1. Ἀντεξελαύνω
Hyökkäys
Auringon valo heijastui unisiepparin vihreistä tekojalokivistä ja häikäisi silmiäni. En kuitenkaan väistänyt säteitä tai edes räpytellyt, vaan tuijotin siepparia herkeämättä. Tiesin kyllä, että unisieppari oli täyttä rihkamaa, mutta jokin kivien syvänvihreässä välkkeessä herätti mielenkiintoni. Oli kuin olisin katsonut meren vihreänä kimmeltävää pintaa, mutta veden alta. Rihkamaa tai ei, se oli kaunis.
"Maa kutsuu Morrieta!" heiluva käsi ilmestyi minun ja unisiepparin väliin. Nostin katseeni ja kohtasin Hannahin hivenen ärtyneen katseen. Näin, että hän oli vähällä sanoa jotain pistävää, mutta viime hetkellä muutti mielensä. Ahaa, ajattelin hivenen sarkastisesti. Tänään hän siis yrittää taas olla minulle kiltti.
"Me ollaan jo lähdössä," Audrey ilmestyi Hannahin taakse. Useimpien tuntemattomien mielestä kaksoset olivat täysin yhdennäköisiä, mutta heidän melkein sisarenaan olin oppinut erottamaan heidät helposti toisistaan.
Hannahin kasvonpiirteet olivat aavistuksen enkelimäisemmät ja punaiset hiukset olivat yhden vivahteen tummemmat kuin Audreyllä. Hän oli kuitenkin kaksosista se kylmäkiskoisempi. Audrey kuitenkin tasapainotti häntä kiltteydellään.
Olin muutama vuosi sitten miettinyt usein, olisiko Audrey läheisempi minuun, kenties jopa ystäväni, ellei Hannahia olisi ollut. Yhdessä tytöt olivat kuin paita ja peppu, eikä Audrey uskaltanut suututtaa Hannahia yrittämällä ottaa minua kolmanneksi pyöräksi. Lopulta olin kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vaikka olinkin ollut heidän perheessään jo melkein kymmenen vuotta sijaislapsena, olin siltikin aavistuksen verran liian ulkopuolinen.
Vilkaisin ympärilleni pölyisessä okkulttista- ja wiccarihkamaa myyvässä kaupassa. En ollut ennen edes osannut arvata, että Mainen Portlandista löytyisi jotain näin... originaalia, mutta Audreyn viimeaikainen innostus mystiikkaan oli paljastanut tämänkin paikan olemassaolon.
"Mennään vaan," kohautin olkiani ja lähdin kohti ulko-ovea. "Tuo kassarouva saa ihoni kananlihalle."
Toivoin, ettei vanhanaikaisen tiskin takana hääräilevä, hiukan pelottavalla tavalla höpsähtäneen näköinen kissamummo kuullut kommenttiani. Kun olin tullut liikkeeseen Hannahin ja Audreyn perässä, mummo oli katsonut minua silmälasiensa yli ja hänen tummat silmänsä olivat yllättäneet minut läpäisevyydellään. Minusta oli tuntunut kuin hän olisi nähnyt jotain, mitä minä en kyennyt itse näkemään. Kuin hän olisi kuorinut minut kaikista naamioistani ja tuntenut minut läpikotaisin. Se oli pelottavaa jos mikä.
"Jep, hän oli oikeasti aika sairaan creepy," Audrey sanoi minulle kun olimme päässeet ulos liikkeestä. Ulkona tuoksui suolainen meri, kuten aina. Mainessa on kaksi vallitsevaa tuoksua, meri ja metsä. Vanha satama jossa olimme, kuului suolan, levän ja kalan hajuisiin alueisiin.
Hannah tunki meidän kahden väliin, kun kävelimme kadulla kohti bussipysäkkiä. Hän kuiskutteli Audreylle jotakin ja tyydyin jäämään pari askelta jälkeen. Keskityin vilkuilemaan sen sijaan Vanhan sataman hienoja rakennuksia ja lokkeja, joita lenteli taivaalla päidemme yllä. Olisi hienoa olla lokki, noin vapaa, ajattelin. Tai ainakin lokkien elämä näytti vapaalta näin maahan kahlittuna. Luultavasti lokkienkin elämä oli kuitenkin yhtä eloonjäämistaistelua. Ruuasta, kumppaneista, kamppailua henkensä edestä joka päivä yhä uudelleen ja uudelleen.
"Mor!" tällä kertaa minut irroitti haaveistani Audrey. He olivat pysähtyneet kadulle hiukan kauemmas ja kävelin heidän luokseen. "Niin?" kysyin.
"Minä ja Audrey käydään äkkiä syömässä jäätelöt," Hannah sanoi äänensävyllä, joka osoitti ettei minua oltu kutsuttu mukaan. Audrey vilkaisi Hannahia sivusilmällä, mutta ei rohjennut avata suutaan. Kuten ei koskaan. "Eikö sinun pitäisi mennä sitä paitsi jo kouluun?"
Vilkaisin rannekelloani. Kohta yhdeksän aamulla. Ellen juoksisi, myöhästyisin bussista.
Lähdin täyttä päätä juoksemaan kohti bussipysäkkiä ja heilautin mennessäni kättä hyvästiksi kaksosille. Onneksi bussipysäkki oli melko lähellä, joten ehdin juuri ja juuri perille ennen kuin bussi saapui. Lysähdin takimmaiseen penkkiin istumaan uupuneena ja suljin silmäni hetkeksi.
Avasin ne taas, kun hengitykseni oli tasaantunut ja katsoin kenkiäni. Olin vaihtanut koulua vasta, mutta uusi koulupukuni oli jo tahraantunut ja kiiltävät kengät olivat saaneet jo melko paljon naarmuja ja kolhuja. Minua säälitti sijaisvanhempieni puolesta. Olin jo kiertänyt kaikki Portlandin ilmaiset koulut, joten kun olin saanut potkut viimeisimmästä koulusta, olin yllättynyt, kun he olivat laittaneet minut kalliiseen yksityiskouluun. En olisi halunnut aiheuttaa heille yhtään enempää vaivaa, mutta he olivat pitäneet päänsä. Ehkä säälistä.
Ei se minusta johtunut, että minut potkittiin aina pois kouluista. Tai saattoi johtuakin, mutta vain hiukan.
En minä nyt viimeksikään ollut heittänyt tahallaan spagettilautastani ilkeän Mandy Harrisonin päälle, mutta rehtori ja opettajat eivät uskoneet selityksiäni. Todellisuudessa jokin näkymätön voima oli temmannut spagetin ja lätkäissyt sen Harrisonin rumalle naamalle, mutta ei sitä oikein hyödyttänyt yrittää selittää typerille aikuisille.
Mutta minun ympärilläni sattui aina tapahtumaan jotain hämärää. Tai sitten kyseessä oli vain kummajaisen maineeni. Portland oli muutenkin täynnä juoruilevia kunnon kotirouvia ja heidän täydellisiä lapsiaan, jotka olivat joko homecoming-kuningattaria tai koulunsa jalkapallojoukkueen pelinrakentajia. Heittiöisänsä hylkäämää kummallista teinityttöä ei helposti laskettu tuohon joukkoon kuuluvaksi.
Mutta en minä välittänyt kärkkäistä naapureista, jotka kurkkivat ikkunoistaan hautausmaalla keskiöisin kävelevää kummajaistyttöä. Minua huoletti se, että samaan aikaan halusin olla sekä normaali että oma itseni. Minä halusin olla sekä homecoming-kuningatar ETTÄ kävellä keskiöisin hautausmaalla. Mutta syvällä sisimmässäni tiesin, ettei minusta tulisi koskaan normaalia. Vaikeudet löysivät minut aina, yritin sitten tai en.
Niin löysi minut Eva Vaughankin. Vaikka vaikeudet ja neiti Vaughan ovat kyllä niin lähellä toisiaan, että niitä on joskus vaikea erottaa toisistaan.
