuva opetus, vaan kaikki se, mitä voi tehdä tuntien ulkopuolella. Liity kerhoihin, hanki ystäviä, koe seikkailuja, tee virheitä, älä pelkästään jää tänne huoneeseen, vaikka tämä olisikin kuinka mukava paikka," hän sanoi kuin olisi lukenut ajatukseni. Vaikka hän kyllä luultavasti tiesikin minun ajatukseni ehkä jopa paremmin kuin minä itse, olinhan luultavasti kertonut hänelle lähes joka ikisen niistä aina siitä lähtien kun olin oppinut puhumaan.
"Mutta en minä jaksa olla reipas ja sosiaalinen," mutrisin alahuultani feikkisurkuteltavasti, vaikka puhuinkin melko totta.
"Voi kulta," äiti halasi minua tiukasti, "Sanot ettet jaksa, mutta tarkoitat, ettet uskalla. Minä taas tiedän että sinä uskallat, olenhan tuntenut sinut jo ennen kuin synnyit, syöttänyt sinua ja vaihtanut vaippojasi, lohduttanut sinua aina kun sinua on harmittanut tai sinulla on ollut joku pipi..." Hän taputti pääalkeani kuin olisin vieläkin ollut pikkulapsi.
"Okei okei, minä ymmärsin," ähkäisin, vaikken voinut olla hymyilemättä. Kyllä minua ärsytti, koska olihan tässä äidin aika helppo jaella neuvoja, mutta toisaalta hän oli kyllä oikeassa. Hän se oli aina koettanut opettaa minulle, että asioiden uskaltaminen vaati paljon rohkeutta, ja rohkeus vaatii paljon kovaa työtä.
"Sano vielä Andreakselle terveisiä," sanoin, kun äiti teki jo lähtöä ulos ovesta. Minulla oli epäilyksiä, että äidin halu olla uuden miesystävänsä kanssa kahdestaan oli vaikuttanut osittain siihen, että hän oli halunnut lennättää minut koko Pohjois-Amerikan mantereen halki Olisin siis voinut syyttää tästä kaikesta myös Andreasta, ellei hän olisi ollut niin mukava ihminen, he sopivat äidin kanssa niin hyvin yhteen. Plus olin tietenkin tehnyt paljon työtä sen eteen, että olin saanut heidät huomaamaan toisensa aivan alun perinkin.
Vielä yksi hymy ja kädenheilautus ja olin yksin, ja melkein aikuisena ihmisenä minun ei ollut sopivaa juosta itkien äidin perään. Olisin halunnut heittäytyä sängylle ja tunteisiini edes pieneksi hetkeksi, mutta olin luvannut koettaa olla reippaampi ja koska uusi huonekaverini saattaisi tulla paikalle millä tahansa hetkellä, halusin antaa hyvän ensivaikutelman. Koetin siis taktiikkaa jota käytin tavallisesti aina, kun tunsin itseni jollakin tavoin epävarmaksi, eli kuvittelin olevani elokuvan päähenkilö ja pakotin naamalleni jonkinlaisen hymyn. Katsojat pitäisivät siitä, kuinka päähenkilö epävarmuudestaan huolimatta pääsisi hetkessä yli omista peloistaan ja varsinainen elokuvan juoni voisi pian alkaa.
Kävelin vielä jokseenkin tyhjän oloisen huoneen läpi niin että kuvitteellinen kamera pystyisi kuvaamaan huonetta joka kulmasta. Istahdin hetkeksi sängylleni, mutta vain lyhyeksi hetkeksi, sillä se oli tarpeeksi pitkä hengähdystauko päähenkilöllemme. Sitten avasin parvekkeen oven, katselin parvekkeen kukkia ja ulos pihalle, jossa kuljeksi nyt jo vähemmän uusia tulokkaita.
Oli vielä pari tuntia ennen ensimmäisen vuoden opiskelijoiden tervetulotilaisuutta ja sitä ennen opiskelijoilla oli tilaisuuus käydä syömässä kouluravintolassa ja hakemassa ensikontaktia toisiinsa. Elokuvani päähenkilö ottaisi tilaisuudesta vaarin, lähtisi pois huoneesta ja menisi alakertaan esittelemään itseään ihmisille, joita siellä olisi vielä jäljellä.
