Asioita, joiden kanssa ei leikitä:
Tiesin, että edessä olisi tapahtumientäyteinen viikko, sillä ei ollut vasta kuin maanantai ja olin ehtinyt jo sössiä lemmenloitsun ja kadottaa kasan kirjastonkirjoja tuntemattomaan demoniulottuvuuteen.
Vieläpä ennen kahtatoista.
............
"Helga, päästä minut sisälle NYT HETI ja kerro mitä oikein olet mennyt tekemään!"
Istun keskellä olohuonettani ja katselen kuin puusta pudonnut edessäni sulkeutuvaa aukkoa universumin ohuessa kankaassa. Hetken aikaa harkitsen tosissani seuraavani kirjoja mustuuteen, sillä vaikka ulko-oveni on paksua ja vahvalta vaikuttavaa puuta, en ole siltikään varma kuinka kauan se pidättelee raivostunutta teinityttöä.
Kuitenkin, kun viimeisetkin mustat häivähdykset ovat kadonneet ja universumi on eheä taas, pakotan itseni nousemaan ja hiippailemaan ulko-ovelle. Ihan vain hidastellakseni teen vielä pari pikaista hengitysharjoitusta käsi ovenkahvalla ennen kuin avaan oven ja kohtaan yhden hirveimmistä olennoista, joita kaikista yhdeksästä maailmasta löytyy.
"Selitä. HETI!" Aliisa Oja rynnistää sisälle kuin pyörremyrsky heti, kun olen raottanut ovea tarpeeksi. Aliisa näyttää tyrmäävältä kuten aina. Meikki on kohdallaan, jalassa ovat mallinvartaloa edukseen antavat pillifarkut ja takin valkea turkiskaulus on melko varmasti aitoa. Hänen hunajanvaaleat kiharansa ovat sotkussa, mutta se saa hänen näyttämään vain villiltä ja kiehtovalta.
"Hetkinen, mitä edes on tapahtunut?" nostan kädet ilmaan väliimme, aivan niin kuin ne pystyisivät suojelemaan minua Aliisan raivolta. Äiti kuitenkin erottaisi minut suvusta, jos puolustautuisin taikuudella tavallista ihmistä vastaan, joten käteni ovat sidotut.
"Ai mitä on tapahtunut? Sinä kysyt sitä minulta?!" Aliisa repäisee luonnonvalkeat nahkahansikkaat käsistään ja paiskaa ne maahan eteeni. Päätän olla huomauttamatta, että keskiaikaisten sääntöjen mukaan hän haastoi minut juuri kaksintaisteluun, sillä minusta tuntuu ettei hän osaisi arvostaa sitä. Enkä todellakaan halua luovuttaa Aliisalle asetta, jolla hän voisi tehdä minusta lopun helpommin.
"Tuota... niin," sanon, enkä voi olla irvistämättä piipittävälle äänelleni. Aliisa on hieman yli kymmenisen senttiä minua lyhyempi, mutta silti kyyristelen hänen edessään. "Olen ollut koko viikonlopun kotona enkä päässyt kouluun tänään, sillä olen vieläkin sairaana." Tai ainakin niin olin väittänyt opettajilleni lähettämässä wilmaviestissä.
"No sen minä kyllä huomasin, ettet ollut koulussa. Mutta kaikki muut kyllä olivat. Kaikki muut näkivät, kun Joonas alkoi soittaa viulua keskellä koulun pihaa ja käytännössä jahtasi minua koko ruokavälitunnin! Se oli kirjoittanut minulle omistettuja runoja ja halusi lukea ne koko koulun edessä!"
"Hmm..." puren huultani, sillä en tiedä mitä sanoa. Aliisa tappaisi minut varmasti, jos möläyttäisin nyt jotakin typerää.
"Mitä. Sinä. Teit," Aliisa tivaa ja osoittaa minua syyttävästi sormellaan. "Sinä olit ainoa, joka tiesi minun ihastuksestani Joonakseen ja kerroin siitä sinulle viime perjantaina!"
Kiroan itseäni ajatuksissani. Miksi olin mennyt toimimaan hetken mielijohteesta?
Tiedän kyllä vastauksen, mutten kehtaa nostaa sitä kokonaan tietoisuuteeni. Halusin kokeilla olla normaali, puhua ihastuksista ja viettää aikaa ystävien kanssa. Siksi, kun Aliisa kertoi minulle ihastuksestaan koulun söpöimpään nörttipoikaan, olin luullut että pieni tujaus lemmenjuomaa saattaisi nopeuttaa asioitten kulkua.
Sopasta olikin tullut ilmeisesti sakeampaa kuin mitä olin odottanut. Sekä kuvannollisesti että käytännöllisesti. Äiti oli oikeassa, ettei vahvoja juomia kannata tarjoilla muille ellei niistä ole vähintään viiden annoksen omakohtaista kokemusta.
"Minä..." yritän epätoivoisesti keksiä selitystä, joka osuisi mahdollisimman lähelle totuutta, kunhan siitä on poistettu kaikki tavallisten maailmankuvasta poikkeava. "Minä vaan... halusin tehdä sinulle palveluksen, kun kerroit siitä, miten Joonas ei tuntunut huomaavan sinua ollenkaan eikä halunnut antaa edes tukiopetusta."
Aliisa viittoo kärsimättömästi minua jatkamaan ja nopeammin.
"Törmäsin Joonakseen lauantaina ja minä... vihjasin sille, että sillä on salainen ihailija. Ja... minä... no... me juteltiin. Minä EN kertonut sinun nimeäsi enkä viitannut sinuun mitenkään suoraan, sen se päätteli itse, varmasti. Mutta ilmeisesti se tuli omiin tuloksiin ja halusi ilmottaa siitä sinullekin."
Aliisa ähkäisee turhautuneena ja jatkaa taas kärsimätöntä asteluaan. "Miksi se ei sitten voinut kertoa siitä niin kuin ihan tavalliset ihmiset?! Minä luulin, että sen nörttiydessä oli jotain söpöä, mutta tuo on vain ahdistavaa!"
En väitä vastaan. Epäilemättä suuri osa Aliisan ihastuksesta on ollut seurausta Joonaksen suklaanruskeista silmistä ja sotkuisista kiharoista, eikä niinkään hänen luonteestaan, mutta sillä ei ole tässä tilanteessa mitään väliä.
"Sinun on pakko mennä ja tehdä sille jotakin. Sano sille, että sillä on väärä tyyppi kiikarissa tai jotain. Minä en aio mennä kouluun niin kauan kuin se vaanii siellä sen viulunsa kanssa," Aliisa lysähtää sohvalleni makaamaan ja nostaa sille vielä kenkäiset jalkansakin. Koetan miettiä keinoja, joilla voisin voittaa aikaa tai kieltäytyä kunniasta. Joonakselle antamani lemmenjuoman ei missään tapauksessa pitäisi kestää yli kahta viikkoa, mutta jotenkin minulla on sellainen tunne, että en saisi kahta viikkoa lisäaikaa, vaikka kidnappaisin Joonaksen ja sulloisin kaappiini odottamaan.
"Tuota..." puren huultani epäröiden. Aliisa ei kuitenkaan anna minun jatkaa vaan kääntyy katsomaan minun puoleeni, tällä kertaa anovasti.
"Ole kiltti, Helga," hän mutristaa suutaan näyttäen surulliselta koiranpennulta ja minä hellyn, vaikka tiedänkin, ettei minulla muutenkaan ole paljon vaihtoehtoja. Jos maineeni ei olekaan erityisen hyvä, en siltikään halua romuttaa sitä täysin jättämällä aiheuttamani sotkut siivoamatta. Sitä paitsi Aliisa on yksi harvoista ystäväntapaisista ihmisistä, joiden kanssa olen koulussa.
"Okei, okei," huokaisen. "Eikö nyt ole meidän hyppytunti? Minä voin mennä juttelemaan Joonaksen kanssa ja improvisoin jotakin."
"Hyvä. Antaa mennä," Aliisa pistää kädet ristiin rinnalleen ja saa minut tuntemaan siltä, että Hänen Armonsa audienssi on nyt päättynyt. Melkein niiaan ja poistun peruuttaen, paitsi että kyseessä on oma asuntoni ja minulla on sentään aavistus selkärankaa.
"Öö... et kai sinä tänne vain aio jäädä?" kysyn, kun olen jo pukemassa takkia päälle eikä Aliisa näytä liikahtamisen merkkiäkään.
"Aion. Otan päikkärit ja syön lohturuokaa tähän järkytykseen sinun kaapeistasi. Vai onko sinulla jokin ongelma sen kanssa?" Aliisa kohottaa toista kulmakarvaansa siihen tyyliin, että tiedän kysymyksen olevan pelkkä ansa. Katson ympärilleni yksinkertaisessa asunnossani: nurkissa värähteleviä värikkäitä varjoja, ilmassa leijuvia merkkejä joita en ehtinyt piilottaa ja suojelusloitsuja, jotka hehkuvat ja kiemurtelevat seinillä Aliisan läsnäolon takia.