Eva Vaughan, eli kaikkea mitä minä voisin olla ellen olisi näin kummallinen, istui pari penkkiriviä minun edessäni ja kikatti jotakin parin kanakaverinsa kanssa katsellen puhelintaan. Evan perhe oli yksi kaupungin rikkaimmista, kuten minunkin sijaisperheeni ja hän asui jopa saman kadun varrella kuin minä. Hän oli suosittu, cheerleadereiden kapteeni ja vedetty kuin suoraan jostakin teinisaippuasta, jossa uusi tyttö tulee kouluun, ihastuu koulun komeimpaan poikaan ja vie tuon komistuksen suoraan plastikkibarbin nenän edestä. Eva oli myös vähintäänkin yhtä ilkeä kuin nuo elokuvien vaaleanpunaiseen sonnustautuneet pedot. Mutta ikävä kyllä minä en ollut se tyttö, joka talloisi Eva Vaughanin mutaan. Tosielämä on kuitenkin tosielämää, eikä elokuvaa.
Kuin tilauksesta Vaughan kääntyi penkillään, niin että saattoi katsoa minua, kaverit yhä hihitellen taustalla. "Hei Morgana!" Hänen äänensä oli kuin myrkkyä. Toivoin vain, että edes kerran hän jättäisi minut rauhaan.
Vilkaisin Evaa niin tylsistyneenä kuin taisin. Olin kouluja kierrellessäni tutustunut aika moneen kiusaajaan, eikä Eva Vaughan ollut edes pahimmasta päästä. Alakoulun parilla ensimäisellä luokalla oli ollut eräs Roger Sukunimeä-en-muista-enää, joka oli muun muassa yrittänyt hukuttaa minut vessanpönttöön ja hyökännyt kimppuuni pesismailan kanssa. En muistanut tarkkaan, mitä Rogerille oli lopulta tapahtunut, sillä olin silloin vielä melko pieni, isäni oli jättänyt minut viimeisen kerran ennen kuin minut otettiin huostaan ja aivoni olivat kenties vain halunneet kadottaa kaikki traumatisoivat muistot. Vaughan oli kuitenkin lasten leikkiä niiden kokemusten rinnalla.
"Niin?" huokaisin Evalle, jotta hän saisi asiansa sanottua mahdollisimman nopeasti.
Eva otti puhelimensa ja näytti siinä olevaa kuvaa. "Katso kuinka iiihanan kuvan minä sinusta sain!" hän kikatti, ja minun teki mieli vetää häntä nyrkillä naamaan, niin typerältä se kuulosti. Hillitsin kuitenkin itseni ja siristin silmiäni jotta näkisin kuvan tarkemmin. Olisin kenties tarvinnut silmälasit jo kauan sitten, mutta kieltäydyin ehdottomasti menemästä silmälääkäriin.
Näytöllä näkyi snapchatilla otettu kuva minusta, joka ei suinkaan ollut edustavin. Se oli otettu takaapäin silloin, kun yritin juosta pysäkille ennen bussia. Kurkistin siinä olkani yli, tummat hiukset sekaisin kasvojeni ympärillä ja naama typerästi irveessä, sillä juoksin henkeni edestä. Pahinta oli kuitenkin ehkä se, että typerä koulupuvun mekko, josta en pitänyt laisinkaan, oli juostessa noussut melkein korviin, ja sen alta näkyi... no, aivan liian paljon.
"Poista se," käskin Evaa, vaikka tiesin ettei hän tottelisi minua noin vain.
"Okei okei," hän myöntyi, mutta hänen sormensa liukuikin kuvan lähetä-napille.
"Ei!" kiljaisin, ja kurotin eteenpäin, jotta saisin puhelimen häneltä. Eva kuitenkin veti sen pois ulottuvilta ja kohautti olkapäitään mukamas pahoitellen.
"Ups, ei ollut tarkoitus," hän sanoi tekopyhänä. Sitten hän kääntyi kavereidensa puoleen ja nauroi heidän kanssaan kuin parhaimmalle vitsille.
"Olen pahoillani, Morgana, se taisi mennä melkein kaikille meidän koululaisille," hän jatkoi. "Olisin voinut lähettää sen sinullekin, jotta olisit voinut ottaa screenshotin, mutta muistin ettei sinulla taida olla edes älypuhelinta!" Lisää naurua. "On oikeasti aika sääli, etteivät sijaisvanhempasi pidä sinusta niinkään paljon, että hankkisivat sinulle kunnon puhelimen!"
Se ei tietenkään ollut totta, mutten halunnut alkaa rähinöimään asiasta Eva Vaughanin kanssa. Puhelimet ja minä... emme tulleet oikein hyvin toimeen. Yleensä ehdin rikkoa ne jo ennen kuin sain soitettua ensimmäistäkään puhelua. Joskus taas olin ehtinyt lähettää jopa yhden viestin Audreylle, ennen kuin puhelin alkoi paisua kädessäni ja räjähti olohuoneen lattialle. (Sijaisäitini Annin oli täytynyt hankkia olohuoneeseen kokolattiamatto, jotta kukaan ei voisi nähdä lattiaan tullutta mustaa ympyrää)
Epäilin siis tosissani olevani kirottu, mutta tällä kertaa pidin suuni supussa enkä lisännyt yhtään lisää vettä Eva Vaughanin myllyyn. Eva loi minuun vielä yhden myrkkyä uhkuvan katseen, ennen kuin kääntyi taas uskollisten seuralaistensa puoleen ja jätti minut viimein yksin.
.....................
Ruokala oli täynnä melua ja ihmisiä, ja minua ahdisti. Vihasin ruokatunteja ja siitä syystä puristin muovitarjottimen reunoja niin, että ne melkein vääntyivät mutkalle.
Kuljin pitkin käytävää, etsien mahdollisimman tyhjää pöytää. En halunnut tuppautua muiden seuraan, ja oli ilmiselvää, etteivät muut halunneet minua seuraansa. Näin sivusilmällä, miten pöydissä vaihdettiin toivottavasti-tuo-kummajainen-ei-tule-tähän-pöytään -katseita ja joillakin oli röyhkeyttä jopa siirtää oma reppunsa tai koululaukkunsa lattialta tyhjälle paikalle selkeänä merkkinä siitä, ettei minun toivottu istuvan seuraan.
Olin kulkenut jo melkein kouluruokalan perälle ja pohdin jo vaihtoehtona vessaan pakenemista, kun yksi pöytäkunta nousi ja lähti viemään tarjottimiaan pois. Kiitollisena tästä ihmeestä istuuduin äkkiä pöydän nurkkaan ja ryhdyin ahmimaan pitsaa kitaani kuin olisin osallistunut syömisnopeuden maailmanmestaruuteen.
"Ömm... hei?" kuulin yhtäkkiä vierestäni tytön äänen. Nostin katseeni pitsalautasesta ja kohtasin ruskeatukkaisen, keskimittaisen ja hivenen hermostuneen näköisen tytön katseen.
"Mitä?" kysyin äkäisemmällä äänensävyllä kuin olin tarkoittanut. Tyttö sulki suunsa ja näytti siltä kuin miettisi jatkaakko vain suosiolla matkaansa. Lopulta hän kuitenkin avasi suunsa taas.
"Tuota, ymmärrän kyllä jos sinulla on pitsa kesken, mutta minä tavallaan tarvitsisin paikallisen apua," hän sanoi. Vasta nyt huomasin, miten hän puristi kädessään rypistynyttä matkailukarttaa.
"Okei, minne olet menossa?" kysyin ja laskin haarukan ja veitsen pitsalautasen reunalle.
"Satutko tietämään, missä on Portland High School? Olin menossa tapaamaan yhtä kaveriani sinne, mutta tämä typerä kartta ei näytä, missä se koulu sijaitsee. Luulin jo, että olin oikeassa paikassa, mutta olin taas vaihteeksi väärässä," Tyttö näytti turhautuneelta ja minua säälitti hiukan. Hän oli ilmeisesti matkustanut päiväkausia peukalokyydillä tai kävellen, sillä hänen vaatteensa olivat likaiset ja hän näytti (ja tuoksui) siltä kuin ei olisi käynyt suihkussa moneen päivään.
"Saanko vilkaista karttaa?" kysyin. Tyttö ojensi kartan minulle toiveikkaana.
Heti ensisilmäyksellä näin, ettei kartasta olisi apua. Se oli 1900-luvun alkupuolelta, vaikka näyttikin uudelta ja olin täysin varma, ettei siihen oltu merkattu puoliakaan Mainen nykyisistä kouluista. Kerroin siitä tytölle ja hän näytti kummastuneelta.
"Mielenkiintoista..." hän ihmetteli. "Minä sain sen kyllä aika luotettavasta lähteestä... " sitten oivallus levisi hänen kasvoilleen ja hän potkaisi pöydänjalkaa ärtyneenä "Haadekseen koko kaksinaamainen paskiainen!"