Kävelin takaisin sisälle ja kohti ovea. Kyllä minä uskaltaisin, voisin kertoa siitä sitten äidille myöhemmin aivan kuin se ei olisi ollut mikään iso asia. Ja eihän se ollut mikään iso asia, ihmiset olivat sosiaalisia aivan koko ajan. Minäkin olin sosiaalinen, ainakin niiden ihmisten kanssa, jotka tunsin. Ja pian tässä talossa asuvat muut ihmiset olisivat ihmisiä, jotka minä tuntisin. Minun tarvitsisi vain-
Ovi läimähti auki niin voimakkaasti, että se osui seinään ja olisi varmaan mennyt läpikin, ellei sen takana olisi ollut muovista stopparia. Luultavasti lähes kaksimetrinen, lihaksikas ja aurinkolasipäinen mies muskelipaidassa ja maastohousuissa harppoi sisään ja minä peräännyin luultavasti ymmärrettävästi kauhuissani.
"Hei isi, älä viitsi paiskoa ovia," miehen takana tuleva melko samanlaisen näköinen, minun ikäiseltäni näyttävä teinityttö sanoi. Hänellä oli lyhyeksi ajeltu musta tukka, armeijanvärinen toppi ja cargohousut, sekä kunnioitusta herättävät hauikset. Mies paiskasi sängylle kolme käsissään kantamaansa matkalaukkua ja vilkaisi sitten minua aurinkolasiensa takaa. "Kuka sinä olet?" hän tivasi kuin olisi epillyt minua murrosta.
"Ca-Cassie Lion, asun tässä huoneessa?" sain sanotuksi, ikävä kyllä turhan kysyvästi. "Niin, minä tulen asumaan täällä. Sinä olet ilmeiseasti minun huonekaverini?" katsoin tyttöön, joka asetteli omia kantamuksiaan hieman huolellisemmin vaatekaapin eteen.
"Joo," tyttö sanoi. "Diana Harrison," hän tuli kättelemään minua niin luitarusentavasti, että olin iloinen, ettei mies, joka oli mitä ilmeisimmin hänen isänsä, aikoinut kätellä, sillä en halunnut invalidisoitua heti yliopiston ensimmäisen päivän aikana.
"Jack Harrison, Dianan isä," iso mies nyökkäsi minun suuntaani, mutta hän oli jo suuntaamassa ovelle. "Minä soittelen sitten," hän osoitti Dianaa etusormellaan hyvästiksi ja se oli sitten ilmeisesti kaikki hyvästely, mitä tällaisen isän ja tyttären välillä tarvittiin. Diana huokaisi kiinni läimähtävälle ovelle ja kääntyi takaisin minuun päin. Hän oli tosiaankin lihaksikas, ja minua ainakin viisitoista senttiä pidempi. "Sinä sanot minua sitten Harrisoniksi," hän sanoi minulle ilmeettömästi ja nyökkäsin mykkänä, sillä otin sanat uhkauksena.
Harrison ei näyttänyt katsovan enempiä keskusteluita tarpeelliseksi, sillä seuraavaksi hän kävi matkalaukkujensa kimppuun. Olin ehtinyt ihmetellä, kuinka monta matkalaukullista tavaraa Harrisonilla olikaan, sillä hän näytti sellaiselta ihmiseltä, joka käytti täsmälleen samanlaista armeijatyylistä univormua joka ikinen päivä, mutta pian lukuisten matkalaukkujen salaisuus selvisi, sillä hän purki sieltä lukuisia käsipainoja, jonkinlaisen punnerrusvälineen, nyrkkeilyhanskat ja yhteen laukkuun oli mahtunut ihan oikeasti nyrkkeilysäkkikin. Kattokoukun puuttuessa hän jätti sen kuitenkin vielä nurkkaan.