"Okei, jää sitten," kohautan olkiani. "Pakastimessa on jäätelöä." Lohtunani on sentään se, ettei Aliisalla ole aavistustakaan hänen ympärillään tapahtuvista erikoisuuksista eikä hän niitä kykenisi ikinä näkemäänkään. Olen katsonut hänen silmiään tarkasti, mutta niissä ei näy aavistustakaan suljetusta Kolmannesta Silmästä, saatika oikeasta taikuudesta. Voin siis jättää Aliisan tänne yksin, ainoana uhkanani se, että hän syö kaiken jäätelön ja löytää spagettien sekaan piilottamani suklaapatukat. Se on sentään parempi vaihtoehto atomeiksi hajoamiselle tai hirviöiden syömäksi joutumiselle.
................
Kun saavun koululle, suurin osa oppilaista ja opettajista on tunneilla, joten saatan kulkea käytävillä suurempaa huomiota herättämättä. Löydän Joonaksen ruokalasta, johon hän on ilmeisesti ruokavälitunnin jälkeen jääänyt ja heti ovelta näen, että asiat ovat vielä huonommin kuin osasin odottaakaan. Joonas tärisee hermostuneena ja keskittyy ainoastaan silittelemään viuluaan. Ruokatarjotin on hänen edessään koskemattomana, mikä vihjaa, että lemmenjuoma kenties vaikuttaa hänessä kenties lähes laimentumattomana. Kun Joonas kuulee askeleeni, hän katsahtaa ylös toiveikkaana, mutta minut nähdessään hänen ryhtinsä lysähtää taas.
"Hei Joonas," sanon vaimeasti ja istun tuoliin häntä vastapäätä. "Mitä oikein on tekeillä?"
"Oletko nähnyt Aliisaa?" hän vastaa vain.
"Miksi kysyt?"
Joonas mutristaa suutaan kuin pikkulapsi. "Minä rakastan häntä. Minun on pakko saada nähdä hänet. Minulla on hänelle runoja."
Huokaisen. Jos kyse olisi jostakin muusta tilanteesta, olisin jo soittamassa äitiäni apuun... Tai ei, ehkä en. Siitä on jo jonkin aikaa, kun viimeksi pyysin häneltä neuvoa, enkä kuitenkaan ole enää missään suhteessa hänen oppilaansa. Sitä paitsi en ole varma olenko ollut ikinä ainoastaan hänen tyttärensä. "Mitä jos lähdettäisiin jonnekin muualle? Ehkä sinun pitäisi mennä hetkeksi kotiin toipumaan?"
"Ei!" Joonas huudahtaa äkkiä ja ääni kajahtaa yllättävän kovana tyhjässä ruokalassa. Vilkaisen hätäisesti ympärilleni sivustakatsojien varalta, mutta keittiötädeillä näyttää olevan parempaakin tekemistä. "Minä haluan nähdä Aliisan! Minun täytyy nähdä hänet!" Joonaksen ääni on ruikuttava eikä tuollainen omistautuneisuus näytä hyvältä hänellä. En oikeastaan ikinä ole pitänyt hänestä, vaikka meillä onkin teoriassa monta yhteistä kinnostuksenkohdetta. Aliisa saattoi nähdä hänen nörttiydessään jotakin söpöä ujoutta, mutta minä näin ainoastaan sen, miten hän tuntui aina katsovan muita ihmisiä hieman alaspäin. Lemmenjuoman vaikutuksen alaisenakaan hän ei ole tullut yhtään paremmaksi.
"Joonas," sanon terävästi. Jos hellä suostuttelu ei auta, niin täytyy kai koetella hieman noitamaisempia keinoja. Katson Joonasta syvälle silmiin ja pakotan hänet katsomaan minuun. Koetan saada olemukseeni samanlaista käskevyyttä kuin äidillä tai Signe-tädillä tai kellä tahansa kokeneella noidalla. Sellaista salavoimaa, joka saa ihmiset pysähtymään ja tottelemaan, vaikka mitään taikuutta ei ole käytetty. "Sinä et voi istua täällä ruokalassa ainoastaan silittelemässä viuluasi. Aliisa ei ole täällä. Hän ei halua kuulla runojasi eikä viulunsoittoasi. Kaikkein järkevin asia mitä voit nyt tehdä on mennä tunnille ja jättää Aliisa hetkeksi rauhaan. Huomenna pyydät häneltä anteeksi ja annat hänen tehdä aloitteen, jos sellaista enää ansaitset. Onko selvä?" Poraan katseeni hänen silmiinsä ja puren huultani keskittyneesti. Joonas on sentään pysähtynyt kuuntelemaan sanojani, mutta tarkkaavaisuus hänen silmissään häivähtelee päälle ja pois.
Huokaisen sisäisesti, sillä jos tällainen meno jatkuu, joku alkaa epäillä häntä huumeidenkäytöstä. Kyse ei ole varsinaisesti huumeesta, mutta rakastumisella voi olla yllättävän voimakkaita vaikutuksia. Huumetesteissä tuskin huomattaisiin moninkertaiseksi pompahtaneita dopamiini- ja oksitosiinitasoja. Ja niiden kanssa Joonaksen aivot liitelevät jossakin aivan toisessa maailmassa. Eikä ravisteleminen auta, vaikka kuinka haluaisin niin tehdä.
Kun Joonas lopulta vastaa, hänen äänensä kuulostaa siltä, kuin hän olisi syvässä unessa tai hypnoosissa. "Okei," hän sanoo ja nousee hitaasti. Kädet näyttävät toimivan silkan automaation avulla kun hän pakkaa viulunsa laukkuunsa, katsellen vieläkin jonnekin kauas, haaveellinen hymy kasvoillaan. Minä puolestani huokaisen syvään helpottuneena ja käännyn lähteäkseni pois paikalta.
Olen ruokalan ovella, kun takaani kuuluu kamalaa kolinaa.
Käännyn äkkiä ja näen Joonaksen sätkimässä lattialla, päälleen kaatuneiden tuolien alla. Viulu on onneksi yhä pöydällä, mutta hän on ilmeisesti kompastunut tuoleihin ja jokin on selkeästi vialla.
"Joonas?" Juoksen hänen luokseen ja kyykistyn hänen viereensä. Joonas ei selkeästi ole okei, sillä hänen lihaksensa nykivät ja hänen pupillinsa ovat laajentuneet lähes iiriksen kokoisiksi. Jokin lemmenjuomani kanssa on mennyt pahasti pieleen, tai sitten se on reagoinut hyvin huonosti johonkin muuhun Joonaksen nauttimaan aineeseen. Tiedän kuitenkin, ettei sillä ole nyt väliä - ainoastaan sillä, että saan Joonaksen pois paikalta ja pidettyä hengissä.
"Joonas? Ymmärrätkö minua? Pystytkö hallitsemaan liikkumistasi?" kysyn Joonakselta ja koetan pysyä rauhallisena. Joonas koettaa sanoa jotakin, mutta suusta pulppuaa pelkkää epäselvää mongerrusta. "Nyökäytä päätäsi jos pystyt," lisään ja siihen hän sentään pystyy.
"Tehdään näin," selitän Joonakselle. "Minä autan sinua nousemaan tästä ja lähdemme yhdessä minun kämpälleni. Se ei ole tästä kaukana, joten matka ei ole pitkä."
Joonas nyökkää taas, mutta näen, että hänen on vaikea hallita itseään, kun lihaskouristukset nykivät hänen käsiään ja jalkojaan. Sujautan toisen käteni hänen niskansa alle, nostan hänen vasemman käsivartensa oman niskani taakse ja sitten ponnistamme yhdessä ylös. Aliisan kanssa kuntosalilla treenaaminen on auttanut, sillä Joonas nousee varsin helposti. Sekin on avuksi, että Joonas on hontelommasta päästä, vaikka hieman pidempi onkin.
Samalla kun puoliksi talutan ja puoliksi kannan Joonaksen pois ruokalasta ja koulusta ulos, kaivan taskustani puhelimen ja soitan Aliisalle. Selitän hänelle aika hädissäni, miten Joonas sai yllättäen sairaskohtauksen ja että olemme tulossa takaisin asunnolleni tarkistamaan tilannetta. Aliisa ihmettelee, miksi en soita ambulanssia, mutta selitän hänelle etten kyse ole luultavasti mistään niin vakavasta.
"Sinun kannattaa ehkä lähteä pois, kun vielä voit," varoitan Aliisaa. "Ainakin vielä äsken Joonas oli aivan sekaisin sinuun, joten en ole varma miten hän reagoi, jos näkee sinut taas. Soitan kyllä uudestaan, jos tilanne menee pahemmaksi," selitän. En todellakaan halua Aliisaa paikalle, jos kohtauksen hoitoon tarvitaan taianomaisia keinoja.
................
Kun pääsemme kämpälleni, Joonas on ehtinyt jo mennä tajuttomaksi ja panikoin jo täydellä teholla. En voi olla kiittelemättä isompaa kokoani, sillä sen avulla Joonaksen kaltaisen hujopinkin rahtaaminen onnistuu jotenkuten. Kestää hetki saada asunnon ovi auki, mutta heti kun pääsen sisään autan Joonaksen sohvalle ja alan etsiä lemmenjuomasta tekemiäni muistiinpanoja. Kyykistyn lattialle istumaan, suljen fyysiset silmäni ja hengitän syvään painostavasta hädästä huolimatta. Hieron kummankin käden peukaloita ja etusormia vastakkain, keskittyen liikkeen rytmiin ja tuntuun, kunnes suljettujen silmäluomieni sisäpuolella välkkyvät valot ja kuvat alkavat saada merkityksellisiä muotoja. Odotan vielä hetken ja äkkiä astraalitaso välkähtää ympärilleni, kuin olisin noussut veden alta kirkkaaseen ilmaan. Vaikka silmäni ovat kiinni, näen kaiken ympärillä olevan todelliset olemukset tai aurat. Joonaksen ei näytä todellakaan hyvältä.