Kohotin toista kulmakarvaani ja mielessäni kävi, että kenties en ollutkaan maailman ainoa outolainen. Tuossa resuisesssa tytössä oli kieltämättä jotain... ei-Mainelaista. Olin melkein jo möläyttämässä siitä hänelle, kun hän käänsi anovan katseensa minuun.
"Olisiko kuitenkin jotenkin mahdollista, että auttaisit minua? Olet varmaan portlandilainen, tiedätkö edes missäpäin se on?
"Onko sinulla kynää? Voin piirtää tähän karttaan missä se suunnilleen on," avasin kämmeneni odottavasti.
"Hetkinen," tyttö nosti yhden etusromensa pystyyn ja alkoi kaivella vimmaisesti toisella kädellään takkinsa taskuja. Lopulta hän löysi lyijykynänpätkän housujensa takataskun pohjalta ja ojensi sen minulle hymyillen, kuin olisi suoriutunut isostakin tehtävästä. "Tuossa!"
Otin kynänpätkän käteeni ja huomasin, että tytöllä oli kummalliset mustat ympyrät kämmenissään. En nähnyt niitä kunnolla, mutta näytti siltä, kuin paksujen (kenties tatuoitujen?) mustien renkaiden ympärille olisi jälkeenpäin piirretty tussilla liekkien kuvia. Tyttö huomasi katseeni ja sujautti äkkiä kämmenensä takataskuihin. "No?" hän kysyi, yrittäen kiinnittää huomioni muualle.
"En oikein osaa sanoa, kun tämä kartta on niin vanha, mutta se on ehkä jossain täällä main." Piirsin lyijykynällä aika laajan ympyrän sinne, missä arvelin koulun olevan. Olin käynyt Portland High Schoolia pari kuukautta joskus aiemmin, ja se oli myös ensimmäinen high school, josta olin saanut häädöt. Minut oli erotettu sillä syyllä, että olin jotenkin (en todellakaan tarkoituksella) onnistunut houkuttelemaan suuren puluparven kemianlaboratorioon, jossa ne olivat lennelleet ympäriinsä, nokkineet oppilaita terävillä nokillaan, aiheuttaneet pakokauhua ja rikkoneet parin tuhannen dollarin edestä arvokkaita kemistinvälineitä. En tiedä mistä syystä juuri MINÄ sain kaikki syyt niskoilleni, mutta paikan rehtori oli ollut oikea hirviö eikä kuunnellut järjen ääntä. Olin siis lentänyt ulos kuin leppäkeihäs.
"Kiitos!" reissaajatyttö väläytti minulle leveän hymyn ja lähti astelemaan ulos heilauttaen minulle hyvästiksi kättään. Näin selvästi kämmenen keskelle tatuoidun ympyrän ja tunsin yhtäkkistä halua juosta tytön perään ja tivata kuka hän oli, MIKÄ hän oli, mistä hän oli tulossa ja minne menossa. Se oli yllättävää, koska normaalisti muut ihmiset eivät kiinnostaneet minua hivenenkään vertaa.
En kuitenkaan nolannut itseäni juoksemalla hänen peräänsä kuin utelias pikkukakara, vaan vein pitsanjämäni roskikseen ja lähdin painelemaan pois ruokalasta.
..................
En ollut kuitenkaan ehtinyt kuin vähän matkaa käytävää pitkin, kun viisi tyttöä saartoi minut, käsiini tartuttiin ja minua alettiin raahata huomaamattomasti mutta päättäväisesti pihalle. Ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, kuka tämän yllätysiskun takana oli.
Eva Vaughan odotti minua kahden muun tytön kanssa pihalla paikassa, joka oli suojassa valvontakameroilta ja valvovilta opettajilta. Hänen ilmeestään näki, ettei hän ollut tyytyväinen. Ja syystä. Hänen provosointiyrityksensä bussissa ei ollut tuottanut tulosta, sillä olin ohittanut kaikki ilkkumiset ja kiusausyritykset olankohautuksella.
Varsinkin aikuiset ihmiset luulevat joskus, etteivät teinitytöt kiusaa toisiaan fyysisesti. Se ei ole kuitenkaan totta. Olin vaihtanut jo kerran koulua sen takia, että eräs tytöistä ja pojista koostuva sekaporukka oli päättänyt ottaa harrastuksekseen Morgana Frayn hakkaamisen. Yleensä se oli tapahtunut niin, että tytöt hoitivat potkimisen ja pojat kannustivat tyttöjä huutaen: "Murtakaa sen nenä!" ynnä muuta yhtä mukavaa. Olin yrittänyt pitää sen mahdollisimman salassa kotiväeltä, mutta lopulta olin jäänyt kiinni ja vaihtanut taas koulumaisemaa.
Hakkauskokemukset eivät olleet siis minulle uutta, joten tiesin, että nyt ei tyydyttäisi vain läpsimään toisia poskille.
Tyttöjen piiri sulkeutui ympärilleni ansaksi, josta en pääsisi läpi, kun Eva ja hänen loput seuralaisensa siirtyivät joukkoon. "Eva, et välttämättä halua tehdä tätä," yritin esittää rentoa ja mittailin samalla, ketä vastaan pärjäisin parhaiten. Pakoyritykseni olisi toivoton, mutta sitä oli pakko edes harkita.
"Miksi en muka?" Eva kysyi virnistäen, sillä hän tiesi, että olin loukossa.
"Et tahdo verta bleiserillesi," kohotin kädet puolustavaan asentoon.
"Kuka sanoi, että me aiomme vuodattaa verta? Tahdomme antaa sinulle vain opetuksen," Eva risti kätensä rinnalleen, ja huokaisin helpotuksesta. Ehkä hän aikoi pitää sellaisen pahispuheen, mitä elokuvissa näkee. Se antaisi minulle lisää aikaa suunnitella pakoani.
Ensimmäinen isku tuli takaapäin.
Terävän kyynärpään osuma suoraan niskani tyveen sai tähdet poukkoilemaan silmissäni. Nostin käteni suojatakseni arkaa niskaa, mutta samassa jonkun toisen nyrkki iski suoraan palleaani ja kaaduin maahan henkeä epätoivoisesti haukkoen. Käperryin mahdollisimman pieneksi palloksi suojaten sisäelimiä ja kasvojani samalla kun lukemattomat potkut satelivat ja satuttivat. Tytöt huusivat minulle jotakin, mutta en kuullut mitä, sillä mielessäni kuuluva ujellus peitti alleen kaiken muun.
Ei.
Ei!
EI!
Selittämätön paine vomistui sisälläni ja heti, kun se alkoi tuntua sietämättömältä, voimakas aalto iski lävitseni ja vavahdin. Tuntui kuin olisin räjähtänyt, mutta silti minussa oli yhä kaikki paikat tallella. Potkut olivat lakanneet äkkiä ja avasin silmäni hämmästyneenä.
Nousin ylös hitaasti ja näin, miten ympärilleni oli tullut yhtäkkiä roppakaupalla tilaa. Asfaltti ympärilläni oli halkeillut ja lohkeillut pahasti. Sitä täplittävät läikät olivat verta, kenties minun. Kaikki muut tytöt olivat ikään kuin lennähtäneet kauemmas minusta ja... voi ei. Jonkun pää oli kolahtanut tiiliseinään, ja siinä oli verinen vana. Kaksi makasi tajuttomana asfaltilla, raajat levällään kuin nukketeatterin nukella, jolta oli katkaistu narut. Muut olivat kyyryssä tai kontallaan ähkien kivusta ja kauhusta.
Olin tehnyt sen taas.
Luin kaksi vuotta sitten Stephen Kingin Carrien enkä sen jälkeen saanut kunnolla unta kahteen viikkoon. Eikä siihen ollut täysin syynä kirjan pelottavuus. Tunsin... samanlaisuutta Carrieta kohtaan. Ja se jos mikä oli pelottavaa.
Muistan vieläkin, kun pienenä osasin leijuttaa asioita omasta tahdostani. Yksi varhaisimmista muistoistani on se, kuinka sain kehtoni yläpuolella olevat paperiperhoset lentelemään. Isä oli minusta ylpeä... silloin.
Olin kolmen ikäinen, kun isä jätti minut ensimmäisen kerran. Hänen oli tarkoitus olla poissa vain pari tuntia, mutta oli kestänyt kaksi päivää, ennen kuin hän palasi. Juuri niin isäni tapaista unohtaa hetkessä tyttärensä olemassaolo ja kaikki muut vastuut. Siksi hän ei luultavasti koskaan saanutkaan vakituista paikkaa missään kiertävässä sirkuksessa.