Paremman tekemisen puutteessa istuin sängylläni ja katselin hämmentyneenä, mitä seuraavista matkalaukuista ilmestyisi. Ja tuli sieltä vaatteitakin, enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Väriskaala oli varsin hillitty, enimmäkseen vihreän, ruskean ja mustan sävyjä, mutta olin erottavinani joukossa myös ainakin jonkinlaisen hopeaisen paljettirätin. Tunkiessaan sitä puolihuolimattomasti kaappinsa perälle, Harrison vilkaisi minua kulmainsa alta. "Äiti pakotti minut ottamaan näitä rytkyjä mukaan," hän mutisi samalla, kun minä koetin esittää olevani mahdollisimman ei-tuomitseva-ei-utelias ihminen. "Kuka sinä muuten olet? Siis ylipäätään, kuulin kyllä jo sinun nimesi," hän sanoi.
"Öö, olen kotoisin New Yorkista? Äitini kävi täällä oman yliopistotutkintonsa," kerroin tunnustelevasti, sillä en ollut oikeastaan varma siitä, mitä hän halusi kuulla. Kuullessaan jälkimmäisen Harrison tuhahti ja hymyili minulle vinosti.
"Tyyliin kaikkien vanhemmat täällä ovat käyneet Moirageteen, tavallisesti pidemmällekin kuin parissa polvessa," hän sanoi. "Joka vuosi tänne pääsee ehkä kymmenen täysin uutta oppilasta," hän kertoi.
"Sinun isäsi siis on käynyt täällä?" kysyin, sillä jos Harrison tiesi paljon enemmän Moirageteestä kuin minä, hän voisi olla hyvä opas.
"Äiti myös, he tapasivat täällä," hän sanoi, muttei jatkanut aiheesta. Istuimme hetken hiljaa, sillä kumpikaan meistä ei keksinyt kovin paljon sanottavaa, tai ehkä Harrisonilla ei vain ollut tarvetta puhua. Minulla olisi ollut, mutten uskaltanut joutua huonekaverini mustalle listalle jo ensimmäisenä iltana.
Nousin vuoteelta ja kävelin uudestaan parvekkeelle, jonka ovi sijaitsi onneksi sänkyni ja työpöytäni välissä niin, ettei minun tarvinnut kiertää Harrisonin puolelle huonetta. Aurinko oli jo alkanut laskea korkealta taivaalta ja pihamaalla kasvavien oliivipuiden varjot olivat pidenneet. Meidän huoneemme parvekkeelta näki päärakennuksen takapihalle ja seuraavana olevaan asuntolaan, ja katselin hieman minua alempana yksin ja yhdessä kulkevia ihmisiä. Suurin osa vanhemmista oli jo kadonnut, mutta tarkastelin muita oppilaita uteliaana.
Heti ensi silmäyksellä oli ilmiselvää, että suurin osa opiskelijosta oli valkoisia, kuten olinkin odottanut kalliilta, eksklusiiviselta yliopistolta, joka erittäin eurooppalaiseen tapaan ihannoi muinaisen Rooman ja Kreikan perintöjä. Näin kuitenkin pihamaalla kulkevien opiskelijoiden joukossa paljon enemmän monimuotoisuutta kuin mitä olin osannut odottaa ja se oli mukava huomata. Vaikka lukioni New Yorkissa ei ollut ollut mikään parhaimmista paras eikä huonoimmista huonoin, se oli ollut hyvin monikulttuurinen, ja siellä oli ollut paljon vaihto-opiskelijoita joka maailman kolkasta. Kaiken muun lisäsi olin ennalta jännittänyt sitä, kuinka suuren eron asenteissa ja yleisissä käytännöissä tulisin kohtaamaan, mutta ehkä tilanne ei olisikaan niin epämukava kuin olin odottanut.
"Aiotko sinä mennä vielä syömään?" Kuuulin takaani Harrisonin äänen, ja hätkähdin. Hän oli tullut parvekkeen ovelle ja katsoi minua kysyvästi. Hän oli vaihtanut ylleen mustat farkut, topin, niitatun nahkatakin ja chokerin. Hän näytti tappavan tyylikkäältä nyrkkeilijä-punkkarilta ja tyyli sopi hänelle.