Avaan silmäluomeni ja räpyttelen hetken tuskastuneena, silmät totutellen näkemään sekä astraalitason että fyysisen maailman yhtä aikaa. Kokemus ottaa aina vähintäänkin mahanpohjasta, sillä on todella hämäävää nähdä sekä seinät että seinien läpi ja lattian lisäksi aina maakerrosten lävitse tulisiin syvyyksiin. Ensimmäisillä kerroillani muistan joskus oksentaneeni, joskus olleeni päivätolkulla sairaana tai migreenikohtauksen kourissa. Nyt olen sentään huomattavasti tottuneempi ja selviän matkasta ylöspäin ainoastaan pienoisella huimauksen tunteella.
"Hel..ga," Joonas takeltelee sohvalta ja katsoo minua silmät valtavina. Nimi kietoutuu ympärilleni omistavasti, mutta siirrän sen ajatuksellani pois ja siirryn lattialla lähemmäksi Joonasta. Mittailen hänen auraansa ja katson kirkkaanvihreän ja sinerryksen keskelle soluttautuneita oransseja läikkiä, jotka himmentävät ja sairastuttavat koko kokonaisuuden. Jäljet ovat selkeästi omaa taikuuttani, mutta ne ovat syöpyneet jo syvälle ja mietin, miten ihmeessä saisin ne poistettua. Taikuudelle ei kuitenkaan ole löydetty mitään valkaisuaineen vastaavaa, joka pyyhkisi kaiken vieraan vaikutuksen - mikä käytännössä olisi muutenkin mahdotonta ilman vakavaa aiheutettua vahinkoa.
Avaan Joonaksen auraa syvemmälle, koettaen samalla olla katsomatta liikaa ja etsiä vastauksia siihen, mikä meni vikaan. Etsin samalla myös astraalikirjastani muistiinpanot ja tekniset tiedot lemmenjuomasta, mutta niistä ei löydy erityisemmin vastauksia. Pengon epätoivoisesti Joonaksen sisintä, tietäen olevani todellinen tunkeilija, mutta hätä ei lue lakia. Toisen ihmisen auraan kajoaminen voi olla kuin kirurginen toimenpide suoraan psyykeeseen, mutta jos tietää mitä alueita välttää eikä jätä jälkiä itsestään on se ainakin omasta mielestäni sallittua. Noidilla on monta eri koulukuntaa asiasta, mutta nekin jotka puhuvat aurankatsomista vastaan ovat vähintäänkin edes kerran avittaneet jotakuta jättämään taakseen nolon tai traumaattisen muiston tai saaneet ihmisen unohtamaan edes hetkeksi jonkin itsetuntoa ahdistavan pikkuseikan.
Tällä kertaa kuitenkin tunnen itseni ilkeäksi, sillä en halua tuntea Joonaksen sisintä - nähdä hänen ensimmäisiä muistojaan, tietää hänen lempibändiään tai mitä hän teki viime kesänä. Jos haluaisin olla hänen ystävänsä (mistä ei ole kyse), voisin kysyä noista asioista suoraan häneltä itseltään, mutta nyt minusta tuntuu kuin varastaisin hänen sisintään.
Lopulta päädyn hänen muistinsa puolelle, mutten kaivaudu liian syvälle. Selaan äkkiä läpi koulupäivän tapahtumat, sillä en kestä sitä myötähäpeää, jonka Joonaksen käytöksestä saan. Päivä on ollut Joonas-paralle todella sekava, mutta lopulta löydän aamupuolelta syyn sille, miksi päivästä on tullut kenties hänen tähänastisen elämänsä synkin häpeäpilkku. Syy ei ole minun keitoksissani, niissä ei ole mitään vikaa - kyse on vain siitä, etten tutkinut kohteeni taustoja huolella. Joonaksella on jo aikaisempi lääkitys, ei-luonnollisista lähteistä valmistettu insuliini, jota hän käyttää ykkosluokan diabeteksensä hoitoon. Aloittelijan virhe, sillä joka ikisen noidan pitäisi vähintäänkin tietää, että luonnollisten aineiden ja kemiallisten lääkkeiden yhdistelmät ovat usein vaarallisesti ristiriidassa toistensa kanssa, tarkoituksesta ja kyseessä olevista aineista huolimatta.
Huokaisen kuitenkin syvään helpotuksesta, sillä nyt ainakin tiedän, mitkä aineet ovat kuohuneet yli Joonaksen päässä ja aiheuttaneet hänen sekavuutensa. Irrotan otteeni Joonaksen aurasta, tarkistan että hän elää ja hengittää vielä ainakin jotenkuten, ja sitten syöksyn avaamaan ainekaappini. Olen omasta mielestäni piilottanut kaapin nerokkaasti - sen ovi avautuu Toismaailmaan vain silloin, jos ensiksi silitän hiuksiani, yskäisen ja sitten sanon: "Vai niin". Muille noidille ja olennoille voin siis esittää tekeväni kaikenlaisia monimutkaisia loitsusarjoja ja energiaympyröitä, mutta he eivät niitä kopioimalla saa kaappiani auki.
Tosin, kukaan muu noita tai olento ei ole vielä koskaan nähnyt, miten minä kaappini avaan - mutta se ei ole pääasia, vaan se, että olen omasta mielestäni aika fiksu.
Ainekaappini ei ole oikeastaan pelkkä kaappi, vaan pikemminkin pieni huone Toismaailmassa, jonne olen säilönyt kaiken fyysisen taikuuteni ja kokeiluni siitä lähtien, kun äitini alkoi opettaa minulle suvussa kulkevaa noituutta (eli jo ennen kuin opin puhumaan). Vuosien aikana sinne on kertynyt ties mitä rojua ja olen vannonut vaikka kuinka kauan järjesteleväni ja siivoavani sen, mutta vielä tähän päivään mennessäkään en ollut saanut sitä vielä aikaiseksi. Tiedän jo tarpeeksi hyvin, missä kaikki tarvitsemani sijaitsee, joten ei ole ollut mitään painavaa syytä mennä turhaan sekoittelemaan paikkoja.
Ainekaapissa on lukuisia kaappeja ja työpöytiä, jotka kaikki ovat täynnä erilaisia tavaroita ja lähdejuomien ainesosia. Mitään varsinaista järjestelmää ei ole, mutta tiedän heti, mitä etsiä ja mistä. Jos kyse olisi jostakin toisesta aineyhdistelmästä, besoaari olisi hyvä ja helppo ratkaisu ja vetäisi kaiken vieraan "myrkyn" ulos Joonaksen kehosta, mutta en uskalla koskea hänen insuliineihinsa. Sen sijaan kaivan kaapista pussillisen lääkehiilirakeita, kaivan keittiön pakasteesta vaniljajäätelön, josta Aliisa on ehtinyt syödä ainoastaan puolet, ja sekoitan molemmat jälkiruokakulhoon.
Kun palaan Joonaksen luo, hän on paremmassa tilassa ja koettaa nousta jo istumaan. Lasken lääkehiilijäätelön sohvapöydälle, asettelen pari tyynyä Joonaksen selän alle ja hymyilen hänelle rauhoittavasti. "Oletko okei?" kysyn.
"Mitä... minulle oikein tapahtui?" Joonas kysyy ja katselee ympärilleen hämmästyneenä. "Oliko minulla insuliinishokki? Se ei tuntunut siltä. Miten minä tänne päädyin? Etkö sinä soittanut sairaalaan?"
"Jotakin sinnepäin se kai oli," kohautan olkiani. "Se ei tainnut olla mikään varsinainen insuliinishokki, ainakaan vielä, joten toin sinut tänne lepäämään ja ottamaan jotakin sokerista. Tässä," ojennan hänelle lääkehiilijäätelön ja Joonas alkaa syödä sitä enempiä kyselemättä. "Jos sinulla on vielä jonkin ajan päästä huono olo, niin voin kyllä soittaa ambulanssin," vakuutan hänelle, vaikken puhukaan aivan totta. Joonas nyökkää ja pistelee jäätelöä tottelevaisesti poskeensa.
Kun Joonas on syönyt jäätelön loppuun hän antaa kupin takaisin minulle ja nojautuu tyynyjä vasten. "Oli kyllä kaikkein kummallisimman makuista lakritsijäätelöä, mitä olen ikinä syönyt, mutta ei kai auta valittaa," hän kohauttaa olkiaan. "Taisit olla ehkä oikeassa, sillä minusta tuntuu jo nyt paljon paremmalta," hän huokaisee ja sulkee silmänsä hetkeksi. Helpotus hyökyy ylitseni ja olen kiitollinen siitä, että ratkaisu olikin varsin nopea ja yksinkertainen, eikä vaatinut monimutkaista loitsimista.
"Mitä minä muuten olen tänään tehnyt?" Hän kysyy yllättäen. Irvistän tahtomattani, mutta hän ei onneksi näe, sillä hänen silmänsä ovat vieläkin kiinni. "Minulla on vain jotakin hämäriä muistikuvia, jotakin viulusta ja Aliisa Ojasta ja..."