Olin silloin uhmaiässäni ja kun isä palasi, nälästä huolimatta raivostuin hänelle ja huusin täyttä kurkkua. Kaikki talon ikkunat olivat räjähtäneet ja muistan, miten lasinsirpaleiden sade oli laskeutunut meidän kummankin ylle. Sitten muistikuvat muuttuivat epäselväksi, enkä ollut yrittänyt kaivellakaan niitä esiin.
Jos olisin voinut, olisin pyyhkinyt koko lapsuuteni olemattomiin. Mutta kaikki lapsuuteni pahat asiat eivät jättäneet minua rauhaan. Joskus minusta tuntui, että kykyni oli kadonnut. Tai piilotettu. Mutta joskus taas se purkautui minusta, kuin häkkiin suljettu villieläin joka sai tilaisuuden paeta. Siksi minä pelkäsin sitä. Minä en hallinnut sitä niinä hetkinä. Se hallitsi minua.
Seisoin siinä asfaltilla ja yritin saada itseeni jotain tolkkua, kun kuulin takaani kauhistuneen henkäisyn. Käännyin ja näin saman tytön, joka oli kysynyt minulta reittiohjeita ruokalassa. Voi ei.
Näin kauhistuksen tytön kasvoilla enkä kestänyt enää. Lähdin juoksuun ja pakenin paikalta kuin mikäkin pelkuri. Olin kuulevinani hänen huutavan jälkeeni: "Odota!", mutten jäänyt keskustelemaan.
.......................
Päädyin lopulta, pateettista kylläkin, tyttöjen vessaan. Tunnit olivat alkaneet, joten vessassa ei ollut onneksi ketään. Kuka tahansa olisi varmaan säikähtänyt, jos vessaan olisi yhtäkkiä syöksynyt tyttö, jolla oli hiukset sekaisin, tomuinen ja ryvettynyt koulupuku ja itkettyneet kasvot.
Syöksyin heti ensimmäiseen vapaaseen koppiin ja lysähdin pöntön päälle istumaan. Vetäydyin kerälle,vedin polvet koukkuun ja itkin täristen kauttaaltaan. Olin täysin varma siitä, että olin hirviö. Kummajainen. Luonnoton.
Kun vessan ovi aukesi, pistin käden suulleni, jotta vessaan tulija ei kuulisi hiljaista nyyhkintääni. En halunnut herättää huomiota yhtään enempää kuin olin jo herättänyt. Olikohan se tyttö soittanut jo poliisin? Etsivätköhän he minua? Minulla ei ollut aavistustakaan kuinka monta minuuttia olin siinä ahtaassa vessankopissa istunut.
Olin kuulevinani kopin ulkopuolelta jotain kummaa ääntä. Ensiksi luulin sen tulevan minusta itsestäni, mutta se ei ollutkaan nyyhkytystä. Se oli nuuhkintaa.
Samassa jokin kova, kenties metallinen iski suoraan koppini oveen ja kiljaisin säikähdyksestä. Sitten kuului uusi kolahdus ja tällä kertaa oveen ilmestyi uhkaavannäköinen särö. Nousin seisomaan ja etsin epätoivoisesti pakotietä. Toivotonta. Olin loukussa ahtaassa vessankopissa ja ihan pian jäisin jonkun hullun uhriksi, joka oli aseistautunut raskaalla metalliputkella tai jollain vastaavalla. Nielaisin, sillä suuni tuntui kuivalta kuin Saharan aavikko.
Kolmannella osumalla vessan oveen tuli ammottava aukko. Huusin uudestaan, vaikka se ei hyödyttänytkään mitään. Olin jättänyt reppuni ties minne, joten minulla ei ollut mitään asetta... ellei vessaharjaa laskettu. Nappasin sen käteeni nopeasti ja iskin sen perällä kättä, joka juuri kurkotti sisään aukosta. Sen iho oli epäluonnollisen harmahtava, kynnet terävät ja tulenpunaiset. Sillä hetkellä olisin voinut laittaa pääni pantiksi siitä, ettei kyseessä ollut ihmisen käsi.
Mitä oli oikein tapahtumassa!?
Vaikka latasin iskuun kaikki voimani, se oli täysin hyödytön. Vessaharja ei tehnyt käteen mitään vahinkoa ja se lipsahti irti tärisevästä kädestäni. Samassa nuo hirveät harmaat sormet olivat tarttuneet ranteeni ympärille rautaisella otteella ja kuulin ulkopuolelta eläimellistä sähinää.
"Sainpas sinut, senkin saastainen pikku puoliverinen!" ääni sähähti, ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Ääni muistutti hyvin hyvin etäisesti... Eva Vaughania. Samalla kun yritin riuhtoa itseäni hänen kynsistään, mielessäni käväisi, etten ollutkaan nähnyt häntä aiheuttamani näkymättömän räjähdyksen jälkeen.
"Päästä irti!" kiljuin, ääni oktaavia korkeampana pelkästä säikähdyksestä. Yllätyksekseni Eva - tai se mikä Evasta oli tullut (siinä tapauksessa että Eva olikin ollut pelkkä esitys ja nyt hänen oikea luontonsa oli paljastunut) totteli, mutta hänen kätensä iskikin vessan lukkoa ja... repi sen paikaltaan. Ovi riuhtaistiin auki, ja näin edessäni olevan hirviömäisen olennon.
Eva Vaughan oli käynyt läpi varsinaisen muutoksen. Hänen kasvonpiirteensä olivat yhä lähes samanlaiset kuin ennenkin, kauniit ja nyrpeät, mutta kaikki muu oli aivan toisin. Hänen ennen punertavat hiuksensa olivat nyt kirjaimellisesti liekkejä ja sama punainen hehku toistui silmissä. Hänen suunsa oli kylmässä, voitonriemuisessa virneessä niin, että saatoin nähdä pitkät, terävät kulmahampaat. Ja koulupuvun helman alta pisti esiin eriskummallisimmat jalat, jotka olin koskaan nähnyt: toinen metallia, toinen jonkin hevoseläimen kavio.
"Mitä...?" henkäisin, mutta samassa hirviö-Eva syöksyi eteenpäin ja tarrasi minua kurkusta. Hän raahasi minut kopista ja iski minut lattiaan niin kovaa, että olin kuulevinani muutaman kylkiluun rusahtavan. Kolautin ilkeästi päänikin ja haukoin happea hädissäni, mutta suustani kuului vain surkeaa korinaa.
"Imisin sinusta veren, jos olisit poika," Hirviö-Eva sähisi punaiset silmät raivosta välkkyen. "Mutta taidan tyytyä vain murskaamaan säälittävän kallosi ja tukehduttamaan sinut."
Kyyneleet valuivat taas kerran poskilleni, kun näkökenttääni alkoi ilmestyä mustia läiskiä. Tällä hetkellä olisin voinut jopa käyttää voimiani, mutta sisimpäni tuntui tyhjältä. Olin omillani.
Tämä oli siis tässä. Keuhkojani korvensi ja mustat läiskät silmissäni laajenivat uhkaavasti.
Yhtäkkiä hirviö-Evan hymy hyytyi. Hänen rintaansa oli ilmestynyt terävä metalliterä, joka oli isketty takaapäin suoraan hänen sydämeensä. Hänen otteensa heltisi ja keuhkoni melkein huusivat, kun ilma alkoi taas virrata.
Eva Vaughan lysähti sivuun kuin vieterinukke jonka jousi oli löystynyt ja alkoi sulaa silmieni edessä. Tai ei varsinaisesti sulaa, vaan... hajota. Pienen pieniksi tomuhiukkasiksi. Hän lysähti kasaan vessan laattalattialle ja kaikki mitä hänestä jäi jäljelle, oli pelkkä tomuläjä, joka hiljaa hajosi jonkin näkymättömän tuulenvireen voimasta.
"Mitä..." haukoin happea, nostin katseeni ylös ja kohtasin ruskeatukkaisen matkalaistytön katseen. Hän piteli yhä kädessään pitkää pronssista tikaria, mutta laski sen hitaasti alas.
"Minulla taitaa olla sinulle paljon selittämistä," tyttö sanoi ja ojensi vapaan kätensä auttaakseen minut ylös. "Mutta ensiksi meidän pitää päästä pakoon poliiseilta."