"Ai, joo," sanoin huomaten äkkiä, kuinka nälkä minulla oikeastaan oli.
"No, jos aiot vielä jatkaa siellä parkkeeraamista niin myöhästyt varmasti," hän sanoi ja suuntasi pois. Kiirehdin hänen peräänsä vaikken ollut kovin varma oliko hän pyytänyt minua mukaansa vai ei, mutta ajattelin että olisi vain epämukavampaa kävellä jokin sadan metrin hajurako välillämme takaisin koululle, olimmehan kuitenkin menossa samaan paikkaan.
Nappasin äidin työpöydälleni asettamasta maskipaketista uuden kasvomaskin ja koetin pistää sitä kunnolla paikoilleen samalla kun yritin pysyä Harrisonin pitkien askeleiden pelässä. Hän ei hidastellut minun vuokseni, mutta ei hän vastustellutkaan, vilkaisi minun kasvomaskiani alta kulmain. Tajusin, ettei hänellä eikä hänen isällään ollut kummallakaan ollut kasvomaskia ensitapaamisellamme, eikä Harrisonilla ollut sellaista nytkään. "Sinun pitää kuitenkin ottaa tuo pois syömisen aikana, miksi edes vaivaudut?" hän kysyi. "Täällä porukka viettää niin paljon aikaa toistensa kanssa, että ellet ole jo sairastanut niin tulet varmasti jossakin vaiheessa sairastumaan ja sitten se on alta pois," hän sanoi.
Huokaisin, sillä tottakai minun kämppikseni piti olla maskivastustaja, ellei jopa antivaxxeri. Elämä oli kyllä rankkaa, eikä minulla ollut haluja pullikoida vastaan. Koska en halunnut alkaa väittelemään Harrisonin kanssa asiasta enkä tunnustelemaan, kuinka äärimmäiset mielipiteet hänellä oli asioista, päädyin vähättelemään asiaa olankohautuksella. "Jos ei hyötyä niin ei toivottavasti haittaakaan, siitä on tullut jo tapa." Oli myös helpompaa piilottaa puolet kasvoistaan maskin taakse, mutta sitä en aikonut alkaa selittelemään Harrisonille. Aloin olla jo melko varma, ettei hän ymmärtäisi. Hän ei vaikuttanut ihmiseltä, joka tunsi halua piilotella.
"Aiotko osallistua tapaamiseen tänä iltana?" Harrison kysyi, kun olimme jo melkein ravintolarakennuksen luona, joka oli modernimpi, yksikerroksinen lasiseinäinen rakennelma päärakennuksen jatkeena.
Kävin läpi päivän ohjelman, jonka olin painanut mieleeni mahdollisimman tarkasti, jotta pystyisin pysymään joukon mukana mahdollisimman varmasti enkä eksyisi tai myöhästelisi. Uusien opiskelijoiden saapumisaika oli ollut päivällä yhdestä viiteen, ja päivällistä tarjottiin neljästä kuuteen. Kuudelta alkoi uusien opiskelijen tervetulotilaisuus, jonka jälkeen kahdeksalta asuntolaohjaajat tutustuttivat opiskelijoita toisiinsa ja koulun tapoihin omissa asuntoloissaan. Virallinen ohjelma päättyi sen jälkeen, mutten epäillyt, etteikö sen jälkeen olisi vielä monenlaista epävirallista ohjelmaa asuntoloissa ja uusien ja vanhojen oppilaisen keskuudessa, olihan nyt sentään lukukauden ensimmäinen ilta. En kuitenkaan keksinyt, mitä tapaamista Harrison olisi tarkoittanut. "Öh, mihin tapaamiseen?" kysyin häneltä.
"Ai, sinä et ole siinä mukana, unohda koko juttu," Harrison heilautti kättään ja avasi ravintolan oven.
"Hetkinen? Mistä minulle ei ole kerrottu? Onko illalla jotkut juhlat?" kysyin. Ei siksi että olisin erityisesti halunnut osallistua, en ollut suorastaan juhlijatyyppiä. En silti kuitenkaan halunnut olla pihalla asioista - vaikken pitänytkään tapahtumien keskiössä olemisesta, se ei tarkoittanut ettei minulla ollut kausilippuja sivustakatsomoon.