"Et mitään erityistä," keskeytän hänen muistelunsa. "Et ole tehnyt tänään mitään erityistä. Käyttäydyit koulussa hieman huolestuttavasti, joten Aliisa huolestui ja pyysi minua hakemaan sinut tänne, sillä hän tiesi että sinulla on diabetes," selitän hänelle. Toivon, että selitys menee läpi sekä Joonakselle että Aliisalle että koko koululle, joka varmaan ihmettelee jo, miksi Joonas tuli kouluun huumeissa.
"Aha," Joonas töksäyttää, mutta hieman epäilevästi. Hän ei kuitenkaan kysy sen enempää.
"Tuota..." Olen juuri kysymässä, tunteeko Joonas jo olonsa tarpeeksi hyväksi, että voi kohteliaasti häipyä huitsiin minun sohvaltani ja asunnostani, kun ulko-ovi aukeaa ja kaikista ihmisistä juuri äitini astelee sisälle aivan kuin omistaisi koko talon. Ja teknisesti ottaen hän omistaakin.
Äiti on ilmeisesti tulossa juuri töistä, sillä hänellä on yllään elegantit, mutta siistit työvaatteet ja hän on kietonut pitkät, pellavanvaaleat hiuksensa niskanutturalle. Äiti edustaa ulkomuodollaan ja olemuksellaan koko noitakunnan ihanteita - älykäs, kaunis, voimakas ja vaikutusvaltainen, kaikki yhdessä paketissa. Minä itse olen kenties perinyt häneltä fyysisen ulkonäön, mutta silti jotakin jäi selkeästi saamatta.
Heti Joonaksen nähdessään äiti kohottaa kulmakarvojaan arvostelevasti ja minun tekee mieli huokaista. Heti sen jälkeen kun muutin omilleni ja aloitin virallisesti oman urani noitana, äiti on katsonut roolikseen olla enää arvostelematta tai ohjaamatta minua missään mitä teen. Hän ei siis sano ikinä mitään suoraan, mutta sen sijaan vihjailee ja antaa sivuhuomautuksia, mikä on suoraan sanottuna tekemässä minut hulluksi. Äiti ei varmasti tule kysymään mitä oikein tein kahdestaan asunnossani hämmentyneeltä ja loitsitulta näyttävän pojan kanssa, mutta hän luultavasti tulee melkein koko loppuelämäni kyselemään minulta, onko minulla käynyt viime aikoina "vieraita" ja että muistanhan tärkeysjärjestyksessä pitää aina urani poikien edellä.
"Hei äiti," tervehdin ja äiti nyökkää vastaukseksi.
"Helga, tule keittiöön juttelemaan hetkeksi?" Kysymysmerkki hänen käskynsä perässä ei hämää minua.
"Okei. Pysy tässä ja selvitä päätäsi," Huomautan Joonakselle ja seuraan sitten äitiä keittiön puolelle. Kun olen astunut sisään, äiti sulkee keittiön oven ja sitten pikaisella käden huitaisulla loitsii oven eteen vielä suojan, jotta Joonas ei varmastikaan kuule mitään. Tiedän kyllä, ettei äiti ikinä pistäydy minun luonani pelkästään rupattelemassa, mutta tällä kertaa on ilmeisesti tekeillä jotakin erityisen tärkeää.
"Oliko sinulla jotakin asiaa?" kysyn.
"Minulla on kiire, sillä olen menossa tänään vielä noitapiiriin - missä sinua ei ole muuten kovin usein näkynyt - mutta minun piti sitä ennen tulla kertomaan eräs asia," äiti astelee keittiön ikkunan eteen ja kääntyy sitten minuun päin, kädet ristittynä.
Ohitan äidin huomautuksen - jokaviikkoiset noitapiirit ovat tylsiä ja pikemminkin juorupiirejä kuin varsinaisia taikuuskokouksia - ja katson häntä kysyvästi. "Mikä sitten on niin tärkeää?"
"Sinulle ensi viikon alusta lähtien tulossa oma oppilas. Tietenkin oppilas on lähinnä harjoittelua varten, mutta hän käy samaa koulua kuin sinä ja- "
"Että MITÄ?" keskeytän äidin selostuksen, sillä en voi uskoa korviani. "En minä tahdo mitään oppilasta! Minulla on kiire jo omasta takaa opiskeluiden ja taikuuden kanssa!" Äiti ei ole ikinä arvostanut sitä, kun huudan, mutta tällä hetkellä en tosiaankaan jaksa hillitä itseäni.
"Helga rauhoitu nyt," äiti töksäyttää. "Tottakai sinä tarvitset oman oppilaan. Sinun noitariitistäsi on jo yli kaksi vuotta, monet ovat ihmetelleetkin jo, miten en ole hakenut sinulle ketään vielä. Minulla oli ensimmäinen oppilaani jo silloin, kun lähestyin omaa riittiäni, ei se ole niin ihmeellistä. Kyse on ainoastaan perusasioiden opettamisesta ja sen sellaisesta."
"Sitä paitsi kyse on myös käytännöllisyydestä," äiti jatkaa. "Poika on vasta-avautunut, mutta vaikuttaa hyvin lupaavalta. Hän tarvitsee hyvän alun noidanuralleen ja intensiivinen opetus sopii siihen parhaiten. Hän vaihtaa piakkoin samaan kouluun kuin sinä ja koska tulette asumaan molemmat tässä lähellä, voitte auttaa toisianne koulutehtävissä ja loppuajan keskittyä hänen opettamiseensa."
"Poika?! Tarkoitatko, että minun pitäisi ottaa joku random poika luokseni asumaan, opettaa sitä ja vielä kestää sitä koulussakin? Ei todellakaan onnistu!" Minun tekee mieli huutaa ja polkea ja jalkaa kuin pikkulapsi, mutta äidin kasvot ovat kiveä ja näen, etteivät sanani kuulu hänen korviinsa asti. Äiti on taas tehnyt päätöksen puolestani; ja jos meillä on jotakin yhteistä, niin se, ettemme enää muuta helpolla mieltämme kun johonkin tulokseen olemme tulleet.
"Helga, älä käyttäydy lapsellisesti," äiti sanoo. "Sinä olet täysinoppinut noita ja täysinoppineilla noidilla tulee olla oppilaita. Tieto tulee jakaa eteenpäin, tiedät sen hyvin. Sitä paitsi uskon, että pärjäät ihan yhtä hyvin pojan kanssa kuin tytön, olet ainakin tähän mennessä ollut sen verran järkevä. Jos joku kykenee tähän, niin sitten sinä. Minä luotan sinuun."
Kolmella sanalla äiti murtaa kaiken vastarintani. Hän ei voi olla tietämättä, kuinka paljon hänen hyväksyntänsä minulle merkitsee, onhan hän ollut minun opettajani lähes koko tähänastisen elämäni ajan. Äiti ei lähes koskaan nosta esille, miten ylpeä hän on minusta tyttärenään, mutta jos voin tuottaa hänelle kunniaa hänen entisenä oppilaanaan, olkoon sitten niin. Äiti luottaa minuun, ja halusin tai en, teen mitä vain ollakseni hänen luottamuksensa arvoinen.
Paitsi en ehkä olekaan. Muistan olohuoneen sohvalla makoilevan Joonaksen ja sen, miten minun huolimattomuuteni lähes tappoi hänet. Voisin sanoa sen äidille, sanoa, etten ole valmis kantamaan vastuuta jostakusta muusta, kun en vielä kykene täysin vastaamaan omista teoistanikaan. Mutta äiti on jo kävellyt ovelle purkamaan suojausloitsua ja häpeä tukkii kurkkuni niin, etteivät sanat mahdu ulos. Kaikkein vähiten haluan tuottaa hänelle pettymyksen.
Kävelemme takaisin olohuoneeseen. Äiti vilkaisee kelloaan, taputtaa minua kevyesti olkapäälle ja toteaa: "Näkemisiin", ennen kuin häipyy ovesta ulos. Koko aikana hän ei ottanut edes takkia yltään.
"Oliko tuo sinun äitisi?" Joonas kysyy epäröiden sohvalta. Nyökkään, mutta keskityn katsomaan ikkunasta äidin etääntyvää hahmoa, joka kulkee pihan perälle ja katoaa sitten portaalilla noitakokoukseensa.
"Te näytätte samalta. Mutta hän on... pelottava... ja kaunis."
"Ja minäkö sitten en ole?" Mulkaisen Joonasta ja hän kyyristyy hieman kokoon katseeni alla.
"Näytät toipuneen, joten alahan painua ulos minun talostani," vaihdan aihetta ennen kuin Joonas ehtii kaivaa itselleen syvempää hautaa. On vastoin moraalejani pahoinpidellä joku, jonka hengen juuri pelastin.
"Mutta silti..." Joonas yrittää.
"Ulos," osoitan ulko-ovea ja lopulta viesti menee perille.
............
Yksin jäätyäni istun olohuoneen lattialla ulko-oveen nojaten, kädet polvien vaarassa ja syvällisiä miettien. Kuten: Mitä kaikkea muuta voi vielä mennä pieleen?, Miten minä oikein päädyin tähän tilanteeseen? ja Mistä saan voimia selvitä siitä, mitä tuleman pitää? Oikein mistään muusta en voi olla varma kuin siitä, että minun pitää ryhdistäytyä. Osoittaa, että olen noidan nimen arvoinen. Ja ennen kaikkea juuri Agnes Vaarajärven tytär.