Auringon valo heijastui unisiepparin vihreistä tekojalokivistä ja häikäisi silmiäni. En kuitenkaan väistänyt säteitä tai edes räpytellyt, vaan tuijotin siepparia herkeämättä. Tiesin kyllä, että unisieppari oli täyttä rihkamaa, mutta jokin kivien syvänvihreässä välkkeessä herätti mielenkiintoni. Oli kuin olisin katsonut meren vihreänä kimmeltävää pintaa, mutta veden alta. Rihkamaa tai ei, se oli kaunis.
"Maa kutsuu Morrieta!" heiluva käsi ilmestyi minun ja unisiepparin väliin. Nostin katseeni ja kohtasin Hannahin hivenen ärtyneen katseen. Näin, että hän oli vähällä sanoa jotain pistävää, mutta viime hetkellä muutti mielensä. Ahaa, ajattelin hivenen sarkastisesti. Tänään hän siis yrittää taas olla minulle kiltti.
"Me ollaan jo lähdössä," Audrey ilmestyi Hannahin taakse. Useimpien tuntemattomien mielestä kaksoset olivat täysin yhdennäköisiä, mutta heidän melkein sisarenaan olin oppinut erottamaan heidät helposti toisistaan.
Hannahin kasvonpiirteet olivat aavistuksen enkelimäisemmät ja punaiset hiukset olivat yhden vivahteen tummemmat kuin Audreyllä. Hän oli kuitenkin kaksosista se kylmäkiskoisempi. Audrey kuitenkin tasapainotti häntä kiltteydellään.
Olin muutama vuosi sitten miettinyt usein, olisiko Audrey läheisempi minuun, kenties jopa ystäväni, ellei Hannahia olisi ollut. Yhdessä tytöt olivat kuin paita ja peppu, eikä Audrey uskaltanut suututtaa Hannahia yrittämällä ottaa minua kolmanneksi pyöräksi. Lopulta olin kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vaikka olinkin ollut heidän perheessään jo melkein kymmenen vuotta sijaislapsena, olin siltikin aavistuksen verran liian ulkopuolinen.
Vilkaisin ympärilleni pölyisessä okkulttista- ja wiccarihkamaa myyvässä kaupassa. En ollut ennen edes osannut arvata, että Mainen Portlandista löytyisi jotain näin... originaalia, mutta Audreyn viimeaikainen innostus mystiikkaan oli paljastanut tämänkin paikan olemassaolon.
"Mennään vaan," kohautin olkiani ja lähdin kohti ulko-ovea. "Tuo kassarouva saa ihoni kananlihalle."
Toivoin, ettei vanhanaikaisen tiskin takana hääräilevä, hiukan pelottavalla tavalla höpsähtäneen näköinen kissamummo kuullut kommenttiani. Kun olin tullut liikkeeseen Hannahin ja Audreyn perässä, mummo oli katsonut minua silmälasiensa yli ja hänen tummat silmänsä olivat yllättäneet minut läpäisevyydellään. Minusta oli tuntunut kuin hän olisi nähnyt jotain, mitä minä en kyennyt itse näkemään. Kuin hän olisi kuorinut minut kaikista naamioistani ja tuntenut minut läpikotaisin. Se oli pelottavaa jos mikä.
"Jep, hän oli oikeasti aika sairaan creepy," Audrey sanoi minulle kun olimme päässeet ulos liikkeestä. Ulkona tuoksui suolainen meri, kuten aina. Mainessa on kaksi vallitsevaa tuoksua, meri ja metsä. Vanha satama jossa olimme, kuului suolan, levän ja kalan hajuisiin alueisiin.
Hannah tunki meidän kahden väliin, kun kävelimme kadulla kohti bussipysäkkiä. Hän kuiskutteli Audreylle jotakin ja tyydyin jäämään pari askelta jälkeen. Keskityin vilkuilemaan sen sijaan Vanhan sataman hienoja rakennuksia ja lokkeja, joita lenteli taivaalla päidemme yllä. Olisi hienoa olla lokki, noin vapaa, ajattelin. Tai ainakin lokkien elämä näytti vapaalta näin maahan kahlittuna. Luultavasti lokkienkin elämä oli kuitenkin yhtä eloonjäämistaistelua. Ruuasta, kumppaneista, kamppailua henkensä edestä joka päivä yhä uudelleen ja uudelleen.
"Mor!" tällä kertaa minut irroitti haaveistani Audrey. He olivat pysähtyneet kadulle hiukan kauemmas ja kävelin heidän luokseen. "Niin?" kysyin.
"Minä ja Audrey käydään äkkiä syömässä jäätelöt," Hannah sanoi äänensävyllä, joka osoitti ettei minua oltu kutsuttu mukaan. Audrey vilkaisi Hannahia sivusilmällä, mutta ei rohjennut avata suutaan. Kuten ei koskaan. "Eikö sinun pitäisi mennä sitä paitsi jo kouluun?"
Vilkaisin rannekelloani. Kohta yhdeksän aamulla. Ellen juoksisi, myöhästyisin bussista.
Lähdin täyttä päätä juoksemaan kohti bussipysäkkiä ja heilautin mennessäni kättä hyvästiksi kaksosille. Onneksi bussipysäkki oli melko lähellä, joten ehdin juuri ja juuri perille ennen kuin bussi saapui. Lysähdin takimmaiseen penkkiin istumaan uupuneena ja suljin silmäni hetkeksi.
Avasin ne taas, kun hengitykseni oli tasaantunut ja katsoin kenkiäni. Olin vaihtanut koulua vasta, mutta uusi koulupukuni oli jo tahraantunut ja kiiltävät kengät olivat saaneet jo melko paljon naarmuja ja kolhuja. Minua säälitti sijaisvanhempieni puolesta. Olin jo kiertänyt kaikki Portlandin ilmaiset koulut, joten kun olin saanut potkut viimeisimmästä koulusta, olin yllättynyt, kun he olivat laittaneet minut kalliiseen yksityiskouluun. En olisi halunnut aiheuttaa heille yhtään enempää vaivaa, mutta he olivat pitäneet päänsä. Ehkä säälistä.
Ei se minusta johtunut, että minut potkittiin aina pois kouluista. Tai saattoi johtuakin, mutta vain hiukan.
En minä nyt viimeksikään ollut heittänyt tahallaan spagettilautastani ilkeän Mandy Harrisonin päälle, mutta rehtori ja opettajat eivät uskoneet selityksiäni. Todellisuudessa jokin näkymätön voima oli temmannut spagetin ja lätkäissyt sen Harrisonin rumalle naamalle, mutta ei sitä oikein hyödyttänyt yrittää selittää typerille aikuisille.
Mutta minun ympärilläni sattui aina tapahtumaan jotain hämärää. Tai sitten kyseessä oli vain kummajaisen maineeni. Portland oli muutenkin täynnä juoruilevia kunnon kotirouvia ja heidän täydellisiä lapsiaan, jotka olivat joko homecoming-kuningattaria tai koulunsa jalkapallojoukkueen pelinrakentajia. Heittiöisänsä hylkäämää kummallista teinityttöä ei helposti laskettu tuohon joukkoon kuuluvaksi.
Mutta en minä välittänyt kärkkäistä naapureista, jotka kurkkivat ikkunoistaan hautausmaalla keskiöisin kävelevää kummajaistyttöä. Minua huoletti se, että samaan aikaan halusin olla sekä normaali että oma itseni. Minä halusin olla sekä homecoming-kuningatar ETTÄ kävellä keskiöisin hautausmaalla. Mutta syvällä sisimmässäni tiesin, ettei minusta tulisi koskaan normaalia. Vaikeudet löysivät minut aina, yritin sitten tai en.
Niin löysi minut Eva Vaughankin. Vaikka vaikeudet ja neiti Vaughan ovat kyllä niin lähellä toisiaan, että niitä on joskus vaikea erottaa toisistaan.
Eva Vaughan, eli kaikkea mitä minä voisin olla ellen olisi näin kummallinen, istui pari penkkiriviä minun edessäni ja kikatti jotakin parin kanakaverinsa kanssa katsellen puhelintaan. Evan perhe oli yksi kaupungin rikkaimmista, kuten minunkin sijaisperheeni ja hän asui jopa saman kadun varrella kuin minä. Hän oli suosittu, cheerleadereiden kapteeni ja vedetty kuin suoraan jostakin teinisaippuasta, jossa uusi tyttö tulee kouluun, ihastuu koulun komeimpaan poikaan ja vie tuon komistuksen suoraan plastikkibarbin nenän edestä. Eva oli myös vähintäänkin yhtä ilkeä kuin nuo elokuvien vaaleanpunaiseen sonnustautuneet pedot. Mutta ikävä kyllä minä en ollut se tyttö, joka talloisi Eva Vaughanin mutaan. Tosielämä on kuitenkin tosielämää, eikä elokuvaa.