"Minähän sanoin jo, että unohda koko juttu," Harrison ärähti ja suuntasi ravintolajonoon. Tajusin menneeni liian pitkälle, irvistin maskini takana ja päätin, että voisi olla hyvä ajatus istua johonkin muuhun pöytään kuin Harrisonin seuraan. Ongelma oli vain että mihin, koska en tuntenut koko paikassa ketään.
Ladoin tarjottimelleni sattumanvaraisesti jotakin linjastolta samalla kuin koetin kuikkia ravintolan tilannetta. Suurin osa muista opiskelijoista oli onneksi jo syönyt, joten tyhjiä pöytiä oli riittävästi. En kuitenkaan haluttanut aloittaa yliopistoelämääni istumalla yksin kuin jokin luuseri, varsinkin kun ravintolassa oli vielä monta pöydällistä ihmisiä jotka näyttivät olevan vanhoja tuttuja ja viivyttelivät ravintolassa yhä vain jutellakseen keskenään.
Katseeseni osui onneksi hieman tutumman näköinen mustiin pukeutunut henkilö ja kipitin hänen pöytäänsä ennen kuin hän ehtisi karata. Owen katsahti ensiksi minuun ja sitten ympärilleen hämmentyneenä kuin etsien jotakin syytä, joka olisi selittänyt miksi häiritsin hänen ylhäistä yksinäisyyttään. "Saako tähän istua?" kysyin odottaen todennäköisesti negatiivista vastausta.
Owen kuitenkin yllätti minut vastaamalla: "Joo, kyllä se penkiltä näyttää. Olettaisin että kyllä siihen saa," ja istahdin helpottuneena, tosin hieman hämilläni. Vaikutti siltä, ettei meidän edellinen tapaamisemme ollutkaan mennyt niin huonosti kuin olin itse ymmärtänyt.
Nyt ilman kasvomaskia Owen näytti mielenkiintoiselta. Hänellä oli useita lävistyksiä korvissaan ja tietenkin rengas keskellä alahuulta, mutta hänen kasvonpiireensä olivatkin yllättävän... kauniit. Tietenkin hän näytti synkältä ja sulkeutuneelta, mutta se ei tehnyt hänen silmäripsistään yhtään lyhempiä tai kasvonpiirteistään yhtään vähemmän symmetrisiä. En uskaltanut tuijottaa kovin pitkään, mutta koetin vilkuilla häntä pari kertaa vaivihkaa samalla, kun asettauduin sijoilleni.
Harrison säikäytti minut ilmestymällä kuin tyhjästä ja istumalla vieressäni olevaan paikkaan. Hän ei kuitenkaan näyttänyt eksyneeltä eikä minun olemassaoloni tuntunut ärsyttävän häntä. Sitä oli tosin vaikea päätellä varmasti: vaikutti siltä, että Harrisonilla oli selvä resting angry face. "Diana Harrison, kutsumanimi Harrison. Isäni on Ray Harrison, äitini Delia Wright, molemmat -03 vuosiluokkaa, cursus deorum," hän esitteli itsensä Owenille ja minä kuuntelin sivusta melkoisena kysymysmerkkinä. Ai näin tällaisissa piireissä esittäydyttiin? Aikoiko hän seuraavaksi kertoa vanhempiensa ammatit, vuositulot ja mahdolliset sukulaisuussiteet jonkin Euroopan maan kuninkaalliseen perheeseen?
Owen oli hetken hiljaa, kuin sulatellakseen Harrisonin antamaa informaatiota. Sitten hän haukkasi palasen voileivästään ja nielaistuaan sen hän vastasi: "Owen Harrison, kutsumanimi Sinä Siinä, äiti ja isä ovat Ivy ja Roger Kilroy, vuosiluokkia -04 ja -02. Molemmat kävivät täällä läpi cursus deorumin ja cursus honorumin vielä siihen päälle." Hän haukkasi leipäänsä ja pidin yhtäkkiä hänestä paljon enemmän, sillä hän oli antanut ilman mitään vaikeuksia samalla mitalla takaisin Harrisonille, joko puhumalla täysin totta tai valehtelemalla päin naamaa. Tai jotain siitä väliltä, en oikeasti uskonut että hänen kutsumanimensä oli Sinä Siinä, muista osista en ollut niin varma.