Vieläpä ennen kahtatoista.
............
"Helga, päästä minut sisälle NYT HETI ja kerro mitä oikein olet mennyt tekemään!"
Istun keskellä olohuonettani ja katselen kuin puusta pudonnut edessäni sulkeutuvaa aukkoa universumin ohuessa kankaassa. Hetken aikaa harkitsen tosissani seuraavani kirjoja mustuuteen, sillä vaikka ulko-oveni on paksua ja vahvalta vaikuttavaa puuta, en ole siltikään varma kuinka kauan se pidättelee raivostunutta teinityttöä.
Kuitenkin, kun viimeisetkin mustat häivähdykset ovat kadonneet ja universumi on eheä taas, pakotan itseni nousemaan ja hiippailemaan ulko-ovelle. Ihan vain hidastellakseni teen vielä pari pikaista hengitysharjoitusta käsi ovenkahvalla ennen kuin avaan oven ja kohtaan yhden hirveimmistä olennoista, joita kaikista yhdeksästä maailmasta löytyy.
"Selitä. HETI!" Aliisa Oja rynnistää sisälle kuin pyörremyrsky heti, kun olen raottanut ovea tarpeeksi. Aliisa näyttää tyrmäävältä kuten aina. Meikki on kohdallaan, jalassa ovat mallinvartaloa edukseen antavat pillifarkut ja takin valkea turkiskaulus on melko varmasti aitoa. Hänen hunajanvaaleat kiharansa ovat sotkussa, mutta se saa hänen näyttämään vain villiltä ja kiehtovalta.
"Hetkinen, mitä edes on tapahtunut?" nostan kädet ilmaan väliimme, aivan niin kuin ne pystyisivät suojelemaan minua Aliisan raivolta. Äiti kuitenkin erottaisi minut suvusta, jos puolustautuisin taikuudella tavallista ihmistä vastaan, joten käteni ovat sidotut.
"Ai mitä on tapahtunut? Sinä kysyt sitä minulta?!" Aliisa repäisee luonnonvalkeat nahkahansikkaat käsistään ja paiskaa ne maahan eteeni. Päätän olla huomauttamatta, että keskiaikaisten sääntöjen mukaan hän haastoi minut juuri kaksintaisteluun, sillä minusta tuntuu ettei hän osaisi arvostaa sitä. Enkä todellakaan halua luovuttaa Aliisalle asetta, jolla hän voisi tehdä minusta lopun helpommin.
"Tuota... niin," sanon, enkä voi olla irvistämättä piipittävälle äänelleni. Aliisa on hieman yli kymmenisen senttiä minua lyhyempi, mutta silti kyyristelen hänen edessään. "Olen ollut koko viikonlopun kotona enkä päässyt kouluun tänään, sillä olen vieläkin sairaana." Tai ainakin niin olin väittänyt opettajilleni lähettämässä wilmaviestissä.
"No sen minä kyllä huomasin, ettet ollut koulussa. Mutta kaikki muut kyllä olivat. Kaikki muut näkivät, kun Joonas alkoi soittaa viulua keskellä koulun pihaa ja käytännössä jahtasi minua koko ruokavälitunnin! Se oli kirjoittanut minulle omistettuja runoja ja halusi lukea ne koko koulun edessä!"
"Hmm..." puren huultani, sillä en tiedä mitä sanoa. Aliisa tappaisi minut varmasti, jos möläyttäisin nyt jotakin typerää.
"Mitä. Sinä. Teit," Aliisa tivaa ja osoittaa minua syyttävästi sormellaan. "Sinä olit ainoa, joka tiesi minun ihastuksestani Joonakseen ja kerroin siitä sinulle viime perjantaina!"
Kiroan itseäni ajatuksissani. Miksi olin mennyt toimimaan hetken mielijohteesta?
Tiedän kyllä vastauksen, mutten kehtaa nostaa sitä kokonaan tietoisuuteeni. Halusin kokeilla olla normaali, puhua ihastuksista ja viettää aikaa ystävien kanssa. Siksi, kun Aliisa kertoi minulle ihastuksestaan koulun söpöimpään nörttipoikaan, olin luullut että pieni tujaus lemmenjuomaa saattaisi nopeuttaa asioitten kulkua.
Sopasta olikin tullut ilmeisesti sakeampaa kuin mitä olin odottanut. Sekä kuvannollisesti että käytännöllisesti. Äiti oli oikeassa, ettei vahvoja juomia kannata tarjoilla muille ellei niistä ole vähintään viiden annoksen omakohtaista kokemusta.
"Minä..." yritän epätoivoisesti keksiä selitystä, joka osuisi mahdollisimman lähelle totuutta, kunhan siitä on poistettu kaikki tavallisten maailmankuvasta poikkeava. "Minä vaan... halusin tehdä sinulle palveluksen, kun kerroit siitä, miten Joonas ei tuntunut huomaavan sinua ollenkaan eikä halunnut antaa edes tukiopetusta."
Aliisa viittoo kärsimättömästi minua jatkamaan ja nopeammin.
"Törmäsin Joonakseen lauantaina ja minä... vihjasin sille, että sillä on salainen ihailija. Ja... minä... no... me juteltiin. Minä EN kertonut sinun nimeäsi enkä viitannut sinuun mitenkään suoraan, sen se päätteli itse, varmasti. Mutta ilmeisesti se tuli omiin tuloksiin ja halusi ilmottaa siitä sinullekin."
Aliisa ähkäisee turhautuneena ja jatkaa taas kärsimätöntä asteluaan. "Miksi se ei sitten voinut kertoa siitä niin kuin ihan tavalliset ihmiset?! Minä luulin, että sen nörttiydessä oli jotain söpöä, mutta tuo on vain ahdistavaa!"
En väitä vastaan. Epäilemättä suuri osa Aliisan ihastuksesta on ollut seurausta Joonaksen suklaanruskeista silmistä ja sotkuisista kiharoista, eikä niinkään hänen luonteestaan, mutta sillä ei ole tässä tilanteessa mitään väliä.
"Sinun on pakko mennä ja tehdä sille jotakin. Sano sille, että sillä on väärä tyyppi kiikarissa tai jotain. Minä en aio mennä kouluun niin kauan kuin se vaanii siellä sen viulunsa kanssa," Aliisa lysähtää sohvalleni makaamaan ja nostaa sille vielä kenkäiset jalkansakin. Koetan miettiä keinoja, joilla voisin voittaa aikaa tai kieltäytyä kunniasta. Joonakselle antamani lemmenjuoman ei missään tapauksessa pitäisi kestää yli kahta viikkoa, mutta jotenkin minulla on sellainen tunne, että en saisi kahta viikkoa lisäaikaa, vaikka kidnappaisin Joonaksen ja sulloisin kaappiini odottamaan.
"Tuota..." puren huultani epäröiden. Aliisa ei kuitenkaan anna minun jatkaa vaan kääntyy katsomaan minun puoleeni, tällä kertaa anovasti.
"Ole kiltti, Helga," hän mutristaa suutaan näyttäen surulliselta koiranpennulta ja minä hellyn, vaikka tiedänkin, ettei minulla muutenkaan ole paljon vaihtoehtoja. Jos maineeni ei olekaan erityisen hyvä, en siltikään halua romuttaa sitä täysin jättämällä aiheuttamani sotkut siivoamatta. Sitä paitsi Aliisa on yksi harvoista ystäväntapaisista ihmisistä, joiden kanssa olen koulussa.
"Okei, okei," huokaisen. "Eikö nyt ole meidän hyppytunti? Minä voin mennä juttelemaan Joonaksen kanssa ja improvisoin jotakin."
"Hyvä. Antaa mennä," Aliisa pistää kädet ristiin rinnalleen ja saa minut tuntemaan siltä, että Hänen Armonsa audienssi on nyt päättynyt. Melkein niiaan ja poistun peruuttaen, paitsi että kyseessä on oma asuntoni ja minulla on sentään aavistus selkärankaa.
"Öö... et kai sinä tänne vain aio jäädä?" kysyn, kun olen jo pukemassa takkia päälle eikä Aliisa näytä liikahtamisen merkkiäkään.
"Aion. Otan päikkärit ja syön lohturuokaa tähän järkytykseen sinun kaapeistasi. Vai onko sinulla jokin ongelma sen kanssa?" Aliisa kohottaa toista kulmakarvaansa siihen tyyliin, että tiedän kysymyksen olevan pelkkä ansa. Katson ympärilleni yksinkertaisessa asunnossani: nurkissa värähteleviä värikkäitä varjoja, ilmassa leijuvia merkkejä joita en ehtinyt piilottaa ja suojelusloitsuja, jotka hehkuvat ja kiemurtelevat seinillä Aliisan läsnäolon takia.
"Okei, jää sitten," kohautan olkiani. "Pakastimessa on jäätelöä." Lohtunani on sentään se, ettei Aliisalla ole aavistustakaan hänen ympärillään tapahtuvista erikoisuuksista eikä hän niitä kykenisi ikinä näkemäänkään. Olen katsonut hänen silmiään tarkasti, mutta niissä ei näy aavistustakaan suljetusta Kolmannesta Silmästä, saatika oikeasta taikuudesta. Voin siis jättää Aliisan tänne yksin, ainoana uhkanani se, että hän syö kaiken jäätelön ja löytää spagettien sekaan piilottamani suklaapatukat. Se on sentään parempi vaihtoehto atomeiksi hajoamiselle tai hirviöiden syömäksi joutumiselle.