Kuin tilauksesta Vaughan kääntyi penkillään, niin että saattoi katsoa minua, kaverit yhä hihitellen taustalla. "Hei Morgana!" Hänen äänensä oli kuin myrkkyä. Toivoin vain, että edes kerran hän jättäisi minut rauhaan.
Vilkaisin Evaa niin tylsistyneenä kuin taisin. Olin kouluja kierrellessäni tutustunut aika moneen kiusaajaan, eikä Eva Vaughan ollut edes pahimmasta päästä. Alakoulun parilla ensimäisellä luokalla oli ollut eräs Roger Sukunimeä-en-muista-enää, joka oli muun muassa yrittänyt hukuttaa minut vessanpönttöön ja hyökännyt kimppuuni pesismailan kanssa. En muistanut tarkkaan, mitä Rogerille oli lopulta tapahtunut, sillä olin silloin vielä melko pieni, isäni oli jättänyt minut viimeisen kerran ennen kuin minut otettiin huostaan ja aivoni olivat kenties vain halunneet kadottaa kaikki traumatisoivat muistot. Vaughan oli kuitenkin lasten leikkiä niiden kokemusten rinnalla.
"Niin?" huokaisin Evalle, jotta hän saisi asiansa sanottua mahdollisimman nopeasti.
Eva otti puhelimensa ja näytti siinä olevaa kuvaa. "Katso kuinka iiihanan kuvan minä sinusta sain!" hän kikatti, ja minun teki mieli vetää häntä nyrkillä naamaan, niin typerältä se kuulosti. Hillitsin kuitenkin itseni ja siristin silmiäni jotta näkisin kuvan tarkemmin. Olisin kenties tarvinnut silmälasit jo kauan sitten, mutta kieltäydyin ehdottomasti menemästä silmälääkäriin.
Näytöllä näkyi snapchatilla otettu kuva minusta, joka ei suinkaan ollut edustavin. Se oli otettu takaapäin silloin, kun yritin juosta pysäkille ennen bussia. Kurkistin siinä olkani yli, tummat hiukset sekaisin kasvojeni ympärillä ja naama typerästi irveessä, sillä juoksin henkeni edestä. Pahinta oli kuitenkin ehkä se, että typerä koulupuvun mekko, josta en pitänyt laisinkaan, oli juostessa noussut melkein korviin, ja sen alta näkyi... no, aivan liian paljon.
"Poista se," käskin Evaa, vaikka tiesin ettei hän tottelisi minua noin vain.
"Okei okei," hän myöntyi, mutta hänen sormensa liukuikin kuvan lähetä-napille.
"Ei!" kiljaisin, ja kurotin eteenpäin, jotta saisin puhelimen häneltä. Eva kuitenkin veti sen pois ulottuvilta ja kohautti olkapäitään mukamas pahoitellen.
"Ups, ei ollut tarkoitus," hän sanoi tekopyhänä. Sitten hän kääntyi kavereidensa puoleen ja nauroi heidän kanssaan kuin parhaimmalle vitsille.
"Olen pahoillani, Morgana, se taisi mennä melkein kaikille meidän koululaisille," hän jatkoi. "Olisin voinut lähettää sen sinullekin, jotta olisit voinut ottaa screenshotin, mutta muistin ettei sinulla taida olla edes älypuhelinta!" Lisää naurua. "On oikeasti aika sääli, etteivät sijaisvanhempasi pidä sinusta niinkään paljon, että hankkisivat sinulle kunnon puhelimen!"
Se ei tietenkään ollut totta, mutten halunnut alkaa rähinöimään asiasta Eva Vaughanin kanssa. Puhelimet ja minä... emme tulleet oikein hyvin toimeen. Yleensä ehdin rikkoa ne jo ennen kuin sain soitettua ensimmäistäkään puhelua. Joskus taas olin ehtinyt lähettää jopa yhden viestin Audreylle, ennen kuin puhelin alkoi paisua kädessäni ja räjähti olohuoneen lattialle. (Sijaisäitini Annin oli täytynyt hankkia olohuoneeseen kokolattiamatto, jotta kukaan ei voisi nähdä lattiaan tullutta mustaa ympyrää)
Epäilin siis tosissani olevani kirottu, mutta tällä kertaa pidin suuni supussa enkä lisännyt yhtään lisää vettä Eva Vaughanin myllyyn. Eva loi minuun vielä yhden myrkkyä uhkuvan katseen, ennen kuin kääntyi taas uskollisten seuralaistensa puoleen ja jätti minut viimein yksin.
.....................
Ruokala oli täynnä melua ja ihmisiä, ja minua ahdisti. Vihasin ruokatunteja ja siitä syystä puristin muovitarjottimen reunoja niin, että ne melkein vääntyivät mutkalle.
Kuljin pitkin käytävää, etsien mahdollisimman tyhjää pöytää. En halunnut tuppautua muiden seuraan, ja oli ilmiselvää, etteivät muut halunneet minua seuraansa. Näin sivusilmällä, miten pöydissä vaihdettiin toivottavasti-tuo-kummajainen-ei-tule-tähän-pöytään -katseita ja joillakin oli röyhkeyttä jopa siirtää oma reppunsa tai koululaukkunsa lattialta tyhjälle paikalle selkeänä merkkinä siitä, ettei minun toivottu istuvan seuraan.
Olin kulkenut jo melkein kouluruokalan perälle ja pohdin jo vaihtoehtona vessaan pakenemista, kun yksi pöytäkunta nousi ja lähti viemään tarjottimiaan pois. Kiitollisena tästä ihmeestä istuuduin äkkiä pöydän nurkkaan ja ryhdyin ahmimaan pitsaa kitaani kuin olisin osallistunut syömisnopeuden maailmanmestaruuteen.
"Ömm... hei?" kuulin yhtäkkiä vierestäni tytön äänen. Nostin katseeni pitsalautasesta ja kohtasin ruskeatukkaisen, keskimittaisen ja hivenen hermostuneen näköisen tytön katseen.
"Mitä?" kysyin äkäisemmällä äänensävyllä kuin olin tarkoittanut. Tyttö sulki suunsa ja näytti siltä kuin miettisi jatkaakko vain suosiolla matkaansa. Lopulta hän kuitenkin avasi suunsa taas.
"Tuota, ymmärrän kyllä jos sinulla on pitsa kesken, mutta minä tavallaan tarvitsisin paikallisen apua," hän sanoi. Vasta nyt huomasin, miten hän puristi kädessään rypistynyttä matkailukarttaa.
"Okei, minne olet menossa?" kysyin ja laskin haarukan ja veitsen pitsalautasen reunalle.
"Satutko tietämään, missä on Portland High School? Olin menossa tapaamaan yhtä kaveriani sinne, mutta tämä typerä kartta ei näytä, missä se koulu sijaitsee. Luulin jo, että olin oikeassa paikassa, mutta olin taas vaihteeksi väärässä," Tyttö näytti turhautuneelta ja minua säälitti hiukan. Hän oli ilmeisesti matkustanut päiväkausia peukalokyydillä tai kävellen, sillä hänen vaatteensa olivat likaiset ja hän näytti (ja tuoksui) siltä kuin ei olisi käynyt suihkussa moneen päivään.
"Saanko vilkaista karttaa?" kysyin. Tyttö ojensi kartan minulle toiveikkaana.
Heti ensisilmäyksellä näin, ettei kartasta olisi apua. Se oli 1900-luvun alkupuolelta, vaikka näyttikin uudelta ja olin täysin varma, ettei siihen oltu merkattu puoliakaan Mainen nykyisistä kouluista. Kerroin siitä tytölle ja hän näytti kummastuneelta.
"Mielenkiintoista..." hän ihmetteli. "Minä sain sen kyllä aika luotettavasta lähteestä... " sitten oivallus levisi hänen kasvoilleen ja hän potkaisi pöydänjalkaa ärtyneenä "Haadekseen koko kaksinaamainen paskiainen!"