Harrison mulkaisi Owenia tavalla, joka olisi saanut ainakin minut sulamaan vesilammikoksi lattialle, mutta Owen näytti keskittyvän vain leipäänsä. Odotin hetken, että jompikumpi olisi jatkanut keskustelua, mutta ikävä kyllä olin päätynyt ehkä koko ruokalan ainoaan pöytään, jossa suurinta osaa istujista ei haitannut olla hiljaa. Minua kyllä haittasi.
"Owen, oletko sinä kuullut siitä tämän illan tapaamisesta?" heitin kysymyksen viattomasti ja toivoin että jotakin tärppäisi, jos Harrison ei kerran aikonut kertoa minulle mitään.
Owen vilkaisi minua melko pitkän otsatukkansa alta ja pureskeli hetken leipäpalaansa mietiskelevästi. "En minä oikeastaan tiedä, mikä se on, mutta äiti sanoi, että vaikka minulla ei ole mikään pakko mennä sinne, se tulisi kuitenkin olemaan jotakin hyvin tärkeää," hän vastasi lopulta. "Mutta sinne ei ole ilmeisesti mitään virallisia kutsuja eikä sitä näy ensimmäisen viikon ohjelmassa." Hän näytti siltä, kuin asia olisi mietityttänyt häntä jo kauemminkin.
Harrison tyrskähäti ja viittoi meitä kohti haarukallaan. "Ei siitä tietenkään ole mitään ohjelmassa, eikö teille ole kerrottu siitä mitään?" hän sanoi. "Mutta siitä ei saa puhua täällä," hän vilkaisi olkansa yli muita ruokalassa olijoita, jotka näyttivät onneksi keskittyvän omiin juttuihinsa.
"Mutta..." aloitin, mutta Harrison keskeytti minut.
"Kerron kaiken sitten myöhemmin, nyt hiljaa," hän sanoi tiukasti. "Kaipa te kaksi voitte tulla minun mukanani, jos ette kerran pärjää itseksenne," hän huokaisi. Minä ja Owen jaoimme kummastuneen katseen keskenämme ja minä tajusin yhtäkkiä uudestaan, että Owen oli itse asiassa tosi mukava typpi, ei ollenkaan sellainen kuin millaiseksi olin hänet kuvitellut.
Meillä tuli hieman kiire syödä ruokamme loppuun, mikä itse asiassa helpotti sitä, ettei meidän tarvinnut keksiä enää uusia keskustelunaiheita. Minun päässäni pyöri joka tapauksessa aivan liikaa ajatuksia salaperäisestä tapaamisesta. Owenin ja Harrisonin vanhemmat olivat kertoneet heille jotakin jo etukäteen, mutta olisiko minun äitinikin tiennyt, mistä tässä jutussa oli kyse? Ellei äiti olisi tällä hetkellä istunut lentokoneessa takaisin New Yorkiin, luultavasti joko umpiunessa tai viinilasillisen ääressä kikattelemassa vanhoja koulujuttujaan Ivy Kilroyn kanssa, olisin soittanut hänelle heti ja kysynyt. Tai muutenkin, olisin halunnut kuulla hänen sanovan edes taas kerran, että kaikki oli hyvin ja menisi hyvin.
Katsellessani ympärilleni hienossa ruokalassa, ikävä ja ulkopuolisuuden tunne kouraisi vatsanpohjaani. Tuntui, kuin joka ikinen solu kehossani olisi kirkunut "en halua olla täällä en halua olla täällä", mikä oli kaikki faktat mukaan lukien totta. Olin vakuuttunut, ettei tästä vuodesta tulisi yhtään mitään.
takaisin / seuraava ->