................
Kun saavun koululle, suurin osa oppilaista ja opettajista on tunneilla, joten saatan kulkea käytävillä suurempaa huomiota herättämättä. Löydän Joonaksen ruokalasta, johon hän on ilmeisesti ruokavälitunnin jälkeen jääänyt ja heti ovelta näen, että asiat ovat vielä huonommin kuin osasin odottaakaan. Joonas tärisee hermostuneena ja keskittyy ainoastaan silittelemään viuluaan. Ruokatarjotin on hänen edessään koskemattomana, mikä vihjaa, että lemmenjuoma kenties vaikuttaa hänessä kenties lähes laimentumattomana. Kun Joonas kuulee askeleeni, hän katsahtaa ylös toiveikkaana, mutta minut nähdessään hänen ryhtinsä lysähtää taas.
"Hei Joonas," sanon vaimeasti ja istun tuoliin häntä vastapäätä. "Mitä oikein on tekeillä?"
"Oletko nähnyt Aliisaa?" hän vastaa vain.
"Miksi kysyt?"
Joonas mutristaa suutaan kuin pikkulapsi. "Minä rakastan häntä. Minun on pakko saada nähdä hänet. Minulla on hänelle runoja."
Huokaisen. Jos kyse olisi jostakin muusta tilanteesta, olisin jo soittamassa äitiäni apuun... Tai ei, ehkä en. Siitä on jo jonkin aikaa, kun viimeksi pyysin häneltä neuvoa, enkä kuitenkaan ole enää missään suhteessa hänen oppilaansa. Sitä paitsi en ole varma olenko ollut ikinä ainoastaan hänen tyttärensä. "Mitä jos lähdettäisiin jonnekin muualle? Ehkä sinun pitäisi mennä hetkeksi kotiin toipumaan?"
"Ei!" Joonas huudahtaa äkkiä ja ääni kajahtaa yllättävän kovana tyhjässä ruokalassa. Vilkaisen hätäisesti ympärilleni sivustakatsojien varalta, mutta keittiötädeillä näyttää olevan parempaakin tekemistä. "Minä haluan nähdä Aliisan! Minun täytyy nähdä hänet!" Joonaksen ääni on ruikuttava eikä tuollainen omistautuneisuus näytä hyvältä hänellä. En oikeastaan ikinä ole pitänyt hänestä, vaikka meillä onkin teoriassa monta yhteistä kinnostuksenkohdetta. Aliisa saattoi nähdä hänen nörttiydessään jotakin söpöä ujoutta, mutta minä näin ainoastaan sen, miten hän tuntui aina katsovan muita ihmisiä hieman alaspäin. Lemmenjuoman vaikutuksen alaisenakaan hän ei ole tullut yhtään paremmaksi.
"Joonas," sanon terävästi. Jos hellä suostuttelu ei auta, niin täytyy kai koetella hieman noitamaisempia keinoja. Katson Joonasta syvälle silmiin ja pakotan hänet katsomaan minuun. Koetan saada olemukseeni samanlaista käskevyyttä kuin äidillä tai Signe-tädillä tai kellä tahansa kokeneella noidalla. Sellaista salavoimaa, joka saa ihmiset pysähtymään ja tottelemaan, vaikka mitään taikuutta ei ole käytetty. "Sinä et voi istua täällä ruokalassa ainoastaan silittelemässä viuluasi. Aliisa ei ole täällä. Hän ei halua kuulla runojasi eikä viulunsoittoasi. Kaikkein järkevin asia mitä voit nyt tehdä on mennä tunnille ja jättää Aliisa hetkeksi rauhaan. Huomenna pyydät häneltä anteeksi ja annat hänen tehdä aloitteen, jos sellaista enää ansaitset. Onko selvä?" Poraan katseeni hänen silmiinsä ja puren huultani keskittyneesti. Joonas on sentään pysähtynyt kuuntelemaan sanojani, mutta tarkkaavaisuus hänen silmissään häivähtelee päälle ja pois.
Huokaisen sisäisesti, sillä jos tällainen meno jatkuu, joku alkaa epäillä häntä huumeidenkäytöstä. Kyse ei ole varsinaisesti huumeesta, mutta rakastumisella voi olla yllättävän voimakkaita vaikutuksia. Huumetesteissä tuskin huomattaisiin moninkertaiseksi pompahtaneita dopamiini- ja oksitosiinitasoja. Ja niiden kanssa Joonaksen aivot liitelevät jossakin aivan toisessa maailmassa. Eikä ravisteleminen auta, vaikka kuinka haluaisin niin tehdä.
Kun Joonas lopulta vastaa, hänen äänensä kuulostaa siltä, kuin hän olisi syvässä unessa tai hypnoosissa. "Okei," hän sanoo ja nousee hitaasti. Kädet näyttävät toimivan silkan automaation avulla kun hän pakkaa viulunsa laukkuunsa, katsellen vieläkin jonnekin kauas, haaveellinen hymy kasvoillaan. Minä puolestani huokaisen syvään helpottuneena ja käännyn lähteäkseni pois paikalta.
Olen ruokalan ovella, kun takaani kuuluu kamalaa kolinaa.
Käännyn äkkiä ja näen Joonaksen sätkimässä lattialla, päälleen kaatuneiden tuolien alla. Viulu on onneksi yhä pöydällä, mutta hän on ilmeisesti kompastunut tuoleihin ja jokin on selkeästi vialla.
"Joonas?" Juoksen hänen luokseen ja kyykistyn hänen viereensä. Joonas ei selkeästi ole okei, sillä hänen lihaksensa nykivät ja hänen pupillinsa ovat laajentuneet lähes iiriksen kokoisiksi. Jokin lemmenjuomani kanssa on mennyt pahasti pieleen, tai sitten se on reagoinut hyvin huonosti johonkin muuhun Joonaksen nauttimaan aineeseen. Tiedän kuitenkin, ettei sillä ole nyt väliä - ainoastaan sillä, että saan Joonaksen pois paikalta ja pidettyä hengissä.
"Joonas? Ymmärrätkö minua? Pystytkö hallitsemaan liikkumistasi?" kysyn Joonakselta ja koetan pysyä rauhallisena. Joonas koettaa sanoa jotakin, mutta suusta pulppuaa pelkkää epäselvää mongerrusta. "Nyökäytä päätäsi jos pystyt," lisään ja siihen hän sentään pystyy.
"Tehdään näin," selitän Joonakselle. "Minä autan sinua nousemaan tästä ja lähdemme yhdessä minun kämpälleni. Se ei ole tästä kaukana, joten matka ei ole pitkä."
Joonas nyökkää taas, mutta näen, että hänen on vaikea hallita itseään, kun lihaskouristukset nykivät hänen käsiään ja jalkojaan. Sujautan toisen käteni hänen niskansa alle, nostan hänen vasemman käsivartensa oman niskani taakse ja sitten ponnistamme yhdessä ylös. Aliisan kanssa kuntosalilla treenaaminen on auttanut, sillä Joonas nousee varsin helposti. Sekin on avuksi, että Joonas on hontelommasta päästä, vaikka hieman pidempi onkin.
Samalla kun puoliksi talutan ja puoliksi kannan Joonaksen pois ruokalasta ja koulusta ulos, kaivan taskustani puhelimen ja soitan Aliisalle. Selitän hänelle aika hädissäni, miten Joonas sai yllättäen sairaskohtauksen ja että olemme tulossa takaisin asunnolleni tarkistamaan tilannetta. Aliisa ihmettelee, miksi en soita ambulanssia, mutta selitän hänelle etten kyse ole luultavasti mistään niin vakavasta.
"Sinun kannattaa ehkä lähteä pois, kun vielä voit," varoitan Aliisaa. "Ainakin vielä äsken Joonas oli aivan sekaisin sinuun, joten en ole varma miten hän reagoi, jos näkee sinut taas. Soitan kyllä uudestaan, jos tilanne menee pahemmaksi," selitän. En todellakaan halua Aliisaa paikalle, jos kohtauksen hoitoon tarvitaan taianomaisia keinoja.
................
Kun pääsemme kämpälleni, Joonas on ehtinyt jo mennä tajuttomaksi ja panikoin jo täydellä teholla. En voi olla kiittelemättä isompaa kokoani, sillä sen avulla Joonaksen kaltaisen hujopinkin rahtaaminen onnistuu jotenkuten. Kestää hetki saada asunnon ovi auki, mutta heti kun pääsen sisään autan Joonaksen sohvalle ja alan etsiä lemmenjuomasta tekemiäni muistiinpanoja. Kyykistyn lattialle istumaan, suljen fyysiset silmäni ja hengitän syvään painostavasta hädästä huolimatta. Hieron kummankin käden peukaloita ja etusormia vastakkain, keskittyen liikkeen rytmiin ja tuntuun, kunnes suljettujen silmäluomieni sisäpuolella välkkyvät valot ja kuvat alkavat saada merkityksellisiä muotoja. Odotan vielä hetken ja äkkiä astraalitaso välkähtää ympärilleni, kuin olisin noussut veden alta kirkkaaseen ilmaan. Vaikka silmäni ovat kiinni, näen kaiken ympärillä olevan todelliset olemukset tai aurat. Joonaksen ei näytä todellakaan hyvältä.