Kohotin toista kulmakarvaani ja mielessäni kävi, että kenties en ollutkaan maailman ainoa outolainen. Tuossa resuisesssa tytössä oli kieltämättä jotain... ei-Mainelaista. Olin melkein jo möläyttämässä siitä hänelle, kun hän käänsi anovan katseensa minuun.
"Olisiko kuitenkin jotenkin mahdollista, että auttaisit minua? Olet varmaan portlandilainen, tiedätkö edes missäpäin se on?
"Onko sinulla kynää? Voin piirtää tähän karttaan missä se suunnilleen on," avasin kämmeneni odottavasti.
"Hetkinen," tyttö nosti yhden etusromensa pystyyn ja alkoi kaivella vimmaisesti toisella kädellään takkinsa taskuja. Lopulta hän löysi lyijykynänpätkän housujensa takataskun pohjalta ja ojensi sen minulle hymyillen, kuin olisi suoriutunut isostakin tehtävästä. "Tuossa!"
Otin kynänpätkän käteeni ja huomasin, että tytöllä oli kummalliset mustat ympyrät kämmenissään. En nähnyt niitä kunnolla, mutta näytti siltä, kuin paksujen (kenties tatuoitujen?) mustien renkaiden ympärille olisi jälkeenpäin piirretty tussilla liekkien kuvia. Tyttö huomasi katseeni ja sujautti äkkiä kämmenensä takataskuihin. "No?" hän kysyi, yrittäen kiinnittää huomioni muualle.
"En oikein osaa sanoa, kun tämä kartta on niin vanha, mutta se on ehkä jossain täällä main." Piirsin lyijykynällä aika laajan ympyrän sinne, missä arvelin koulun olevan. Olin käynyt Portland High Schoolia pari kuukautta joskus aiemmin, ja se oli myös ensimmäinen high school, josta olin saanut häädöt. Minut oli erotettu sillä syyllä, että olin jotenkin (en todellakaan tarkoituksella) onnistunut houkuttelemaan suuren puluparven kemianlaboratorioon, jossa ne olivat lennelleet ympäriinsä, nokkineet oppilaita terävillä nokillaan, aiheuttaneet pakokauhua ja rikkoneet parin tuhannen dollarin edestä arvokkaita kemistinvälineitä. En tiedä mistä syystä juuri MINÄ sain kaikki syyt niskoilleni, mutta paikan rehtori oli ollut oikea hirviö eikä kuunnellut järjen ääntä. Olin siis lentänyt ulos kuin leppäkeihäs.
"Kiitos!" reissaajatyttö väläytti minulle leveän hymyn ja lähti astelemaan ulos heilauttaen minulle hyvästiksi kättään. Näin selvästi kämmenen keskelle tatuoidun ympyrän ja tunsin yhtäkkistä halua juosta tytön perään ja tivata kuka hän oli, MIKÄ hän oli, mistä hän oli tulossa ja minne menossa. Se oli yllättävää, koska normaalisti muut ihmiset eivät kiinnostaneet minua hivenenkään vertaa.
En kuitenkaan nolannut itseäni juoksemalla hänen peräänsä kuin utelias pikkukakara, vaan vein pitsanjämäni roskikseen ja lähdin painelemaan pois ruokalasta.
..................
En ollut kuitenkaan ehtinyt kuin vähän matkaa käytävää pitkin, kun viisi tyttöä saartoi minut, käsiini tartuttiin ja minua alettiin raahata huomaamattomasti mutta päättäväisesti pihalle. Ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, kuka tämän yllätysiskun takana oli.
Eva Vaughan odotti minua kahden muun tytön kanssa pihalla paikassa, joka oli suojassa valvontakameroilta ja valvovilta opettajilta. Hänen ilmeestään näki, ettei hän ollut tyytyväinen. Ja syystä. Hänen provosointiyrityksensä bussissa ei ollut tuottanut tulosta, sillä olin ohittanut kaikki ilkkumiset ja kiusausyritykset olankohautuksella.
Varsinkin aikuiset ihmiset luulevat joskus, etteivät teinitytöt kiusaa toisiaan fyysisesti. Se ei ole kuitenkaan totta. Olin vaihtanut jo kerran koulua sen takia, että eräs tytöistä ja pojista koostuva sekaporukka oli päättänyt ottaa harrastuksekseen Morgana Frayn hakkaamisen. Yleensä se oli tapahtunut niin, että tytöt hoitivat potkimisen ja pojat kannustivat tyttöjä huutaen: "Murtakaa sen nenä!" ynnä muuta yhtä mukavaa. Olin yrittänyt pitää sen mahdollisimman salassa kotiväeltä, mutta lopulta olin jäänyt kiinni ja vaihtanut taas koulumaisemaa.
Hakkauskokemukset eivät olleet siis minulle uutta, joten tiesin, että nyt ei tyydyttäisi vain läpsimään toisia poskille.
Tyttöjen piiri sulkeutui ympärilleni ansaksi, josta en pääsisi läpi, kun Eva ja hänen loput seuralaisensa siirtyivät joukkoon. "Eva, et välttämättä halua tehdä tätä," yritin esittää rentoa ja mittailin samalla, ketä vastaan pärjäisin parhaiten. Pakoyritykseni olisi toivoton, mutta sitä oli pakko edes harkita.
"Miksi en muka?" Eva kysyi virnistäen, sillä hän tiesi, että olin loukossa.
"Et tahdo verta bleiserillesi," kohotin kädet puolustavaan asentoon.
"Kuka sanoi, että me aiomme vuodattaa verta? Tahdomme antaa sinulle vain opetuksen," Eva risti kätensä rinnalleen, ja huokaisin helpotuksesta. Ehkä hän aikoi pitää sellaisen pahispuheen, mitä elokuvissa näkee. Se antaisi minulle lisää aikaa suunnitella pakoani.
Ensimmäinen isku tuli takaapäin.
Terävän kyynärpään osuma suoraan niskani tyveen sai tähdet poukkoilemaan silmissäni. Nostin käteni suojatakseni arkaa niskaa, mutta samassa jonkun toisen nyrkki iski suoraan palleaani ja kaaduin maahan henkeä epätoivoisesti haukkoen. Käperryin mahdollisimman pieneksi palloksi suojaten sisäelimiä ja kasvojani samalla kun lukemattomat potkut satelivat ja satuttivat. Tytöt huusivat minulle jotakin, mutta en kuullut mitä, sillä mielessäni kuuluva ujellus peitti alleen kaiken muun.
Ei.
Ei!
EI!
Selittämätön paine vomistui sisälläni ja heti, kun se alkoi tuntua sietämättömältä, voimakas aalto iski lävitseni ja vavahdin. Tuntui kuin olisin räjähtänyt, mutta silti minussa oli yhä kaikki paikat tallella. Potkut olivat lakanneet äkkiä ja avasin silmäni hämmästyneenä.
Nousin ylös hitaasti ja näin, miten ympärilleni oli tullut yhtäkkiä roppakaupalla tilaa. Asfaltti ympärilläni oli halkeillut ja lohkeillut pahasti. Sitä täplittävät läikät olivat verta, kenties minun. Kaikki muut tytöt olivat ikään kuin lennähtäneet kauemmas minusta ja... voi ei. Jonkun pää oli kolahtanut tiiliseinään, ja siinä oli verinen vana. Kaksi makasi tajuttomana asfaltilla, raajat levällään kuin nukketeatterin nukella, jolta oli katkaistu narut. Muut olivat kyyryssä tai kontallaan ähkien kivusta ja kauhusta.
Olin tehnyt sen taas.
Luin kaksi vuotta sitten Stephen Kingin Carrien enkä sen jälkeen saanut kunnolla unta kahteen viikkoon. Eikä siihen ollut täysin syynä kirjan pelottavuus. Tunsin... samanlaisuutta Carrieta kohtaan. Ja se jos mikä oli pelottavaa.
Muistan vieläkin, kun pienenä osasin leijuttaa asioita omasta tahdostani. Yksi varhaisimmista muistoistani on se, kuinka sain kehtoni yläpuolella olevat paperiperhoset lentelemään. Isä oli minusta ylpeä... silloin.
Olin kolmen ikäinen, kun isä jätti minut ensimmäisen kerran. Hänen oli tarkoitus olla poissa vain pari tuntia, mutta oli kestänyt kaksi päivää, ennen kuin hän palasi. Juuri niin isäni tapaista unohtaa hetkessä tyttärensä olemassaolo ja kaikki muut vastuut. Siksi hän ei luultavasti koskaan saanutkaan vakituista paikkaa missään kiertävässä sirkuksessa.