Avaan silmäluomeni ja räpyttelen hetken tuskastuneena, silmät totutellen näkemään sekä astraalitason että fyysisen maailman yhtä aikaa. Kokemus ottaa aina vähintäänkin mahanpohjasta, sillä on todella hämäävää nähdä sekä seinät että seinien läpi ja lattian lisäksi aina maakerrosten lävitse tulisiin syvyyksiin. Ensimmäisillä kerroillani muistan joskus oksentaneeni, joskus olleeni päivätolkulla sairaana tai migreenikohtauksen kourissa. Nyt olen sentään huomattavasti tottuneempi ja selviän matkasta ylöspäin ainoastaan pienoisella huimauksen tunteella.
"Hel..ga," Joonas takeltelee sohvalta ja katsoo minua silmät valtavina. Nimi kietoutuu ympärilleni omistavasti, mutta siirrän sen ajatuksellani pois ja siirryn lattialla lähemmäksi Joonasta. Mittailen hänen auraansa ja katson kirkkaanvihreän ja sinerryksen keskelle soluttautuneita oransseja läikkiä, jotka himmentävät ja sairastuttavat koko kokonaisuuden. Jäljet ovat selkeästi omaa taikuuttani, mutta ne ovat syöpyneet jo syvälle ja mietin, miten ihmeessä saisin ne poistettua. Taikuudelle ei kuitenkaan ole löydetty mitään valkaisuaineen vastaavaa, joka pyyhkisi kaiken vieraan vaikutuksen - mikä käytännössä olisi muutenkin mahdotonta ilman vakavaa aiheutettua vahinkoa.
Avaan Joonaksen auraa syvemmälle, koettaen samalla olla katsomatta liikaa ja etsiä vastauksia siihen, mikä meni vikaan. Etsin samalla myös astraalikirjastani muistiinpanot ja tekniset tiedot lemmenjuomasta, mutta niistä ei löydy erityisemmin vastauksia. Pengon epätoivoisesti Joonaksen sisintä, tietäen olevani todellinen tunkeilija, mutta hätä ei lue lakia. Toisen ihmisen auraan kajoaminen voi olla kuin kirurginen toimenpide suoraan psyykeeseen, mutta jos tietää mitä alueita välttää eikä jätä jälkiä itsestään on se ainakin omasta mielestäni sallittua. Noidilla on monta eri koulukuntaa asiasta, mutta nekin jotka puhuvat aurankatsomista vastaan ovat vähintäänkin edes kerran avittaneet jotakuta jättämään taakseen nolon tai traumaattisen muiston tai saaneet ihmisen unohtamaan edes hetkeksi jonkin itsetuntoa ahdistavan pikkuseikan.
Tällä kertaa kuitenkin tunnen itseni ilkeäksi, sillä en halua tuntea Joonaksen sisintä - nähdä hänen ensimmäisiä muistojaan, tietää hänen lempibändiään tai mitä hän teki viime kesänä. Jos haluaisin olla hänen ystävänsä (mistä ei ole kyse), voisin kysyä noista asioista suoraan häneltä itseltään, mutta nyt minusta tuntuu kuin varastaisin hänen sisintään.
Lopulta päädyn hänen muistinsa puolelle, mutten kaivaudu liian syvälle. Selaan äkkiä läpi koulupäivän tapahtumat, sillä en kestä sitä myötähäpeää, jonka Joonaksen käytöksestä saan. Päivä on ollut Joonas-paralle todella sekava, mutta lopulta löydän aamupuolelta syyn sille, miksi päivästä on tullut kenties hänen tähänastisen elämänsä synkin häpeäpilkku. Syy ei ole minun keitoksissani, niissä ei ole mitään vikaa - kyse on vain siitä, etten tutkinut kohteeni taustoja huolella. Joonaksella on jo aikaisempi lääkitys, ei-luonnollisista lähteistä valmistettu insuliini, jota hän käyttää ykkosluokan diabeteksensä hoitoon. Aloittelijan virhe, sillä joka ikisen noidan pitäisi vähintäänkin tietää, että luonnollisten aineiden ja kemiallisten lääkkeiden yhdistelmät ovat usein vaarallisesti ristiriidassa toistensa kanssa, tarkoituksesta ja kyseessä olevista aineista huolimatta.
Huokaisen kuitenkin syvään helpotuksesta, sillä nyt ainakin tiedän, mitkä aineet ovat kuohuneet yli Joonaksen päässä ja aiheuttaneet hänen sekavuutensa. Irrotan otteeni Joonaksen aurasta, tarkistan että hän elää ja hengittää vielä ainakin jotenkuten, ja sitten syöksyn avaamaan ainekaappini. Olen omasta mielestäni piilottanut kaapin nerokkaasti - sen ovi avautuu Toismaailmaan vain silloin, jos ensiksi silitän hiuksiani, yskäisen ja sitten sanon: "Vai niin". Muille noidille ja olennoille voin siis esittää tekeväni kaikenlaisia monimutkaisia loitsusarjoja ja energiaympyröitä, mutta he eivät niitä kopioimalla saa kaappiani auki.
Tosin, kukaan muu noita tai olento ei ole vielä koskaan nähnyt, miten minä kaappini avaan - mutta se ei ole pääasia, vaan se, että olen omasta mielestäni aika fiksu.
Ainekaappini ei ole oikeastaan pelkkä kaappi, vaan pikemminkin pieni huone Toismaailmassa, jonne olen säilönyt kaiken fyysisen taikuuteni ja kokeiluni siitä lähtien, kun äitini alkoi opettaa minulle suvussa kulkevaa noituutta (eli jo ennen kuin opin puhumaan). Vuosien aikana sinne on kertynyt ties mitä rojua ja olen vannonut vaikka kuinka kauan järjesteleväni ja siivoavani sen, mutta vielä tähän päivään mennessäkään en ollut saanut sitä vielä aikaiseksi. Tiedän jo tarpeeksi hyvin, missä kaikki tarvitsemani sijaitsee, joten ei ole ollut mitään painavaa syytä mennä turhaan sekoittelemaan paikkoja.
Ainekaapissa on lukuisia kaappeja ja työpöytiä, jotka kaikki ovat täynnä erilaisia tavaroita ja lähdejuomien ainesosia. Mitään varsinaista järjestelmää ei ole, mutta tiedän heti, mitä etsiä ja mistä. Jos kyse olisi jostakin toisesta aineyhdistelmästä, besoaari olisi hyvä ja helppo ratkaisu ja vetäisi kaiken vieraan "myrkyn" ulos Joonaksen kehosta, mutta en uskalla koskea hänen insuliineihinsa. Sen sijaan kaivan kaapista pussillisen lääkehiilirakeita, kaivan keittiön pakasteesta vaniljajäätelön, josta Aliisa on ehtinyt syödä ainoastaan puolet, ja sekoitan molemmat jälkiruokakulhoon.
Kun palaan Joonaksen luo, hän on paremmassa tilassa ja koettaa nousta jo istumaan. Lasken lääkehiilijäätelön sohvapöydälle, asettelen pari tyynyä Joonaksen selän alle ja hymyilen hänelle rauhoittavasti. "Oletko okei?" kysyn.
"Mitä... minulle oikein tapahtui?" Joonas kysyy ja katselee ympärilleen hämmästyneenä. "Oliko minulla insuliinishokki? Se ei tuntunut siltä. Miten minä tänne päädyin? Etkö sinä soittanut sairaalaan?"
"Jotakin sinnepäin se kai oli," kohautan olkiani. "Se ei tainnut olla mikään varsinainen insuliinishokki, ainakaan vielä, joten toin sinut tänne lepäämään ja ottamaan jotakin sokerista. Tässä," ojennan hänelle lääkehiilijäätelön ja Joonas alkaa syödä sitä enempiä kyselemättä. "Jos sinulla on vielä jonkin ajan päästä huono olo, niin voin kyllä soittaa ambulanssin," vakuutan hänelle, vaikken puhukaan aivan totta. Joonas nyökkää ja pistelee jäätelöä tottelevaisesti poskeensa.
Kun Joonas on syönyt jäätelön loppuun hän antaa kupin takaisin minulle ja nojautuu tyynyjä vasten. "Oli kyllä kaikkein kummallisimman makuista lakritsijäätelöä, mitä olen ikinä syönyt, mutta ei kai auta valittaa," hän kohauttaa olkiaan. "Taisit olla ehkä oikeassa, sillä minusta tuntuu jo nyt paljon paremmalta," hän huokaisee ja sulkee silmänsä hetkeksi. Helpotus hyökyy ylitseni ja olen kiitollinen siitä, että ratkaisu olikin varsin nopea ja yksinkertainen, eikä vaatinut monimutkaista loitsimista.
"Mitä minä muuten olen tänään tehnyt?" Hän kysyy yllättäen. Irvistän tahtomattani, mutta hän ei onneksi näe, sillä hänen silmänsä ovat vieläkin kiinni. "Minulla on vain jotakin hämäriä muistikuvia, jotakin viulusta ja Aliisa Ojasta ja..."
"Et mitään erityistä," keskeytän hänen muistelunsa. "Et ole tehnyt tänään mitään erityistä. Käyttäydyit koulussa hieman huolestuttavasti, joten Aliisa huolestui ja pyysi minua hakemaan sinut tänne, sillä hän tiesi että sinulla on diabetes," selitän hänelle. Toivon, että selitys menee läpi sekä Joonakselle että Aliisalle että koko koululle, joka varmaan ihmettelee jo, miksi Joonas tuli kouluun huumeissa.
"Aha," Joonas töksäyttää, mutta hieman epäilevästi. Hän ei kuitenkaan kysy sen enempää.
"Tuota..." Olen juuri kysymässä, tunteeko Joonas jo olonsa tarpeeksi hyväksi, että voi kohteliaasti häipyä huitsiin minun sohvaltani ja asunnostani, kun ulko-ovi aukeaa ja kaikista ihmisistä juuri äitini astelee sisälle aivan kuin omistaisi koko talon. Ja teknisesti ottaen hän omistaakin.
Äiti on ilmeisesti tulossa juuri töistä, sillä hänellä on yllään elegantit, mutta siistit työvaatteet ja hän on kietonut pitkät, pellavanvaaleat hiuksensa niskanutturalle. Äiti edustaa ulkomuodollaan ja olemuksellaan koko noitakunnan ihanteita - älykäs, kaunis, voimakas ja vaikutusvaltainen, kaikki yhdessä paketissa. Minä itse olen kenties perinyt häneltä fyysisen ulkonäön, mutta silti jotakin jäi selkeästi saamatta.
Heti Joonaksen nähdessään äiti kohottaa kulmakarvojaan arvostelevasti ja minun tekee mieli huokaista. Heti sen jälkeen kun muutin omilleni ja aloitin virallisesti oman urani noitana, äiti on katsonut roolikseen olla enää arvostelematta tai ohjaamatta minua missään mitä teen. Hän ei siis sano ikinä mitään suoraan, mutta sen sijaan vihjailee ja antaa sivuhuomautuksia, mikä on suoraan sanottuna tekemässä minut hulluksi. Äiti ei varmasti tule kysymään mitä oikein tein kahdestaan asunnossani hämmentyneeltä ja loitsitulta näyttävän pojan kanssa, mutta hän luultavasti tulee melkein koko loppuelämäni kyselemään minulta, onko minulla käynyt viime aikoina "vieraita" ja että muistanhan tärkeysjärjestyksessä pitää aina urani poikien edellä.
"Hei äiti," tervehdin ja äiti nyökkää vastaukseksi.
"Helga, tule keittiöön juttelemaan hetkeksi?" Kysymysmerkki hänen käskynsä perässä ei hämää minua.
"Okei. Pysy tässä ja selvitä päätäsi," Huomautan Joonakselle ja seuraan sitten äitiä keittiön puolelle. Kun olen astunut sisään, äiti sulkee keittiön oven ja sitten pikaisella käden huitaisulla loitsii oven eteen vielä suojan, jotta Joonas ei varmastikaan kuule mitään. Tiedän kyllä, ettei äiti ikinä pistäydy minun luonani pelkästään rupattelemassa, mutta tällä kertaa on ilmeisesti tekeillä jotakin erityisen tärkeää.
"Oliko sinulla jotakin asiaa?" kysyn.
"Minulla on kiire, sillä olen menossa tänään vielä noitapiiriin - missä sinua ei ole muuten kovin usein näkynyt - mutta minun piti sitä ennen tulla kertomaan eräs asia," äiti astelee keittiön ikkunan eteen ja kääntyy sitten minuun päin, kädet ristittynä.
Ohitan äidin huomautuksen - jokaviikkoiset noitapiirit ovat tylsiä ja pikemminkin juorupiirejä kuin varsinaisia taikuuskokouksia - ja katson häntä kysyvästi. "Mikä sitten on niin tärkeää?"
"Sinulle ensi viikon alusta lähtien tulossa oma oppilas. Tietenkin oppilas on lähinnä harjoittelua varten, mutta hän käy samaa koulua kuin sinä ja- "
"Että MITÄ?" keskeytän äidin selostuksen, sillä en voi uskoa korviani. "En minä tahdo mitään oppilasta! Minulla on kiire jo omasta takaa opiskeluiden ja taikuuden kanssa!" Äiti ei ole ikinä arvostanut sitä, kun huudan, mutta tällä hetkellä en tosiaankaan jaksa hillitä itseäni.
"Helga rauhoitu nyt," äiti töksäyttää. "Tottakai sinä tarvitset oman oppilaan. Sinun noitariitistäsi on jo yli kaksi vuotta, monet ovat ihmetelleetkin jo, miten en ole hakenut sinulle ketään vielä. Minulla oli ensimmäinen oppilaani jo silloin, kun lähestyin omaa riittiäni, ei se ole niin ihmeellistä. Kyse on ainoastaan perusasioiden opettamisesta ja sen sellaisesta."
"Sitä paitsi kyse on myös käytännöllisyydestä," äiti jatkaa. "Poika on vasta-avautunut, mutta vaikuttaa hyvin lupaavalta. Hän tarvitsee hyvän alun noidanuralleen ja intensiivinen opetus sopii siihen parhaiten. Hän vaihtaa piakkoin samaan kouluun kuin sinä ja koska tulette asumaan molemmat tässä lähellä, voitte auttaa toisianne koulutehtävissä ja loppuajan keskittyä hänen opettamiseensa."
"Poika?! Tarkoitatko, että minun pitäisi ottaa joku random poika luokseni asumaan, opettaa sitä ja vielä kestää sitä koulussakin? Ei todellakaan onnistu!" Minun tekee mieli huutaa ja polkea ja jalkaa kuin pikkulapsi, mutta äidin kasvot ovat kiveä ja näen, etteivät sanani kuulu hänen korviinsa asti. Äiti on taas tehnyt päätöksen puolestani; ja jos meillä on jotakin yhteistä, niin se, ettemme enää muuta helpolla mieltämme kun johonkin tulokseen olemme tulleet.
"Helga, älä käyttäydy lapsellisesti," äiti sanoo. "Sinä olet täysinoppinut noita ja täysinoppineilla noidilla tulee olla oppilaita. Tieto tulee jakaa eteenpäin, tiedät sen hyvin. Sitä paitsi uskon, että pärjäät ihan yhtä hyvin pojan kanssa kuin tytön, olet ainakin tähän mennessä ollut sen verran järkevä. Jos joku kykenee tähän, niin sitten sinä. Minä luotan sinuun."
Kolmella sanalla äiti murtaa kaiken vastarintani. Hän ei voi olla tietämättä, kuinka paljon hänen hyväksyntänsä minulle merkitsee, onhan hän ollut minun opettajani lähes koko tähänastisen elämäni ajan. Äiti ei lähes koskaan nosta esille, miten ylpeä hän on minusta tyttärenään, mutta jos voin tuottaa hänelle kunniaa hänen entisenä oppilaanaan, olkoon sitten niin. Äiti luottaa minuun, ja halusin tai en, teen mitä vain ollakseni hänen luottamuksensa arvoinen.
Paitsi en ehkä olekaan. Muistan olohuoneen sohvalla makoilevan Joonaksen ja sen, miten minun huolimattomuuteni lähes tappoi hänet. Voisin sanoa sen äidille, sanoa, etten ole valmis kantamaan vastuuta jostakusta muusta, kun en vielä kykene täysin vastaamaan omista teoistanikaan. Mutta äiti on jo kävellyt ovelle purkamaan suojausloitsua ja häpeä tukkii kurkkuni niin, etteivät sanat mahdu ulos. Kaikkein vähiten haluan tuottaa hänelle pettymyksen.
Kävelemme takaisin olohuoneeseen. Äiti vilkaisee kelloaan, taputtaa minua kevyesti olkapäälle ja toteaa: "Näkemisiin", ennen kuin häipyy ovesta ulos. Koko aikana hän ei ottanut edes takkia yltään.
"Oliko tuo sinun äitisi?" Joonas kysyy epäröiden sohvalta. Nyökkään, mutta keskityn katsomaan ikkunasta äidin etääntyvää hahmoa, joka kulkee pihan perälle ja katoaa sitten portaalilla noitakokoukseensa.
"Te näytätte samalta. Mutta hän on... pelottava... ja kaunis."
"Ja minäkö sitten en ole?" Mulkaisen Joonasta ja hän kyyristyy hieman kokoon katseeni alla.
"Näytät toipuneen, joten alahan painua ulos minun talostani," vaihdan aihetta ennen kuin Joonas ehtii kaivaa itselleen syvempää hautaa. On vastoin moraalejani pahoinpidellä joku, jonka hengen juuri pelastin.
"Mutta silti..." Joonas yrittää.
"Ulos," osoitan ulko-ovea ja lopulta viesti menee perille.
............
Yksin jäätyäni istun olohuoneen lattialla ulko-oveen nojaten, kädet polvien vaarassa ja syvällisiä miettien. Kuten: Mitä kaikkea muuta voi vielä mennä pieleen?, Miten minä oikein päädyin tähän tilanteeseen? ja Mistä saan voimia selvitä siitä, mitä tuleman pitää? Oikein mistään muusta en voi olla varma kuin siitä, että minun pitää ryhdistäytyä. Osoittaa, että olen noidan nimen arvoinen. Ja ennen kaikkea juuri Agnes Vaarajärven tytär.