Olin silloin uhmaiässäni ja kun isä palasi, nälästä huolimatta raivostuin hänelle ja huusin täyttä kurkkua. Kaikki talon ikkunat olivat räjähtäneet ja muistan, miten lasinsirpaleiden sade oli laskeutunut meidän kummankin ylle. Sitten muistikuvat muuttuivat epäselväksi, enkä ollut yrittänyt kaivellakaan niitä esiin.
Jos olisin voinut, olisin pyyhkinyt koko lapsuuteni olemattomiin. Mutta kaikki lapsuuteni pahat asiat eivät jättäneet minua rauhaan. Joskus minusta tuntui, että kykyni oli kadonnut. Tai piilotettu. Mutta joskus taas se purkautui minusta, kuin häkkiin suljettu villieläin joka sai tilaisuuden paeta. Siksi minä pelkäsin sitä. Minä en hallinnut sitä niinä hetkinä. Se hallitsi minua.
Seisoin siinä asfaltilla ja yritin saada itseeni jotain tolkkua, kun kuulin takaani kauhistuneen henkäisyn. Käännyin ja näin saman tytön, joka oli kysynyt minulta reittiohjeita ruokalassa. Voi ei.
Näin kauhistuksen tytön kasvoilla enkä kestänyt enää. Lähdin juoksuun ja pakenin paikalta kuin mikäkin pelkuri. Olin kuulevinani hänen huutavan jälkeeni: "Odota!", mutten jäänyt keskustelemaan.
.......................
Päädyin lopulta, pateettista kylläkin, tyttöjen vessaan. Tunnit olivat alkaneet, joten vessassa ei ollut onneksi ketään. Kuka tahansa olisi varmaan säikähtänyt, jos vessaan olisi yhtäkkiä syöksynyt tyttö, jolla oli hiukset sekaisin, tomuinen ja ryvettynyt koulupuku ja itkettyneet kasvot.
Syöksyin heti ensimmäiseen vapaaseen koppiin ja lysähdin pöntön päälle istumaan. Vetäydyin kerälle,vedin polvet koukkuun ja itkin täristen kauttaaltaan. Olin täysin varma siitä, että olin hirviö. Kummajainen. Luonnoton.
Kun vessan ovi aukesi, pistin käden suulleni, jotta vessaan tulija ei kuulisi hiljaista nyyhkintääni. En halunnut herättää huomiota yhtään enempää kuin olin jo herättänyt. Olikohan se tyttö soittanut jo poliisin? Etsivätköhän he minua? Minulla ei ollut aavistustakaan kuinka monta minuuttia olin siinä ahtaassa vessankopissa istunut.
Olin kuulevinani kopin ulkopuolelta jotain kummaa ääntä. Ensiksi luulin sen tulevan minusta itsestäni, mutta se ei ollutkaan nyyhkytystä. Se oli nuuhkintaa.
Samassa jokin kova, kenties metallinen iski suoraan koppini oveen ja kiljaisin säikähdyksestä. Sitten kuului uusi kolahdus ja tällä kertaa oveen ilmestyi uhkaavannäköinen särö. Nousin seisomaan ja etsin epätoivoisesti pakotietä. Toivotonta. Olin loukussa ahtaassa vessankopissa ja ihan pian jäisin jonkun hullun uhriksi, joka oli aseistautunut raskaalla metalliputkella tai jollain vastaavalla. Nielaisin, sillä suuni tuntui kuivalta kuin Saharan aavikko.
Kolmannella osumalla vessan oveen tuli ammottava aukko. Huusin uudestaan, vaikka se ei hyödyttänytkään mitään. Olin jättänyt reppuni ties minne, joten minulla ei ollut mitään asetta... ellei vessaharjaa laskettu. Nappasin sen käteeni nopeasti ja iskin sen perällä kättä, joka juuri kurkotti sisään aukosta. Sen iho oli epäluonnollisen harmahtava, kynnet terävät ja tulenpunaiset. Sillä hetkellä olisin voinut laittaa pääni pantiksi siitä, ettei kyseessä ollut ihmisen käsi.
Mitä oli oikein tapahtumassa!?
Vaikka latasin iskuun kaikki voimani, se oli täysin hyödytön. Vessaharja ei tehnyt käteen mitään vahinkoa ja se lipsahti irti tärisevästä kädestäni. Samassa nuo hirveät harmaat sormet olivat tarttuneet ranteeni ympärille rautaisella otteella ja kuulin ulkopuolelta eläimellistä sähinää.
"Sainpas sinut, senkin saastainen pikku puoliverinen!" ääni sähähti, ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Ääni muistutti hyvin hyvin etäisesti... Eva Vaughania. Samalla kun yritin riuhtoa itseäni hänen kynsistään, mielessäni käväisi, etten ollutkaan nähnyt häntä aiheuttamani näkymättömän räjähdyksen jälkeen.
"Päästä irti!" kiljuin, ääni oktaavia korkeampana pelkästä säikähdyksestä. Yllätyksekseni Eva - tai se mikä Evasta oli tullut (siinä tapauksessa että Eva olikin ollut pelkkä esitys ja nyt hänen oikea luontonsa oli paljastunut) totteli, mutta hänen kätensä iskikin vessan lukkoa ja... repi sen paikaltaan. Ovi riuhtaistiin auki, ja näin edessäni olevan hirviömäisen olennon.
Eva Vaughan oli käynyt läpi varsinaisen muutoksen. Hänen kasvonpiirteensä olivat yhä lähes samanlaiset kuin ennenkin, kauniit ja nyrpeät, mutta kaikki muu oli aivan toisin. Hänen ennen punertavat hiuksensa olivat nyt kirjaimellisesti liekkejä ja sama punainen hehku toistui silmissä. Hänen suunsa oli kylmässä, voitonriemuisessa virneessä niin, että saatoin nähdä pitkät, terävät kulmahampaat. Ja koulupuvun helman alta pisti esiin eriskummallisimmat jalat, jotka olin koskaan nähnyt: toinen metallia, toinen jonkin hevoseläimen kavio.
"Mitä...?" henkäisin, mutta samassa hirviö-Eva syöksyi eteenpäin ja tarrasi minua kurkusta. Hän raahasi minut kopista ja iski minut lattiaan niin kovaa, että olin kuulevinani muutaman kylkiluun rusahtavan. Kolautin ilkeästi päänikin ja haukoin happea hädissäni, mutta suustani kuului vain surkeaa korinaa.
"Imisin sinusta veren, jos olisit poika," Hirviö-Eva sähisi punaiset silmät raivosta välkkyen. "Mutta taidan tyytyä vain murskaamaan säälittävän kallosi ja tukehduttamaan sinut."
Kyyneleet valuivat taas kerran poskilleni, kun näkökenttääni alkoi ilmestyä mustia läiskiä. Tällä hetkellä olisin voinut jopa käyttää voimiani, mutta sisimpäni tuntui tyhjältä. Olin omillani.
Tämä oli siis tässä. Keuhkojani korvensi ja mustat läiskät silmissäni laajenivat uhkaavasti.
Yhtäkkiä hirviö-Evan hymy hyytyi. Hänen rintaansa oli ilmestynyt terävä metalliterä, joka oli isketty takaapäin suoraan hänen sydämeensä. Hänen otteensa heltisi ja keuhkoni melkein huusivat, kun ilma alkoi taas virrata.
Eva Vaughan lysähti sivuun kuin vieterinukke jonka jousi oli löystynyt ja alkoi sulaa silmieni edessä. Tai ei varsinaisesti sulaa, vaan... hajota. Pienen pieniksi tomuhiukkasiksi. Hän lysähti kasaan vessan laattalattialle ja kaikki mitä hänestä jäi jäljelle, oli pelkkä tomuläjä, joka hiljaa hajosi jonkin näkymättömän tuulenvireen voimasta.
"Mitä..." haukoin happea, nostin katseeni ylös ja kohtasin ruskeatukkaisen matkalaistytön katseen. Hän piteli yhä kädessään pitkää pronssista tikaria, mutta laski sen hitaasti alas.
"Minulla taitaa olla sinulle paljon selittämistä," tyttö sanoi ja ojensi vapaan kätensä auttaakseen minut ylös. "Mutta ensiksi meidän pitää päästä pakoon poliiseilta."